Historia Historia (m.kreik. ἱστορία, historía) tarkoittaa paitsi yhteisön menneisyyden vaiheita, myös menneiden tapahtumien kuvausta tai tutkimusta, historiatiedettä ja sen tuloksia.¹ ² Tieteenalaan viitataan usein sanalla historiantutkimus. Historia tieteenalana Historiatiede eli historia tieteenalana on ennen kaikkea kirjoitettuihin lähteisiin perustuvaa ihmisten menneisyyden tutkimusta. Siten historiallinen aika alkaa kirjoitustaidon keksimisestä. Aikaa ennen kirjoitustaitoa kutsutaan vastaavasti esihistorialliseksi ajaksi. Esihistoriallista aikaa tutkivista tieteistä keskeisin on arkeologia eli muinaistutkimus. Historiantutkimuksessa käytettävä lähdeaineisto on laajaa. Tutkimus pyritään perustamaan tutkittavien tapahtumien yhteydessä syntyneisiin teksteihin (ns. jäänteet) tai mahdollisimman varhaisiin, luotettavina pidettyihin aihepiiriä koskeviin kertomuksiin. Tutkimusta voidaan tehdä käyttäen kirjoitettuja tai painettuja tekstejä, haastatteluja, arkeologisia löytöjä, valokuvia, muita erilaisia taideteoksia sekä myös kansanperinnettä apuna käyttäen. Näitä käyttäen historiantutkija pyrkii lähdekritiikkiä käyttäen laatimaan itseään kiinnostavasta aiheesta kertomuksen, joka pyrkii rekonstruoimaan sen, mitä menneisyydessä todella tapahtui tai ajateltiin. Tämä "wie es eigentlich gewesen" -ajattelu on nykyhistoriantutkimuksessa tosin kyseenalaistettu. Historia ei pysty kertomaan, mitä todella tapahtui. Sen sijaan se voi esittää tulkintoja. Emeritusprofessori Jorma Kalela on todennut teoksessaan Historiantutkimus ja historia, että historiantutkimus on kahtalainen ala: toisaalta tutkitaan meille nykyihmisille kiinnostavia asioita, toisaalta pyritään tekemään oikeutta menneisyyden ihmisille. Historiantutkimus on aina tulkintaa ja Kalelan mukaan myös "vieraan kulttuurin tutkimista". Historiatieteen vaikein ongelma on se, että kirjoitetut tekstit säilyvät vain hyvin rajallisen ajan, johtuen siitä, että esimerkiksi papyrus tai paperi haurastuvat, ja tekstit joko katoavat tai muuttuvat hyvin epäselviksi historiallisesti varsin lyhyen ajan kuluessa. Akateemiselle tieteelle tyypillisesti historiantutkimuksessa ovat eri aikoina vallinneet ja tutkimusta ohjanneet erilaiset suuntaukset, koulukunnat, akateemisen kirjoittamisen käytännöt, kiinnostuksen kohteet sekä yhteiskuntaa koskevat käsitykset. Siten aikasidonnaisuus on tyypillistä historiantutkimukselle (ja -kirjoitukselle); jokaisen sukupolven sanotaankin kirjoittavan historian uudelleen. Historiantutkimuksen aikasidonnaisuus johtuu osaksi myös siitä, että jälkikäteen tiedämme mitä tuli tapahtumaan. Toisaalta myös poliittista keskustelua hallitsevat näkökulmat vaikuttavat helposti siihen kuvaan, minkä tutkija muodostaa menneisyydestä. Suomen historian osalta tämä näkyy erityisen selvästi vuotta 1918 ja toista maailmansotaa koskevissa tutkimuksissa. Ajallinen etäisyys sinällään ei tee aiheesta "epäpoliittista" - jos historiantutkimus sitä koskaan voi ollakaan: onkin esitetty, ettei ns. neutraalia, objektiivista ja epäpoliittista näkökulmaa ole olemassakaan. Tämän näkemyksen mukaan kaikki menneisyyttä koskevat kertomukset laaditaan jostain näkökulmasta käsin. Sanonnan mukaan sodan voittaja kirjoittaa historian. Historiantutkimus voidaan jakaa eri aloihin paitsi tutkittavan ajan ja paikan mukaan, myös näkökulman mukaisesti. Tällaisia historiantutkimuksen aloja ovat esimerkiksi sosiaalihistoria, kulttuurihistoria, aatehistoria, oppihistoria, taloushistoria, sivilisaatiohistoria, oikeushistoria, kirkkohistoria, poliittinen historia ja sotahistoria. Väljästi sosiaali- ja kulttuurihistorian alle sijoittuvat myös sellaiset melko uudet historiantutkimuksen alueet kuin mikrohistoria, naishistoria, perhehistoria ja sukupuolihistoria. Sen sijaan kirjallisuushistoria ja taidehistoria sekä useat yhteiskuntatieteelliset alat ovat historiantutkimuksen kannalta lähitieteitä. Ihmisen historia on vain pieni siivu maapallon historiaa ja elämän kehitystä. Ihmisen varhainen historia voidaan jakaa esimerkiksi kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen käyttöön otettujen metallien perusteella. Eri alueilla näiden periodien kronologia poikkeaa toisistaan. Merkitys Juha Sihvola on maininnut kolme syytä perehtyä historiaan. Historiassa on ajateltu toisin kuin nykyisin, joten menneisyyden tutkiminen opettaa arvioimaan ajatteluamme kriittisesti.³ Lisäksi historiasta voi oppia erilaisuuden suvaitsemista ja kunnioitusta. Kolmanneksi se voi opettaa myötätuntoa inhimillistä haavoittuvuutta kohtaan, se kun on johtanut vahvojakin ihmisiä sattuman armoille.³ Opiskelu Suomessa Peruskoulu ja lukio Opiskelu peruskoulussa aloitetaan yleensä 5. luokalla, mutta uuden opetussuunnitelman johdosta historia aloitetaan 4. luokalla . Historiaa opiskellaan yleensä luokilla 5–8 kahden vuosiviikkotunnin verran kullakin. Peruskoulun vuosiluokilla 5 ja 6 voidaan opetusta järjestää myös vain kolmen vuosiviikkotunnin verran. Lukiossa historiasta on neljä pakollista ja kaksi valtakunnallista syventävää kurssia. Yliopisto Suomessa historiaa voi opiskella seitsemässä yliopistossa: Helsingin, Turun, Tampereen, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. ⁴ Humanistisella koulutusalalla historia kuuluu perustieteisiin, jota on mahdollista opiskella kaikissa humanistista koulutusalaa tarjoavissa yliopistoissa Vaasaa lukuun ottamatta. Yliopistoissa historia jaetaan usein Suomen historiaan (tai Suomen ja Pohjoismaiden/Skandinavian historiaan) ja yleiseen historiaan, joihin jako tapahtuu usein perusopintojen jälkeen. ⁶ Jako näihin oppiaineisiin on käytössä Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa. Åbo Akademissa jako tehdään pohjoismaiseen historiaan (nordisk historia) ja yleiseen historiaan (allmän historia). Tampereen yliopistossa jakoa ei tehdä ollenkaan,⁷ kuten ei myöskään Helsingin yliopiston ruotsinkielisessä historia-oppiaineessa. Humanistisella koulutusalalla on edellä mainittujen yleishistoriallisten oppiaineiden lisäksi muutamia erityisoppiaineita, joissa historiaa tarkastellaan usein omasta näkökulmastaan. Tällaisia ovat aate- ja oppihistoria Oulun yliopistossa, kulttuurihistoria Turun yliopistossa ja taloushistoria Jyväskylän yliopistossa. Yhteiskunta-/valtiotieteellisiä historiantutkimuksen aloja ovat puolestaan poliittinen historia Helsingin ja Turun yliopistoissa sekä talous- ja sosiaalihistoria Helsingin yliopistossa. Muita yliopistoaineita, joiden nimessä on historia-maininta, mutta joita ei yleensä lasketa "perinteisiin" historiatieteisiin, ovat muun muassa kirkkohistoria (teologinen koulutusala) ja taidehistoria (humanistinen koulutusala). Useiden oppiaineiden osana on lisäksi aiheen historiaa tutkivia osuuksia, esimerkiksi kirjallisuushistoria, mutta sitä ei voi yleisesti opiskella omana aineenaan. Usein historia-aineissa perusopinnot ovat esimerkiksi Suomen historian ja yleisen historian opiskelijoille samat, ja eriytyminen omaan alaan aloitetaan vasta aineopinnoissa. Jyväskylässä eriytyminen tapahtuu vasta syventävissä opinnoissa. Historia-aineita opiskelleet voivat työskennellä useissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi opettajina, tutkijoina, asiantuntijoina, toimittajina tai tiedottajina. Katso myös - Arkeologia - Historianfilosofia Lähteet [1] Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5. [2] history Online Etymology Dictionary. Viitattu 10.8.2007. (englanniksi) [3] Juha Sihvola: Antiikin kulttuurin arvo. Tiedonjyvä, 2009, nro 4, s. 26. [4] Agricola - Suomen historiaverkko: Historian opiskelu Suomessa Viitattu 25.9.2007. [5] https://oodi-www.it.helsinki.fi/hy/vl_kehys.jsp?MD5avain=&Kieli=1&Opas=1351&Org=1000001761&vl_tila=1&AukAikMaar=1 Helsingin yliopisto [6] http://www.hum.utu.fi/sivustot/historia/opiskelu/opetus/hperus.html Turun yliopisto [7] http://www.uta.fi/yky/his/index/Tutkinto-ohjelman%20rakenne.pdf Tampereen yliopisto historian tutkinto-ohjelman rakenne [8] https://www.jyu.fi/hum/laitokset/hie/opiskelu Jyväskylän yliopisto [9] Historia: Mihin valmistuneet ovat sijoittuneet? töissä.fi. Viitattu 29.7.2013. Kirjallisuutta - Autio, Sari, Katajala-Peltomaa, Sari & Vuolanto, Ville (toim.): Historioitsijan arki ja tutkimuksen prosessi. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-094-5. - Bloch, Marc: Historian puolustus. (Apologie pour l'histoire, ou Métier d'historien, 1949.) Suomennos: johdanto, luvut I–V: Ossi Lehtiön suomennoksen pohjalta toimittaneet Elina Suolahti ja Martti Berger. Helsinki: Artemisia, 2003. ISBN 951-97294-4-5. - Carr, Edward Hallet: Mitä historia on?. George Macaulay Trevelyanille omistettu luentosarja Cambridgen yliopistossa tammi-maaliskuussa 1961. (What is History?, 1961.) Suomentanut Sirkka Ahonen. Jokamiehen korkeakoulu 14. Helsinki: Otava, 1963. - Hyrkkänen, Markku: Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-114-3. - Kalela, Jorma: Aika, historia ja yleisö. Kirjoituksia historiantutkimuksen lähtökohdista. Turku: Turun yliopisto, poliittinen historia, 1993. ISBN 951-29-0049-1. - Kalela, Jorma: Historiantutkimus ja historia. Hanki ja jää. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-793-5. - Renvall, Pentti: Historiantutkimuksen työmenetelmät. Teoriaa, käytäntöä, tavoitteita suomalaiseen ainekseen sovellettuina. Porvoo: WSOY, 1947. - Viikari, Matti: Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta. Toimittaneet Tapani Hietaniemi, Tuomas M. S. Lehtonen ja työryhmä. Helsinki: Tutkijaliitto, 1995. ISBN 951-9297-97-9. - Ylikangas, Heikki: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Helsinki: Art House, 2015. ISBN 978-951-884-548-8. Aiheesta muualla - Ennen ja nyt -- Historian tietosanomat - Agricola - Suomen historiaverkko - Historian näkijät - historia-aiheisia ohjelmia TV:ssä - Historia Valtion taidemuseon kokoelmissa - Directory of Open Access Journals: History (englanniksi) - Makupalojen Historia-linkit - Historia (Opintoluotsi) - Mihin historiaa opiskelleet ovat sijoittuneet työelämässä (töissä.fi) - Yle Areena: Historia-aiheisia TV-dokumentteja Anakronismi Anakronismi (kreikan ανά (ana) 'vastaan' ja χρόνος (khronos) 'aika') tarkoittaa jonkin asian sijoittamista väärään aikakauteen. Anakronistinen voi siis tarkoittaa ajoitukseltaan väärää, epäajanmukaista tai vanhentunutta,¹ mutta myös liian uudenaikaista asiaa vanhassa ympäristössä. Anakronismi voi olla esimerkiksi historiallisessa romaanissa tai elokuvassa oleva virhe, jossa joku käyttää esinettä tai käsitettä, jota ei tunnettu kirjan tai elokuvan kuvaamana aikana. Anakronismeja ilmenee helposti, kun menneisyyden ihmisten toimintaa tulkitaan tai kun historialliselle asialle annetaan merkitys nykyajan kautta. Historiallista tutkimusta tehdessä ei tutkittavaa asiaa pidä katsoa nykyajan näkökulmasta, vaan asettua tutkittavan asemaan. Esimerkkinä anakronismista on vuoden 1987 elokuvasta Lahjomattomat nähtävä Kanadan nykyinen vuonna 1965 käyttöön ottama lippu vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. ² Lähteet [1] Nykysuomen sanakirja. 4, Nykysuomen sivistyssanakirja: Vierasperäiset sanat, s. 19. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: WSOY, 1975. ISBN 951-0-05909-9. [2] This Blog Rules: 25 Movies with Obvious Anachronisms Annalistinen koulukunta Annalistinen koulukunta eli Annales-koulukunta (ransk. École des Annales) on Ranskassa syntynyt ja kautta maailman levinnyt historiankirjoituksen koulukunta, joka on vaikuttanut voimakkaasti historiankirjoitukseen länsimaissa koko 1900-luvun ajan. Koulukunta tunnetaan eritoten sosiologian tieteellisten menetelmien mukaanottamisesta historiantutkimukseen toteamalla, että historiantutkimuksessa piti ottaa huomioon kaikki yhteiskunnan osatekijät.¹ Synty Alsacessa sijaitseva Strasbourgin yliopisto oli siirtynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1918, takaisin ranskalaisten haltuun. Yliopistoa uudelleenperustamaan värvättiin nuoria ja innostuneita tiedemiehiä. Heistä kaksi historioitsijaa, Marc Bloch ja Lucien Febvre, perustivat yhdessä vuonna 1929 historiallisen aikakauslehden Annales d'histoire économique et sociale.¹ Lehden keskeisenä tarkoituksena oli suunnata historiantutkimus pois perinteisestä tapahtumahistoriasta, sotahistoriasta, poliittisesta historiasta sekä niin sanotuista merkittävistä yksilöistä. Taustalla oli tieteellistä kunnianhimoa ja kapinaa 1800-luvun historiankirjoituksen auktoriteetteja vastaan. Esikuvana oli muun muassa vuosisadan alun saksalainen historiankirjoitus, mutta eritoten uusi tiede: sosiologia. Näin perustettu lehti antoi nimensä vuosisadan merkittävimmälle historiankirjoituksen koulukunnalle, vaikka sen nimi on muuttunut useita kertoja. Keskeiset tutkimuskohteet Sosiologian tutkimusmenetelmien lisäksi omaksuttiin vaikutteita muun muassa psykologiasta, jota varsinkin Lucien Febvre on käyttänyt tutkimuksissaan. Myös maantieteellä oli erityisesti ranskalaisella maantieteilijällä Paul Vidal de la Blachella merkittävä rooli annalistien tutkimusmenetelmien kehittämiseen. Annalistien keskuudessa kehittyivät uudenlaisten lähteiden avustuksella ja myötävaikutuksella muun muassa mentaliteettien historia, totaalinen historia, käsitykset eri pituisesta ajan ja tapahtumien välisestä kestosta (durée), joka oli tapahtumaa keskeisempi. Enää eivät vain asiakirjadokumentit olleet ainoata lähdemateriaalia, vaan myös materiaalinen kulttuuri pääsi toimijaksi historiankirjoitukseen. Perustajista Marc Bloch toimi ensisijaisesti keskiajan historioitsijana ja tutkimusmenetelmien filosofina. Lucien Febvre keskittyi enemmänkin 1500-lukuun ja sen jälkeiseen historiaan. Myöhempiin suuntauksen edustajiin kuuluva Fernand Braudel käytti ensimmäisenä käsitettä totaalihistoria annalismin kuvaajana.¹ Kun tarkastelee Annales. Histoire, Sciences Sociales –lehden sisältöä, voi havaita eritoten antropologian tulleen hyvin keskeiseksi aputieteeksi tutkimukselle. Samoin laaja sivilisaatioiden tutkimus, jota voidaan kutsua myös kulttuurihistoriaksi, on laajasti käsitettynä eräs nykyisen kirjoittajasukupolven toiminta-alue. Vahvimmin annalisteja on kritisoitu marxilaisen tutkimuksen näkökulmasta. se on katsonut, että annalismilta puuttuu kattava yhteiskunnallinen teoria.¹ Tunnettuja annalisteja Ensimmäinen sukupolvi - Marc Bloch - Lucien Febvre Toinen sukupolvi - Fernand Braudel Kolmas sukupolvi - Pierre Chaunu - Georges Duby - Marc Ferro - Jacques Le Goff - Emmanuel Le Roy Ladurie Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 638. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Aiheesta muualla - Annales Kirjallisuutta - Burke, Peter : The French Historical Revolution. The Annales School 1929–89. Polity Press, Cambridge 1990. ISBN 0-8047-1836-9 - Born, Karl Erich: Neue Wege der Wirtschafts- und Sozialgeschichte in Frankreich. Die Historikergruppe der "Annales", in Saeculum 15, 1964, s. 298-309. - Erbe, Michael: Zur neueren französischen Sozialgeschichtsforschung. Die Gruppe um die ,Annales', Darmstadt 1978. Arktisten alueiden historia Arktisten alueiden historia on arktisen alueen ja Pohjoisen Jäämeren historiaa. Antarktisten alueiden historia on Etelämantereen ja Eteläisen jäämeren historiaa. Eskimoiden varhaiset vaiheet Eskimot tulivat arktisille alueille joitakin tuhansia vuosia Beringinsalmen muotoutumisen jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. He siirtyivät Beringinsalmen kautta Pohjois-Amerikkaan. Grönlannin eskimot jatkoivat sieltä matkaansa Grönlantiin. Sinne he saapuivat likimain samoihin aikoihin kun Viikingit perustivat sinne Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat, jotka sittemmin tuhoutuivat.¹ Varhaiset eskimokulttuurit Grönlannin varhaiset arktiset kulttuurit, paleoeskimoihin kuuluvat pientyökalukulttuurin eskimot käyttivät vain pieniä työkaluja. Tämä kulttuuri hävisi 3500 vuotta sitten ja sitä seurasivat Norton-kulttuuri ja Saqqaq-kulttuuri. Näitäkin kehittyneempi kulttuuri oli Dorsetin kulttuuri, joka vallitsi laajimmillaan Kanadasta Grönlantiin ulottuvalla alueella. Tämän kulttuurin aikana kesytettiin koira, alettiin rakentaa rekiä ja igluja ja tehdä vuolukivestä lamppuja, joissa käytettiin hylkeen tai mursun rasvaa. Dorset-kulttuuria seurasi Thulen kulttuuri. Thule-eskimot pyydystivät valaita.² Eskimoiden varhaiset veneet Eskimot käyttivät pyyntiretkillään kajakkia ja tavaroiden kuljetukseen he käyttivät umiakkia.³ Varhaisimmat historiatiedot pohjoisista alueista Pytheaksen retket Kreikkalainen astronomi ja maantieteilijä Pytheas matkusti 300-luvulla eaa. Pohjois-Atlantille. Pohjoinen napapiiri sijaitsi tuolloin hieman eri leveysasteella kuin nykyisin ja hän kävi tuolloin silloisen napapiirin pohjoispuolella. Tuolloin ei ollut vielä selkeää kuvaa Välimeren alueen pohjoispuolella olevista alueista, eikä ole varmuutta, missä Pytheaksen mainitsemat paikat sijaitsevat. On epäselvää, sijaitsiko hänen mainitsema saari nimeltä Thule Islannissa vai Norjan rannikolla. Prokopios Pytheaksen lisäksi Thulen mainitsee myös bysanttilainen historioitsija Prokopios. Hän mainitsee 552 ilmestyneessä kirjassaan erulit, ensimmäiset viikingit ja skrithifinit, jotka todennäköisesti olivat suomalaisia. Viikingit Viikingit olivat taitavia laivanrakentajia. Heillä ei kuitenkaan ollut hyviä navigointivälineitä. He löysivät perille määränpäähänsä joko seuraamalla rannikkoalueita tai seuraamalla valaita, jäälauttoja tai ajopuita. Viikinkien tiedetään käyneen Vienanmerellä ja mahdollisesti he löysivät Huippuvuoret. Viikingit asuttivat myös Islannin ja Grönlannin ja kävivät Pohjois-Amerikassa. Suhteen alkuasukkaina olleisiin intiaaneihin muodostuttua vihamieliseksi, asutusta Pohjois-Amerikkaan ei kuitenkaan syntynyt. Ilmaston huonontuessa myös Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat tuhoutuivat. Sen sijaan Islannin skandinaavinen asutus säilyi. Kirjassaan Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä Jared Diamond arvioi viikinkien Grönlannin siirtokuntien tuhon syyksi ilmaston kylmenemisen ohella heidän huonon kykynsä sopeuttaa elinkeinonsa paikallisiin oloihin toisin kuin heidän skrælingeiksi nimittämänsä eskimot, jotka olivat sopeutuneet paikallisiin oloihin paremmin. Viikinkien Grönlannin arktiselta alueelta Eurooppaan kuljettamiiin kauppatavaroihin kuuluivat muun muassa mursun syöksyhampaat ja elävät jääkarhut. Luoteisväylä ja koillisväylä 1500-luvulla eteläiset merialueet olivat Espanjan ja Portugalin hallinnassa. Näin ollen englantilaisilla heräsi ajatus päästä luoteisesta, Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse Tyynellemerelle. Tuolloin tehdyillä tutkimusmatkoilla päästiin pisimmillään Hudsoninlahdelle ja Baffinlahdelle. Luoteisväylää tutkivat muun muassa James Clark Ross ja John Ross. Luoteisväylää tutkivat myös William Edward Parry⁹ ja John Franklin. Franklinin kaksi tutkimusmatkaa onnistuivat, mutta kolmannella retkellä Franklin retkikuntineen kuolivat. Franklinin retkikuntaa ryhdyttiin etsimään ja lopulta selvisi, että he olivat kuolleet Kanadan rannikolle.¹⁰ Myöhemmin englantilaiset kiinnostuivat koillisväylästä, Skandinavian ja Siperian pohjoispuolisesta merireitistä. Hieman myöhemmin myös hollantilaiset kiinnostuivat koillisväylästä. Sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkimusmatkailijat pääsivät tuolloin pisimmillään Novaja Zemljan seudulle. Henry Hudson tutki sekä koillisväylää että luoteisvälää.¹¹ Luoteisväylää tutki myös Jacques Cartier.¹² Eräs hollantilainen koillisväylän tutkija oli Willem Barents.¹³ ¹⁴ Venäläiset tutkimusmatkailijat Varhaisin tiedetty venäläisten tekemä purjehdusretki Norjaan tehtiin 1320. 1600- ja 1700-luvuilla venäläiset tutkivat Siperian suuria jokia ja Jäämeren rannikkoa. 1700-luvun lopulla Venäjä valloitti Alaskan. Beringinsalmea tutkivat Semjon Dežnjov ja tanskalaissyntyinen Vitus Bering.¹⁵ ¹⁶ Tyynenmeren länsirannikko ja arktiset alueet Kun Venäjä laajeni Alaskaan, lähelle englantilaisten siirtokuntia, englantilaiset heräsivät tilanteeseen. Tyynenmeren länsirannikko oli kiinnostanut englantilaisia ennenkin, mutta nyt siitä kiinnostuttiin erityisesti. Tätä aluetta tutki muun muassa James Cook. Britanniassa kiinnostuttiin myös Grönlannin lähialueista. 1818 David Buchanin retkikunta tutki Grönlannin itäpuolista aluetta ja pyrki pääsemään mahdollisimman pohjoiseen. John Rossin retkikunta tutki Grönlannin länsipuolisia alueita. Luoteisväylää alettiin tutkimaan uudestaan 1800-luvun alussa päästiin Beringinsalmelle saakka ja siitä läpi.¹⁷ Pohjoisnapa Pääartikkeli: Tutkimusmatkat pohjoisnavalle 1800-luvun lopulla kiinnostuttiin pohjoisnavasta. Tuolloin oletettiin Golfvirran olevan vaikutuksen olevan suurempi kuin se todellisuudessa on ja pohjoisnavalle oletettiin olevan avoin reitti. Weyprecht ja Payer Itävalta-Unkarilainen Karl Weyprechtin ja Julius von Payerin retkikunta yritti löytää tällaista avointa reittiä Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välistä. He pääsivätkin Jan Mayenin maan pohjoispuolella sijaitsevalle Rudolfin saarelle saakka. Jäälauttojen mukana purjehtiminen ja jääpurjehdus Tämän jälkeen George Washington De Long yritti purjehtia navalle jäälauttojen mukana Pohjois-Amerikan länsirannikolta käsin. Hänen laivansa kuitenkin haaksirikkoitui. Myös norjalainen Fridtjof Nansen yritti purjehtia navalle jäälauttojen mukana.¹⁸ De Longin laivan Jeanetten jäännökset ajelehtivat napajäätikön yli Grönlannin rannikolle. Tästä Nansen sai idean yrittää purjehtia navalle jäätikköä myöten. Hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään navan suuntaan.¹⁹ Fram Nansenin laiva, joka oli nimeltään Fram, oli aikansa kehittynein polaarilaiva. Sen runko oli rakennettu kestäväksi merijäähän kiinni jäätymistä. Se oli myös rakenteeltaan muotoiltu siten, että se kesti jäiden puristusta.²⁰ Lähelle pohjoisnapaa pääsy Todennäköisesti lopulta Robert Peary onnistui pääsemään lähelle pohjoisnapaa 1909.²¹ 1900-luvun alun tutkimusmatkailijat Pohjoista Jäämerta tutkivat myös norjalainen Roald Amundsen, grönlantilainen Knud Rasmussen ja suomalaissyntyinen, sittemmin Ruotsiin muuttanut Adolf Erik Nordenskiöld 1900-luvun alussa.²² ²³ Amundsen lensi pohjoisnavan yli lentokoneella 1926. Aiemmin hän oli käynyt Etelänavalla 1911 ja näin ollen hän oli ensimmäinen ihminen, joka oli käynyt molemmilla navoilla.²⁴ Keripukki Menneinä aikoina merenkävijöitä vaivasi usein keripukki, joka oli varsinkin napaseuturetkeilijöiden vaiva. Eräs kokenut venäläinen kalastaja, joka oli mukan 1734 Hyuippuvuorille matkanneessa retkikunnassa, tiesi joidenkin ruoka-aineiden torjuvan keripukkia. Nämä olivat raaka liha, peuran veri ja rohtokuirimo. Vasta 1900-luvulla tiedettiin, että keripukin syy on pitkäaikainen c-vitamiinin puutos.²⁵ ²⁶ Katso myös - Merenkulun historia Lähteet - Matti Lainema, Juha Nurminen, Helsinki, WSOY, Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, 2001, Isbn 951-0-23925-9 - David John, suom. Timo Hautala, Dorling Kingsley, suom. toim. WSOY, Suuret tutkimusmatkat, 2011, Isbn 978-951-0-37674-4 Viitteet [1] Diarmid, Jare: Romahdus: Kuinka yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Alkuperäinen teos:Collapse: How societies choose to fail or succeed, 2005. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2007 (2. painos). ISBN 952-5202-84-4. [2] Karen Ryan: An overwiev of Paleoeskimo architectural remains in the Central Canada Low Arctic 2014. Consortium Érudit. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi)(ranskaksi) [3] Matti Lainema, Juha Nurminen: Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, s. 39. Helsinki: Wsoy, 2001. ISBN 951-1-23925-9. [4] Pytheas 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi) [5] Ultima Thule, s. 51-52 [6] Viikinkilaivat 2014. Rosala Viking Center. Viitattu 20.11.2014. [7] Romahdus [8] Ross, Sir James Clark Dictionary of Canadian Biography. University of Toronto. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi) [9] Robert E. Johnson: Parry, Sir William Edward Dictionary of Canadian Biography. 1985. University of Toronto. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi) [10] Clive Holland: Franklin, Sir John Dictionary of Canadian Biography. 1988. University of Toronto. Viitattu 23.11.2014. (englanniksi) [11] Henry Hudson History. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [12] Jacques Cartier History. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [13] Willem Barents 2004. The Encyclopedia.com. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [14] Alasdair Macleod: Suuret tutkimusmatkat, s. 286-289, 292-293. Suomeksi toimittanut WSOY. Suom. Timo Hautala. Lontoo: Dorling Kingsley, 2011. ISBN 978-951-0-37674-4. [15] Prominent Russians: Semyon Dezhnyov RT Russiapedia. 2005-2011. Tv Novosti. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [16] Vitus Bering 14.6.2013. Encyclopǣdia. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [17] Ultima Thule, s. 180-183 [18] Margaret Ellson Davies: Fridtjof Nansen Polar Expeditors. The Fram Museum. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi) [19] Ultima Thule, s. 246-271 [20] The First Fram Expedition Polar Expeditions. Fram Museum. Viitattu 20.11.2014. (englanniksi) [21] Ultima Thule, s. 283 [22] Valto A. Peiponen: Pohjoisnavan jääkalotti, luoteisväylä ja ilmastonmuutos Tieteessä tapahtuu 2014. 2011. Tieteellisten seurain valtuuskunta. Viitattu 20.11.2014. [23] Nordenskiöld ja Koillisväylä 29.6.2013. Kansallinen vastarinta. Viitattu 20.11.2014. [24] Suuret tutkimusmatkat, s. 302-305 [25] C-vitamiinin historia ja keripukki C-vitamiini. 6.8.2007. Viitattu 21.11.2014. [26] Ultima Thule, s. 243 Aiheesta muualla - http://www.pohjoisnapa.fi/ArktisHistoria.aspx Defenestraatio Defenestraatio on latinalaisperäinen (de = ulos, -sta; fenestra = ikkuna) termi, jolla tarkoitetaan jonkun heittämistä ulos ikkunasta. Maailmanhistoria tuntee lukuisia defenestraatioita, jotka tavallisesti liittyvät kapinoihin tai vallananastuksiin. Defenestraatio Raamatussa Varhainen kertomus defenestraatiosta on Raamatussa Toisessa kuninkaiden kirjassa. Sen kohteena oli kuningatar Isebel, Israelin kuninkaan Ahabin foinikialainen puoliso, jota Vanha testamentti syytti kuninkaan viekoittelemisesta väärien jumalten palvelemiseen sekä tyrannimaisen hallinnon tuomisesta Israeliin. Vallananastaja Jehu nousi Israelin kuninkaaksi surmaamalla Isebelin pojat taistelussa ja heitättämällä sen jälkeen Isebelin ulos palatsin ikkunasta: »Jehu katsoi ylös ikkunaan ja kysyi: "Kuka teistä on minun puolellani?" Pari hovimiestä kumartui silloin ikkunasta hänen puoleensa. "Työntäkää hänet alas", Jehu sanoi, ja hovimiehet työnsivät Isebelin ikkunasta. Hänen vertaan roiskui seinään ja hevosten päälle, ja Jehu ajoi vaunuilla hänen ylitseen.» (Toinen kuninkaiden kirja 9:32–33) Prahan defenestraatiot Historian kuuluisimmat defenestraatiot ovat tapahtuneet Prahassa. Kahdesta kuuluisimmasta käytetään nimiä ensimmäinen ja toinen Prahan defenestraatio. Ensimmäinen Prahan defenestraatio tapahtui vuonna 1419, ja se oli osa tapahtumaketjua, joka johti protestanttien ja katolisten välisiin hussilaissotiin. Prahan Uudenkaupungin raati kieltäytyi vapauttamasta vangitsemiaan hussilaisia, ja protestanttipappi Jan Želivskýn johtamat radikaalit hussilaisjoukot osoittivat mieltään raatihuoneen edessä. Lopulta osa protestoijista tunkeutui sisälle raatihuoneeseen ja heitti raatimiehet ulos ikkunasta kadulle, missä raivoava väkijoukko pieksi heidät hengiltä. Toinen Prahan defenestraatio vuonna 1618 tunnetaan tapahtumana joka käynnisti kolmikymmenvuotisen sodan. Kaksi vuotta aiemmin Böömin valtaistuimelle oli noussut kiihkokatolinen Ferdinand II, jonka käskystä protestanttien uskonnonvapautta rajoitettiin. Böömin protestantit pitivät tätä keisari Rudolf II:n myöntämän uskonnonvapauden loukkauksena. 23. maaliskuuta 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosherraa,¹ Wilhelm Slavatan ja Jaroslav Borsita von Martinicin, sekä näiden kirjurin. Kaikki kolme säilyivät hengissä 15-metrisestä ilmalennosta putoamalla linnan puutarhassa olleeseen lantakasaan; tosin katolilainen propaganda väitti myöhemmin enkeleiden varjelleen heitä. Defenestraatiosta alkanut sisällissota Böömin katolisten ja protestanttien välillä kärjistyi lopulta kolmikymmenvuotiseksi sodaksi. Nimitystä Kolmas Prahan defenestraatio käytetään joskus Tšekkoslovakian ulkoministerin Jan Masarykin kuolemasta vuonna 1948. Masaryk löydettiin 10. maaliskuuta makaamassa kuolleena virka-asuntonsa pihalta, pyjamaan pukeutuneena. Virallisen tutkimuksen mukaan hän oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä kylpyhuoneensa ikkunasta. Koska kommunistit olivat juuri kaapanneet korkeimman vallan Tšekkoslovakiassa ja koska Masaryk oli maan hallituksen vaikutusvaltaisin ei-kommunisti, syntyi nopeasti huhu, jonka mukaan kommunistit olivat murhanneet Masarykin defenestroimalla tämän.² Vuonna 2004 tehty poliisitutkimus päätyi siihen tulokseen, että Masaryk oli murhattu työntämällä hänet ikkunasta. Muita huomattavia defenestraatioita - Eräiden annaalien mukaan Englannin kuningas Juhana Maaton surmasi kruunuaan tavoitelleen veljenpoikansa, Bretagnen herttuan Albert I:n, heittämällä tämän ulos Rouenin linnan ikkunasta vuonna 1203 - Vuonna 1383, Lissabonin kaupungin ollessa kastilialaisten joukkojen saartama, joukko lissabonilaisia heitti piispa Dom Martinhon ulos ikkunasta, koska se epäili tämän vehkeilevän kastilialaisten kanssa. - Vuonna 1478 firenzeläisen aatelisen Jacobo de Pazzin johtama salaliitto kaupungin hallitsijan Lorenzo de Medicin murhaamiseksi epäonnistui. Kostoksi Medicien kannattajat surmasivat ja häpäisivät Pazzin heittämällä hänet ulos ikkunasta, pieksemällä hänet hengiltä, raahaamalla häntä alastomana pitkin kaupungin katuja ja heittämällä hänet Arno-jokeen. - Vuonna 1572 Ranskan kuninkaan sotilaat surmasivat Pariisissa hugenottijohtaja Gaspard de Colignyn iskemällä häntä tikarilla ja heittämällä hänet ikkunasta. Murha käynnisti pahamaineisen Pärttylinyön verilöylyn. - Vuonna 1640 joukko lissabonilaisia aatelisia aloitti kapinan tuolloin Espanjaan kuuluneen Portugalin itsenäisyyden puolesta. Kapinoitsijat valtasivat hallintopalatsin, löysivät vihatun espanjalaismielisen valtiosihteerin Miguel de Vasconcelosin kaapista piileskelemästä ja surmasivat tämän tikariniskuilla sekä ikkunasta heittämällä. - Euroopan hullun vuoden 1848 aikana kaksi Kölnin kaupungin raatimiestä hyppäsi paniikissa ulos raatihuoneen ikkunasta, kun vihainen väkijoukko oli vallannut rakennuksen. Molemmat miehet säilyivät hengissä, joskin toinen katkaisi molemmat jalkansa. Vaikka kyseessä ei ole ikkunasta heittäminen vaan ikkunasta hyppääminen, tapahtuma tunnetaan historiankirjoissa "Kölnin defenestraationa". - Virolainen vapsiliikkeen johtaja Artur Sirk kuoli maanpaossa Luxemburgissa vuonna 1937 pudottuaan hotellinsa ikkunasta. Paikalliset viranomaiset totesivat kuoleman itsemurhaksi, mutta sitä on jälkeenpäin väitetty usein Viron presidentti Konstantin Pätsin agenttien suorittamaksi murhaksi. Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1051. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Rikard Drakenlordh: Toisen maailmansodan avainhenkilöt, s. 101-102. Suom. Petri Kortesuo. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4674-5. Hallitsijasuku Hallitsijasuku eli dynastia tarkoittaa peräkkäisiä, samaan sukuun kuuluvia hallitsijoita. Yleisimmin dynastia-sanaa käytetään Kiinan historian yhteydessä (katso Kiinan dynastiat). Aasia - Kiinan dynastiat - Korean dynastiat - Thaimaan dynastiat - Vietnamin dynastiat Afrikka Egypti - Egyptin dynastiat Persian valtakunta - Akemenidit - Seleukidit - Sassanidit Eurooppa Englanti - Mercia-suku - Wessex-suku - Tanskalaiskuninkaat - Normannien hallitsijasuku - Plantagenetin dynastia - Tudor-suku - Stuart-suku Makedonia - Argeadit - Antipatroksen hallitsijasuku - Antigonidien hallitsijasuku Ranska - Merovingit (Frankkien valtakunta) - Karolingit (Frankkien valtakunta) - Kapetingit - Bourbon - Bonaparte Ruotsi - Sverkerin suku - Eerikin suku - Bjälbo-suku - Mecklenburgin suku - Oldenburgin suku - Vaasa-suku - Bernadotte-suku Venäjä - Romanov (Venäjän keisarikunta) Katso myös - Luettelo hallitsijasuvuista Historiallinen revisionismi Historiallinen revisionismi tarkoittaa historian tutkimuksessa näkemystä, jonka mukaan vallitseva tulkinta historiallisesta tapahtumasta tai siihen liittyvistä motiiveista on väärä tai puutteellinen, ja vaatii uudelleenarviointia. Historiallinen revisionismi kuuluu modernin historiantutkimuksen pääperiaatteisiin. Historiallisen revisionismin esittämiseen saattavat johtaa esimerkiksi uudet arkeologiset löydöt, aiemmin suljettujen arkistojen avautuminen, tieteellisten menetelmien kehittyminen (esim. DNA-tutkimus) sekä ideologiset ja kulttuurilliset painotukset. Historiallinen revisionismi sekoitetaan usein historialliseen denialismiin, jonka tunnetuin väite on holokaustin kieltäminen tai kyseenalaistaminen. Katso myös - Näennäishistoria - Denialismi Historiallinen Yhdistys Historiallinen Yhdistys on suomalainen yhdistys, jonka tarkoituksena on kehittää ja ylläpitää historiantutkimusta. Yhdistys pitää kokouksia, järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, organisoi opintotoimintaa ja toimittaa julkaisuja. Se toimii läheisessä yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. Alkuvuosikymmenet Historiallinen Yhdistys perustettiin lokakuussa 1890. Varsinaisena perustajina olivat Helsingin yliopiston professoreja J. R. Danielson-Kalmari, M. G. Schybergson ja E. G. Palmén ja dosentit C. von Bonsdorff sekä ja Kustavi Grotenfelt. Yhdistys sai yliopiston rehtorin alaisuudessa puolivirallisen statuksen. Yhdistyksen tarkoitukseksi määriteltiin edistää Helsingin yliopiston opettajien johdolla "yliopiston nuorison historiallisia opintoja ja tutkimuksia". Esikuvaa otettiin Ruotsista ja Saksasta. Aluksi Yhdistys toimi seminaarimuotoisesti, ja se integroitui myös opetukseen. Niinpä esimerkiksi vuoden 1906 yleisen kuten myös Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian laudatur-vaatimuksissa vaaditaan "osanottoa Historiallisen Yhdistyksen toimintaan". Yhdistyksen vain suomeksi laaditut säännöt eivät määritelleet sille virallista kieltä. Käytännössä Yhdistys oli kaksikielinen. Käytäntönä oli, että kukin käytti esitelmissään ja puheenvuoroissaan haluamaansa kieltä ja myös sihteerit pitivät pöytäkirjaa äidinkielellään. Vuodesta 1901 Yhdistyksen sihteerit olivat yksinomaan suomenkielisiä. Jäseneksi ei erityisesti hyväksytty, vaan jäsenmaksun suorittaneet saattoivat ainakin kolmannesta toimintavuodesta lähtien kuulua seuraan. 1900-luvulle tultaessa Yhdistyksen rooli varsinaisissa yliopisto-opinnoissa väheni, mutta samaan aikaan ulkomaisten kirjojen ja tutkimustulosten esittelyn osuus kasvoi. Vuonna 1914 yhdistys sai uudet säännöt, jossa sidos yliopistoon on poistunut. Aiempien sääntöjen mukaan yhdistyksen puheenjohtajan tuli olla yliopiston opettaja. 1930-luvulla yhdistys luopui asemastaan rehtorin valvonnan alaisena ylioppilasseurana. Vuonna 1933 hyväksyttiin uudet rekisteröitymisen edellyttämät säännöt. Mukana ja taustalla monessa Ensimmäisen kerran ajatus oman, suomenkielisen aikakauskirjan perustamisesta esitettiin jo vuonna 1891. Mutta kun Historiallinen Aikakauskirja perustettiin vuonna 1903, yhdistys ei ollut muodollisesti mukana, sen toimihenkilöt kylläkin. Vuonna 1932 Eino Jutikkala ehdotti yhdistykselle Paikallishistoriallisen toimiston perustamista. Se on siitä lähtien antanut neuvoja paikallishistorian kirjoittajille ja valvonut näiden työtä. Sen johtokunnan muodostivat alun perin viiden historiallisen järjestön valitsemat jäsenet. Yhdistyksen piiristä kumpusi myös aloite vuonna 1933 pidettyjen ensimmäisten virolais-suomalaisten historiapäivien järjestämiseksi. Vuonna 1945 perustettiin historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos jonkinlaiseksi Historiallisen Yhdistyksen alaosastoksi, mutta 1950-luvun alussa se irtaantui kokonaan Yhdistyksestä. Historiallisen Yhdistyksen nykypäivä Vuonna 1989 Historiallinen Yhdistys liittyi jäseneksi Tieteellisten seurain valtuuskuntaan. Vuonna 1990 ilmestyi 100-vuotisjuhlakirja Historia Nyt - näkemyksiä suomalaisesta historiantutkimuksesta. Internetissä ilmestyvä tieteellinen historia-alan aikakauslehti Ennen ja Nyt - historian tietosanomat perustettiin vuonna 2001 Historiallisen Yhdistyksen piiristä tulleella aloitteella. Mukaan julkaisijaksi tulivat Agricola -Suomen historiaverkko, Historiallinen Yhdistys, Suomen Historiallinen Seura ja Turun Historiallinen Yhdistys. 1980-luvulta lähtien yhdistyksen jäsenmäärä on ollut noin 100–200. Pääosa jäsenistä on nuoria tutkijoita ja opettajia yliopistolta, mutta hallitukseen kuuluvat myös opiskelijaedustajia humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan historianlaitosten ainejärjestöistä. Yhdistys järjestää säännöllisesti keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia sekä seminaareja. Nämä tilaisuudet ovat tarjonneet tilaa ajankohtaisille historiakeskusteluille, uusien historiantutkimuksen muotojen esittelylle ja myös periaatteellisten kysymysten pohdinnalle. Aiheesta muualla - Historiallisen Yhdistyksen kotisivut - Turun historiallisen yhdistyksen kotisivut - Ennen ja nyt - Historian Tietosanomat Historian Ystäväin Liitto Historian Ystäväin Liitto on suomalainen historian harrastajien yhdistys, joka on perustettu 1926. Sen julkaisusarjoja ovat Historian Aitta, Historiallinen Kirjasto ja Historiallinen Aikakauskirja.¹ Yhdistys on jakanut vuodesta 1973 vuosittain Vuoden historiateos -palkinnon.² Lähteet [1] Facta2001, WSOY 1981, 6. osa, palsta 95 [2] Palkitut Historian Ystäväin Liitto. Viitattu 26.12.2015. Historiografia Historiografia eli historiankirjoitus on historiasta kertovien tekstien ja historiantutkimuksen metodien käytön tutkimusta. Se käsittelee esimerkiksi kirjoittajaa, lähteitä, tulkintaa, tyyliä tai lukijakuntaa. Historiografiasta puhutaan usein aihealueittain, kuten esimerkiksi "katolisuuden historiografiasta" tai "Kiinan historiografiasta". Historisk Tidskrift för Finland Historisk Tidskrift för Finland on Suomessa ilmestyvä ruosinkielinen historiallinen aikakauskirja.¹ Sen perusti vuonna 1916 Historiska Föreningen, joka myös toimii aikakauskirjan julkaisijana. Lähteet [1] Facta2001, WSOY 1981, 6. osa, palsta 95 Illyrismi Illyrismi eli Illyrian kansanliike oli 1800-luvun alussa syntynyt itsenäistymisliike, jonka tavoitteena oli valtiollisesti ja kansallis-sivistyksellisesti yhdistää kaikki eteläslaavilaiset kansat¹ . Liikkeen yhteydessä luotiin myös serbeille ja kroaateille yhteinen serbokroatian kieli štokavski-murteen pohjalta, minkä he näkivät tärkeänä tekijänä kansojen elinalueiden yhdistämiseen. Liikkeen takana oli nuorten kroatialaisten älymystö. Illyrian kansanliike oli ensimmäinen ja nykyään merkittävin panslaavinen liike Kroatian historiassa. Kulttuurin kannalta se saavutti tavoitteensa. Illyristit loivat perustan nykyiselle serbokroatialle. Ensimmäinen tämänkielinen sanomalehti, Danica Ilirska, sai alkunsa vuonna 1835. Päätavoite eli Illyrian valtion perustaminen kuitenkin epäonnistui. Katso myös - Jugoslavismi Lähteet [1] http://runeberg.org/pieni/1/0740.html Kaikkeudenhistoria Kaikkeudenhistoria tarkoittaa kaikkeuden historiaa käsittelevää historian alaa. 1980-luvulla kehittynyt monitieteinen ala tutkii historiaa laajimmalla mahdollisella avaruus- ja aikaulottuvuudella. Ajallinen asteikko alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy nykyhetkeen. Avaruus käsittää kaikki osat alkeishiukkasista koko universumiin saakka. Kaikkeudenhistoriassa pyritään löytämään yhteisiä teemoja ja rakenteita eri aika- ja avaruusskaaloista. Kaikkeudenhistoria on "historiaa" vain nimellisesti, sillä siinä hyödynnetään muun muassa fysiikan, biologian, arkeologian ja antropologian uusimpia löytöjä. Kaikkeudenhistoria syntyi vastareaktioksi 1900-luvun yleiselle erikoistumiselle ja sulkeutuneisuudelle. Toisaalta sen mahdollisti nimenomaan lisääntynyt erityisalojen tieto, joka mahdollistaa kokonaiskuvien hahmottelun. Historia Ensimmäiset kokeiluluontoiset kurssit kaikkeudenhistoriasta piti John Mears 1980-luvun lopulla Southern Methodist Universityssä Dallasissa Texasissa ja David Christian Macquarie Universityssä Australiassa ja myöhemmin San Diego State Universityssä. Sittemmin muutamat muut yliopistot ovat tarjonneet vastaavia kursseja. Ensimmäinen kaikkeudenhistoriaa käsittelevä kirja Fred Spierin The Structure of Big History: From the Big Bang until Today julkaistiin 1996. Siinä puolustettiin alaa ja konstruoitiin yhtenäinen kaikki aikaskaalat kattava historia. 2005 ilmestyi David Christianin Maps of Time: An Introduction to Big History, joka esittelee historian alkaen ensimmäisistä alkuräjähdyksen jälkeisistä sekunneista ja aurinkokunnan synnystä aina elämän syntyyn, ihmisen evoluutioon, maatalouden syntyyn ja moderniin maailmaan. Christian esittelee laajan skaalan rakenteita ja teemoja sekä tarjoaa perspektiiviä aikaskaaloihin. Lähteet - + Teaching & Researching Big History: Exploring a New Scholarly Field, International Big History Association, 2014. - Leonid E. Grinin, Andrey V. Korotayev, and Barry H. Rodrigue. (2011). (Eds.). Evolution: A Big History Perspective. Volgograd: 'Uchitel' Publishing House. ISBN 978-5-7057-2905-0 (englanniksi) - Christian, David: Maps of time: An introduction to big history. The California world history library 2. Berkeley: University of California Press, 2004. ISBN 0520235002. (englanniksi) - Fred Spier: The Structure of Big History: From the Big Bang until Today. , 1996. ISBN 90-5356-220-6. Katso myös - Maailmanhistoria – Ihmiskunnan historia. Aiheesta muualla - Teaching & Researching Big History: Exploring a New Scholarly Field, International Big History Association, 2014. - David Christian. Maps of Time: Introduction. 2004. Introduction chapter from the book.(englanniksi) - David Christian. World History in Context. 2003. Christian makes the case that human history is significant across all time scales.(englanniksi) - David Christian. "The Case for Big History". 1991. An early essay.(englanniksi) Kalabaliikki Kalabaliikki, 'kahakka, metakka, meteli'¹ , on ruotsiin ja suomeen lainautunut alkujaan turkin kielen sana kalabalık, 'ihmisjoukko, lauma, tungos, sekamelska'² , jota ei tunneta muissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan kielissä. Romanian kielessä sana on muodossa calabalâc ja tarkoittaa 'erilaisia tavaroita epäjärjestyksessä, sekasotkua'.³ Sanan lainautumisen taustalla on Kaarle XII:n oleskelu joukkoineen, joissa mukana oletettavasti myös suomalaisia, romanialaisten asuttamalla alueella ja siellä sattunut Benderin kalabaliikki.³ Lähteet [1] Kielitoimiston sanakirja, Kielikone, 2008 [2] Igs.kirjastot.fi [3] Suomalaisten ja romanialaisten kontaktit menneinä aikoina Kapulatie Kapulatie on poikittaisista pyöreistä puista tehty lyhyehkö pätkä kulkutietä soille tai vastaaville paikoille. Monet kapulatiet ovat ennen olleet osana kylien välisiä valtaväyliä. Kapulatiet ovat jääneet käytöstä hiekkateiden levitessä 1900-luvun puolivälissä syrjäisimpiinkin seutuihin. Joitakin kapulateitä on kuitenkin vielä jäljellä ja osa on rakennettu nähtävyydeksi ja muistoksi entisestä kulkutietyypistä. Lähteet - Rautavaaran Metsäkartano: Erä- ja luontopolkuopas. 1990. - SA-kuva Kaupunkioikeudet Kaupunkioikeudet olivat merkittävä eurooppalaisten kaupunkien piirre lähes koko toisen tuhatluvun. Ne toivat mukanaan myös velvollisuuksia. Oikeudellisesti kaupunki erotettiin ympäröivästä maaseudusta hallitsijan myöntämällä asiakirjalla, jossa määriteltiin sen oikeudet ja lait. Tavallisesti oikeudet liittyivät kaupankäyntiin, kuten markkinoiden pitämiseen, tavaran varastointiin ja niin edelleen, sekä ammattikuntalaitokseen. Jotkut oikeudet olivat pysyviä, ja niihin saattoi kuulua oikeus tulla nimitetyksi kaupungiksi. Samalla voitiin myöntää jonkin verran itsehallinnollisia oikeuksia, oikeus osallistua valtiopäiville, ja myös verohelpotuksia saatettiin myöntää. Suomessa kaupunginoikeudet lakkasivat olemasta vuoden 1977 alussa, jolloin voimaan tullut uusi kunnallislaki poisti kuntamuotojen väliset erot. Vielä 1990-luvun lopulla oli tosin eräitä vain kaupunkeja koskevia säädöksiä mm. rakennuslaissa, mutta ne eivät koskeneet kuntia, jotka olivat tulleet kaupungeiksi myöhemmin kuin uuden kunnallislain tullessa voimaan ja toisaalta ne koskivat paitsi niitä kaupunkeja, jotka kunnallislain voimaanastumiseen astikin olivat olleet kaupunkeja, myös niitä kaupunkeja, jotka olivat olleet lain voimaanastumiseen asti kauppaloita (lain astuessa voimaan kaikista Suomen kauppaloista tuli kaupunkeja paitsi Karhulasta, joka yhdistettiin Kotkaan). Konservointi Konservointi on esineen tai rakennelman käsittelemistä niin, että sen säilyminen turvataan. Konservointia tekevät alan koulutusta saaneet asiantuntijat, konservaattorit, jotka usein erikoistuvat johonkin materiaaliin tai kohdetyyppiin. Konservaattorit työskentelevät muun muassa interiöörien, taideteosten, paperin, valokuvien, tekstiilien, huonekalujen ja erilaisia materiaaleja olevien esineiden parissa. Interiöörikonservointi on konservoinnin suuntautumisala, jossa interiöörikonservaattori on erikoistunut kulttuurihistoriallisten rakennusten sisäseiniin ja niiden säilyttämiseen konservoinnin keinoin. Konservoinnissa voidaan konservoida ennalta ehkäisevästi tai keskeyttää tuhoutumisprosessi erilaisilla menetelmillä ja tekniikoilla. Eräs suurimpia yksittäisiä konservoinnin kohteita on ollut ruotsalainen Wasa-laiva. Jos vanha esine tai rakennus halutaan saattaa alkuperäiseen kuntoon, on kysymys entisöinnistä eli restauroinnista. Kansallisarkisto vastaa Suomessa paperisen aineiston kuten asiakirjojen, karttojen, kirjeiden ja muun vastaavan säilyttämisestä. Toimipisteitä on ympäri maata, mutta pääpaikka on Helsingissä.¹ Suomessa konservointia voi opiskella Metropolian ammattikorkeakoulussa.² Aiemmin Seinäjoen ammattikorkeakoulussa oli mahdollista opiskella rakennuskonservointia, mutta uusia opiskelijoita ei enää oteta.³ Työtapoja Yleisin museoesineelle tehtävä toimenpide on puhdistus. Esineen pinta on voinut vaurioitua lian ja pölyn takia, koska se kerää kosteutta ja voi näin luoda edellytykset mikrobiologisille muutoksille. Tavallisin puhdistusmenetelmä on pumpulipuikon tai pienen harjan käyttö. Metallin pinnalle kertynyttä ruostetta voidaan raaputtaa pois piikillä tai kirurginveitsellä, kuitenkin niin varovasti ettei alkuperäistä pintaa vahingoiteta. Kemikaaleja pyritään käyttämään hyvin varovasti, sillä niiden pitkäaikaista vaikutusta eri materiaaleihin ei aina tiedetä. Ihmisen sylki on osoittautunut orgaanisen lian parhaaksi puhdistajaksi. Myös esimerkiksi maalia sylki puhdistaa hyvin, eikä se vahingoita maalipintaa. Sylki on konservaattorien salainen ase, koska syljen amylaasi hajottaa orgaanisia yhdisteitä ja jotkut syljen entsyymeistä, kuten lysotsyymi, torjuvat bakteereita. Ennen puhdistustyötä ei saa nauttia happamia elintarvikkeita eikä tupakoida, jotta esineen pinnalle ei pääse haitallisia aineita. Yleisin toimenpide konservoitaessa papereja on pesu vedellä. Vesi poistaa paperin pinnalta mekaanista likaa ja vesiliukoisia haitallisia rautayhdisteitä. Ensin paperit tuetaan paksulla ja huokoisella tukipaperilla. Pesu neutralisoi paperia ja antaa lisäaikaa happamoitumista ja hapettumista vastaan. Lähteet - Harri Domonyi: Konservointi, Historian huoltajat, Tekniikan Maailma s. 110–117, nro 1/2010 Viitteet [1] Harri Domonyi, s. 114 [2] Konservoinnin koulutusohjelma Metropolia. Viitattu 12.12.2013. [3] Konservoinnin koulutusohjelma Seamk.fi. Viitattu 12.12.2013. [4] Harri Domonyi, s. 111–112 [5] Harri Domonyi, s. 114–115 Katso myös - Muinaisjäännös - Ennallistaminen Aiheesta muualla - Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osasto. - Konservointi. Luonnontieteellinen keskusmuseo. - Donny L. Hamilton, Overview of Conservation in Archeology; Basic Conservation Procedures (englanniksi) - Ohjeita tekstiilien hoitoon Kontrafaktuaalinen historia Kontrafaktuaalinen historia eli "toteutuneiden tosiasioiden vastainen historia" on historiantutkimuksen näkökulma, jossa tarkastellaan toteutumattomia vaihtoehtoja, joita historiassa on ollut. Sitä on kutsuttu myös historialliseksi jossitteluksi. Monien tutkijoiden mielestä kontrafaktuaalinen historia ei kuulu tieteelliseen historiantutkimukseen ja pitäisi puhua vain siitä, mikä tiedetään tosiasioiksi. Markus Mertaniemi on huomauttanut, että tällainen näkökulma puolustaa helposti poliittista konservatismia. Hänen mukaan historia on yleensäkin jossain määrin kontrafaktuaalinen tiede, koska se kertoo joka tapauksessa nykyajalle vieraista elämäntavoista, asenteista ja ajattelutavoista.¹ Lähteet [1] Arviointi, Mertaniemi. Agricola.utu.fi[vanhentunut linkki] Katso myös - Kontrafaktuaali - Vaihtoehtoinen historia Kirjallisuutta - Entäs jos...: vaihtoehtoinen Suomen historia [toim. Mari K. Niemi ja Ville Pernaa] (Gummerus: Ajatus, 2005) ISBN 951-20-6892-3 (sid.) - Entäs jos...: lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa [toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi] (Ajatus, 2006) ISBN 951-20-7203-3 (sid.) - Cowley, Robert (toim.): Entäs jos... Vaihtoehtoinen maailmanhistoria. (More what if? Eminent historians imagine what might have been, 2002.) Suomentanut Riitta Virkkunen. Helsingissä: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-6564-6. Aiheesta muualla - Erkki Arni: Kiehtovaa ja karmeaa sotahistoriallista jossittelua. Helsingin sanomat 20.9.2000. Maailmanhistoria Maailmanhistoria käsittää ihmiskunnan historian tapahtumat nykyihmisen ilmestymisestä tähän päivään. Historiallinen aikakausi on alkanut eri kulttuureissa eri aikoihin kirjoitustaidon käyttöön ottamisen myötä. Varhaisimmat kirjoitusjärjestelmät kehitettiin noin 5000 vuotta sitten Egyptissä ja Mesopotamiassa. Kirjoitusta edeltävä aika oli esihistoriaa, joka yhdistyy yleensä kivikauteen ja joskus myös pronssi- ja rautakauteen. Maailmanhistorian joitain merkittävimpiä ajanjaksoja olivat varhaishistorian aika, antiikin aika, keskiaika, renessanssi ja uusi aika. Esihistoria Pääartikkeli: esihistoria Esihistoria tarkoittaa aikaa ennen kirjoitettua tekstiä. Yli 99 % ihmissuvun olemassaolon ajasta on ollut esihistoriaa. Esihistoriallisella ajalla saattoi olla isojakin kyliä, muttei yleensä suuria kaupunkeja ja valtioita. Esihistoria päättyi ensimmäisen kerran Mesopotamiassa ja Egyptissä noin vuonna 3000 eaa. Muualla maailmassa siirtyminen esihistoriasta varhaishistoriaan tapahtui huomattavasti myöhemmin. Kivikausi on useimmiten esihistoriallinen aikakausi, ja pohjoismaissa sitä ovat myös pronssikausi ja rautakausi. Esimerkiksi Lähi-idän korkeakulttuureissa pronssikausi puolestaan oli jo historiallista aikaa. Amerikan alkuperäiskansat Pääartikkeli: Amerikan historia Amerind-kansojen esi-isät saapuivat Amerikkaan noin 13500 vuotta sitten. Monet riistaeläimet kuolivat Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Useat tutkijat ovat väittäneet, että Amerikassa on saattanut olla ihmisiä jo 50 000–20 000 vuotta sitten,¹ mutta tältä ajalta ei ole löytynyt luurankolöytöjä tai muita todisteita. Pohjois-Amerikka Pääartikkeli: Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurit Pohjois-Amerikan varhaisimpia kulttuureja olivat muun muassa paleointiaanien Clovis-kulttuuri ja biisonin metsästäjien Folsomin kulttuuri. Tästä kehittyi ajan kanssa monia kulttuureja, jonka ansiosta Pohjois-Amerikka jakautui moniin kulttuurialueisiin. Useimmat kulttuurit olivat kiertelevien metsästäjien ja keräilijöiden kulttuureja, mutta arkaaisella kaudella oli kiinteitä kyläkulttuureja. 500 eaa.–500-luvuilla alkoi esiintyä kiinteitä kulttuureja. Intiaanit alkoivat viljellä maata ja pystyttää hautakumpuja. Pohjois-Amerikan ensimmäinen kaupunki perustettiin Mississippin laaksoon 700-luvulla. Anasazit rakensivat Coloradossa pikkukaupunkeja ja kyliä, joita sanottiin puebloiksi. Kun eurooppalaiset tulivat Pohjois-Amerikkaan, siellä oli satoja eri intiaaniheimoja ja -kieliä. Eurooppalaiset aiheuttivat tuhoa väestössä sairauksien ja sotien muodossa. Varhaishistoria Pääartikkeli: varhaishistoria Varhaishistoria tarkoittaa esihistoriaa seuraavaa ajanjaksoa, jonka aikana ensimmäiset tekstilähteet ilmaantuvat. Kirjoitettujen lähteiden määrä on kuitenkin varhaishistoriallisella kaudella vähäinen ja tiedot usein epäluotettavia. Varhaiset korkeakulttuurit Pääartikkeli: varhaiset korkeakulttuurit Muutamaan jokilaaksoon syntyi sivistystä noin 4000 eaa. Ensimmäinen sivilisaatio syntyi noin 3500 eaa. varhaisessa Mesopotamiassa, Sumerissa nykyisen Irakin alueella Eufrat- ja Tigrisjokien suistossa. Sivilisoitumiskehitys lähti käyntiin jo noin 5500 eaa., jolloin asutusta siirtyi Mesopotamian tulvatasangolle. Egyptin, Indusjoen laakson, Kiinan, Perun ja Keski-Amerikan alueilla tapahtui vastaava sivilisaation synty kuin Sumerissa. Sivilisaation synnyn syinä olivat muun muassa kauppa ja uudet keksinnöt. Sivilisaatio syntyi yleensä jokilaaksoon, jossa oli mahdollista kehittää kastelujärjestelmä, joka oli maanviljelylle välttämätöntä. Maanviljely vaati ihmisiä jäämään sille seudulle. Varhaisen sivilisaation tuntomerkkejä olivat muun muassa kaupunkimainen asumismuoto, kirjoitustaito, valtiomainen hallinto, tavaroiden massatuotanto ja uudet keksinnöt. Keski-Amerikka Pääartikkeli: Mesoamerikan intiaanikulttuurit Keski-Amerikassa kehittyi korkeakulttuureja, jotka kehittivät omaa kirjoitustaitoa ja tähtitiedettä. Keski-Amerikan korkeakulttuurit olivat usein uhreihin, ihmisuhreihin perustuvan monijumalaisen uskonnon kyllästämiä yhteisöjä. Maissin viljely alkoi noin 5000–4500 eaa., jonka syynä oli suurriistan loppuminen ja ilmastonmuutoksen takia. Olmeekit, jotka aloittivat kulttuurikehityksen, rakensivat muun muassa San Lorenzon ja La Ventan seremoniakeskukset. Oaxacan laaksossa elivät sapoteekit, jotka saattoivat keksiä kirjoituksen noin 500 eaa. ja luoda ensimmäisen kaupunkivaltion noin vuonna 100 eaa. Mesoamerikan merkittävin sivistyskulttuuri olivat pian olmeekkien jälkeen aloittaneet mayat. Mayat olivat taitavia rakentajia ja heidän matemaattiset taidot olivat aikaansa nähden edistyneitä. Heillä oli myös hyvin tarkka kalenteri. Tosin mayojen eliitti korosti jumalisuuttaan ja mayojen kaupunkivaltioiden välillä käytiin palon sotia. 600-luvulla Meksikon keskiylängön Teotihuacán ja maya-kulttuurit olivat vahvimmillaan, mutta alkoivat rapistua 700-luvulla. Syynä olivat muun massa kuivuus ja sodat. Intiaaniheimojen sodat hävittivät useita kulttuureja. 900-luvulla barbaariheimot olivat valloittaneet Meksikon alueet. Meksikon ylänköä hallitsivat ensin tolteekit vuosina 980–1160. Pohjoisesta hyökänneet chichimeekit saivat alueen hallinnon tepaneekeille noin vuonna 1300. Asteekit kukistivat tepaneekit 1420-luvulla. Asteekit laajensivat valtaansa, joka ulottui pien Meksikon lahdelle. Espanjalaiset konkistadorit saapuivat Keski-Amerikkaan Hernán Cortésin johdolla 1519. He tuhosivat asteekkivaltakunnan vuoteen 1521 mennessä. Etelä-Amerikka Pääartikkeli: Etelä-Amerikan intiaanikulttuurit Etelä-Amerikassa maissin viljely alkoi noin 6000–4000 eaa., mutta muun muassa peruna, papu ja purpitsa olivat siihen aikaan merkittävällä sijalla. Saviastioita tehtiin Amazonin alueilla noin 5000 eaa. Asutus siirtyi kiinteisiin kyliin samoihin aikoihin. Laama ja alpakka kesytettiin 4000–3500 eaa. Saviastioiden poltossa käytetty uuni toi mahdollisuudet metallin käsittelyyn, lähinnä kuparin ja kullan muokkauksen, kehittymisen vuosina 1500–800 eaa. 900-luvulla Huari ja Tiahuanaco olivat hallitsevat kulttuurit Andien vuoristoissa. Espanjalaiset konkistadorit, joita johti Frencisco Pizarro, saapuivat Etelä-Amerikkaan vuonna 1532. Kahden vuoden sisällä he hävittivät ja valloittivat inkavaltakunnan. Vedalainen kulttuuri Pääartikkeli: vedalainen kulttuuri Vedalainen kulttuuri vallitsi Intiassa noin vuosina 1800–500 eaa. Vedalaisella ajalla syntyi Intian kansalliseepos Veda. Arjalaiset levittäytyvät vähitellen Intiaan ja Pakistaniin. He kukistivat alkuperäiset asukkaat, jonka jälkeen orjuuttivat heidät. Pohjoiseen muodostui taistelevia kuningaskuntia. 1300-luvulla eaa. rautakaudella alkoi kaupungistuminen. 1200–800-luvulla eaa. maalattu harmaa keramiikka levisi maahan ja 700–300-luvulla eaa. tehtiin "pohjoista mustaa kiillotettua keramiikkaa". 600-luvulla eaa. valtaan nousivat suuret kaupunkiruhtinaat Mahajanapadat. Ensimmäinen Intian suurvalta syntyi noin 500–300-luvulla eaa., jota johti Mauryan dynastia. Vedalainen kulttuuri jaetaan kahteen aikakauteen, joista ensimmäinen on varhaisvedalainen aikakausi (noin 1700–1000 eaa.) ja toinen myöhäisvedalainen aikakausi (noin 1000–500 eaa.) Vedalaisen kauden kulttuureja olivat muun muassa Gandharan kulttuuri ja Hautausmaa H-kulttuuri. Kiinan Zhou-dynastia Pääartikkeli: Zhou-dynastia Zhou-dynastia hallitsi Kiinassa 1066–221 eaa., mutta koko Kiinaa vain niin sanotun Läntisen Zhoun ajan 1066–771 eaa. eli noin 300 vuotta. Zhou-dynastia alkoi siitä kun Zhou-heimo kukisti melko äkillisesti Zhou-dynastiaa edeltäneen Shang-dynastian viimeisen hallitsijan Di-xinin. Vuonna 771 eaa. barbaarien tukemat aateliset surmasivat Zhou-dynastiaan kuuluneen kuninkaan Zhou Youwangin, jonka seurauksena uusi pääkaupunki siirrettiin itään. Samoihin aikoihin maa hajosi itsenäisiin feodaalivaltioihin, ja alkoi poliittisesti hajanainen Itäinen Zhou. Itäinen Zhou jatkui vuoteen 256 eaa. Zhou-dynastia oli pisimpään kestänyt Kiinan dynastia, joka melkein 850 vuotta. Zhou-dynastian Läntisen Zhoun aikana pääkaupunki oli Hào Wei -joen laaksossa nykyisen Xi'anin kaupungin lähellä ja Itäisen Zhoun aikana Luoyangissa, joka on nykyisessä Henanin provinssissa. Zhou-dynastia aloitti opin hallitsijan taivaallisesta mandaatista, ja että hallitsijan kaatuminen todistaisi mandaatin menettämisen. Zhou-dynastia jakautuu kahteen aikakauteen Läntiseen Zhouhon ja Itäiseen Zhouhon, joista jälkimmäinen jakautuu vielä kahteen pienempään aikakauteen, joista ensimmäinen on Kevättä ja syksyä ja toinen Taistelevat läänitysvaltiot. Antiikki Pääartikkeli: antiikki Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, noin 800 eaa.–500 jaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä koska on katsottu että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja. Myös latinalaiset aakkoset ovat antiikista. Foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi. Kreikkalainen antiikki Pääartikkeli: antiikin Kreikka Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700–480 eaa.), klassiseen aikaan (480–330 eaa.) ja hellenistiseen aikaan (330–27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa. Antiikin Kreikkaa on pidetty eurooppalaisen sivistyksen kehtona. Kreikkalainen kulttuuri perustui monilta osin aikaisempien korkeakulttuurien, esimerkiksi egyptiläisten ja foinikialaisten perinnölle. Antiikin Kreikalle tarkoitetaan historiallisia muinaiskreikkaa puhuneita valtioita. Kreikassa kehittyi jo pronssikaudella kirjoitustaitoinen korkeakulttuuri. Noin 1100 eaa. Kreikka joutui eristetyksi, jonka jälkeen syntyi 200 vuotta kestänyt levoton aikakausi. Kreikkaan tunkeutui noina aikoina indoeurooppalaisia heimoja. Samoihin aikoihin kehittyi kaupunkivaltioiksi kutsuttu poliittinen järjestelmä. Noin vuosina 560–510 eaa. Ateenaa hallitsivat tyrannit. Antiikin Kreikan kulta-aikana on pidetty klassista aikaa, joka alkoi persialaissodista noin vuonna 480 eaa. Se päättyi Aleksanteri Suuren kuolemaan vuonna 323 eaa. Hänen kuolemaan jälkeen alkoi hellenistinen aika. Hellenistisenä aikana Kreikkalainen kulttuuri levisi Keski-Aasiaan ja Intiaan asti. Hellenistin aika päättyi roomalaisvalloituksiin. Roomalainen antiikki Pääartikkeli: Rooman valtakunta Rooman valtakunta (usein myös antiikin Rooma) oli antiikin aikaisen Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi. Ensimmäiset asutuksen merkit Rooman kaupungin alueella ovat noin 1300-luvulla eaa. Rooman kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooma jakautui kahtia Länsi-Roomaksi ja Itä-Roomaksi vuonna 395. Rooman valtakunnan länsiosa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi toimintaansa Konstantinopolin turkkilaisvaltaukseen saakka 1453.² Rooman valtakunnan perustivat tarun mukaan Romulus ja Remus 21. huhtikuuta 753 eaa. Rooman valtakunta sai alkunsa kyläyhteisönä vuoden 1000 eaa. tienoilla. 400- ja 300-luvuilla eaa. käytiin monia sotia Italian muita valtioita vastaan. Vähitellen Rooma laajensi hallitsemiaan alueitaan. Rooma ajautui kriisiin vuonna 133 eaa., joka johti sarjaan sisällissotia. Vuonna 91 eaa. lähes koko Italia kapinoi ja se rauhoitettiin antamalla kaikille Pojoen eteläpuolisille asukkaille kansalaisuus. Vuonna 73 eaa. orjat nousivat kapinaan. 6000 orjaa ristiinnaulittiin Via Appian varrelle. Vuonna 44 eaa. salaliittolaiset murhasivat Julius Caesarin senaatissa, jonka jälkeen alkoi uusi sisällissotien kausi. 200-luvun kriisi oli Rooman valtakunnassa vuosina 235–275, jolloin valtakunta kävi lähes tuhon partailla. Keisari Theodosiuksen kuoltua Rooma jakautui itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan. Länsi-Rooma kukistui vuonna 476, kun ostrogootit syrjäyttivät viimeisen Länsi-Rooman keisarin, Romulus Augustuluksen. Itä-Rooma pysyi pystyssä vuoteen 1453 asti. Islamin nousu Pääartikkeli: islamin historia Islam syntyi Arabian niemimaalla 600-luvulla profeetta Muhammadin opetusten pohjalle. Muhammed yhdisti beduiiniheimot. He kapinoivat pian Muhammedin kuoleman jälkeen, mutta hänen seuraaja Abu Bakr rauhoitti kapinoivat heimot. Muhammadin seuraajat eli kalifit valloittivat tämän jälkeen nopeassa tahdissa suurimman osan Lähi-itää, Pohjois-Afrikan ja Espanjan. Valloitetut saivat pitää uskonsa ja tapansa, kunhan tunnustivat islamin ylivallan ja maksoivat veroja Medinan keskushallinnolle. Bysantin valtakunnan heikkous ja kristittyjen keskinäinen hajaannus mahdollisti nopean laajenemisen lännessä. Laajenemisen tahdin saneli muslimiyhteisön sisäinen dynamiikka. Arabian niemimaan rauhoituttua ryöstöretkien kohteet oli etsittävä entistä laajemmalta alueelta sekä idässä että lännessä. Sadan vuoden aikana Muhammadin kuolemasta islamilainen valtio ulottui aina Atlantilta Keski-Aasiaan. 1700-luvulta lähtien islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Noin 200 vuotta myöhemmin islamiin vaikuttivat monet muut ideologiat kuten sosialismi, mutta uskonto säilytti ominaispiirteensä. Keskiaika Pääartikkeli: keskiaika Yleensä keskiajan katsotaan alkaneen vuonna 476 Länsi-Rooman tuhosta ja päättyneen viimeistään vuonna 1492 Amerikan löytymiseen. Keskiaikaa edelsi vanha aika ja seurasi uusi aika. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena "pimeänä" kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä sekä omaa etevämmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden. Itä-Rooma säilyi Bysantin valtakuntana renessanssiin saakka. Kiinan keskiaika Pääartikkeli: Kiinan keskiaika Kiinan keskiaika (200-luku − 600-luku) oli hajaannuksen aikaa Kiinassa. Kiinan yhdisti 200-luvulla eaa. Qin-dynastian keisari Shi Huang Ti. Kiinassa vallitsi silloin feodalismin tapainen järjestelmä. Kiinan keskiaika alkaa Han-dynastian hajoamisesta ja päättyy Sui-dynastiaan. Ajanjaksolle osuneita Kiinan dynastioita olivat Kolme kuningaskuntaa, Läntinen Jin-dynastia, Itäinen Jin-dynastia ja Eteläiset ja pohjoiset dynastiat. Varhaiskeskiaika Pääartikkeli: Varhaiskeskiaika Varhaiskeskiaikana siirryttiin rahataloudesta vaihtokauppaan, talous ja kauppa taantuivat sekä asutuskeskukset pienenivät. Varhaiskeskiaikana väestön elinikä oli alhainen. Germaanit eivät omaksuneet roomalaista valtiorakennetta, vaan käytössä olivat yksinkertaisemmat hallinto- ja valtarakenteet.³ Feodalismijärjestelmä syntyi. Kirjallinen kulttuuri alkoi elpyä 700-luvulla. Rooman valtakunta oli alkanut taantua jo myöhäisantiikissa. Ihmisten liikkuvuus väheni ja maaorjuus yleistyi. Väestömäärä pieneni. Pohjoisesta saapui kuitenkin germaaneja, jotka saattoivat Rooman puolustuskannalle. Hunnien saapuminen lisäsi väestöpainetta ja Rooman alueille saapui gootteja. Talouden taantuma vaikeutti Rooman valtakunnan alueiden puolustusta. 700-luvulta lähtien Länsi-Eurooppa alkoi elpyä. Ilmaston viileneminen pysähtyi ja maataloustuotanto kasvoi. Kaarle Suuri palautti keisariuden länteen, paavi kruunasi hänet keisariksi. Kulttuurielämä elpyi Kaarle Suuren kaudella. Viikingit, madjaarit ja muslimit nousivat uhkaksi Kaarle Suuren kauden jälkeen. Viikingit hyökkäsivät pohjoisille rannikkoalueille sekä jokia pitkin sisämaahan. Lännessä paavi nousi yhä selvemmin kirkon johtajaksi. Sydänkeskiaika Pääartikkeli: Sydänkeskiaika Sydänkeskiajalla vaihtokauppa vaihtui rahan käyttöön.¹⁰ Talouskasvu kehittyi ja kulttuurinen kehitys nopeutui. Myös väestönkasvu kiihtyi ja poliittinen tilanne Euroopassa vakiintui. Tämän ansiosta syntyi lukuisia poliittisia ja sosiaalisia muutoksia. Tilanne tarjosi myös pohjan oppineisuuden uudelle nousulle ja skolastiikan kehitykselle. Opetuksen tason nostamista edesauttoivat myös kirkon sisäiset vaatimukset papiston tason nostosta. Tämä johti yliopistojen syntyyn. Myös kaupungit kasvoivat.¹¹ 1000-luvulla suuri skisma johti idän ja lännen kirkon eroon.¹² Ristiretket syntyivät paavin aloitteesta 1000-luvun lopulla.¹³ Sydänkeskiajan alussa Pohjolaan levisi kristinusko ja sinne syntyi kolme kristillistä kuningaskuntaa: Tanska, Norja ja Ruotsi. Tanska oli näistä kehittynein.¹⁴ Ruotsi suuntasi katseensa itään. Normannit valloittivat Englannin 1066.¹⁵ 1100-luvulla Englantiin muodostettiin ensimmäinen parlamentti, jonka suhteet hallitsijaan määritettiin Magna Cartassa 1215.¹⁶ Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan idässä, vaikkakin entisestä heikentyneenä. Kiinan renessanssi Pääartikkeli: Kiinan renessanssi Kiinan renessanssi alkoi 900-luvulla Tang-dynastian hajoamisesta ja päättyi 1200-luvulla Yuan-dynastiaan. Kiinan renessanssi muistutti paljon Euroopan renessanssia. Kiinan renessanssin aikakaudelle osuvia dynastioita olivat Viisi dynastiaa, Liao-dynastia, Song-dynastia, Jin-dynastia. Kiinan renessanssin aikana Kiinassa keksittiin muun muassa kompassi. Myöhäiskeskiaika Pääartikkeli: Myöhäiskeskiaika Myöhäiskeskiaika alkoi 1300-luvun alussa ja päättyi uuden ajan alkaessa noin 1400-luvun lopulla. Rutto saapui Eurooppaan, jonka seurauksena Euroopan väkiluku putosi nopeasti kolmanneksella. Sodat ja monet muut kriisit pysäyttivät myös Euroopan taloudellisen kehityksen. Kun rutosta alettiin selvitä, ihmiset alkoivat muuttaa maaseudulta kaupunkeihin.¹⁷ Alkavat löytöretket, painokone, uskonpuhdistus ja tieteellinen vallankumous vaikuttivat maailmankuvaan. Itämeren piirissä vaikuttivat Hansaliitto ja voimakkaat kauppiassuvut.¹⁸ Pohjolassa perustettiin 1397 Kalmarin unioni, joka yhdisti Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiseen liittoon. Tanska oli liiton hallitseva osapuoli ja tilanteeseen tyytymätön Ruotsi irtautuikin siitä 1523.¹⁹ Norjan ja Tanskan liitto jatkui pitkälle uudelle ajalle. Ranskan ja Englannin välillä käytiin satavuotinen sota.²⁰ Aragonian Ferdinand II ja Kastilian Isabella menivät naimisiin ja yhdistivät valtakuntana. Siitä syntyi Espanja. Idässä osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453.²¹ Bysantin valtakunta tuhoutui. Uusi aika Pääartikkeli: uusi aika Uusi aika on historian periodisoinnissa käytetty käsite, jolla tarkoitetaan useimmiten ajanjaksoa, joka kattaa ajan 1400–1500 -luvuilta nykypäiviin saakka. Rajapyykkinä keskiaikaan esitetään usein esimerkiksi Amerikan "löytyminen" (1492), kirjapainotaidon keksiminen (1436) sekä reformaatio. Renessanssi Pääartikkeli: renessanssi Renessanssi tarkoittaa uudelleensyntymistä. Kyse on uusista, pääosin 1400-luvun alussa kulttuurissa tapahtuneista muutoksista, jotka ilmenivät muun muassa kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa ja tieteissä. Laajassa mielessä renessanssi tarkoittaa taide-, kulttuuri- ja aatehistoriallista murrosta siirryttäessä keskiajalta uuteen aikaan. Varhaisrenessanssi alkoi jo 1300-luvun alussa Italian kaupunkivaltioissa. Renessanssin syntyyn on katsottu olevan syynä Bysantista Italiaan saapuneet pakolaiset, jotka herättivät uudelleen kiinnostuksen antiikin ajan tieteisiin ja taiteisiin. Renessanssin aikana polyfonia muutti monimutkaisemmaksi. Leonardo da Vinci kehitti tekniikan, jossa valo ja varjo sekoittuvat toisiinsa ilman viivaa tai rajalinjaa. Johannes Gutenberg keksi irtokirjasimet, joka lisäsi kirjoitetun tekstin, tiedon ja aatteiden leviämistä. Italialaisissa kaupunkivaltioissa kehittyi myös orastava varhaiskapitalismi. Renessanssiajan merkittävimpänä aatesuuntauksena pidetään humanismia. Kiinan Ming-dynastia Pääartikkeli: Ming-dynastia Ming-dynastia hallitsi Kiinassa vuosina 1368−1644. Sitä edelsi Yuan-dynastia ja seurasi Qing-dynastia. Ming-dynastian perusti Zhu-perhe. Monien mielestä Ming-dynastia alkuvaiheissaan oli maailman edistynein valtio. Ming-dynastia syntyi kun mongolien Yuan-dynastiaa vastustavat talonpoikaiskapinat ajoivat mongolit takaisin Mongolian aroille. Sen jälkeen vuosikausia kestänyt han-kiinalaisten valtakamppailun voitti Zhu Yuanzhangin johtama kapinallis­ryhmä. Hän julistautui keisari Hongwuksi ja aloitti Ming-dynastian vuonna 1368. Ming-dynastian pääkaupunki oli Nanjing. Pitkät sodat mongoleja vastaan ja Japani hyökkäykset heikensivät Ming-dynastiaa 1500-luvun lopulta lähtien. 1600-luvulla syntyi kapinoita, joiden syinä oli sisäinen tyytymättömyys hallinnon joustamattomuuteen muun muassa väestönkasvun aiheuttamissa kysymyksissä. Li Zichengin johtamat joukot onnistuivat kaatamaan Ming-dynastian ja siten luomaan Qing-dynastian. Reformaatio Pääartikkeli: uskonpuhdistus Renessanssin aikana ihmiset kuten Martti Luther alkoivat uudistaa katolisen kirkon oppeja. Ennen Lutheria "esiuskonpuhdistajat" esimerkiksi John Wycliffe ja Jan Hus olivat hyökänneet kirkon oppeja vastaan. Martti Luther vastusti sitä, että kirkko myi aneeksi kutsuttaja kirjeitä joissa luvattiin paikka taivaaseen. Reformaatio, jota sen kannattajat kutsuivat uskonpuhdistukseksi, on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka syntyi alun perin Sveitsissä. Saksan Wittenbergissä toimivan saksalaisen augustinolaismunkki Martti Lutherin uskonpuhdistuksellisen toiminnan tuloksena syntyi Luterilainen kirkko. Ruotsi (tuolloin myös Suomi) oli ensimmäinen valtio, joka muutti virallisen uskontonsa luterilaiseksi. Tämä toteutettiin kuningasjohtoisesti, sillä se tarjosi Kustaa Vaasalle ottaa kirkko hallintaansa ja peruuttaa sen omaisuus kruunulle. Englannissa toteutettiin uskonpuhdistus Henrik VIII:n johdolla. Vuonna 1517 Luther julkaisi 95 teesiä, jotka levitessään aloittivat laajan liikkeen, jota helpotti Johannes Gutenbergin keksimä painokone ja irtokirjasimet. Joulukuussa 1517 teesit painettiin ja ne alkoivat levitä Saksassa. Uskonpuhdistuksen aikana syntyi Luterilaisen kirkon lisäksi myös anglikaaninen ja reformoitu kirkko. Reformaation keskeisimmät alueet olivat Sveitsissä, Englannissa ja Saksassa. Löytöretket Pääartikkeli: löytöretket Suurten löytöretkien aika alkoi 1400-luvun alussa ja päättyi 1600-luvun alussa. Tuona aikana eurooppalaiset löytöretkeilijät purjehtivat ympäri maapalloa kartoittaen Euroopalle aiemmin tuntemattomia alueita. Renessanssin aikainen kartografian sekä navigointi- ja laivanrakennustaidon kehitys mahdollisti valtameripurjehduksen Välimerta kauemmas, mikä oli edellytyksenä näille retkille. Ennen kuin löytöretkille lähdettiin, piti kartuttaa tietoa merivirroista ja tuulista. Löytöretkien tavoitteet olivat usein talouspoliittisia, mutta tavoitteina saattoivat olla myös uskonnolliset päämäärät, eli levittää kristinuskoa pakanoiden keskuuteen. Löytöretkien seurauksina muille mantereille levisi eurooppalaista kulttuuria. Pian löytöretkien jälkeen eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtomaita ensin Amerikan mantereelle, myöhemmin myös Afrikkaan ja Aasiaan. Välillä eurooppalaiset jopa tuhosivat muiden mantereiden alkuperäistä kulttuuria. Myös kasvit, eläimet ja taudit levisivät. Varhaisiksi löytöretkeilijöiksi voidaan kutsua Marco Poloa ja Leif Erikssonia. Tunnettuja löytöretkeilijöitä olivat muun muassa Kristoffer Kolumbus ja James Cook. Tieteellinen vallankumous Pääartikkeli: tieteellinen vallankumous Tieteellinen vallankumous on tieteenhistoriassa käytetty nimitys jotakuinkin vuosien 1500–1700 välisen ajan luonnontieteiden edistykselle. Tieteellisen vallankumouksen aikana käytettiin tiedon hankinnassa kokeellisia menetelmiä. Luonnonilmiöitä pyrittiin kuvaamaan mahdollisimman tarkasti matemaattisin keinoin. 1500–1700-lukujen kehityksen ansiosta eurooppalaisen tieteen taso ohitti muun maailman. Tieteellisen vallankumouksen aikana havaittiin muun muassa mekaniikan lait ja aurinkokeskeinen maailmankuva. Tähtitieteessä ajanjaksosta on käytetty nimeä Kopernikuksen vallankumous, joka on saanut nimensä puolalaisen Nikolai Kopernikuksen alullepanemalle tähtitieteelliselle edistysaskeleelle, jossa antiikista peräisin oleva geosentrinen aurinkokuntamalli korvattiin uudella aurinkokeskisellä mallilla. Peter Dear on tiivistänyt tieteellisen vallankumouksen aiheuttamat muutokset kuudeksi kohdaksi: - Kokeellinen toiminta tiedon hankkimiseksi - Matematiikka nousi ensisijaiseksi keinoksi kuvata luonnonilmiöitä - Aristoteleen neljän syyn oppi unohdettiin ja siirryttiin kohteeseen liitetyistä syistä pois samalla painottaen tutkijan itsensä muodostamia syysuhteita - Maailma nähtiin mekaanisena koneena - Luonnonfilosofian asema nähtiin enemmän tutkimushankkeena kuin olemassa olevan tiedon kokonaisuutena - Sosiaalinen muutos: yhteisöllinen tieteen harjoittaminen. Valistusaika Pääartikkeli: valistusaika Valistus oli 1700-luvun eurooppalainen älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapautta.²² Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla. Liikkeen johtavat hahmot näkivät olevansa rohkea ja tärkeä älykköjen ryhmä, joka vei maailmaa eteenpäin "pimeän ajan" eli keskiajan synnyttämän irrationaalisen ja taikauskoisen hirmuvallan ikeestä. Ensimmäisiä kuuluisia ajattelijoita tällä aikakaudella olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia autoritaarisia pakkovaltoja vastustavia sekularistisia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Valistusaikana syntyi liberalismi, ja jonka isinä pidetään muun muassa Locke, Kant, Chydenius, Smith ja Jefferson. Liike antoi mahdollisuudet Amerikan ja Ranskan vallankumouksen lisäksi myös kapitalismille ja sosialismille. Teollinen vallankumous Pääartikkeli: teollinen vallankumous Teollinen vallankumous on nimitys, jota käytetään laajamittaisesta sosiaalisesta, taloudellisesta ja teknologisesta muutoksesta 1700- ja 1800-lukujen taitteen Isossa-Britanniassa. Se alkoi pääasiallisesti hiilikäyttöisen höyryvoiman käyttöönotosta ja automatisoidun, koneistetun tuotannon käyttöönotosta, pääasiallisesti tekstiilialalla. Teknologinen ja taloudellinen prosessi nopeutui höyrykäyttöisten laivojen, veneiden ja maaliikenteessä rautatien käyttöönoton myötä. Teollinen vallankumous alkoi Isosta-Britanniasta ja levisi muualle Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan vaikuttaen lopulta koko maailmaan. Teollisen vallankumouksen aikana sanomalehtien ja kirjanjulkaisun määrä nousi, joka vaikutti paljon ihmisten lukutaidon nousuun ja massojen poliittiseen osallistumiseen. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suuria määriä ihmisiä muutti maaseuduilta kaupunkeihin maatyön korvautuessa palkkatyöllä teollisuudessa. Afrikan siirtomaat Pääartikkeli: Afrikan siirtomaat Portugalilaiset perustivat kauppa-aseman Guineanlahden rannalle vuonna 1482. Kaupan pääasiallisia kohteita olivat muun muassa orjat, kulta, norsunluu ja mausteet. Eurooppalaisten levitessä Amerikkaan, orjia haettiin Afrikasta työvoimaksi maatiloille. Jotkin alueet joutuivat jo 1500-luvulla Euroopan valtioiden siirtomaiksi. 1800-luvulla tutkimusmatkailijat, joista kuuluisimpia ovat David Livingstone ja Henry Morton Stanley, saivat Afrikan mantereen keskiosatkin pääpiirtein kartoitetuksi. Vielä 1800-luvulla siirtomaita Afrikassa oli vain rannikolla. Muutaman vuosikymmenen kulutta, Afrikka oli lähes kokonaan Ranskan, Italian, Ison-Britannian, Saksan ja Belgian, Portugalin hallussa. Espanjallakin oli pieni alue Afrikasta. Afrikan mantereelle jäi vain kaksi itsenäistä valtiota, Liberia ja Etiopia. Liberia säästyi, koska se oli perustettu turvavaltioksi Yhdysvalloista muuttaville entisille orjille ja Etiopiassa oli kristitty keisari.²³ Siirtomaiden tarkoituksena olivat muun muassa halvat raaka-aineet ja työvoima. Suurin osa Afrikan siirtomaista itsenäistyi 1960-luvulla. Uusin aika Pääartikkeli: uusin aika Uusin aika on varsinkin poliittisen historian tutkimuksessa käytetty periodisaatiokäsite, joka rajaa osan uudesta ajasta omaksi aikakaudekseen. Raja asetetaan usein 1700–1800 -lukujen taitteeseen. Uusin aika jatkuu nykyaikaan saakka. Perinteisesti yhtenä rajapyykkinä on pidetty Ranskan vallankumousta (1789). Uusimman ajan ajanjaksona muodostui naisasialiike, joka tavoitteli naisten taloudellista itsenäisyyttä ja äänestysoikeutta. Naisetkin itsenäistyivät ja heidän painoarvonsa yhteiskunnassa kasvoi. Uusimman ajan merkittävimpiä tapahtumia ovat olleet muun muassa ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä siirtomaavaltojen syntyminen ja loppuminen. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät ja Euroopan unioni laajentui. Vuonna 2002 15 valtiota otti yhteisvaluutta euron käyttöönsä. Alueittain - Aasian historia - Afrikan historia - Amerikan historia - Euroopan historia Lähteet [1] http://www.cabrillo.edu/~crsmith/pedrafurada.html [2] Seppo Zetterberg (toim.): Maailmanhistorian Pikkujättiläinen, s. 1075. 8 p. WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7. [3] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 34. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [4] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 36-37. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [5] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 13. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [6] Seppo Zetterberg (toim.): Maailmanhistorian Pikkujättiläinen, s. 252. 8 p. WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7. [7] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 74-75. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [8] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 88-94. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [9] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 53. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [10] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 107-108. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [11] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 202. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [12] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 131. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [13] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 154. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [14] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 187-188. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [15] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 106. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [16] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 176. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [17] Jussi Katajala: Keskiajan lyhyt historia Suomi [18] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 276. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [19] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 283. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [20] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 247. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [21] Tuomas Heikkilä & Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 286. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6. [22] Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5. [23] Maria Lähteenmäki & Martti Troberg: {{{Nimike}}}, s. 146. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5. Kirjallisuutta - Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs: Ihmisen yhteiskuntien kohtalot. (Guns, germs and steel: The fates of human societes, 1997.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-56-9. - Haywood, John: Maailmanhistorian atlas. (World atlas of the past, 2000.) Suomennos: Aksu Tuominen. Köln: Könemann, 2000. ISBN 3-8290-3364-8. - Kinder, Hermann & Hilgemann, Werner & Hergt, Manfred: Maailmanhistorian atlas Ranskan vallankumouksesta nykypäivään. (DTV-Atlas zur Weltgeschichte. Band 2, Von der Französischen Revolution bis zur Gegenwart, 2009.) Suomentanut Mervi Ovaska. Helsinki: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7568-3. - McNeill, J. R. & McNeill, William H.: Verkottunut ihmiskunta: Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. (The human web: A bird's-eye view of world history, 2003.) Suomentanut Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-185-2. - Valentin, Veit: Maailmanhistoria. (Weltgeschichte / World history.) 2. painoksesta suomentanut Kai Kaila. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967. - Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9. Aiheesta muualla Maan historia Maan historia alkoi 4,6 miljardia vuotta sitten maapallon syntyessä. Maan historian merkittävimpiä vaiheita ovat olleet suuren kappaleen törmäys 4,5 miljardia vuotta sitten, mikä synnytti maan kiertolaisen Kuun; mannerten, ilmakehän ja merten synty 3,5–4 miljardia vuotta sitten; sekä elämän synty 3–3,5 miljardia vuotta sitten. Geologinen historia Geologinen ajanlasku Pääartikkeli: Geologinen ajanlasku Maapallon kehitysvaiheet jaetaan geologisiin kausiin ja jaksoihin. Jako perustuu eri kausilla muodostuneisiin kivilajeihin, katkoksiin kerrosten järjestyksessä sekä muutoksiin fossiileissa. Geologinen aika jaetaan kolmeen aioniin: arkeeinen, proterotsooinen ja fanerotsooinen. Arkeeista aionia edelsi noin 800 miljoonaa vuotta kestänyt hadeeinen aioni, jolloin maapallo muodostui ja sai kiinteän kuorensa. Arkeeinen aika alkoi lähteestä riippuen 3,8–4 miljardia vuotta sitten. Aionit jaetaan maailmankausiin, jotka jaetaan edelleen kausiin. Maapallon nykyinen kausi on 1,8 miljoonaa vuotta sitten alkanut kvartäärikausi.¹ Maan synty Maa alkoi syntyä 4,7 miljardia vuotta sitten, kun Auringon syntyessä ylijääneestä materiaalista syntyneet planetesimaalit alkoivat vetää puoleensa hiukkasia ympäröivästä avaruudesta ja muodostaa planeettoja. Maapallo syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten² . Maasta tuli kiviplaneetta, koska se sijaitsi niin lähellä Aurinkoa; kauempana Auringosta syntyi kaasuplaneettoja.³ Katso myös: Aurinkokunnan muodostuminen Maan lämpeneminen Maa oli aluksi viileä ja löyhä massamöykky. Se alkoi lämmetä kolmesta syystä: siihen kohdistui hiukkaspommitusta, painovoima puristi massamöykkyä yhä pienempään tilaan, ja radioaktiiviset ainesosat hajosivat.³ Maan massan kasvaessa planeetan vetovoimakin lisääntyi, minkä seurauksena se veti entistä enemmän hiukkasia itseensä. Suuri osa hiukkastörmäysten synnyttämästä lämmöstä karkasi ympäröivään avaruuteen, mutta osa lämmöstä hautautui uusien hiukkasten alle ja jäi Maahan. Kun planeetan sisemmät osat puristuivat kasaan, ne samalla lämpenivät, ja lämpö myös pysyi planeetan sisällä, koska kivi johtaa lämpöä huonosti. Myös radioaktiivisten aineiden hajoaminen tuotti lämpöä enemmän kuin sitä pääsi poistumaan.³ Suuri törmäys ja Kuun synty Pääartikkeli: Kuun synty Noin 4,5 miljardia vuotta sitten arvellaan Marsin kokoisen kappaleen törmänneen Maahan. Tällöin Maa suli 30–65-prosenttisesti ja kiertoradalle irronneesta materiaalista syntyi Kuu. Samalla maapallon akseli kääntyi 23 asteen inklinaatiokulmaan. Törmäyksen seurauksena Maan pinnalle syntyi satojen kilometrien paksuinen kuuma magmameri. Lämpö kuitenkin säteili avaruuteen ja planeetan pinta jäähtyi ja kiteytyi ajan myötä. Maan kerrosten muodostuminen Muutaman sadan miljoonan tai ehkä jopa miljardin vuoden kuluttua Maan synnystä sen sisäosat olivat niin kuumia, että rauta alkoi sulaa. Sen seurauksena rauta valui raskaana alkuaineena kohti maan keskiosia ja syrjäytti siellä kevyempiä aineita. Maan keskilämpötila kohosi samalla 2000 asteeseen ja suurin osa planeetasta suli. Aineet järjestyivät rakenteellisiksi kerroksiksi, ja näin Maasta tuli kerroksellinen planeetta, jossa on sisäydin, ulkoydin, vaippa ja kuori. Rauta muodosti ytimen. Raudan, magnesiumin ja piin yhdisteet kertyivät vaipaksi sen päälle, sekä kevyimmät yhdisteet muodostivat kuoren Maan pinnalle.³ Maankuoren synty Sula kiviaines purkautui tulivuorista maanpinnalle ja jähmettyi kovaksi kivikuoreksi.³ Maan kuori oli aluksi epäyhtenäinen, ja se suli moneen otteeseen konvektiovirtausten vaikutuksesta. Vanhimmat todisteet alkeellisesta kuoresta on ajoitettu 4,374 miljardin vuoden ikäisiksi. Noin 3,8 miljardia vuotta sitten alkoi maankuoresta muodostua protomantereita, nykyisten mannerten edeltäjiä. Sulan päälle syntyi saarikaaria ja hot spot -tulivuoria, jotka yhdistyivät vähitellen tuottaen ensimmäiset hajanaiset kiinteän kuoren palaset. Kiinteän kuoren osuus alkoi kasvaa nopeasti, ja seuraavan yli miljardin vuoden aikana kuoren palaset kasvoivat ja vahvistuivat. Noin 2,7 miljardia vuotta sitten laatat muodostivat kratoneita, paksua ja tektonisesti rauhallista hyvin vanhaa kuorta. Ilmakehän ja merien synty Tulivuorista maan pinnalle purkautuneesta laavasta vapautui vetyä ja happea, jotka muodostivat yhdessä muiden kaasujen kanssa vesihöyryä, synnyttäen alkuilmakehän. Kun maapallo jäähtyi, vesihöyry tiivistyi vedeksi ja satoi Maahan. Vesi kerääntyi altaisiin, jolloin syntyivät ensimmäiset valtameret.³ Mannerten historia Ensimmäinen suurempi kratonien yhdistelmä, nimeltään Ur, syntyi 3 miljardia vuotta sitten. Ur laajentui entisestään 2,5 miljardia vuotta sitten. Sen jälkeen muodostuivat Arctica ja Nena (2,5 miljardia vuotta sitten) ja Atlantica (2,1 miljardia vuotta sitten). Maassa on ollut kolme niin sanottua supermannerta: Pangea (500 miljoonaa vuotta sitten), Rodinia (1000 miljoonaa vuotta sitten) ja Columbia (1,9 miljardia vuotta sitten). Vanhojen supermantereiden olemassaolosta, muodosta ja ajoituksesta on vain epätarkkoja ja epäsuoria todisteita. Columbia syntyi mahdollisesti Nenan, laajentuneen Urin ja Atlantican yhdistyessä. Se alkoi hajota 1,5 miljardia vuotta sitten. Rodinia muodostui 1000 miljoonaa vuotta sitten ja kesti muutaman sata miljoonaa vuotta. Sen osat ajautuivat uuteen järjestykseen, jolloin syntyivät Gondwanan mannermassa ja Lauraasia. Ne asettuivat supermanner Pangeaksi, joka saavutti suurimman kokonsa 300 miljoonaa vuotta sitten. Pangaea alkoi hajota noin 200 miljoonaa vuotta sitten nykyisiksi mantereiksi. 250 miljoonan vuoden kuluttua arvellaan syntyvän uusi supermanner kun Amerikat törmäävät Aasiaan. Ilmastohistoria Maapallon ilmasto on vaihdellut koko maapallon olemassaolon ajan. Neljä miljardia vuotta sitten ilmakehän koostumus poikkesi huomattavasti nykyisestä, sillä hiilidioksidi oli toiseksi yleisin kaasu. Kasvihuoneilmiön ansiosta maapallon pintalämpötila olikin tuolloin korkea. Kun hiilidioksidin määrä väheni happea tuottavien eläinten yleistymisen myötä, maapallon ilmasto kylmeni runsaat kaksi miljardia vuotta sitten jäätikkövaiheeseen. Ensimmäisen jäätiköitymisen loputtua elämän kehitys jatkui jälleen lämpimissä oloissa. Jäätiköitymisvaiheita eli aikakausia, jolloin maapallolla esiintyy mannerjäätiköitä, on kuitenkin ollut senkin jälkeen. Viimeisten 50 miljoonan vuoden aikana maapallon ilmasto on kylmentynyt, etenkin eteläisillä napa-alueilla, joiden ympärille muodostui kylmä merivirta. Lähes koko Etelämanner jäi jään alle 10–20 miljoonaa vuotta sitten. Maapallolla esiintyy joidenkin kymmenien tuhansien vuosien välein jääkausia, jolloin mannerjäätiköt laajenevat maan kiertoradan ja pyörimisakselin kallistuskulman vaihtelun seurauksena. Nykyisin maapallolla eletään jääkausien välistä aikaa, ja seuraavan jääkauden huippu tullee muutaman kymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Lyhytkestoisia ilmastonmuutoksia maapallolla aiheuttavat esimerkiksi auringon säteilyn muutokset ja voimakkaat tulivuorenpurkaukset. Katso myös: Maapallon kasvihuonetila ja jääkausitila ja Paleoklimatologia Elämän historia Katso myös: Elämän alkuperä ja Evoluutio Varhaisella maapallolla oli jo saatavilla runsaasti energiaa sekä niitä alkuaineita, joista valtaosa elävistä solukoista rakentuu: vetyä, hiiltä, happea ja typpeä. Hapen alhainen pitoisuus ilmakehässä luultavasti edisti kemiallista evoluutiota ennen elämän syntyä.¹⁰ Varhaisin elämä syntyi maapallolle noin 3,5 miljardia vuotta sitten. Aluksi elämää oli vain veden alla.¹ Ensimmäiset eliöt olivat bakteereita, ja syanobakteerit olivat todennäköisesti Maan pääasiallisia elämänmuotoja ensimmäiset kaksi miljardia vuotta. Niiden tuottama happi edisti monimutkaisempien solujen kehitystä, ja 1,5 miljardia vuotta sitten tumallisten solujen kehittyminen mahdollisti suvullisen lisääntymisen ja siten myös uusien eliölajien kehittymisen.¹⁰ Näitä olivat akritarkit, kelluvat, yksisoluiset eliöt. Jotkut akritarkeista on liitetty viherleviin, mutta suurinta osaa ei ole kyetty ryhmittelemään.¹¹ 1,3 miljardia vuotta sitten syntyi ilmakehän otsonikerros, jonka suojissa elämän kehitys jatkui. 800 miljoonaa vuotta sitten kehittyivät ensimmäiset alkueläimet, jotka käyttivät ravintonaan muita eliöitä. Ne kehittyivät 120 miljoonan vuoden kuluessa monimutkaisiksi ja monisoluisiksi eläimiksi, jotka muistuttivat koralleja tai matoja.¹⁰ Selkärangattomien eläinten perusryhmät ilmestyivät proterotsooisen kauden lopulla ja paleotsooisen kauden alussa noin 540 miljoonaa vuotta sitten. Merien valtamuotoja kambrikaudella 542–490 miljoonaa vuotta sitten olivat luultavasti trilobiitit. Merissä eli myös selkäjänteisiä, joista ihminen polveutuu. Kambrikauden lopulla suurin osa eliöistä tuhoutui, mutta 500–435 miljoonaa vuotta sitten ordovikikaudella elämän monimuotoisuus lisääntyi jälleen. Selkärangattomat olivat yhä vallitsevia, mutta myös selkärankaisia esiintyi. Alkeelliset leuattomat kalat kehittyivät 485 miljoonaa vuotta sitten; ne toimivat kantamuotoina myöhemmille kaloille, sammakkoeläimille, matelijoille, linnuille ja nisäkkäille.¹⁰ Siluurikaudella 435–395 miljoonaa vuotta sitten levät erilaistuivat ja kalojen pääryhmät kehittyivät.¹⁰ Ensimmäiset maakasvit kehittyivät noin 450 miljoonaa vuotta sitten. Ne muistuttivat luultavasti nykyisiä maksasammalia, karvalehtikasveja ja sammalia. Vanhimpien putkilokasvien fossiilit ovat 430 miljoonaa vuotta vanhoja. Koko maapallon kasvillisuus oli siluurikaudella hyvin samankaltaista, koska Pangean supermanner kattoi kaiken maa-alueen.¹⁰ Maan kivihiili on muodostunut maakerroksiin muinoin hautautuneista kuolleista kasveista.¹² Kasvit alkoivat erilaistua devonikaudella 395–345 miljoonaa vuotta sitten. Syntyi metsiä, joissa oli jättiläisliekoja ja kortekasveja. Myös saniaisia ja paljassiemenisiä kasveja alkoi esiintyä. Sammakkoeläimiä alkoi nousta maalle.¹⁰ Kivihiilikaudella 345–280 miljoonaa vuotta sitten liekometsissä oli hämähäkkejä, skorpioneja ja tuhatjalkaisia. Matelijat kehittyivät sammakkoeläimistä 300 miljoonaa vuotta sitten. Kauden lopun kylmä vaihe johti harventuneeseen kasvilajistoon, jonka valtalajeina olivat alkeelliset siemensaniaiset.¹⁰ Permikaudella 280–245 miljoonaa vuotta sitten vallitsevia olivat havupuut. Matelijoiden luurangoissa oli jo samantapaisia piirteitä kuin nisäkkäillä. Permikauden päätti maailmanhistorian suurin joukkotuho.¹⁰ Triaskaudella 245–200 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät nisäkkäät, sisiliskot, dinosaurukset, kilpikonnat ja krokotiilit. Dinosaurusten valtakausi kesti 160 miljoonaa vuotta. Nisäkkäät kehittyivät dinosauruksia muistuttaneista matelijoista, ja ne olivat aluksi pieniä yöeläimiä.¹⁰ Jurakaudella 200–145 miljoonaa vuotta sitten syntyivät kärpäset, sääsket, ampiaiset, mehiläiset ja muurahaiset.¹⁰ Linnut kehittyivät dinosaurusten alalahkosta, kahdella jalalla kulkevista teropodeista.¹³ Liitukaudella 145–65 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät lepakot, nokkaeläimet, pussieläimet, istukalliset nisäkkäät ja nisäkäspedot. 80 miljoonaa vuotta sitten paljas- ja koppisiemeniset kasvit alkoivat syrjäyttää käpypalmuja ja saniaisia. Myös nisäkkäät alkoivat yleistyä.¹⁰ Dinosaurukset hävisivät liitukauden lopussa 65 miljoonaa vuotta sitten yhdessä maapallon monista sukupuuttoaalloista.¹ Kädelliset kehittyivät viimeistään 75 miljoonaa vuotta sitten. Varhaisin ihmisten kehityshaaraan kuulunut kädellisten muoto tunnetaan noin viiden miljoonan vuoden takaa. Nykyihminen kehittyi Afrikassa yli 100 000 vuotta sitten.¹² Maailmanhistoria käsittää ihmiskunnan historian tapahtumat. Katso myös - Maapallon tulevaisuus Lähteet [1] Mikko Turunen: Geologia ja aika Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [2] Miten ja milloin Maan ilmakehä syntyi? 20.10.2009. Tieteen kuvalehti. Viitattu 30.10.2014. [3] Mikko Turunen: Maan kehitys pähkinänkuoressa Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [4] Ari Brozinski: Nuori Maa Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [5] Ari Brozinski: Differentaatio Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [6] Maan kuoren iäksi tarkentui 4,4 miljardia vuotta 24.2.2014. Yle uutiset. Viitattu 4.2.2015. [7] Ari Brozinski: Maan supermantereet Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [8] Prisma: Mannerten synty 21.11.2014. Yle TV1. Viitattu 31.1.2015. [9] Maapallon ilmastohistoria Ilmasto-opas. Ilmatieteen laitos. Viitattu 24.10.2014. [10] Martin, Penny (päätoimittaja): Geographica: Suuri maailmankartasto, s. 34–35. Könemann, 2000 (alkuteos 1999). ISBN 3-8290-2481-9. [11] Elämän historia > Akritarkit Luonnontieteellinen keskusmuseo. Viitattu 8.2.2015. [12] Mikko Turunen: Elämän synty ja kehitys Geologia.fi. Viitattu 24.10.2014. [13] Dinosaurus kutistui linnuksi 50 miljoonassa vuodessa 1.8.2014. Tiede.fi. Viitattu 4.2.2015. Merenkulun historia Merenkulun historia on merialueilla liikkumisen historiaa. Merenkulun vaiheet ovat samalla laivanrakennuksen, navigoinnin ja kaupan kehittymisen historiaa. Merenkulun varhaisimmat vaiheet Austronesialaiset ja polynesialaiset Ensimmäisen kerran ihmisten tiedetään ylittäneen merialueita veneellä, kun austronesialaiset saapuivat ensimmäisille Tyynenmeren saarille 4000 eaa.-2500 eaa. He levittäytyivät kauemmas Tyynellemerelle ja myös Intian valtamerelle. Heistä polveutuvat polynesialaiset löysivät Havaijin 400 jaa., Uuden-Seelannin 1200-luvulla ja Chathamsaaret 1500-luvulla. Välimeren alue Egyptiläiset alkoivat purjehtia Niilillä ja merellä 3500 eaa. He hallitsivat Välimeren alueen meriliikennettä 3500-1000 eaa.-luvuilla. Veneet alkoivat muistuttaa laivoja itäisellä Välimerellä 2500 eaa. Foinikialaiset alkoivat hallita merta 900 eaa. Kreikkalaiset kehittivät ensimmäiset varsinaiset sotalaivat noin 1000 eaa. Hellenistisellä aikakudella Kreikassa yleistyivät kauppalaivat.¹ Roomalaiset ottivat mallia kreikkalaisten sotalaivoista.² ³ Pohjoisten alueiden varhainen merenkulku Irlannissa, missä ei ollut puita, rakennettiin varhaisina aikoina veneitä eläinten nahoista. Viikingit Pohjois-Euroopassa oli viikinkiaika 700-1000-luvuilla. Viikinkien rakentamat laivat olivat sulavalinjaisia. Viikingit olivat aikansa taitavimpia merenkulkijoita ja ensimmäisiä, jotka purjehtivat Pohjois-Atlantin vaarallisilla alueilla. He purjehtivat Välimerelle saakka ja mahdollisesti myös Amerikkaan. Tunnetuimpia viikinkejä oli Leif Eerikinpoika, joka perusti siirtokunnan Grönlantiin. Arabit Arabiheimot valtasivat suuren osan Pohjois-Afrikkaa 600-luvulla ja purjehtivat tuolloin Gibraltarin salmelle saakka. He levittäytyivät myös Persiaan ja Aasiaan, Filippiineille saakka. Kiina Kiinassa kehitettiin 400-500-luvuilla kolmimastoinen džonkki. Sillä kuljettiin enimmäkseen Yangtse-joella, mutta sillä kuljetiin myös eteläiseen Intiaan ja Sumatralle saakka. Suuret löytöretket Merenkululla oli suurta merkitystä suurten löytöretkien aikana joista ensimmäisiä oli Kolumbuksen matka Amerikkaan 1490-luvulla. Ensimmäisen purjehduksen maailman ympäri teki portugalilaisen Fernão de Magalhãesin ryhmä vuosina 1519-1521.¹⁰ Tunnetuimpia merenkulkijoita oli englantilainen Henry Hudson, joka tutki Skandinavian ja Siperian pohjoispuolista koillisväylää. Atlantilla ja koillisväylällä purjehtivat myös John Cabot¹¹ ja Giovanni da Verrazzano.¹² Kolonialismi Merenkululla oli suuri osuus siirtomaiden valloituksessa. Yksi merkittävimmistä Espanjan kolonialismiajan konkistadoreista oli Hernán Cortés, joka johti Meksikon valloitusta.¹³ Orjalaivat Intiaaniväestön romahdettua tuhkarokon ja muiden tautien myötä alettiin orjia kuljettaa Afrikasta Amerikkaan. Tunnettu orjalaivan kapteeni oli John Hawkins. Orjalaivat olivat usein ylitäynnä orjia. Alueet, joille orjia kuljetettiin eniten, olivat Karibian alue, muu Keski-Amerikka sekä Etelä-Amerikka.¹⁴ Orjakauppaa ryhdyttiin vatustamaan 1700-luvun puolivälissä. 1800-luvun alussa orjia ryhdyttiin vapauttamaan ja heitä kuljettiin laivalla Sierra Leoneen, johon muodostui vapautettujen orjien siirtokunta.¹⁵ Merisota Merenkululla on ollut suurta merkitystä myös sodankäynnissä. Ateenalaisten ja spartalaisten välillä käydyssä Peloponnesolaissodassa Ateenan liittolaiset muodostivat Deloksen meriliiton ja Spartan liittolaiset Peloponnesolaisliiton.¹⁶ Tätä ennen Välimeren piirissä oli käyty Persialaissodat, joihin kuuluivat Egeianmerellä käydyt Salamiin taistelu ja Issoksen taistelu.¹⁷ Espanjalainen sotalaivasto 1500-luvun lopulla oli nimeltään Armada.¹⁸ Yksi tunnetuimpia sotalaivoja oli ruotsalainen Vasa.¹⁹ Sen jälkeen, kun Columbus löysi Amerikan, Eurooppalaiset vaaltiot alkoivat vallata alueita sekä Etelä- että Pohjoi-Amerkassa. Tämä johti siirtomaasotiin. 1500-luvulla Espanja alkoi vallata Etelä-Amerikkaa ja Iso-Britannia Pohjois-Amerikkaa. 1600-luvulla myös Hollanti alkoi vallata siirtomaita. 1600- ja 1700-luvuilla käytiin uskonsotia ja lisäksi käytiin sotia kauppa-asemien ja siirtomaiden puolustamisen vuoksi. Eurooppalaiset valtiot sotivat myös merialueiden hallitsemisesta. Näin oli esimerkiksi Trafalgarin taistelussa, jossa Iso-Britannian sotajohtajana oli yksi kuuluisimpia merisodan johtajista, Horatio Nelson, joka johti sotaa Britannian voittaessa espanjalais-ranskalaiset joukot, mikä esti Napoleonia valtaamasta Britteinsaaria. Samalla Britanniasta tuli Atlantin aluetta hallitseva maa.²⁰ ²¹ Sotalaivojen kehitys 1300-eaa. Kreikassa doorilaiset alkoivat kehittää sotalaivoja. Keskiajalla sotalaivat olivat yleensä lyhyitä ja korkeita. Kuitenkin viikinkien sotalaivat olivat pitkiä ja korkeita.²² 1600-luvulla alettiin rakentaa kolmikantisia sotalaivoja.²³ Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana käytettiin perinteisten sota-alusten lisäksi myös sukellusveneitä ja lentotukialuksia. Merirosvot Kun Euroopan valtioiden välillä oli sotia 1600-1700-lukujen vaihteessa, Euroopan ulkopuoleiset alueet jäivät poliittisen vallan osalta vähemmälle vartioinnille. Varsinkin Karibian alue jäi vähälle vartioinnille. Tämä seikka aiheutti sen, että merirosvous yleistyi. Joskus merirosvot saattoivat alun perin työskennellä laillisissa laivoissa ja ryhtyä myöhemmin merirosvoiksi.²⁴ Tyynimeri Tyyntämerta tutkittiin paljolti 1700-luvulla. Ranskalaiset Louis Antoine de Bougainville ja Jean-François de La Pérouse sekä englantilainen James Cook tekivät tuolloin huomattavimmat alueen kartoitukset.²⁵ ²⁶ ²⁷ Höyrylaivojen aika Höyrylaiva kehitettiin 1800-luvulla. Niillä kulkeminen oli monimutkaisempaa kuin purjelaivoilla ja näin ollen niihin tarvittiin enemmän työntekijöitä. Tuohon aikaan laivaliikenne runsastui ja tavaraliikennelaivat ja matkustajaliikennelaivat erotettiin toisistaan. Laivat alkoivat myös kulkea säännöllisiä reittejä pitkin noudattaen tiettyjä aikatauluja.²⁸ Viimeisin purjelaivaliikenne Purjelaivojen aika kesti vielä vähän aikaa höyrylaivan keksimisen jälkeen. 1800-luvulla merkittävä valaanpyynnissä käytetty purjelaiva oli nimeltään Charles W. Morgan.²⁹ 1900-luku Metallirunkoiset laivat yleistyivät 1900-luvun alussa.³⁰ 1900-luvun merkittävimpiä meritutkijoita ovat olleet ranskalainen Jacques Cousteau, joka on tehnyt merenalaisia tutkimuksia sukellusveneellä,³¹ sekä norjalainen Thor Heyerdahl, joka matkasi Perusta Polynesiaan aluksellaan Kon-Tiki³² . Sukellusveneet Sukellusveneitä oli yritetty kehittää aiakaisemminkin, mutta ensimmäiset käytännöllisesti toimivat sukellusveneet kehitettiin vasta, kun keksittiin sähköinen moottori ja siihen pystyttiin yhdistämään dieselkone. Ensimmäinen sota, jossa käytettiin sukellusveneitä, oli I maailmansota. Ensimmäinen ydinsukellusvene oli Uss Nautilus.³³ Lentokoneita kantavat alukset Pian Wrightin veljesten lentokoneella lentämisen jälkeen ryhdyttiin ajattelemaan, että lentokoneita voisi käyttää sodassa, paitsi hyökkäykseen, myös tiedustelutehtäviin. Ensimmäisten lentokoneiden kantomatka oli varsin lyhyt ja ennen kuin ne lähtivät lentoon, ne tarvitsivat avuksi laivoja. Tällaiseen lentokoneiden avustamiseen kehitettiin erityinen laivatyyppi I Maailmansodan aikana II Maailmansodassa lentokoneiden ja niitä kantavien laivojen järjestelmä oli Välimeren ja Atlantin alueella pääasiallisin asejärjestelmä.³⁴ Kaupankäynti meriteitse Keskiajalla Itämeren kauppaa hallitsi saksalainen Hansaliitto. 1600-luvun puoliväliin saakka Atlantin kauppaa hallitsivat Espanja, Portugali ja Hollanti. Tämän jälkeen muut valtiot ryhtyivät haastamaan niiden asemaa. 1800-luvulla laivaliikenteen yleistyessä myös kaupankäynti meriteitse vilkastui.³⁵ Navigointilaitteiden kehitys Viikingit käyttivät alkeellista navigointilaitetta, jonka toiminta perustui auringon ja tähtien asentoon. Kehittyneempiä navigointilaitteita kehitettiin keskiajalla. Arabialaiset kehittivät astrolabin, jonka toimiminta perustui auringon valoon. Ensimmäinen kompassi kehitettiin 1187 Italiassa. Kronometri keksittiin 1700-luvulla. Sen avulla pystyttiin määrittämään leveysaste.³⁶ Keskiajalla navigoinnin kehitykseen vaikutti pitkälti matematiikka ja tähtitieteen kehitys.³⁷ Keripukki Menneinä aikoina merenkulkijoita vaivasi usein keripukki. Se vaivasi etenkin napaseutujen retkeilijöitä. 1790 huomattiin, että sitrushedelmien mehu auttaa torjumaan keripukkia. Myös eräs kokenut kalastaja, joka oli 1734 venäläisessä retkikunnassa Huippuvuorilla, tiesi joidenkin ruoka-aineiden auttavan keripukin torjunnassa. Tosin nämä olivat aivan eri asioita, kuin eteläisempien ihmisten havainto sitrushedelmien mehusta. Nimittäin nämä ruoka-aineet olivat raaka liha, peuran veri ja rohtokuirimo. Vasta 1900-luvulla tiedettiin, että keripukin syy on pitkäaikainen c-vitamiinin puutos.³⁸ ³⁹ ⁴⁰ Katso myös - Merenkulku - Napa-alueiden historia - Laivanrakennus Lähteet - Brian Lavery, Lontoo, Dorling Kingsley, Ship, 2004, Isbn 1-4053-0589-4 (englanniksi) - Matti Lainema, Juha Nurminen, Helsinki, WSOY, Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, 2001, Isbn 951-0-23925-9 Viitteet [1] Michael Lahanas: Ancient Greek Ships Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [2] Brian Lavery: Ship, s. 19-26. Lontoo: Dorling Kingsley, 2004. ISBN 1-4053-0589-4. (englanniksi) [3] Donald S. Johnson, Juha Nurminen: "Antiikin kauppalaivat", Meritie, s. 58-59. Helsinki: John Nurmisen säätiö, 2007. ISBN 978-952-9745-22-7. [4] Ship, S.33 [5] Viikinkilaivat 2014. Rosala Viking Centre. Viitattu 21.11.2014. [6] Matti Lainema, Juha Nurminen: Ultima Thule: Pohjoiset löytöretket, s. 63, 68. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9. [7] Ship, s. 57-59 [8] Ship, s.59 [9] Cristopher Columbus: Explorer 2000. EnchantedLearning.com. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [10] Ferdinand Magellan Bio. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [11] John Cabot Exploration and Settlement. Memorial University of Newfounland. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [12] William F. E. Morley: Verrazzano Dictionary of Canadian Biography. University of Toronto. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [13] Hernán Cotés Bio. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [14] Benedict Stuchtey: Colonialism and Imperialism 1450-1950 Ego, European History Online. 24.1.2011. Viitattu 7.2.2015. (englanniksi) [15] Ship, s. 90-91, 150-150, 195-196 [16] Saul David: "Peloponnesolaissota", Sota, s. 22-23. Suomeksi julkaissut Readme.fi. Suom. Tapani Lahtinen. Helsinki: Dorling Kingsley, 2010. ISBN 978-952-220-245-1. [17] Ruth Sheppard: "Kreikka ja Persia 400-luvulla eaa.", Aleksanteri Suuren sotaretket, s. 11-17. Suom. Timo Hautala, Veikko Ahola, Heli Ruuhinen, Irmeli Kuhlman. Helsinki: Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7979-7. [18] Ship, s. 101 [19] Vasa-Museo Vasa Museet. Viitattu 21.11.2014. [20] Admiral Horatio Nelson History. 2014. BBC. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [21] Ship, s. 83-87,112,122,131 [22] Viikinkilaiva Rosala Viking Centre. Viitattu 10.2.2015. [23] Björn Landström: Laiva, s. 28,66,156. Helsinki: Otava, 1961. ISBN 951-1111833-201-01. [24] Method of Securing the Ports and Populations of All the Coast of the Indies World Digital Library. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [25] Louis-Antoine de Bougainville 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [26] Jean François Galaup, Comte de La Pérouse: French explorer 2000. Enchanted Learning. Viitattu 22.11.2014. (englanniksi) [27] James Cook Bio. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [28] Ship, s. 170, 185, 200 [29] Charles W. Morgan Mystic Seaport: The Museum of America and the Sea. 2014. Mystic Seaport. Viitattu 22.11.2014. (englanniksi) [30] Ship, s. 226-227 [31] Merten sankari avasi silmät luonnonsuojelulle Turun Sanomat. 15.7.2006. Viitattu 21.11.2014. [32] Thor Heyerdahl Bio. 2014. A&E Television Networks. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [33] Nautilus (SSN 571) Dictionary of American Naval Fighting Ships. NHHC. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [34] Ship, s. 296-297-332 [35] Ship, s.44-45, 140, 185 [36] Ship, s. 37, 55, 58, 163 [37] Meritie, s. 79-80 [38] C-vitamiinin historia ja keripukki C-vitamiini. 6.8.2007. Viitattu 21.11.2014. (englanniksi) [39] Ship, s. 159 [40] Ultima Thule, s. 243 Aiheesta muualla - http://historia.fi/emne/merenkulku - http://www.shipmodels.eu Visual history of the sailing ship Mikrohistoria Mikrohistoria on historiantutkimuksen haara, jonka tutkimuksen kohteena on alueellisesti tai muutoin perinteistä historiantutkimusta rajoitetumpi kohde kuten esimerkiksi kyläyhteisö, tapahtuma tai jopa yksilö. Sen kehittyminen sijoittuu 1970-luvulle ja on siten osa 1960-luvulla syntyneitä ns. uusia historioita, joihin kuuluu myös mentaliteettihistoria.¹ Lähteidenkäytöltään mikrohistoria on kvalitatiivinen, ja perustuu yleensä vähäisen alkuperäismateriaalin tarkkaan lukemiseen ja tulkintaan. Tämä on joissain tapauksissa jo tutkimuksellinen välttämättömyys lähdemateriaalin ollessa niukkaa. Mikrotason tutkimustuloksilla pyritään valottamaan yhteiskunnassa vallinneita suurempia aihealueita. Tutkimus on myös omiaan kuvaamaan ihmistä osana yhteisöä. Mikrohistoriallisissa tutkimuksissa on usein keskitytty vähemmistöryhmien tai muiden perinteisen historian sivuuttamiin aihealueisiin. Se, miten yhteisö suhtautui näihin vähemmistöihin kertoo paljon yhteisöstä itsestään. Aputieteinä mikrohistoriassa ovat usein esimerkiksi antropologia tai sosiologia. Kuuluisia mikrohistorioitsijoita ovat mm. Carlo Ginzburg (esimerkiksi Il formaggio e i vermi, Juusto ja madot) ja Emmanuel Le Roy Ladurie (esimerkiksi Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324) Lähteet [1] Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 985. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Katso myös - Sosiaalihistoria Aiheesta muualla - Microhistory Network, Europe Muistitietohistoria Muistitietohistoria on historian osa-alue, jolla viitataan historian tutkimiseen pääasiallisesti suullisen muistitietoaineiston avulla. Muistitiedolla tarkoitetaan muistiin, ei kirjallisiin lähteisiin, perustuvaa tietoa. Muistitietohistoria syntyi 1970-luvulla laajentamaan historiankuvaa. Sen tarkoitus on ja oli laajentaa erilaisia tulkintoja menneisyydestä.(Fingerroos & Haanpää 2006, 27.) Muistitietotutkimuksen ja -haastattelun tarkoitus ei ole vain kerätä kirjallista materiaalia täydentävää aineistoa vaan uusien näkökulmien tuonti tutkimukseen. Se mahdollistaa erityisesti tutkimuksen kohteena olevien ihmisten tai yhteisöjen omien historioiden tavoittamisen ja tuottamisen. Tutkittavien kokemusten ja omien tulkintojen menneisyydestä esille tuonnin ohella on olennaista kertoa ohitetuista ja näkymättömistä menneisyyksistä.(Ukkonen 2002, 14.) Erityisesti kansainvälisesti muistitietohistoriassa ollaan oltu kiinnostuneita pienistä ilmiöistä ja näkökulmista, kuten arki ja erilaiset marginaaliset, unohdetut tai dokumentoimattomat yhteisöt (Fingerroos & Haanpää 2006, 27). Suomalaisessa tutkimuksessa voidaan enemmän katsoa korostuvan muistamisen ja muistitiedon luonne sekä kollektiivisen ja yksilöllisen muistin vuorovaikutus (Fingerroos & Peltonen 2006, 9). Kansainvälisessä tutkimuksessa usein käsitteellä 'oral history' viitataan erilaisin haastattelumenetelmin tuotettuihin aineistoihin ja käsite voidaan ymmärtää käännöksellä suullinen historia. Suomalaisessa muistihistoriatutkimuksessa korostuu myös runsas kirjoitettu muistitietoaineisto, jolloin suullinen historia käsitteenä on liian suppea. (Fingerroos & Haanpää 2006, 27.) Muistitietotutkimusta voidaan pitää erityisenä muistitiedon kertoessa meille enemmän tapahtumien merkityksestä. Kyse ei ole siitä, eikö pyrittäisi totuuteen, vaan haastatteluiden taipumuksesta tuoda esille uusia seikkoja jo tunnetuista tapahtumista, joita usein on vaikea varmentaa.(Portelli 2006, 55.) Muistitietotutkimuksessa voidaankin olla kiinnostuneita menneisyyden moniäänisyydestä eikä niinkään faktojen etsimisestä tai menneisyyden konstruoimisesta. Tutkija tarkastelee samanaikaisesti menneisyyttä ja omaa aikaansa ja kiinnostusta herättävä kysymys on, miksi kertomuksia menneestä edelleen kerrotaan. Samalla tutkijalta edelletään, että hän tiedostaa vastuunsa tulkinnoistaan niin tutkimuseettisesti kuin tietoteoreettisesti. Muistitietotutkimus ei kuitenkaan ole ammattitutkijoiden yksinoikeus. Akateeminen tutkimus kannustaakin erilaisia ihmisiä ja ryhmiä muistelemaan ja tuottamaan omaa historiaansa, koska tämä itsenäisesti tuotettu tieto menneisyydestä voi olla rikkaus tutkijoille. (Fingerroos & Haanpää 2006, 29, 33, 35.) Muistitietoon voidaan suhtautua tutkimuksessa kolmella tavalla. Muistitietoa käytettäessä lähteenä sen tavoitteena on tuoda esille tutkittavan eli muistelijan näkökulmat menneisyydestä ja tutkijan tehtävänä on esittää se tai tehdä siitä tulkintoja. Yleensä muistitietotutkimuksissa, joissa muistitieto on lähteenä, saatua tietoa pidetään tuotettuna konstruktiona ja tutkimusta rekonstruktioina. Muistelija on tiedontuottaja, joka tietyssä kontekstissa toimii tiettyjen tarkoitusperien mukaisesti. Motivaatio menneisyyden konstruointiin voi herätä niin haastattelutilanteen dialogista kuin vaikkapa yhteisön halusta tuottaa omaa menneisyyttä.(Fingerroos & Haanpää 2006, 28, 34-35.) Toinen mahdollisuus muistitietotutkimuksessa on pitää muistitietoa kohteena. Kiinnostus voi tällöin suuntautua esimerkiksi muistelun, niin kerronnan kuin muistelukerronnan, rakenteisiin ja keinoihin. Tämä näkökulma vie tutkimusta narratiivisen tutkimuksen ja folklorististen kerrontatutkimuksen piiriin. Kolmas tapa on kohdella muistitietoa metodina, jolloin se nähdään aineiston keruun apuvälineenä.(Fingerroos & Haanpää 2006, 29.) Lähteet - Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina: Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Suomen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2006. - Fingerroos, Outi & Peltonen, Ulla-Maija: Muistitieto ja tutkimus. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Suomen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2006. - Portelli, Alessandro: Mikä tekee muistitietotutkimuksesta erityisen? Suom. Salla Kivilaakso-Mendes ja Saana Viertomanner. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Suomen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2006. - Ukkonen, Taina: Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 797. Helsinki 2002. Naishistoria Naishistorialla tarkoitetaan naisten historiaan keskittynyttä historiantutkimusta, joka voi olla – mutta ei välttämättä ole – feministisesti orientoitunutta. Historiantutkimuksen osa-alueena se on saanut merkittävyyttä vasta viime vuosikymmeninä. Katso myös - Naisten aseman historia Paladiini Paladiini on alun perin Kaarle Suuren 12 hovimiehen ja sittemmin yleisesti ritareiden nimitys keskiaikaisessa ritariromantiikassa, joissa säihkyvähaarniskainen sankariritari korjaa vääryydet ja puolustaa heikkoja. Sana paladiini tulee latinan sanasta palatinus (palatsiin liitetty). Paladiini on nykyisin useissa roolipeleissä käytetty termi tai hahmoluokka (esimerkiksi World of Warcraft ja Diablo II), jolla tarkoitetaan yleensä uljasta ja jaloa ritaria tai temppeliherraa. Kyseisissä fantasiamaailmoissa paladiineilla saattaa myös olla uskonnolleen omistautumisen kautta saatuja yliluonnollisia voimia. Alkuperäiset 12 paladiinia mainitaan Rolandin laulussa: - Roland, Kaarle Suuren veljenpoika ja paladiinien suurin sankari - Olivier, Rolandin ystävä ja luotetuin liittolainen - Gérin - Gérier - Bérengier - Otton - Samson - Engelier - Ivon - Ivoire - Anséis - Girard - Palenius Primäärilähde Primäärilähde tarkoittaa historiantutkimuksessa ja arkeologiassa sellaista evidentiaalista todistetta, joka on kiistatta yhdistettävissä jonkun historiallisen henkilön, paikkakunnan, hallitsijan tms. aikakauteen ja henkilöhistoriaan.¹ Tyypillisiä primäärilähteitä ovat mm: - henkilökohtaiset esineet - viralliset asiakirjat, dokumentit jne - henkilökohtaiset kirjeet, muistiinpanot, päiväkirjat jne - valokuvat, piirrokset, reliefit jne - aikalaisten tekemät muistiinpanot - konstruktiot, kuten rakennelmat, muistomerkit, asunnot jne - tutkittavat teokset, kuten kaunokirjalliset tai filosofiset tekstit ² Aihetodisteita (indiisejä) ei lasketa primäärilähteiksi. Lähteitä, jotka käyttävät pääasiallisena aineistonaan primäärilähteitä, kutsutaan sekundäärilähteiksi.³ Tutkimuskirjallisuus nähdään sekundäärilähteenä tutkittavaan teokseen eli primäärilähteeseen nähden. Tutkimuksen aiheesta ja tutkimusotteesta riippuen sama aineisto voi kuitenkin olla joko primääri- tai sekundäärilähde. Katso myös - Tertiäärilähde Lähteet [1] Graduopas jyu.fi. Viitattu 29.7.2014. [2] Eco, Umberto: Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään, s. 154. Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-29-2. [3] Juhani E. Lahti: Tieteellisen kirjoittamisen ohjeita: essee, proseminaari, kandidaatintutkielma ja pro gradu -tutkielma 10/2012. Viitattu 29.7.2014. Puutarhahistoria Puutarhahistoria on puutarhanhoidon ja puutarhakasvien historiaa. Sekä hyötypuutarhan että koristepuutarhan kasveja on viljelty ammoisista ajoista lähtien. Varhaisimmat merkit koristekasvien viljelystä on peräisin Egyptiläisistä hautamaalauksista 1500-luvulla eaa. Antiikin ajan Babylonin riippuvat puutarhat olivat aikoinaan yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Kun Rooman valtakunta hajosi, sen itäisessä osassa Bysantissa ja islamilaisessa puutarhataiteessa oli tapana tehdä siitä mahdollisimman loistokasta. Kyseisellä ajalla alkunsa saaneet kukkapuutarhat olivat inspiraation lähteinä kukka-aiheisille persialaisille matoille. Ristiretkiaikana kukkapuutarhat levisivät Eurooppaan, missä niitä oli aluksi linnojen yhteydessä. Renessanssin aikakaudella rakennukset ja puutarha muotoiltiin siten, että ne muodostivat geometrisen kokonaisuuden. Renessanssiajan jälkeisenä Barokin aikakaudella puutarhan geometrinen muotoilu oli äärimmillään. 1700-luvun Englannissa tuli suosioon luonnonpuutarha, joka oli muotopuutarhaa vapaamuotoisempi. Myöhemmin Englannissa sai alkunsa puutarhatyyli, jossa pyrittiin noudattamaan vanhoja maalaisperinteitä. Perennoja alkoi olla kaupunkien istutuksissa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kauko-Idän varhainen puutarhanhoito Muinaisessa Japanissa samuraiden ja zen-munkkien täytyi perinteisesti rakentaa koristeellisia puutarhoja ja harrastaa kukka-asettelua, ikebanaa. Myös Kiinassa oli jo varhaisina aikoina maalaustaiteeseen vaikuttavaa puutarhataidetta.¹ Puutarhakaupan kehitys Turkki ja Lähi-Itä Puutarhakasvien kaupan osalta merkittävä käänne tapahtui 1560-luvulla, jolloin niitä alettiin tuoda Eurooppaan paljolti Turkista. Tätä ennen Euroopan puutarhojen kasvit olivat enimmäkseen peräisin joko Euroopan tai Välimeren alueelta. Tuohon aikaan Turkissa oli Osmannien valtakunta, joka ulottui laajalle Itä-Eurooppaan ja Itä-Valtaan saakka. Siihen, että puutarhakasveja alettiin tuoda merkittävässä määrin Turkista, vaikutti suuresti saksalaisroomalaisen valtakunnan lähettiläs Chiselin de Busbecq. Suosituin Turkista tuoduista kasveista oli tulppaani. Hollannin talous oli 1600-luvulla paljolti riippuvainen tulppaanikaupasta ja näin ollen tulppaanikaupan romahtamisella 1637 oli vakavat seuraukset Hollannin talouteen. 1500-1700-luvuilla eurooppalaiset tekivät useita tutkimusmatkoja Lähi-Itään tutkien siellä kasvavia kasveja. Tämän myötä puutarhakasveja alettiin tuoda myös Lähi-Idästä. Etelä-Afrikka 1600-luvun alussa kukkakasveja alettiin tuoda Etelä-Afrikan Hyväntoivonniemeltä. Tuohon aikaan hollantilainen Itä-Intian kompania muodosti siirtokunnan Etelä-Afrikkaan. Suosituimpia etelä-afrikkalaisia kasveja olivat mehikasvit niiden eksoottisuuden ansiosta. Myös muut eksoottiset kasvit olivat suosittuja. 1700-luvulla pelargoniat olivat suuressa suosiossa. Läntinen pallonpuolisko Läntiseltä pallonpuoliskolta kukkakasveja alettiin tuoda merkitävässä määrin Eurooppaan 1620-luvulla. Vähän myöhemmin sieltä alettiin tuoda myös pensaita ja puita. 1800-luvulla kasveja alettiin tuoda Eurooppaan Meksikosta. Myös Läntisen pallonpuoliskon varhaisimmin suosion saavuttaneita kasveja olivat mehikasvit. Angloamerikan alueelta peräisin olevien kasvien tuonti Eurooppaan edistyi latinalaista amerikkaa hitaammin johtuen imperialismin hitaammasta etenemisestä. Pohjois-Amerikkalaisten kasvien menekki lisääntyi vasta 1600-luvun lopulla Espanjan talouden heikennyttyä ja Pohjois-Amerikan alueen kaupan yleisen vilkastumisen myötä. Aasia ja Australia Keski-ajalla puutarhakasvien kauppareittinä toimi silkkitie. 1800-luvulla kukkakasveja ryhdyttiin tuomaan merkittävässä määrin Intiasta, Kiinasta ja jonkin verran myös Australiasta. Tämän vuosisadan lopulla niitä alettiin tuomaan merkittävässä määrin myös Japanista.² Puutarhan hoidon kehitys Suomessa Suomessa hyötypuutarhaviljely alkoi myöhemmin kuin monilla eteläisemmillä alueilla johtuen kylmistä ja karuista oloista. Näistä oloista johtuen Suomessa on varhaisista ajoista lähtien jalostettu kylmyyttä ja karuja oloja kestävämpiä lajikkeita. Etelä-ja Länsi-Suomessa kasvien viljelystä on merkkejä 4000 vuoden takaa, mutta Itä- Pohjois-Suomessa hyötyviljely yleistyi vasta kaskiviljelyn aikaan, 1800-luvulla. Valistuksen aikana hyötykasveja tekivät tunnetuiksi turkulaiset Pietari Kalm (Pehr Kalm) ja Pietari Adrian Gadd (Pehr Adrian Gadd) sekä pietarsaarelainen rovasti Gabriel Aspenger.³ Lähteet [1] Anttiroiko, Irmeli: Puutarha ja piha, kukoistavat perennat, s. 12-15. Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-30991-9. [2] Brent Elliot: Floora, Puutarhakasvien historiaa, s. 8-13, 86-91, 136-138, 194-197, 264-267. Suom. Marketta Klinge. Schildsts Kustannus Oy, 2005. ISBN 951-50-1483-2. [3] Forblom, Juha: Puutarha ja piha, satoisa hyötytarha, s. 12-13. Porvoo: Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-30989-6. Sotien välinen aika Sotien välinen aika (lat. interbellum) on ajanjakso, jolla tarkoitetaan vuosia 1918–1939 eli ensimmäisen maailmansodan lopusta toisen maailmansodan alkuun. Tällä ajanjaksolla Eurooppa toipui ensimmäisen maailmansodan aiheuttamista tuhoista. Saksan taloutta heikensivät sotakorvaukset Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja Ranskalle. Vuonna 1923 siellä tapahtui hyperinflaatio. Samoihin aikoihin Adolf Hitler yritti vallankaappausta Saksassa ja kansallissosialismi alkoi saada enemmän kannatusta. Vuonna 1934 Hitler nousi valtaan Paul von Hindenburgin kuoltua. Sotien välisellä ajalla Pohjois-Amerikka menestyi aluksi merkittävästi. Sotatarviketuotannon ansiosta tehtaat tuottivat aiempaa paremmin. Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta maksoivat samoihin aikoihin ensimmäisen maailmansodan aikana ottamiaan velkojaan. Tuotteiden hinnat laskivat, ja oli siirrytty massatuotantoon. Yhdysvallat kaatui dramaattisesti 1930-luvun lamaan vuonna 1929. Lähteet - Lähteenmäki, Maria & Trober, Martti: Kronikka 8 Suurvalta Suurvalta on valtio, jolla on ennen kaikkea sotilaallisen voimansa ansiosta ratkaisevan tärkeä asema kansainvälisessä politiikassa.¹ Sotilaallinen voima perustuu vahvaan talousasemaan, joka mahdollistaa suurvalta-armeijan ylläpidon kauppa- ja ulkopolitiikan painostusvälineenä. Suurvaltiollisuus voi olla myös alueellista, jolloin yksi valtio voi vaikuttaa ympäristöönsä, vaikka maailmanlaajuisesti se ei olisikaan merkittävää. Suurvalta vaikuttaa ympäröiviin maihin sotilaallisesti, taloudellisesti, kulttuurillisesti tai diplomaattisesti. Suurvalta on usein sotilaallisesti voimakas. On ollut olemassa myös taloudellisia suurvaltoja, jotka syystä tai toisesta eivät ole tavoitelleet sotilaallista valtaa, esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen Japani ja Länsi-Saksa. Kylmän sodan aikana, jolloin maailma oli käytännössä jakautunut Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton etupiireihin, näistä kahdesta käytettiin myös termiä supervalta, jolla tarkoitettiin mahtavimpia, globaalisti vaikuttavia suurvaltoja. Eräs varhainen merkittävä eurooppalainen suurvalta oli Rooman valtakunta. Nykyisiä suurvaltoja - Euroopan unioni* (Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Saksa ovat EU:n jäseniä, mutta ne ovat yksinäänkin suurvaltoja) (Ei ole kuvassa) - Yhdistynyt kuningaskunta - Ranska - Saksa (Ei kuulu YK:n turvallisuusneuvostoon) - Kiina, maailman väestöltään suurin valtio - Venäjä (ja aiemmin sen edeltäjät Neuvostoliitto ja Venäjän keisarikunta). - Yhdysvallat - Japani (Ei kuulu YK:n turvallisuusneuvostoon) * = jos määriteltäisiin yhtenäiseksi valtioksi Entisiä suurvaltoja - Egypti vanhalla ajalla - Heettiläisten valtakunta - Babylonia - Assyria vanhalla ajalla - Nykyisen Iranin alueelta noussut muinainen Persian valtakunta - Aleksanteri Suuren valtakunta. - Karthago - Rooman valtakunta antiikin aikana ja sen perillinen Bysantti - Bysantti - Frankkien valtakunta - Umaijadien ja Abbasidien kalifaatit hallitsivat 700–900-luvuilla suurta osaa Lähi-itää, Pohjois-Afrikkaa ja Aasiaa - Mongolivaltakunta - Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta - Tanska - Inkavaltakunta Andeilla ennen siirtomaa-aikaa - Venetsia oli Välimerellä merkittävä taloudellinen valta keskiajan lopulla ja renessanssin aikana. - Suurmogulien valtakunta joka hallitsi 1500–1600-luvuilla laajoja alueita Intiaa, Persiaa ja Afganistania - Puola-Liettua (1569–1795). - Osmanien valtakunta, joka hallitsi laajia-alueita Lähi-idästä ja Itä-Euroopasta - Ruotsi 30-vuotisen sodan aikaan ja Westfalenin rauhan jälkeen. - Espanja siirtomaa-ajalla. - Portugali siirtomaa-ajalla. - Yhdistyneet provinssit eli Alankomaiden tasa-valta siirtomaa-ajalla. - Preussi nousi eurooppalaiseksi suurvallaksi ja sotilasmahdiksi Fredrik II Suuren hallitusaikana (1740–1786) - Ranska etenkin yksinvaltiuden ajalla. - Unkarin kuningaskunta, Itävallan keisarikunta, Itävalta-Unkari - Yhdistynyt kuningaskunta (kts. Brittiläinen imperiumi) siirtomaa-ajalla. - Saksan keisarikunta - Italian kuningaskunta - Natsi-Saksa - Itävallan keisarikunta Lähteet - CD-Perussanakirja 1997. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 94. ISBN 951-37-2076-4 Viitteet [1] CD-Perussanakirja 1997 Kirjallisuutta Kennedy, Paul: The Rise and Fall of the Great Powers: Economic Change and Military Conflict From 1500 to 2000, 1987. Katso myös - Supervalta Tanssimania Tanssimania oli Euroopassa pääasiassa 1300- ja 1600-lukujen välillä esiintynyt ilmiö, jossa ihmisjoukot alkoivat tanssia ja vääntelehtiä villisti, holtittomasti ja pakonomaisesti, joskus tunteja tai peräti vuorokausia yhteen menoon. Ensimmäinen epidemia alkoi Reininlaaksossa vuonna 1374, ja muutamassa viikossa mania oli levinnyt suurin osiin Koillis-Ranskaa ja Alankomaita. Mania jatkui useita kuukausia ennen laantumistaan. Vuonna 1491 useat alankomaalaiset nunnat alkoivat riehua eläinten tavoin ja tekivät seksuaalisia ehdotuksia manaajille ja papeille. Seuraavien 200 vuoden ajana samanlainen käytös toistui etenkin nunnaluostareissa. Vuonna 1518 koettiin Strasbourgissa uusi mania. Aikakirjojen mukaan siihen osallistui 400 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, ja kymmeniä heistä kuoli.¹ Tanssimania oli todellinen ilmiö, jota kuvattiin useissa lähteissä. Sen aiheuttajasta ei ole kuitenkaan päästy varmuuteen. Sitä on kutsuttu kerettiläiseksi tanssikultiksi, sen on arveltu olleen psyykkisperäinen joukkosairaus, ja on myös arveltu, että se olisi ollut ergotismia, jota aiheutti torajyvä.¹ Lähteet [1] John Waller: Dancing plagues and mass hysteria The British Psychological Society. 7/2009. Viitattu 16.9.2015. Tyyli Tyyli voi olla merkkijärjestelmä, jota käytetään merkityksen parantamiseksi, lisäämiseksi tai nostattamiseksi missä tahansa taiteessa tai mediumissa. Jokaisella taideteoksella on merkitys, ikonografia ja sille ominaiset piirteet. Veistoksessa niitä voivat olla se tapa, jolla marmori on leikattu tai kiillotettu, piirustuksessa kynään tai liidun käsittelytapa viivan ja muodon tekemiseksi, tai rakennuksessa osien ja massojen tietty yhdistelmä. ¹ Taidehistoriallisen käsityksen mukaan taideteokset voidaan ryhmitellä tyyliominaisuuksien mukaan, jotta sellaiset teokset, joita ei ole signeerattu, voidaan osoittaa eli attribuoida jonkun henkilön tekemäksi niiden yhteisten ominaisuuksien takia. Aikakausila tai jopa mailla voidaan osiottaa olevan yhteisiä piirteitä, jotka mahdollistavat tunnistamattomien taideteosten osoittamisen kuuluvaksi maahan, aikakauteen tai koulukuntaan, tai jopa jollekin taiteilijalle. ² Jos tyylin ominaisuuksia ei voitaisi käsitellä tällä tavoin, taidehistoria olisi melko olematonta, koska silloin tiede rajoittuisi signeerattujen, luotettavan autenttisuuden tai provenienssin omaaviin teoksiin, eivätkä mitkään näistä tekijöistä huomioisi kaikkien ihmisten taipumusta lisätä ymmärtämystään luokittelemalla aineistoa. ³ Tyylikäsitteen historia Sana tyyli juontuu alun perin kirjoitus- tai piirustustikkua tarkoittavasta sanasta stylus. Roomalaisessa retoriikassa sillä kuvattiin jonkin aiheen esitystapaa ja tässä mielessä se omaksuttiin runouden, musiikin ja taiteen käsitteistöön. Keskiajalla stilus tarkoitti myös käytös- ja elämäntapoja, samalla tavalla kuin nykyisin puhutaan elämäntyylistä. Käsitettä alettiin soveltaa kuvataiteisiin 1500-luvulla Italiassa, jossa tyyli saattoi viitata taiteilijan persoonalliseen tekotapaan. Tyyli tarkoitti taiteilijan persoonallista, suurenmoista ja esimerkillistä ominaisuutta. Vastaava termi oli myös maniera. ⁴ Tämä käsitys tyylistä taiteilijan persoonallisena tekotapana, "käsialana" on monesti haluttu liittää nerouteen. ⁵ Antiikin tutkija J.J. Winckelmann (1717–1768) toi tyylin käsitteeseen uuden ulottuvuuden 1700-luvun lopulla. Hän liitti tyylin kokonaisiin historiallisiin aikakausiin, epookkeihin ja kansakuntiin, eikä vain yksittäiseen taiteilijaan. Tyylin käsite alkoi palvella myös historian tulkintaa. Tyylihistoria oli 1800-luvulla taidehistoriassa keskeinen, kun taidehistorioitsijat tunnistivat ja erittelivät tyylilajeja ja tyyliperiodeja, kansallisia tyylejä ja niiden alatyylejä ja koulukuntia kasvitieteilijöiden tavoin. Käsitys evoluutiosta omaksuttiin tyylilajeihin darwinismista, jossa omaksuttiin käsitys kustakin tyylistä, joka noudatteli vääjäämätöntä kehitystä kasvuvaiheesta loistokauteen ja rappioon. ⁶ Kasvanut tietoisuus tyyleistä johti käytännön sovellutuksiin kertaustyyleinä sisustustaiteessa ja arkkitehtuurissa. 1800-luvun lopussa tyylistä tuli yleinen tulkintametodi, joka kattoi kaikki tietyn aikakauden ja alueen taiteet ja joskus jopa kaikki kulttuurin alueet. Muun muassa Alois Rieglin (1858-1905) ja Heinrich Wölfflinin (1864–1945) vastakohtiin perustuvat tyylitunnusmerkit viittasivat teoksen muoto-ominaisuuksiin. Vapautuminen normatiivisista makukäsityksistä tapahtui samaan aikaan modernismin, modernin arkkitehtuurin ja abstraktin taiteen esiintulon kanssa. ⁷ Tyylihistoriaa alettiin arvostella, koska väitettiin, että se yksinkertaistaa ja pinnallistaa historiallisia ilmiöitä, lyö leimoja ja kiinnittää huomiota liiaksi muoto-ominaisuuksiin. Tyylihistorian käsitettä on pyritty laajentamaan ja tulkitsemaan uusilla tavoilla, jotka ottaisivat paremmin huomioon myös taideteoksen sisällön. ⁸ 1900-luvun taidehistorioitsijat ovat selittäneet tyyliä tavoiksi ja menetelmiksi, joilla taiteilija tai ryhmä taiteilijoita hahmottaa ajatus- ja tunnesisältöjä. ⁹ Tyylejä voivat olla - Retoorisista tyyleistä johdetut tyylit, kuten draamasta, lyriikasta ja epiikasta juontuvat dramaattinen, lyyrinen ja eeppinen tyyli. - Epookkityyli eli aikakauden tyyli, joka liittyy elämäntapaan, kuten gotiikka, renessanssi, modernismi. - Kansallinen tyyli eli kansallisromantiikka. - Taiteellinen tyyli, joka on johdettu epookkityylistä eli kertaustyylit, kuten uusrenessanssi, uusgotiikka, uusklassismi, postimpressionismi tai uusminimalismi. - Koulukuntaan tai taidesuuntaukseen liittyvät tyylit, kuten Düsseldorfin koulukunta, fluxus, konstruktivismi tai yhteisötaide. - Persoonallinen tyyli eli taiteilijan oma tyyli. Katso myös - Aihe - Attribuointi - Tyylikausi - Tyylilaji eli genre - Tyylioppi Viitteet [1] Paul Duro & Michael Greenhalgh: Essential Art History, s. 279. Bloomsbury, 1992. [2] sama [3] sama [4] Taiteen pikkujättiläinen, s. 763. WSOY, 1991. [5] Riitta Konttinen ja Liisa Laajoki: Taiteen sanakirja, s. 469. Otava, 2000. [6] Taiteen pikkujättiläinen, s. 764. WSOY, 1991. [7] sama, s. 764 [8] Riitta Konttinen ja Liisa Laajoki: Taiteen sanakirja, s. 470. Otava, 2000. [9] Taiteen pikkujättiläinen, s. 765. WSOY, 1991. Estetiikka ja taidefilosofia Vaihtoehtoinen historia Vaihtoehtoinen historia on fiktiota, jossa historian kulku on poikennut todellisuudesta. Vaihtoehtoisessa historiassa pyritään luomaan visio siitä, millainen maailma olisi, jos jokin olisi tapahtunut toisin. Yksi vaihtoehtoisen historian teemoista on esimerkiksi natsi-Saksan voitto toisessa maailmansodassa. Suomessa vaihtoehtoisen historian keskeisin aihe on ollut Suomen miehittäminen ja liittäminen Neuvostoliittoon. Katso myös - Kontrafaktuaalinen historia - Mahdolliset maailmat - Moninkertaiset historiat Aiheesta muualla - AlternateHistory.com (englanniksi) - Pasi Karppanen, Vesa Lehtinen ja Leila Paananen: Entäpä jos... Vaihtoehtohistorian viehätys. Kosmoskynä 2/2008. (PDF) - Artikkeli aiheeseen liittyvistä elokuvista: Vaihtoehtohistoriat - Hitlerin toinen mahdollisuus (elitisti.net) - Ajan polut -kirjoituskilpailu Vanhat käsialat Vanhoilla käsialoilla tarkoitetaan historiantutkimuksessa ja sen aputieteissä yleisesti niitä kirjainmuotoja, joita tavataan asiakirjoissa ennen nykyisenkaltaisen kaunokirjoituksen yleistymistä 1800-luvulla. Erityisesti käsitteellä viitataan saksalaiseen ns. uusgoottilaiseen käsialaan, joka esiintyy hallitsevana suomalaisissa asiakirjoissa 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka. Vanhojen käsialojen tyyppipiirteitä ovat muun muassa runsaat kontraktiot ja suspensiot sekä runsaat vakiintuneet lyhenteet. Vaikka uusgoottilainen käsiala poikkeaa huomattavasti suomalaisesta kansakoulukirjoituksesta, eivät ne ole itsessään kovin monimutkaisia oppia. Useimmiten vaikeutena ovat pikemminkin tulkittavan asiakirjan kunto, vanha kielimuoto ja kirjurin persoonallinen ote. Kieli näissä asiakirjoissa on pääosin ruotsia. Latina vastoin yleistä käsitystä (eräitä lyhenteitä lukuun ottamatta) on sukututkijan käyttämissä lähderyhmissä erittäin harvinainen kieli (ellei oteta huomioon keskiajan lähteitä, joista suurimmasta osasta on käytettävissä translitteraatiot), ja uudella ajalla latinaa (jopa yksittäiset sanat tai lainasanat) on kirjoitettu omalla kirjaimistollaan, joka muistuttaa huomattavasti nykyistä kirjoitustamme. Vanhojen käsialojen sujuvahko lukutaito on kuitenkin sukututkimuksen perusedellytys ja tärkein väline. Vanhojen käsialojen opiskeluun on tarjolla suomeksi useita oppikirjoja. Kirjallisuutta - Mäkelä-Alitalo, Anneli: Vanhat käsialat: Avain Ruotsin ajan asiakirjoihin. Ilmestynyt aiemmin nimellä Käsialakirja Sukuseurojen keskusliiton kustantamana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1010. Lisäpainos 2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-660-9. Varhaismoderni Varhaismoderni aika eli varhainen uusi aika on historian tutkimukseen liittyvä käsite, joka tarkoittaa esimodernin ja modernin maailman välistä siirtymäkautta Euroopan historiassa noin 1400/1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Varhaismoderni Eurooppa oli maatalousvaltainen ja uskonnollinen, ja sen yhteiskunnallinen järjestys perustui sääty-yhteiskuntaan. Valtio-organisaatioiden voimistuminen, luonnontieteiden ja filosofian kehitys sekä kapitalismin nousu kuitenkin valmistelivat tietä teollistumiselle, luokkayhteiskunnalle ja muille modernin maailman ilmiöille. Whig-historia Whig-historia on nimitys brittiläistä historiankirjoitusta 1800-luvulla hallinneelle suuntaukselle, joka painotti ja ylikorosti liberaalin yhteiskuntajärjestyksen kehittymisen merkitystä Englannin historiassa. Tämä tulkinta myötäili liberaalin whig-puolueen näkemyksiä. Whig-historian näkökulmasta keskeistä maan historiassa oli vuosien 1688–1689 mainiosta vallankumouksesta käynnistynyt liberaali kehitys ja parlamentin aseman vahvistuminen. Whig-historioitsijat korostivat yleensä myös anglosaksisten kansojen kehittyneisyyttä muuhun maailmaan nähden. Tunnettuja whig-historioitsijoita olivat muun muassa Henry Hallam ja Thomas Macaulay, joista varsinkin Macaulay näki Englannin historian "edistyksen historiana". Myöhemmin whig-tulkinnan hallitsevuuden on katsottu vääristäneen brittiläistä historiankirjoitusta ja tuottaneen tieteellisen historiantutkimuksen näkökulmasta kyseenalaisia tuloksia. Tuon ajan merkittävimmät brittiläiset historioitsijat olivat akateemisen maailman ja yliopistojen ulkopuolella toimineita harrastelijoita, usein virkamiehiä, poliitikkoja, sotilaita, oikeusoppineita tai pappeja.¹ Whig-historiaa arvosteli voimakkaasti Herbert Butterfield vuonna 1931 julkaisemassaan esseessä The Whig Interpretation of History. Hänen mukaansa sen keskeinen virhe oli pyrkimys tiivistää pitkien kehitysjaksojen merkitys ylhäältäpäin tarkastellen ja nykyhetken kautta tulkittuna.² Lähteet [1] Eino Lyytinen: Englannin 1800-luvun historiankirjoitus, s. 114–117, 123. Teoksessa Historiankirjoituksen historia (toim. Päivi Setälä, Pekka Suvanto & Matti Viikari). Gaudeamus, Helsinki 1983. [2] Eino Lyytinen: Englannin 1900-luvun historiankirjoitus, s. 156. Teoksessa Historiankirjoituksen historia. Wolfsonin historiapalkinto Wolfsonin historiapalkinto (engl. Wolfson History Prize) on vuosittain Britanniassa jaettava kirjallisuuspalkinto.¹ Sen tarkoituksena on "edistää ja rohkaista korkeatasoista kansantajuista historiankirjoitusta".² Palkintolajeja on kaksi: kirjapalkinto, jota jaetaan tavallisesti kaksi vuodessa, sekä tuotantopalkinto, jota myönnetään silloin tällöin tunnustuksena elämäntyöstä historiankirjoituksen hyväksi.¹ Palkintoa on jaettu vuodesta 1972³ , ja palkintosummat ovat vaihdelleet 3 000 ja 20 000 punnan välillä. Wolfsonin säätiö Rahapalkintoa jakaa Wolfsonin säätiö, joka on perustettu vuonna 1955.³ Hyväntekeväisyyssäätiö tukee vuosittain erilaisia tieteen, teknologian, lääketieteen, opetuksen ja taidealan projekteja noin 35 miljoonalla punnalla. Säätiön perusti postimyynnillä rikastunut juutalainen liikemies sir Isaac Wolfson (1897-1991). Säännöt¹ Kilpailuun osallistuvien historioitsijoiden on oltava Britannian kansalaisia palkintoa myönnettäessä. Ehdolla olevan kirjan tulee olla julkaistu sinä kalenterivuonna, jona kilpailu järjestetään. Kirjan on täytettävä akateemiset kriteerit mutta oltava silti kansantajuinen ja helposti lähestyttävä. Voittajat valitsee tuomaristo, joka koostuu neljästä Britannian akatemian jäsenestä. Palkinnot julkistetaan kilpailuvuotta seuraavan vuoden kesänä. Kilpailussa ei ole virallista karsintavaihetta. Luettelo tuotantopalkinnon saaneista⁴ - 2004 - Christopher Bayly 15 000 puntaa - 2001 - Roy Jenkins 15 000 puntaa - 1999 - Asa Briggs 15 000 puntaa - 1996 - Eric Hobsbawm 15 000 puntaa - 1982 - Steven Runciman 8 000 puntaa - 1981 - Owen Chadwick 7 000 puntaa - 1978 - Howard Colvin 7 000 puntaa Luettelo palkituista kirjoista⁴ Palkinto luovutetaan kilpailua seuraavana vuotena. - 2009 ⁷ Dominic Lieven Russia Against Napoleon: The Battle for Europe, 1807-1814 (Allen Lane: Penguin Press) 20 000 puntaa Jonathan Sumption Divided Houses: The Hundred Years War, 3. osa (Faber & Faber) 20 000 puntaa - 2008 Mary Beard Pompeii: The Life of a Roman Town (Profile Books) 20 000 puntaa Margaret McGowan Dance in the Renaissance: European Fashion, French Obsession (Yale University Press) 20 000 puntaa - 2007 John Darwin After Tamerlane: The Global History of Empire (Allen Lane) 20 000 puntaa Rosemary Hill God's Architect: Pugin & the Building of Romantic Britain (Allen Lane) 20 000 puntaa - 2006 Adam Tooze The Wages of Destruction (Allen Lane: Penguin Press) 15 000 puntaa Christopher Clark Iron Kingdom: The Rise and Downfall of Prussia, 1600-1947 (Allen Lane: Penguin Press) 10 000 puntaa Vic Gatrell City of Laughter: Sex and Satire in Eighteenth-Century London (Atlantic Books) 10 000 puntaa - 2005 Evelyn Welch Shopping in the Renaissance (Yale University Press) 15 000 puntaa Christopher Wickham Framing the Early Middle Ages: Europe and the Mediterranean, 400-800 (Oxford University Press) 15 000 puntaa - 2004 David Reynolds In Command of History: Churchill Fighting and Writing the Second World War (Allen Lane: Penguin Press) 12 500 puntaa Richard Overy The Dictators: Hitler's Germany; Stalin's Russia (Allen Lane: Penguin Press) 10 000 puntaa - 2003 Diarmaid MacCulloch Reformation: Europe's House Divided 1490-1700 (Allen Lane: Penguin Press) 10 000 puntaa Frances Harris Transformations of Love: The Friendship of John Evelyn and Margaret Godolphin (Oxford University Press) 7 500 puntaa Julian Jackson The Fall of France: The Nazi Invasion of 1940 (Oxford University Press) 7 500 puntaa - 2002 Robert Gildea Marianne in Chains: In Search of the German Occupation 1940-1945 (Macmillan) 15 000 puntaa William Dalrymple White Mughals: Love and Betrayal in Eighteenth-Century India (HarperCollins) 10 000 puntaa - 2001 Barry Cunliffe Facing the Ocean: The Atlantic and Its Peoples (Oxford University Press) 10 000 puntaa Jerry White London in the 20th Century: A City and Its Peoples (Viking) 10 000 puntaa - 2000 Ian Kershaw Hitler, 1936-1945: Nemesis (Allen Lane) 20 000 puntaa Mark Mazower The Balkans (Weidenfeld & Nicholson) 7 500 puntaa Roy Porter Enlightenment: Britain and the Creation of the Modern World (Allen Lane) 7 500 puntaa - 1999 Andrew Roberts Salisbury: Victorian Titan (Weidenfeld & Nicholson) 12 500 puntaa Joanna Bourke An Intimate History of Killing (Granta Books) 10 000 puntaa - 1998 Antony Beevor Stalingrad (Viking) 10 000 puntaa Amanda Vickery The Gentleman's Daughter (Yale University Press) 10 000 puntaa - 1997 John Brewer Pleasures of the Imagination: English Culture in the Eighteenth Century (HarperCollins) 10 000 puntaa Patricia Hollis Jennie Lee: A Life (Oxford University Press) 10 000 puntaa - 1996 Orlando Figes A People's Tragedy: The Russian Revolution 1891-1924 (Jonathan Cape) 15 000 puntaa - 1995 H.C.G. Matthew Gladstone 1875-1898 (Oxford University Press) 15 000 puntaa - 1994 Fiona MacCarthy William Morris: A Life for Our Time (Faber & Faber) 10 000 puntaa John C. G. Rohl The Kaiser and His Court: Wilhelm II and the Government of Germany (Cambridge University Press) 10 000 puntaa - 1993 Barbara Harvey Living and Dying in England 1100-1540 (Oxford University Press) 10 000 puntaa Robert Bartlett The Making of Europe: Conquest, Colonization and Cultural Change 950-1350 (Viking) 5 000 puntaa - 1992 Robert Skidelsky John Maynard Keynes: the Economist as Saviour (Pan Macmillan) 10 000 puntaa Linda Colley Britons: Forging the Nation 1707-1837 (Yale University Press) 5 000 puntaa - 1991 Alan Bullock Hitler and Stalin: Parallel Lives (Harper Collins) 15 000 puntaa John Bossy Giordano Bruno and the Embassy Affair (Yale University Press) 10 000 puntaa - 1990 Colin Platt The Architecture of Medieval Britain (Yale University Press) 10 000 puntaa - 1989 Donald Cameron Watt How War Came: The Immediate Origins of the Second World War 1938-1939 (William Heinemann) 10 000 puntaa Richard A. Fletcher The Quest for El Cid (Huchinson) 10 000 puntaa - 1988 Paul Kennedy The Rise and Fall of the Great Powers: Economic Change and Military Conflict From 1500 to 2000 (Unwin Hyman) 7 500 puntaa Richard Evans Death in Hamburg: Society and Politics in the Cholera Years 1830-1910 (Oxford University Press) 7 500 puntaa - 1987 R. R. Davies Conquest, Coexistence, and Change: Wales 1063-1415 (Oxford University Press) 7 500 puntaa John Pemble The Mediterranean Passion: Victorians and Edwardians in the South (Oxford University Press) 7 500 puntaa - 1986 J.H. Elliott The Count-Duke of Olivares: The Statesman in an Age of Decline (Yale University Press) 7 500 puntaa Jonathan Israel European Jewry in the Age of Mercantilism 1550-1750 (Oxford University Press) 7 500 puntaa - 1985 John Grigg Life of Lloyd George (Methuen) 7 000 puntaa Richard Davenport-Hines Dudley Docker: The Life and Times of a Trade Warrior (Cambridge University Press) 7 000 puntaa - 1984 Antonia Fraser The Weaker Vessel (Weidenfeld & Nicholson) 6 000 puntaa Maurice Keen Chivalry (Yale University Press) 6 000 puntaa - 1983 Martin Gilbert Finest Hour: Winston S. Churchill 1939-1941 (Heinemann) 7 500 puntaa Kenneth Rose George V (Weidenfeld & Nicholson) 7 500 puntaa - 1982 John McManners Death and the Enlightenment: Changing Attitudes to Death among Christians and Unbelievers in Eighteenth-Century France (Oxford University Press) 5 000 puntaa - 1981 John Burrow A Liberal Descent: Victorian Historians and the English Past (Cambridge University Press) 6 000 puntaa - 1980 F.S.L. Lyons Culture and Anarchy in Ireland 1890-1939 (Oxford University Press) 7 000 puntaa Robert EvansThe Making of the Habsburg Monarchy, 1550-1700: An Interpretation (Oxford University Press) 5 000 puntaa - 1979 Richard Cobb Death in Paris, 1795-1801: The Records of the Basse-Geole de la Seine, Vendemiaire Year IV-Fructidor Year IX (Oxford University Press) 5 000 puntaa Mary Soames Clementine Churchill: The Biography of a Marriage (Cassell) 3 500 puntaa Quentin Skinner The Foundations of Modern Political Thought (Cambridge University Press) 3 500 puntaa - 1978 Alistair Horne A Savage War of Peace : Algeria 1954-1962 (Macmillan) 3 500 puntaa - 1977 Denis Mack Smith Mussolini's Roman Empire (Longman & Co) 5 000 puntaa Simon Schama Patriots and Liberators: Revolution in the Netherlands 1780–1813 (Collins) 4 000 puntaa - 1976 Nikolaus Pevsner A History of Building Types (Thames & Hudson) 5 000 puntaa Norman Stone Eastern Front 1914-1917 (Hodder & Stoughton) 5 000 puntaa - 1975 Frances Donaldson Edward VIII (Weidenfeld & Nicholson) 4 000 puntaa Olwen Hufton The Poor of Eighteenth-Century France (Oxford University Press) 4 000 puntaa - 1974 Moses Finley: The Ancient Economy (Chatto & Windus) 5 000 puntaa Theodore Zeldin France 1848-1945: Ambition, Love and Politics (Oxford University Press) 3 000 puntaa - 1973 Frances Yates The Rosicrucian Enlightenment (Routledge & Keegan Paul) 5 000 puntaa W. L. Warren Henry II (Eyre & Spottiswoode) 3 000 puntaa - 1972 Michael Howard The Grand Strategy: August 1942-September 1943 (Her Majesty's Stationery Office) 5 000 puntaa Keith Thomas Religion and the Decline of Magic (Weidenfeld & Nicholson) 3 000 puntaa Lähteet - The New York Times (englanniksi) - Wolfsonin säätiön sivut (englanniksi) Viitteet [1] Wolfson.org - History Prize [2] Wolfson.org - History Prize: "[T]o promote and encourage standards of excellence in the writing of history for the general public." [3] Wolfson.org - About us: History [4] Wolfson.org - Previous Winners [5] Wolfson.org - What we do [6] Eric Pace: Sir Isaac Wolfson, Philanthropist And Business Leader, Dies at 93 (html) The New York Times. 22.6.1991. Viitattu 23.9.2009. (englanniksi) [7] Wolfson.org.uk: News and recent awards – Wolfson History Prize (2009) Ympäristöhistoria Ympäristöhistoria on tutkimusta ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta aikojen saatossa.² Perinteisestä historiankirjoituksesta poiketen ympäristöhistoria painottaa luonnon olosuhteiden aktiivista roolia ihmisen historiassa. Ympäristöhistorioitsijat tutkivat paitsi kuinka ihmiset ovat muokanneet ympäristöä, myös kuinka ympäristö on muokannut ihmistä. Ympäristöhistoria käsittelee myös ihmisten ajatuksia luonnosta, ja kuinka nämä ajatukset ovat ilmenneet kulttuurissa, uskonnossa, kirjallisuudessa ja taiteessa.³ Ympäristöhistoria tieteenalana syntyi Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvulla ympäristöliikkeen seurauksena, ja se oli aluksi vahvasti sitoutunut ympäristöliikkeen päämääriin. Tieteenala on sittemmin laajentunut huomattavasti, eikä se aja mitään tiettyä agendaa.² Ympäristöhistorian tutkimuksen kohteille ominaisia piirteitä ovat yleensä pitkät aikajänteet,⁴ laajat maantieteelliset alueet⁵ ja ongelmakeskeisyys. Se on myös vahvasti monitieteellinen suuntaus, hyödyntäen laajasti humanistisia, yhteiskunta- ja luonnontieteitä. Ympäristöhistorialla on kolme keskeistä lähestymistapaa: materialistinen näkökulma korostaa ihmiskunnan taloudellisten ja teknisten toimien aiheuttamia muutoksia ympäristölle; kulttuuri- ja aatehistoriallinen näkökulma korostaa ihmisen luontokäsitystä; poliittinen ja yhteiskunnallinen näkökulma korostaa poliittisten prosessien merkitystä ihmisen ja luonnon suhteessa. Lähteet - Hughes, J. Donald: Maailman ympäristöhistoria. Suom. Vainonen, Jyrki. Tallinna: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-228-2. + Saikku, Mikko: Globaalin ympäristöhistorian yhdysvaltalaisilla juurilla, s. 9–17. esipuhe. , 2008. - Massa, Ilmo & Sairinen, Rauno (toim.): Ympäristökysymys. Helsinki: Gaudeamus, 1991. ISBN 978-662-517-7. + Myllyntaus, Timo: Ympäristöhistorian näkökulma, s. 93–114. Helsinki: Gaudeamus, 1991. Viitteet [1] Hughes 2008, s. 363 [2] Saikku 2008, s. 9–10 [3] Hughes 2008, s. 24–26 [4] Myllyntaus 1991, s. 101 [5] Myllyntaus 1991, s. 103 [6] Myllyntaus 1991, s. 108 [7] Myllyntaus 1991, s. 106 [8] Saikku 2008, s. 17 Aiheesta muualla - European Society for Environmental History (englanniksi) - Centre for World Environmental History, University of Sussex (englanniksi) Suomen historia Suomena tunnettu maa-alue asutettiin noin 8500 eaa. välittömästi jääkauden jälkeen. Kirjoitettuja asiakirjoja edeltävää aikaa nimitetään esihistoriaksi. Historiallisen ajan alku on usein sijoitettu nykyisen Länsi-Suomen alueella noin vuoteen 1150 ensimmäisen ristiretken vuoksi, mutta vanhimmat säilyneet Suomen aluetta koskevat asiakirjat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta peräisin vasta 1200-luvulta. Vaihtelevan kokoinen osa nykyisen Suomen valtion alueesta oli keskiajalta aina Suomen sotaan asti osa Ruotsin valtakuntaa. Vuosina 1809–1917 Suomi kuului puolestaan Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Itsenäisen Suomen valtion historia alkaa vuodesta 1917. Esihistoria (–1150/1300) Pääartikkeli: Suomen esihistoria Karijoen Susiluolan löytöjä voi tulkita siten, että nykyisen Suomen alueella on voinut asua neandertalinihmisiä jo paleoliittisella kivikaudella 130 000 vuotta sitten, Eem-interglasiaalikaudelta.¹ Viimeinen jääkausi päättyi nykyisen Suomen alueella noin 11 000 vuotta sitten. Tällöin Suomen alueelle siirtyi Kundan ja ehkä Swidrynkin kulttuureista väestöä, joka oli ilmeisesti sekä suomalaisten että saamelaisten kaukaisia geneettisiä esivanhempia. Vanhimmat varmat todisteet ihmisasutuksesta Suomen alueella ovat Lahden Ristolasta ja Orimattilasta noin vuodelta 8900 eaa. Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan.² Suomen mesoliittinen kulttuuri noin 8300–5300 eaa. tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinoina olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus.³ Tältä ajalta on peräisin kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää sekä Antrean kalaverkko. ⁵ Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomeen levisi noin 5200–2000 eaa. kampakeraaminen kulttuuri. Tämä kulttuurialue on levinnyt Puolan-Veikselin alueelta Uralille, Skandinaviaan ja Suomeen. Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että tyypillisen kampakeramiikan esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asuinaluetta, mutta myös muita näkemyksiä on olemassa. Noin 3200 eaa. etelästä levisi Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri, joka vaikutti koko Itämeren alueella. Usein on arveltu, että maanviljely yleistyi Suomessa jo nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin tärkeimpinä elinkeinoina ainakin maan pohjois- ja itäosissa. Pronssikautta (1500–500 eaa.) ja rautakautta (Länsi-Suomessa 500 eaa. – 1150 jaa., Itä-Suomessa vuoteen 1300 jaa. asti) leimasivat tiiviit yhteydet naapurimaihin. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania mainitaan fennit-niminen kansa,⁸ mutta fenneillä saatetaan viitata Skandinavian niemimaan saamelaisiin. Suomen alueen olosuhteita valaisevia luotettavia kirjallisia lähteitä ei vielä rautakauden ajalta ole lukuun ottamatta joitakin harvoja skandinaavisten ja venäläisten tekstien mainintoja, joiden on tulkittu viittaavan Suomen alueen asukkaisiin. Ruotsin vallan aika (1150/1300–1809) Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa Keskiaika (1150/1300–1523) Pääartikkeli: Suomen keskiaika Vanhin säilynyt Suomen aluetta koskeva asiakirjamaininta on 1100-luvulta, tosin kirjallisten lähteiden määrä on ennen 1300-lukua hyvin niukka. Ruotsin keskiajalla kehittynyt kuningaskunta liitti viimeistään 1200-luvun keskivaiheilla Länsi-Suomen ja noin vuoteen 1300 mennessä osan Karjalaa osaksi itseään. Rautakausi päättyi lopullisesti tähän, ja Ruotsin vallan aika alkoi. Ruotsin vallan ohella myös Novgorodin vaikutus ulottui Itä-Suomeen. Suomi ei kuitenkaan ollut vielä tällöin yhtenäinen alue, vaan Länsi-Suomen maanviljelysalue, Laatokan ympäristö ja Keski- ja Pohjoissuomen erämaat muodostivat omat kulttuurialueensa. Länsi-Suomeen vakiintui katolinen kirkko, kun taas Novgorodin valtaan joutunut osa Itä-Suomea suuntautui ortodoksiseen kirkkoon. Ruotsalaiset käyttivät Suomen aluetta kauppa- ja sotaretkillään jo ennen toista ristiretkeä Suomeen, mutta vasta tämän vuoden 1250 tienoilla tapahtuneen valloitusretken arvioidaan kunnolla antaneen Ruotsille suoran vallan Suomen alueella. Ruotsille kuuluneet Suomen alueet muodostivat keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan. 1300-luvulla syntyi käsite Österland eli Itämaa tarkoittamaan Etelä-Suomea. 1400-luvulta lähtien nimeä Finland alettiin käyttää tässä merkityksessä. Myöhäiskeskiajalla Suomi kuului Ruotsin osana pohjoismaiseen Kalmarin unioniin, jonka muodostivat Norja, Ruotsi ja Tanska. Vaasa-aika (1523–1617) Kuningas Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin unionista sekä nosti Vaasojen hallitsijasuvun Ruotsin valtaistuimelle. Hänen hallituskaudellaan valtakunnassa toteutettiin laajamittaisia uudistuksia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus. Ruotsista tehtiin lisäksi perinnöllinen kuningaskunta, ja Kustaa Vaasan kuoltua hänen poikiensa välillä syntyi kiistoja vallanperimyksestä. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Suomalaiset talonpoikaislevottomuudet johtuivat Kustaa Vaasan aloittamasta kuninkaanvallan kasvusta, joka aiheutti talonpojille taloudellisia rasitteita.¹⁰ Merkittävin kapina oli nuijasota, joka suuntautui aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan ja sai alkunsa linnaleirijärjestelmän rasitteista sekä Ruotsin valtakunnan valtaistuinriidoista.¹¹ Suurvalta-aika (1617–1721) Vuoteen 1648 mennessä Ruotsi nousi suurvallaksi 1600-luvun alkupuolella käytyjen pitkällisten sotien seurauksena. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella valtakunnan hallintoa ja sotalaitosta uudistettiin. Suomi jaettiin hallinnollisesti lääneihin ja Turkuun perustettiin Kuninkaallinen hovioikeus sekä Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Suurvalta-aika kuitenkin kulutti pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa Venäjälle suuressa Pohjan sodassa. Venäläiset miehittivät myös Suomea, Pohjanmaan aluetta lukuun ottamatta vuosina 1714–1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.¹² Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809) Ruotsi epäonnistui yrityksissään saada suurvalta-asemaa takaisin. Kustaa III palautti vallan valtiopäiviltä kuninkaalle v. 1772. Suomi kehittyi ja vaurastui hitaasti mutta varmasti. Puhdasoppisuuden ajan jälkeen olot tasaantuivat ja Turun akatemian piirissä heräsi kiinnostus Suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan H. G. Porthanin johdolla.¹³ Sprengtporten ja Anjalan liiton upseerit vastustivat Kustaan sotasuunnitelmia ja suunnittelivat jopa itsenäistymistä Venäjän avulla.¹⁴ Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja siitä tehtiin autonominen suuriruhtinaskunta. Autonomia Venäjän keisarikunnassa (1809–1917) Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta Heikentyvällä Ruotsin suurvallalla ei ollut enää edellytyksiä ylläpitää Itämeren ympäristön valloituksia hallussaan ja se joutui sotien seurauksena luovuttamaan itäosan Venäjälle. Ensin isovihan ja pikkuvihan myötä siirtyivät ns. Vanhan Suomen alueet, ja Suomen sodan myötä Suomi siirtyi kokonaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809. Suomella oli suuriruhtinaskunnan asema vuodesta 1809 vuoteen 1917.¹⁵ Voidaan perustellusti sanoa, että vuoden 1905 suurlakon jälkeiset uudistukset Venäjällä tekivät lopun Suomen autonomiasta. Näiden reformien myötä Venäjä sai pääministerijohtoisen ministeristön, jonka kautta kulkivat tästä lähin kaikki Suomea koskevat, keisarille menevät asiat. Näin voidaankin sanoa, että Suomen autonomia loppui tai korkeintaan rajoittui enää niihin asioihin, jotka eivät tarvinneet keisarin ja sitä kautta Venäjän hallituksen hyväksyntää. Tässä yhteydessä merkittävä oli myös vuoden 1908 esittelyjärjestys, joka oli itse asiassa määritelty jo vuosien 1905–1906 reformeissa. Suomen autonomia koki uuden noususuhdanteen vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen ja sitä seuranneen maaliskuun manifestin jälkeen, kun osa helmikuun manifestista (1899), vuoden 1908 esittelyjärjestys ja vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä kumottiin. Tässä vaiheessa tilanne oli kuitenkin sekä Suomessa että Venäjällä niin sekava, että autonomiasta on ehkä turha puhua. Suomessa oli kiistaa korkeimmasta vallasta ja Venäjällä väliaikaisen hallituksen (3–11/1917) asema oli vähintäänkin kyseenalainen. Itsenäisyyden aika (1917–) Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia Suomen senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917 Venäjän toisen, eli vuoden 1917 Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Leninin johtama Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. joulukuuta 1917, ja pian sen jälkeen moni muu valtio. 28. tammikuuta 1918 alkoi sisällissota, joka päättyi Saksan tukemien valkoisten voittoon bolševikkien tukemia punaisia vastaan. Samana vuonna vapaaehtoiset tekivät joitakin aseellisia retkiä Neuvosto-Venäjälle muun muassa Aunukseen, Vienaan ja myös Viroon. Rauha Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin Tartossa 14. marraskuuta 1920. Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa 1939–1940 ja jatkosodassa 1941–1944. Aselevon jälkeen 4. syyskuuta 1944 aseet jouduttiin kääntämään Neuvostoliiton vaatimuksesta Saksaa vastaan Lapin sodassa 1944–1945.¹⁶ Sotien jälkeen Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Helsingissä järjestettiin olympialaiset 1952. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995. Vuonna 2002 euro korvasi markan Suomen virallisena valuuttana.¹⁷ Katso myös - Suomen historian aikajana - Suomen hallitsijat - Suomen sodat Suomen historia osa-alueittain: - Suomalaisen filosofian historia - Suomen kulttuurihistoria - Suomen poliittinen historia - Suomen sosiaalihistoria - Suomen sotahistoria - Suomen taloushistoria - Suomen väestöhistoria Lähteet [1] Kristiinankaupungin Susiluola 21.5.2008. Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009. [2] Väestön kehitys esihistoriallisella ajalla Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009. [3] Kivikauden elinkeinot Kansallismuseo. Viitattu 13.8.2015. [4] Huittisten hirvenpää Huittinen. Viitattu 13.8.2015. [5] Jääkauden jälkeinen asutus Kansallismuseo. Viitattu 13.8.2015. [6] Kampakeraaminen kulttuuri Helsinki: Museovirasto. Viitattu 17.6.2009. [7] Nuorakeraaminen kulttuuri Kansallismuseo. Viitattu 13.8.2015. [8] Tacitus vuonna 98 jKr. Viitattu 13.8.2015. [9] Murray, Alan: The Clash of Cultures on the Medieval Baltic Frontier, s. 88. Ashgate Publishing Ltd., 2009. ISBN 075466483X. Google Books. (englanniksi) [10] Heikki Ylikangas s. 59–61 [11] Heikki Ylikangas: Nuijasota, s. 358–359, Kyösti Kiuasmaa, Valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika, Suomen historia 2, 1985 [12] Isoviha ja pikkuviha 2003. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 2.12.2009. [vanhentunut linkki] [13] - Kari Tarkiainen: / Porthan, Henrik Gabriel (1739–1804) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 17.3.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2015. [14] - Veli-Matti Syrjö: / Sprengtporten, Georg Magnus (1740–1819) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1.2.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.8.2015. [15] Jussila Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. WSOY, 2004. ISBN 9789510295007. [16] Tahkolahti, Jaakko: Lapin sota 1944–1945 HS.fi. 10.10.2004. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.12.2009. [17] Timeline Finland 2012. BBC. Viitattu 13.8.2015. Kirjallisuutta - Lähdeaineistoa aiheesta Suomen historian bibliografia Wikiaineistossa - Haapala, Pertti (päätoim.): Suomen historian kartasto. Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-029-3. - Meinander, Henrik: Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia: Linjer, strukturer, vändpunkter, 2006). Suom. Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006 (3. tarkistettu painos 2007). ISBN 951-0-30809-9. - Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3. - Tuomikoski, Pekka: Suomen historia kolmessa vartissa. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35053-9. - Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. - Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Ensimmäinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-341-3. - Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-342-1. - Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1. Aiheesta muualla - Finnica Suomen historiaa, kulttuuria ja perinteitä - Agricola-Suomen historiaverkko - Makupalojen Suomen historia -linkit Suomen historia Euroopan historia maittain Alankomaat · Albania · Andorra · Armenia · Azerbaidžan · Belgia · Bosnia ja Hertsegovina · Bulgaria · Espanja · Georgia · Irlanti · Islanti · Italia · Itävalta · Kazakstan · Kreikka · Kroatia · Kypros · Latvia · Liechtenstein · Liettua · Luxemburg · Makedonian tasavalta · Malta · Moldova · Monaco · Montenegro · Norja · Portugali · Puola · Ranska · Romania · Ruotsi · Saksa · San Marino · Serbia · Slovakia · Slovenia · Suomi · Sveitsi · Tanska · Tšekki · Turkki · Ukraina · Unkari · Valko-Venäjä · Vatikaanivaltio · Venäjä · Viro · Yhdistynyt kuningaskunta Ala-alkeiskoulu Ala-alkeiskoulu oli Suomessa vuoden 1843 koulujärjestyksen perusteella luotu yksi- tai kaksivuotinen koulu joka vastasi vanhan koulujärjestelmän triviaalikoulun apologistanluokkaa ja pedagogioita. Ala-alkeiskoulun toinen luokka vastasi yläalkeiskoulun alinta luokkaa ja sen oppimäärä oli edellytyksenä pääsylle yläalkeiskouluun. Suomessa toimi kaikkiaan 28–32 ala-alkeiskoulua.¹ Vuoden 1856 lukio- ja koulujärjestys muutti ala-alkeiskoulujen opetusta niin että latinan kieltä ei enää opetettu ja toisaalta aloitettiin suomen kielen opetus. Ala-alkeiskoulun opetusohjelma vastasi kansakoulujen opetusohjelmaa paitsi että luonnontietoa, liikuntaa ja käsitöitä ei opetettu.¹ Vuoden 1872 koulujärjestys muutti ala-alkeiskoulut kaksi- tai nelivuotisiksi ammattiin valmistaviksi reaali- eli porvarikouluiksi. ² Lähteet [1] Oppikoulu 1800-luvun alkupuolella, Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998 [2] Oppikoulun uudistuminen autonomian loppupuolella, Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998 Anneksi Anneksi (lat. ad-ne'xus, yhteenliittymä < ad-ne'ctere) on lisä tai lisäke. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sivurakennusta, tytärseurakuntaa tai lisäosastoa eli sellaista, joka on yhdistetty johonkin tai kuuluu toiseen suurempaan kokonaisuuteen.¹ ² Anneksipitäjä eli anneksiseurakunta Anneksipitäjä eli anneksiseurakunta oli Ruotsin kuningaskunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan evankelis-luterilaisessa kirkossa seurakunta, joka oli yhdistetty toiseen seurakuntaan tai palkkatuloon. Kirkkoherran tehtävää hoiti nimellisesti hiippakunnan piispa, joka sai anneksiseurakunnalta kirkkoherran palkan tai palkkion. Käytännössä piispat eivät kyenneet tai ehtineet johtaa paikallisesti seurakuntaa hiippakuntansa aluetta, koska tähän liittyi myös maallisen paikallishallinnon tehtävät siihen saakka kunnes maalaiskunnat erotettiin evankelis-luterilaisista seurakunnista vuoden 1865 kunnallisasetuksen vuoksi vuosista 1865-1866 alkaen. Piispan jatkuvia paikallisia kirkkoherran uskonnollisia tehtäviä varten palkattiin varapastori, ruotsiksi en vicepastor, joka johti seurakuntaa paikallisesti kuntakokouksia lukuun ottamatta. Yksi tällaisista anneksiseurakunnista oli Myrskylän evankelis-luterilainen seurakunta, josta tuli hattujen sodan jälkeen 1747 Porvoon hiippakunnan piispan anneksiseurakunta. Muutos johtui siitä että Porvoon hiippakunta oli Ruotsin kuningaskunnan ja Venäjän keisarikunnan rajan siirryttyä Turun rauhassa Kymijoelle menettänyt anneksiseurakuntansa Kymenkartanon alueella nykyisessä Kymenlaaksossa. Anneksiseurakunnaksi voitiin ottaa seurakuntia, joihin paikallisella aatelisella ei ollut patronaattioikeutta eli oikeutta valita kirkkoherraa. Lähteet [1] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Goottilainen historiankirjoitus Goottilainen tai gööttiläinen historiankirjoitus oli keski- ja renessanssiajalla vallitseva historiankirjoituksen muoto Euroopassa. Sen avulla pyrittiin osoittamaan, että kansa polveutui Raamatun kantaisistä. Tämä oli silloisen maailmankuvan mukaan korkein mahdollinen mainesana, jonka kansa saattoi saada osakseen. Goottilaisen historiankirjoituksen juuret Gootit olivat muinainen itägermaaninen kansa, jotka kirjoittivat 500- ja 600-luvuilla itselleen voitokasta historiaa yhdistämällä muinaisiin taruihinsa Vanhan testamentin tietoja. He katsoivat periytyvänsä Nooan pojan Jaafetin pojasta Maagogista, joka oli hallinnut maailmaa ennen roomalaisia. Myös skyyttalaista sukujuurta pidettiin arvossa. Skyytit olivat antiikin kirjoittajien teksteissä esiintyvä tarunomainen kansa, joiden sanottiin olevan kotoisin Mustanmeren pohjoispuolelta ja kadonneen noin 300-luvulla eaa. Roomalaiskaudella skyyttien maasta alettiin puhua laajassa merkityksessä viittaamaan epämääräisiin ja tuntemattomiin Itä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueisiin. Ruotsissa skyyttalainen traditio yhdistyi goottilaiseen, sillä katsottiin, että skyytit polveutuivat goottien kantaisästä, Maagogista. Goottilainen historiankirjoitus omaksuttiin muiden muassa Espanjassa, Ranskassa, Englannissa, Tanskassa ja Norjassa. Ruotsalaisen kronikkakirjallisuuden ohjeistoksi se tuli historioitsijaveljesten, Johannes ja Olaus Magnuksen tutkimusten välityksellä. Goottilainen historiankirjoitus vakiinnutti asemansa Ruotsissa 1500- ja 1600-luvuilla, ja se edusti ajan virallista historiankirjoitusta. Sitä viljeltiin poliittisessa retoriikassa, akatemioiden oraatioissa, pappeinkokouksissa, valtakunnan merkittävien tilaisuuksien, kuten kruunajaisten ja kuninkaallisten hautajaisten puheissa sekä saarnoissa. Suomen historiankirjoituksessa goottilaista suuntausta edustivat muiden muassa Johannes Messenius ja Daniel Juslenius. Messeniuksen mukaan suomalaiset periytyivät Nooan pojasta Thuiskonista, joka sai vedenpaisumuksen jälkeen vallan käsiinsä. Thuiskon perusti laajan valtakunnan, jonka itäiset osat ulottuivat Saksista aina Tornioon saakka. Jusleniuksen teorian mukaan Maagogin jälkeläiset vaelsivat Suomeen vedenpaisumuksen jälkeen. Kritiikki Valistuksen ja lähdekritiikin myötä goottiteorioiden suosio alkoi laantua. Ruotsissa niiden aseman heikkenemiseen vaikutti myös suurvalta-aseman menetys. Kritiikki esitettiin aluksi peitellysti, sillä goottihistoria oli edelleen maan virallisen historiankirjoituksen asemassa. Ruotsin oikeushistoriaa kirjoittanut Johannes Loccenius jätti teoksensa ensimmäisessä painoksessa goottilaisen varhaishistorian kokonaan käsittelemättä. Hän joutui kuitenkin myöhemmin lisäämään sen teoksensa toiseen painokseen. Eräänlainen vastahistoria löytyi rahvaalle suunnatuista historiallisista kronikoista (kuten Suomessa Laurentius Petri Aboicuksen laatimasta Ajan tiedosta). Rahvaan kronikat eivät kertoneet muinaisesta suuruudesta, vaan sodista, taudeista, nälästä ja muista kärsimyksistä. Goottihistoriat olivat aateliston ja sivistyneistön yksityisomaisuutta. Henrik Gabriel Porthan oli Suomessa ensimmäisiä kriittisen historiankirjoituksen edustajia 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän piti tavoitteenaan goottilaisperinnön irtijuurimista Suomen historian lähteistä. Hän oli ärsyyntynyt goottihistorioitsijoiden olemattomasta lähdekritiikistä ja suomi edeltäjiään kovasanaisesti. Eräänkin edeltäjänsä tekeleen hän sanoi olevan "siinä määrin typerä, mätä, ja vailla kaikkea luotettavuutta, ettei sitä pitäisi historiankirjoissa edes mainita". Porthanin mielestä historian tehtävänä oli olla elämän opettaja, joka ohjaa uusiin ratkaisuihin. Goottilaisedeltäjät taas käyttivät historiaa oikeuttamaan nykyisyyttä ja lähimenneisyydessä tehtyjä valintoja. Nykynäkökulmasta goottihistoriat näyttävät tarunomaisilta ja niiden suosio on ollut monien spekulaatioiden kohteena. Syyksi on ehdotettu varhaisten historiankirjoittajien tietämättömyyttä, historiallisten asiakirjalähteiden puutetta ja isänmaallista mielialaa. Kustaa Vaasan sanotaan olleen piinallisen tietoinen sukunsa suhteellisen yksinkertaisesta alkuperästä. Goottihistoria tarjosi siihen ratkaisun. Vaasa-suvun aikana kuninkaanlinnaan suunniteltiin muotokuvagalleria, jossa suvun edustajat liitettiin goottilaiseen sankariaikaan. Suvun vesa kuningas Eerik sai tarukuninkaiden sarjan mukaan järjestysnumerokseen XIV, sillä näin monta Eerikiä katsottiin edeltäneen häntä Nooan suvun ajoista lähtien. Myös Kaarle-herttualle painettiin sukutaulu, joka ulottui Maagogiin ja sisälsi goottilaiset sankarikuninkaat.¹ Lähteet - Johannesson, Kurt: Gotisk renässans. Johannes och Olaus Magnus som politiker och historiker. SHS, Helsinki, 1982. - Lehtinen, Erkki: Suomen varhaishistorian ja ristiretkikauden kuvausta uskonpuhdistus- ja suurvalta-aikana. Almqvist & Wiksell International, Stockholm, 1968. - Lindroth, Sten: Svensk lärdomshistoria. Del I: Medeltiden och reformationstiden. P.A. Nordstedt & söners förlag, Stockholm, 1975. - Urpilainen, Erkki: Algot Scarin. Gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. SHS, Helsinki, 1993. Viitteet [1] Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet – Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Väitöskirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (painettu), Ellibs (verkkoversio), 2007. ISBN 951-717-947-2 (painettu), ISBN 978-952-99867-3-6 (verkkoversio). Teoksen verkkoversio. Grip (suku) Grip-suku oli Ruotsin keskiajalta lähtien Ruotsin vaikutusvaltaisimpia ja vauraimpia aatelissukuja. Gripit mainitaan Ruotsissa ensimmäisen kerran 1296. Suvun merkittäviä jäseniä ovat: - ritari Tomas Joninpoika Grip, (Bo Jonsson Gripin isoisä) - Bo Joninpoika Grip (s. 1330-luvulla – k. 20. elokuuta 1386, Knutin isä) - Knut Bonpoika Grip (s. ? – k. 1406, Katarinan isä) - Katarina Knutintytär Grip (s. ? – k. 1449-52, Nilsin äiti) - Nils Bonpoika Grip (s. 1460-luvulla – k. 14 helmikuuta 1522) Lähteet - Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9. - Enemark Poul: Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn - Pohjoismainen unioniaika 1397-1521. Juva: SKS, 1986. ISBN 951-717-365-2. Viitteet Hevonen Suomessa Hevosia on Suomen alueella esiintynyt esihistoriallisista ajoista alkaen. Keskiseltä rautakauden haudoista on löydetty hevosvarusteita. Villihevoskantaa Suomen alueella ei tuskin ole koskaan ollut. Vuonna 2014 Suomessa oli 16 000 hevostallia ja 74 600 hevosta¹ . Varsoja syntyi 3000, hevosia tuotiin 1300, ja hevosala työllisti 15 000 henkilöä.¹ Hevoskannasta noin 20 000 oli suomenhevosia, 25 000 lämminverisiä ravureita, 20 000 ratsuhevosia ja 10 000 poneja.¹ Hevosia käytetään Suomessa eniten raviurheiluun, seuraavaksi tärkein käyttö on ratsastus. Jonkin verran hevosia käytetään myös työajossa (esimerkiksi metsätöissä ja maanmuokkauksessa) ja terapiaeläimenä. Historia Hevoset olivat Suomessa pitkään lähinnä ylimystön ja armeijan käytössä; tavallisen kansan tärkeimpänä ajo- ja työeläimenä oli härkä. Suomalaisen hevoskaupan vanhin tunnettu asiakirja on vuodelta 1299, jolloin paavi Gregorius IX moitti kirjeessään Gotlannin kauppiaille näiden tapaa myydä hevosia Suomen pakanoille.² ³ Myöhemmin hevoskauppa kääntyi vientivoittoiseksi. Esimerkiksi eräässä venäläisessä aikakirjassa mainitaan "Tamma-Karjala" ilmeisesti viitaten maineikkaaseen hevoskasvatusalueeseen. ⁵ Myöhemmin 1500-luvulla Olaus Magnus mainitsi silloisten suomalaisten käyttämien hevosten hyvän laadun. Niinkin varhain kuin vuonna 1347 Ruotsin kuningas Maunu IV katsoi välttämättömäksi rajoittaa hevosten vientiä Karjalasta.² ⁴ Vuonna 1520 Kustaa Vaasa havaitsi suomalaisten vievän hevosia laivalasteittain Lyypekkiin, ja kielsi moisen kaupankäynnin² sekä alle 7-vuotiaitten hevosten myynnin paikallista kantaa vahingoittavana. Rodut Suomen yleisin yksittäinen hevosrotu (noin kolmannes kannasta) ja ainoa kotoperäinen hevosrotu on yleishevostyyppiä edustava suomenhevonen. Lisäksi Suomessa on kehitetty ulkomaalaisista hevoskannoista suomenpuoliverinen ja suomalainen ratsuponi. Suomenhevonen polveutuu Suomeen ihmisten mukana kulkeutuneista hevosista, joihin aikojen saatossa on sekoittunut ja tarkoituksellisesti risteytetty monenlaisia rotuja ja hevostyyppejä. 1500-luvulta alkaen alkuperäisistä pienikokoisista suomalaismaatiaiskannoista ja sekalaisista risteytysvaikutteista alettiin jalostaa kookkaampaa ja voimakkaampaa hevosta. 1800-luvulla suomalaisesta hevosesta tunnettiin neljä erilaista tyyppiä, jotka myöhemmin sulautuivat toisiinsa. Risteytystoiminta jatkui hiipuen 1800-luvun lopulle asti, jolloin suomalaisen kansallistunteen kehityksen myötä myös Suomen symboliksi koettu suomalainen hevostyyppi haluttiin jalostaa roduksi ja vieraat piirteet karsia pois. Vuonna 1894 tehtävään perustettiin Suomen ensimmäinen hevosjalostusyhdistys Hevoskasvatusyhdistys Hippos, nyttemmin valtakunnallinen alan keskusjärjestö Suomen Hippos. Jalostustyön tuloksena syntyi suomenhevonen, jonka kantakirja perustettiin vuonna 1907 ja joka julistettiin vuonna 2011 Suomen viralliseksi kansallissymboliksi. Hevosenliha Suomalainen syö keskimäärin 0,5-0,6 kg hevosenlihaa vuosittain. Hevosia poistetaan vuosittain noin 4000, joista vuonna 2014 käytettiin elintarvikkeeksi noin 40 %. Suomessa on tuotettu hevosenlihaa 2010-luvulla enenevissä määrin, vuonna 2014 450 tonnia. Hevosenlihaa tuotiin Kanadasta, Meksikosta, Etelä-Amerikasta ja Euroopasta 2050 tonnia.¹ Hevosajoneuvot Vuonna 1587 Juhana III antoi määräyksen rakentaa maanteitä. Hämeen härkätie Turusta Hämeenlinnaan oli Suomen ensimmäinen valtatie. Suomen ensimmäinen hevosajoneuvoja valmistanut tehdas sijaitsi Varsinais-Suomessa Uskelassa. Vaunut tulivat pääasiassa ylhäisön käyttöön, rahvas ei saanut niitä käyttää tai valmistaa. Tavallinen kansa kulki kesäisin pääasiassa vesiteitse, talvisin ja myös kesäisin ajettiin rekiä. 1600-luvulla maantiet olivat pääasiassa ratsuteitä. Majatalot pitivät matkustajien varalta miehiä, hevosia ja vaunuja päivystämässä. 1600-luvulta asti talonpoikien velvollisuutena oli järjestää matkalaisille niin kutsuttu hollikyyti tarpeen tullen. Hollivuorot vaihtelivat taloittain ja niiden pituus riippui tilan suuruudesta. 1700-luvulla Suomen tiet oli rakennettu ja niillä voitiin ajaa kärryilläkin. Ranskassa rakennettiin Versaillesin kuninkaanlinna matkan päähän Pariisista ja palvelusväen kulkutarpeita varten kehitettiin kevyet kiesit. Ranskasta kiesit levisivät muualle Eurooppaan ja Ruotsin kautta Turkuun sekä sieltä edelleen maakuntiin. Ajoneuvojen valmistus keskittyi tietyille paikkakunnille. Hämeessä kärryjä valmistettiin Hauholla ja Tuulosessa, Karjalassa Valkjärvellä ja Liperissä, Pohjanmaalla ensin Närpiössä ja Ylimarkussa. 1780-luvulla hevosajoneuvoja alettiin valmistaa Ilmajoen Könnin tehtaalla. Tuotantoa kesti siellä vuoteen 1865 asti. Ajoneuvojen lisäksi valmistettiin myös muita sepäntöitä sekä kelloja. Tehdaslaitos oli laaja monine osastoineen, oppipoikia ja työntekijöitä oli runsaasti sekä alihankkijoita niinkin kaukana kuin Alajärvellä. Kurikan Kampinkylässä kärryjä alkoi valmistaa Juho Siltala. Juhon isä Kisko-Sameli oli jo aikaisemmin tehnyt kirkkorekiä myytäväksi. Taitonsa Juho oli perinyt isältään ja katsellessaan Könnin mestarien töitä. 1797 Kustaa Samelinpoika Könni-Ujanen syntyi sepän torpassa ja kävi kellosepän opin Tukholmassa. Kustaa Ujanen oli naimisissa Maria Simoonintytär Juvelin eli Talvitien kanssa. Hän tuli erityisen kuuluisaksi valmistamistaan vaunuista ja kieseistä. 1800-luvun alussa kaupunkien harvalukuiset vaununtekijät eivät enää pystyneet tyydyttämään kysyntää, ja kärryjen ja rekien valmistus alkoi kehittyä elinkeinoksi myös maaseudulla. Aluksi tuotanto oli säätyläisten ja porvariston hankintojen varassa. Teiden parantuessa kysyntä alkoi kasvaa yhä enemmän ja 1800-luvun puolivälissä alkoi lisäksi vaikuttaa kärryjen keveneminen. Raskaat kokolaitaiset kärrynkorit korvattiin pienalaitaisilla ja kärryjen jousitus parani huomattavasti. Vanhanmalliset kiesien jouset olivat järeitä rautaisia tai puisia jousia, joita täydennettiin notkuvilla nahkahihnoilla. Metalliteollisuuden kehittyessä alettiin tuottaa halvalla ohutta mutta joustavaa ja kestävää teräslistaa valmiiksi valssattuna. Siitä voitiin rakentaa kevyemmät mutta tehokkaammat kärrynjouset. Myös kirkkorekien valmistus helpottui teollisuuden pitkälle työstettyjen rautojen ansiosta ja työkalujen paranemisen vuoksi. 1850 jälkeen ajoneuvojen kysyntä lisääntyi nopeasti, kun kärryt levisivät talonpoikaissäädyn käyttöön. Ujaistenkylässä vanhan ajan komeita ja raskaita kiesejä alkoi valmistaa "Juuveli" poikineen ja hänen apunaan oli Ruotsissa syntynyt "fööriseppä". 1847 syntyneen Valentin Kuusiston sanotaan olleen ensimmäinen rekinikkari, joka pojankloppina alkoi tehdä reen puuosia 1860-luvun jälkipuolen katovuosina. Hän vei niitä Isoonkyröön raudoitettavaksi ja vaihtoi ne siellä jyviin. Tämä viittaa siihen, että Nopassa ei ollut vielä ajoneuvoihin erikoistuneita seppiä. 1860-luvulle mennessä Kurikan larvakylien ajoneuvoteollisuus ei ollut kovin laajaa. Päätuote oli reet ja niitäkään ei tehty vielä runsaasti. Tuotanto oli pääasiassa Kisko-Samelin suvun ammattimaisen yritteliäisyyden varassa. Kurikan ja Nopankylän ajokaluteollisuuden juuret ovat Kisko-Samelin suvun sekä Könnin mestarien työssä. Vuonna 1865 tuotanto loppui Könnillä viimeisen mestarin Jaakko Ala-Könnin kuoltua. Yli-Könnillä jälkeläiset olivat liian nuoria jatkaakseen tuotantoa, yrityksistä huolimatta se ei enää onnistunut. Ulkomailta alkoi tulla halpoja "kukkuukelloja", jotka syrjäyttvät Könnin jyhkeät mallit. Vuonna 1869 Ilmajoen larvakylät Noppa, Viitala, Kamppi ja Kurikka nousivat Pohjanmaan tärkeimmiksi ajoneuvojen valmistajiksi. Kiesien joukkotuotanto alkoi vasta sen jälkeen, kun oli opittu tuntemaan kevyt ja siro "turkulainen" kärrymalli. 1869 kirkkoherran apulaiseksi tuli G.A. Rydman Turusta, hän toi mukanaan linjaarirattaat. Niitä alettiin kilvan jäljitellä Nopassa, pian myös Kurikan Viitalankylässä, mistä malli levisi muualle Kurikkaan. Vuoteen 1875 mennessä Noppaan oli saatu suurisuuntaiseen ajokaluihin vaadittavaa erikoistaitoa. Nopan ajoneuvosepät ja nikkarit olivat tulleet sinne Kurikasta naapurikylistä. Mainittavasti sepät Jaakko Frigård ja Jaakko Saari, Nikkari Juhani Tuomela sekä maalari Matti Huhtasaari. 1880-luvulla ajoneuvojen valmistus oli hyvin laajamittaista koko Suomessa, kärryjä vietiin myös ulkomaille Ruotsiin ja Venäjälle. Valentin Kuusisto veisti ensimmäisen "turkulaasen" ja myi sen Juho Mahlamäelle Ilmajoen Huissille. Ajoneuvoteollisuus pääsi toden teolla vauhtiin vuoden 1880 juhannusmarkkinoilta, josta oli sanomalehdessä juttu: "Kärrynpyöriä ja verraten huonosti eli järkeästi tehtyjä häkkirattaita on ollut torilla joltisesti". Ilmeisesti pohjalaiset olivat muunnelleet turunmallia kirjoittajan mielestä sopimattomalla tavalla tai kärryt oli karkeasti ja alkeellisesti tehtyjä (T.Virrankoski). Alavudella hevosajokaluja alettiin tosissaan valmistaa 1880-luvulla jolloin seppä Matti Vihtori Pukkila palkkasi avukseen maalarin, sepän ja puusepän, joiden kanssa alkoi ajopelien valmistus myyntiä varten. Alavudella kärryjä valmisti myös kärrymestari Jussi Seppälä Kuivaskylältä, hän oli monitaituri joka hallitsi yhtä lailla raudan takomisen kuin puun veistämisen. 1890 Matti Kananoja, Pakan Matti oli huomattava liikemies ajokaluteollisuudessa. Hän harjoitti ajokaluteollisuutta Viitalankylässä ja rakennutti huomattavan suuren tehdasrakennuksen talonsa viereen.Parhaina aikoina hänellä oli töissä huomattava määrä miehiä "höyläämässä", myös pitkin Viitalan-, Kampin- ja Nopankylää hänelle tehtiin töitä. Pajarakennuksia rekien ja kärryjen rauroittamiseen oli kaksi, sen lisäksi ajokaluja rauroitettiin Nopan-, Kampin- ja Viitalankylien sepillä. Matilla oli myös sekatavara- kauppa jota hänen vaimonsa Amalia (os. Autio) hoiti pääasiassa isännän ollessa usein "pyörien päällä" maailmalla. Kauppaan oli hankittu kylän ensimmäinen telefooni asiain hoitoa varten.Kärryteollisuuden lisäksi hän harjoitti verrattain suurta kärryjen ja rekien välitysliikettä. Hän osti 1908 jokseenkin kaikki Viitalan- ja Kampinkylän mestareiden tekemät työt valmiina ja puolivalmiina. Matin maksamiin hintoihin oltiin yleensä tyytyväisiä. Tuotteet hän myi pääasiassa markkinoilla aina Porista Rovaniemelle saakka, jopa Venäjälle ja Ruotsiin. Varsinkin Ruotsiin niitä alkoi mennä, kun Kananojan kärryt oli voittanut toisen palkinnon siellä pidetyissä maatalousnäyttelyissä. 1894 toukokuun 13 päivänä perustettiin Kurikan käsityöläisten yhdistys neuvoja Blunqvistin ehdotuksesta. Yhdistys ei heti lähtenyt liikkeelle mutta heräsi henkiin muutaman vuoden kuluttua uusin voimin. Erityisesti Blunqvist kiinnitti huomiota ajokaluteollisuuteen, jota hän ei ollut nähnyt missään muualla Suomea näin pitkälle kehittyneen ja kasvaneen. Blunqvist ehdotti kärrymestareille että heidän tulisi liittyä yhteen ja perustaa yhdistys. 1898 Nopankylään perustettiin "topuperälle" Suomen ensimmäinen osuuskauppa Rehulan peräkamariin. 1899 Kurikan käsityöläisyhdistys heräsi henkiin puuseppä Emmanuel Johansonin luona 9 heinäkuuta. Kokouksen johdossa oli opettaja Kaarlo Saari, jonka johdolla yhdistyksestä kehittyi monipuolinen ja työkykyinen järjestö. Kurikan käsityöläisyhdistyksen tavoite oli laadun parantaminen ajokaluteollisuuden tuotteissa sekä kurikkalaisen teollisuuden monipuolistaminen. Seppä Oskari Hanka teki ehdotuksen tavaramerkin "suojelusmerkin" käyttöön otosta, joka lyötiin yhdistyksen jäsenten tuotteisiin laadun merkiksi. Lisäksi tuotteisiin tuli lyödä oma merkki. Tällä toimenpiteellä oli seurauksena ajokalujen laadun paraneminen merkittävästi. Seuraavan vuoden helmikuulla pidetyssä kokouksessa herätettiin kysymys käsityöläiskoulun perustamisesta. Opettaja Saari alkoi asiaa innokkaasti ajamaan ja sitä alettiin pitää iltakurssina kolme kertaa viikossa, oppiaineina oli piirustus, laskento ja mittausoppi. Erityisesti huomiota laitettiin piirustukseen ja sen kautta ajokalujen mallit tyylikkäiksi ja samalla käytännöllisiksi. Myös uusia ja kauniimpia ajokalumalleja pyrittiin synnyttämään. Opetusta pyrittiin antamaan myös käytännön ajokalutyössä. 1900 Kurikan ajokalukoulu aloitti toimintansa keväällä. Koulu käsitti kaikki ajokalutyötä koskevat alat: puu-, metalli-, maalaus- ja toppaustyöt. Oppiaika oli 3 vuotta talon ylöspidolla. Kurikkalaisten ajokalujen maine sai alkusysäyksen Jaakko Huhtasen saatua 1899 Vaasanläänin maanviljelysseuran apurahan vanhastaan toimineeseen Turun ajokalukouluun. Vuoden kestänyt koulu tuotti tulosta, Huhtanen pani heti käytäntöön sieltä saatuja tietoja ja oppeja. Hän ryhtyi hankkimaan ajokalukoulua Kurikkaan, vaikeuksia oli ja varoja tarvittiin yli sen 1500 mk valtionavun mitä hän sai. Suupohjan Kaiun kirjapainossa Kristiinassa painettiin kuvallinen hintaluettelo, Huhtanen oivalsi mainonnan voiman ja ilmoitteli lehdissä. Hän myös lopetti markkinoilla käynnin ja sen tilalle loi asiamiesverkoston sekä suoraanmyynnin. 1900-luvun alkukausi ensimmäiseen maailmansotaan asti oli Nopankylän kärryjen valmistuksen kannalta loistokautta. Parhaana aikoina kärryjä raudoitettiin pajassa 25 kpl. Teemun mäellä kuului kalkatus kahdestakymmenestä pajasta. Kärryjen valmistus oli Nopankylässä ja Kurikassa niin suuri teollisuudenala että yleisesti ajokaluja ruvettiin kutsumaan "Kurikkalaisiksi". Nopan, Kampin ja Viitalan kärryjä oli myytävänä Vaasassa mettumaarin markkinoilla 1800-luvun lopulta lähtien 300-350 kpl. 1901 kilpakärryjen kehitykseen antoi merkittävän panoksen Jaakko Huhtanen Kurikan ajokalukoulusta. Ensimmäinen malli oli "kovapyöräinen kilpakärry". 1902 Kurikan käsityöläisten hallitus oli myöntänyt 100 mk matka-apurahan edustajan lähettämiseksi Pietarin käsiteollisuusnäyttelyyn. Lähtijäksi valittiin ajokalukoulun johtaja J. Huhtanen, joka sieltä palattuaan antoi vaaditun selvityksen. 1904 Vuonna 1904 Kurikan käsityöläisten osuuskassa suunnitteli Könnin kelloteollisuuden henkiin herättämistä ja asiaa mietittiin ja tutkittiin useamman kerran. Lopullinen hanke ei kuitenkaan toteutunut. 1905 Nopankylän osuuskaupalle valmistui oma myymälä. 1906 Kuopiossa järjestettiin kokomaata käsittävä käsityönäyttely. Kurikan käsityöläisten osuuskassa ja Kurikan ajokalukoulu päättivät ottaa osaa näyttelyyn. Kummankin teokset palkittiin, mutta ensimmäistä palkintoa ei annettu kummallekaan. Arvostelu oli ankara, ajokalukoulussa visakoivusta valmistettu Tanskan mallinen kärry sai toisen palkinnon. Pukkilan ajokaluliikkeen tuotteita palkittiin Kuopion näyttelyssä ensimmäisellä palkinnolla. 1907 Huhtasen kuoleman jälkeen vielä nykyisinkin käytössä olevan kilpakärryn mallin suunnitteli seppä Oskari Hanka. Oskari Palonen rakensi uusmallisen kilpakärryn Kurikan ajokalukoulun pajassa. Kantavana rakenteena oli metalliputkesta valmistettu runko, jonka haarukkoihin ilmakumi renkaiset pinnapyörät kiinnitettiin. 1908 Lauri Kuoppamäen tekemän tutkimuksen mukaan 1908 Kurikassa osallistui ajokalujen valmistamiseen 79 miestä, lukuun ottamatta avustavia perheenjäseniä. Kärryjen tekijöitä lienee ollut saman verran myös Nopankylässä. 1910 Nopassa oli ajokaluseppiä 20-30, puuseppiä tarvittiin kaksi kertaa enemmän. Lisäksi oli maalareita, toppareita, apupoikia ja myyntiinkin erikoistuneita. Ajokalutöihin osallistui n.90 miestä, 700 hengen kylästä 2/3 oli jollaintavalla tekemisissä ajokalujen kanssa. Nopankylä oli 1900-luvun alusta Ilmajoen merkittävin käsityöläisteollisuuden keskus vielä 1950-luvulle asti. Mettumaarin markkinoille Vaasaan "kurikkalaisten" kerrotaan ajaneen puolitoista kilometriä pitkän Hoijakka "junan". Lehden markkina reportteri väsyi laskettuaan 250 kärryä. Ensi alkuun hevosella vedettiin 4-5 kärryä kerralla, myöhemmin jalostustyön tuottaessa suurempaa suomenhevosta, kärryjen lukumäärä kasvoi seitsemään joskus kahdeksaan. 1911 Kurikan käsityöläisten osuuskassa suunnitteli oskeyhtiön perustamista, mutta hanke ei edennyt pidemmälle ennen vuotta 1911 jolloin osuuskassa osti Huhtasen ajokalutehtaan hänen kuolemansa jälkeen. Juho Luhtasesta tuli Jaakko Huhtasen "kakkosmies" ja hän johti ajokalukoulua Jaakon kuoleman jälkeen. Ajokalukoululla sattuneen ikävän tulipalon johdosta, Juho Luhtasesta tehtiin syntipukki tapahtuneeseen ja hän joutui kärsimään siitä linnatuomion. Myöhemmin todettiin ja jälkeläisten kertoman mukaan hän ei ollut tapahtuneeseen syyllinen. 1913 Pietarin yleisvenäläisessä kotiteollisuus näyttelyssä Pukkilan ajopelit saivat ensimmäisen palkinnon. 1914 Ensimmäisen maailmansodan aikana ajokaluteollisuus sai vakavan varoituksen suhdanteiden vaikutuksesta teolliseen tuotantoon. Tuona aikana ajokaluja ei mennyt juuri lainkaan kaupaksi ja syynä oli sahateollisuuden lamautuminen viennin pysähtyessä sodan vuoksi. Sodan jälkeen kysyntä kasvoi ja ajokaluilla oli taas menekkiä. 1924 Helsingin Messuilla Vihtori Pukkilan pajassa valmistetut kumipyöräiset metsästyskärryt palkittiin kultamitallilla. 1930 -luvulla Pula-aika koetteli taas, kun metsä tulot jäivät alhaisiksi. Myös tekninen kehitys johti hevosajoneuvojen kysynnän laskuun. Autojen määrän kasvaessa ja linja-auto liikenteen kehittyessä pitkien matkojen kulkeminen helpottui. 1935 Kurikassa ajokaluteollisuus oli suurin ja vanhin teollisuuden haara, se antoi suurelle joukolle elämisen ja toimeentulo mahdollisuuden. 1945 Toisen maailmansodan jälkeen kysyntä taas vilkastui ajokaluteollisuudessa 50-luvulle saakka. Autojen ja koneellisten kulkuneuvojen määrä oli sodan jälkeen pieni, mutta kehitys kulki vääjäämättä eteenpäin lopulta syrjäyttäen hevosen ja sen perään liitettävät ajoneuvot sekä työkalut. 1955 Nopankylän viimeinen kärryseppä Arvo Hautamäki sulkee pajansa oven. Hevosajokalujen tuotanto oli tullut ajan myötä tiensä päähän, korvaavaksi teollisuudeksi tuli huonekalujen valmistus. 1960 -luvun jälkeen ainoat valmistettavat hevosajokalut olivat kevyitä harjoitus-ja kilpakärryjä raviurheilun voimakkaan kasvun ansiosta. Kurikassa ja Nopankylässä ajokalujen valmistus päättyi kuitenkin lopullisesti. 1990 -Keski-Hirvelä Kurikan Panttilasta aloittaa uudelleen nelipyöräisten trillojen valmistuksen, mallina on Kurikan käsityöläisten osuuskassan Kuopion 1906 käsityökilpailuun osallistunut trilla. Lähteet [1] Hevostalous lukuina 2014 (PDF), Hippos [2] Talaskivi 1977, s. 77–81 [3] Arppe 1968, s. 9–12 [4] Ojala 1995, s. 50 [5] Saastamoinen 2007, s. 10 Historialliset saunatyypit Historialliset saunatyypit ovat suomalaisen saunan ominaisuuksiltaan alueellisesti omintakeisia historiallisia rakennustyyppejä. Suomalaisen kulttuurin saunarakennus on historialtaan ja ilmenemismuodoiltaan tiiviisti liittynyt asumiskulttuuriin, elinkeinoihin ja paikallisiin rakennustapoihin. Vakiintunut maataloustila vaati saunalle eri toimintoja kuin liikkuva kaskenpolttajaperhekunta tai yksittäinen erämies. Historiallisia saunarakennusten tyyppejä tunnetaan useita.¹ Alueelliset saunatyypit Hämäläis-satakuntalainen sauna Hämäläis-satakuntalainen saunarakennus on korkea, sisäkorkeus voi olla kolmisen metriä. Lauteet on nostettu korkealle orsiin tukeutuvien juurakoiden varaan. Lauteitten alle jäi lähes pari metriä korkea pesu- ja työskentelytila. Sauna on monikäyttötila, siellä on kylvetty, pesty pyykkiä, kuivattu maltaita, synnytetty ja parannettu sairaita, tehty saippuaa ja viinaa. Sauna on ollut jokapäiväisessä käytössä.² Keski-Suomen pohjoisosan sauna Keiteleen vesistöalueen rannoilla kehittyi erityinen saunatyyppi, jossa lauteet kannatettiin kahdella pituussuuntaisella orrella tai poikkiorrella ja juurakoilla. Orsien varaan rakennettiin erilliset mallasparvi ja laude. Aluella sallittiin aikoinaan viinanpoltto laillisena, ja usein rakennettiin erillinen mallassauna (mallaspirtti), jota ei käytetty kylpemiseen. Kylpysauna oli erillinen, usein kyllä mallassaunan vieressä katoksella yhdistettynä.² Savolais-karjalainen sauna Savokarjalainen saunatyyppi on kylpysauna, taloustöitä on tehty saunassa vähemmän kuin Suomenniemen länsiosissa. Maltaat on kuivattu saunassa erityisissä irrallisissa laatikoissa. Saunarakennukseen saattoi yhdistyä maalattiainen kota puhdetöitä varten. Saunan ominaispiirre on kiukaan ja lauteen sijainti samalla seinällä. Savossa lauteet olivat usein kaksi vastakkain tai U:n muotoisia.² Itäkarjalainen sauna Suomensukuisten karjalaisten asuttamalla alueella saunat olivat yksinkertaisia kylpysaunoja. Itä-Karjalassa on säilynyt aikojaan koko itäisellä murrealueella vallinnut saunatyyppi, jossa on vaikutteita Bysantin kylpykulttuurista. Saunoissa oli syvä neliömäinen laude, hirsillä tuettu kylpylavo, jolla maattiin tai istuttiin kylvettäessä. Lavolla saatettiin käyttää myös irrallisia penkkejä tai puupölkkyjä istuimina. Alueella on ollut runsaasti saunoja, joissa on paikallisia muunnoksia perustyypistä. Rakennustekniikaltaan saunat edustavat itäistä rakennuskulttuuria.² Etelä-pohjanmaalainen sauna Etelä-Pohjanmaan historiallisissa saunoissa kiuas on poikkeuksellisesti tulipesän aukko kohti peräseinää. Ratkaisu vaikuttaa epäkäytännölliseltä, mutta on arveltu että saunatyypissä alun perin puut on syötetty peräseinässä aikoinaan olleesta seinäluukusta pitkinä pätkimättöminä rankoina. Kun sahat yleistyivät työkaluina olisi luukku jäänyt tarpeettomaksi. Saunatyyppi on korkea, kolmekin metriä, ja sille ovat tyypillisiä kiinteät seinän läpi rakennetut lauteet ja harjarakenteinen sisäkatto. Oven vieressä oli poikkiorsia. Kattona on olkikatto.³ ² Alueen pappiloissa mallassauna oli usein erillinen. Paikoittain alueella oli yhteiskäyttöisiä saunoja esimerkiksi mäkitupalaisten käyttöön.² Varsinaissuomalainen sauna Varsinaissuomalainen saunatyyppi on läntisessä Suomessa tyypillinen orsisauna. Seiniin tukeutuvat orret kannattelevat mallaslavoa eli parvea, jossa sekä kuivattiin maltaat että kylvettiin. Parven viereen saatettiin rakentaa myös erillinen tolppa- tai orsirakenteinen kylpylavo. Alueen saunat ovat kuitenkin hyvin erikokoisia ja sisäjärjestykseltään vaihtelevia.² Turpassaunat Oulun eteläpuolella Limingassa ja Tyrnävällä saunoja akennettiin turppaista⁴ , nurmikedon juurikerroksesta leikatuista harkkomaisista paloista. Noin nelikymmensenttiset turppaat ladottiin riviin ja päällekkäin, joka neljänteen tai viidenteen kerrokseen pistettiin jäykisteeksi rima tai lauta. Puurakenteiset ovi, pienet ikkunat ja katto tukeutuivat turpasladontaan. Muut alueet Ahvenanmaa Ahvenanmaalaisista saunoista on vain vähän historiatietoja. Alueella on ollut käytössä sekä erillisiä mallastukseen tai savustukseen tarkoitettuja rakennuksia että monikäyttöisiä kylpy- ja mallassaunoja. Saunarakennukset ovat olleet pitkään seiniltään suoriksi veistettyjä ja ruokokattoisia, päädyssä usein katos.² Uusimaa Uusimaa|Uudellamaalla yhdistyy eri saunanrakennusperinteitä, eikä maakunnalle tyypillistä saunaa voi määrittää. Yhtenäisiä piirteitä ovat peräseinän laude ja ovelle suuntautuva kiuas.² Pohjois-Suomi Pohjois-Suomen saunat jakauvat kahteen tyyppiin. Jokivarsien vauraampi asutus rakensi länsisuomalaistyyppisiä saunoja, korkeita monikäyttöisiä saunoja joissa lauteet sijoitettiin pohjalaisittain peräseinälle ja kiukaan suu kohti peräseinää. Pohjoisemmaksi mentäessä saunat pienenivät ja mataloituivat. Pohjoisemmassa tunturilapin saamelaisväestöllä ei alun perin ole ollut saunoja, vaan saunomiskulttuuri on levinnyt alueelle etelästä tulleen väestön myötä. Katso myös Lähteet - Keränen, Pentti: Tuulimaa, Limingan kotiseutukirja, s. 107–111. Jyväskylä: Gummerus, 2003. ISBN 952-91-5927-7. - Rakennustieto Oy: RT 91-10430 Sauna 1 Perustietoja saunasta. Rakennustietosäätiö, 1990. - Vuolle-Apiala, Risto: Savusauna ennen ja nyt. Multikustannus Oy, 2009. ISBN 978-952-468-180-3. - Vuolle-Apiala, Risto: Savusauna. Multikustannus Oy, 2005. ISBN 952-468-090-4. Viitteet [1] Rakennustieto Oy: RT 91-10430 Sauna 1 Perustietoja saunasta. Rakennustietosäätiö, 1990. [2] Vuolle-Apiala 2009, s. 30-49 [3] Vuolle-Apiala 2005, s. 13-21 [4] Vuolle-Apiala 2009, s. 49 [5] Keränen 2003, s.107-111 [6] Vuolle-Apiala 2009, s. 48 Sauna Horn (suku) Horn-suvut olivat Suomen keskiajalta lähtien Suomen vaikutusvaltaisimpia aatelissukuja. Suomalainen Horn-suku jakaantuu kolmeen haaraan, joiden täydelliset Ruotsin ritarihuoneeseen rekisteröidyt nimet ovat seuraavat: - Horn af Åminne, ns. Joensuun sukuhaara. Elää kreivillisenä sukuna nro 92. - Horn af Kanckas, ns. Kankaisten sukuhaara. Sammunut. + Horn af Björneborg, Horn af Kanckaksen kreivillinen sukuhaara, Porin kreivit. Sammunut. * Horn af Marienborg, Horn af Kanckaksen vapaaherrallinen sukuhaara, Liivinmaan Alūksnen (ruots. Marienborg) vapaaherrat. Sammunut. * Horn af Ekebyholm, Horn af Kanckaksen eräs vapaaherrallinen, myöhemmin kreivillinen sukuhaara. Sammunut. Lisäksi Ruotsissa on Horn-nimellä tunnettuja aatelissukuja: - Horn af Rantzien, vaikutti Suomessa jo keskiajalla ja on sukua yllä mainituille Horneille avioliittojen kautta. Suvun jäseniä elää Ruotsissa. - von Horn, Pommerilainen aatelissuku, joka tuli Ruotsiin 1600-luvulla. Suomessa elää Horn-nimeä kantavia henkilöitä, jotka eivät kuulu yllä mainittuihin sukuihin eivätkä ole aatelisia.lähde? Suomalaisten Horn-sukujen kantaisä Suomalaisen Horn suvun kantaisänä pidetään 1381 - 1415 mainittua asemies Olof Matssonia, Varsinais-Suomesta. Hän oli yksi niistä rälssimiehistä, jotka 1386 sinetöivät erään laamanninvaalikirjeen. Hän kantoi sinettinsä vaakunakilvessä suvussa käytettyä sarvi-tunnusta jo 1381. Olof Matsson omisti maata Paimion Sattialassa mutta asui Halikossa. Hänen asuinkartanonsa saattoi tuolloin olla Joensuu (Åminne). Olof Matssonin vaimo on oletettavasti Katarina Gudmursdotter. Olofilla oli viisi tunnettua poikaa. - Jöns Olofsson (1420–1436), asemies, joutui riitaan balttilaisen aatelismiehen Hans Dalhusenin kanssa. Tämä aloitti Jönsia vastaan yksityissodan ja poltti hänen kartanonsa Halikossa. Jöns Olofsson oli Söderköpingin herrainpäivillä lokakuussa 1436. Jöns Olofssonin vaimon nimeä ei tiedetä. 1440-luvulla hänet surmasi varsinaissuomalainen rälssimies Gödik Fincke, joka säilytti henkensä sopimalla 1447 suvun kanssa korvauksista ja lahjoittamalla Turun tuomiokirkolle tilan Sauvosta.¹ - Mathias Olaus (1438–1448), pappi, nousi Uppsalan tuomiorovastiksi 1438 - 1448. - Petrus Olaus (1447–1448), pappi, Nauvon kirkkoherra, ja hän oli mahdollisesti sama Petrus Olaus, joka toimi Turussa 1434 keisarillisena notaarina ja joka piti Uppsalan hiippakunnan pappismiehenä hallussaan Korppoon kirkkopitäjää. - Jakob Olofsson (1439–1448), asemies, omisti tiloja Halikossa, Perniössä ja Mynämäellä, mutta hänen ei tiedetä hoitaneen julkisia tehtäviä. Jakob Horn otti osaa Turun kokoukseen 1439, missä Suomen aateliset ja "hyvät miehet" käsittelivät "valtakunnalle tähdellisiä asioita" eli hyväksyivät Kaarle Knutson Bonden valtakunnanhoitajaksi.² Tämä sukuhaara sammui miehen puolelta 1540-luvulla. Jakob Olofssonin tyttäristä tunnetaan Birgitta-niminen nunna ja Cecilia, jonka aviomies Porvoon kuninkaankartanon vouti Tuve Månsson käytti Natt och Dag-suvun vaakunaa. Hän toimi Porvoon läänin voutina 1470 ja 1480. - Henrik Olofsson (1407–1448), asemies. Hän sai 1407 kuningas Eerik Pommerilaiselta verovapauden tiloihinsa. Hän teki suvun kannalta merkittävän naimakaupan naidessaan Turun linnanpäällikön Klas Lydekesson Djäknin tyttären Cecilian. Hornit saivat avioliiton kautta useita tiloja, muun muassa Kankaisten kartanon Maskusta, sekä vaikutusvaltaa. Klas Henrikssonin (Horn) jälkeläiset Hornien laaja suku polveutuu edellä mainitun Henrik Olofssonin pojasta, Klas Henrikssonista (noin 1440–1520), laamanni ja valtaneuvos, joka oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen ensimmäisestä avioliitostaan laamanni Kristiern Frillen etunimeltä tuntemattoman tyttären kanssa syntyivät: - Krister Klasson (k. 1520), josta sai alkunsa Hornien Joensuun sukuhaara, Horn af Åminne. - Birgitta Klasson, joka meni naimisiin Hevonpään herran, asemies Peder Nilssonin (Jägerhorn af Spurila) kanssa (mainitaan 1500). - Margareta Klasson, joka meni naimisiin tuomari Jöns Andersson Garpin (1484 - 1510) kanssa. Klas Henrikssonin toisesta avioliitosta Kristina Jakobsdotterin(?) kanssa syntyi: - Henrik Klasson (1512–1595), josta sai alkunsa Hornien Kankaisten sukuhaara, Horn af Kanckas. Lähteet - Kansallisbiografia, Seppo Suvanto ja Anneli Mäkelä-Alitalo - Eric Anthoni, Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel, 1970 - Kaarlo Blomstedt, Horn-suvun alkuhistoria, Historiallinen Arkisto 27:3, 1918 Viitteet [1] K.Blomstedt: Horn-suvun alkuhistoria, erillispainos historiallisesta arkistosta, s.43 [2] K.Blomstedt: Horn-suvun alkuhistoria, erillispainos historiallisesta arkistosta, s.35 Arvid Horn Arvid Bernhard Horn (6. huhtikuuta 1664 Halikko – 17. huhtikuuta 1742) oli Suomessa syntynyt poliitikko, sotilas ja diplomaatti Ruotsin kuningaskunnan palveluksessa. Hän toimi maamarsalkkana ja kansliapresidenttinä vapauden ajan alussa.¹ Arvid Horn kansliapresidenttinä Horn toimi kansliapresidenttinä ensin 1710-1715 ja uudestaan 1738. Horn oli vaikuttamassa siihen, että ruotsi liittyi Hannoverin liittoon holsteinilaisen puolueen vaikutusvallan vähennyttyä.² Hattupuolueen nousu ja Arvid Hornin ero virasta Hornin vastustajat ryhmittäytyivät hattupuolueeksi vuoden 1734 valtiopäivillä.³ Kun nämä saivat vuoden 1738 valtiopäivillä enemmistön aatelissäätyyn ja porvarissäätyyn, erosi kansliapresidentti Arvid Horn ja hänen tilalleen nousi hattupuolueen Carl Gyllenborg. Muu toiminta Arvid Horn avusti Ruotsin konventikkeliplakaatin syntymisessä. Sen sääti Ruotsin kuningas Fredrik I vuonna 1726.¹ Arvid Horn rakennutti suvulleen hautakuorin Halikon kirkkoon, ja hänet on haudattu sinne. Katso myös - Horn-suku Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 160. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Facta2001, WSOY 1981, 6. osa, palsta [3] Otavan Iso Tietosanakirja, Otava 1962, 3. osa palsta 866 [4] Virrankoski, Pentti 2009, Suomen historia 1 & 2, s. 291 Hämäläiset Hämäläiset ovat Hämeen historiallisen maakunnan asukkaita. Hämäläisiä on 1800-luvulta lähtien pidetty yhtenä suomalaisten heimoista. Muita ovat ainakin varsinaissuomalaiset, karjalaiset, savolaiset ja pohjalaiset. Hämäläiset puhuvat hämäläismurteita, joiden puhuma-alue ulottuu myös Satakunnan historiallisen maakunnan alueelle. Siksi myös satakuntalaiset luetaan usein hämäläiseen heimoon kuuluviksi ja Hämeen onkin sanottu ennen ulottuneen "suolamerestä suolamereen", siis Suomenlahdesta Pohjanlahteen. Hämäläinen murre Hämäläismurteiden sanotaan säilyttäneen muinaisen pohjoiskantasuomen kielen piirteitä enemmän kuin muiden suomen murteiden. Hämäläisiin liittyvät stereotypiat Hämäläisiä on pidetty harkitsevaisina, luotettavina, hitaina, sitkeinä ja peräänantamattomina, sellaisina, jotka eivät aivan helposti ryhdy tekemään mitään mutta sen, minkä ryhtyvät tekemään, tekevät aina huolellisen sitkeästi loppuun asti. Hämäläisten maakuntalaulu on "Hämäläisten laulu", jonka viimeisessä säkeistössä lauletaan: "niin uljaita on urhoja, on järkeä on kuntoa, jos toimeen tartutaan". Monet yleiset, erityisesti hämäläisiin liitettävät käsitykset liitetään myös kaikkiin suomalaisiin. Hämäläisiä onkin pidetty "oikeina kunnon suomalaisen perikuvina", joissa suomalaisen luonteen ominaispiirteet tulevat näkyviin vielä selvemmin kuin muissa suomalaisissa heimoissa. Kaarlo Hännisen "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" vuodelta 1929 sanoo hämäläisistä seuraavaa: "Hämäläinen on vankka varreltaan, hartehikas ja vahva. Silmät ovat harmaansiniset, tukka usein vaalea. Työssään hän on erittäin kestävä ja käytännöllinen. Hän on oikein suomalaisen perikuva." Hämäläisten historia Rautakaudesta puhuttaessa Hämeellä saatetaan tarkoittaa aluetta, jolla nykyisin sijaitsevat Kanta-Hämeen, Pirkanmaan, Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen maakunnat. Historiallisesti se on jakautunut Satakunnan ja Hämeen historiallisen maakunnan kesken. Aluetta on asuttu yhtäjaksoisesti kivikaudelta lähtien. Arkeologi Julius Ailio esitti jo 1900-luvun alussa, että nykyiset hämäläiset polveutuvat suoraan kivikauden asukkaista. Vallitsevaksi tuli kuitenkin käsitys, jonka mukaan hämäläisten esi-isät levittäytyivät Hämeeseen rannikolta Kokemäenjoen reittiä pitkin vasta 300-luvulla jaa. Alueen aikaisempi väestö yhdistettiin saamelaisiin. Nykyisin kaikki arkeologit ja kielitieteilijät eivät enää ole varmoja, että todellisuus oli aivan näin yksinkertainen. Joka tapauksessa merovingi- ja viikinkiajoilla Hämeen eri osista on runsaasti arkeologisia löytöjä. Alueen väestö kuului kulttuurisesti samaan kokonaisuuteen Varsinais-Suomen ja Satakunnan asukkaiden kanssa. Löydöt keskittyvät Kanta-Hämeen, Pirkanmaan ja Päijät-Hämeen alueille, mutta niitä on pienempi määrä myös Keski-Suomesta. Hämeen asukkaat hankkivat turkiksia ja muita erämaan tuotteita ja välittivät niitä rannikon kauppapaikoille. Hämäläisen eränkäynnin arvioidaan ulottuneen jopa Uudeltamaalta Perämeren rannikoille ja nykyisen itärajan taakse. On kuitenkin tuntematonta, olisiko jo rautakaudella ollut olemassa hämäläinen identiteetti ja hämäläisyyden käsite. 1100- ja 1200-luvun venäläisissä kronikoissa mainittu jäämien heimo saattoi joissakin yhteyksissä tarkoittaa hämäläisiä, jotka ehkä hahmotettiin omaksi kansakseen ainakin ulkopuolisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Hämeestä levisi asutusta Savon suuntaan. Luultavasti tästä syystä nimitys Hämäläinen on säilynyt yleisesti sukunimenä. Myöhemmin ristiretkiajalla asutus- tai ainakin kulttuurivirtaus kääntyi päinvastaiseksi ja karjalainen vaikutus ulottui Lahden tienoille saakka. 1200-luvun kuluessa sinetöitiin monenlaisten levottomuuksien jälkeen hämäläisten kääntyminen kristinuskoon ja liittyminen Ruotsin valtaan. Kanta-Häme muodostui Hämeen keskusalueeksi. Alueen historiallisesta merkityksestä todistavat muun muassa kaksi keskiaikaista linnaa (Hämeen linna ja Hakoisten linna). Kuuluisia hämäläisiä - Irwin Goodman, muusikko - Väinö Linna, kirjailija - Pirkko Mannola, näyttelijä - Jaakko Ryhänen, oopperalaulaja - Vexi Salmi, sanoittaja - Jouko Turkka, teatteri- ja ohjaajantyön professori - Lauri Viita, kirjailija - Minna Canth, kirjailija Lähteet Aiheesta muualla - Hämeen heimoliitto r.y. Suomalaiset Intomies Intomies eli myrrysmies on erään tyyppinen suomalainen velho ja tietäjä, joka on innoissaan ja raivon vallassa loitsiessaan.Anna-Leena Siikala: Suomalainen samanismi, sivut 294–295. SKS 1999. Myrrys tarkoittaa jotakuinkin myräkkää ja meteliä. Ollessaan innoissaan intomies on haltioissaan, eli uskoo, että haltiat vaikuttavat hänen tilaansa. Intomies on usein silmittömän raivon vallassa. Hän ei välttämättä tunne kipua, vaan saattaa nostaa kuuman kiven kiukaalta tai käsitellä teräaseita terästä pitäen. Hän voi huutaa eläinten lailla, polkea jalkaa ja riehua. Katse voi olla raivokas ja mielipuolinen. Erään intomiehen kerrotaan ottaneen kirveen ja alkaneen lyödä sillä ilmaa, uskoen lyövänsä pahaa henkeä. Saman intomiehen katsetta on kuvattu täysin poissa olevaksi. Intomiehen tila on ilmeisesti jonkinlainen transsi, jonka hän saavuttaa itsesuggestion avulla. Intomiehiä on verrattu berserkkeihin, muinaisskandinaavisiin raivotilassa taistelleisiin sotureihin. Berserkkien arvellaan saavuttaneen raivotilansa jokseenkin intomiesten tapaan. Kun eräältä intomieheltä kysyttiin, miten hän voi paljain käsin nostaa kuuman kiven kiukaalta, hän vastasi: "Tuli ei polta tuttuansa". Nimitys kirjallisuudessa Presidentti Kekkosen elämäkerran kirjoittaja, tutkija Juhani Suomi, nimesi elämäkertasarjan ensimmäisen teoksen nimellä Myrrysmies. Hän sanoo selitysosassa tarkoittavansa kirjan nimellä sitä "intomiesmäistä" peräksiantamatonta otetta jolla nuori kainuulaismies kohosi nopeasti politiikassa uransa alkuvaiheessa. Katso myös - Lapinnoita - Šamanismi - Tietäjä - Velho Lähteet - Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 565. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-704-6. - Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967. Viitteet Jahtivouti Jahtivouti oli Suomessa 1800-luvun lopulle asti valtion virkamies, jonka tehtäviin kuului suurpetojen metsästyksen järjestäminen ja valvonta sekä metsäpalojen sammuttamisen organisointi.¹ Yleisesti jahtivoudit olivat tavallisia talonpoikia, jotka nimismies valitsi tätä hallintoa avustavaa tehtäväänsä hoitamaan.² Virka lakkautettiin Suomessa 10. helmikuuta 1891 asetuksella. Kuuluisa oli muun muassa Someron jahtivouti Erkki Jaakonpoika Haka (1746-1808), joka yksin metsästi lähes kaikki Someron petoeläimet.³ Aleksis Kivi nostaa pääteoksessaan Seitsemän veljestä Nurmijärven jahtivoudin keskeiseen asemaan; vanha jahtivouti mm. metsästää munavarkaudesta metsään piileksineet kuusi vanhinta veljestä - Eero oli vielä silloin sylilapsi - esiin ja järjestää näille ansaitun löylytyksen. Samoin hän opettaa Eeron lukemaan jotta tämä saattoi opettaa veljiään. Ja kun tästä vanhasta veteraanista aika jätti, niin juuri Eero peri hänen virkansa. Nykyisin jahtivoudiksi saatetaan kutsua metsästyksen johtajaa, esimerkiksi yhteistyötä vaativassa hirvijahdissa. Viitteet [1] http://www.suomisanakirja.fi/jahtivouti [2] http://www.elvijapaulilappalaisensukuseura.fi/historiaa/html/pitajahallinto_1600-ja_1700-lu.html [3] Kansallisbiografia: Haka, Erkki Jaakonpoika (1746 - 1808) [4] Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, ensimmäinen luku [5] Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, 11. luku [6] Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, 14. luku Kirjallisuutta - Virtanen, Veikko: Siltavouti, jahtivouti ja kyytirättäri. Suomen poliisilehti, 1959, s. 282-287. Turku: Suomen poliisilehden kustannusosakeyhtiö. (suomeksi) Kaasa Kaasat olivat muinaisia merimerkkejä, joita käytettiin Perämeren rannikoilla. Kaasat oli koottu kivistä tai puusta, ja ulkonäöltään ne muistuttivat sytyttämätöntä riu'uista koottua nuotiota tai kokkoa. Jotkut kaasat olivat opasteita merenkäyntiä varten, toiset merkitsivät hyvää verkonlaskupaikkaa. Joskus kaasa oli tai kaasan päällä oli vihollisesta varoittava nuotio. Sana kaasa on tullut sanasta kasa eli röykkiö. Suomen rannikon kaasat oli merkitty merenkulkuoppaisiin ja oppaissa oli selostettu, kuinka niitä tuli lähestyä ja kuinka ne tuli ohittaa. 1800-luvun loppuun mennessä kaasat kuitenkin olivat menettäneet merkityksensä majakoiden ja tunnusmajakoiden yleistyttyä. Katso myös - Vainovalkea Aiheesta muualla - Väylien varsilta: Kaasat Keisarinpitäjä Keisarinpitäjä eli keisarillinen pitäjä¹ on Suomessa vuoteen 1918 asti käytössä ollut nimitys, joka tarkoitti sellaista seurakuntaa, jonka kirkkoherran nimitti Venäjän keisari. Ruotsin vallan aikana tällaista pitäjää kutsuttiin kuninkaanpitäjäksi.² Kirkkoherraksi voitiin nimittää kuka tahansa ehdokkaana olleista riippumatta hänen saamistaan äänistä. Joissakin tapauksissa virkaan voitiin nimittää sellainenkin henkilö, joka ei ollut edes ehdokkaana.³ Lähteet [1] Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919, hakusana palkkapitäjä. [2] Nykysuomen sanakirja, WSOY 1951–1961. [3] Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939. Kihlakunnanposti Kihlakunnanposti oli aikanaan virkamiesten kirjeitä välittävä järjestelmä Suomessa. Sitä käytettiin vain silloin, kun postilaitoksen kuljetusta ei voitu käyttää esimerkiksi virkamiehen asuessa kaukana postireitistä. Kihlakunnanpostin avulla kirje kulki silloinkin turvallisesti ja säännöllisesti perille. Järjestelmän toiminta alkoi 1700-luvulla ja päättyi 1880-luvulla, kun postikonttorien määrän kasvaessa postilaitos alkoi kuljettaa kaikki virkakirjeet. Kestikievariluettelossa olevista taloista osa vapautettiin hollikyytivelvollisuudesta, jotta ne voivat kuljettaa yleensä kerran viikossa virkapostia. Kihlakunnanpostia käytettiin maaherran kirjeiden toimittamisessa kruununvoudeille, kihlakunnantuomareille, nimismiehille ja kirkonkuulutusten toimittamisessa papeille sekä tietenkin myös vastakkaiseen suuntaan kulkeviin kirjeisiin. Myös hovioikeuksien kirjeet kulkivat järjestelmässä. Lähetettävä kirje suljettiin laukkuun, jonka lähin kihlakunnanpostinkuljettaja nouti ja vei seuraavalle kihlakunnanpostinkuljettajalle. Jos tarvittiin ylimääräinen kuljetus, niin lähetti vei laukun ensimmäiselle kihlakunnanpostinkuljettajalle. Kiireellisen postin vei lääninlähetti yksin kulkien kievarikyydillä määränpäähän. Yleisen postin eli kruununpostin kuljetus ja kihlakunnanpostin kuljetus olivat erillisiä järjestelmiä. Maaherra järjesti läänissään kihlakunnanpostin kuljetuksen ja postilaitos järjesti yleisen postin kuljetuksen. Kirkkokuri Kirkkokuri tarkoittaa kirkon kurinpidollista toimea, jonka tarkoitus on pitää kirkon jäsenet oikeaoppisina. Historiallisesti se on tarkoittanut Suomessa häpeärangaistuksia niille, jotka eivät ole noudattaneet kirkon tunnustusta. Kirkkokuri on mainittu myös nykyisessä kirkkojärjestyksessä. Sitä pidetään ennemmin sielunhoitona kuin perinteisenä rankaisemisena. Kirkkojärjestykesn mukaan: "Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan. Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista."¹ Historia Kirkkokuria noudatettiin Suomessa tarkimmin puhdas­oppisuuden hallitsemina vuosisatoina. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi tarkkoja ohjeita sapatin pyhittämisestä. Jokaisen oli osallistuttava säännöllisesti jumalan­palveluksiin, ja kaikkinainen työnteko oli pyhäpäivisin kielletty. Korttipelit ja erilaiset esitykset kuten näytelmät olivat sunnuntaisin kiellettyjä. Kirkkokuri tähtäsi lähinnä kristillisen siveellisyyden sekä kirkossa ja kirkonmäellä vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen. Sellaisina suurina juhlapäivinä kuten jouluna, pääsiäisenä tai helluntaina ei saanut pitää häitä, ja jos paaston aikana niitä vietettiin, niiden oli tapahduttava "ilman caickia Hääleikitä". Kukaan ei myöskään saanut sunnuntaisin kutsua vieraita tai lähteä vieraspitoihin niin, että ehtookirkko jäi sen takia pois. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi oikeaoppisuuden turvaksi jopa yksityiset uskonnolliset hartauskokoukset, jos niitä ei voinut lukea sallituksi kotihartaudeksi. Kirkkokurista huolehtivat kirkkoherra ja kirkkoraati. Kurinpidon välineinä olivat nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, jalkapuu, häpeäpenkki, julkirippi, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Oikeus kirkolliseen jalkapuurangaistukseen tuomitsemiseen oli rovastilla tai kirkkoherralla yhdessä seurakunnan etevimpien eli kirkkoraadin kanssa. Rangaistukseen sai tuomita vähäisistä rikkomuksista, sellaisista joista laki ei määrännyt rangaistusta, tai jotka olivat liian vähäpätöisiä maalliseen oikeuteen vietäviksi. Aikaa myöten sakoista kehittyi yhä tärkeämpi kirkollinen rangaistus. Kihlakumppanien yhteiselämä ennen avioliittoa tai asianmukaisen morsius­puvun oikeudeton kantaminen olivat säännöllisiä sakotuksen aiheita. Jo varsin vähäisistä rikkomuksista saattoi joutua nuhdeltavaksi ja ojennettavaksi kirkkoneuvostossa, jolla lisäksi oli mahdollisuus asettaa uhkasakkoja vastaisen varalle. Kirkkokurin perimmäinen tarkoitus ei ollut vain kansan kasvattaminen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, vaan samalla huolenpito siitä, että valtakunnassa noudatettiin Jumalan käskyjä ja säädöksiä. Jokainen synti ei kohdistanut Jumalan vihaa vain asianomaista itseään kohtaan, vaan uhkasi koko pitäjää, maakuntaa ja jopa valtakuntaa, missä sitä oli harjoitettu. Siksi synti vaati sovitusta, ja rangaistus merkitsi vain jumalallisen vanhurskauden toteuttamista. Kirkkokuria yhteiskunnallisempi rangaistusmuoto oli Etelä-Pohjanmaalla pitäjäkuri. Rangaistuksilla, katumuksilla ja parannuksilla lepytettiin Jumalan vihaa, ja näin vähennettiin ajallisten onnettomuuksien vaaraa. Poikkeaminen kristillisestä opista ei siten ollut vähimmässäkään määrin kenenkään henkilökohtainen asia, vaan koko yhteisön turvallisuutta keskeisesti koskettava tärkeä kysymys. Lähteet - Juva, Mikko, Varsinais-Suomen seurakuntaelämää puhdasoppisuuden hallitsemina vuosisatoina (1600–1808). Turku 1955. - Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009. - Kirckolaki Ja Ordningi 1686. SKS:n toimituksia 444. - Laasonen, Pentti, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 72. 1967. - Salomies, Ilmari, Suomen kirkon historia II. Helsinki 1949. Viitteet [1] Kirkkokuri Aamenesta Öylättiin - Sanasto: Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 3.12.2014. Kivalteri Kivalteri oli ennen vanhaan poliisista käytetty nimitys (tulee ruotsin kielen sanasta gevaldiger).¹ Esimerkiksi lääninkivalteri oli läänin poliisimestari. Heinolassa on säilynyt 1780-luvulla lääninkivalteri L. A. Aschanin virkatalokseen rakennuttama mansardikattoinen Kivalterin talo.² Lähteet [1] Tietosanakirja 1909-1922 osa 4. Kaivo-Kulttuurikieli [2] Heinolan 1700-luvun rakennuksia : Kivalterin talo Knäredin rauha Knäredin rauha 20. tammikuuta 1613 päätti Ruotsin ja Tanska-Norjan välillä käydyn Kalmarin sodan. Rauhanehdot olivat pääpiirteissään seuraavat¹ : - Ruotsi luopui vaatimuksistaan Soneburgin linnaan Viron Saarenmaalla. - Tanska-Norjan kuningas sai oikeuden käyttää Ruotsin "kolme kruunua" vaakunassaan. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia Ruotsin valtaistuinta. - Ruotsin oli maksettava miljoona riikintaaleria hopeassa saadakseen takaisin Älvsborgin linnan (ns. 'Älvsborgin lunnaat'). - Jos lunnaita ei maksettaisi kuuden vuoden kuluessa, Tanska-Norja saisi pitää Älvsborgin ja seitsemän sitä ympäröivää Länsi-Götanmaan pitäjää. Lunnaiden maksuaikana Älvsborgin asukkaat olisivat kuitenkin Ruotsin lain ja kirkkohallinnon alaisia. - Ruotsi luopui kaikista oikeuksistaan Jäämeren rannikolla Tiitisvuonon ja Varanginvuonon välillä asuvien saamelaisten verotukseen ja hallintaan. - Ruotsin ja Tanska-Norjan välille palautettiin tullivapaus, lukuun ottamatta alkoholijuomia. - Ruotsi ei saanut häiritä kaupankäyntiä Puolan Itämeren satamissa. - Ruotsin oli palautettava sodan aikana valloittamansa Jämtlannin ja Härjedalenin maakunnat Tanska-Norjalle. - Tanska-Norjan oli palautettava sodan aikana valloittamansa Kalmarin kaupunki ja Öölannin saari Ruotsille. Rauhaa solmittaessa tanskalaiset olivat täysin vakuuttuneita että köyhä Ruotsi ei kykenisi maksamaan Älvsborgin lunnaita ja että he siis saisivat pitää alueen pysyvästi. Ruotsi kuitenkin onnistui lunnaiden maksussa keräämällä jokaiselta kansalaiselta lisäveron. Suomen kannalta kohtalokasta rauhanteossa oli se että keskiajalta periytyneet oikeudet Jäämeren rannikkoon menetettiin. Vaikka Tanska-Norja myöhemmin lyötiin perusteellisesti Brömsebron rauhaan 1645 ja Roskilden rauhaan 1658 päättyneissä sodissa, suuria aluevoittoja muualta saanut Ruotsi ei enää välittänyt vaatia näitä oikeuksia takaisin. Lähteet [1] http://www.historiesajten.se/freder2.asp?id=4 Kotikuri Kotikuri tarkoittaa talon isännän oikeutta ja velvollisuutta huolehtia palvelusväkensä ja lastensa hyvistä tavoista ja käytöksestä. Vuonna 1664 vahvistettiin Ruotsissa isännän oikeus kurittaa palvelijoitaan. Lisäksi kirkolliset säädökset ohjasivat perheen sisäisiä suhteita. Vuoden 1664 asetus heijasti voimakkaasti näkemystä, että kaikki oli saatava isännän valvonnan ja vastuun alle. Isännän velvollisuus oli kurittaa lapsiaan, ja hänen oli huolehdittava heidän tapojensa puhtaudesta. Jokapäiväisessä elämässä, työssä, kasvatuksessa ja hyvien tapojen ylläpidossa valtaa käytettiin näin talojen seinien sisäpuolella, sillä isäntä ratkaisi, milloin ja miten kotikuria harjoitettiin. Esivalta salli hänen käyttää mahtiaan niin kauan, kun kaikki meni hyvin. Jos perheenpää epäonnistui kotikurin ylläpidossa, viranomaiset puuttuivat asiaan armotta. Englannin yleinen laki salli aikoinaan lasten kohtuullisen ruumiillisen kurituksen sekä kotona että koulussa. Vuonna 1904 säädetty Laki lapsiin kohdistuvasta julmuudesta salli edelleen alaikäisten kohtuullisen kurituksen, kun siihen oli aihetta. Samoin aviomies sai kurittaa vaimoaan. Tämä poistettiin laista vuonna 1891. Lähteet - Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 13. - Nygård, Toivo, Suomen palvelusväki 1600-luvulla. Jyväskylä 1989, s. 35–38. Kuokkavierailu Kuokkavierailu on kutsumattoman, useimmiten ei-toivotun vieraan käynti juhlatilaisuudessa. Kutsumatonta vierasta sanotaan kuokkavieraaksi. Yleisemmin kuokkavieras tarkoittaa kutsumatonta vierasta laajemmin. Kuokkiminen tarkoitti alkujaan kerjäämistä. Yleensä juhlien kuokkavieras etsii juhlista syötävää, juotavaa ja/tai ihmiskontakteja tai korkea-arvoisten ihmisten juhlissa tietoja näistä ihmisistä. Kuokkavierailu oli yleistä varsinkin 1700-luvun eteläpohjalaisessa maatalousyhteiskunnassa ja nykyään muun muassa Yhdysvalloissa missä kuokkavierailua kutsutaan muun muassa nimellä wedding crashing. Kuokkavieras voi olla oma itsensä tai esiintyä vaikkapa jonkin juhlijan kaukaisena sukulaisena tai paikan henkilökuntaan kuuluvana. Kuokkavieraat ovat joskus aiheuttaneet ongelmia muun muassa juopuneena, mikä on saattanut johtaa väkivallantekoihin puolin tai toisin. Kuokkavieraat Suomen historiassa Häät olivat menneinä aikoina koko maaseutuyhteiskunnan tärkeimpiä ja keskeisimpiä tapahtumia, joten hääseremoniat saattoivat kestää useita vuorokausia. Kutsumattomana häihin tullutta nimitettiin kuokkavieraaksi, ja jos heitä oli enemmän, puhuttiin ainakin paikoin jalkaväestä. Kuokkavierailut (golfstånderi) olivat erityisesti eteläpohjalainen ongelma. Alun perin niitä pidettiin sopimattomina, koska niiden katsottiin rikkovan häärauhaa. ¹ Kun Pohjanmaalla nuorten sakkiutuminen isonvihan jälkeen yleistyi, myös kuokkavierailut lisääntyivät. Viranomaiset ja papisto suhtautuivat kuokkavieraisiin hyvin kielteisesti. Niinpä Pohjanmaan maaherra kuulutti 1756, että kuokkavieras voitiin tuomita sakkoihin ja vahingonkorvauksiin, jos hän aiheutti häiriötä. Miespuolisen vierailija voitiin lisäksi lähettää sotapalvelukseen ja naispuolinen yleiseen kehruulaitokseen. Kauhavalla, Härmässä, Vöyrillä, Isossakyrössä ja Alavudella kuokkavieraat olivat ongelmana jo 1750- ja 1760-luvun vaihteesta lähtien. ² Erityisesti Lapuan suurpitäjässä, mutta laajemminkin Etelä-Pohjanmaalla uhkailtiin pitkin 1700-lukua kutsumattomia häävieraita kirkoneuvoston määräämin sakoin ja jalkapuurangaistuksin, kunnes 1770-luvulta lähtien heitä alettiin haastaa käräjille ja tuomita kihlakunnanoikeuksissa. Etelä-Pohjanmaan ulkopuolella kuokkavierailuja ei sen sijaan koettu kovin näkyvänä nuoriso-ongelmana. Kuokkavieraita häihin houkutteli varsinkin viina. Viimeistään 1770-luvulla maakuntaan näyttävät juurtuneen rahahäät, jolloin käytössä olivat raharingit: häävieras maksoi monesti suuren ihailijaparven ympäröimänä riittävän summan rahaa ja sai vastikkeeksi viinaryypyn. Lapuan laki kielsi rahahäät kokonaan ja määräsi viiden ruplan sakon sekä morsiamelle että muille rahankeruussa mukana olleille. Kutsutta häihin tulleille oli sakko kaksi ruplaa. (Hallitussääntö §:t 12 ja 13.) Rahahäät tiesivät nuorelleparille tuloja, minkä takia kuokkavieraisiin alettiin suhtautua aikaisempaa myönteisemmin. Niinpä kun Kuortaneen kirkkoherra yritti 1836 kieltää rahahäiden pitoa, pitäjänkokous pystyi lykkäämään päätöstä parilla vuodella. Pitäjäläiset perustelivat nihkeää kantaansa kuokkavieraskieltoon paitsi vanhalla perinteellä myös sillä, että tällä tavalla saatiin nuorenparin talous alkuun. Pitäjäkurin käyttöön oton jälkeen kuokkavieraita alettiin sakottaa käräjillä, ja heistä ensimmäiset saivat käräjäsakkonsa jo 1770-luvulla. Vuosina 1840–1889 sakotettiin Etelä-Pohjanmaan käräjillä yli 250 kuokkavierasta, joista yli 40 % oli Lapualta tai sen kappeleista ja runsas neljännes Kuortaneen–Alavuden alueelta. Pitäjäkurin päättyminen lopetti kuokkavierasoikeudenkäynnit vähitellen 1880-luvulla. ³ Katso myös - Joutilaisuus - Lapuan laki - Puukkojunkkarit - Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria - Kuokkavierasjuhlat Lähteet [1] Vilkuna, Kustaa: Herännäisyys sosiaalisena tekijänä. Vanhaa ja uutta Lapuaa. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950, s. 153–161. [2] Kallio, Reino: Häiriköintiä ja henkirikoksia, Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 7, 43–47. [3] Kallio 2009, s. 20, 22–26, 41–43, 50–51, 54, 76, 95–96, 118–119, 150, 204. Aiheesta muualla - Lapuan laki -dokumentti: http://historiatieto.wordpress.com/hallitussaanto-ja-kylanasetus/ Laukon Kurki-suku Kurki-suku (myös Kurck, Korke, Kurk) on useita historian merkkihenkilöitä tuottanut suomalainen aatelissuku, joka tunnetaan 1300-luvun lopulta alkaen. Keskiaikainen Kurki-suku sammui miespuolella 1522, ja Elin Kurjesta jatkunut haara 1937. Kurki-suku (1570-luvulta lähtien nimeltään Kurck) hallitsi Laukon kartanoa ainakin 1400-luvulta vuoteen 1817. Suvun erään jäsenen sinettikuviossa jo 1400-luvun alkuvaiheilta on kurjen kuva. Vaakunassa kuitenkin on miekka kolmen tähden välissä. Vaakuna muodostui vapaaherrojen vaakunaksi paroni Jönsin myötä, joka 1652 rekisteröitiin vapaaherran arvoon Ruotsin ritarihuoneeseen. Vuonna 1797 Arvid Fredrik Kurck (1735–1810) korotettiin kreiviksi, mutta hänen sukuhaaransa sammui. Laukon alkuperäissuku / Niemenpään suku Kansantarinoiden mukaan vanhimman Kurki-suvun kantaisiin kuului 1200-luvun pirkkalaispäällikkö Matti Kurki, joka olisi saanut Laukon haltuunsa urotöistään. Tarinoiden paikannus sinänsä täsmää, sillä Laukon kartanon maat kuuluivat muinaiseen Pirkkalaan, joka on myös Matti Kurki -tarinoiden vahvinta esiintymisaluetta. Yhteyttä on kuitenkin pidettävä kyseenalaisena, koska Matti Kurjen ja ensimmäisen asiakirjoihin merkityn Kurjen (Jaakko, Jaakob, tai Jeppe Kurki, 1300-luvun loppu), Kanta-Hämeessa sijainneen Niemenpään kartanon omistajan ja Suomen alilaamannin, välissä on kokonainen vuosisata, paikkakunta ja maakunta ovat erilliset, eikä Kurki-nimi liene ollut harvinainen. Lisäksi Matti Kurki saattaa olla täysin kuvitteellinen hahmo. Keskiajalla, ennen 1500-luvun kirkkoreduktiota, kuninkaat harvoin antoivat maata perinnöllisinä lahjoituksina muuten kuin kirkolle. Lahjoitukset eli donaatiot yleistyivät vasta 1500-luvulla. Kansantarun tämä yksityiskohta lienee siis myöhäinen, tai sitten se viittaa Laukolle myönnettyyn rälssiin. Laukko ei liene ollut mikään suurkartano, ennen kuin nk. keskimmäinen Kurki-suku (tässä luettelossa "keskiaikainen suku") siitä vähitellen sellaisen kokosi. Keskiaikainen Kurki-suku Niemenpään Kurkien perijätär joskus 1300-luvun loppupuolella meni naimisiin ruotsalais- tai saksalaisperäisen Svärd-lisänimeä käyttäneen Hermannin kanssa, jonka vaakunakuvio oli miekka. Heidän pojistaan ainakin Nils käytti Kurki-nimeä, joskin ilmeisesti miekka-aiheista vaakunaa, mutta yksi pojista, Peder, lienee käyttänyt Svärd-nimeä ("..wanha herra Peder Swärd.."). Pekasta polveutuu Harvialan kartanonherrain dynastia. (Lapsettomaksi arvellun) Nils Kurjen sukulaispojasta (tutkijat arvioineet veljen- tai sisarenpojaksi) Jepestä (Jaakob, Jesper), jonka vaimo oli Karin Klasdotter, Klaus Lydekenpoika Djäknin rikas perijätär, polveutuu lisää Kurki-sukunimeä käyttäneitä keskiajan rälssisäätyisiä, eli nk. keskimmäinen Kurki-suku. Heistä viimeinen miespuolinen oli piispa Arvid Kurki (1463–1522), Turun viimeinen katolinen piispa.¹ Tähän aikakauteen liittyy Elinan surma -runosta kuuluisaksi tullut Klaus Kurki (1400-luvulla). Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari Klaus Kurki mainitaan useissa asiakirjoissa vuosina 1456–1477. Kansanrunossa Klaus on rälssimies, joka polttaa petolliseksi luulemansa Elina-vaimonsa.² Runo lienee ainakin osaksi kuvitteellinen, tai sitten henkilö on sekoitettu. Piispa Arvid Kurjella oli sisar (tai sisarpuoli) rouva Elin, joka oli naimisissa laamanni Knut Erikssonin kanssa. Kumpikaan sisaruksista ei käyttänyt patronymiä. Piispa Arvid Kurjen perillinen, sekä Kurkien nimen ja miekkavaakunan seuraava kantaja oli Elinin poika Jöns Knutsson (1503 – n. 1577), laamanni ja valtaneuvos. Knut Erikssonin ja Elin Kurjen tyttärestä Birgitta Knutintytär Kurckista (1500–1577) tuli Naantalin luostarin viimeinen abbedissa. Aatelinen, sittemmin vapaaherrallinen ja kreivillinen Kurck-suku Piispa Arvid Kurjen sisaresta Elinista, eli keskiaikaisten Kurkien perijättärestä, polveutuu seuraava mieslinjainen suku, joka ei kuitenkaan enää käyttänyt nimeä Kurki. Elin Kurjen aviomies Knut Eriksson kohosi koko valtakunnassa hyvin merkittävään asemaan. Mitään Kurki- tai Kurck-nimien muunnosta hän ei käyttänyt nimensä yhteydessä. Lisänimeä ei käyttänyt myöskään hänen poikansa Jöns Knutsson. Myöhemmin tunnetuksi tulleen Kurck-nimen otti käyttöön vasta Knut Erikssonin pojan poika Axel 1570–80-luvuilla. Silloin nimi oli vielä muodoissa Kurcki, Kurkij ja Kurk. Vaikka lukuisissa sukututkimuksissa toistetaan Knut Erikssonin polveutuvan ruotsalaisesta Erik Axelsson (Kurck) till Näsin suvusta, käsitykselle ei ole mm. Hans Gillingstamin mukaan perusteita. Kurck-nimi ei edes esiinny asiakirjoissa ennen 1500-luvun loppupuolta. Rouva Elinin, jonka vanhemmat olivat olleet Klas Jeppesson Kurki ja vanhempaa Stenbock-sukua ollut Elin Jönsdotter, poika oli valtaneuvos Jöns Knutsson (1503 – n. 1577). Jöns Knutssonin isä Knut Eriksson (kuoli 1539), joka siis tuli "kotivävyksi" Laukon kartanoon, oli valtaneuvos ja vuodesta 1511 Pohjois-Suomen laamanni, ja lienee ainakin isänsä puolelta ollut ruotsalaista aatelia. Jöns Knutssonista tuli isänsä jälkeen laamanni. Suku jatkuu hänen Ingeborg Tottin kanssa solmimansa toisen avioliiton pojasta: - Knut Jönsson (kuoli 1598) oli suomen aatelislippueessa ratsumestarina. Hänen vaimonsa oli Birgitta Pedersdotter Gylta, joka peri Södermanlannin Näshultasta Hedensön kartanon, josta tuli Kurck-suvun tukikohta Tukholman lähistöllä. - Eversti Axel Kurck 1555–1630 oli sotilas, josta nuijamiehet halusivat tuloksetta tehdä päällikkönsä. Myöhemmin Suomen ylipäällikkö. - Valtaneuvos Jöns Kurck (1590–1652) korotettiin vapaaherraksi ja hänestä alkoi vapaaherran arvoon oikeutettu Kurck-suku, joka piti Laukkoa hallussaan vielä runsaat sata vuotta, mutta asettui vähitellen Ruotsin puolelle, jossa he olivat ylhäisaatelia ja usein valtakunnan tärkeiden virkamiesten joukossa. - Knut Kurck (1622–1690) toimi Ruotsin valtaneuvoksena ja Svean hovioikeuden presidenttinä. - Jöns Kurckin poika, Gabriel Kurck (1630–1712), asutti Laukon kartanoa vuodesta 1683 kuolemaansa asti. Gabriel palveli myös kruunun palveluksessa upseerina ja soti muun muassa Espanjassa ja Puolassa. Gabriel oli myös valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan siskonpoika. - Arvid Fredrik Kurck (1735–1810) sai 1797 kreivin arvon, mutta ei introdusoinut sitä ritarihuoneessa. - Knut Kurck (vanhempi) (1761–1831) oli valtiomies, hovimarsalkka ja everstikamarijunkkari. Koko suku sammui mieslinjalta vuonna 1937 ja kokonaan 1946.³ Lähteet - Äldre svenska frälsesläkter, Folke Wernstedt, 1965 (käsittelee Arvi Kurjen sukua ja Svärd-sukua). - Svenska adelns ättartavlor, Gustaf Elgenstierna, 1925 (1998 painos) – käsittelee vapaaherrallista Kurck-sukua. - Laukon omistajia ja vaiheita, Yrjö Raevuori, 1963. Käsittelee sekä Kurki- että Kurck-sukuja. - Den friherrliga ätten Kurcks ursprung, Gillingstam Hans, Genos 2, 1964. - Bidrag till Finlands Historia III-V, Hausen Reinh. (toim.), Helsinki 1904, 1912, 1917. - A Noble Life. The Cultural Biography of Gabriel Kurck (1630–1712), Lagerstam Liisa, 2007. Viitteet [1] Arwid Kurki, Suomen viimeinen katolinen piispa I. Satakunta, 23.01.1875, nro 4, s. 2-4. Kansalliskirjasto Viitattu 16.07.2015. [2] Elinan surma. Kansanopisto, 01.08.1892, nro 8, s. 2-5. Kansalliskirjasto Viitattu 16.07.2015. [3] Seppo Suvanto ja Anneli Mäkelä-Alitalo: / Kurki (1300–2000) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.10.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Aiheesta muualla - http://www.narvasoft.fi/kktie/laukko.html (ks. myös sivulla olevat jatkolinkit) - http://rossi.se/phpGedView/individual.php?pid=I5736&ged=Gustaf_%20Sofia.ged Luettelo Harvialan kartanonherroista Harvialan herra (ruots. Herre af Harfiala, ransk. seigneur de Harviala), oli keskiaikaista perua oleva sittemmin Ruotsin ritarihuoneeseenkin merkitty titteli, joka johtui Harvialan mahtikartanon perinnöllisestä omistamisesta. Näistä kartanonherroista ja herrattarista muodostuu todellinen Harvialan suku, joka oli mahtiasemassa Etelä-Hämeessä ainakin kymmenen sukupolven ajan. Harvialan pääkartano sijaitsi Vanajan pitäjässä, eli nykyisen Janakkalan kunnan alueella. Harvialan dynastia Aiemmista sukupolvista ei ole varmuutta, joskin etelähämäläinen suuromistus on väistämättä syntynyt jo edellisten sukupolvien aikana, ja saattaa hyvinkin olla muinaissuomalaista perua. - Valtaneuvos Juhana Antinpoika Karppi-sukua (Jöns), mainitaan Ruotsin valtaneuvoston jäsenenä ainakin vuodesta 1396 alkaen. Hämeessä hän omisti ainakin Lepistön kartanon ja siihen liittyviä alueita. Eräs esi-isä lienee tullut Saksasta. Karppi-suvun useat toiset esi-isät olivat historian hämäristä merkittävä hämäläinen mahtisuku, vaikkei sen aiempien jäsenten nimiä välttämättä ole säilynyt. - Kristiina Juhanantytär Karppi-suvusta joka naitettiin Turun linnan voudille Nikolaus (Klas) Lydekenpojalle, joka kuului saksalaisperäiseen, mahdollisesti Westfalenin Münsterista lähteneeseen Djäkn-sukuun. - Brigitta (Pirjo) Klauntytär Djäkn, Tyrvännön Suontaan perijätär, naitettu 1418 Harvialan ja Niemenpään kartanoiden omistajalle valtaneuvos Heikki Pekanpojalle vanhempaa Kurki-sukua, joka käytti nimeä Heikki Swärth, Henrik Svärd. Niemenpää oli Kurki-suvun perinteinen pääomistus Kanta-Hämeessä. - Ragnhild Heikintytär (Svärd), Kurki-sukua, joka naitettiin Lepaa-sukua olevalle Hannu Pekanpojalle. - Lepaan Nikolaus (Niilo) tai Klaus Hannunpoika, jonka vaimon nimi ei ole säilynyt mutta joka mahdollisesti kuului Taivassalon Särkilahti-sukuun - Harvialan Pirjo Klauntytär, joka naitettu Hattulan kihlakunnantuomari Lasse Matinpojalle, mutta oli lapseton. Harviala päätyi hänen veljelleen: + Lepaan Bero Klaunpoika, valtaneuvos, jonka vaimo oli Kaarina Yrjänäntytär Stiernsköld Ruotsista - Anna Berontytär Lepaan sukua, Harvialan perijätär (Lepaa päätyi Annan veljelle Hannu Beronpojalle), joka naitettiin Pohjois-Suomen laamannille Matti Lassenpojalle Kruse-sukua - Valtaneuvos Jeppe Matinpoika Kruse, ruotsiksi myös Jesper Mattsson Cruus af Harfwila ja af Edeby, Ruotsin valtakunnan valtiovarainhoitaja eli kamarimestari, jonka vaimo oli vapaaherratar Brita De La Gardie, vapaaherra Pontus De la Gardien ja Sofia Gyllenhielmin tytär. Sofia oli kuningas Juhana III:n äpärätytär rakastajatar Kaarina Hannuntyttären kanssa. - Lasse Jepenpoika Kruse, Harvialan herra, edellä mainittujen nuorempi poika, jonka korotettiin Gudhemin vapaaherraksi (Cruus af Gudhem). Hän hoiti omaisuutta joka oli hänen ja hänen ennenaikaisesti kuolleen vanhemman veljensä Juhana Jepenpojan tytärten yhteistä. + Vapaaherra Lassen, joka oli naimisissa kreivitär Agneta Hornin, Porin kreivikunnan kreivin vanhimman tyttären kanssa, tyttäristä Pirjo Lassentytär (Brita Cruus) meni naimisiin vapaaherra Fabian Wreden, Elimäen paronin, kanssa. Anna Lassentytär meni naimisiin vapaaherra Klaus Hermanninpoika Flemingin, Liperin paronikunnan vapaaherran kanssa. Poikakin heillä oli, mutta perinnönjaossa suomalainen omaisuus päätyi tyttärille. - Lassen veljentyttäret menivät seuraavasti naimisiin: + vapaaherratar Pirjo Juhanantytär vapaaherra Jacob Lilliehöökin kanssa + vapaaherratar Anna Maria Juhanantytär valtakunnankreivi Carl Mauritz Lewenhauptin, Raaseporin ja Falkensteinin kreivin kanssa + vapaaherratar Barbro Juhanantytär ensimmäiseksi kreivi Kaarle Kaarlenpoika Sparren kanssa ja toiseksi kreivi Kustaa Oxenstiernan, Korsholman ja Vaasan kreivin kanssa + vapaaherratar Sofia Kristiina Juhanantytär kreivi Gustav Banérin kanssa. Näille perillisille Harvialan omistukset lopulta päätyivät, ja toisaalta Kruse-suku sammui miehenpuolelta Lassen pojanpojan myötä. Luettelo Louhisaaren kartanonherroista Louhisaaren herraksi ("herre till Villnäs") kutsuttiin Askaisten Louhisaari-nimisen mahtikartanon omistajaa. Louhisaaren (Villnäs) omistajasukuja Louhisaaren arvellaan kuuluneen alueella sydänkeskiajalla sijainneeseen suurempaan maanomistuskokonaisuuteen, johon Louhisaaren lisäksi arvellaan kuuluneen Askainen, Autuinen ja Ahtinen. Maaomaisuuden arvellaan hajonneen perinnönjakojen myötä. Fleming-suku - Magnus Klasson (kuollut 1450 jälkeen) + Tanskasta Suomeen tulleen Suomen laamannina toimineen Klaus Flemingin poika, joka sai Louhisaaren hallintaansa vaimonsa Elin Nilsdotterin perintöosuutena. + Kuitian kartanonherran Henrik Klassonin veli - Edellisen poika Herman Magnusson (kuollut viim. 1490) - Ed. poika Per Hermansson (k. 1519/1520) + Maskun kihlakunnantuomari - Ed. poika Herman Fleming (K. 1583) (Herman Persson) + Kustaa Vaasan hovijunkkari ja yksi tärkeimmistä neuvonantajista + Lapset: Erik, Elin, Klas Hermansson Fleming, Lars ja Magnus - Ed poika Lars Hermansson (k. 1601/1602) + Louhisaaren ja Lehtisten herra. Joutui tasapainoilmeaan Kustaa Vaasan ja kuningas Sigismundin välisessä poliittisessa kilpailussa. - Ed. poika Claes Larsson till Villnäs (1592-1644) + Amiraali, "Ruotsin laivaston isä", joka päästi tuhoisin seurauksin 1628 purjehtimaan uuden Vasa (laiva)n, vaikka tiesi sen epävarmaksi. Vapaaherrallinen Fleming af Liebelitz - Ed. poika Herman Klasson Fleming af Liebelitz (1619-1673) + Valtaneuvos ja amiraliteettineuvos, joka käytännössä johti Ruotsin laivastoa, koska valtakunnanamiraali Gabriel Oxentjierna ei ymmärtänyt merisotaa. + Joutui poliittiseen epäsuosioon neljännesreduktiota kannattaessaan + Rakennutti Louhisaaren kivilinnan ja kirkon 1650-luvun puolivälissä. - Ed. poika Carl Gustaf Hermansson af Liebelitz (1662-1687) + Nuorena kuollut henkivartiorykmentin luutnantti Hänen jälkeensä Louhisaari oli pitkään jakamattomana ed. veli laamanni Herman Hermansson af Liebelitzin (1654-1718) ja ed. veljen Claes Hermansson af Liebelitzin (1648-1687) perikunnan kesken. - Claes Hermanssonin poika Herman Claesson af Liebelitz (1676-1729) + Leskikuningatar Hedvig Eleonoran kamariherra + Velkaantui pahoin - Ed. sisar Anna Claesdotter af Liebelitz (1682-1738) + lunasti veljensä velat - Edellisten serkku Claes Hermansson af Liebelitz (1685-1766) + Ruukinomistaja ja upseeri. - Ed. poika Herman Claesson af Liebelitz (1734-1789) + Hovijunkkari + Velkaantui, minkä vuoksi perikunta joutui myymään Louhisaaren pois suvun omistuksesta Louhisaari sijoitustoiminnan kohteena - Carl Fredrik von Knorring + Everstiluutnantti + Osti 1791 Louhisaaren sijoistuskohteeksi, korjautta ja modernisoi ja möi voitolla eteenpäin - Hans Henrik Kijk + ruukinpatruuna Mannerheim - Vapaaherra Carl Erik Mannerheim (1759-1837) + Kuolemaantuomittiin osallisuudesta Anjalan liittoon, mutta armahdettiin + 1795 Erosi sotilaspalveluksesta ja osti Louhisaaren + Palasi myöhemmin virkatehtäviin, toimi Turun ja Porin maaherrana sekä Suomen Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana (vastaa nykyistä pääministerin tehtävä) + 1824 Kreivin arvo - Ed. vaimo Wendla Sofia von Willebrand (1779-1863) + Uudisti Louhisaaren puutarhan maisemapuutarhaksi miehensä eläessä + Louhisaari oli pääasiassa vuokraajan hoidossa miehen kuoleman jälkeen - Ed. poika Carl Gustaf Mannerheim (1797-1854) + Lunasti Louhisaaren 1846 + Hovioikeudenneuvos, Vaasan ja Viipurin läänien maaherra, hyönteistutkija - Ed. vaimo Eva von Schantz (1810-1895) - Ed. poika Carl Robert Mannerheim (1835-1914) + 1863 Louhisaaren omistajaksi + vaimo Hélène von Julin + 7 lasta, kolmenneksi vanhin Carl Gustaf Emil Mannerheim + Toimi liike-elämässä, oli mukana mm. perustamassa Kuusankoski-yhtiötä, jonka johtajana toimi + Rahaa kului matkusteluun, taiteen ja antiikin keräilyyn, Louhisaaren uudistuksiin ja joidenkin lähteiden mukaan pelivelkoihin + Velkaantui pahoin, pakeni velkojiaan Pariisiin jättäen muun perheen selviytymään hankalasta tilanteesta + Avioitui Pariisissa uudelleen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin kanssa 1883, palasi Suomeen 1887 - Ed. sisar Wilhelmina Mannerheim (1836-1905) + Lunasti Louhisaaren Aurora Karamzinilta lainatuilla rahoilla + Muutti Ruotsiin Mannerheim-suvun jouduttua poliittisesti epävarmaan tilanteeseen ja möi Louhisaaren Myöhemmät vaiheet - Oskar Alfred Hannus (1861-1941) + talousneuvos + Kunnosti Louhisaarta Kansalaissodan aikaisen ilkivallan vahinkojen korjaukseksi - Ed tytär Inkeri Huovinen ja tämän puoliso everstiluutnantti Vilho Huovinen - Sydäntautiliitto ja Suomen Syöpäyhdistys, joilta kartano siirtyi Varsinais-Suomen matkailuyhdistyksen kautta Suomen valtiolle Lähteitä - Louhisaaren Kartano, Toim. Irma Luonatvuori ja Marja Terttu Knapas, Museovirasto 2005 - http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Robert_Mannerheim Luettelo Suomen entisistä kaupungeista Tämä on luettelo Suomen tasavaltaan sen itsenäisyyden aikana kuuluneilla alueilla sijainneista, Suomen itsenäisyyden aikana tai sitä ennen lakkautetuista kaupungeista. Lisäksi esitetään luettelo muuten kuin kaupungiksi tulon kautta lakkautetuista Suomen kauppaloista. Kaupungit Suomen itsenäisyyden aika Kuntaliitosten tai nimenmuutosten yhteydessä tai muuten Suomen itsenäisyyden aikana on lakkautettu seuraavat Suomen kaupungit: - Anjalankoski – liitettiin Kouvolaan 2009 - Joutseno – liitettiin Lappeenrantaan 2009 - Jämsänkoski – yhdistyi Jämsän kanssa 2009 - Karjaa – yhdistettiin Tammisaaren ja Pohjan kanssa Raaseporin kaupungiksi 2009 - Kuusankoski – liitettiin Kouvolaan 2009 - Käkisalmi – luovutettu Neuvostoliitolle 1940 - Mänttä – liitetty Vilppulan kanssa Mänttä-Vilppulaksi 2009 - Nilsiä – liitetty Kuopioon 2013 - Sortavala – luovutettu Neuvostoliitolle 1940 - Suolahti – liitetty Äänekosken kaupunkiin 2007 - Tammisaari – yhdistettiin Karjaan ja Pohjan kanssa Raaseporin kaupungiksi 2009 - Toijala – yhdistetty Viialan kanssa Akaan kaupungiksi 2007 - Vammala – yhdistettiin Mouhijärven ja Äetsän kanssa Sastamalan kaupungiksi 2009 - Viipuri – luovutettu Neuvostoliitolle 1940 Suomen itsenäisyyttä edeltänyt aika Suomen tasavaltaan sen itsenäisyyden aikana kuuluneilla alueilla ovat sijainneet seuraavat ennen Suomen itsenäistymistä lakkautetut kaupungit. - Ulvila, perustettu vuonna 1365, lakkasi olemasta kaupunki 1558, kun kaupunki siirrettiin Poriin. Ulvilan kunnasta tuli uudestaan kaupunki vuonna 2000. - Taipale, perustettu vuonna 1618, lakkautettiin 1646. - Salmi, perustettu vuonna 1632, lakkautettiin 1650. - Brahea, perustettu vuonna 1652, lakkautettiin vuonna 1681. Lieksan kunnasta, jonka myöhemmällä alueella Brahea oli sijainnut, tuli kauppala 1936 ja kaupunki 1973. - Kurkijoki, perustettu vuonna 1668, lakkautettiin noin 1700. Kauppalat Muusta syystä kuin kaupungiksi tulon takia on lakkautettu seuraavat Suomen kauppalat. - Haaga – liitetty 1946 Helsinkiin - Karhula – liitetty 1977 Kotkaan - Koivisto – luovutettu Neuvostoliitolle - Lahdenpohja – luovutettu Neuvostoliitolle - Lauritsala – liitettiin Lappeenrantaan 1967 Suomen kunnat Luettelo Suomen hallitsijoista ja valtionpäämiehistä Luettelo Suomen hallitsijoista sisältää Suomen valtionpäämiehinä toimineet henkilöt. Ruotsin vallan aika (1150-1809) Suomi liitettiin Ruotsin kuningaskunnan osaksi viimeistään 1200-luvun kuluessa. Keskiajan osalta on kuitenkin muistettava, että hallitsijan valta valtakunnan eri puolilla oli varsin rajattua. Käytännössä linnaläänit saattoivat olla hyvinkin itsenäisiä. Tämä korostuu yhtä hyvin varhaisimman kauden kuin unionikaudenkin (1397–1521) osalta. Suomen osalta historiankirjoitus on korostanut varsinkin Viipurin linnanpäälliköiden ja joidenkin Turun piispojen itsenäistä asemaa. 15. helmikuuta 1362 suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa osallistua Ruotsin kuninkaan vaaliin, kun Norjan kuninkaana jo ollut Haakon II Maununpoika valittiin isänsä hallitsijakumppaniksi myös Ruotsin valtaistuimelle.¹ Sverkerin ja Eerikin suvut Sverkerin ja Eerikin suvut taistelivat Ruotsin kruunusta yli vuosisadan ajan, lopulta valtaan nousi jaarli Birgerin poika Valdemar. Knuut II Pitkään asti eri kuninkaiden valtakausien ajoituksissa on pientä epävarmuutta.² Bjälbo-suku Bjälbo-sukua kutsutaan myös Folkunga-suvuksi. Hallituskaudet ovat osittain päällekkäisiä, koska suvun jäsenet toimivat ajoittain toistensa hallitsijakumppaneina. Alaikäisten kuninkaiden hallituskaudella hallitsemisesta vastasi käytännössä holhoojahallitus. Bjälbo-sukuun kuulumaton Matias Kettilmundinpoika johti Ruotsia valtakunnan päämiehenä (rikshövitsman) vuosien 1318 - 1319 välillä.² Mecklenburgin suku Kalmarin unioni Kalmarin unioni oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtioliitto vuosina 1389-1521. Mailla oli usein yhteinen kuningas, mutta suuren osan ajasta Ruotsi kieltäytyi tunnustamasta itsevaltaisia tanskalaisia kuninkaita ja valitsi johtoonsa valtakunnan päämiehen (rikshövitsman), valtionhoitajan (riksföreståndare) tai kansallisen kuninkaan.² Vaasa-suku Pääartikkeli: Vaasa-suku Pfalzin suku Hessenin suku Holstein-Gottorpin suku Venäjän vallan aika Vanha Suomi (1721-1812) Vanha Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuosina 1721 ja 1743. Vanhan Suomen alue eli virallisesti Viipurin, sittemmin Suomen kuvernementti yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Alueen hallitsijoina olivat Venäjän keisarit ja keisarinnat. Romanov-suku Suomen suuriruhtinaskunta (1809-1917) Koko Suomen alue kuului Venäjään 1809-1917. Tällöin rajoitettua itsehallintoa nauttivaa Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsivat Venäjän keisarit.³ Romanov-suku Venäjän pääministeri Helmikuun vallankumouksessa kukistuneen keisarivallan jälkeen, ennen Suomen itsenäistymistä Suomenkin muodollisesti korkein johtaja oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri. Kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Bolševikkien suorittaman lokakuun vallankaappauksen myötä Suomen muodollisesti korkeimpana johtajana toimi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja yhden päivän ajan, jonka jälkeen muodollisesti korkein asema siirtyi toimintansa aloittaneen yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajalle. Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Itsenäinen Suomi (1917-) Lokakuun vallankumouksen yhteydessä eduskunnan puhemiehistö totesi, että Suomi oli joutunut hallitsijattomaan tilaan. Tämän seurauksena eduskunta päätti valita kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan mutta se jäi valitsematta poliittisen tilanteen vuoksi. Kompromissiksi 15.11.1917 päätettiin, että korkeinta valtaa käyttää eduskunta. Suomi julistautui itsenäiseksi tasavallaksi 6. joulukuuta 1917, jolloin muodollisesti korkeimpaan asemaan tuli eduskunnan puhemies. Sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 eduskunta valitsi valtionpäämiehen tehtäviä hoitamaan valtionhoitajan. Hallitusmuototaistelussa kuningaskuntaa ja samalla suuntautumista Saksaan kannattaneet kuningasmieliset kansanedustajat valitsivat syksyllä 1918 saksalaisen Hessenin prinssi Friedrich Karlin aiotuksi kuninkaaksi. Tämä kuitenkin luopui hänelle suunnitellusta asemasta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan ja kuninkuuden ulkopoliittisten edellytysten kadottua. Tämän jälkeen vaihtui valtionhoitaja ja uusi toimenhaltija lopullisesti hyväksyi tasavaltaisen hallitusmuodon eli perustuslain 17. heinäkuuta 1919, jonka jälkeen valtionpäämiehinä ovat toimineet vaalilla valitut tasavallan presidentit. Eduskunnan puhemies Valtionhoitaja Suomen tasavallan presidentti Lähteet - Suomen hallitsijat päätoimittaja Päiviö Tommila, Porvoo, Weilin+Göös 2001 ISBN: 951-35-6633-1 Viitteet [1] Tommila, Päiviö: Suomen hallitsijat, s. 20-108. Weilin+Göös, 2001. ISBN 951-35-6633-1. [2] Kings and Queens of Sweden A thousand year succession The Monarchs of Sweden. Swedish Royal Court. Viitattu 13.04.2013. [3] Tommila, Päiviö: Suomen hallitsijat, s. 200-244. Weilin+Göös, 2001. ISBN 951-35-6633-1. [4] Высшие органы государственной власти РСФСР Справочник по истории Коммунистической партии и Советского Союза 1898-1991 [5] Eduskunta Suomi 80, Tampereen yliopisto [6] Suomen itsenäisyysjulistus [7] Tommila, Päiviö: Suomen hallitsijat, s. 252 ja 342. Weilin+Göös, 2001. ISBN 951-35-6633-1. Suomen historia Mainetodistus Mainetodistus (ruots. frejdebetyg) oli 1800–1900-luvulla Suomessa papiston tai siviilirekisterin pitäjän antama todistus, josta kävi ilmi, nauttiko asianosainen kansalaisluottamusta. Mainetodistuksen sai ilmoitettua tarkoitusta varten pyytää kuka tahansa.¹ Papiston velvollisuutena oli antaa pyydettäessä mainetodistus, joka laadittiin kirkonkirjojen perusteella. Mainetodistuksen tuli sisältää ainoastaan selvitys siitä, nauttiko todistuksen kohteena oleva henkilö kansalaisluottamusta silloin kun todistus annettiin vai oliko henkilö tuomittu menettäneeksi kansalaisluottamuksen ainiaaksi tai tietyksi määräajaksi.² Jos henkilö oli aiemmin tuomittu menettäneeksi kansalaisluottamuksensa ja tämä määräaika oli päättynyt, ei mainetodistukseen saanut merkitä tietoa aiemmasta luottamuksen menettämisestä.² Papiston lisäksi mainetodistuksia olivat velvollisia antamaan myös niin sanottujen eriuskolaisseurakuntien johtajat sekä tietyt siviiliviranomaiset.² Katso myös - Kansalaisluottamus Lähteet [1] Hakkila, Esko – Lehtinen, J. N.: Lakiasiain käsikirja, s. 513. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1924. [2] Hakkila, Esko (toim.): Lakiasiain käsikirja, s. 621. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938. Aiheesta muualla - Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus, sisältävä eräitä määräyksiä papiston annettavista todistuksista (48C/1896) - Asetus, joka sisältää määräyksiä papiston, eriuskolaisseurakuntain johtajain ja sivilirekisteriviranomaisten annettavista todistuksista (69B/1918) Nurkkatanssit Nurkkatanssit tarkoittavat erityisten tanssipaikkojen ulkopuolella yksityisasunnoissa (tällaisen toiminnan sallivien "nurkissa"), ladoissa tai luonnossa järjestettyjä tanssitilaisuuksia, joilla ei ollut viranomaisten lupaa ja joita koskeva tieto ei siksi ollut julkista.¹ Nurkkatansseina on viimeksi laajalti pidetty erityisesti sota-aikaisen tanssikiellon vallitessa järjestettyjä tilaisuuksia, mutta itse perinne on vanhempi. Suikkanen (2012) mainitsee sota-aikaisten nurkkatanssien nojanneen 1800-luvun tanssiperinteeseen.² Ryynänen (2004) ulottaa ilmiön tarkastelun 1600-luvulle saakka.³ Nurkkatansseja säestettiin perinteisesti yleisillä, mukana kuljetettavilla soittimilla, kuten viululla, haitarilla tai mandoliinilla. 1930-luvulta lähtien soittimia täydensi tai korvasi matkagramofoni.¹ Paitsi, että osallistuminen nurkkatansseihin ja niiden järjestäminen vastasivat nuorten tarpeeseen kohdata toisiaan ja pitää hauskaa, niihin sisältyi myös kielletyn viehätystä ja uhmaa viranomaisia kohtaan.² Ilmiön arvostelun kärkenä puolestaan oli ajatus, että luvattomiin tanssitilaisuuksiin liittyi alkoholin käyttöä ja salakauppaa sekä sukupuolimoraalin höltymistä. Katso myös - Tanssikielto Suomessa Lähteet - "Työkisoista suurlavoille : nurkkatanssit 1600-luvulta 1900-luvun alkuun (kirj. Markku Ryynänen)", Kansantanssin koulutusta ja tutkimusta Suomessa ja Virossa, s. 57-68. Tutkivi ; 32. - SKIPin raportteja ; 5. Virrat: Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusasema, 2004. ISBN 951-44-5903-2. - Keskinen, Jarkko, Seppälä, Suvianna & Teräs, Kari (toim.): "Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri (kirj. Merita Suikkanen)", Häkäpöntöistä nurkkatansseihin: arjen ilmiöitä sota-aikana, s. 58-110. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4983-0. Viitteet [1] Suikkanen 2012, 69 [2] Suikkanen 2012, 66-67 [3] Ryynänen, Markku 2004: Työkisoista suurlavoille: nurkkatanssit 1600-luvulta 1900-luvun alkuun [4] Suikkanen 3012, 74-75 Kirjallisuutta - Karhu, Veijo: Nurkkatanssit. Johannekselainen : entisten johannekselaisten yhdysside ja perinteiden vaalija, 2003, nro 3, s. 7. Paimio: Johannekselaiset. (suomeksi) - Lindblad, Ester: Nurkkatanssit. Tervajokelainen, 1996, nro 47, s. 13. ISSN 0356-5645. (suomeksi) Aiheesta muualla - Sota-ajan tanssikieltoa rikottiin salatansseilla Ylen Elävä Arkisto 01.06.2011 - Tanssikielto pakotti tanssimaan salaa Yle 26.8.2010. Opettajaseminaari Opettajaseminaari on kansakoulunopettajien opettajanvalmistuslaitoksista Suomessa historiallisesti käytetty nimitys. Opettajankoulutus on muotoutunut Suomessa vähitellen. Opettajankoulutusta on kehitetty ja järjestetty kutakin koulumuotoa ja jopa opetustehtävää varten erikseen. Ensimmäisenä Suomessa aloitettiin oppikoulun opettajiksi haluavien pedagoginen valmennus Turun akatemiassa jo vuonna 1806. Pysyväisluonteisesti sitä alettiin järjestää vuodesta 1864 lähtien. Kansakoulunopettajien valmistus aloitettiin sekin jo niinkin varhain kuin vuonna 1863. Koulutus aloitettiin tuolloin perustetussa Jyväskylän Seminaarissa, jonka ensimmäisenä rehtorina ja samalla koko opetuksen hengen luojana toimi Uno Cygnaeus. Kansakoulunopettajien koulutuksen yhteydessä kiinnitettiin voimakkaasti huomiota tulevien opettajien siveelliseen kasvatukseen sekä monipuolisten sivistysharrastusten kehittämiseen. Jyväskylän opettajaseminaarin lisäksi tunnettuja opettajaseminaareja 1800-luvulla olivat mm. Sortavalan opettajaseminaarit. Sortavalassa aloitti toimintansa vuonna 1880 sekä nais- että miesopettajaseminaari. Seminaarien merkitys Seminaarin tarkoituksena oli kouluttaa suomenkielisiä kansakoulunopettajia vasta perustetulle kansakoululaitokselle. Koulutuksen yhteydessä kiinnitettiin voimakkaasti huomiota tulevien opettajien siveelliseen kasvatukseen sekä monipuolisten sivistysharrastusten kehittämiseen. Seminaari oli sisäoppilaitos, joka koostui mies- ja naisosastoista. Pääsyvaatimuksena seminaariin oli vuodesta 1880 alkaen kansakoulun oppimäärä, mutta alusta lähtien naisosaston oppilaat olivat huomattavasti vähimmäisvaatimusta koulutetumpia, yleensä ruotsinkielisten säätyläisperheiden tyttäriä. Näille kansakoulunopettajattaren ammatti tarjosi yhden harvoista sosiaalisesti hyväksyttävistä työmahdollisuuksista. Miesoppilaat tulivat sen sijaan useimmiten vähän koulutettuja, ja monen pohjakoulutus rajoittui kierto- ja rippikouluun. Esimerkiksi Jyväskylän seminaarin ensimmäisistä oppilaista naiset olivat yhtä lukuun ottamatta säätyläisperheistä, mutta miehistä ei yksikään. Vaatimattomista oloista lähteneelle miehelle kansakoulunopettajaksi valmistuminen merkitsi sääty-yhteiskunnan aikana melkoista sosiaalista nousua. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseutuyhteisössä kirjoitus- ja laskutaitoiselle opettajalle avautui opetustyön ohella lukemattomia erilaisia luottamustehtäviä. Seminaarien harjoittama sivistystyö oli maatalous-Suomessa erittäin merkittävää. Sen lisäksi, että ne kouluttivat alueensa kansakouluille opettajia, ne virkistivät koko seutunsa hengenelämää. Nuorten seminaarilaisten kuorot, voimistelu- sekä urheiluseurat ja muut kulttuuriharrasteet toimivat mallina koko ympäröivälle yhteisölle. Samalla ne antoivat opettajille eväitä käynnistää vastaavaa toimintaa omalla sijoituspaikallaan. Useat kymmenet kansakoulunopettajat tulivat tunnetuiksi myös kirjailijoina ja kansanperinteen kerääjinä: tunnetuimpia ovat runoilija Immi Hellén (mm. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...") sekä Samuli Paulaharju, joka sai Suomen ensimmäisenä ei-akateemisena henkilönä professorin arvonimen. Seminaareihin oli jo varhain otettu ylioppilaita hospitanteiksi, jotka suorittivat yhdessä vuodessa kansakoulunopettajan pätevyyden. Ylioppilaiden määrän kasvaessa hospitanttijärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän. Helsingissä pidettiin 1920-luvulla kokeellisia kansakoulunopettajakursseja ylioppilaille, ja ne vakinaistettiin vuonna 1934, kun Jyväskylän seminaari muutettiin kasvatusopilliseksi korkeakouluksi, myöhemmäksi Jyväskylän yliopistoksi. Jyväskylän seminaarin viimeinen luokka valmistui vuonna 1937. Samoihin aikoihin seminaarien pääsyvaatimukseksi asetettiin keskikoulututkinto. Opetusohjelma Seminaarien oppimäärä oli aluksi kolmivuotinen, mutta se piteni 1910-luvulle tultaessa asteittain aina viisivuotiseksi. Opetettavaan ainekseen sisältyi kansakoulun kurssin syventäminen, kasvatusoppia, mahdollisesti hieman ruotsia tai jopa saksaa (sortokaudella myös venäjää, jota luettiin äärimmäisen tehottomasti) sekä runsaasti taito- ja taideaineita. Seminaarilaisten tuli osata harmonin- ja pianonsoittoa, laulua, oman sukupuolensa käsityöt sekä voimistelu. Suomessa toimineet seminaarit Suomessa ovat toimineet seuraavat opettajaseminaarit:¹ - ruotsinkieliset: + Tammisaaren seminaari, perustettu 1871 + Uudenkaarlepyyn seminaari, perustettu 1873 - suomenkieliset: + Jyväskylän seminaari, perustettu 1863, muutettiin 1934 Jyväskylän kasvatusopilliseksi korkeakouluksi + Sortavalan seminaari, perustettu 1880 + Rauman seminaari, perustettu 1896 + Raahen seminaari, perustettu 1896 + Heinolan seminaari, perustettu 1899 + Kajaanin seminaari, perustettu 1900 + Kemijärven seminaari, perustettu 1950 + Savonlinnan seminaari, perustettu 1952 Lisäksi oli Ruotsin Haaparantaan jo vuonna 1847 perustettu suomenkielinen seminaari.² Varsinaisten opettajaseminaarien lisäksi Suomessa toimi myös kaksi alakansakouluseminaaria, jotka sijaitsivat Hämeenlinnassa ja Torniossa.¹ Lisäksi Helsingissä ja Turussa toimivat 1950- ja 1960-luvuilla ylioppilaille tarkoitetut väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Muutokset peruskouluun siirtymisen yhteydessä Seminaarit kouluttivat kansakoulunopettajia peruskoulujärjestelmän tuloon saakka. Tällöin opettajankoulutus katsottiin tarpeelliseksi yliopistollistaa. Se toteutettiin perustamalla vuonna 1974 kasvatustieteelliset tiedekunnat Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun yliopistoihin. Samalla Hämeenlinnan seminaari liitettiin Tampereen, Rauman seminaari Turun ja Kajaanin seminaari Oulun yliopistoon. Jyväskylässä oli kasvatustieteellinen tiedekunta jo ennestään. Ruotsinkielisestä opettajankoulutuksesta vastaamaan perustettiin Åbo Akademin alaisuuteen Vaasaan Pedagogiska fakulteten. Seminaarit ja aineenopettajakoulutuksesta vastanneet normaalikoulut (Vaasassa Vasa Övningsskola) liitettiin uusiin tiedekuntiin opettajankoulutuslaitoksina. Heinolan seminaari lakkautettiin, ja sen tiloihin sijoitettiin opettajien täydennyskoulutuskeskus. Joensuuhun siirretty Sortavalan seminaari toimi pohjana Joensuun yliopistolle. Rovaniemen opettajankoulutuslaitos ei toiminut missään vaiheessa seminaarina, vaan se perustettiin samassa muutosvaiheessa Oulun yliopiston sivupisteeksi. Vuonna 1979 laitoksesta tuli Lapin yliopisto. Lähteet [1] Ilkka Teerijoki, Kaisu-Maija Nenonen: "Seminaari", Historian suursanakirja, s. 458. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Svenska Dagbladet Aiheesta muualla - J. M. Mikkola, Muistelmat. Luku 34. Seminaarin lehtorina Jyväskylän seminaarin uskonnon lehtorin kuvaus omasta työstään 1900-luvun alussa. Pohjan pojat (kolhoosi) Pohjan pojat oli Pohjolan punaisen sissipataljoonan miesten vuonna 1922 Vienan Karjalaan perustama kolhoosi. Pataljoonan palattua Läskikapinana tunnetulta retkeltä osa siihen liittyneistä miehistä perusti Karjalan työkansan kommuuniin kuuluneen kolhoosin. Se kuitenkin hajosi pian. Syynä oli viranomaisten vastustus kansallismielisenä pidettyä toimintaa kohtaan. Pontuksen sillat Pontuksen sillat on oletettavasti Pontus De La Gardien mukaan kansanomaisen nimityksensä saaneiden suoportaiden (toisena nimityksenä porrassilta eli telatie¹ ) nimitys. Sillat sijaitsevat entisessä Viipurin läänissä ja Pohjois-Karjalassa. Myöhemmin nimitys on muuttunut tarkoittamaan hiisien ja jättiläisten tapaisia taruolentoja, ja usein nimi liittyy muiden muinaisjäännösten ja omituisten luonnonmuodostumien kansanomaiseen nimistöön, kuten Pontuksen tiet ja kivet sekä Pontuksen kaivannot.² Lähteet [1] http://suometar.puheenvuoro.uusisuomi.fi/21778-suometar-1856-laiska-jaakko [2] Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1967, osa 6, palsta 1418 Rahvas Rahvas eli säädyttömät oli väestöryhmä, jonka edustajia Suomessa oli 1800–1900-luvuilla noin 70 prosenttia koko maan väestöstä. Säädyttömät eivät kuuluneet mihinkään neljästä säädystä, jotka olivat aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Säädyttömillä ei ollut edustusta Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivillä. Rahvas oli yleisesti käytettynä nimityksenä väestön alaluokalle 1500-luvulta lähtien. Sääty-yhteiskunnan alkaessa murtua 1800-luvulla muutti myös rahvaan määritelmä merkitystä, ja sillä alettiin tarkoittaa ennemmin eräänlaista roskaväkeä.¹ Toimeentulo Säädyttömät tulivat toimeen vuokraamalla viljelysmaata, toimimalla työläisinä, palvelijoina kaupungeissa tai palkollisina maaseudulla. Rahvas oli yleisesti ottaen köyhin kansanryhmä. He olivat niin köyhiä, että joillain heistä ei ollut edes mahdollisuutta elättää perhettä. Torpparit Pääartikkeli: Torppari Torpparit olivat maanviljelijöitä, jotka olivat vuokranneet talonpojilta tai aateliskartanoiden omistajilta maata viljeltäväkseen. Torpan kontrahti oli sopimuskirja, joka kirjoitettiin, kun maatalon haltija otti torpparin itselleen töihin. Kumpikin joutui noudattamaan sopimuksessa olevia ehtoja. Vuokraaja oli yleensä aatelinen, rikas porvari tai talonpoika. Torpparit saattoivat saada käyttöönsä polttopuita omistajan metsästä tai uuden asunnon. Sen he joutuivat kuitenkin itse rakentamaan, jos isäntä antoi siihen lupakirjan. Mäkitupalaiset, muonamiehet ja loiset Pääartikkeli: Mäkitupalainen, Muonamies, Loinen (yhteiskunta) Mäkitupalaiset, muonamiehet ja loiset kuuluivat maaseudun köyhimpiin ihmisiin. He saivat toimeentulonsa talojen ja tilojen tilapäistöistä. Mäkitupalaiset ja muonamiehet asuivat omissa pienissä mökeissään, mutta loiset olivat niin köyhiä, että joutuivat nukkumaan toisten nurkissa ja välillä kerjäämäänkin. Loisilla ei ollut muuta omaisuutta, kuin itsensä ja se vaateparsi, joka heillä oli päällään. Sen takia heitä Länsi-Suomessa kutsuttiinkin itsellisiksi. Lähteet - WSOY Aikalainen 7-luokan historian oppikirja - Edita Kronikka 7-luokan historian oppikirja Viitteet [1] http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kulttuurintutkimus:rahvas Rankijärjestelmä Rankijärjestelmä tai rankijärjestys oli virkojen hierarkkinen järjestys, jolla selvisi eri alojen virkamiesten keskinäinen arvoasema toisiin virkamiehiin verrattuna. Se oli voimassa useissa maissa, muun muassa Ruotsissa ja Venäjällä.¹ Järjestelmän nimitys tulee ranskan sanasta rang, jolla viitataan virka-arvoon tai yhteiskunnalliseen arvoon.² Rankijärjestelmä Venäjällä Venäjän keisarikunnassa rankijärjestelmä (ven. Табель о рангах, Tabel o rangah) oli käytössä vuosina 1722–1917. Se oli virkamiesten 14-portainen arvoastetaulukko, jossa siviilivirkanimikkeet ja hovin virkanimikkeet rinnastettiin sotaväen upseerinarvoihin. Rankijärjestelmän otti käyttöön Pietari Suuri, ja se oli käytössä lähes kaksi vuosisataa, keisarikunnan hajoamiseen saakka. Rankitaulukko Taulukon nimikkeissä tapahtui ajan mittaan muutoksia, erityisesti sotilasarvojen kohdalla. Tässä on esitetty taulukko vastaa pääosiltaan 1800-luvun puolivälin tilannetta. Vuodesta 1885 useimmat upseerinarvot nousivat astetta ylempään luokkaan. Valiojoukkoina pidettyjen kaartien upseerinarvot olivat yleensä tavallisen sotaväen arvoja ylemmässä luokassa. Aateluus Kuuteen ylimpään arvoon (I – VI) liittyi aina myös perinnöllinen aateluus. Henkilökohtainen aateluus liittyi jo alimpaan arvoasteeseen. Rankiluokat yksitoista (XI) ja kolmetoista (XIII) jäivät pois käytöstä 1880-luvulla. Puhuttelu Kuhunkin arvoon liittyi oma kunnioittava puhuttelunsa. Suomi Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnossa ei sovellettu venäläistä arvoastejärjestelmää sellaisenaan. Eräs syy tähän oli se, ettei Ruotsin kuningaskunnasta periytynyt virkalainsäädäntö tuntenut henkilökohtaisen tai automaattisesti myönnettävän perinnöllisen aateluuden käsitteitä. Ruotsalaisen järjestelmän säilyttäminen suojasi Suomen autonomiaa, koska näin venäläinen virka-aateluusjärjestelmä ei vaikuttanut aatelissäädystä valittaviin säätyvaltiopäivien valtiopäiväedustajiin eikä suuriruhtinaskunnan autonomiseen päätöksentekoon. Siviilivirkamiesten univormut tehtiin kuitenkin sellaisiksi, että ne vastasivat vastaavantasoisten venäläisten viranhaltijoiden virkapukuja. Myös virkamiesten palkkaluokka- ja arvojärjestys muistutti venäläistä. Suomen itsenäistyttyä arvojärjestelmästä luovuttiin lopullisesti. Heijastukset nykyaikaan Arvojärjestelmän jäänteenä esiintyy hallintobyrokratiassa neuvoksen nimike. Ministeriöiden korkeita virkamiehiä kutsutaan neuvoksiksi ja virka-arvoon liittyy aina jokin ministeriön toimialaan liittyvä nimike tai arvonimi, näitä ovat muun muassa finanssineuvos, hallitusneuvos, maatalousneuvos jne. Presidentti Tarja Halosen puolisoa Pentti Arajärveä puhuteltiin ennen hänen tohtoriksi väittelyään virkanimikkeellään valiokuntaneuvos, joka oli ollut hänen virka-asemansa aiemmin.³ Nykyiset suomalaiset arvonimet on jaettu 16 ryhmään. Ylimpään ryhmään kuuluvat valtioneuvos ja vuorineuvos, alimpaan director cantus ja director musices. Osa arvonimistä on luonteeltaan ensisijaisesti virkanimikkeitä, jotka voidaan myöntää alalla ansiokkaasti toimineelle entiselle tai alemmalle virkamiehelle (esimerkiksi ministeri, opetusneuvos). Osa on puolestaan arvonimiä, joita vastaavia virkoja ei ole olemassa (pitäjänneuvos, arkkiatri). Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Uusi sivistyssanakirja 1990, ks. rangi; vrt. engl. rank. [3] http://www.presidentti.fi/halonen/Public/defaultb3e3.html?nodeid=41434&contentlan=1&culture=fi-FI Aiheesta muualla - Табель о рангах (venäjäksi) - Arvonimet ja aateliset eskoff.net - Tasavallan presidentin asetus arvonimistä 381/2000 - Sukututkimuksen tiedonhankinta Slaavilaisessa kirjastossa: Tabel o rangah - Vanhan Suomen aatelisnimikirja vuodelta 1806 - Dvorjanskaja Rodoslovnaja Kniga Finljandskoi Gubernii - Genos 64 (1993), s. 52-59, 87 Ruotsi-Suomi Ruotsi-Suomi (ruots. Sverige-Finland) on termi, joka on kehitetty Suomen historiankirjoituksessa jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosa nykyisestä Ruotsista sekä ainakin pääosa nykyisestä Suomesta viimeistään 1200-luvulta vuoteen 1808 saakka. Historiallisen epätarkkuutensa vuoksi tätä 1920-luvulla syntynyttä¹ termiä käytetään nykyisin enää vain harvoin. Osmo Jussilan tutkimuksen mukaan käsitteen Ruotsi-Suomi käyttöönotto liittyy Suomen itsenäistymisen jälkeiseen Ahvenanmaan kysymykseen, jossa Suomi ja Ruotsi kiistelivät saarten omistuksesta. Ruotsi pyrki tällöin osoittamaan myös historian avulla saarten kuuluvan Ruotsille sillä perusteella, että käsite Suomi oli vain maantieteellinen. Suomalaisten puolesta Carl von Bonsdorff todisti monin historiallisin esimerkein, miten Suomi-sanaa oli käytetty myös aktiivisesti toimivana yhteisönä. Samasta syystä historioitsija E. G. Palmén otti teoksessaan Oma maa vuonna 1920 käyttöön termin Ruotsi-Suomi.¹ Ruotsi-Suomi ei ollut kahden valtakunnan yhteenliittymä samaan tapaan kuin Tanskan ja Norjan muodostama Tanska-Norjan personaaliunioni, vaan kyseessä oli yhtenäinen Ruotsin valtakunta. Myöhemmän Suomen valtion alue kuului tähän valtakuntaan sen itäisenä osana. Alueella sijaitsivat kahdeksan nykyisen Suomen historiallista maakuntaa, joiden tilalle tuli 1600-luvulla viisi nykyisen Suomen alueella sijainnutta lääniä. Samaan aikaan maakuntia ja läänejä oli myös Ruotsissa ja osa niistä ulottui kummankin nykyisen valtion alueelle. 1500-luvulta lähtien käytettiin lähinnä muodollisessa merkityksessä käsitettä Suomen suuriruhtinaskunta lähinnä siksi, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin oli lisätty "Suomen suuriruhtinas", jolla tarkoitettiin vielä keskiaikana ainoastaan Varsinais-Suomea.¹ Suomi-niminen yhtenäinen hallintoalue muodostettiin vasta sen jälkeen, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle Suomen sodan tuloksena Haminan rauhassa vuonna 1809 ja perustettiin autonominen Suomen suuriruhtinaskunta. Joskus Suomen ja Ruotsin välille tosin tehtiin käsitteellinen ero jo Ruotsin vallan aikana: esimerkiksi 1500-luvun asiakirjoissa Kustaa Vaasa käytti usein mainintaa "Ruotsin ja Suomen kaupungeille" tai toisinaan pelkkää muotoa "Ruotsin kaupungeille". Asiakirjoissa esiintyy myös erikseen maininta "Suomen kaupungeille". Käsite "Suomi" tosin sisälsi silloisessa yhteydessä useimmiten vain Varsinais-Suomen ja Satakunnan, ei esimerkiksi Hämettä tai Karjalaa. Toisinaan Suomea nimitetään jo keskiajan asiakirjoissa Itämaaksi.¹ Katso myös - Ruotsin historialliset pääalueet - Ruotsin vallan aika Suomessa - Varsinainen Ruotsi Lähteet [1] Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit, s. 17–23, 41, 52-54. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3. Kirjallisuutta - Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3. - Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. 3. painos. WSOY, 2008. ISBN 978-951-034-713-3. - Klinge, Matti: Kaksi Suomea. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-07011-8. - Villstrand, Nils Erik: Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812. Helsinki: Svenska Litteratursälskapet i Finland, 2012. ISBN 978-951-853-256-6. Ruotsin vallan aika Suomessa Ruotsin vallan aika on Suomen historian ajanjakso, jolloin Ruotsi hallitsi Suomea. Ruotsin vallan alkamisen ajankohtaan liittyy epäselvyyttä, mutta aikakausi päättyi vuosien 1808–1809 Suomen sotaan. Ruotsin valtakunnasta on tänä ajanjaksona käytetty historiassa myös nimitystä Ruotsi-Suomi. Termi on kehitetty jälkikäteen kuvaamaan sitä valtakuntaa, johon kuuluivat pääosat nykyisestä Ruotsista ja Suomesta. Historioitsija Peter Englund on todennut, ettei Suomi Ruotsin vallan aikana ollut valtioliiton osa tai provinssi vaan "...sen valtakunnan itäinen puolikas, joka käytännössä tuhoutui vuonna 1809, minkä jälkeen molemmat osat lähtivät omille teilleen." Englund pitää erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä "omaisuutena", koska nousu suurvallaksi olisi rutiköyhälle valtiolle ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäisen osan resursseja.¹ Ruotsin vallan aikana Suomi liitettiin osaksi läntistä kristikuntaa sekä läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä, jonka pohjalta syntyivät muun muassa markkinatalous, perustuslailliset valtiomuodot ja legalistisiin laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto. Suomi oli valtakunnan rajamaa, mikä toi alueelle lukuisia sotia ja ryöstöretkiä. Esihistorialliselta ajalta periytyvät suomen kieli sekä eräät kansanuskon ja -kulttuurin piirteet säilyivät Ruotsin vallan aikana, vaikka muuttuivatkin uusiin olosuhteisiin mukautuessaan.² Keskiaika (n. 1150–1523) Pääartikkeli: Suomen keskiaika Osaksi Ruotsin valtakuntaa Kristinusko saapuu Pohjoinen Itämeren alue oli 1100-luvulla katolisen kirkon näkökulmasta pakanallista aluetta ja sen tavoitteena oli alueen käännyttäminen kristinuskoon. Käytännössä kirkon tavoitetta ajoivat alueen katolista uskoa tunnustaneet kuninkaat sekä ristiretkeläiset jotka saivat kristinuskon nimissä valloittaa uusia alueita hallintaansa. Henrikin Liivinmaan Kronikka kertoo 1100-luvun lopulla alkaneesta Baltian verisestä käännyttämisestä katoliseen uskoon pääasiassa saksalaisten kalparitareiden ja tanskalaisten toimesta. Kristinusko oli vakiintunut Ruotsissa 1100-luvulla ja sen orastava valtakunta pyrki myös kilpailemaan Saksan ja Tanskan kanssa vaikutusvallasta Baltiassa ja Suomenlahden ympäristössä taistelemalla pakanoita vastaan. Baltian sotaretki päättyi ruotsalaisten osalta vuonna 1220 saarenmaalaisten tuhotessa heidän sinne perustaman linnoituksen³ . Ruotsin kuningas Eerik Pyhä teki oli jo mahdollisesti tehnyt myöhemmin laaditun Pyhän Eerikin legendan mukaan ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen 1150-luvulla. Kronikan ja muiden tarunomaisten lähteiden mukaan englantilainen piispa Henrik käännytti tässä yhteydessä väestöä Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella. Kirkollisen organisaation vakiinnuttaminen todennäköisesti aiheuttanut suomalaisissa samanlaisia vastareaktioita kuin Baltiassa tai kuten esimerkiksi Lalli-taru tai Hämeen kapina kertovat. On kuitenkin todennäköistä, että läntisen tai itäisen kristinuskon vaikutus oli levinnyt Suomeen jo aiemmin esihistoriallisella ajalla. Tästä on saatu viitteitä esimerkiksi arkeologisissa kaivauksissa tehdyistä hautalöydöistä. Ruotsin vallan alkuvaiheet Ensimmäinen viittaus ruotsalaisten vaikutusvaltaan Suomessa on aikaisintaan 1270-luvulta peräisin oleva pyhän Eerikin legenda, jonka mukaan kuningas Eerik Pyhä ja englantilainen piispa Henrik tekivät 1150-luvulla ensimmäisen ristiretken Suomeen. Arviolta 1320-luvulla kirjoitettu Eerikinkronikka kertoo puolestaan karjalaisten tuhonneen Ruotsin tärkeimmän kaupungin, Sigtunan, vuonna 1187. Lännen kristittyjen, ruotsalaiset, tanskalaisten ja norjalaisten lisäksi, myös ortodoksinen Novgorod kävi ajalle tyypillistä sotaretkin käytyä sotaa Suomen kansojen kanssa. Hämäläiset, tai yleisemmin Länsi-Suomalaiset, olivat käyneet vähintään vuodesta 1042 lähes jatkuvasti sotaa Novgorodia ja karjalan alueen itämeren suomalaisia kansoja, kuten vatjalaisia ja inkeroisia, vastaan. Novgorod oli tehnyt Suomen alueelle tuhoisan ryöstöretken 1227 jonka jälkeen hämäläiset tekivät yli 2000 miehen armeijalla epäonnistuneen sotaretken Novgorodia vastaan heti vuonna 1228. Tämän jälkeen hämäläiset ja varsinais-suomalaiset osallistuivat murmannien ja ruotsalaisten kanssa vuonna 1240 tehtyyn Nevan sotaretkeen⁴ , mikä kertoo jonkinasteisesta yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Seuraava historiallinen viittaus ruotsalaisten vaikutusvaltaan Suomessa on Eerikinkronikassa, jossa kuvaillaan Birger Jaarlin tekemää sotaretkeä hämäläisiä vastaan. Kyseisen sotaretken on katsottu olleen vuosina 1249-1250 mahdollisesti tehty toinen ristiretki Suomeen. Toisaalta Eerikinkronikassa ei puhuta ruotsalaisista vaan esimerkiksi svealaisista, gööteistä ja uplantilaisista⁵ , Ruotsin valtakunnan ollessa vasta muotoutumassa. Eerikinkronikan mukaan ristiretken seurauksena aloitettiin Hämeen linnan rakentaminen. Ruotsinkielinen väestö siirtyi myös asuttamaan Suomen rannikkoa ensimmäisen ja toisen ristiretken aikoihin⁶ ja heistä syntyi ajan saatossa suomenruotsalaiset. Katolinen kirkko oli toiminut Varsinais-Suomessa noin 1100-luvulta lähtien, mutta Turun piispan maininta Ruotsin piispojen luetteloissa ensimmäisen kerran 11.2.1253. Tämä kertoo Ruotsin vaikutusvallan leviämisestä Varsinais-Suomen alueelle. Historialliset lähteet kertovat myös Pentti Birgerinpoika toimineen Varsinais-Suomen alueen herttuana ainakin vuodesta 1284 alkaen⁷ , vaikkakaan hän ei mahdollisesti koskaan käynyt Suomessa.Toisaalta karjalaiset tekivät sotaretken Ruotsiin vuonna 1257⁸ ja lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1275 ainakin Karjalan ja Lapin pakanat yhä piinasivat Ruotsin valtakunnan kristittyjä⁹ . Novgordin kronikka kertoo Novgorodin tehneen sotaretken hämäläisiä vastaan vielä vuonna 1292. Suomalaista muinaisuskoa harjoittaneet karjalaiset olivat olleet tähän asti kauppakumppaneita mm. Gotlannille¹⁰ . Kauppayhteyksistä huolimatta Uplantilaiset tekivät Eerikinkronikan mukaan niin sanotun kolmannen ristiretken Suomeen vuonna 1293 valloittaen Karjalan 14 kihlakuntaa¹¹ . Noin vuoteen 1300 mennessä nykyisen Länsi- ja Etelä-Suomen oli alkanut tulla Ruotsin valtakunnan ja Uppsalan arkkihiippakunnan osia, jota hallittiin linnoista käsin. Käkisalmen alue ja Laatokan Karjala puolestaan säilyttivät siteensä ortodoksiseen Luoteis-Venäjään ja Novgorodiin. Katolisen ja ortodoksisen kulttuuripiirin yhteentörmäys tapahtui siis Suomen tuntumassa. Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus. Siinä määriteltiin myös Ruotsin valtakunnan ja Suomen itäraja ainakin Karjalan osalta. Pohjois-Suomen omistus jäi epämääräiseksi. Ruotsi kuitenkin liitti 1300-luvun kuluessa valtaansa Pohjois-Pohjanmaan rannikolle syntyneen suomalaisasutuksen. Suomesta, tai Ruotsistakaan, ei vielä tässä vaiheessa voi puhua yhtenäisenä hallintokokonaisuutena. Ruotsin valtakunnan itäistä osaa ei vielä 1300-luvulla kutsuttu yleisesti nimellä Suomi tai Finland, vaan tämä nimi tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomen maakuntaa. Laajemmasta Etelä-Suomen alueesta käytettiin alkuvaiheessa nimitystä Österland eli Itämaa. Ruotsin vallan ajan alkaminen oli pitkäaikainen prosessi joka koski Suomen eri alueita vaihtelevasti eri aikoina. Suomi Ruotsin kuningaskunnan osana Ruotsin kuninkaan vallan vakiinnuttamiseksi alettiin 1200-luvun lopulla rakentaa Turun linnaa Varsinais-Suomeen, Hämeen linnaa Hämeeseen ja Viipurin linnaa Karjalaan. Valtakunnanlinnat olivat keskiajalla kruunun hallinnon keskuksia ja tärkeitä vallan laajentamisen välineitä. Linnaa ympäröinyttä hallintoyksikköä nimitettiin linnalääniksi. Ruotsi oli keskiajalla vaalikuningaskunta ja kuninkaanvaali suoritettiin Moran kivillä. Myös Suomen alue sai oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin 1362, mikä heijastaa Varsinais-Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan osana. Hallinnon ja oikeusjärjestyksen kehittymiselle oli kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1319–1364 säädetyllä maanlailla suuri merkitys. Keskiajalla Suomen historiallisista maakunnista Varsinais-Suomi ja Satakunta kuuluivat Ruotsin valtakunnan keskusalueeseen ja ne säilyttivät jo esihistoriallisella ajalla syntyneet yhteytensä Skandinaviaan. Lounais-Suomessa, Hämeessä, Karjalankannaksella ja Etelä-Savossa oli pysyvää maanviljelyyn perustunutta asutusta, joka vähitellen tihentyi ja levittäytyi laajemmalle alueelle. Uudisasutuksen leviäminen ja vakiintuminen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli keskiajan Suomen merkittävimpiä asutushistoriallisia ilmiöitä. Ahvenanmaalla, Turunmaan saaristossa ja Pohjanmaan sekä Uudenmaan rannikkoseuduilla oli lisäksi ruotsinkielistä asutusta. Keskiajalla maaseudun talonpojat olivat Suomen ylivoimaisesti suurin väestöryhmä. Suuri osa nykyisen Suomen pinta-alasta oli vielä keskiajalla erämaata, jossa satakuntalaiset, hämäläiset ja karjalaiset erämiehet retkeilivät, ja jossa asui lappalaisiksi kutsuttua, ainakin osaksi saamenkielistä väestöä. Erämaat eivät kuuluneet minkään valtakunnan alueisiin kuin enintään teoriassa. Ruotsin vallan alkuvaiheessa hallinnolliset asiakirjat kirjoitettiin usein latinaksi, mikä korosti papiston asemaa myös maallisessa hallinnossa. Ruotsin käyttö lisääntyi kirjallisena hallintokielenä 1300-luvun kuluessa. Kaupunkien paikallishallinnossa, varsinkin kansainvälisten suhteiden osalta, myös saksa oli laajalti käytössä. Keskiajan kaupunkien väestön kielisuhteista on kuitenkin mahdotonta esittää täsmällisiä arvioita. Maaseutu ja kaupungit Erona Keski-Eurooppaan talonpojat olivat vapaita eikä Ruotsin valtakuntaan kehittynyt keskieurooppalaisen kaltaista feodalismia. Paikallishallinto perustui maaseudulla pitäjiin ja seurakuntiin. Keskiajalla Suomeen syntyi myös kaupunkilaitos. Kaupungeissa asuneen porvariston eli kauppiaiden ja käsityöläisten osuus väestöstä oli kuitenkin pieni. Suomen tärkeimmät keskiaikaiset kaupungit olivat Turku ja Viipuri. Muita kaupunkeja olivat Naantali, Rauma, Ulvila ja Porvoo. Pohjoismaiden ja Suomen kaukokauppa oli keskiajalla pitkälti saksalaisten hansakauppiaiden hallussa ja tämän vuoksi myös merkittävä osa erityisesti Turun ja Viipurin porvaristosta oli saksalaista. Kaupungeissa paikallishallinnosta vastasi pormestarin johtama raati. Rälssisääty Kuningas Maunu Birgerinpojan hallituskaudella annetulla Alsnön säännöllä 1280 Ruotsiin ja Suomeen syntyi määrällisesti pieni veroista vapautettu maallinen rälssi eli aateli. Hengellisellä rälssillä puolestaan tarkoitettiin maalliselle vallalla maksettavista veroista vapautettua hengellistä säätyä (esim. pappeja, nunnia ja kerjäläisveljiä). Katolisen kirkon piirissä Suomen alueella toimineet seurakunnat kuuluivat Turun hiippakuntaan. Hiippakunnan johdossa toimineella Turun piispalla oli kirkollisen vallan ohella myös runsaasti maallista valtaa ja hän oli esimerkiksi kuninkaan valtaneuvoston jäsen. Yksi huomattavimmista keskiaikaisista Turun piispoista oli vuosina 1412–1450 virassa toiminut Maunu Tavast. Hengellinen rälssi muodosti keskiajan Suomessa luku- ja kirjoitustaitoisen sivistyneistön. Sen jäsenet olivat usein käyneet Turun katedraalikoulua ja osa oli opiskellut myös ulkomaisissa yliopistoissa. Kalmarin unionin aika Suomi Kalmarin unionin osana Pohjoismainen Kalmarin unioni perustettiin Tanskan kuningatar Margareetan johdolla vuonna 1397. Käytännössä unionissa esiintyi ristiriitoja, sillä ruotsalaisylimystö oli ekspansiopolitiikassaan kiinnostunut idästä, Venäjän suunnasta, kun taas tanskalaisten intressit suuntautuivat enemmän etelää - saksalaisalueita kohden. Myöskään eri maiden sisällä ylimystö ei ollut yksimielistä keskenään. Kamppailu vallasta ei suinkaan johtunut yksinomaan modernein käsittein "ulkopoliittisista" erimielisyyksistä. Unionikaudellakaan Suomi ei muodostanut yhtenäistä hallinnollista kokonaisuutta vaan alue jakaantui kahteen erilaiseen hallinnolliseen piiriin. Viipuri toimi merkittävänä, ajoittain lähes itsenäisenä keskuksena Turun kuuluessa lähemmin keskusvallan hallintoalueeseen. Kauko Pirisen sanoin "desentralisoituneessa unionivaltiossa Suomikin oli siis desentralisoitunut. Se ei ollut käytännössä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus."lähde? Tämä Viipurin itsenäinen asema näkyy muun muassa siinä, että vaikka Suomi jaettiin 1435 kahteen laamannikuntaan Etelä- ja Pohja-Suomeen, Viipuriin syntyi kuitenkin jo 1440-luvulla itsenäinen Karjalan laamannikunta, jonka laamannin todennäköisesti asetti Viipurin linnanpäällikkö. Tosin Karjalan laamannilla ei ollut tuomiovaltaa Turun maanoikeudessa.¹² Unionikauden alussa maan asema osana valtakuntaa kuitenkin muuttui. Neljän vuosikymmenen aikana hallitsijan ote Suomesta oli kiinteämpi kuin aikaisemmin. Kuningas Eerik XIII Pommerilainen vieraili Suomessa kaksi kertaa, vuosina 1403 ja 1407. Unionin myötä myös maan johtavat hallintomiehet vaihtuivat, sillä kuningas asetti omia luottomiehiään linnojen johtoon. Abraham Broderinpoika nousi Turun linnapäälliköksi ja laamanniksi nimitettiin niin ikään tanskalainen Klaus Fleming. Myöhemmin merkittäviin asemiin nousivat Klaus Lydekenpoika Djäkn ja Krister Nilsson Vaasa. Piispa Maunu Tavast oli unioninvallan kannattaja. Unioniajan yhteiskunta Rälssimiehistö ja papisto muodostivat unionikaudella poliittisesti johtavan ryhmän. Suomen omat rälssimiehet hallitsivat vain harvoin suurimpia linnaläänejä, joiden johdossa oli yleensä ruotsalaisia tai tanskalaisia, joskus saksalaissyntyisiäkin miehiä, jotka tosin usein olivat asuneet maassa vuosikymmeniä. Kotimainen rälssi vastasi yleensä alemmasta hallinnosta, sotilastehtävistä ja varsinkin tuomioistuimista. Kirkon merkittävimmät virat päätyivät myös unionikaudella kotimaisten rälssisukujen pojille. Toisaalta myös talonpoikaisto saattoi osallistua erilaisten lautakuntien ja käräjäkokousten toimintaan sekä vaikuttaa poliittisiin ratkaisuihin, kuten kuninkaan vaaliin. Turkua ja Viipuria lukuun ottamatta kaupungit olivat unionikaudella pieniä, ja niitä oli hyvin vähän. Siksi myös ulkomaankauppa oli vaatimatonta. Viipurikaan ei kyennyt kilpailemaan Tallinnan kanssa Venäjän-kaupan keskuksena. Kotimaankauppa oli taloudellisesti varmasti ulkomaankauppaa merkittävämpää. Unionikaudella maan hallintoa organisoitiin uudella tavalla taloudellisen tilan parantamiseksi. Vuonna 1405 peruutettiin ilmeisesti satojen maatilojen verovapautukset. Tuolloin luotiin pohja järjestelmälliselle maaverotukselle. Kruunu pyrki lisäämään verotuloja myös uudisasutustoiminnalla: peltoviljelys tuotti verotuloja, kun taas erätalous ei niitä tuottanut. Verotulot saatiinkin nousemaan jakamalla erämaita pysyvän asutuksen käyttöön. Vuonna 1409 alettiin Turussa myös lyödä omaa rahaa, joka erosi arvoltaan Ruotsissa käytetystä rahasta. Ne olivat hopeisia äyrityisiä ja kuuden pennin kolikoita. Vuonna 1407 Suomeen saatiin oma ylin tuomioistuin, Turun maaoikeus, ja sille annettiin myös hallinnollista valtaa. Suomen johtomiehet pystyivät nyt päättämään maan asioista omissa kokouksissaan. Unioni alkaa rakoilla Ulkoisesti unionin alkuaika oli Suomelle rauhan aikaa. Ulkopoliittisesti aktiivinen kuningas Eerik Pommerilainen ajautui kuitenkin konfliktiin hansaliiton kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousseet ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Vaatimattomien Suomessa syntyneiden kapinaliikkeiden ylimysvastaisuuden voi selittää kruunun ja rälssin omistusten laajentuminen¹³ . Tunnetuin näistä kapinaliikkeistä oli ns. Davidin kapina Hämeessä vuonna 1439. Se kohdistui Viikin kartanoon ¹⁴ ¹⁵ . Suomesta ei osallistuttu 1435 Arbogassa järjestettyyn kokoukseen. Saman vuoden syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen. Kapinahankkeiden torjumiseksi suomalaisille talonpojille luvattiin veronalennus kesäkuun 24. päivänä 1436 päivätyssä kirjeessä, jonka allekirjoittajina olivat valtaneuvoston nimissä arkkipiispa, drotsi ja marski. Syyksi esitettiin se, että suomalaiset olivat osoittautuneet uskollisiksi valtakunnalle ja vannoneet, etteivät ottaisi itselleen omaa päämiestä eli lupasivat olla nousematta kapinaan,ja hyväksyisivät valtaneuvoston asettaman päämiehen. Seppo Suvanto on tulkinnut tämän niin, että Ruotsissa pelättiin suomalaisten eli Suomen hallintomiesten irtautumista valtaneuvostosta ja Suomessa valittaisiin oma päämies.¹⁶ Suomi ja Ruotsin valtataistelut Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Hänen pahin kilpailijansa, drotsi Krister vetäytyi tämän jälkeen Viipuriin. Yksinvaltaisen hallintojärjestelmän kaatumisen jälkeen Suomen yhteydet Tanskaan katkesivat. Kuitenkaan yhteydet Ruotsiin eivät juuri lujittuneet vaan paikallisten linnaläänien haltijat pitkälti hallitsivat maata. Vuonna 1440 tanskalaiset kutsuivat Kristoffer Baijerilaisen maahan ja hänet julistettiin kuninkaaksi. Ruotsissa käytiin neuvotteluja tunnustamisen ehdoista. Kaarle Knuutinpoika siirtyikin samana vuonna Suomeen ja otti haltuunsa Turun ja Kastelholman linnat luvaten luopua valtionhoitajan asemasta, mikäli saisi koko Suomen läänikseen. Ahvenanmaata lukuun ottamatta tämä toive toteutui. Tilanne muuttui kuitenkin pian, ja pian Kaarle joutui tyytymään pelkästään Viipurin linnalääniin. Turku palasi kuninkaan alaisen voudin valtaan. Kuninkaan tarkoitus oli ehkäistä yhtenäisen Suomen syntyminen. Kristofferin kuoltua 1448 Kaarle Knuutinpoika purjehti Viipurista 800 asemiehen kanssa Tukholmaan, jossa hänet valittiin kuninkaaksi (1448–1457), ilmeisesti hänen aseellisen ylivoimansa takia. Hallituskautta leimasi sota Kristian Oldenburgilaista vastaan, mikä lisäsi verorasitusta myös Suomessa. Tänä ajanjaksona Suomi oli kuninkaan merkittävin tukialue. Vuonna 1457 Ruotsin suurylimystö nousi kapinaan kuningasta vastaan, ja tämä pakeni Danzigiin. Kristian Oldenburgilainen valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän hallitsi vuosina 1457–1464. Uuden kuninkaan kannatus ei kuitenkaan ollut kaikkien jakamaa - varsinkaan Viipurissa. Kiistaa itärajasta Seuraavaa ajanjaksoa leimaavat ongelmat valtakunnan itäosissa. Asutuksen levitessä erämaille, alkoivat rajakiistat ja kahakat Novgorodin ja karjalaisten kanssa. Samalla kun savolainen asutus eteni, myös Pohjois-Karjalaa asutettiin. Vuonna 1478 Novgorod liitettiin Moskovaan, ja itärajan taakse nousi uusi voimatekijä. Rajaa varmistamaan alettiin rakentaa Olavinlinnaa uudisasutuksen turvaksi. Venäläisestä näkökulmasta käsin kyse oli rajasopimuksen rikkomuksesta ja avoin sotatila vallitsi useiden vuosien ajan aina vuonna 1482 solmittuun välirauhaan. Rajan kulusta ei päästy kuitenkaan yksimielisyyteen. Akselinpojista Sten Sturen kauteen Taistelussa Ruotsin kuninkaan kruunusta tultiin Suomenkin linnoja valtaamaan ja taivuttamaan unionikuninkaan taakse. Tanskalainen ritari Eerik Akselinpoika Tott tuli veljiensä kanssa valtaamaan linnoja 1480-luvulla, ja lopulta kaikki linnat olivat Akselinpoikien hallussa. Eerikin kuoltua hän jätti Viipurin, Hämeenlinnan ja Savonlinnan läänit veljilleen Ivarille ja Laurille, joka jo entuudestaan hallitsi Raaseporia. Yhtenäisen valtapiirin syntyminen ei kuitenkaan sopinut valtionhoitaja Sten Sturen suunnitelmiin. Vuonna 1481 Sten Sture saapui Suomeen, aina Viipuriin saakka. Sopua valtionhoitajan ja paikallisten mahtimiesten välille ei saatu syntymään: valtionhoitaja lupasi väestölle verohelpotuksia; läänitysten haltijat eivät taas hyväksyneet näitä. Unionikauden loppuvaiheessa ei Pohjoismaihin enää noussut yhteisesti hyväksyttyä hallitsijaa. Tanskan kuningas Hannu (1481–1513) ei saavuttanut hyväksyntää unionimaissa, vaan valtaneuvostot ottivat johdon käsiinsä. Vuonna 1483 Sten Sture sai haltuunsa kolme lääniä Suomesta: Viipurin, Savonlinnan ja Hämeenlinnan. Aikaisemmasta Akselinpoikien valta-alueesta tuli valtionhoitajan tukialue ja Suomesta tuli entistä kiinteämmin keskusvallan alainen; varsinkin kun Raaseporikin tuli Sten Sturen kannattajan, Knut Possen haltuun. Sture ei jakanut linnoja läänityksiksi ylimystölle, vaan hallitsi niitä itsestään riippuvaisten voutien välityksellä keräten merkittävästi verotuloja itselleen. Keskiajan lopun rauhattomuudet 1400-luvun lopulla aikaisemmat kahakat Moskovan kanssa tiivistyivät sodaksi. Vuonna 1495 Viipurin linnaa alettiin piirittää. Myös Länsi-Suomesta kerättiin tuolloin nostoväkeä sotatoimiin. Uhanalaisilla seuduilla kaikki 15 vuotta täyttäneet otettiin aseisiin, minkä lisäksi maahan saapui myös saksalaisia palkkasotureita ja väkeä Ruotsin puolelta. Venäläisten hyökkäykset ulottuivat Karjalan ohella myös Pohjanmaalle, Savoon ja Hämeeseen. Rauha solmittiin vuonna 1497. Samana vuonna valtaneuvosto erotti Sten Sturen valtionhoitajan tehtävästä. Suomen linnaläänit jäivät kuitenkin hänen haltuunsa. Seurasi sisällissota, jossa kuningas Hannu kukisti valtionhoitajan joukot nousten myös Ruotsin kuninkaaksi (1497–1501). Vuonna 1499 Sturen oli luovuttava alueistaan Suomessa. Vuonna 1503 valtionhoitajaksi valittiin Svante Niilonpoika Sture (1504–1512), jolle myös Suomen johtavat miehet antoivat uskollisuudenvakuutuksensa. Turussa pidetyssä kokouksessa hänen valintaansa asetuttiin tukemaan. Yksimielisyys oli kuitenkin näennäistä, sillä osa Suomen herroista ajoi Sten Sturen omaisten kanssa omaa poliittista linjaansa. Päämäärät ovat jossain määrin jääneet epäselväksi. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut idänpolitiikan keskeisyyttä erimielisyyksissä. Vaasa-aika (1523–1617) Kustaa Vaasan hallituskausi Unionin lopputaistelut Unionin loppuaikana oli Suomessa rauhatonta muuallakin kuin Viipurissa, 1500-luvun alussa tanskalaiset kävivät ryöstöretkillä Suomen rannikoilla, ja kaapparikapteeni Otto Rudi ryösti Turun sekä sen tuomiokirkon aarteet. Tanskalaisen unionikuninkaan Kristian II:n noustessa valtaan, hän kruunajaisissaan mestautti kymmenittäin ruotsalaisia ylimyksiä. Sitä kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Ruotsalainen ylimys Kustaa Vaasa nousi vastustamaan unionikuningasta ja sai talonpojat puolelleen. Myös saksalaiset hansakauppiaat tukivat Kustaa Vaasaa ja toimittivat hänelle aseita ja rahaa. Suomalaissyntyiset Flemingin veljekset Eerik ja Iivar valloittivat Suomen linnat Kustaa Vaasalle ja ajoivat tanskalaiset pois Suomesta vuonna 1523. Pohjolan unioniaika päättyi, ja Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas. Varhaismoderni valtio syntyy Kustaa Vaasan kaudella alkaa yhtenäinen Ruotsin valtakunta muodostua. Hänen onnistui kukistaa omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio puolestaan nujersi kirkon. Verilöylyn jo heikentämä ylhäisaateli kiinnitettiin nyt tukemaan kuninkaallista politiikkaa. Hallituksen hoito jatkoi kuitenkin keskiaikaista perinnettä: kuninkaalla oli apunaan lukuisia aatelisia sekä kirjureita, jotka eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti virkamiehiä. Myöskään hallinnossa ei vielä ollut selkeää työnjakoa vaan toimitehtävät kuninkaan palveluksessa vaihtelivat tilanteen mukaisesti. 1530-luvulla Kustaa Vaasa alkoi tuottaa maahan saksalaista hallintohenkilöstöä, joiden mukana Ruotsiin saapuivat myös uudet näkemykset hallitsijanvallasta. Vuonna 1544 Västeråsin valtiopäivillä kuninkuus muutettiin perinnölliseksi ja Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik nimettiin kruununperijäksi. Kruunun paikallishallinto keskittyi läänitysten peruuttamisen jälkeen voutien käsiin. Näiden tehtävät olivat moninaisia, mutta verojen kerääminen oli niistä tärkeimpiä. Kustaa Vaasan aikana tässä siirryttiin myös kirjalliseen hallintoon; ensimmäisenä aletaan laatia verotuksen avuksi systemaattisia maakirjoja (maaomistuksesta), pian seuraavat muunlaiset luettelot ja kirjalliset tilitykset. Voudit vastasivat myös autioksi jääneiden talojen asuttamisesta uudelleen, kyyditysjärjestelmästä ja tiestöstä. Voudin piti myös estää maaseudulla laittomasti harjoitettu kaupankäynti sekä käsityö. Myös yleisen järjestyksen ylläpito ja käräjistä huolehtiminen kuuluivat voudin tehtäviin - näin varmistettiin kruunun osuus verotuloista ja sakkomaksuista. Hallinnon tehostaminen nostikin kruunun verotuloja kymmenillä prosenteilla. Sota Venäjää vastaan Suomen kannalta ulkopoliittisesti merkittäviä olivat edelleen jatkuvat konfliktit Venäjän kanssa; Kustaa Vaasan kauden alkuvaiheessa pyrittiin jälleen saamaan selvyyttä rajalinjan kulkuun neuvotteluin. Ruotsalaiset pyrkivät lykkäämään rajan tarkistamista mahdollisimman pitkälle, ja väliaikaisista sopimuksista huolimatta kahakat ja molemminpuoliset ryöstöretket jatkuivat. Vuonna 1555 Viipurissa pidetyssä aateliskokouksessa suositeltiin kuninkaalle sotaan ryhtymistä. Hyökkäys sai aikaan Iivana Julman vastaiskun Viipurin ja Savon suunnilla. Vuosina 1556–1557 käydyt neuvottelut päättyivät 40 vuoden mittaisen välirauhan solmimiseen. Tarkoitus oli järjestää 1559 uudet neuvottelut rajan kulusta, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Aatelin väärinkäytökset Sota-aikana kuningas oli oleskellut pitkään Suomessa. Tuolloin hän määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä. Tämän tutkinnan tuloksena syntynyt ns. Jaakko Teitin valitusluettelo, joka on merkittävä 1500-luvun yhteiskuntahistorian lähde. Kesällä 1556 kuningas muodosti vielä Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin kuninkaan poika Juhana. Kustaa Vaasa kuoli syyskuussa 1560. Valtaistuimelle häntä seurasi Eerik XIV. Valtaistuinriidoista suurvaltapolitiikan alkuun Eerik XIV:n valtakausi Eerik XIV kruunattiin kuninkaaksi 1561. Hän pyrki entisestään voimistamaan kuninkaanvaltaa suhteessa ylimystöön ja siten myös veljiinsä. Näiden asemaa heikentääkseen Eerik perusti uusia kreivi- ja vapaaherrakuntia jakamaan herttuain valtaa. Suomessa kuninkaan politiikka näkyi myös uusien laamannien nimittämisessä maahan. Vuonna 1561 kuningas hyväksytti valtiopäivillä ns. Arbogan artikkelit, joiden avulla herttuat alistettiin kuninkaan valvontaan ja näiltä vietiin itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus. Keskeistä kuninkaalle oli nimenomaan Suomen herttuan Juhanan aseman murentaminen. Juhanan herttuakuntana Suomesta muodostui valtakunnalle alistettu "feodaalinen pienoisvaltio" (Keränen), jolla oma kanslia, vero- ja laskukamari sekä neuvoskunta, joka vastasi valtaneuvostoa. Juhanan edut Liivinmaalla olivat myös ristiriidassa kuninkaan kanssa: Katariina Jagellonican kanssa suunnitteilla olleen avioliiton myötä Juhana saisi haltuunsa Liivinmaalla useita panttilinnoja. Samanaikaisesti Eerik XIV oli ajautumassa sotaan Puolan kanssa Liivinmaalle suuntautuvan ekspansiopolitiikan vuoksi. Vuonna 1561 Tallinnan raati oli jo luovuttanut kaupungin kuninkaan suojelukseen, saman kevään aikana myös Viru- ja Harjumaan aateli erkaantui Saksalaisesta ritarikunnasta. Valtataistelu Konfliktin tiivistyttyä kuningas kutsui vuonna 1563 koolle valtiopäivät, joilla Juhana tuomittiin kuolemaan. Kehitys johti Turun linnan piiritykseen kesällä 1563. Kahakoiden ja pommitusten jälkeen linna antautui 12. elokuuta 1563, minkä jälkeen linnan loisto tuhottiin, herttuapari vangittiin ja vietiin Ruotsiin vankeuteen. 1560-luvulla Ruotsin ulkopolitiikkaa leimasi sodankäynti Baltiassa Puolaa vastaan. Lisäksi Eerik XIV ajautui sotaan Tanska-Norjaa ja Lyypekkiä vastaan. Tämä edellytti hyviä idänsuhteita: sotavoimien keskittäminen muualle edellytti hyviä suhteita Moskovan suuntaan. Eerik XIV:n kausi päättyi vuonna 1568 aateliston noustua kuningasta vastaan. Tällä kertaa myös Suomen ylimystö oli kapinallisten puolella, yhtä lailla vanhat Juhanan kannattajat kuin Eerikin luottomiehetkin. Turun linna tuli kapinallisten haltuun. Eerik vietti seuraavat vuodet vankeudessa, kunnes hänet tuomittiin kuolemaan ja myrkytettiin vuonna 1577. Pitkä viha Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan (1570–1595), joka tunnetaan pohjoismaisena viisikolmattavuotisena sotana. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja vuosina 1573–1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Vuosikymmenen taitteessa organisoitunut sodankäynti käynnistyi jälleen hyökkäyksellä Narvaan (1579) ja Käkisalmen valloituksella vuonna 1580. Narva vallattiin seuraavana vuonna, minkä jälkeiset neuvottelut johtivat vuoteen 1590 kestäneeseen välirauhaan. Välirauhasta huolimatta sissisota jatkui itärajan molemmin puolin, mikä johti Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan laajamittaiseen autioitumiseen 1580-luvulla. Pekka Vesaisen johdolla pohjalaiset tekivät kostoretkiä Vienan Karjalaan. Sota päättyi Täyssinän rauhansopimukseen vuonna 1595. Uusi valtaistuinriita Juhana III:n kuoltua vuonna 1592 jäi valtaistuin vaille haltijaa. Seuraajaehdokkaita oli kaksi: Sigismund ja Kaarle-herttua. Kuninkuuskysymys kietoutui yhteen myös kirkkopolitiikan kanssa: vastauskonpuhdistuksen ajan Euroopassa Sigismund oli katolinen, mikä teki hänen asemastaan entistä ongelmallisemman luterilaisessa Ruotsissa. Vuonna 1593 Sigismund saapui maahan kruunattavaksi. Hallitsijan vakuutuksensa hän antoi seuraavan vuoden syksyllä. Tällöin hän myös hyväksyi Upsalan sääty- ja kirkolliskokouksen (1593) luterilaisen linjan. Sigismundin kruunauksen myötä Ruotsin ja Puolan välille syntyi muutamia vuosia kestänyt personaaliunioni; Puolan kuninkaana Sigismund oli aina vuoteen 1632 saakka. Kuninkaan palattua Puolaan, nousi aateliston kesken erimielisyyksiä Kaarle-herttuan asemasta valtionhoitajana. Tässä kiistassa Suomen käskynhaltija Klaus Fleming asettui kuninkaan puolelle. Arbogan valtiopäivillä 1597 Kaarle kuitenkin nimettiin valtionhoitajaksi. Tällöin hän myös julisti vastustajansa, ennen kaikkea Klaus Flemingin kapinallisiksi. Ankaroituva oikeudenkäyttö Yleisesti Euroopassa Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua "Mooseksen lakia" eli eräitä kohtia Raamatusta. Mooseksen lain mukaan noituus ja taikuus oli kielletty ja muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Mooseksen laki tuli yleiseksi oikeusohjeeksi Ruotsin valtakunnassa vuonna 1608 ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnan lakiin asti. Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin noin puolessa tapauksista.¹⁷ ¹⁸ 1500-luvun talonpoikaislevottomuudet ja nuijasota Talonpoikaislevottomuudet lisääntyivät Kustaa Vaasan hallintokaudella muun muassa lisääntyneen verorasituksen ja toisaalta hänen poikiensa valtakamppailun myötä. Talonpoikaislevottomuuksien huipentuma oli nuijasota vuosina 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut pohjalaiset ja savolaiset talonpojat. Kapina suuntautui Suomessa valtaa käyttänyttä aatelia ja erityisesti Klaus Flemingiä vastaan. Kapinoitsijat hakivat apua Ruotsin kruunua tavoitelleelta Kaarle-herttualta. Kapinan syinä nykytutkimus pitää rappasodan sotarasitusta, taloudellista taantumaa ja linnaleirijärjestelmän aiheuttamia kärsimyksiä. Tutkijat ovat olleet erimielisiä siitä, miten suuri vaikutus Kaarle-herttuan harjoittamalla Klaus Flemingin vastaisella yllytyksellä oli nuijasodan syntyyn.¹⁹ ²⁰ . Suurvalta-aika (1617–1721) Stolbovan rauha Vuosina 1604–1611 Södermanlannin herttua Kaarle oli Ruotsin kuningas Kaarle IX. Hänen hallituskaudellaan valtakunta kävi miltei jatkuvasti sotaa Venäjää ja Puolaa vastaan erityisesti Baltian maakuntien Viron ja Liivinmaan omistuksesta. Lisäksi vuosina 1611–1613 käytiin tappiollinen sota Tanskaa vastaan. Kaarle IX:n kuoltua valtaistuimelle nousi hänen poikansa Kustaa II Aadolf. Valtakunnan tila oli huono ja Ruotsin oli solmittava vuonna 1613 rauha Tanskan kanssa. Venäjän kanssa solmittiin Stolbovan rauha vuonna 1617, minkä seurauksena Käkisalmen lääni, Pähkinälinna ja osa Inkeriä liitettiin Ruotsiin. Modernisointia ja uudistuksia Kuninkaan ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan johdolla Ruotsissa ja Suomessa alettiin ulkopoliittisen tilanteen rauhoituttua toteuttaa huomattavia uudistuksia. Armeija ja sotalaitos järjestettiin uudelleen erityisesti alankomaalaisen Morits Oranialaisen antaman esikuvan mukaisesti. Myös laivastoa ja kruunun hallintoa uudistettiin. Maassa saatettiin voimaan uusi hallitusmuoto ja valtakunta jaettiin lääneihin. Suomeen nimitettiin 1600-luvulla lisäksi ajoittain kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja. Suomen kenraalikuvernöörin virassa olivat Nils Tuurenpoika Bielke ja kreivi Pietari Brahe, joiden virka-asuntona toimi Turun linna. Suurvaltakaudella Suomeen perustettiin myös uusia kaupunkeja ja Turun kuninkaallinen hovioikeus sekä vuonna 1640 Suomen ensimmäinen yliopisto Turun Akatemia. Kolmikymmenvuotinen sota Baltiassa Ruotsi kävi edelleen sotaa Puola-Liettuaa vastaan ja 1629 solmittiin väliaikainen Altmarkin rauha. Saksassa syttyneeseen katolisen keisarin ja protestanttisten ruhtinaiden väliseen kolmikymmenvuotiseen sota Kustaa II Aadolf liittyi 1630 noustuaan maihin Pohjois-Saksassa. Ruotsin tavoitteena sodassa oli tukea Saksan protestantteja ja vahvistaa omaa asemaansa. Kustaa II Aadolf kuitenkin kuoli Lützenin taistelussa 1632 ja hänen tyttärensä Kristiina nousi alaikäisenä valtaistuimelle. Käytännössä valtakuntaa hallitsi tässä vaiheessa Axel Oxenstiernan johtama holhoojahallitus. 30-vuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi vakiinnutti asemansa suurvaltana. Kolmikymmenvuotinen sota ja muut suurvalta-ajan konfliktit kuitenkin kuluttivat pahoin Ruotsin ja Suomen voimavaroja. Huomattava osa talonpojista joutui palvelemaan armeijassa ja laivastossa, joissa kuolleisuus oli suurta. Sodista rauhankauteen Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita läänityksiksi aatelistolle. Aatelistolla oli veronkanto-oikeus läänityksillään, mikä vaikeutti kruunun taloudellista asemaa. Kristiinan luovuttua kruunusta nousi valtaan Kaarle X Kustaa, joka hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1654–1660. Hänen hallituskaudellaan Ruotsi kävi sotia sekä Puolaa, Venäjää, että Tanskaa vastaan. Kaarle X kuoli 1660 ja hänen seuraajakseen valtaistuimelle nousi Kaarle XI, jonka hallituskaudella 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin suuri reduktio eli läänitysten laajamittainen peruuttaminen kruunulle. Kaarle XI vähensi aatelin valtaa ja hallitsi valtakuntaa itsevaltaisesti. Suomelle Kaarle XI:n hallituskausi merkitsi pitkällistä rauhaa. Protestanttinen papisto vastasi lukutaidon opettamisesta kansalle ja kirkollista elämää hallitsi puhdasoppisuus. 1695–1697 Suomea koettelivat tuhoisat katovuodet, joiden seurauksena huomattava osa väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin. Suuri Pohjan sota Kaarle XI:n seuraajan kuningas Kaarle XII:n aikana, vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota, jonka seurauksena Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Sodan syynä oli Ruotsin vihollisten Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksin solmima Ruotsin vastainen liitto. Venäjä oli 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa menettänyt yhteytensä Itämerelle. Uudistusmielinen tsaari Pietari I pyrki avaamaan Venäjälle jälleen yhteyden Itämerelle, jotta sen yhteydet ja kaupankäynti Länsi-Eurooppaan helpottuisivat. Vaikka Kaarle XII onnistuikin yksi kerrallaan kukistamaan Tanskan, Venäjän hyökkäysarmeijan (Narvan taistelussa) ja Puolan, kärsivät ruotsalaiset lopulta ratkaisevan tappion venäläisille Pultavan taistelussa vuonna 1709. Kuningas pakeni tämän jälkeen Turkkiin ja valtakunta oli avoinna vihollisen hyökkäykselle. Viipuri vallattiin 1710 ja venäläiset miehittivät lopun Suomesta Pälkäneellä käydyn Kostianvirran taistelun, Pohjanmaalla käydyn Napuen taistelun ja Hangon edustalla käydyn Riilahden taistelun jälkeen vuoteen 1714 mennessä. Venäjän miehitysajasta 1714–1721 käytetään nimitystä isoviha. Miehitysaika oli tuhoisa Suomelle. Tuhansia ihmisiä tapettiin ja vielä useampia vietiin Venäjälle, lisäksi suuri osa maan virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Suuri Pohjan sota ja samalla isoviha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Uudenkaupungin rauhaan 1721. Rauhansopimuksessa Venäjään liitettiin Inkerinmaa, Viro, Liivinmaa ja Käkisalmen lääni sekä Viipuri. Venäjään liitetystä Karjalasta käytetään usein nimitystä Vanha Suomi. Vapauden aika ja kustavilainen aika (1721–1809) Valta pois kuninkaalta Ruotsin valtakunnassa Kaarle XII:n jälkeen säädyt ottivat vallan kuninkaalta vuosien 1719 ja 1720 hallitusmuodoissa ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan ajaksi ("vapauden ajaksi"). Talous ja tiede kehittyivät tänä aikana, mutta toisaalta puolueiden valtapolitiikka aiheutti ongelmia. Ranska ja Venäjä saivat vaikutusvaltaa Ruotsissa rahoittamalla kilpailevia puolueita, joita kutsuttiin myssyiksi ja hatuiksi. ²¹ Hattujen sota Hattujen valtaannousu vuosien 1738–1739 valtiopäivillä johti Suomelle epäedulliseen venäläisvastaiseen ulkopolitiikkaan. Venäjän vastainen hyökkäyssota, hattujen sota, syttyi vuonna 1741. Ruotsi kärsi tappion Lappeenrannan taistelussa samana vuonna, eivätkä sodan myöhemmätkään vaiheet sujuneet sen kannalta hyvin. Vuonna 1742 Ruotsin armeija perääntyi venäläisten hyökkäyksen edessä ja antautui. Venäjä miehitti Suomen uudelleen vuosina 1742–1743. Tätä miehityskautta kutsutaan pikkuvihaksi. Venäjän keisarinna Elisabet levitti vuonna 1742 manifestia, jossa suomalaisia kehotettiin luopumaan Ruotsista ja muodostamaan itsenäinen, Venäjän suojeluksessa oleva valtio. Suomen miehityksen jälkeen puhe itsenäisyydestä kuitenkin lakkasi.²² . Miehitys päättyi Turun rauhaan. Pikkuvihan miehitys ei aiheuttanut yhtä suurta tuhoa kuin pidempään kestänyt ja väkivaltaisempi isoviha parikymmentä vuotta aikaisemmin. Uuden aikakauden ajatuksia Sodan jälkeen kaupan merkantilistiset periaatteet johtivat siihen, että tervasta ja laivanrakennuksesta saatu taloudellinen hyöty jäi Tukholmaan. 1760-luvulla Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen ryhtyi vaatimaan elinkeino- ja sananvapautta.²¹ 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, "Suomen historian isän", vaikutuksesta mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. ²³ Tutkijoista Eino Jutikkala sanoo "Suomen eri maakuntien asukkaiden ja eri säätyjen jäsenten käsittäneen 1700-luvun jälkipuoliskolla itsensä entistä tietoisemmin suomalaisiksi vastakohtana meren takana asuville ruotsalaisille."²⁴ Kustaa III:n levoton valtakausi Vuonna 1772 Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen säädettiin uusi hallitusmuoto, jolla valta palautui takaisin kuninkaalle. Aikakaudella pyrittiin eroon merkantilismista. Sanan- ja uskonnonvapaus laajeni. Suomalaisten upseerien luottamus kuninkaaseen heikkeni, koska aatelisto menetti arvovaltaansa kuninkaalle, joka oli kansan tukema. Jotkut korkea-arvoiset sotilaat siirtyivät Venäjän palvelukseen. ²¹ Vuosina 1788–1790 Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin Kustaa III:n aloittama niin kutsuttu Kustaa III:n sota. Ruotsi sai vastaansa myös Tanskan. Sotaa vastustivat muun muassa Anjalan liiton muodostaneet upseerit. Ruotsinsalmen merivoitostaan huolimatta Ruotsi ei saanut Värälän rauhassa lisäalueita. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja lisäsi kuninkaan valtaa entisestään. Sodan myötä aateliston katkeruus kuningasta kohtaan lisääntyi, ja tämä johti lopulta kuninkaan murhaan vuonna 1792.²¹ Ruotsi menettää Suomen Suomen sota käytiin vuonna 1808–1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sodan taustalla oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Siinä Ranska ja Venäjä liittoutuivat ja Venäjä lupasi painostaa, tarvittaessa asevoimin, muun muassa Ruotsin liittymään Britannian vastaiseen mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi vahvistanut asemaansa merivalta Britanniaa vastaan. Viimeinen Suomen suuriruhtinas Ruotsin vallan aikana oli 1802–1805 lapsena kuollut Kustaa IV Aadolfin toinen poika Kaarle Kustaa.²⁵ Suomen sodan seurauksena Suomi siirtyi Venäjän valtaan ja hallinto järjestettiin autonomian pohjalle. Venäjän keisarista tuli Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas. Lähteet [1] Peter Englund, Suuren sodan vuodet, suomenkielisen painoksen esipuhe. Katso myös: finnica.fi "Suomi ei ollut Ruotsiin kuuluessaan alistettu voittomaa vaan olennainen osa valtakuntaa. Sen vuoksi vanha suomalainen maan nimitys Ruotsi-Suomi on puolustettavissa, mutta toisaalta se voi antaa sen väärän kuvan, että olisi ollut kyse valtioliitosta kahden maan kesken. Jos nimitämme silloista maata Ruotsiksi, emme tarkoita nykyisin tuntemaamme Ruotsin valtiota vaan Ruotsi-Suomea." [2] finnica.fi - SUOMI OSANA RUOTSIN VALTAKUNTAA "Suomi oli seitsemänsadan vuoden ajan osa Ruotsin kuningaskuntaa. Tänä aikana Suomeen juurtui se yhteiskuntajärjestys, jota nyt pidämme itsestään selvänä: monet oikeusperiaatteet, tasa-arvokäsitys ja yksilönvapaus. Toisaalta idän ja lännen rajamaaksi joutuminen toi tänne sotia ja rosvoretkiä ja niiden mukana kurjuutta… Vanha kalevalaishenkinen kansankulttuuri mukautui uuteen länsimais-kristilliseen ympäristöön ja säilytti elinvoimansa." [3] Suomennos Maija-Stina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius: Henrikin Liivinmaan Kronikka, s. 203-204. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. [4] The Chronicle of Novgorod London Offices of the Society, 1914. Viitattu 13.7.2016. [5] Suomentanut Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 44. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. [6] Edited by Joonas Ahola & Frog with Clive Tolley: Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland, s. 329. Studia Fennica, 2014. [7] Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 98. Historian Aitta, 1989. [8] Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 82-83. Historian aitta, 1989. [9] Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 89-90. Historian aitta, 1989. [10] Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 99. Historian aitta, 1989. [11] Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 99. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. [12] Veli Holappa, Verot ja oikeuslaitos 1500-1600 luvulla: Keskiaikainen oikeudenkäyttö [13] Kimmo Katajala: Suomalainen kapina. s. 136. [14] Heikki Ylikangas: Nuijasota s. 174. [15] Kimmo Katajala s. 124-137. [16] Tapio Salminen, Suomen linnojen ja voutikuntien hallinto 1412-1448, s. 37, 38 Pro gradu, Tampereen yliopisto 1993 [17] FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500-1750) © Marko Nenonen and Timo Kervinen [18] JUMALAN LAKI ASTUU VOIMAAN [19] Kimmo Katajala: Miksi nuijasota syttyi Pohjanmaalla? [20] Heikki Ylikangas: Nuijasota, s. 358-359. , 1997. ISBN 951-1-14253-4. [21] fennica.fi Suomi- Vapauden ja hyödyn aika [22] Pieni tietosanakirja: Suomi, s. 478-490. [23] Porthan-Seura [24] Jutikkala-Pirinen: Kivikaudesta Koivistoon, 1989. s. 194, 196, ja 205, sama 2002 painoksessa. [25] vrt. Juva emt. passim ja erityisesti s. 114. Ks. myös A. R. Cederberg, Suomen historia vapauden ajalla, I-II, 1942 ja 1947, passim Kirjallisuutta - Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsingissä: Otava, 2003 (4. painos 2005). ISBN 951-1-17397-9. - Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0. - Suomen historian käsikirja. Edellinen osa, toim. Arvi Korhonen. WSOY 1949, Porvoo - Helsinki. - Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta: Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6. - Helge Pohjolan-Pirhonen, Suomen historia 1523–1617. WSOY 1960, Porvoo - Helsinki. Aiheesta muualla - Agricola-Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä Suomen historia Ruotsit Ruotsit on vanha kansallisuusnimitys. Suomessa sekä suomen läntisissä lähisukukielissä, kuten virossa ja vatjassa, ruotsi-sanalla viitataan ruotsalaisiin. Sen sijaan itäisissä sukukielissä, kuten karjalassa ja lyydissä, sanalla ja sen johdoksilla viitataan yleensä suomalaiseen tai luterilaiseen henkilöön, harvemmin ruotsalaiseen. Karjalassa ja lyydissä sanan arvellaan olevan suomalainen lainasana.¹ Ruotsit-nimityksen alkuperä Ruotsi-sanan arvellaan olevan peräisin muinaisruotsin soutamista tarkoittavasta sanasta, jonka vastine nykyruotsissa on ro. Ruotsin paikannimi Roslagen on samaa juurta ja on alun perin tarkoittanut soutukuntaa. Suomeen ja sen lähisukukieliin sanan arvellaan levinneen niihin aikoihin, kun ruotsalaiset rusit purjehtivat Suomen etelärannikoa pitkin kohti Laatokkaa ja Luoteis-Venäjän keskuksia, kuten Novgorodia.¹ . Itämerensuomalaisista kielistä sana omaksuttiin muihinkin kieliin. Kun ruotsalaisten asutukset Venäjällä venäläistyivät, ruotsia vastaavaa itämerensuomalaista lainasanaa alettiin käyttää venäläisistä muun muassa saamessa, komissa ja udmurtissa. Samaa juurta on myös venäjän kielen sana ruś. Sana lainautui venäjästä takaisin ruotsiin, jonka ryss-sanasta on peräisin suomen venäläistä tarkoittava sana ryssä. ¹ Lähteet [1] Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1072–1073. WSOY, 2004. 951-0-27108-X. Katso myös - Hurri - Lappalaiset - Ruokaruotsi Savolaiset Savolaisilla tarkoitetaan itäsuomalaisesta Savon maakunnasta lähtöisin olevia ihmisiä, jotka muodostavat murteeltaan, perinteiltään, historialtaan ja identiteetiltään ominaislaatuisen ryhmän. 1800-luvulta lähtien savolaisia on pidetty yhtenä Suomen kansan heimoista. Nykyään savolaisten perinteinen kotiseutu, Savo, on jaettu Etelä- ja Pohjois-Savon maakuntiin. Historiallisesti savolaiset olivat aina 1400-luvulta alkaen hyvin ekspansiivinen väestöryhmä. Savolaisväestöä siirtyi uudisasukkaiksi Keski-Suomeen, Kainuuseen, Pohjois-Karjalaan, Päijät-Hämeen pohjoisosaan, Etelä-Pohjanmaan Järviseudulle ja jopa Skandinavian niemimaalle (metsäsuomalaisten alue), mutta nykyään savolaisiksi mielletään yleensä vain ne, joiden läheiset sukujuuret ovat enimmäkseen Savossa. Muuttoliikkeiden vaikutuksesta savolaisia, kuten muitakin Suomen heimoja, asuu nykyisin joka puolella Suomea. Historia Savon aluetta on asuttu yhtäjaksoiseksi kivikaudelta lähtien. Varhaisrautakaudella niin sanottu Luukonsaaren keramiikka kertoo Saimaan vesistöalueella eläneestä, pääasiassa ehkä järvikalastusta harjoittaneesta väestöstä. He olivat luultavasti kielellisiä ja geneettisiä esivanhempia niille myöhempien aikojen Sisä-Suomen metsästäjä- ja kalastajaväestöille, joita maanviljelijät ovat perinteisesti nimittäneet "lappalaisiksi" myös Savossa. Lappalaiset on vanhastaan samaistettu saamelaisiin. Nykytutkimuksessa on kuitenkin usein otaksuttu, että eteläisessä ja keskisessä Suomessa elänyt muinainen lappalaisväestö ei välttämättä aina ollut saamenkielistä tai nykyisten Lapin saamelaisten geneettisiä lähisukulaisia. Luukonsaaren keramiikan jäätyä käytöstä 300-luvulla jaa. Savossa alkaa pitkä, arkeologisesti hyvin niukkalöytöinen kausi, joka ei kuitenkaan tarkoita asutuksen häviämistä. 700-luvun (merovingiajalla) arkeologisten löytöjen määrä vähitellen kasvaa Etelä-Savossa. Löydöt todistavat yhteyksistä läntisempään Suomeen: kyse on ehkä maata viljelevästä uudisasutuksesta. Runsaimmat arkeologiset löydöt tunnetaan nykyisen Mikkelin alueelta vuosien 800–1150 tienoilta. Tuolloin alueella on elänyt alkuperäisen kantaväestön lisäksi eri puolilta tullutta, pääasiassa kuitenkin hämäläistä väestöä. Maata viljelevien uudisasukkaiden ja pääasiassa ehkä kalastuksella eläneen, lappalaisiksi kutsutun kantaväestön kohtaamisista on muistumia kansanperinteessä. Lappalaisten kerrotaan vetäytyneen syrjään suomalaisasutuksen tieltä. Luultavasti kantaväestöä myös sulautui uuteen väestöön. Vuodet 950–1300 olivat karjalaisvaikutuksen aikaa, jonka yksityiskohdista tutkijat eivät ole päässeet täyteen yksimielisyyteen. Laatokalta ja Karjalankannakselta oli hyvät kulkuyhteydet Saimaalle. Tuona aikana Savo karjalaistui merkittävissä määrin niin väestöllisesti kuin kulttuurillisestikin. Savolainen kansa rakentuu siis kolmesta "kerroksesta": kantaväestöstä ("lappalaisia"), hämäläisistä ja karjalaisista. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin raja vedettiin savolaisten ja karjalaisten väliin, jolloin Savo joutui Ruotsin vallan alle. Asutus lisääntyi yhä karjalaisten uudisasukkaiden myötä, esimerkiksi Sääminkiin muutti huomattavasti väestöä Laatokan Karjalasta (katso esimerkiksi Hanhijärven kylä), ja hämäläistäkin väestöä muutti pääasiassa Savilahden seudulle. Olavinlinnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1475. Savolaiset ovatkin vuosisatojen ajan toimineet Ruotsin vallan alla puskurina venäläisten hyökkäyksille. Savolaisten asema ei ollut kadehdittava, sillä 1500-luvulta lähtien Ruotsin kruunu kohteli alamaisiaan kovakouraisesti niin Suomessa kuin Ruotsissakin: verotus oli tiukkaa ja suuria väkimääriä joutui sotaväkeen. Noina aikoina käynnistyi vielä nykyisinkin jatkuva savolaisten leviäminen ympäri Suomea. 1500-luvulla savolaiset uudisasukkaat levittäytyivät lähinnä Suur-Savosta Leppävirran ja Kuopion suunnalle. 1500-lukuun mennessä savolaiset asuttivatkin jo koko nykyisenä Savona tunnettua aluetta ja jopa osia Pohjanmaasta, enimmäkseen tehokkaan huuhtakaskiviljelyn tuloksena. 1600-luvun kuluessa savolaisperäisiä kaskiviljelijöitä työntyi Keski-Skandinavian erämaihin asti (metsäsuomalaiset). Vesi on aina ollut tärkeä elementti Järvi-Suomessa asuvien savolaisten elämässä. Savon lukuisat järvet ovat toimineet kauppa- ja kulkureitteinä, mutta myös sotanäyttämöinä. 1800-luvulla alkanut kansallinen herääminen johti myös savolaisen identiteetin voimistumiseen. Ulkoa omaksuttujen esikuvien mukaisesti nationalismi ja kansallisromantiikka korostivat sekä yleistä suomalaisuutta että maakuntien heimoidentiteettejä. Yhtenäisen suomalaisen kansakunnan rakentamiseen kuitenkin sisältyi se, että perinteisiä kulttuuri- ja murre-eroja häivytettiin. Valtakulttuuri luotiin länsisuomalaisuuden ja hämäläisyyden pohjalta. Suomen yleiskieli toki kehitettiin pääasiassa itäisistä murteista. Savolaisten maakuntalaulu on A. Oksasen kirjoittama Savolaisen laulu. Murre Savolaiset murteet ovat vähentyneet ja yleispuhekieli valtaa alaa.² Tiedotusvälineissä ei kuule savon murretta kuin humoristisiksi tarkoitetuissa yhteyksissä, Savon alueella tehdyissä haastatteluissa ja kansan elämää kuvaavissa ohjelmissa.³ Toisaalta esimerkiksi Savon Sanomat on ollut asiasta eri mieltä. Nykyään koko Savon alueella savolaiset puhuvat savolaismurteita. Savolaismurteet ovat levinneet myös laajalti maakunnan ulkopuolelle, Kainuuseen, Hämeeseen, Pohjois-Karjalaan ja savolaisten kaskenpolttajien mukana jopa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille saakka. Savolaismurteiden alue peittää noin kolmasosan koko Suomen pinta-alasta. Savon alueella savolaismurteet jaetaan kolmeen pääryhmään: Pohjois-Savon, Etelä-Savon murteisiin ja Savonlinnan seudun välimurteisiin. Pohjois-Savon murteiden puhuma-aluetta ovat Hankasalmen itäosa, Haukivuori (liitetty Mikkeliin 2007), Heinävesi, Iisalmi, Joroinen, Jäppilä, Kaavi, Kangaslampi, Karttula, Keitele, Kiuruvesi, Konneveden itäosa, Kuopio, Lapinlahti, Leppävirta, Maaninka, Muuruvesi (liitetty Juankoskeen 1971), Nilsiä, Pieksämäki, Pielavesi, Rantasalmi, Rautalampi, Riistavesi (liitetty Kuopioon 1973), Siilinjärvi, Sonkajärvi, Suonenjoki, Säyneinen (liitetty Juankoskeen 1971), Tervo, Tuusniemi, Varpaisjärvi, Vehmersalmi (liitetty Kuopioon), Varkaus, Vesanto, Vieremä ja Virtasalmi. Etelä-Savon murteiden puhuma-aluetta ovat: Anttola (liitetty Mikkeliin), Hirvensalmi, Juva, Kangasniemi, Mikkeli, Mäntyharju, Pertunmaan (itäosa), Puumala, Ristiina, Sulkava ja Suomenniemi. Savonlinnan seudun välimurteita puhutaan Enonkoskella ja Savonlinnassa (Savonlinnan kaupungin lisäksi entisten Kerimäen, Punkaharjun, Savonrannan ja Säämingin kuntien alueella). Savolaisuus nykyaikana Muuttoliikkeiden, Suomen heimojen keskinäisen kanssakäymisen ja tästä seuraavan heimorajojen ja -piirteiden vähittäisen häviämisen seurauksena ilmentyy savolaisuus nykypäivänä ennen kaikkea asuinpaikan ja puhekielen, murteen, muodossa. Suuria joukkoja savolaisia on ajan kuluessa muuttanut muun muassa Helsinkiin, ja usein ilkikurisesti vitsaillaan nyky-Helsingistä savolaisena kaupunkina. Vuonna 2004 eri puolilla Savoa kouluissa tehdyssä kyselytutkimuksessa 57,6 % vastanneista ilmoitti olevansa ylpeitä savolaisuudestaan. Samaisessa kyselyssä 58,8 % vastasi savolaisten olevan tasa-arvoisia muiden suomalaisten kanssa, ja 23 % piti savolaisia muita suomalaisia parempina. Savolaisiin liittyvät stereotypiat Stereotyyppinen savolainen on puhelias, leppoisa, lupsakka ja humoristinen jopa vääräleukaisuuteen asti. Kielteisenä piirteenä savolaisiin liitetään kierous, joskin Anne-Maria Nupposen väitöstutkimuksen mukaan kyseessä ei ole varsinainen petollisuus⁶ . Pikemminkin savolainen kiertely ja kaartelu asian ympärillä on usein tarkoitettu huumoriksi⁶ tai kohteliaisuudeksi, tylyyden välttämiseksi⁷ . Yhteiskuntatieteilijä Jarmo Siltaoja on esittänyt savolaisen vitsikkyyden kumpuavan Savon vaikeista olosuhteista, joissa maanviljelijät ovat keventäneet vastoinkäymisiään huumorilla⁸ . "Hätäkö tässä elläessä, eijoo vilun eikä nälän puutetta", on savolainen saattanut letkauttaa kuulumisia kysyttäessä⁷ . Savolainen keskustelutaito on kenties taustalla siihen, että "piälysmiehen" eli johtajan rooli sopii savolaiselle hyvin⁸ . Kaarlo Hännisen "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" vuodelta 1929 sanoo savolaisista seuraavaa: "Savolainen heimohaara on ehkä syntynyt hämäläisten ja karjalaisten sekoituksesta. Savolainen on luonteeltaan leikillinen; hänen kielimurteensa on lausunnaltaan erikoista."⁹ Lähteet [1] http://internetix.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet/murrealu.html#4 Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet[vanhentunut linkki] [2] Lötjönen, Kaisu: "Kauppa syntyy paremmin kirjakielellä" – omaa murretta vältellään liike-elämässä Yle. 8.3.2015. Viitattu 25.5.2015. [3] Mykkänen, Pekka: Uutistenlukijan puheessa ei kuulu murre – vielä Helsingin Sanomat. 19.6.2014. Viitattu 25.5.2015. [4] Elo, Aulikki: Kommentti: Wikipedia valehtelee savolaisuudesta Savon Sanomat. 25.5.2015. Viitattu 25.5.2015. [5] Savolaisuus savolaisten nuorten kokemana – Onko savolaisuus in? The Internet Archive. 3.4.2004. Helsingin yliopiston Savolainen osakunta. Viitattu 14.11.2008. [6] Ilta-Sanomat 9.4.2011: Nyt se todistettiin tieteellisesti - tässä kolme totuutta savolaisuudesta! [7] Virolainen, P.: Savolainen selviää huumorin keinoin. Vitonen, 29.04.2013. [8] Heinonen, A.: Savolainen valkaisee mustan huumorilla. Savon Sanomat, 16.04.2013. [9] http://www.sci.fi/~alphabet/heimot.html Kirjallisuutta - Siltaoja, Jarmo: Kyllä voe tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen puhetaitoon. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013. ISBN 978-952-222-395-1. Aiheesta muualla - Savolaisuus savolaisten nuorten kokemana. - Savon kielen seura. - Helsingin Yliopiston Savolainen Osakunta. - Savolaista sukututkimusta. - Savolaismurteet. Suomalaiset Ebba Stenbock Ebba Stenbock (k. 8. maaliskuuta 1614 Ruotsi¹ ) oli ruotsalainen valtarouva. Hän oli käskynhaltija Klaus Flemingin aviopuoliso ja Ruotsin kuningatar Katariina Stenbockin sisar ja sitä kautta kuningas Kustaa Vaasan käly. Vuonna 1597 hän toimi väliaikaisesti Suomen käskynhaltijana. 1800-luvulla vaikuttaneet Zachris Topelius ja Albert Edelfelt kuvailivat Ebba Stenbockia suoraselkäiseksi ja vahvatahtoiseksi naiseksi. Suomalaisille historian lukijoille ja eritoten koululaisille hän on edustanut 1500-luvun vallasnaista ylväimmillään.² Elämä Ebba Stenbockin vanhemmat olivat valtaneuvos Gustaf Olofinpoika Stenbock (1504–1571) ja Brita Eerikintytär Leijonhufvud (1514–1572). Hänen syntymävuotensa on hämärän peitossa; hänen vanhemmillaan oli yli kymmenen lasta, joiden syntymäjärjestys ei ole tarkkaan tiedossa.³ ⁴ Etunimensä Ebba sai äitinsä äidin Ebba Erikintytär Vaasan (1491–1549) mukaan. Ebba Stenbock avioitui mahtimies Klaus Flemingin (1530–1597) kanssa 1. marraskuuta 1573. Häät järjesti hänen sisarensa, leskikuningatar Katariina. Avioliitto oli ensisijaisesti valtapoliittinen, se sitoi Stenbockit ja Flemingit samalle puolelle taistelussa Ruotsin kruunusta. Liiton myötä Stenbockit kasvattivat valtaansa Ruotsin itäisissä maakunnissa eli nykyisen Suomen alueella. Ebba Stenbockin puolisoa on luonnehdittu raa'aksi ja mieskuntoiseksi, hänellä oli useita aviottomia lapsia. Avioparilla oli valtava omaisuus Ruotsin maakunnissa Pohjanlahden molemmin puolin. He omistivat muun muassa Suitian kartanon Siuntiossa, Kuitian kartanon Paraisissa ja Viikin vapaaherrakunnan. Ebba Stenbock jäi leskeksi 13. huhtikuuta 1597. Klaus Fleming oli sopinut tapaavansa vaimonsa Perniön kuninkaankartanossa. Hän oli sairastunut Siuntion Pikkalassa ja lähtenyt sieltä matkaan kuolemaa uhmaten. Sairautensa takia hän joutui pysähtymään Pohjan kirkon paikkeille, missä hän menehtyi. ⁵ Ebba Stenbock kutsui Suomen valtaapitävät Turkuun neuvottelemaan. Hän oli mukana valitsemassa Arvid Stålarmia maan ylipäälliköksi.¹ Suomen ja Viron käskynhaltija Klaus Fleming oli Kaarle-herttuan (myöhemmin Kaarle IX) vastustaja. Hieman Flemingin kuoleman jälkeen Kaarle valloitti Turun linnan. Puolustustaistelua johti leskirouva Ebba Stenbock. Flemingiä ei ollut vielä haudattu, ja kerrotaan, että Kaarle halusi hänen arkkunsa avattavaksi varmistuakseen hänen kuolemastaan. Arkku avattiin Turun linnan kappelissa 20. syyskuuta 1597. Herttua tarttui Fleming-vainajaa parrasta ja sanoi: »Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa! ⁶ » johon Ebba Stenbock vastasi »Jos minun autuas miesvainajani eläisi, ei teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne! ⁷ » Niskoittelunsa takia Ebba Stenbock joutui kotiarestiin ja hänet kuljetettiin tyttärineen Tukholmaan, missä hän eli vangittuna. Hänen poikansa Johan Fleming teloitettiin Turun verilöylyssä marraskuussa 1599. Ebba Stenbockin omaisuus takavarikoitiin kruunulle, mutta hän sai sen takaisin vuoteen 1608 mennessä.¹ Lapset Ebba Stenbock ja Klaus Fleming saivat kuusi lasta: - Gustaf (k. 1583) - Erik (kuoli lapsena) - Karin (k. 1649) - Johan (syntyi luultavasti 1578, k. 1599) - Hebla (k. 1639) - Margareta (k. 1599) Isänsä äidin mukaan kastettu Hebla avioitui Peder Gustafinpoika Banérin kanssa 1615. Karin puolestaan avioitui Erik Klaunpoika Bielken kanssa 1620. Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin alkuunpanema sukuhaara jatkui Heblan lasten kautta. Ebba ei kuitenkaan koskaan nähnyt lastenlapsiaan.¹ Lähteet ja viitteet - Anneli Mäkelä-Alitalo: "Stenbock, Ebba (K 1614) (maksullinen artikkeli)", Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 269–270. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. / Teoksen verkkoversio. - Gustaf Elgenstierna, Den introducerade svenska adelns ättartavlor. 1925-36 Viitteet [1] Suomen kansallisbiografia 9, sivu 270 [2] Suomen kansallisbiografia 9, artikkeli "Ebba Stenbock" [3] http://historiska-personer.nu/min-s/p12ec768f.html [4] Suomen kansallisbiografia 9, sivu 269 [5] http://www.phpoint.fi/ulrikaj/bookshelf/maamme5.htm [6] http://www.turku2011.fi/uutiset/kaarle-herttua-palaa-turun-linnaan_fi [7] http://www.turku2011.fi/uutiset/kaarle-herttua-palaa-turun-linnaan_fi Aiheesta muualla - Glossa.fi - Helsinki.fi - Turku2011.fi Suomen herttua Suomen herttua oli Ruotsin kuninkaan sukulaisille tai suosikeille toisinaan myönnetty arvonimi, jota käytettiin satunnaisesti 1200-luvun lopulta 1500-luvulle. Arvonimeen yhdistyi läänityksenä annettu herttuakunta Lounais-Suomessa. 1500-luvun kuluessa tilalle tuli Suomen suuriruhtinaan arvonimi kuninkaan tai jonkun hänen lähisukulaisensa nimellisenä tittelinä. Keskiaikaiset herttuat Piispa Kol Historioitsija Erius Olai esitti 1400-luvun lopulla, että Linköpingin piispa Kol (k. 1196?) oli toiminut Varsinais-Suomen jaarlina (lat. Dux Finlandiae). Bengt Birgerinpoika Pääartikkeli: Bengt Birgerinpoika Ensimmäinen Suomen herttua, Pentti Birgerinpoika (1254–1291, ruots. Bengt Birgersson), sai arvonimen noin vuonna 1284 vanhemmalta veljeltään Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukolta. Hänen nimittämisensä herttuaksi päätti kolmekymmentäviisi vuotta kestäneen, toisesta ristiretkestä alkaneen piispanvallan. Suomella tarkoitettiin tuohon aikaan nykyisen Lounais-Suomen aluetta jotta sittemmin alettiin kutsua Varsinais-Suomeksi erotuksena muuhun Suomeen. Bengt Birgerinpojan valtakausi ei kestänyt pitkään, sillä hänet valittiin vuonna 1286 Linköpingin piispaksi. Valdemar Maununpoika Pääartikkeli: Valdemar Maununpoika Maunu Ladonlukon nuorin poika, Valdemar Maununpoika (k. 1318, ruots. Valdemar Magnusson) sai Suomen herttuan arvonimen veljensä Birger Maununpojan kruunajaisissa vuonna 1302. Valdemar liittoutui Kuningas Birgeriä vastaan kuninkaan vanhemman veljen, itsenäistä ruhtinaskuntaa tavoitelleen Eerik Maununpojan kanssa. Seuranneessa sisällissodassa Valdemar sai hallintaansa sekä Turun ja Hämeen linnat ja niiden maakunnat, eli suurimman osan tuolloisesta Suomesta, että Tukholman kuninkaanlinnan ja suurimman osan Uplannin ja Borgholmin maakunnista. Kuningas Birger vangitsi sekä Valdemarin että hänen veljensä Eerikin 10. joulukuuta 1317 Nyköpingissä, ja Valdemar kuoli vankeudessa vuonna 1318. Pentti Algotinpoika Pääartikkeli: Pentti Algotinpoika Pentti Algotinpoika (1330–1360, ruots. Bengt Algotsson), kuningas Maunu Eerikinpojan suosikki ja väitetty rakastaja, sai Suomen herttuan arvonimen vuonna 1353 tai vuonna 1354. Hän ei tiettävästi pyrkinyt lujittamaan asemaansa Suomen hallitsijana, vaan tyytyi keräämään tuloja herttuakunnastaan. Hän toimi Skånen varakuninkaana. Pentti Algotinpoika joutui vuonna 1357 lähtemään maanpakoon edellisenä vuonna alkaneen aateliston kapinan seurauksena, ja hän kuoli linnan piirityksessä noin vuonna 1360 yrittäessään palata Ruotsiin. Pentti Algotinpojan hallitsemat maat annettiin vuonna 1357 Eerik Maununpojalle. Eerik Maununpoika toimi isänsä Maunu Eerikinpojan hallitsijakumppanina, eikä tarvinnut herttuan arvonimeä. Hänen myötään Suomen herttuan arvonimi jäi pois käytöstä lähes kahdeksisadaksi vuodeksi. Juhana-herttua: herttuasta suuriruhtinaaksi Pääartikkeli: Juhana III Vuonna 1556 tuolloin 18-vuotias Juhana (1537–1592, ruots. Johan) sai Suomen herttuan arvonimen isältään Kustaa Vaasalta. Juhana oli Suomen herttuoista ainoa, joka perusti herttuakuntaansa todellisen itsenäisen ruhtinaskunnan. Hänen herttuakuntansa käsitti Varsinais-Suomen maakunnan, Raaseporin linnan ja läntisen Uudenmaan sekä eteläisen Satakunnan. Juhana asettui vuosiksi 1556–1563 Turkuun, jossa hän muutti puolustukseen tarkoitetun linnan renessanssipalatsiksi. Ennen naimisiinmenoaan hänellä oli suomalainen rakastajatar, Kaarina Hannuntytär. Juhana vihittiin 4. lokakuuta 1562 ensimmäisen vaimonsa, puolalaisen Katariina Jagellonican kanssa, mikä ei vastannut hänen veljensä, kuningas Eerik XIV:n toiveita. Juhanan ja kuningas Eerikin välit kärjistyivät niin, että valtiopäivät tuomitsivat Juhanan vuonna 1563 kuolemaan ja menettämään asemansa. Samana vuonna kuninkaan joukot piirittivät Turun linnan ja Juhana vangittiin Katariina Jagellonican kanssa Gripsholmin linnaan. Vuonna 1568 aatelisto syrjäytti kuningas Eerikin, ja Juhanasta tuli Ruotsin kuningas. Vuonna 1581 Juhana III otti itselleen Suomen ja Karjalan suuriruhtinaan arvonimen, joka muutettiin pian Suomen suuriruhtinaan arvonimeksi. Juhanan poika Pääartikkeli: Juhana, Itä-Götanmaan herttua Ennen kuolemaansa Juhana III antoi entisen herttuakuntansa ja suuriruhtinaan arvonimen vastasyntyneelle pojalleen, Juhanalle (1589–1618). Vuonna 1606 Juhanan nimellinen Suomen suuriruhtinaan arvo muutettiin Itä-Götanmaan herttuan arvonimeksi. Kustaa II Aadolf Pääartikkeli: Kustaa II Aadolf Kruununprinssi Kustaa Aadolf (1594–1632 ruots. Gustav II Adolf), kuningas Kaarle IX:n poika, sai Suomen suuriruhtinaan arvonimen vuonna 1606, kun Juhana III:n poika Juhana sai Itä-Götanmaan herttuan arvon. Luettelo Suomen herttuoista - 1284–1291 Bengt Birgerinpoika - 1302–1318 Valdemar Maununpoika - 1353–1357 Pentti Algotinpoika - 1556–1563 Juhana III (suuriruhtinas) - 1589–1606 Johan, Itä-Götanmaan herttua (suuriruhtinas) - 1606–1611 Kustaa II Aadolf (suuriruhtinas) Suomen historian aikajana Suomen esihistoria Pääartikkeli: Suomen esihistoria - 8000-luku eaa.: Mannerjään väistyessä saapuvat ensimmäiset asukkaat Suomeen. - 8300 eaa.–5200 eaa.: Mesoliittinen kivikausi - 5200 eaa.–1500: Neoliittinen kivikausi - 1500 eaa.–500 eaa. Pronssikausi - 500 eaa.–1250¹ /1300: Rautakausi Ensimmäiset kirjalliset tiedot (varhaishistoria) - n.1050/1250–1300: Ristiretkiaika. Suomea liitettiin sekä katoliseen Ruotsiin että ortodoksiseen Novgorodiin. - n.1150: Ruotsalaisten väitetty ensimmäinen ristiretki Suomeen. - n.1150: Suomessa vaikutti piispa Henrik. - 1171 tai 1172: Suomalaiset mainittiin paavi Aleksanteri III:n bullassa kristinuskosta luopujina. - 1209 Suomi mainittiin paavin vuonna 1209 kirjoittamassa kirjeessä alueena, joka hiljattain oli kääntynyt kristinuskoon - 1227 Novgorodin ruhtinas Jaroslav lähetti lähetyssaarnaajia Karjalaan Ruotsin vallan aika Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa Varhaiskeskiaika - 1249: Ruotsalaisten toinen ristiretki Suomeen (ristiretken vuosiluvusta vaihtelevia tulkintoja). Lyypekin kaupunginkronikan mukaan "Birger jaarli pakotti Suomen Ruotsin kruunun alaiseksi". Länsi-Suomen tosiasiallinen valloitus alkaa? Suomen ensimmäinen luostari, Turun dominikaaniluostari, perustettiin. Piispa Bero luovutti "suomalaisten veron" Ruotsin kuninkaalle. - 1280: Maallinen rälssi syntyi, kun raskaan sotaratsukon varustaville tiloille annettiin verovapaus. - 1293: Kolmas ristiretki Suomeen. Karjalaan suuntautuneen retken aikana perustettiin Viipurin linna. - 1300: Turun tuomiokirkko vihittiin. - 1309: Vanhin säilynyt asiakirja, joka mainitsi Turun kaupungin. Sydänkeskiaika - 1323: Pähkinäsaaren rauha, jonka sopimustekstit ovat vanhimmat säilyneet kirjalliset dokumentit itä- ja pohjoisrajan määrittelystä. - 1335: Paavi julisti joukon sääksmäkeläisiä talonpoikia kirkonkiroukseen. - 1344: Suomesta käytettiin ensimmäisen kerran nimitystä Österlandia (Itämaa) - 1346: Porvoon kaupunki perustettiin. - 1350: Maunu Eerikinpojan maanlaki ja kaupunkilaki. Myöhäiskeskiaika - 1397–1521: Pohjoismainen Kalmarin unioni. - 1403: Viipuri saa kaupunkioikeudet. - 1409: Turussa ryhdytään lyömään omaa rahaa. - 1414: Turun maaoikeus perustetaan. - 1438: Davidin kapina Satakunnassa. - 1438: Naantalin luostari perustetaan. - 1442: Rauman kaupunki perustetaan. - 1443: Naantalin kaupunki perustetaan. - 1475: Olavinlinnan rakennustyöt käynnistyvät Savonlinnassa. - 1495–1497: Sota Venäjää vastaan (ns. vanha viha) + 30. marraskuuta 1495: Viipurin pamaus - 1520: Tukholman verilöyly. - 1521: Kustaa Vaasa valitaan Ruotsin valtionhoitajaksi. - 1523: Kustaa I Vaasa nousee Ruotsin kuninkaaksi. Ruotsi irrottautuu Kalmarin unionista. - 1528: Kustaa Vaasa ottaa kirkolta vallan, mm. Kuusiston piispanlinna tuhotaan Vaasa-aika - 1543: Mikael Agricola julkaisee ensimmäisen suomenkielisen aapisen, Abckirian - 1570–1595: Pitkä viha - 1550: Kustaa Vaasa perustaa Helsingin - 1558: Juhana Herttua perustaa Porin - 1580: Käkisalmen valloitus - 1593: Upsalan kokouksessa vahvistettiin luterilaisuus Ruotsin kuningaskunnassa - 1595: Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä päätti pitkän vihan - 1596–1597: Nuijasota, talonpoikien kapina - 1597: Käkisalmen luovutus venäläisille, Kaarle herttuan sotaretki Suomeen - 1599: Kaarle-herttua valloittaa Suomen Suurvalta-aika - 1600-luku: Puhdasoppisuuden aika Suomessa - 1610: Suomalainen sotajoukko Moskovassa - 1611: Käkisalmen valloitus - 1612: Pähkinälinnan valloitus - 1617: Stolbovan rauha - 1637–1654: Pietari Brahe toimi Suomen kenraalikuvernöörinä eli ns. kreivin aika - 1638: Suomen Postilaitos perustetaan 6. syyskuuta - 1639: Hämeenlinna ja Savonlinna perustetaan. - 1640: Perustetaan Turun akatemia - 1642: Koko Raamattu julkaistaan suomeksi - 1656: Venäläiset hyökkäävät Suomeen - 1658: Vallisaaren rauha Venäjän kanssa - 1660 - 1680 -luku: laajamittaiset noitavainot Ruotsin valtakunnassa - 1695–1697: Suuret kuolonvuodet, Suomen väestöstä kolmannes kuolee tauteihin ja nälkään. Vapauden aika ja kustavilainen aika - 1700–1721: Suuri Pohjan sota - 1714–1721: Isovihan nimellä tunnettu venäläisten miehitys - 1721: Uudenkaupungin rauha solmittiin 30. elokuuta - 1741–1743: Hattujen sota ja pikkuvihan nimellä tunnettu venäläisten miehitys - 1743: Turun rauha - 1788–1790: Kustaa III:n sota, Anjalan liitto ja Liikkalan nootti - 1790: Värälän rauha Suomen suuriruhtinaskunta Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta Autonominen Suomi - 1808–1809: Suomen sota - 1808-1809 Kreivi Yrjö Maunu Sprengtporten Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri - 1809: Porvoon maapäivät - 1809–1825: Aleksanteri I Suomen suuriruhtinaana. - 17. syyskuuta 1809: Haminan rauha. Suomi siirtyy lopullisesti osaksi Venäjän keisarikuntaa. - 1809–1863: Virkavaltaisuuden aika, valtiopäivät eivät kokoonnu lainkaan - 1812: Vanha Suomi liitetään muuhun Suomeen. Helsingistä Suomen pääkaupunki. - 1825–1855: Nikolai I Suomen suuriruhtinaana. - 4. syyskuuta 1827: Turku tuhoutuu tulipalossa lähes kokonaan. - 1828: Yliopisto siirrettiin Helsinkiin. - 1835: Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan - 1837: Nikolai 1 perusti Päijänteen pohjoisrannalle Jyväskylän kaupungin paikallisten pyynnöstä. - 1848: Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran Floran päivän juhlassa Kumtähden kentällä Helsingissä. - 1854–1855: Krimin sota, jonka tapahtumia Suomen rannikolla kutsuttiin myös Oolannin sodaksi. - 1855–1881: Aleksanteri II Suomen suuriruhtinaana. - 1857: Jyväskylään ensimmäinen suomenkielinen lyseo, 1863 seminaari ja 1864 tyttölyseo. - 1860: J. V. Snellmanin ajama Suomen markka otettiin käyttöön. - 1863: Helsingin valtiopäivät. Suomen autonomia vahvistuu. - 1865: Kunnallislaki erotti kunnat ja seurakunnat toisistaan. - 1867–1868: Suuret nälkävuodet - 1878: Markan arvo irrotettiin Venäjän ruplasta ja sidottiin kultakantaan. - 1879: Täydellinen elinkeinovapaus säädettiin. - 1881–1894: Aleksanteri III Suomen suuriruhtinaana. - 1890-luku–1914: Suomen taiteen kultakausi - 1894–1917: Nikolai II Suomen suuriruhtinaana. - 1899: Suomen Työväenpuolue, myöhempi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue perustetaan Sortokaudet - 1899: Keisari-suuriruhtinas Nikolai II:n helmikuun manifesti. Ensimmäinen sortokausi alkaa. Suomalaiset keräävät sitä vastaan suuren adressin. - 1899–1905: Ensimmäinen sortokausi - 1901: Suomalaiset määrätään asepalvelukseen Venäjän armeijaan. - 1902: Suomalaiset aloittavat kutsuntalakot. Keisari joutuu perumaan asevelvollisuuden. - 16. kesäkuuta 1904: Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. - 1905: Venäjän vuoden 1905 vallankumous. Suomessa alkaa suurlakko, joka johtaa marraskuun manifestin antamiseen. Se lopettaa helmikuun manifestin toteuttamisen Suomessa. - 1906: Eduskuntauudistus. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Myös naisille äänioikeus. Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestetään 1907. - 1909–1914: Toinen sortokausi - 1910: Venäjän kansallinen duuma ottaa Suomen asiat hallintoonsa. - 1912: Yhdenvertaisuuslaki. Venäläisille Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla. - 1914: Ohjelma, jolla Suomi aiotaan venäläistää täydellisesti. Ohjelma peruuntuu ensimmäisen maailmansodan vuoksi. - 1914–1918: Ensimmäinen maailmansota - 1915: Jääkäriliike perustetaan. - 1917: Helmikuun vallankumous Venäjällä lopettaa viimeisetkin sortotoimet. Keisari syöstään vallasta 16. maaliskuuta. - 18. heinäkuuta 1917: Valtalaki. Eduskunta julistetaan korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. - 7. marraskuuta 1917: Lokakuun vallankumous Venäjällä. - 15. marraskuuta 1917: Eduskunta julistautuu korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. - 4. joulukuuta 1917: Suomen hallituksen ilmoitus eduskunnalle. Ilmoitusta kutsutaan sen hyväksymisen jälkeen itsenäisyysjulistukseksi. Itsenäinen Suomen tasavalta Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia Nuori tasavalta - 6. joulukuuta 1917: Suomi julistautui itsenäiseksi - 31. joulukuuta 1917: Venäjän bolševikkihallitus tunnustaa Suomen itsenäisyyden. Suomi on de facto itsenäinen valtio. - 25. tammikuuta 1918: Suojeluskunnat julistetaan Suomen hallituksen joukoiksi. - 27. tammikuuta 1918–14. toukokuuta 1918: Suomen sisällissota valkoisten suojeluskuntien ja punakaartien välillä. - 1918: Valtiorikosoikeus tuomitsee 555 punavankia kuolemaan. 12 000 punavankia menehtyy vankileireillä nälkään ja kulkutauteihin. - 1918: Pehr Evind Svinhufvud Suomen valtionhoitajana - 1918–1919: Carl Gustaf Emil Mannerheim Suomen valtionhoitajana - 1918: Suomelle ryhdytään etsimään uutta kuningassukua vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella. Kuninkaaksi valitaan Hessenin prinssi Friedrich Karl. Kuningas luopuu kruunustaan Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. - 1918: Oppivelvollisuuslaki - 1918: 13. helmikuuta 1918 - Ruotsi miehitti Ahvenanmaan. - 1918: Torpparikysymyksen ratkaisu vuokra-alueiden lunastamista koskevalla lailla. - 1918–1922: Suomalaisten vapaaehtoisten aseelliset retkikunnat käyvät heimosotia Itä-Karjalassa, Inkerissä ja Virossa. - 17. heinäkuuta 1919: Uusi tasavaltalainen hallitusmuoto. - 1919–1925: Kaarlo Juho Ståhlberg Suomen tasavallan presidenttinä. - 1919–1932: Kieltolaki. Kieltolaki kumottiin vuonna 1931 järjestetyssä Suomen ensimmäisessä kansanäänestyksessä. - 1920: Tarton rauha - 1920: Suomi hyväksytään Kansainliiton jäseneksi. - 1920: Ahvenanmaan itsehallintolaki takaa maakunnalle laajan autonomian. Kansainliitto ratkaisi lopullisesti Ahvenanmaan kuulumisen Suomeen vuonna 1921. - 1922: Suomen kieli tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa, Uskonnonvapauslaki astui voimaan ja salli jättäytymisen uskontokuntien ulkopuolelle. - 1925–1931: Lauri Kristian Relander Suomen presidenttinä. - 1929–1934: 1930-luvun suuri lama Suomessa. - 1929–1932: Äärioikeistolainen Lapuan liike pyrkii viemään Suomen politiikkaa enemmän oikealle. - 1930: Lapuan liikkeen järjestämä talonpoikaismarssi Helsingissä. - 1931–1937: Pehr Evind Svinhufvud Suomen presidenttinä. - 1932: Lapuan liikkeen järjestämä Mäntsälän kapina kukistetaan ja liikkeen toiminta kielletään. Äärioikeiston vallan kasvaminen Suomessa päättyy. - 1932: Suomi allekirjoittaa hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. - 1937–1940: Kyösti Kallio Suomen presidenttinä. - 1937: Sosiaalidemokraattinen puolue ja maalaisliitto muodostavat punamultahallituksen. Suomi sodassa 1939–1945 - 30. marraskuuta 1939–13. maaliskuuta 1940 talvisota - 1939: F. E. Sillanpää sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon - 1940: STK ja SAK aloittivat työehtosopimustoiminnan Suomessa julkistamalla ns. tammikuun kihlauksen 23. tammikuuta. - 1940–1944 Risto Ryti presidenttinä - 13. maaliskuuta 1940–25. kesäkuuta 1941 Välirauha - 25. kesäkuuta 1941–4. syyskuuta 1944 Jatkosota - 1944–1946 C. G. E. Mannerheim presidenttinä - 15. syyskuuta 1944–27. huhtikuuta 1945 Lapin sota saksalaisia vastaan - 1945: A. I. Virtanen voitti kemian Nobelin palkinnon - 1945–1948: Kolmen suurimman puolueen (SKDL, SDP, Maalaisliitto) kansanrintamahallitus. Jälleenrakennuksen aika - 1946–1956: Juho Kusti Paasikivi presidenttinä - 1947: Pariisin rauhansopimus solmittiin 10. helmikuuta - 1947: YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. - 1952: Helsingin olympialaiset pidettiin 19. heinäkuuta ja 3. elokuuta välisenä aikana - 1952: Viimeinen sotakorvaustoimitus lähti Vainikkalan raja-asemalta 18. syyskuuta - 1955: Suomi hyväksyttiin Pohjoismaiden neuvoston ja YK:n jäseneksi 14. joulukuuta. - 1956: yleislakko alkoi 1. maaliskuuta ja loppui 20. maaliskuuta. Rakennemuutoksen ja hyvinvointivaltion aika - 1956–1981: Presidenttinä Urho Kekkonen - elo–joulukuu 1958: Yöpakkaset - loka–marraskuu 1961: Noottikriisi - 1969: Solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu (TuPo) nimeltään Liinamaa I - 1975: Järjestettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) Helsingissä - 1982–1994: presidenttinä Mauno Koivisto - 1991: Alkoi pankkikriisi josta toipuminen kesti miltei koko 1990-luvun - 1992: Suomi haki Euroopan yhteisön (myöh. unioni) jäsenyyttä. - 1994–2000: Presidenttinä Martti Ahtisaari - 1995: Suomi liittyi vuoden alusta Euroopan unionin (EU) jäseneksi - 1998: Suomi liittyi EMU:n eli Euroopan talous- ja rahaliiton jäseneksi 17. huhtikuuta - 2000: Uusi perustuslaki tuli voimaan. - 2000-2012: Presidenttinä Tarja Halonen - 1. tammikuuta 2002: EU:n yhteinen valuutta Euro otetaan käyttöön. Maaliskuun alusta alkaen markat eivät kelpaa enää maksuvälineeksi. - 2003: "Irakgate" - 28. joulukuuta 2004: Yli 170 suomalaista kuoli Sumatran lähellä tapahtuneen maanjäristyksen aiheuttamiin tsunameihin Aasian rannikoilla. - 29. tammikuuta 2006: Tarja Halonen valittiin uudelleen presidentiksi - 2012 alkaen: Presidenttinä Sauli Niinistö Lähteet [1] Ari Siiriäinen: Esihistoria, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003 s.39, Petri Halinen: Hautaaminen pakanuuden aikana, Suomen kulttuurihistoria 1,2002, s.39 Suomen historia Suomen ja Viron valtioliitto Suomen ja Viron valtioliitto oli ajatusten tasolle jäänyt idea Suomen ja Viron valtioliitosta. Ajatus unionista syntyi jo 1800-luvulla, mutta varsinaisesti se muotoutui vasta 1900-luvun alussa. Suomessa näkemykset unionista olivat kielteiset, ja ajatusta maiden unionista pidettiin yllä lähinnä Virossa.¹ Suomessa ei haluttu suuntautua epävakaana pidettyyn Baltiaan, vaan pikemminkin Skandinaviaan. Samat syyt ajoivat myös Viroa etsimään liittolaisia pohjoismaista.² Näkyvimpiä Viron ja Suomen unionin kannattajia oli Viron presidentti Konstantin Päts¹ . Historia Ajatus Suomen ja Viron välisestä valtioliitosta heräsi Virossa kansallisen heräämisen myötä. Aihetta käsiteltiin esimerkiksi Lydia Koidulan runossa Suomen silta vuodelta 1881.³ Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas elätteli ideaa Suomen ja Viron unionista, mutta hänen mukaansa maiden täydellinen yhteenliittyminen olisi mahdotonta. Parempana ideana hän piti Itävalta-Unkarin tai Ruotsi-Norjan kaltaista valtioiden yhteenliittymää. Vuonna 1918 Viron väliaikaisen hallituksen pääministerinä toiminut Konstantin Päts ja ulkoministeri Jaan Poska laativat muistion "Mahdollisen suomalais-virolaisen valtioliiton (liittovaltion) perusteet", jossa he esittivät valtioliittoa, jossa molemmat osavaltiot olisivat säilyttäneet autonomian ja omat parlamenttinsa. Sitä vastoin liittovaltiolla olisi ollut yhteinen presidentti, ulkoministeri, sotaministeri ja armeija. Päts ajoi edelleen ajatusta valtioliitosta Viron vapaussodan aikana, jolloin hän toivoi Suomen lehdille antamassan haastattelussa Suomen ja Viron yhteisen tasavallan perustamista, jonka presidentti asuisi Helsingissä. Tällöin Virossa uskottiin vielä laajasti, että Viro olisi yksin liian heikko ja valtioliitto Suomen kanssa oli välttämättömyys.¹ Ajatus maiden unionista jäi taka-alalle Viron vapaussodan päätyttyä, mutta Päts esitti vielä 30. heinäkuuta 1940 Suomen Viron lähettiläälle P. J. Hynniselle, että Viro yhdistyisi Suomen kanssa liittovaltioksi, jossa molemmilla mailla olisi sama maanpuolustus, ulko- ja talouspolitiikka sekä rahayksikkö. Neuvostoliiton miehitysjoukot pidättivät Pätsin samana päivänä. Natsi-Saksan miehitettyä Viron kesällä 1941 ajatus unionista nousi jälleen esiin. Amiraali Johan Pitka esitti Suomen presidentti Risto Rytille Helsingissä 29. marraskuuta 1941 ehdotuksen valtioliitosta, mutta Suomen kanta asiaan oli edelleen kielteinen. Ulkoministeri Rolf Witting perusteli kielteistä kantaa sillä, ettei Suomi pystyisi puolustamaan Viron aluetta, sekä sillä, että virolaiset ja suomalaiset olivat luonteeltaan ja mielenlaadultaan niin erilaiset, etteivät voineet kasvaa yhteen.¹ Lähteet - Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203. Viitteet [1] Zetterberg 2007, s. 541 [2] Zetterberg 2007, s. 539 [3] Kaja Kunnas: Häviävästä Viron satasesta voi lukea Suomea kosiskelevan viestin HS.fi. Viitattu 20.10.2010. Aiheesta muualla - Suomen ja Viron Suhteiden historiaa - Friedebert Tuglas -seura Suomen kaupungistuminen Suomen kaupungistuminen alkoi keskiajalla. Ensimmäisenä Suomen kaupunkina pidetään Turkua, joka perustettiin 1200-luvun lopulla. Suomessa kaupungistumisaste pysyi kuitenkin pitkään selvästi alhaisempana kuin useimmissa muissa Euroopan maissa: keskiajalla vain muutama prosentti Suomen alueen asukkaista asui kaupungeissa, joita sijaitsi vain maan etelä- ja lounaisrannikoilla. Turku sekä Suomen historiallisten kaupunkien joukkoon kuuluvat Viipuri ja Käkisalmi olivat noin 1 500 asukkaansa kera merkittäviä keskiaikaisia asutuskeskuksia. Muiden Suomen alueella sijainneiden keskiaikaisten kaupunkien (Ulvila, Porvoo, Naantali, Rauma) asukasluku jäi tiettävästi pariin sataan. 1600-luvulla alettiin perustaa kaupunkeja Pohjois-Suomeen (ensimmäisenä Oulu vuonna 1605) ja sisämaahan (ensimmäisenä Hämeenlinna vuonna 1628), mutta useimmiten ne pysyivät hyvin pieninä. Suomen kaupunkien lukumäärä ja koko kasvoivat hitaasti, kunnes kaupungistuminen sai vauhtia 1800-luvun lopulla. Suomi kaupungistui länsimaisittain myöhään, mutta nopeasti. Vielä vuonna 1950 enemmistö suomalaisista asui maalla, mutta vuoteen 1970 mennessä enemmistö suomalaisistakin jo asui kaupungeissa. Suomen kaupunkien väkimäärä kasvoi nopeasti, ja esimerkiksi Helsinkiin saapui vuosittain 7 000–8 000 nuorta 1960-luvulla. Tämän vuoksi suurimpiin kaupunkeihin jouduttiin rakentamaan pikaisesti laatutasoltaan vaihtelevia lähiöitä maalta muuttaneille uusille asukkaille. Toisaalta lähiöt olivat aikansa mittapuun mukaan hyvin varusteltuja ja merkitsivät monille kaupunkien keskustoista ja maalta muuttaneille asuinolojen selvää parannusta. 1960-luvun lähiöihin muutettiin enimmäkseen kantakaupungista, 1970-luvun lähiöihin taas suuri maaltamuutto toi väkeä maaseudulta. Kaupungistuminen ajoittui Suomessa samoihin aikoihin, kun autoistuminen oli voimakkaimmillaan. Tämän takia Suomen kaupungit eroavat muusta Euroopasta siten, että ne on rakennettu väljemmin ja autoliikenteellä on suurempi rooli. Suomen kaupungistumisaste on kuitenkin yhä teollisuusmaaksi varsin alhainen – vain vähän yli 60 prosenttia – mikäli kaupungistumisen mittarina käytetään Tilastokeskuksen määritelmää kaupungille. Taajamissa asuvien osuus väestöstä on kuitenkin muiden Pohjoismaiden tasolla, ja muissa Pohjoismaissa kaupungistumisen mittarina käytetään taajama-astetta.lähde? Niin kuin muuallakin maailmassa, Suomessakin voimakkaimmin kasvavat kaupunkiseudut, joissa on tarjolla eniten työpaikkoja ja koulutusta. Kaupunkien kasvu suuntautuu nykyään kasvukeskuksiin ja niiden kehyskuntiin, jonka seurauksena kaupunkirakenne hajoaa. Suomen merkittävimmät kaupunkiseudut ja samalla kasvukeskukset ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu ja Jyväskylä. Nykyään Suomessa niin kuin muuallakin länsimaissa (esimerkiksi Detroit tai Ruhrin alue) perinteiset teollisuuskaupungit ovat kärsineet teollisuuden toimintojen supistuksista. Suomessa tällaisia kaupunkeja ovat ainakin Forssa, Hamina, Imatra, Jämsä, Kemi, Kotka, Kouvola, Loviisa, Mänttä-Vilppula, Pietarsaari, Pori, Raahe, Rauma, Uusikaupunki, Valkeakoski ja Varkaus. Suomen koulutuspolitiikka Suomen koulutuspolitiikka tarkoittaa Suomen koulutukseen liittyvää politiikkaa ja yleistä hallinnon suhtautumista koulutukseen. Historia Suomen koulutuspolitiikan historia voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen näistä on kansallisuusliikkeen nousu. Se muotoutui Suomessa 1800-luvun lopulla, autonomian loppuvaiheessa. Toinen vaihe, järjestelmäpolitiikka, oli tavoitteellista ja energisempää kuin ennen 1960-lukua. Yksilöllisestä kasvatuksesta tultiin sosiaaliseen kasvatukseen, jossa korostettiin kasvatuksen ihmisyyttä ja muiden kansojen huomioon ottamista. Kolmas tuloskeskeinen koulutuspolitiikka on avoimempaa. Koulutuspolitiikassa on muiden politiikan lohkojen ja markkinatalouden tavoitteita ja toimintatapoja. Koulutuspolitiikassa kansallisesta identiteetistä tuli tärkeä tavoite. Lähteet - Lampinen, Osmo: Suomen koulutusjärjestelmän kehitys. 2. korjattu painos. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-723-4. - Lehtisalo, Liekki & Raivola, Reijo: Koulutus ja koulutuspolitiikka 2000-luvulle. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23479-6. Kirjallisuutta - Lehtisalo, Liekki & Raivola, Reijo: Koulutuspolitiikka. 3. painos (1. painos 1986 nimellä Koulutuspolitiikka ja koulutussuunnittelu). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17535-8. - Suomi osaamisen kasvu-uralle: Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:14. Suomen postilaitoksen historia Suomen postilaitoksen historia alkaa vuodesta 1638, jolloin kenraalikuvernööri Pietari Brahe perusti postilaitoksen Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan Suomeen. Nykyään postitoimintaa Suomessa harjoittaa valtion omistama osakeyhtiö Posti Group. Ruotsin vallan aika Suomen postilaitoksen perustamisajankohtana pidetään 6. syyskuuta 1638, jolloin postinkuljetus alkoi kenraalikuvernööri Pietari Brahen määräyksestä. Kuningatar Kristiina oli kaksi vuotta aikaisemmin antanut koko Ruotsin valtakuntaa koskevan asetuksen postinkuljetuksesta ja postikonttoreista. Suomeen luotiin järjestelmä, jossa postin kuljetuksesta vastasivat tehtävään erityisesti valitut postitalonpojat. Vastineeksi heidät vapautettiin muun muassa kestitys- ja kyyditysmaksuista sekä muista talonpoikiin kohdistuneista lisäveroista. Tämä postijärjestelmä pysyi käytössä aina Venäjän vallan aikaan 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin nykymuotoinen postinkulku sai alkunsa.¹ Postin lähettäminen oli postitalonpoikajärjestelmän aikana korkeiden maksujen vuoksi vain varakkaimpien etuoikeus. Postitalonpojat kuljettivat kirjeitä jalan tai hevoskyydillä aina seuraavaan järjestelmässä mukana olleeseen taloon, josta ne vietiin jälleen eteenpäin. Postivarkauksien myötä tehtävä muodostui toisinaan myös vaaralliseksi. Lähetyksiä kuljetettiin vain tietyillä reiteillä, joista ensimmäinen kulki valtakunnan pääkaupungista Tukholmasta Grisslehamnin ja Ahvenanmaan kautta Turkuun, ja sieltä edelleen Viipuriin ja Käkisalmeen. Viipurista reitti jatkui vielä Nevanlinnan kautta päätepisteeseensä Narvaan.² Muut vanhimmat postireitit kulkivat Turusta pohjoiseen Pohjanmaan rantatietä pitkin sekä Viipurista Savonlinnan ja Kajaanin kautta Ouluun, jossa se yhtyi Pohjanlahden länsipuolelle jatkuneeseen reittiin. Suomen suuriruhtinaskunta Kun nykyisen Suomen alue oli 1809 liitetty osaksi Venäjän keisarikuntaa, perustettiin Suomen suuriruhtinaskunnan postihallintoa varten vuonna 1816 keskusvirasto, joka nimenä oli aluksi "postijohtokunta" ja vuodesta 1881 lähtien Postihallitus. 1600-luvulla luotu postitalonpoikajärjestelmä puolestaan lakkautettiin vuonna 1846, jolloin alkoi kestikievarikyytejä käyttävä postiljoonijärjestelmä,¹ jossa postilaukku kulki kestikievarista toiseen. Uudistuksen myötä alettiin kuljettamaan myös paketteja sekä otettiin käyttöön arvoleimaiset kirjekuoret eli ehiöt, joita seurasivat Suomen ensimmäiset postimerkit vuonna 1856. Samassa yhteydessä ilmestyivät katukuvaan ensimmäiset kirjelaatikot² ja kaksi vuotta myöhemmin aloitettiin kirjeiden ja sanomalehtien kotiinjakelu. Sitä ennen lähetykset oli pitänyt noutaa postikonttoreista.³ 1860-luvulla posti alkoi ensimmäisten valtion laitosten joukossa ottamaan palvelukseensa myös naisia.lähde? Jalkaisin ja hevoskyydillä aikaisemmin tapahtunut postinkuljetus alkoi nopeutumaan vuonna 1836, kun mukaan tulivat myös ensimmäiset höyrylaivat. Rautateillä postia puolestaan kuljetettiin vuodesta 1862 lähtien. Tuolloin esimerkiksi Helsingin ja Hämeenlinnan välinen 12 tunnin matka-aika väheni 4,5 tuntiin. Ensimmäinen postiauto otettiin käyttöön 1911.² Kaupunkien lisäksi postia alettiin kuljettamaan myös maaseudulle vuonna 1890, jolloin syrjäseutujen asukkaatkin pääsivät säännöllisten postiyhteyksien ulottuville. Maalaispostinkannon ohella 1890-luvun uudistuksia oli 1896 tehty Suomen suuriruhtinaskunta jakaminen kymmeneen Postihallituksen alaiseen postipiiriin. Niiden lisäksi maassa toimi rautatiepostien muodostama valtakunnallinen postivaunupiiri.¹ Vuonna 1890 Venäjän keisari Aleksanteri III antoi ns. postimanifestin, jolla Suomen postilaitos alistettiin Venäjän postilaitoksen ja sisäasiainministeriön alaiseksi. Se tarkoitti muun muassa suomalaisten postimerkkien käytön lopettamista. Seuraavan kerran julkaistiin Suomen vaakunaleijonalla varustettuja omia postimerkkejä vasta vuonna 1917. Itsenäisessä Suomessa Ensimmäiset vuosikymmenet Autonomian ajalla luotu postijärjestelmä säilyi lähes ennallaan myös joulukuussa 1917 itsenäistyneessä Suomessa. Tammikuussa 1918 syttyneen sisällissodan aikana valkoisen Suomen postista vastasi Vaasassa toiminut väliaikainen postihallitus ja punaisten hallinnoimalla alueella Suomen kansanvaltuuskunnnan alainen Postineuvosto.¹ Itsenäisyyden alkuvuosina käynnistyi postinkuljetuksen motorisointi, kun ensimmäiset postilinja-autot alkoivat kulkemaan Rovaniemen ja Sodankylän välillä vuonna 1921. Liikennöinti laajeni nopeasti lähes koko maahan, mutta sotavuodet kuitenkin pysäyttivät kehityksen väliaikaisesti.² Ulkomaille suuntautunut lentoposti aloitettiin 1923, jolloin avattiin Helsingin ja Tallinnan välinen reitti. Vuonna 1927 tehtiin merkittävä organisaatiouudistus, kun posti yhdistettiin Suomen Lennätinlaitoksen kanssa uudeksi Posti- ja lennätinlaitokseksi.³ Postimaksut halpenivat vasta 1930-luvulla, jonka jälkeen myös kaikkein köyhimmällä väestönosalla oli varaa lähettää kirjeitä.² Talvi- ja jatkosotien aikana vuosina 1939–1944 rintamalla toimi kenttäpostijärjestelmä. Lisäksi miehitetyssä Itä-Karjalassa oli oma postihallinto.¹ Sodanjälkeinen aika Sotien jälkeen yleistyivät postin lentokuljetukset ja samaan aikaan myös sanoma- ja aikakauslehtien tilaaminen kasvoi., niin että ne muodostivat jo enemmistön postiliikenteestä.² Vuonna 1958 aloitettiin sanomalehtien sunnuntaikanto sekä niiden lentokuljetukset pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen. Näin Helsingissä painetut lehdet olivat ensimmäistä kertaa luettavissa koko maassa vielä saman päivän aikana.³ Postinlajittelun koneellistaminen aloitettiin 1960-luvulla, kun eri puolille maata perustettiin ensimmäiset lajittelukeskukset. Vuonna 1973 otettiin automatisoinnin helpottamiseksi käyttöön postinumerojärjestelmä, jossa jokainen postitoimipaikka sai oman numerokoodin. Postitoimipaikkojen määrä oli suurimmillaan 1970-luvulla, jolloin niitä oli noin 4 700.² Valtion liikelaitokseksi ja osakeyhtiöksi Posti- ja telelaitoksen aika valtion keskusvirastona tuli päätökseen vuonna 1990 tehdyn uudistukseen myötä. Se muuttui valtio-omisteiseksi liikelaitokseksi, jonka taloudenpito irrotettin valtion tulo- ja menoarviosta.² Posti- ja televiestintä oli eriytettiin omiksi yhtiöikseen vuonna 1994, jolloin muodostetun Suomen PT Oy:n tytäryhtiöinä aloittivat Suomen Posti ja Telecom Finland. Jälkimmäisestä tuli neljä vuotta myöhemmin osittain yksityisomisteinen Sonera ja samalla Suomen PT lakkautettiin. Suomen Posti jatkoi toimintaansa valtio-omisteisena, kunnes muuttui julkiseksi osakeyhtiöksi vuonna 2001 ja tunnetaan nykyään nimellä Posti Group Oyj. 2000-luvun aikana yhtiö on laajennut yritysostoilla Suomen lisäksi myös muualla Euroopassa.³ Nimenmuutokset - Postilaitos –1927 - Posti- ja lennätinlaitos 1927–1981 - Posti- ja telelaitos 1981–1990 - Posti-Tele 1990–1994 - Suomen Posti Yhtymä Oy 1994–2001 - Suomen Posti Oyj 2001–2007 - Itella Oyj 2007–2015 - Posti Group Oyj 2015– Pää- ja toimitusjohtajat Postihallituksen pääjohtajat - Gustaf Wilhelm Ladau 1811–1833 - Alexander Wulffert 1833–1855 - Achates Ferdinand Gripenberg 1856–1872 - Fredrik Andersin 1872–1887 - Carl Hjalmar Lagerborg 1887–1903 - Pietari Jamalainen 1903–1919 - Gunnar Albrecht 1919–1927 Pääjohtajat - Gunnar Albrecht 1927–1943 - Simbri Ahola 1943–1962 - Oiva Saloila 1962–1977 - Pekka Tarjanne 1977–1989 - Pekka Vennamo 1989–1998 - Asko Saviaho 1998–2000 Toimitusjohtajat - Jukka Alho 2000–2012 - Heikki Malinen 2012– Kirjallisuutta - Jutikkala, Eino: Suomen postilaitoksen historia 1638–1938. 1, Ruotsin vallan aika, Posti- ja lennätinlaitos, Helsinki, 1938. - Nurmio, Yrjö: Suomen postilaitoksen historia 1638–1938. 2, Suomen postilaitos vuosina 1808–1870, Posti- ja lennätinlaitos, Helsinki, 1938. - Osmonsalo, Erkki K.: Suomen postilaitoksen historia 1638–1938. 3, Ajanjakso 1870–1938, Posti- ja lennätinlaitos, Helsinki, 1938. - Pietiäinen, Jukka-Pekka: Postia kaikille – Suomen postin tarina 1638–1998, Edita, Helsinki, 1998. Lähteet [1] Postihistorian lähteet 21.12.2015. Arkistojen portti. Viitattu 22.2.2016. [2] Suomen postitoiminnan historiaa Postimuseo. Viitattu 22.2.2016. [3] Lähes 400-vuotinen historia Posti Group. Viitattu 22.2.2016. Aiheesta muualla - Postimuseon kotisivut - Postihistoriallisen yhdistyksen kotisivut Suomen rajamuutokset Suomen rajamuutokset tarkoittavat sellaisia valtiollisten rajojen muutoksia, jotka ovat historian aikana tapahtuneet nykyisen Suomen alueella. Ruotsin vallan ajasta puhuttaessa Suomen rajamuutokset ovat tosiasiassa Ruotsin valtakunnan itä- ja koillisrajojen muutoksia, koska Suomea ei vielä tuolloin ollut olemassa. Suomen suuriruhtinaskunnan aikaiset rajamuutokset liittyvät Venäjän keisarikunnan ulkoisten ja sisäisten rajojen muutoksiin. Rajamuutoksissa ei huomioida vuokra-alueita (ns. väliaikaisia aluemuutoksia) eli Hankoa (1940–1944), Porkkalaa (1944–1956) eikä Saimaan kanavan Venäjän puoleista osaa (vuodesta 1963) kuten ei myöskään määräaikaisia rajankäyntejä. Suomen alue osana Ruotsia (1323–1809) Pähkinäsaaren rauha 1323 Pääartikkeli: Pähkinäsaaren rauha Ruotsin vallassa olleen Pohjanlahden itäpuolella ja Suomenlahden pohjoispuolella sijaitsevan alueen raja määriteltiin ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välillä. Raja alkoi Suomenlahdella jakaen Retusaaren¹ ja kulki sitten Raja- eli Siestarjokea pitkin sekä Karjalankannaksen ja Savon halki päättyen perinteisen tulkinnan mukaan Pattijokea myöten Pohjanlahteen. Vaihtoehtoisen tulkinnan mukaan raja olisi kulkenut Pyhäjokea pitkin ja sopimuksen "Petajoki" olisi tarkoittanut Petäjäsojaa, jolloin Pyhäjoen suu olisi jäänyt novgorodilaisten hallintaan. Kannatusta on saanut myös teoria, jonka mukaan yhtenäinen raja ulottui vain Karjalankannakselta eteläiseen Savoon. Tästä pohjoiseen oli tämän teorian mukaan luonnosteltu kaksi rajalinjaa, joista itäisempi olisi kulkenut Vienanmeren Kantalahteen. Vaihtoehtoisten rajalinjojen välinen harvaan asuttu alue olisi jäänyt valtakuntien yhteiseksi verotusalueeksi. Riippumatta siitä, mikä teoria on oikea, keskiaikaisella rajalla tuskin oli vielä suurta merkitystä vuorovaikutusta, kaupankäyntiä, muuttoliikkeitä tai kulttuurivaihtoa haittaavana tekijänä. Täyssinän rauha 1595 Pääartikkeli: Täyssinän rauha Venäjän ja Ruotsin välinen raja määriteltiin Täyssinän rauhassa kulkevaksi pohjoisessa Varanginvuonoon. Ruotsin alueeseen liitettiin itäinen Savo ja pohjoinen Pohjanmaa sekä Kemin Lappi. Viimeksi mainittua hallittiin myöhemmin osana Västerbottenin lääniä. Stolbovan rauha 1617 Pääartikkeli: Stolbovan rauha Stolbovan rauhassa Venäjä luovutti Ruotsille Käkisalmen läänin. Tätä aluetta, samoin kuin Ruotsiin myös liitettyä Inkeriä, hallittiin ns. voittomaana, jonka asema oli hyvin erilainen kuin Ruotsin perinteisten alueiden. Läntinen Retusaari siirtyi hallinnollisesti Inkerin yhteyteen.¹ Uudenkaupungin rauha 1721 Pääartikkeli: Uudenkaupungin rauha Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle voittomaana hallitsemansa Käkisalmen läänin itä- ja eteläosan sekä perinteisestä alueestaan Suomenlahden ulkosaaret, läntisen Karjalankannaksen ja Viipurinlahden länsirannikon. Ruotsille jäänyt Käkisalmen läänin pohjoisosa liitettiin nyt kiinteästi valtakuntaan. Turun rauha 1743 Pääartikkeli: Turun rauha Turun rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle itäisimmän osan Uudestamaasta, pienen alueen Hämeestä, kaakkoisen Savon sekä Etelä-Karjalan. Raja kulki Kymijokea pitkin, Mäntyharjun reittiä ja Saimaata Savonlinnan länsi- ja itäpuolelta. Suomen suuriruhtinaskunta osana Venäjää 1809–1917 Haminan rauha 1809 Pääartikkeli: Haminan rauha Haminan rauhassa Ruotsi luovutti suomalaiset lääninsä Venäjälle. Raja Venäjän ja Ruotsin välille vedettiin Tornion-, Muonion- ja Könkämäeno-jokia myöten Kilpisjärvelle sekä edelleen Kuohkimajokea Kuohkimajärvelle ja Koltajokea Kolta(pahta)järvelle saakka, joten Ruotsi luovutti myös Västerbottenin läänistä Tornionlaakson itäpuolen ja sekä koko Kemin Lapin ja Tornion Lapin itäosan. Luovutetuista alueista muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta. Rajatarkistus 1812 Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 Venäjän keisarikunnan sisäisenä aluejärjestelynä. Alueeseen kuuluivat Suomenlahden ulkosaaret, pohjoinen Karjalankannas, Viipurinlahden länsirannikko, Laatokan Karjala, Raja-Karjala sekä Turun rauhassa (1743) Ruotsin Venäjälle luovuttamat alueet. Lisäksi Suomen suuriruhtinaskuntaan yhdistettiin Siestarjoen kaupunki.² Rajatarkistus 1833 Suomen suuriruhtinaskunnan rajankäynnissä itäraja siirtyi idemmäksi Pohjanmaalla ja Lapissa. Rajatarkistus 1842 Suomen suuriruhtinaskunnasta siirrettiin Siestarjoen Kankaankylän kaupunginosa kuulumaan Pietarin kuvernementtiiin.² Rajatarkistus 1864 Suomen suuriruhtinaskunnasta siirrettiin Siestarjoen kaupunki kuulumaan Pietarin kuvernementtiin.² Itsenäinen Suomi vuodesta 1917 Tarton rauha 1920 Pääartikkeli: Tarton rauha Tarton rauhassa Suomeen liitettiin Venäjästä Petsamo korvauksena vuonna 1864 luovutetusta Siestarjoen asetehtaan alueesta. Moskovan rauha 1940 Pääartikkeli: Moskovan rauha Suomi luovutti Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa Suomenlahden ulkosaaret, pohjoisen Karjalankannaksen, Viipurinlahden länsirannikon, Laatokan Karjalan, Raja-Karjalan, Kuusamon ja Sallan itäosat sekä läntisen Kalastajasaarennon Petsamosta. Moskovan välirauha 1944 Pääartikkeli: Moskovan välirauha Suomi luovutti Neuvostoliitolle Petsamon Moskovan välirauhassa, joka vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947. Aluemyynti 1947 Suomi myi Neuvostoliitolle Jäniskosken–Niskakosken alueen Inarista. Etyk Helsingissä vuonna 1975 allekirjoitetussa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjassa todetaan vallitsevien rajojen loukkaamattomuus ja alueellinen koskemattomuus. Päätösasiakirjan eli Helsingin sopimuksen mukaan rajoja voidaan muuttaa kansainvälisen oikeuden mukaisesti rauhanomaisin keinoin sopimusteitse. Rajamuutoksia aiheuttaneet tapahtumat ja kestot Lähteet - Tacitus.nu Viitteet [1] Первые упоминания Кронштадт (venäjäksi) [2] Сестрорецкий Разлив: История формирования ландшафтов - Река Сестра как устойчивый пограничный рубеж Окрестности Петербурга (venäjäksi) Svekomania Svekomania tai ruotsalaisuusliike oli Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomanian vastareaktiona syntynyt ruotsinmielinen liike ja poliittinen aate. Svekomania liittyy ennen kaikkea 1870- ja 1880-lukujen historiaan. Svekomaniaan liittyivät ruotsinkielisen identiteetin voimakas korostaminen ja pyrkimys turvata ruotsin kielen silloinen asema Suomessa.¹ Liikkeen perustajahahmo oli ruotsinkielen professori Axel Olof Freudenthal.² Historia Kielipoliittisia riitoja oli käyty jo 1860-luvulta alkaen, mutta varsinainen ruotsalaisuusliike syntyi vuonna 1870 Vikingen-lehden perustamisesta.³ Svekomanian poliittiseksi ilmentymäksi syntyi Ruotsalainen puolue, jonka seuraajaksi perustettiin vuonna 1906 Ruotsalainen kansanpuolue. Kun fennomania oli sivistyksellisesti radikaali, mutta poliittisesti osittain konservatiivinen liike, perustui svekomania pääasiassa liberaalille arvopohjalle. Toisaalta svekomaanit olivat konservatiivisia joissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä vastustaessaan esimerkiksi säätykiertoa. Valtaosa Liberaalisen puolueen jäsenistöstä siirtyi Ruotsalaiseen puolueeseen 1880-luvun aikana. Aate Freudenthalin ja svekomaanien "kaksi kieltä, kaksi kansaa" -malli nousi vastavoimaksi J. V. Snellmanin ajamalle "yksi kieli, yksi mieli" -aatteelle ja sen joskus intomielisellekin suomalaisuuspolitiikalle, jonka monet ruotsinkieliset kokivat uhaksi omalle identiteetilleen. Svekomaanien ohjelmaan kuului ruotsinkielisen väestön sivistystason nosto ja oman identiteetin luominen sille.² Fennomaniassa ja svekomaniassa kielen merkitys kansakunnan luomisessa painottuivat eri tavoin. Fennomania perustui niin kutsutulle organistiselle yhteiskuntakäsitykselle, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaislaadun kehittäminen. Kieli oli fennomaaneille kansallisen ykseyden merkki ja lujittaja. Svekomaniassa puolestaan korostettiin vapauden merkitystä kansalliselle ja kielelliselle kehittymiselle. Kielen katsottiin olevan valtiollisen ja yhteiskunnallisen osallistumisen väline. Svekomaanit vastustivat yleistä asevelvollisuutta, sillä he eivät tavalla tai toisella halunneet puolustaa slaaveja, Venäjää tai autokraattista järjestelmää. Rotuopit Svekomaniaan vaikuttivat myös tuolloin yleiseurooppalaiset rotuopit, joiden mukaan itäiset kansat, joihin suomalaiset kuuluivat, eivät kyenneet luomaan kulttuuria tai kansakuntaa. Väitettä suomenkielisten lahjattomuudesta ja tavalla tai toisella huonommuudesta svekomaanit perustelivat sillä, että suomenkielinen väestö oli ollut hallinnon ja kulttuurielämän ulkopuolella. Svekomaanit katsoivat olevansa suomalaisia ylempää germaanista rotua, millä he perustelivat eliitin aseman säilyttämistä. Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli ajan kielifilosofian mukaisesti kieleen pohjautuva entiteetti, joka Suomessa samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään. Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden "Suomen kansan" (finländska folket), mutta eivät kuuluneet samaan kansallisuuteen (nationalitet). Svekomaanit katsoivat, että ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintokulttuuri olivat maan kannalta ratkaisevassa asemassa ja että suomalaisuuspolitiikka vain avasi ovet venäläistämiselle.² Lähteet [1] Svenska folkpartiet i Finland, Ruotsalainen kansanpuolue 100 vuotta eduskuntavaaleja. yle.fi: YLE. Viitattu 4.5.2010. [2] Marja Vuorinen,VTL, Yhteiskuntahistorian laitos, HY: Uusmaalaisia henkilökultteja (Kirjan Ahl, Eva, Bränn, Michaela, Vainio, Maria, Halonen, Tero, Tamminen, Marketta: 1904. Nyland - samlingar utgivna av Nylands Nation XIII. Nylands Nation. Helsingfors 2004 . 164 s. arvostelu) 25.2.2005 11:39. : "Axel Olof Freudenthal..svekomanian perustajaisä - "yksi kieli, yksi mieli" -Snellmanin vastavoima, "kaksi kieltä, kaksi kansaa" -mallin kannattaja..Näin ymmärrettynä svekomania syntyi reaktiona fennomanialle, sen peilikuvaksi." [3] Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 528. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0. [4] Toivo Nygård-Suomalaisuuden historian kiinnekohtia "Ruotsalaisuusliike eli svekomania sen sijaan rakensi paljolti liberalistiselle aatepohjalle." [5] Tervonen, Jukka: J. R. Danielson-Kalmari, s. 30. Helsinki: SHS, 1991. [6] Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta (Työryhmämuistio) 2000. Kielilakikomitea. Viitattu 31.8. 2007. [7] Juha Sihvonen: Otteita Juha Sihvosen väitöskirjasta Sivistystä kaikille vai valituille. Vapaan sivistystyön yhteisjärjestö. Viitattu 4.5.2010. [8] Katarina Rehnberg: Suomen asevelvollisuus ennen, nyt ja tulevaisuudessa verrattuna Ruotsin järjestelmään 2009. Hyvinkää: Laurea-ammattikorkeakoulu. Viitattu 12.3.2012. [9] Kemiläinen, Aira: Mongoleja vai germaaneja? -rotuteorioiden suomalaiset, s. 193. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1985. ISBN 951-9254-63-3.. Taloussprii Taloussprii eli T-sprii (myös tenttu, tenu, liekkiviina¹ ) oli Suomessa vuoteen 1972² asti myyty, kotitalouskäyttöön tarkoitettu tekninen etyylialkoholivalmiste, joka tunnettiin suosittuna alkoholijuomien korvikkeena. Taloussprii jouduttiin lopulta vetämään markkinoilta kesällä 1972. Pullot oli varustettu tekstillä Taloussprii T.² Koostumus ja käyttö T-spriitä myytiin kotitalouskäyttöön, esimerkiksi ikkunanpesuaineeksi sekä spriikeitinten polttoaineeksi.³ Valmistettaessa ruokaa spriikeittimellä denaturointiaineista saattoi tulla hajuja ruokaan. T-spriin alkoholiprosentti oli 94.¹ Pullon kyljessä oli liekin kuva ja T-kirjain, mistä juontuivat nimet T-sprii ja "liekkiviina".³ Kirjain T aineen nimessä tarkoitti 'teknistä'.³ T-sprii maksoi "muutaman markan" litralta. Suosituin tapa juoda sitä oli vedellä laimennettuna: laimennussuhde oli yksi osa spriitä ja kaksi osaa vettä. Juomaa kutsuttiin "sotkuksi".² Eräs toimittaja kertoi maistaneensa T-spriitä limonadilla laimennettuna ja kertoi sen olevan "oivaa nappojuomaa".² Nimenomaan T-spriin on sanottu tehneen asunnottomista alkoholisteista yleisen näyn kaupungeissa 1960-luvun lopulla.¹ Aineen lempinimestä tenu johdettiin myös rappioalkoholistin nimitykseksi muodostunut sana tenukeppi, samaan tapaan kuin aiemmin oli pulituuri-lakan nimestä muodostettu sana puliukko. T-spriin kutsumanimestä liekkiviina on johdettu myös Lepakkoluolan asunnottomien alkoholistien yömajan kutsumanimi Liekkihotelli.³ Historia Vuonna 1961³ T-spriin koostumuksessa tehtiin muutos, jossa sen metanolipitoisuus laskettiin alle prosenttiin. Tämä aiheutti merkittävän muutoksen korvikejuomien käytössä Suomessa, sillä sen myrkyllisyys vastasi enää raakaa, laimennettuna juotavaksi kelpaavaa pirtua. T-spriin suosiota juomana lisäsi sen korkean alkoholipitoisuuden ohella halpa hinta. Lisäksi alkoholijuomien ostamista Alkosta säädeltiin vuoteen 1971 asti niin sanotun viinakortin avulla.¹ T-sprii -pullon kyljestä poistettiin 1964 asetuksen edellyttämä myrkkytunnus. Vuonna 1967 sitä juotiin korvikealkoholina päihtymistarkoituksessa arviolta jo 220 000–330 000 litraa vuodessa. T-spriin nauttiminen julkisilla paikoilla kaupungeissa alkoi aiheuttaa järjestyshäiriöitä, ja huoltoviranomaiset poliisin sekä terveysviranomaisten tukemina vaativat tuotteen kieltämistä. Presidentti Urho Kekkonenkin vaati vuonna 1968 Suomen Kuvalehdessä pakinoitsijanimimerkillä Liimatainen, että "liekkiviinaksi" kutsutun spriin myyminen kiellettäisiin. ⁹ Vuonna 1968⁷ T-sprii denaturoitiin lisäämällä siihen ripulia aiheuttavaa ainetta ja tuotteen vastenmielisen ja kitkerän makuiseksi tekevää denatoniumia (tuotemerkki Bitrex) myynnin vähentämiseksi.³ Myynti ei siitä laantunut, sitä vastoin haju alkoholistien suosimissa paikoissa lisääntyi, sillä T-spriitä juoneilla ja sen seurauksena ripulista kärsineillä rappioalkoholisteilla ei ollut juurikaan peseytymismahdollisuuksia eikä myöskään kiinnostusta pitää huolta henkilökohtaisesta hygieniastaan.¹ Keskiolutlain voimaantulo 1969, viinakortin poisto ja asunnottomien tulojen kasvu kuitenkin vähensivät aineen juomista, kun korvikekäyttäjät alkoivat siirtyä halpojen väkevien viinien pariin.³ T-spriin suosio puhdistustarkoituksessakin laski koostumuksen muutoksen ja denaturoinnin myötä, koska monien mielestä sen laatu pesuaineena huonontui samalla.³ T-sprii poistettiin markkinoilta kesällä 1972, ja viimeiset pullot myytiin saman vuoden juhannusaattona.² Sen korvasi Sinol, jota myös on juotu korvikealkoholina. Katso myös - Korvikealkoholi - Lepakkoluola - Pulituuri Lähteet - Aulio, Olli: Suuri retkeilykirja, s. 113, 326. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1990. ISBN 951-20-5862-6. - Keränen, Kaija: Liekki kaupungin varjoissa. (Tutkijan työpöydältä) Sofia - Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehti, 2012, nro 1, s. 19. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. Artikkelin verkkoversio. (suomeksi) - Malinen, Anette: Kartoitus alkoholikorvikkeiden käytöstä Suomessa vuonna 2002. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2003:3. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 2003. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 18.11.2012). (englanniksi) - Rantanen, Miska: Lepakkoluola. Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940-1999. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24640-9. (suomeksi) Viitteet [1] Keränen, Kaija: Liekki kaupungin varjoissa. (Tutkijan työpöydältä) Sofia - Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehti, 2012, nro 1, s. 19. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. Artikkelin verkkoversio (PDF). [2] Rantanen 2000, sivu 50. [3] Rantanen 2000. [4] Aulio, Olli: Suuri retkeilykirja, s. 113, 326. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1990. ISBN 951-20-5862-6. [5] Rantanen 2000, sivu 52. [6] Rantanen 2000, sivu 51. [7] Malinen, Anette: Kartoitus alkoholikorvikkeiden käytöstä Suomessa vuonna 2002, s. 14. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki, 2003. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2003:3. Viitattu 18.11.2012. [8] Liimatainen (Urho Kaleva Kekkonen): Vähäisiä sanoja paljosta liekkiviinasta. Suomen kuvalehti 11.5.1968 [9] liekkiviina-nimityksestä ks. esim. Taipale, Ilkka: Kustaa Arvo Parkkila: mallilapsi ja puliukko. Asukki: asunnottoman yksineläjän lehti 2/2010, s. 14. (PDF) Aiheesta muualla - Yle - Korvikealkoholit Kirjallisuutta - Korvikealkoholitoimikunta: Korvikealkoholitoimikunnan mietintö. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 1974. (suomeksi) - Lehtimäki, Leni: Korvikealkoholien väärinkäyttäjät Helsingissä. Huoltaja, 1965, 53. vsk, s. 589-592, 626-630. Helsinki: Huoltaja-säätiö. (suomeksi) - Murto, Lasse: Korvikealkoholistit ja yhteiskunnan hoito- ja huoltotoimenpiteet. Osaraportti Alkoholitutkimussäätiön rahoittamasta tutkimuksesta "Korvikealkoholistien hoitoon hakeutumishalukkuus ja hoitoon hakeutumisen esteenä olevat tekijät". Tampere: Tampereen yliopisto : Sosiaalipolitiikan laitos, 1971. ISBN. (suomeksi) - Mäkelä, Klaus: Korvikealkoholin juopottelukäyttö t-spriin myynnin lopettamisen jälkeen. Alkoholipolitiikka, 1973, 38. vsk, nro 3, s. 106-110. (suomeksi) - Turunen, Sakari: Denaturoitujen alkoholien väärinkäyttö. Duodecim, 1967, 83. vsk, s. 276-280. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. ISSN 0012-7183. (suomeksi) Tamma-Karjala Tamma-Karjala (ven. Kobylitškaja Korela) oli Novgorodin Karjalaan kuulunut pienehkö alue, joka sijaitsi Pähkinäsaaren rauhassa määritellyn rajan lähellä, luultavasti Karjalankannaksen itälaidalla. Se mainitaan kronikoissa vuonna 1338 ja Novgorodin veroalueena verokirjassa vuodelta 1500.¹ Lähteet [1] Facta 2001, WSOY 1985, 16. osa, palsta 285 Suomen tieverkon historia Suomen tieverkon historian on katsottu alkavan jo esihistoriallisella ajalla käytössä olleista maareiteistä. Liikenteen vilkastuessa teiden lukumäärä kasvoi ja kunto kohentui vuosisatojen kuluessa. Ruotsin ja Venäjän vallan aika Vanhin kirjallinen lähde Suomen tieverkosta on kuningas Kustaa Vaasan sihteerin Jaakko Teitin vuosina 1555–1556 laatima luettelo yleisten teiden varsilla olevista tiloista, joihin kuningas aikoi asettaa voutejaan. Luetteloon sisältyivät vain tärkeimmät maantiet, joihin kuului myös "yleinen tie Viipurista Uudenmaan kautta meren puolta Turkuun" eli Suuri Rantatie. Luettelon perusteella on voitu laatia kartta Suomen 1500-luvun pääteistä. 1800-luvulle saakka vesitiet olivat kulkureitteinä maanteitä tärkeämpiä. Tienpito oli jo keskiajalla määrätty maanomistajille. Jokainen isäntä siis hoiti maanteitä miten taisi. Harava ja lapio olivat yleisimmät työvälineet. Vasta 1800-luvun lopulla valtio otti vastuun osasta tienpitoa. Itsenäisyyden ajan tieverkko Suomen itsenäisyyden alussa teiden kunnossapito oli sidottu maanomistukseen ja koettiin veroluontoisena rasituksena. Tämä ei tyydyttänyt ketään, ja vuonna 1921 valtio otti maantiet hoitoonsa. Uusi tielaki säädettiin vuonna 1918 ja tuli voimaan vuoden 1921 alusta. Kun liikenteen rasitus kasvoi kasvamistaan, täytyi saada käyttöön järeämpää kalustoa ja asiantuntemusta. Yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi valtiolle ja kunnille oltuaan sitä ennen lähinnä talonpoikaisväestön rasituksena. Tieverkko oli laadultaan huonoa, ja laadun parantamisesta keskusteltiin vilkkaasti 1920- ja 1930-luvuilla. Tiekomiteat päätyivät suosittelemaan valtatieverkkoa, joka yhdistäisi korkealaatuisemmilla teillä tärkeimmät asutuskeskukset. Vuonna 1938 Suomeen määriteltiin 21 valtatietä ja 32 A-luokan kantatietä. Ensimmäiset läänintiemestarit astuivat virkoihinsa 1920-luvulla, ja koneellinen teiden kunnossapito alkoi. Vuonna 1939 talvisota keskeytti tienrakennustyöt. Vain maanpuolustuksen kannalta olennaisia töitä jatkettiin. Painopiste rakentamisessa siirtyi valta- ja kantateiden uusimisesta siihen, että rakennettiin yhteyksiä tiettömille taipaleille Lappiin ja Itä-Suomeen. Sota-ajan liikennöidyin maantie ja strategisesti tärkein yhteys oli Jäämerentie Rovaniemeltä Petsamon Liinahamariin. Useat talouselämän alat tulivat riippuvaisiksi maantiekuljetuksista. Sen vuoksi tiet oli saatava kulkukelpoisiksi ympäri vuoden. Sotavuosien 1939–1945 aikana tieverkko rappeutui. Sodan jälkeen voimat kuluivat sotakorvausten suorittamiseen, eikä tieverkon korjaaminen ollut mahdollista kuin Pohjois-Suomen jälleenrakentamisen yhteydessä. Tieverkko saatiin kunnostetuksi liikennöitävään kuntoon vuoden 1947 aikana. Vuoden 1948 syksyllä Suomessa alkoi kausi, jolloin oli suurtyöttömyystalvia. Tilannetta helpotettiin aloittamalla useita tierakennushankkeita työttömyystöinä. Enimmillään TVH:n alaisissa työttömyystöissä työskenteli yli 40 000 ihmistä. Tielain uudistus, jolla lakkautettiin kunnan- ja kylätiet ja muutettiin ne TVH:n hoitamiksi paikallisteiksi, tehtiin 1954, ja laki tuli voimaan 1958. Heti, kun valtion varoja alkoi vapautua korvauksista, niitä kohdistettiin teiden kunnostukseen ja rakentamiseen. Näin myös voitiin tarjota työtä, jota vailla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä 1950-luvun työttömyyden aikana. Maailmanpankin lainojen avulla nostettiin tienrakennus Suomessa nykyaikaiselle tasolle. Työllisyyspainotteinen tienrakentaminen loppui 1960-luvun puolessa välissä. Koneellistumisen lisäksi tähän vaikuttivat Suomen vuosina 1964–1970 saamat Maailmanpankin lainat. Lainavaroilla alettiin laajasti päällystää teitä sekä rakennettiin moottoritiet Kuljusta Tampereelle ja Helsingin Tattariharjusta Järvenpäähän. Suomen tieverkko oli kaikilta osiltaan autoliikennekelpoinen ja nykyaikaisella tasolla 1970-luvun alkuun mennessä. Yleisten teiden kokonaispituus oli 71 000 kilometriä. Tielakia uudistettiin vuonna 1958, jolloin hoidettava tieverkko oli kasvanut. Määrää kasvattivat myös uudet rakennustyöt. Katso myös - Tie- ja vesirakennushallitus - Tiehallinto - Destia Aiheesta muualla - Mauranen, Tapani (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 1. Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Helsinki: Tielaitos, Edita, 1999. ISBN 951-37-1782-8 (koko teos). ISBN 951-37-2377-1 (1. osa). (suomeksi) - Masonen, Jaakko et al. (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 2. Soraa, työtä, hevosia. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860–1945. Helsinki: Tielaitos, Edita, 1999. ISBN 951-37-1782-8 (koko teos). ISBN 951-37-2475-1 (2. osa). (suomeksi) - Masonen, Jaakko & Hänninen Mauno (toim.): Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 3. Pikeä, hikeä, autoja. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945–2005. Helsinki: Tielaitos, Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1782-8 (koko teos). ISBN 951-37-1621-X (3. osa). (suomeksi) - Suomen teiden historia I. Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1974. ISBN 951-46-0801-1 (koko teos). ISBN 951-46-0802-X (osa 1). (suomeksi) - Suomen teiden historia II. Suomen itsenäistymisestä 1970-luvulle. Helsinki: Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen tieyhdistys, 1977. ISBN 951-46-0801-1 (koko teos). ISBN 951-46-0803-8 (osa 2). (suomeksi) Triviaalikoulu Triviaalikoulu oli Suomessa 1600-luvun puolivälistä aina vuoteen 1843 käytössä ollut 4-luokkainen ja 8-vuotinen yläkoulu. Vuoden 1649 Kristiina-kuningattaren koulujärjestyksen mukaan alimpana oli pedagogio eli lastenkoulu, jossa opittiin ruotsiksi luku- ja kirjoitustaidon alkeet. Seuraavana oli triviaalikoulu ja viimeksi 4-luokkainen 3-vuotinen yliopisto-opintoihin valmistava kymnaasi eli lukio. Suomessa oli 1600-luvun lopulla yksi yliopisto (Turussa), yksi kymnaasi (Viipurissa), 7 triviaalikoulua ja 21 pedagogiota. Pedagogioista kolme toimi maaseudulla (Saltvikissa, Kemiössä ja Lohjalla). 1720-luvun jälkeen, Suomessa toimi vain yksi lukio Porvoossa, mutta Turun triviaalikoulun oppilaat saivat siirtyä koulun suoritettuaan suoraan Turun akatemiaan. Triviaalikoulu oli neliluokkainen ja jokaisen luokan opetus kesti kaksi vuotta. Lisäksi oli käytännönläheisiin aineisiin keskittynyt alempi kirjurin- eli apologistanluokka. Triviaalikoulun opetusohjelmassa oli latinan ja kreikan kieli, uskonto, historia ja logiikka ja opetus tapahtui ruotsin kielellä. Opiskelu oli lähinnä ulkolukua. Koulun työpäivä alkoi kello viideltä aamulla ja jatkui viiteen iltapäivällä, ja koulupäivän katkaisi kaksi tunnin taukoa. Vuoden aikana oli lomaa kuukausi talvella ja kuukausi kesällä. Koulun opettajakuntaan kuului rehtori, konrehtori eli vararehtori, ylempi ja alempi kollega sekä apologista. Koulussa oli yleensä vain yksi luokkahuone, jossa kukin luokka oli omana ryhmänään. Oppilaista suuri osa oli pappien lapsia, lisäksi oli aliupseerien, virkamiesten ja käsityöläisten lapsia. Talonpoikaisperheistä tulleet oppilaat olivat vielä melko harvinaisia. Koulun oppilaat eli teinit kiersivät kesä- ja talviloman aikana taloissa teinirahoja pyytämässä. Tämä tapa päättyi, kun kuningas Kustaa III kielsi vuonna 1780 teineiltä rahan keruun. Vuoden 1843 koulujärjestys jakoi triviaalikoulut ala- ja yläalkeiskouluiksi. Ala-alkeiskouluista tuli myöhemmin kansakouluja ja yläalkeiskouluista oppikouluja. Ruotsissa triviaalikoulujen oppiaineet vaihtelivat aikojen saatossa, mutta triviaalikoulut olivat toiminnassa vuoteen 1905, jolloin ne korvattiin reaalikouluilla (ruots. realskola).¹ Suomen triviaalikoulut ja niiden toimipaikat ja perustamisvuodet - Helsingin triviaalikoulu 1641 - Hämeenlinnan triviaalikoulu 1690 - Loviisan triviaalikoulu 1760 - Oulun triviaalikoulu 1682 - Porin triviaalikoulu 1641, toimi Raumalla 1698-1722 - Viipurin triviaalikoulu 1641 (entinen Viipurin katedraalikoulu), siirretty Savonlinnaan 1724, Lappeenrantaan 1730, Mikkeliin 1747, Rantasalmelle Jumikkalan kartanoon 1748 ja lopuksi Kuopioon 1788. - Turun triviaalikoulu 1641 (entinen Turun katedraalikoulu) - Uudenkaarlepyyn triviaalikoulu 1656, siirretty 1684 Vaasaan Lähteet - Opillinen koulutus Ruotsin suurvaltakaudella. Internetix. - Koululaitos 1700- ja 1800-luvuilla. Porvoon kaupungin Runeberg-sivut 2008. Web Archive. Viitteet [1] Nationalencyklopedin, Bokförlaget Bra Böcker 1995 Ulkonaliikkumiskielto Suomessa Ulkonaliikkumiskielto on hallitsevan järjestysvallan vastatoimenpide levottomissa tai muuten poikkeuksellisissa oloissa. Se säädetään useimmiten yöajaksi (öinen ulkonaliikkumiskielto) ja sen alkaminen sekä päättyminen on tavallisesti määrätty tarkalleen tietyksi kellonajaksi. Suomessa öisistä ulkonaliikkumiskielloista päätettiin paikoitellen ainakin Etelä-Pohjanmaalle 1700-luvun lopulta alkaen, ja ne jatkuivat 1890-luvulle saakka. Etelä-Pohjanmaan öiset ulkonaliikkumiskiellot kirjattiin pitäjänsopimuksiin tai pitäjänlakeihin. Etelä-Pohjanmaalla ulkonaliikkumiskiellot syntyivät viranomaisten ja papiston pyrkimyksistä estää nuorten yöjuoksut, joiksi tulkittiin kaikkinainen liikkuminen oman kotipiirin ulkopuolella tietyn kellonajan jälkeen. Kun öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkojia sakotettiin käräjillä, tämä tarkoitti käytännössä yöjuoksun kriminalisointia. Tiettävästi ensimmäisenä öinen ulkonaliikkumiskielto määrättiin Vähäänkyröön 1779 kello kymmeneksi, Pirttikylä seurasi esimerkkiä 1782 ja Mustasaari 1785.¹ Ulkonaliikkumiskiellot yleistyivät Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulla. Lapualle määrättiin 1817 sunnuntai-iltoja koskenut öinen ulkonaliikkumiskielto, joka 1843 laajennettiin myös arkipäiviin. Lapuan hallitussäännön 7. pykälän sananmuoto kuuluu seuraavasti: "Se, elikkä ne työtätekewästä kansasta, jotka ilman laillista ja tarpeellista asiata, kello kymmenen jälkeen ehtoolla 1:stä päiwästä Touko kuusa 1:seen päiwään Syyskuusa, ja kello yhdeksän jälkeen ehtoolla muulla ajalla wuodesa oleskelewat pois kotoa, langetettakoon kahden hopia Ruplan sakkoon joka kerralta kuin he niin tawataan". ² Laihialla öinen ulkonaliikkumiskielto tuli käyttöön 1818, mutta Isossakyrössä vasta 1842. Vuosisadan puolivälissä (1840–59) öinen ulkonaliikkumiskielto oli voimassa Kyrönmaan kaikissa kolmessa (Isokyrö, Vähäkyrö, Laihia) pitäjässä, Mustasaaressa, Maalahdella, Vöyrillä ja Lapualla sekä niiden kappeliseurakunnissa. Seinäjoelle 1871 säädetty öinen ulkonaliikkumiskielto koski vain palkollisia.³ Ulkonaliikkumiskielto alkoi 1800-luvulla tavallisesti kesäisin kello kymmenen ja talvisin tuntia aikaisemmin. Tosin Laihian ulkonaliikkumiskielto alkoi alun perin kesäisin kello kaksitoista, mutta 1868 se aikaistettiin kymmeneksi illalla. Ulkonaliikkumiskiellon kestosta ei järjestyssäännöissä Laihian poliisijärjestystä lukuun ottamatta ollut määräyksiä, mutta voi otaksua kieltojen päättyneen viimeistään aamuaskareisiin. Laihian vuoden 1868 poliisijärjestyksen mukaan ulkonaliikkumiskielto päättyi aamulla kello neljä.³ Ulkonaliikkumiskiellon rikkojista jotkut liikkuivat jalan, mutta useimmat kuitenkin hevosella. Kun Etelä-Pohjanmaalla yleistyivät 1800-luvulla nuorten luvattomat hevosajelut, sakot niistä yhdessä yöjuoksun kanssa nousivat vähintään seitsemään ja Laihialla peräti 25 ruplaan. Eniten sekä ulkonaliikkumiskiellon rikkomuksia että luvattomia hevosajeluita tapahtui Kyrönmaan pitäjissä ja Suur-Lapualla. Sekä ulkonaliikkumiskieltoa että hevoston luvatonta käyttöä valvoivat myös nimismiehet, jotka levottomimmissa pitäjissä partioivat kyläteillä. Lisäksi Etelä-Pohjanmaan rintapitäjien keskeisiin kyliin asetettiin oltermannien alaisuuteen 1800-luvulla yövartijoita, joiden tehtävänä oli estää toisten hevosten laitumelta otto. Joskus yövartijat joutuivat väkivaltaisiin yhteenottoihin häjyjen kanssa, jolloin heidän velvollisuutenaan oli tarvittaessa pyytää apua toisilta kylän isänniltä. Käräjillä yövahdit saattoivat esiintyä myös todistajina puukkojunkkkareita vastaan. Öiset ulkonaliikkumiskiellot olivat pitäjäkurin yleisimmin rangaistu rikkomus, joka ehkä voimakkaimmin nostatti esiin puukkojunkkarit. Kaikkiaan öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta Etelä-Pohjanmaan käräjillä sakotettiin 50 vuoden aikana (1840–1889) yli tuhatta eteläpohjalaista, joista suurin osa oli Lapuan ja Laihian suurpitäjistä. Tavallisesti käräjäsakko ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta oli kaksi ruplaa, Laihialla kuitenkin viisi ruplaa. Pisimmillään öinen ulkonaliikkumiskielto oli voimassa – tosin aika ajoin keskeytyen – Vähässäkyrössä toistasataa vuotta. ⁸ Katso myös - Joutilaisuus - Lapuan laki - Pohjalaisia (näytelmä) - Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria Lähteet - Kallio, Reino: Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Pohjautuu osin tekijän Jyväskylän yliopistossa 1982 tarkastettuun väitöskirjaan: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta.. Helsinki: Opus Liberum, 2009. ISBN 978-952-92-5261-9. - Kallio, Reino: Etelä-Pohjanmaan suomalaiskylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1982. ISBN 951-678-680-4. - Kallio, Reino: Öinen ulkonaliikkumiskielto Etelä-Pohjanmaalla Reino Kallio. Viitteet [1] Kallio, 2009, s. 44–47 [2] Kallio, 2009, s. 73, 122 [3] Kallio, 2009, s. 73–74, 141 [4] Kallio, 2009, s. 80–89 [5] Kallio, 2009, s. 80–81 [6] Kallio, 2009, s. 111–113 [7] Kallio, 1982, s. 232–237 [8] Kallio, 2009, s. 73, 146, 150 Aiheesta muualla - Lapuan laki -dokumentti Uudenkaupungin rauha Uudenkaupungin rauha 30. elokuuta 1721 päätti isonvihan ja viimeiseltä rintamaltaan Venäjän ja Ruotsin välillä käydyn suuren Pohjan sodan, jonka aikana koko Suomi oli joutunut venäläisten miehittämäksi. Rauhansopimus yksi niistä Ruotsin ja sen naapurimaiden rauhanneuvotteluista, joilla pyrittiin lopettamaan suuri Pohjan sota.¹ Neuvottelut Ruotsi solmi rauhansopimukset ensin Preussin, Tanskan, Hannoverin ja Holsteinin kanssa. Ruotsille oli pettymys, että se tämän jälkeen joutui yksin neuvottelemaan Venäjän kanssa eikä saanut sivustatukea esimerkiksi Britannialta. Venäjä ei hyväksynyt brittien läsnäoloa neuvotteluissa, jotka alkoivat 26. toukokuuta 1721 Uudessakaupungissa. Kaupunki oli sodan pahasti runtelema. Ruotsin neuvottelijoina olivat suomalaissyntyinen valtaneuvos Johan Lilienstedt ja maaherra Otto Reinhold Strömfelt. Venäjän neuvottelijoina toimivat kenraaliluutnantti Jacob Bruce ja kanslianeuvos Andrei Osterman. Ruotsin alkuperäiset neuvottelutavoitteet olivat täysin epärealistiset maan huonoon tilanteeseen nähden, ja lopulta neuvottelijoille annettiin lupa suostua venäläisten vaatimuksiin.¹ Lilienstedt pyrki säilyttämään Viipurin Ruotsin omistuksessa, mutta venäläiset eivät suostuneet siihen, ja siksi neuvottelut venyivät niin pitkiksi, että rauhansopimus saatettiin allekirjoittaa vasta 30. elokuuta 1721. Ainoa neuvottelemalla saatu lievennys oli se, että Lappeenranta jäi Ruotsin puolelle.¹ Näin muodostui niin sanottu Pietari Suuren rauhan raja, johon venäläiset palasivat vuoden 1940 rauhanneuvotteluissa. Sopimus ja sen seuraukset Ruotsin suurvalta-aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin eteläosan ja läntisen Karjalankannaksen. Rauhan myötä Ruotsin alueeseen Suomessa tuli kuulumaan entisen Käkisalmen läänin pohjoisosa. Venäjän hallitsija takasi rauhassa saamiensa alueiden asukkaille näiden uskonnon, omaisuuden, lait ja säätyerioikeudet. Ajan tavan mukaan Venäjä maksoi saamistaan alueista Ruotsille rahakorvauksen. Ruotsi sai oikeuden tuoda Baltiasta tullivapaasti 50 000 ruplan arvosta viljaa.¹ Ruotsin kannalta epäedullinen sopimuskohta oli toteamus, että Venäjä sai toimia Ruotsin hallitusmuodon noudattamisen ja voimassapitämisen takaajana. Näin se pääsi sekaantumaan Ruotsin sisäpolitiikkaan. Historiantutkimuksessa on pohdittu rauhanneuvottelijoiden mahdollisesti saamista lahjuksista. Venäjän neuvottelijoilla oli runsaasti rahavaroja, ja heidän tilinpitonsa mukaan Lilienstedt ja Strömfelt sekä heidän avustajansa olisivat saaneet venäläisiltä rahaa. Venäjälle edullinen rauhansopimus olisi tosin syntynyt ilman lahjuksiakin, koska Ruotsi oli pahasti alakynnessä.¹ Rajapyykit Virolahden kunnassa Uudenkaupungin rauhan rajankäynnistä on säilynyt kymmenen rajakiveä: Itäkivi, Everstienkivi, Kirkkotien kivi, Heijarinkivi, Alapihlajan kivi, Sahantauksen kivi, Lepkankaan kivi, Kalliopellon kivi, Käyhkäntien kivi ja Hurppu.² ³ ⁴ Katso myös - Suomen rajamuutokset Lähteet [1] Paloposki, Toivo J.: Suurvallan loppu, s. 291-295. Teoksessa Suomen historia osa 3: Suurvalta-aika. Espoo: Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2492-2. [2] Uudenkaupungin rauhan rajakivet, Museovirasto [3] http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000010759 [4] http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000010754 Aiheesta muualla * Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uudenkaupungin rauha Wikimedia Commonsissa - Professori Vihavainen ehdottaa Uudenkaupungin rauhan museota (Agricolan uutisfoorumit 10.8.2012) - Uudenkaupungin rauha 1721 asiakirjajulkaisu. Uudenkaupungin kaupungin Venäjän ulkoministeriöltä saamia rauhan solmimiseen liittyviä asiakirjoja, sekä Tomi Kankaan teos Uudenkaupungin "siunattu" rauha 1721 – Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. (Agricola – Suomen historiaverkko portaalin julkaisusarja osa 10. toim. Heidi Pitkänen) Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän rauhansopimukset (päättyneet sodat) Vainovalkea Vainovalkeat olivat suomalaisen kansanperinteen tuntemia sotiin liittyviä tulia, joista kerrotaan muun muassa kalevalaisessa runoudessa. Vainovalkeiden taustalla on ilmeisesti käytäntö varoittaa väestöä lähestyvistä vihollisista tuli- ja savumerkein. Perinteisesti on arveltu, että tässä käytännössä on linnavuorilla voinut olla tärkeä asema. Eräissä kertomuksissa vainovalkeat ovat voineet tarkoittaa myös sotajoukkojen leirinuotioita eli sotatulia, tai palavien rakennusten tulta. Kaasat olivat merimerkkejä, joiden päällä saatettiin polttaa tulia, joilla varoitettiin vihollislaivastosta. Luettelo eräistä Suomessa tunnetuista vainovalkeiden polttopaikoista - Rapaistenkallio Hietana, Orimattila - Haukkavuori Kotkassa - Äijönvuori Kotkassa - Moronvuori Pernoon kylässä Kotkassa - Vartioisvuori Hurukselan kylässä Kotkassa Lähteet - Mäkinen, Anssi: Linnaleirit ja vainovalkeat : Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Sarja Bibliotheca historica 73, Väitöskirja Oulun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN. (suomeksi) Vanha Suomi Vanha Suomi (ruots. Gamla Finland, ven. Старая Финляндия) tarkoittaa niitä Suomen alueita, jotka Ruotsi menetti Venäjälle Uudenkaupungin (1721) ja Turun rauhansopimuksissa (1743). Turun rauhan jälkeen Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinsseista muodostettiin yksi hallinnollinen kokonaisuus Viipurin kuvernementti. Vuosina 1784–1796 kuvernementin alue muodosti Viipurin käskynhaltijakunnan¹ . Vuodesta 1803 kuvernementti tunnettiin Suomen kuvernementtina.² , jonka Venäjän keisari yhdisti Suomen suuriruhtinaskuntaan eli "Uuteen Suomeen" vuoden 1812 alussa. Nimitys Vanha Suomi on suomalaisittain katsottuna hieman epäjohdonmukainen. Ymmärrettäväksi se tulee katsottaessa asiaa venäläisittäin: Vanhan Suomen alue liitettiin keisarikuntaan lähes sata vuotta ennen muuta (Uutta) Suomea. Suuri Pohjan sota — Vanha Suomi syntyy Pääartikkeli: Suuri Pohjan sota Vanha Suomi syntyi suuren Pohjan sodan seurauksena vuonna 1721. Ruotsi joutui vuonna 1700 yksin sotaan Venäjää, Tanska-Norjaa, Preussia ja Saksi-Puolaa vastaan. Alkumenestyksestään huolimatta kääntyi sota Ruotsille tappiolliseksi kuningas Kaarle XII:n kärsittyä murskatappion Venäjää vastaan Pultavan taistelussa vuonna 1709. Etulyöntiasemansa turvin Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta vuosien 1710–1715 kuluessa. Suomen valtauksesta alkoi isoviha, vuoteen 1721 saakka kestänyt venäläismiehitys Suomessa. Ruotsin ja Venäjän väliset vihollisuudet suuressa Pohjan sodassa päättänyt Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721. Rauhansopimuksen yhteydessä siirtyi Käkisalmen läänin etelä- ja keskiosat sekä pääosa Viipurin läänistä Venäjän haltuun. Alue muodosti hallinnollisesti Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Viipurin ja Käkisalmen provinssin. Tähän alkuperäiseen Vanhan Suomen alueeseen sisältyivät myös Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit. Venäjän kiinnostusta Vanhan Suomen alueeseen lisäsi Neva-joen suuhun Inkerinmaalle vuodesta 1703 rakennettu Pietari-Paavalin linnoitus ja jo vuonna 1712 keisarikunnan pääkaupungiksi nostettu Pietarin kaupunki. Rauhansopimuksessa Venäjään liitetyt Vanhan Suomen alueet toimivat suojavyöhykkeenä uudelle pääkaupungille. Hattujen sota — Vanha Suomi laajenee Pääartikkeli: Hattujen sota Ruotsin revanssinhaluinen hattupuolue ryhtyi Venäjän vastaiseen sotaan vuonna 1741 tavoitteenaan kostaa suuren Pohjan sodan aikaiset nöyryytykset ja vallata ainakin osa Ruotsin sodassa menettämistä alueista takaisin. Ruotsin armeija oli varustautunut sotaan heikosti ja Suomen alue joutui venäläismiehityksen alaiseksi kuten suuressa Pohjan sodassakin. Vuonna 1743 solmittuun rauhaan saakka kestänyttä miehitystä kutsutaan pikkuvihaksi. Hattujen sota päättyi Turun rauhaan, jossa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa siirrettiin edelleen lännemmäksi ja uudeksi rajaksi muodostui Kymijoki ja siihen laskeva Mäntyharjun reitti. Pohjoisemmassa rajalinja halkoi Saimaata pirstoen sen useampaan osaan rajanaapureiden kesken. Raja teki koukkauksen Savonlinnan kohdalla liittäen tämän Saimaan solmukohdan osaksi Venäjää. Sen sijaan Puumala, toinen Saimaan kapeikko, jäi Ruotsille. Vesitie eteläiseltä Saimaalta pohjoiselle kulki väistämättä sekä Puumalan että Savonlinnan kautta. Venäjään liitetty uusi alue muodosti aluksi Pietarin kuvernementin Kymenkartanon provinssin, kunnes se vuonna 1744 yhdessä Viipurin ja Käkisalmen provinssin kanssa yhdistettiin erilliseksi Viipurin kuvernementiksi. Liitetyillä alueilla sijaitsivat Savonlinnan lisäksi Haminan ja Lappeenrannan kaupungit sekä kyseisissä kaupungeissa sijainneet Ruotsin rajalinnoitukset. Lahjoitusmaajärjestelmä Vanhan Suomen yhteiskunnallisia oloja vaikeimmin vaivannut ongelma oli lahjoitus­maa­järjestelmä. Keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitetut lahjoitusmaat kavensivat merkittävästi niillä asuneiden talonpoikien vapautta ja taloudellista toimeentuloa. Lahjoitusmaiden talonpoikien asema heikkeni lähelle Venäjän maaorjien asemaa. Erityisesti lahjoitusmaiden isäntien eli donataarien oikeus määrätä alustalaistensa verotuksesta hiersi heidän ja talonpoikien välejä niin Vanhan Suomen aikana kuin alueen Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämisen jälkeenkin. Samoin isäntien käyttämät ruumiilliset kuritukset, kuten maaorjille Venäjällä, olivat törkeä loukkaus talonpoikien oikeuksia kohtaan. Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta autonomian aikana 1870-luvulle mennessä kun Suomen valtio osti lahjoitusmaat donataareilta. Talonpojat saivat lunastaa viljelemänsä maat perintötiloikseen edullisten ja pitkäaikaisten valtionlainojen avulla. Donataarien ja talonpoikien välejä hiertänyt lahjoitusmaakysymys on osaltaan ollut antamassa Vanhan Suomen ajalle poikkeuksellisen negatiivista leimaa Suomen historiankirjoituksessa.³ Elämää Vanhassa Suomessa Uusi valtioyhteys ei mullistanut, lahjoitusmaakysymystä lukuun ottamatta, Vanhan Suomen elinoloja niin paljon kuin Suomessa on toisinaan haluttu nähdä. Maanviljely ja perinteinen elämäntapa säilyivät jokseenkin muuttumattomina myös uuden hallitsijan alaisuudessa. Uudenkaupungin rauhan sopimuksessa vuonna 1721 sovittiin myös Ruotsin vallan aikaisten lakien ja oikeuskäytännön jäämisestä voimaan Vanhan Suomen alueella. Alueen väestö sai myös harjoittaa vapaasti luterilaista uskontoaan ja verotus hoidettiin ruotsalaisen käytännön mukaisesti. Vanhan Suomen asukkaat olivat vapautetut sotilaspalveluksesta 1797 saakka. Käytäntö ei ollut poikkeuksellinen monikansallisessa keisarikunnassa. Vanhassa Suomessa asunut rahvas jäi asuinsijoilleen alueen siirtyessä Venäjän valtaan, mutta valtaosa aatelistosta ja papistosta oli paennut venäläismiehitystä Ruotsin puolelle jo isovihan aikana. Osa paenneista palasi takaisin Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen, mutta huomattava osa virkamiehistä ja papeista ei halunnut siirtyä Venäjän keisarin palvelukseen. Myöskään uusien pappien ja virkamiesten rekrytointi Ruotsin puoleisesta Suomesta ei sujunut suunnitellusti. Vajetta täytettiin Venäjältä ja Baltian saksalaisalueilta kotoisin olevilla virkamiehillä. Vanhan Suomen virkamieskunta venäläistyi ja saksalaistui nopeasti. Alueen pappispula helpotti vasta Vanhasta Suomesta kotoisin olevan uuden pappissukupolven kasvaessa. Venäjään liittäminen toi Vanhan Suomen ortodoksiselle väestölle helpotusta Ruotsin vallan aikaiseen syrjintään verrattuna. Ortodoksit saattoivat harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Laatokan alueen luostarit pystyivät käynnistämään toimintansa uudestaan. Monikansallinen ja useista uskontokunnista koostuva Venäjä suvaitsi Vanhan Suomen luterilaisen väestön uskontoa varsin hyvin. Vanhan Suomen luterilaiset papit saivat käydä koulunsa edelleen Turussa ja Turun piispa vihki edelleen pappeja virkoihinsa myös Vanhan Suomen alueella. Rajaseudun halkaistujen seurakuntien jäsenet saivat myös käydä kirkossa valtakunnan rajan yli. Kirkon ylin valta siirtyi kuitenkin venäläisten käsiin. Vanhan Suomen luterilaista kirkkoa hallinnoitiin yhdessä Venäjän muiden ei-ortodoksisten kirkkokuntien kanssa. Vanhan Suomen alue kärsi varsin paljon toistuvien sotien seurauksena, mutta jälleenrakennusta auttoi Suomenlahden pohjukkaan perustetun Pietarin kaupungin ostovoima. Alueen talous monipuolistui ja kaupunkiin rahdattiin elintarvikkeita, rakennustarpeita ja polttopuuta. Venäjä ei harjoittanut Ruotsin kaltaista merkantilistista talouspolitiikkaa, mikä osaltaan edisti Vanhan Suomen talouskehitystä. Vanhan Suomen alueella sai kaataa metsää sahateollisuuden tarpeisiin, minkä ansiosta alueelle nousi kukoistava sahateollisuus. Vanhassa Suomessa otettiin käyttöön Ruotsin mallin mukaisia sahauskieltoja vasta 1700-luvun lopulla. Nämäkään kiellot eivät ulottuneet yläluokan hallitsemille lahjoitusmaille. Vanhan Suomen alueella sai myös harjoittaa kaupankäyntiä maaseudulla eikä maatilojen halkomiselle asetettu Ruotsin kaltaisia rajoituksia. Toisaalta alueen poikki kulki useita maatullirajoja, jotka vaikeuttivat liikkumista ja kauppaa. Aluetta hallinneen apatian ja vierasmaalaisen yläluokan takia sieltä ei ole juurikaan jäänyt merkittäviä henkilöitä historiaan. Ainoa muita huomattavampi on David Alopaeus, Viipurissa syntynyt virkamies, joka toimi keisarillisessa hallinnossa monissa tehtävissä, muun muassa Venäjän lähettiläänä Keski-Euroopan maissa. Venäjä kiristää otettaan Vanhasta Suomesta Vanhan Suomen, kuten monien muidenkin keisarikunnan osien, itsenäisyyttä ryhdyttiin rajoittamaan 1700-luvun loppupuolella keisarinna Katariina II:n käynnistämän venäläistämisohjelman myötä. Venäjästä ryhdyttiin luomaan yhtenäisesti hallittua valtakuntaa. Osa keisarinnan uudistuksista jouduttiin myöhemmin kumoamaan, mutta hajanaisen keisarikunnan ja alueellisten erioikeuksien aika alkoi olla ohi. Merkittävimmän poikkeuksen venäläistämiskehityksestä teki vuonna 1809 syntynyt Suomen autonominen suuriruhtinaskunta. Toinen Vanhaa Suomea tiukemmin Venäjään kiinnittänyt 1700-luvun loppupuolen hanke oli Ruotsia vastaan käydyn Kustaa III:n sodan kokemusten perusteella käynnistetty laajan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmän rakennustyö. Maineikkaan kenraali Aleksandr Suvorovin johdolla toteutetun hankkeen myötä luotiin Vanhaan Suomeen useista sisäkkäisistä linnoitusketjuista koostuva linnoitusjärjestelmä jonka tehtävänä oli torjua Ruotsin puoleisesta Suomesta Pietaria kohti suunnatut mahdolliset hyökkäykset. Tällöin Vanhan Suomen alueelle muutti pysyvästi tuhansia ei-suomalaisia, lähinnä venäläisiä sotilaita ja baltiansaksalaisia upseereita ja virkamiehiä. Vanha Suomi liitetään Suomen suuriruhtinaskuntaan Vaikka Vanha Suomi ei yleisen käsityksen vastaisesti varsinaisesti taantunutkaan Venäjän vallan alla, se jäi etenkin yhteiskunnallisessa kehityksessä jälkeen Ruotsin puoleisen Suomen ripeästä kehityksestä 1700-luvulla. Talonpoikiin kohdistunut venäläisen aateliston mielivalta loi aluetta leimanneen apatian taloudessa muutenkin. Loputkin Suomesta liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuosina 1808–1809 käydyn Suomen sodan ja sitä seuranneen Haminan rauhan yhteydessä. Samalla ryhdyttiin niin Suomessa kuin keisarin hovissa puuhaamaan Vanhan Suomen liittämistä muun Suomen, eli Venäjältä käsin katsottuna Uuden Suomen yhteyteen. Yhdistymishankkeella tavoiteltiin kansallisesti yhtenäisen autonomisen alueen muodostamista ikään kuin Ruotsin mallin mukaisen modernin valtion kokeilukentäksi ja näyteikkunaksi Eurooppaan keisarin hyväntahtoisuuden merkkinä. Samalla uskottiin taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Ruotsin puoleisesta Suomesta jälkeenjääneen Vanhan Suomen kurovan isoveljensä etumatkan kiinni. Alueliitoksen toivottiin myös kasvattavan suomalaisten uskollisuutta uutta hallitsijaansa kohtaan. Elettiinhän Euroopassa yhä Napoleonin sotien levotonta aikakautta. Lopullisesti päätös Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan sinetöityi keisari Aleksanteri I:n vuoden 1811 lopulla antamalla dekreetillä (käskykirjeellä). Liitos astui voimaan vuodenvaihteessa 1812. Entisen Vanhan Suomen alue muodosti siitä lähtien Viipurin läänin. Uuteen Suomeen liittämisen jälkeen ulottuivat suuriruhtinaskunnan lait ja autonominen asema myös Vanhaan Suomeen. Alueliitos toteutui olosuhteisiin nähden varsin kivuttomasti, ja Vanha Suomi kuroi nopeasti kiinni suuriruhtinaskunnan edellisellä vuosisadan ottaman etumatkan yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Alueen läheisyys alati kasvavaan Pietarin kaupunkiin auttoi etenkin Vanhan Suomen taloudellista kehitystä. Ainoastaan lahjoitusmaajärjestelmä ja sen edelleen aiheuttamat ristiriidat jäivät pidemmäksi aikaa (lunastus kesti lähes 60 vuotta) muistuttamaan Uuden ja Vanhan Suomen satavuotisesta valtiollisesta erosta. Vaakunat Viipurin ja Käkisalmen provinssi sai vuonna 1729 oman vaakunan, jossa oli punainen yläkenttä ja sininen alakenttä. Yläkentän hopeahaarniskaiset ja suorilla miekoilla aseistetut käsivarret edustivat Viipurin lääniä. Alakentän kultaista kiveä kantava kurki edusti Käkisalmen lääniä. Aihe oletetaan saadun Laatokan Karjalan laajan emäpitäjän Kurkijoen pogostan nimestä. Alueen laajentumisesta ja Viipurin kuvernementin perustamisesta huolimatta tämä vaakuna oli käytössä vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin Käkisalmen kaupungille ja korvattiin Karjalan vaakunaan pohjautuvalla vaakunalla. Molemmat sapelit olivat kuitenkin suippoja ja kumpikin käsivarsi oli kultahaarniskoitu: vaakuna ei kuvannut sotaa, vaan aseveljeyttä. Kruunuja oli kaksi allekkain: entinen kuninkaallinen alue oli keisarin suojeluksessa. Käkisalmen kaupunki käytti entistä provinssin ja kuvernementin vaakunaa vuoteen 1892. Tällöin yläkenttä vaihdettiin siniseksi ja alakenttä punaiseksi. Haarniskat muutettiin kultaisiksi ja kurjen kantama kivi siniseksi. Venäjän Käkisalmi, Priozersk käyttää aikaisempaa vaakunaa. Lähteet [1] Vanhan Suomen arkistot. Toimittaneet Eljas Orrman ja Jyrki Paaskoski. Helsinki: SKS, 2012. ISBN 978-952-222-382-1. [2] Arkistonmuodostaja: Viipurin kuvernementinhallitus II - kansallisarkisto [3] Jyrki Paaskoski: Vanhan Suomen donataarit ja tilanhoitajat - katsaus aatelisten lahjoitusmaatalouteen vuosina 1710-1811 - Genos 64 (1993), s. 138-152 [4] Aulis Oja: Viipurin kuvernementin ja sen kaupunkien vaakunat, Kalevalaseuran vuosikirja 1973 Aiheesta muualla - Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1997. ISBN 951-710-063-9. Vanhat suomalaiset mittayksiköt Vanhat suomalaiset mittayksiköt tarkoittavat tässä mittayksiköitä, joita Suomessa käytettiin ennen metrijärjestelmän käyttöönottoa. Ennen kuin Suomessa vuonna 1887 otettiin käyttöön metrijärjestelmä, nykyisen SI-järjestelmän edeltäjä, maassa käytettiin monenlaisia mittayksiköitä, sekä Ruotsin vallan aikaisia että Venäjältä tulleita. Ulkomaankaupassa käytettiin myös anglosaksista järjestelmää ja merellä merenkulkumittoja. Ruotsin vallan aikaiset mittayksiköt Varsinkin varhaisimpina aikoina käytäntö oli horjuvaa, mitat sekavia ja varhaisimpina aikoina mitään standardeja ei ollut, puhumattakaan virallisista prototyypeistä tai että mitat olisi sidottu johonkin luonnonvakioon. Eri kaupungeilla oli omat mittansa. Tähän viittaava sanonta Porvoon mitalla tulee siitä, että kun Ruotsin vallan ajalla Porvoossa vouti keräsi veroja kansalaisilta (viljaa, riistaa, kaloja...) hän käytti suurta mittaa. Tilittäessään verotuottoja kuninkaalle hän kuitenkin käytti pientä mittaa ja piti kertyneen erotuksen itsellään. ¹ Nykyään sanonnalla kuitenkin tarkoitetaan hyvää, runsasta mittaa. Vasta 1700-luvulla tärkeimmät yksiköt saatiin yhtenäistetyiksi valtakunnallisesti. Vuoden 1734 laki edellytti jo, että koko (Ruotsin) valtakunnassa (Suomi mukaan luettuna) oli käytettävä yhtäläisiä, kruunun leimalla varustettuja mittoja² . Näin ollen Ruotsin vallan ajan lopulla käytössä olleille mittayksiköille voidaan jo ilmoittaa tarkat vastaavuudet nykyisinä yksikköinä. Jos kauppias käytti muunlaisia mittoja, ne oli lain mukaan takavarikoitava ja lyötävä rikki. Nykyisin vanhat yksiköt esiintyvät enää vain vanhassa kirjallisuudessa, historiallisissa asiakirjoissa sekä joissakin sanonnoissa ja sananlaskuissa, esimerkiksi ei tuumaakaan, parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Pituusmitat Pituusmittojen perusmitta oli kyynärä, joka vastaa periaatteessa ihmisen kyynärvarren pituutta kyynärpäästä sormenpäihin. Kyynärä kuitenkin määriteltiin jalan kautta, jolloin siitä tuli epänormaalin suuri. Nykyihmisellä kyynärän pituus on melko tarkasti 50 cm. Ruotsalaiseen kyynärään perustuvat muunnokset: ³ - 1 peninkulma - vanha ruotsalainen mitta = 36 000 jalkaa = 10 688 m⁴ ⁵ - 1 virsta = 1/10 peninkulmaa = 600 syltä = 3 600 jalkaa = 1068,8 m⁵ - 1 syli = 3 kyynärää = 6 jalkaa ³ = 1,781 m⁶ ⁵ - 1 kyynärä = 1/3 syltä = 2 jalkaa = 24 tuumaa ³ = 0,594 m⁶ ⁵ - 1 jalka = 12 tuumaa työmittana = 10 tuumaa kymmenysmittana ³ = 0,297 m⁶ ⁵ - 1 kortteli eli vaaksa = 1/4 kyynärää⁷ = 1/2 jalkaa ³ = 0,148 45 m⁵ - 1 tuuma = 1/24 kyynärää = 24,742 mm⁵ ³ - 1 linja = 1/12 tuumaa = 2,062 mm⁵ ³ Peninkulma oli alun perin määritelty siksi matkaksi, jossa koiran haukku kuuluu tyynessä ilmassa (oikeastaan penin kuuluma)⁸ . Se on noin 5 km. Vuonna 1665 peninkulman määritelmää muutettiin niin, että se oli 36 000 jalkaa. Peninkulmaa pitempi yksikkö oli päivämatka (2 peninkulmaa), joka vastasi ihmisen päivässä jalan taittamaa matkaa, noin 20 km. Muita mittoja olivat lappalainen epävirallinen yksikkö poronkusema (n. 7,5 km), joka tarkoitti matkaa, jonka poro kulkee virtsatarpeiden välillä, ja tankomitta, joka oli 5–9 kyynärää, kylästä riippuen. Painomitat Painomittojen perusyksikkö oli naula (ruots. pund). Mittoja käytettiin yleisten kauppatavaroiden mittaamisessa (vrt. brittiläinen avoirdupois-järjestelmä). Apteekkareilla ja kultasepillä oli oma mittajärjestelmänsä. - 1 lästi - 4250 kg = 100 sentneriä + 1 lästi painava - 18 kippuntaa vuoripainoa = 2448,44 kg⁵ - 1 kippunta - vanhaa painoa = 20 leiviskää = 400 naulaa = 170,0 kg⁵ + 1 kippunta vuoripainoa = 136 kg + 1 kippunta takkirautapainoa = 177 kg - 1 sentneri - 42,5 kg = 100 naulaa - 1 senttaali - 100 kg⁹ ¹⁰ - 1 leiviskä = 20 naulaa⁵ = 8,5 kg⁶ ⁵ - 1 naula = 32 luotia = 425,076 g¹¹ ⁵ - 1 markka = 1/2 naulaa = 212,56 g - 1 luoti = 4 kvinttilliä = 13,28 g⁶ ⁵ - 1 kvintiini = 3,320 91 g⁵ - 1 skruupeli eli krupula = 20 graania⁵ = 1,236 97 g⁵ - 1 assi = n. 48 mg - 1 jyvä l. graani = 42,5 mg Tilavuusmitat Tilavuusmittoja käytettiin kuivatavaroiden mittaamisessa. Perusyksikkö oli kappa. - 1 tynnyri = 4 vakkaa = 32 kappaa¹² = 146,5 l - 1 nelikko = 24 kappaa = 109,92 l - 1 vakka = 8 kappaa = 36,64 l - 1 kappa = 1 3/4 kannua¹² = 1/32 tynnyriä¹² = 4,58 l¹² - 1 kannu = 2 tuoppia¹³ = 2,617 l¹³ ⁵ - 1 tuoppi = 1/2 kannua¹⁴ = 4 korttelia¹³ = 1,308 6 l⁵ - 1 kortteli = 1/4 tuoppia⁷ = 4 jumprua¹³ = 0,327 15 l⁵ - 1 jumpru = 0,081 79 l¹⁵ ⁵ Kappa-sanaa käytetään nykyäänkin, mutta lähinnä vain torikaupassa perunoita myytäessä. Kappa tai iso kappa tarkoittaa tällöin (tavallisesti puista) viiden litran mittaa tai sillä mitattua määrää. Pikkukappa tai pieni kappa on vastaavasti kahden litran vetoinen¹⁶ ¹⁷ ¹⁸ . Torikauppakäytännössä perunoita pannaan mitta-astia kukkuroilleen. Vetomittoja Vetomittoja käytettiin nesteen ja hienojakoisen kuivatavaran mittaamiseen. - 1 tynnyri = 4 nelikkoa = 36 kappaa = 164,88 dm³ (kuivaa tavaraa)⁵ - 1 aami = 60 kannua = 157,03 l nestettä⁵ - 1 tynnyri = 4 nelikkoa = 125,63 l (neste) = kahdeksan ottinkia (nestettä; viina, suolakala)⁵ - 1 dritteli = 51,5 kg:n tynnyri (voita)¹⁹ - 1 nelikko = 12 kannua = 31,406 l (neste)⁵ - 1 nelikko = 7½ kappaa = 41,221 l (kuivatavara)⁵ - 1 kappa = 5,496 1 l (kuivatavara)⁵ - 1 kappa = 4,58 l¹² - 1 lästi = 12-15 tynnyriä. Käytettiin tervakaupassa. Vetomittoja voitiin käyttää kuivatavaralle joko löyhänä tai lujana. Löyhässä mitassa mitattava aine tasattiin mitan reunan tasalle, kun taas lujassa mitassa aine jätettiin kukkurapäiseksi. Pinta-alat Pinta-alat määräytyivät joko sen alan mukaan, mitä vetomitallisesta viljaa kykeni kylvämään peltoa, tai sen mukaan, mitä maa-ala tuotti veroja. Pinta-alamittoja ei ollut kytketty matemaattisesti neliösuhteessa mihinkään pituusmittoihin. - 1 vanha kapanala (vuoteen 1849) - ¹⁄₃₂ tynnyrinalaa = 154,26 m²⁵ - 1 uusi kapanala (vuodesta 1849) - ¹⁄₃₀ tynnyrinalaa = 164,55 m²⁵ - 1 tynnyrinala = 32 vanhaa kapanalaa = 30 uutta kapanalaa = 0,494 ha⁶ ⁵ Näiden lisäksi voitiin käyttää myös vanhojen pituusyksiköiden neliöitä. Kappalemittoja Pääartikkeli: Kappalemitta Nämä ovat jonkin verran käytössä edelleenkin. - 1 krossi (grossi) = 12 tusinaa = 144 kpl²⁰ - 1 tusina = 12 kpl²¹ - 1 tiu = 20 kpl (kananmunia) - 1 tikkuri = 10 kpl (nahkoja tai turkiksia)²² - 1 kiihtelys = 40 oravannahkaa²³ - 1 kerpo = 31 nahkiaista (30 nipussa ja yksi siteenä) - 1 nelikko = 4 samanlaista, etenkin neljän hevosen valjakko - 1 troikka = 3 samanlaista, etenkin kolmen hevosen valjakko (ven. тройка) - 1 trio = 3 kpl (esineiden tai muiden asioiden lukumäärä) - 1 tupla = 2 kpl - 1 toltti = 12 kpl (lautoja, A.Kivi: Seitsemän veljestä)²⁴ - 1 puntti = 20 kpl (kukkia) - 1 puntti = 10 kpl (tulitikkurasioita) Rahayksiköitä - Ruotsalainen riikintaaleri = riksi = 48 killinkiä + (1834 = 1 hopeariksi = 2/3 bankoriksiä = 4 valtionvelkariksiä) - 1 rupla = 30-40 killinkiä - V. 1860 markka = 100 penniä (4 markkaa = 1 hopearupla) - V. 1865 94,48 markkaa = naula hopeaa - V. 1878 markka = 0.32 g .900-kultaa = 1 Ranskan, Sveitsin tai Belgian frangi = 1 Italian liira Vanhat mitat rakentamisessa - 1 tanko = 1 2/3 syltä = 296,9 cm - 1 syli = 3 kyynärää = 1,781 m⁶ ⁵ - 1 kyynärä = 2 jalkaa = 594 mm⁶ ⁵ - 1 jalka = 1/2 kyynärää = 2 korttelia = 297 mm⁶ ⁵ - 1 kortteli = 1/4 kyynärää⁷ = 6 tuumaa = 148,45 mm⁵ - 1 tuuma = 1/24 kyynärää = 12 linjaa = 24,742 mm⁵ - 1 linja = 2,062 mm⁵ Venäläiseen kyynärään perustuva järjestelmä Ruotsalaisen kyynäräjärjestelmän rinnalle tuli autonomian aikana venäläiseen kyynärään eli arsinaan (=71,12 cm) perustuva järjestelmä. Pituusmitat - 1 venäjänvirsta = 500 venäjänsyltä = 1066,8 m²⁵ ²⁶ - 1 venäjänsyli (saseni) = 3 arsinaa²⁶ = 2,1336 m²⁷ ²⁶ - 1 arsina = 4 setverttiä = 0,7112 m²⁸ ²⁶ - 1 setvertti = 4 versokkaa = 7 tuumaa = 177,80 mm - 1 versokka = 1,75 tuumaa = 44,45 mm²⁹ ²⁶ - 1 tuuma = 10 linjaa = 2,54 cm = 25,40 mm (yhtä suuri kuin Englannin tuuma) - 1 linja = 2,54 mm³⁰ Painomitat - 1 kippunta = 4 sentneriä = 170,0 kg³¹ ⁵ - 1 sentneri = 5 leiviskää = 42,5 kg⁶ - 1 leiviskä = 20 naulaa = 8,5 kg⁶ ⁵ - 1 naula = 32 luotia = 425,076 g³² ⁵ - 1 luoti = 4 kvintiiniä = 13,28 g⁶ ⁵ - 1 kvintiini = 69 assia = 3,320 91 g⁵ - 1 assi = 0,05 g Autonomian aikaan ruotsalaisten painomittojen rinnalle omaksuttiin joitakin venäläisiä painomittoja. Kulia käytettiin lähinnä viljan mittaamiseen. - 1 kuli t. matto = 9 puutaa = 147,42 kg rukiita³³ - 1 puuta = 40 naulaa = 16,38 kg³⁴ ²⁶ - 1 naula = 32 luotia = 0,4095 kg³⁵ ²⁶ - 1 luoti = 12,79 g²⁶ Metrijärjestelmään siirtymisen yhteydessä jäi leiviskä edelleen lailliseksi mittayksiköksi, mutta se määriteltiin uudestaan tasan 10 kilogrammaksi. Käytännössä sitä ei kuitenkaan esiintynyt juuri muualla kuin koulukirjoissa, eikä nykyinen mittayksikköasetus sitä enää tunne. Tilavuusmitat Rakentamisessa tilavuusmitoilla mitattiin vaikkapa tervaa ja kalkkia. Ruotsalaiset tilavuusmitat olivat yhä käytössä: - 1 ankkuri = 15 kannua = 39,26 l³⁶ - 1 tynnyri = 48 kannua = 125,6 l (nestemitta)⁶ ⁵ - 1 kannu = 2 tuoppia = 2,617 l⁶ ⁵ - 1 tuoppi = 1/2 kannua¹⁴ = 4 korttelia = 1,308 6 l⁵ - 1 kortteli = 1/4 tuoppia⁷ = 4 jumprua = 0,327 15 l⁵ - 1 jumpru = 8,179 cl (ruots. jungfru)³⁷ ⁵ - 1 kappa = 5,496 1 l (kuivaa tavaraa)⁵ ³⁸ Juomamittoina oli käytössä myös: - puolituoppi = 2 korttelia; - ryyppi = 1/2 jumprua = 4,09 cl; Venäläisiä tuoppeja oli kahdenlaisia ja ne poikkesivat ruotsalaisesta: - 1 ämpäri = 8 tuoppia = 12,29 l - 1 tuoppi = 4 korttelia = 1,54 l (ven. štof) - 1 tuoppi = 1,229 l (ven. kružka) Katso myös - Polttopuun mittayksiköt (esim. heittokuutio) ks. puutavaran mittaus Lähteet - Tietosanakirja; Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909-1922, Helsinki - Museovirasto, Vanhat mitat - Katajala.net, Keskiaikaiset mitat - Wordiq.com Historical weights and measures - Definition(englanniksi) - Nicehouse, vanhat keittiömitat Viitteet [1] porvoo.fi, Maanmainio Porvoon mitta [2] http://agricola.utu.fi/hist/kktk/lait/1734/l175913.html Vuoden 1734 lain kauppakaari, VIII luvun 1. §, vanhin suomennos [3] Museovirasto, Vanhat mitat [4] Tietosanakirja, osa 7, sivu 372 [5] Koukkunen, Lehtinen, Mäki-Kuutti, Saloranta, Virtanen (toim.): Pikkujättiläinen, s. 1073. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12416-8. [6] Artikkeli "metrijärjestelmä"; Tietosanakirja, osa 6, sivu 387 [7] Tietosanakirja, osa 4, sivu 1390 [8] peni on koiran vanhahtava nimitys (Nykysuomen sanakirja 14. painos 1996 hakusana:peni) [9] Heikki Jokinen: Mittaamisen historia (pdf) (sivu 8/10) Viitattu 5.11.2014. suomi [10] Pieni tietosanakirja: sentaali (s.97-98) [11] Tietosanakirja, osa 6, sivu 1048 [12] Tietosanakirja, osa 4, sivu 336 [13] Tietosanakirja, osa 4, sivu 212 [14] Tietosanakirja, osa 9, sivu 1990 [15] Tietosanakirja, osa 3, sivu 1493 [16] http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Mik%C3%A4+kappa/aaHS20110616SI1AR012cq?src=haku&ref=arkisto%2F [17] Litrat kiloiksi; Kuluttajaliitto.fi [18] http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2011/06/20/kuluttajaliitto-toriostokset-syyta-mitata-kiloina-ei-litroina [19] Iso tietosanakirja, Otava 1931 [20] Tietosanakirja, osa 2, sivu 1617 [21] Tietosanakirja, osa 9, sivu 2091 [22] Tietosanakirja, osa 9, sivu 1586 [23] Tietosanakirja, osa 4, sivu 841 [24] Tietosanakirja, osa 9, sivu 1673 [25] Tietosanakirja, osa 10, sivu 1380 [26] Koukkunen, Lehtinen, Mäki-Kuutti, Saloranta, Virtanen (toim.): Pikkujättiläinen, s. 1072. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12416-8. [27] Tietosanakirja, osa 9, sivu 742 (7 jalkaa) [28] Tietosanakirja, osa 1, sivu 600 [29] Tietosanakirja, osa 10, sivu 1015 [30] Tietosanakirja, täydennysosan sivu 708 [31] Tietosanakirja, osa 4, sivu 932 [32] Tietosanakirja, osa 6, sivu 1048 [33] Tietosanakirja, osa 4, sivu 1702 [34] Tietosanakirja, osa 7, sivu 1178 [35] Tietosanakirja, osa 6, sivu 1048 [36] Tietosanakirja, osa 1, sivu 416 [37] Tietosanakirja, osa 3, sivu 1493 [38] Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus mitoista ja painoista Suomen Suuriruhtinanmaassa. Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokous 25/1886 Aiheesta muualla - Mittayksikkömuunnin - Turun yliopisto, historian laitos, mittojen muuntaja Varsinaissuomalaiset Varsinaissuomalaiset ovat Lounais-Suomessa sijaitsevan Varsinais-Suomen maakunnan asukkaita. Maakunnan asutus on ollut runsasta ja katkeamatonta kivikaudelta lähtien. Varsinais-Suomessa puhutut suomen kielen murteet kuuluvat laajempaan lounaismurteiden ryhmään, johon lukeutuvat myös Länsi-Satakunnassa puhutut murteet. Varsinais-Suomessa on ollut myös ruotsinkielistä asutusta keskiajalta lähtien. Varsinaissuomalaisuuteen ovat vuosisatojen ajan vaikuttaneet Suomen oloihin nähden tiheä asutus ja varhainen kaupungistuminen sekä meren ja saariston läheisyys. Ulkoiset yhteydet ovat vuosisatojen kuluessa johtaneet siihen, että Varsinais-Suomessa puhutuissa murteissa on viron kielen kanssa useampia yhteisiä piirteitä kuin muissa suomen murteissa. Varhain muodostuneet yhteydet Ruotsin suuntaan jättivät lounaismurteisiin myös ruotsalaisperäisiä lainasanoja, ja Varsinais-Suomen paikannimistöön tuli sitä kautta myös germaanisia aineksia. Varsinaissuomalaisiin liittyviä stereotypioita Varsinaissuomalaisuuteen kaavamaisesti yhdistettyjä piirteitä ovat jurous, uteliaisuus, vähäpuheisuus ja voimakas paikallispatriotismi. Kaarlo Hännisen Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten vuodelta 1929 sanoo varsinaissuomalaisista seuraavaa: "Varsinaissuomalaiset ovat hämäläistä heimoa, joihin on sekaantunut ruotsalaista väestöä. Varsinaissuomalainen on pidempi kuin varsinainen hämäläinen. Hän on vilkas ja puhuu hyvin lyhytsanaista murretta."¹ Laitilan murteella kirjoittava runoilija Heli Laaksonen on 2000-luvulla tuonut varsinaissuomalaisuudelle uutta julkisuutta. Varsinaisesti Laaksosen teoksissaan käyttämä murre ei kuitenkaan ole puhdasta Laitilan murretta, vaan Kalannin seudun murretta. Kuuluisia varsinaissuomalaisia - Mauno Koivisto, presidentti - Sauli Niinistö, presidentti - Matti Salminen, oopperalaulaja - Karita Mattila, oopperalaulaja - Ville Itälä, europarlamentaarikko - Ilkka Kanerva, ulkoministeri - Rafael Paasio, Sdp:n pitkäaikainen puheenjohtaja - Heli Laaksonen, murrerunoilija Lähteet [1] http://www.sci.fi/~alphabet/heimot.html Suomalaiset Venäjän Saimaan laivasto Saimaan soutulaivasto oli venäläinen laivasto-osasto, joka aloitti toimintansa Lappeenrannassa vuonna 1788 alkaneen Kustaan sodan aikana. Saimaan laivasto oli osa Lappeenrannan venäläistä varuskuntaa. Lappeenranta oli joutunut Venäjän valtaan Turun rauhassa vuonna 1743 ja oli nyt venäläinen varuskuntakaupunki Ruotsin rajan tuntumassa. Saimaan sotalaivaston tehtävänä oli järjestellä kuljetukset sisäreiteillä, vastata erityisesti maihinnousuoperaatioiden sotajoukkojen kuljettamisesta ja raja-alueen vesistöjen vartioimisesta. Laivaston satama sijaitsi Lappeenrannan Tyysterniemessä. Laivaston tunnetuimmat alukset olivat tykkijollia, joilla oli yksi tykki, 2–3 mastoa purjeineen ja 18–30 airoa. Vuonna 1795 tuolloinen Saimaan laivastokomentaja Mihail Borisov kertoi, että hänen komennossaan oli 88 alusta. Näistä yhdeksän oli suuria tykkisluuppeja, seitsemän tykkijollia, kuusi maihinnousualusta ja yksi oli salaperäinen "konevoimainen alus Josef". Saimaan laivasto lakkautettiin Suomen sodan jälkeen. Sen ylläpito oli käynyt tarpeettomaksi, kun Suomen alue liitettiin kokonaisuudessaan osaksi Venäjän keisarikuntaa eikä Ruotsin ja Venäjän raja enää kulkenut Saimaalla. Katso myös - Lappeenranta - Lappeenrannan linnoitus - Kärnäkosken linnoitus - Olavinlinna - Saimaan laivaston vanavedessä - Suvorovin sotakanavat Lähteet - Lappeenrannan kaupungin historiaa. Etelä-Karjalan museo. 2002. Ladattu 23.5.2005. - Lappeenranta venäläisenä linnoitus- ja varuskuntakaupunkina. Etelä-Karjalan museo. 1999. Ladattu 23.5.2005. - Jorma Tuomi-Nikula. Salaperäinen Josef-laiva seilasi Saimaalla kauan ennen Ilmarista. Laiva 2/2005, s. 12-13. - Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999. Aiheesta muualla - Venäjän Saimaan laivasto ja sen toiminta 1780 – 1810 - Museovirasto Voudintilit Voudintileiksi kutsutaan asiakirjaryhmää, joka syntyi vuoden 1540 tietämillä Kustaa Vaasan uudistustoiminnan tuloksena. Nimensä mukaisesti kysymys on tilikirjasarjasta, joka sisältää voutien laatimia luetteloja kannetuista veroista eri linnalääneistä. Näitä luetteloita on säilynyt noin 1620-luvulle asti. Vuonna 1634 aloitetut varsinaiset henkikirjat (manttaaliluettelot) jatkavat voudintilien tehtävää. Voudintilien sisältämät maakirjat ja papinveroluettelot ovat käytännöllisesti katsoen ainoat sukututkijan hyödynnettävissä olevat 1500-luvun lähteet erinäisiä säilyneitä tuomiokirjakatkelmia lukuun ottamatta. Voudintilit sisältävät myös luetteloja kannetuista apuveroista, sakkoluetteloita ja muuta arvokasta lähdemateriaalia. Lähteenä voudintilit ovat kuitenkin hyvin ongelmallinen ryhmä, joiden oikea tulkinta vaatii taitoa. Lisäksi ne oikeuttavat huomattavasti suppeampiin johtopäätöksiin kuin varsinaiset henkikirjat. Siksi kaikkea 1500-luvulle ulottuvaa sukututkimusta, etenkin itäsuomalaista, on luettava erittäin kriittisesti. Voudintilejä kutsutaan myös "siniseksi sarjaksi". Alkuperäiset asiakirjat nimittäin sidottiin 1800-luvun jälkipuolella uudestaan yhdenmukaisiin vaaleansinisiin pahvikansiin. Koko aineisto on mikrokuvattu ja käytettävissä Kansallisarkistossa. Voudintilien pohjalta on laadittu sittemmin Suomen asutuksen yleisluetteloa (SAY) ja Tavinsalmen pitäjän asutuksen yleisluettelo. Suomen asutuksen yleisluettelo ja osa Voudintileistä on 2000-luvulla julkaistu myös internetissä osana Kansallisarkiston digitaaliarkistoa. Savonlinnan linnaläänin osalta voudintileistä on käytettävissä yksityiskohtainen luettelo. Aiheesta muualla - Tietoa voudintilien tutkimisesta (Arkistolaitos) - Voudintilit Kansallisarkiston digitaaliarkisto. Kansallisarkisto. Viitattu 16.10.2009. Vouti Vouti on Pohjoismaissa kuninkaan virkamiehestä käytetty nimitys. Keskiajalla voudit kuuluivat ylhäisaateliin. Heidän tehtäviään oli tuolloin periä kuninkaalle menevät verot sekä toimia käskynhaltijana tietyllä alueella tai linnassa linnanisännän apulaisena. Esimerkiksi Turun linnanvoutina toimi vuonna 1515 laamanni Klaus Henrikinpojan poika Krister. Voudin asema saattoi houkutella haltijansa väärinkäytöksiin. Vuonna 1589 kuninkaalle Tukholmaan toimitetussa Suuressa valituksessa kerrotaan voudeista seuraavaa: "Päivittäin tapahtuvin laittomin toimin, väkivallalla ja vääryydellä Ruotsin kruunulle suureksi vahingoksi ja meille ikuiseksi surkeudeksi ovat knaapit, voudit ja voudinkirjurit, nimismiehet, verokuntamiehet ja rikkaat talonpojat näinä kalliina aikoina rikastuneet". Jo aikaisemmin, vuonna 1581 oli Juhana III antanut määräyksen erityisistä tutkintakäräjistä sen selvittämiseksi olivatko eräät voudit ja voudinkirjurit pettäneet häntä tai hänen alamaisiaan. Myöhemmin voudilla voidaan tarkoittaa eräänlaista tilanhoitajaa tai toisaalta tiettyyn tehtävään nimettyä luottamushenkilöä (jahtivouti, lohivouti, siltavouti). Esimerkiksi Aleksis Kivi mainitsee Seitsemässä veljeksessä kyläläisten keskuudestaan valitseman jahtivoudin ja toisaalta Viertolan kartanon voudin. Jahtivouti Jahtivouti oli 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa kruunun vakinaisia virkamiehiä avustava virkailija, jonka tehtäviin kuului petoeläinten kuten susien metsästysten toimeenpano ja metsäpalojen sattuessa sammutustöiden johtaminen. Tämä tehtävä lakkautettiin vuonna 1891 annetulla asetuksella.¹ Siltavouti Siltavouti oli 1600-, 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa pitäjään nimitetty kunnallinen järjestysmies, jonka tehtävänä oli valvoa maanteiden, aitojen ja siltojen kunnossapitoa pitäjän alueella. Sama henkilö hoiti usein myös jahtivoudin tehtäviä. Siltavuodin toimet lakkautettiin 1892 jolloin nämä tehtävät siirtyivät maaseudun poliisikonstaapeleille. Silta- ja jahtivoutien palkkaamiseksi kerättiin erityistä silta- ja jahtivoudin kapoiksi kutsuttua veroa. Tämä vero meni virkojen lakkauttamisen jälkeen valtiolle ja sen periminen päättyi 1925.² Nykyisin paikallisena ulosottomiehenä Suomessa toimii kihlakunnanvouti ja Ruotsissa kruununvouti. Lähteet - Forsman, Jaakko; Wecksell, J. A., Havu, I & Salovaara, Hannes (toim.): Pieni tietosanakirja. digitaalinen näköispainos 2011. Otava / Project Runeberg, 1925-1928 (2011). Teoksen verkkoversio. Viitteet [1] Pieni Tietosanakirja 1925-1928, hakusana Jahtivouti [2] Pieni Tietosanakirja 1925-1928, hakusana Siltavouti Vuorioikeus Vuorioikeus (vuorikäräjät) oli 1700-luvun Ruotsin tapa hallita ruukkeja ja yleensäkin raudantuotantoa. Rautahallintoa johti vuorikollegio, kaivosalan keskusvirasto joka sijaitsi Tukholmassa. Paikallisvalta kuului vuorimestareille, jotka jakoivat maan vuorimestaripiireihin.¹ Suomessa oli kolme vuorikäräjäpiiriä: Uudenmaan, Hämeen sekä Turun- ja Porin läänit muodostivat ensimmäisen piirin, toisen Vaasan ja Oulun läänit sekä kolmannen Viipurin, Kuopion ja Mikkelin läänit.² Vuorimestari tarkasti ruukkien toiminnan ja toimi vuorikäräjien puheenjohtajana kussakin ruukissa kerran vuodessa. Käräjät käsittelivät oikeudellisia, hallinnollisia ja tuotannollisia kysymyksiä. Suomen siirryttyä Venäjän valtaan 1809 jäi vuorikäräjille vain rikosoikeudelliset tehtävät, ja 1854 Suomen vuorikäräjät lakkautettiin kokonaan ³ Lähteet [1] Kouluweb.Vaala [vanhentunut linkki] [2] Porstuakirjastot.fi[vanhentunut linkki] [3] geologian tutkimuskeskus [vanhentunut linkki] Yläalkeiskoulu Yläalkeiskoulu oli Suomessa vuoden 1843 koulujärjestyksen perusteella luotu 4-luokkainen koulu josta pääsi edelleen kaksivuotiseen lukioon. Koulujärjestys korvasi vanhan triviaalikoulun ala- ja yläalkeiskoululla. Koulujen opetusohjelmaan otettiin reaaliaineita ja uusia kieliä, myös suomen kieli oli näiden joukossa. Opetusohjelmaan kuului myös pakollisena aineena voimistelu vaikkakaan siihen ei useissa kouluissa ollut tiloja eikä päteviä opettajia. Suomessa toimi 10–11 yläalkeiskoulua.¹ Yläalkeiskoulun kaksi ylintä luokkaa oli vielä jaettu papeiksi aikoiville tarkoitettuun linjaan ja virkamiehille tarkoitettuun reaali- eli siviililinjaan. Vuonna 1856 tämä linjajako poistettiin ja yläalkeiskouluissa siirryttiin luokkaopetusjärjestelmästä aineopettajien käyttöön.¹ Vuoden 1872 koulujärjestys yhdisti yläalkeiskoulun ja lukion lyseoksi. Lyseot saattoivat olla neliluokkaisia tai päättötutkintoon johtavia seitsemänluokkaisia jolloin 7. luokka oli kaksivuotinen. Lisäksi lyseoiden rinnalle perustettiin kaksi- tai nelivuotiset ammattiin valmistavat reaali- eli porvarikoulut.² Lähteet [1] Oppikoulu 1800-luvun alkupuolella, Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998 [2] Oppikoulun uudistuminen autonomian loppupuolella, Internetix, Nettiradio Mikaeli / Heikki Myyryläinen 1998 Suomen esihistoria Suomen esihistoria käsittää pääasiassa jääkauden jälkeisen ajan Suomen asuttamisesta aina historiallisen ajan alkuun asti. Pohjoismaissa esihistoria jaetaan yleensä kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen, joka on myös Suomen esihistoriassa käytetty jaottelu. Jaottelu on peräisin arkeologisen tutkimuksen alkuajoilta, jolloin löytöesineet jaoteltiin kiven, pronssin ja raudan perusteella ryhmiin. Nykyinen arkeologinen tutkimus nojaa luokittelussaan moniin luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin ja ajoituksen nimistöä on monipuolistettu.¹ ² Esihistorian jaksottelu Esihistorian tutkimus ei ole onnistunut paleoliittisten kohteiden löytämisessä Suomessa kovinkaan hyvin. Jääkausien väkivaltainen maisemanmuokkaus on piilottanut mahdolliset todisteet moreenikerrosten alle. Ainoa ihmisen mahdollisesta toiminnasta kertova löydös sijaitsee Kristiinankaupungin Susiluolassa,³ joka sekin olisi neandertalinihmisen leiri. On kuitenkin kyseenalaistettu, ovatko Susiluolasta löydetyt esineet ihmisen tekemiä vai pelkkiä luonnonmuodostelmia. Jääkauden jälkeen, kun kasvillisuus ja eläimistö palasi takaisin Suomeen, seurasivat ihmisetkin perässä. Suomen asuttamisesta katsotaankin Suomessa mesoliittisen kauden alkavan. Mesoliittinen kausi jaetaan asutusvaiheeseen ja Suomusjärven eli esikeraamiseen kulttuuriin. Kun väestö otti keraamiset astiat käyttöönsä, alkoi Suomessa vaihe, jota kutsutaan subneoliittiseksi vaiheeksi. Se jaotellaan karkeasti varhais-, keski- ja myöhäisneoliittiseen kauteen. Maanviljelyn tulo Suomeen on vasta selvitystyön alla, mutta tiedetään jo, että sitä harjoitettiin neoliittisella kivikaudella. ⁶ ⁷ Metallien tulo Suomeen aloitti metallikaudet. Pronssikausi jaotellaan varhais- ja myöhäispronssikauteen. Pääasiassa Sisä- ja Pohjois-Suomen yhteydessä Varhaismetallikauden käsite sisältää sekä pronssikauden että rautakauden alun. Metallit olivat Suomessa harvinaisia ja olivat käytössä vain pienillä ryhmittymillä. Raudan valmistustaidon yleistyttyä sen käyttö arkipäiväistyi, jolloin puhutaan rautakaudesta. Rautakausi jaetaan varhais-, keski- ja myöhäisrautakauteen ja nämä edelleen lyhyempiin periodeihin. ⁹ Perusjaottelun ajanjaksot Jääkauden jälkeisissä ajoituksista käytetään kirjallisuudessa kahta ajoitusjärjestelmää. Vanhempi järjestelmä ilmoittaa ajoitukset radiohiiliajoitusmenetelmän ilmoittamina vuosina. Kyseinen ajoitusmenetelmä perustuu elollisesta materiaalista eli puusta, nahasta, luusta tai kuiduista tehtyjen radioaktiivisen hiilen säteilytason mittauksiin. Aiemmin oletettiin virheellisesti, että muinaisina aikoina hiilidioksidin sisältämän radioaktiivisen hiilen taso oli nykyisen kaltainen ja silloin radiohiiliajoitukset täsmäisivät. Tarkempi tutkimus uppotukkien vuosirenkaista paljasti tämän virheen ja nykyään radiohiiliajoituksia voidaan kalibroida eli korjata tuon virheen suuruuden verran. Kalibroidut ajoitukset ovat lähempänä kohteen todellista ikää. Nyrkkisääntönä on, että radiohiiliajoitukset antavat nuorempia tuloksia ilman kalibrointia. Alla olevassa luettelossa ajoitukset on ilmoitettu kalibroituina. Kivikausi - Paleoliittinen kausi (ennen jääkautta ja jääkauden aikana) - Mesoliittinen kausi (esikeraaminen kausi) + Suomen asuttamisen jakso (noin 9 000 − 7 500 eaa.) + Suomusjärven kulttuuri eli esikeraaminen kausi (noin 7 500 − 5 100 eaa.) - Neoliittinen eli keraaminen kausi + Varhaisneoliittinen kausi (5 100 – 3 200 eaa.)¹⁰ + Keskineoliittinen kausi (3 200 – 2 500 eaa.) + Myöhäisneoliittinen kausi (2 500 – 1 500 eaa.) Pronssikausi - Varhaispronssikausi (1 300 – 1 000 eaa.)¹¹ ¹² - Myöhäispronssikausi (1 000 – 500 eaa.) Rautakausi - Varhaisrautakausi (500 eaa. – 400 jaa.), joka sisältää esiroomalaisen rautakauden (n. 500 eaa. − 50 jaa.), vanhemman- (50 − 200 jaa.) ja nuoremman roomalaisen rautakauden (200 − 400 jaa.)¹³ ¹¹ ¹⁴ - Keskirautakausi (400 – 800 jaa.), joka sisältää kansainvaellusajan (400 − 550 jaa.) ja merovingiajan (550 − 800 jaa.)¹³ ¹¹ ¹⁴ - Myöhäisrautakausi (800 – 1250¹⁵ /1 300 jaa.), joka sisältää viikinkiajan (800 − 1050 jaa.) ja ristiretkiajan (1050 − 1300 jaa.)¹³ ¹¹ ¹⁴ Yleistyvä käsite varhaismetallikausi sisältää pronssikauden ja rautakauden alkuvaiheet 1500 eaa.–200 jaa., jolloin metallit olivat vielä suhteellisen harvinaisia. Länsi-Suomessa varhaismetallikausi voidaan katsoa alkavan vasta 1300 eaa., kun taas Itä-Suomessa sen voi katsoa alkaneen paikoin jo 1600 eaa.¹⁶ Ennen jääkautta ja sen aikana Jääkautta edeltävältä ajalta on pohjoismaista löydetty vain yksi väitetty kiinteä muinaisjäännös, Kristiinankaupungin ja Karijoen rajalla sijaitseva Susiluola. Löytöpaikka on noin 120 000 vuoden ikäiseksi arvioituna pohjoismaiden vanhin tunnettu ihmisasutuksen paikka. Luolan sorakerroksista on löytynyt väitettyjä kivityökaluja ja jälkiä nuotion pidosta. Kyseessä ovat todennäköisesti olleet neandertalinihmiset. Kaikki arkeologit ja geologit eivät kuitenkaan usko, että Susiluolan löydöt olisivat varmuudella ihmisten aiheuttamia.¹⁷ ¹⁸ Ennen jääkauden maksimia (LGM) nykyihminen levisi Eurooppaan noin vuonna 35 000 eaa. mammutteja ja muuta suurriistaa metsästäen. Suomen alueelta on löydetty useita mammutinluulöytöjä ajalta 34 000–22 000 eaa.¹⁹ Siksi voidaan olettaa, että lämpimän interstadiaalikauden aikana ennen jääkauden maksimia 22 000 eaa. olisi nykyihminen voinut metsästää myös Suomen alueen tundra-aroilla. Mitään todisteita ihmisen toiminnasta tuolta ajalta ei kuitenkaan ole.²⁰ Mesoliittinen kivikausi Pääartikkeli: Suomen mesoliittinen kausi Jääkausi päättyi Suomessa noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Suomeen koillisesta tai etelästä, luultavimmin Kundan kulttuuriin piiristä nykyisen Viron alueelta. Varhaisimpaan asutukseen liittyviä löytöpaikkoja on mm. Lahden Ristolassa, Orimattilassa ja Suomussalmen Kalmosärkällä. Tämän vaiheen ehkä kuuluisin Suomen alueeseen liittyvä muinaisjäännös löydettiin 1914 Karjalankannakselta Antreasta. Kyseessä on pajun niinestä 8400–8100 eaa. valmistettu tunnettu kalastusväline Antrean verkko, joka oli pitkään maailman vanhin verkkolöytö.²⁰ Pohjois-Suomen varhaisin asuinpaikka Utsjoen Vetsijärvellä on ajoitettu hieman yli 10 000 vuotta vanhaksi. Kohteen löytöaineisto viittaa sekin kaakon suunnalle, mahdollisesti Moskovan ympäristössä vaikuttaneeseen Butovon kulttuuriin, joka kuuluu Kundan kulttuurin kanssa samaan ns. jälkisvidryläiseen kompleksiin.²¹ Joitakin Pohjois-Lapin löytöjä on myös yhdistetty Norjan Ruijan rannikon vanhimpaan ns. Komsan kulttuuriin.²⁰ Suomen mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8300–5300 eaa.), tunsi koiran kotieläimenä. Elinkeinot olivat kasvien keräily, metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri on levinnyt koko maahan, tosin tiheintä se on ollut silloisilla rannikoilla, jotka maannousun johdosta ovat nykyisin syvällä sisämaassa. Kulttuurilla on yhteyksiä Viron Kundan kulttuuriin ja Itä-Karjalaan. Tänä aikana ei osattu vielä valmistaa saviastioita, joten aikaa kutsutaan esikeraamiseksi. Kuuluisa kiviveistos, Huittisten hirvenpää, ajoittuu mesoliittiseen aikaan.²² Varhaisneoliittinen kausi Pääartikkeli: Kampakeraaminen kulttuuri Noin vuonna 5300 eaa. Suomeen leviää saviastioiden valmistustaito. Tätä aikaa nimitetään neoliittiseksi eli nuorimmaksi kivikaudeksi. Myös vanhin suomalainen maanviljelys, itäistä perua oleva tattarin viljelys ajoittuu uusimpinen löytöjen mukaan samaan ajankohtaan²³ . Suomi kuului tällöin laajaan koilliseurooppalaiseen kulttuuripiiriin, joka ulottui Pohjanlahdelta Veikselin suulle ja Uralille. Väestön on arveltu olleen suomalais-ugrilaista, joskin eräät kielitieteilijät ovat kyseenalaistaneet tämän.²² Kampakeraamisia kulttuureja yhdistävät suuret saviastiat, joihin on painettu kamman muotoisella esineellä kuvioita. Kulttuuri levisi ympäri Suomen aluetta. Varhaiskampakeramiikan aikana (5300–4200 eaa.) keskilämpötila on ollut noin kaksi astetta nykyistä korkeampi, mikä on houkutellut ihmisiä suomenniemelle.²² Kampakeraaminen kulttuuri jaetaan pyöreäpohjaisten saviastiatyylien perusteella edelleen varhaiskampakeramiikkaan (5300–4200 eaa.), tyypilliseen kampakeramiikkaan (4200–3600 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikkaan (3600–2800 eaa.). Näistä jokainen on edelleen jaettu vanhempaan ja nuorempaan alaryhmään. Lisäksi tunnetaan alueellisia ryhmiä, kuten Jäkärlän ryhmä Lounais-Suomessa ja Säräisniemen keramiikka Pohjois-Suomessa.²² Niin sanotut asumuspainanteet yleistyvät varhaisneoliittisella kaudella. Ne osoittavat että asuntoina toimivat entistä vankemmat yhden perheen rakennukset. Ihmiset elivät ehkä 5–10 perheen paikallisyhteisöissä. Jokaisella paikallisyhteisöllä oli todennäköisesti yhteinen laaja pyyntireviiri, vuotuiskierto ja pääasuinpaikka. Pyyntireviirin alueella oli useampia tukikohtia joita käytettiin pyynnissä vuotuiskierron mukaan. Talous perustui ainakin rannikkoseuduilla vahvasti hylkeenpyyntiin. Kampakeraaminen kulttuuri hautasi vainajansa punamultahautoihin. Vainajan mukaan annettiin käyttöesineitä ja koruja. Kalliomaalauksia alettiin tehdä viimeistään varhaisneoliittisella kaudella. Maalatut eläimenkuvat ja kivestä tehdyt eläimenpääveistokset liittyvät todennäköisesti käsityksiin toteemieläimistä. Astioiden ohella savesta tehtiin myös todennäköisesti šamanismiin liittyviä niin sanottuja savi-idoleita. Pohjois-Euroopan vanhin ihmistä esittävä figuuri on löydetty Vantaan Jokiniemestä.²⁴ ²² Tyypillisen kampakeramiikan aikana Suomeen tuotiin etelästä ja kaakosta suuria määriä piikiveä, josta tehtiin teriä ja kärkiä. Kampakeraamisen ajan ihmiset tunsivat jousen ja nuolet aseena.²² Keskineoliittinen kausi Nuorakeraaminen kulttuuri Pääartikkeli: Nuorakeraaminen kulttuuri Nuorakeraaminen kulttuuri, eli toiselta nimeltään vasarakirveskulttuuri, vaikutti aluksi Venäjällä ja levisi asukkaiden siirtymisen johdosta Itämeren ympäristöön Baltiaan. Noin 3200 eaa. tulivat ensimmäiset siirtolaiset Lounais- ja Etelä-Suomeen ja asettuivat vanhan pyyntikulttuurin sekaan, mutta erilaisille asuinpaikoille. On arvioitu, että tulokkaita oli vähän, mutta siitä huolimatta he ottivat haltuunsa alueen, jonka raja sisämaata vasten oli Viipurinlahti-Lahti-Kangasala-Teisko-Kauhava-Kokkola. Tämän alueen pohjoispuolelle he eivät pystyneet enää siirtymään, koska lauhempi ilmasto takasi paremmat olosuhteet kotieläimien pitoon ja toisaalta viljavat savikot ja niiden lehtimetsät loppuivat tuolle linjalle.²² ²⁵ Vasarakirveskulttuurin alun perin keskieurooppalaiset symbolit ja rituaalit eroavat huomattavasti pohjoisen kampakeraamisen kulttuurin perinteistä. Kulttuurin tärkeitä sota-aseita tai seremoniallista esineitä, vasarakirveitä, on löydetty Suomesta noin 900 kappaletta. Suomeen kehittyivät omat vasarakirvestyyppinsä. Keramiikka oli erilaista: astiat olivat pienempiä, tasapohjaisia ja vain yläosastaan koristeltuja. Koristeena on päällekkäisiä nuoranpainaumia.²² Nuorakeraaminen kulttuuri viljeli mahdollisesti viljaa kaskiviljelynä tai hoiti karjaa. Nuorakeraamisen kulttuurin asutus ei ollut yhtä rannansidonnaista kuin aikaisempi kampakeraaminen asutus, mutta asuinpaikat olivat kuitenkin useimmiten veden lähistöllä. Asutuksen sijainti voi viitata rantaniittyjen hyödyntämiseen laidunmaana. Virossa arvioidaan yksittäistaloasutuksen syntyneen nuorakeraamisen kulttuurin aikana. Suomenkin osalta tämä on mahdollista sillä asuinpaikat ovat suhteellisen pieniä ja niiden levintäkuva on hajanaisempi aikaisempaan verrattuna. Nuorakeraamisen kulttuurin vahvistuttua ja elintilan käytyä vähiin, myöhäiskampakeraaminen väestö väistyi tai sulautui nuorakeraamiseen väestöön, mutta ainakin myöhäiskampakeraamisen väestön asuinpaikat vähenivät.²⁶ ²² ²⁵ Asbestikeramiikka Suomen pohjois- ja itäpuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikon myöhäiskampakeraamisen ja Pyheensillan kulttuurien kanssa. Sisämaan asbestikeramiikka koostuu Kierikin ja Pöljän keramiikasta. Ilmeisesti nämä ryhmät myös asuttivat Perämeren rannikon. Jokien suihin muodostui laajoja asuinpaikkavalleista koostuvia asuinpaikkoja. Nämä kylämäiset asuinpaikat saattoivat olla ympärivuotisia.²² Noin 3300-1300 eaa. Perämeren rantaviivan tuntumaan ilmestyivät ns. jätinkirkot, joiden tekijöistä on vain hatara kuva. Nämä vallimaiset rakenteet pohjautuivat luultavasti Keski-Euroopan ja Etelä-Skandinavian megaliittiperinteeseen. Parhaiten säilyneet ja suurimmat jätinkirkot portteineen on tuoreen tutkimuksen mukaan suunnattu päivänseisausten ja -tasausten auringonnousuihin ja -laskuihin²⁷ Läpimitaltaan 60-metrinen Pattijoen Kastelli on maan suurin jätinkirkko.²⁸ ²⁹ Lounaissuomalaista Pyheensillan ryhmää (2900–2400 eaa.) pidetään usein kampakeramiikan tradition viimeisenä vaiheena. Löytöjä on mm. tehty Mynämäen Pyheensillasta. Ahvenanmaalla ovat edustettuina kaikki kampakeramiikan vaiheet ja vasarakirveskulttuuri. Lännestä saapui uusia asukkaita, joka kuuluvat skandinaaviseen kuoppakeraamiseen kulttuuriin, joka tunsi myös maanviljelyn. Merkittävin kuoppakeraaminen asuinpaikka on Jomalan Jettböle, josta on löydetty Suomen ainoa kivikautinen luuranko, 160 cm pitkä mies ja runsaasti savi-idoleita.³⁰ Myöhäisneoliittinen kausi Kiukaisten kulttuuri (2300–1500/1300 eaa.) syntyi yleisen käsityksen mukaan neoliittisen kivikauden viimeisessä vaiheessa nuorakeraamisen väestön sekoittuessa Pyheensillan kulttuurin väestöön. Pyyntitalous oli yhä vallalla, mutta kaskiviljely alkoi levitä Länsi- ja Etelä-Suomeen. Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja on tavattu rannikoilla Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta Viipuriin. Merellisten yhteyksien merkitys korostuu aikaisempaan verrattuna. Vähitellen muodostuu eräänlainen Itämeren kulttuuripiiri johon liittyy myös Länsi- ja Etelä-Suomi.²² ³¹ Porin Tuorsniemestä on löydetty 1900 eaa. aikainen lehmuksen niinestä sidottu verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa. Verkkoja on mahdollisesti käytetty hylkeiden pyyntiin luisten harppuunoiden ohella. Skandinaviasta tuodut piisirpit, jauhin ja survinkivet todistavat maataloudesta ja asuinpaikoilta on löydetty ohranjyviä. Varmat merkit maataloudesta ovat kivi- ja pronssikauden vaihteesta 2000–1500 eaa. jopa Pellon korkeudelta asti. Naudan ja lampaan luut viittaavat karjanhoitoon. Itämeren grönlanninhylje pyydystettiin sukupuuttoon näihin aikoihin.³¹ Pohjois- ja Itä-Suomessa tapahtuu suuria muutoksia. Asutus muuttuu vähitellen vaikeammin arkeologisesti todettavaksi. Jätinkirkot näyttävät häviävän käytöstä noin 2500 eaa. Pöljän-Jysmän keramiikka häviää viimeistään noin 2000 eaa. Samanaikaisesti autioituvat Perämeren alueen suuret kylämäiset asuinpainannekeskittymät. Asutusyhteisöt saattoivat hajota pienemmiksi yksiköiksi ja asutuksesta ehkä tulee liikkuvampaa. Myöhäisneoliittisen kauden hautaustavat tunnetaan huonosti. Käytössä on saattanut olla maanalainen ruumishautaus. Myös joitain pitkäröykkiöitä on pidetty aikakauden hautoina. Pronssikausi Läntinen pronssikausi Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa.³² Merelliset yhteydet korostuvat vahvasti ja Länsi-Suomi muodostuu osaksi yhteispohjoismaista pronssikauden kulttuuria. Pronssiesineiden löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ainakin osan oletetaan saapuneen läntisten siirtolaisten mukana. Pronssiesineet olivat tuontitavaraa mutta Suomessa on ollut omaakin pronssinvalantaa. Maanviljely muuttui yhä tärkeämmäksi ja viimeistään nyt ilmestyvät maatalot. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka.³² Rannikon yleisin asutusmuoto oli todennäköisesti yksittäistalo tai mahdollisesti pieni taloryhmä. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Rieskaronmäen talosta on löydetty myös Suomen vanhin navetaksi tulkittu rakennus. Pronssikaudella yleistyvät keittokuopat varsinkin Pohjanlahden alueella. Ne saattavat liittyä hylkeentraanin valmistukseen. Pronssikaudella tapahtui oletettavasti tärkeä uskonnollinen murros. Omaksuttiin uskomuksia joiden alkuperä oli eurooppalaisissa maanviljelijäyhteisöissä. Hautausta alettiin tehdä monumentaalisiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin mikä on korostanut esi-isien merkitystä. Näitä halkaisijaltaan jopa kymmeniä metrejä leveitä kiviröykkiöitä voidaan pitää vanhimpina julkisina muistomerkkeinä Suomessa.³² Suomen suurin röykkiö on Panelian Kuninkaanhauta. Toinen tärkeä muutos oli nuoremmalla pronssikaudella polttohautauksen omaksuminen,³² mikä voi liittyä sielukäsityksen muuttumiseen. Tämä hautausperinne ilmeni vahvimmillaan pitkin rannikkoa Viipurin seudulta aina Pyhäjoelle asti. Hautoihin pantiin harvoin esineitä. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa myös merkittävä pronssiesineiden löytökeskittymä. Nakkilan ja Kiukaisten merkittävät asutusyhteisöt muodostuivat lahtien perukkoihin, rantaniittyjen äärelle. Rauman Sammallahdenmäki on Suomen ensimmäinen esihistoriallinen UNESCO:n maailmanperintökohde. Sammallahdenmäki edustaa läntisen pronssikauden röykkiöperinnettä.³³ Itäinen pronssikausi Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssikulttuuri tuli idästä. Itäiset valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallista pronssinvalantaa esiintyneen. Huomattava keskittymä esiintyy Suomussalmella. Pohjois-Suomessa oli käytössä asbestisekoitteinen keramiikka. Järvi-Suomen alueella alettiin saven valamiseen käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volga- ja Okajokien suomalais-ugrilaiselta alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa. Metallikauppa lisäsi rannikon ja sisämaan välisiä yhteyksiä. Polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueelle. Näitä hautoja on ryhdytty myöhemmin kutsumaan lapinraunioiksi. Uskonnollisiin muutoksiin kuuluu myös kalliomaalaus- ja eläimenpääveistosperinteen loppuminen. Tekstiilikeraamisessa Järvi-Suomessakin esiintyi kaskiviljelyä pyyntitalouden ohella. Pronssikauden ja varhaisrautakauden välinen raja on varsinkin sisämaassa ja Pohjois-Suomessa hyvin liukuva, ja usein nämä aikakaudet yhdistetäänkin varhaismetallikausi-käsitteen alle.³⁴ Kielitieteen näkökulmia varhaismetallikauteen Pronssikaudella ja vanhemmalla rautakaudella (lainan täsmällisen ajankohdan tarkka määrittely on vaikeaa) suomen kieleen omaksuttiin runsaasti germaanisia lainasanoja, jotka kuvaavat ajan yhteiskuntaa: kuningas, ruhtinas, valta, vuokra, kunnia, lunnaat, murha, sakko, tuomita. Vanhoiksi pronssikauden lainoiksi on katsottu kuitenkin varmuudella mm. kansa, karja, kaura, kavio, kilpi, liesi, purje, pursi, pyhä, ratsu, rauta, satama, sika, tuoni, väylä. Pronssikaudelle ajoitettuja indoiranilaisia lainasanoja ovat mm. huhta, varsa, marras, taivas, mana, jumala.³⁵ Rautakausi Varhaisrautakausi Rautakausi alkoi Suomessa 500 eaa. Rautaa saattoi valmistaa järvi- ja suomalmista, joten metalliesineiden saatavuus parantui selvästi ja raudan käyttö levisi nopeasti eri puolille maata. Vanhimmat raudanvalmistuspaikat on löydetty Pohjois-Suomesta jonne raudanvalmistusteknologian oletetaan saapuneen idästä. Aikaa noin vuosina 500–0 eaa. kutsutaan esiroomalaiseksi ajaksi. Tälle ajalle kuuluvien löytöjen määrä on pieni, mutta riittää todistamaan Suomen alueen olleen jatkuvasti asuttu. Rannikon väestö elätti itsensä sekataloudella, johon kuuluivat vaihtelevissa määrin viljanviljely, karjanhoito, kalastus, hylkeenpyynti ja metsästys. Rautaiset viljelyvälineet olivat tärkeä uutuus. Mahdollisesti hylkeentraanin keittoon liittyvät kettokuopat ovat edelleen yleisiä Pohjanlahden alueella. Suurimmat keskittymät tunnetaan Perämeren alueelta. Haudat ovat yleensä rakenteeltaan pronssikautta vaatimattomampia. Hautaukset tehtiin pieniin röykkiöihin ja latomuksiin. Perinteisten pyöreämuotoisten hautojen ohelle yleistyvät suorakulmaiset kehärauniot. Rannikon yhteydet suuntautuivat varsinkin Baltian suuntaan. Arkeologisessa aineistossa Morbyn keramiikka on tärkeä ajanjakson tunnusmerkki rannikolla. Sisämaassa oli käytössä asbestisekoitteinen Luukonsaaren keramiikka.³⁶ ³⁷ Esiroomalaisen ajan merkittävä arkeologinen löytö on vuonna 2014 tehty Lepinjärven kaivaus Raaseporissa, Länsi-Uudellamaalla. Se sisälsi Morbyn keramiikkaa ja peltoviljelystä todistavia auranjälkiä. Kosteikkokasveilla syötettyjen kotieläinten lantaa käytettiin pellon lannoittamiseen. Viljelyn ohella alueen asukkaat ovat keränneet luonnonkasveja, kuten pähkinää, mukulaleinikkiä ja katajaa.³⁸ Vuosina 0–200 jaa. muutamat Rooman valtakunnassa valmistetut esineet löysivät tiensä Suomeen asti. Aikaa nimitetään vanhemmaksi roomalaisajaksi. Esineiden laittaminen rannikkoalueiden hautoihin yleistyi ja siten arkeologinen löytöaineisto kasvaa ja monipuolistuu. Suomeen ilmestyi samalla myös asehautaustapa. Kalmistoja eli hautapaikkoja tunnetaan lähinnä Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikoilta, Kokemäenjoen suulta, Etelä-Pohjanmaalta sekä joitakin Oulun seuduilta. Asutusta oli kuitenkin epäilemättä muuallakin. Korut olivat usein Baltiasta ja aseet germaanisia. Rannikoille on ehkä tullut siirtolaisia Baltiasta ja Skandinaviasta. Vaatteissa käytettiin viimeistään nyt villaa. Etelärannikolla hautaukset alettiin tehdä ilmeisesti Virosta omaksuttuihin suorakaiteenmuotoisiin kivirakenteisiin eli tarhoihin, joihin vainajat haudattiin poltettuina tai polttamattomina. Sisämaan pyyntikulttuurin alueella elintapojen katsotaan säilyneen vanhakantaisina.³⁹ Nuorempana roomalaisaikana noin vuosina 200–400 jaa. kalmistoja alkoi ilmaantua myös sisämaahan, varsinkin Kokemäenjoen latvoille. Rannikon suhteellisen ohut ja tasaisesti levittäytynyt asutus näyttäisi keskittyvän vähitellen muutamiin tiheästi asuttuihin, selkeärajaisiin asutusyhteisöihin: ainakin kalmistolöytöjen levintä muodostuu tällaiseksi. Asutus keskittyy entistä selvemmin lahtien perukkoihin, jokien suualueille sekä niiden alajuoksuille. Keskirautakausi Kansainvaellusaikana (vuodet 400–550/600⁴⁰ ) maanviljely laajeni etenkin sisämaassa ja metalliesineiden määrä kasvaa haudoissa. Löytöihin sisältyy pieni määrä kultaesineitä. Aseistus oli germaanista. Hautaus tehtiin usein suuren keskuskiven ympärille koottuun kiviröykkiöön polttohautauksena. Etelä-Pohjanmaalta on varsin rikkaita löytöjä jotka viittaavat sosiaaliseen eriytymiseen. Tärkeä löytöpaikka on esimerkiksi Vöyrin Gulldynt, josta on löydetty huomattavan suuri määrä eläinornamentein koristeltuja tuontiesineitä. Löytöihin kuuluu myös kultarahoja ja -renkaita. Sikäläinen talous perustui varsinkin karjanhoitoon mutta eliitin rikastuminen saattoi riippua turkiskaupasta. Erämaiden tuotteita hankittiin sisämaasta ja Lapista ja välitettiin edelleen rannikkoseutujen kautta. Ahvenanmaalle saapui vuoden 500 tienoilla uusi hautausmuoto, hautakummut, mahdollisesti läntisen uudisasutuksen mukana. Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa asbestikeramiikka poistuu käytöstä ja samalla päättyvät oman raudanvalmistuksen jäljet. Tämän alueen keski- ja myöhäisrautakautta nimitetään toisinaan "saamelaiseksi rautakaudeksi". Pyyntikulttuuriin kuuluvien ryhmien arkeologinen seuraaminen vaikeutuu. Arkeologinen "näkymättömyys" saattaa osittain johtua siitä että pyyntikulttuurin omavaraisuus päättyi. Rautaa ja muita tuotteita ruvettiin hankkimaan Suomen ja Skandinavian maatalousyhteisöiltä, vastineeksi pyyntiyhteisöt tarjosivat turkiksia. Merovingiaikana (vuodet 550/600⁴⁰ –800) Lounais-Suomeen muodostui oma esineellinen kulttuuri, joka laajeni myös Savoon ja Karjalaan. Haudoissa on paljon kalliita aseita. Koruissa ja aseissa alkaa tulla esiin Suomen naapurialueista eroava oma tyyli. Hautaus tehtiin edelleen useimmiten röykkiöön tai ns. polttokenttäkalmistoon. Ala-Satakunnassa, Euran ja Köyliön alueilla, alettiin 500-luvulla haudata ihmisiä maakuoppiin, mahdollisesti kristinuskon vaikutuksesta. Aikakauden erikoispiirre ovat rikkaasti varustellut asehaudat, jotka viittaavat jonkinlaisen "yläluokan" olemassaoloon. Eräiden tutkijoiden mukaan Suomen alueen sosiaalisen johtokerroksen jäsenillä oli merovingiajalla tiiviit yhteydet Keski-Ruotsissa ja Etelä-Skandinaviassa kehittyvien valtiomuodostumien johtajiin. Yleisin asutusmuoto lienee edelleen ollut yksittäistalo mutta merovingiajalla oletetaan Lounais-Suomeen syntyneen myös varsinaisia kyliä. Muun muassa Maalahden Kalaschabrännanissa on tutkittu hyvin säilyneet merovingiaikaiset talonjäännökset. Talot ovat olleet pystypaalurakenteisia ja seinät on tiivistetty savella. Isonkyrön Orismalan kylän Leväluhdasta on löydetty noin vuosina 300–700 lampeen haudatun tai uhratun sadan vainajan jäännökset, pronssikattila ja koruja. Myöhäisrautakausi Viikinkiaikana (noin vuodet 800–1025) kauppa ja yhteydet vilkastuivat ja kaupunkimaisia asutuksia alkoi syntyä Itämeren piirissä. Aina 900–luvun lopulle saakka liikenne viikinkien idäntiellä oli merkittävää. Skandinaviassa viikinkiaika on esihistoriallisen kauden viimeinen jakso. Pohjoismaissa tärkeimmät kauppakaupungit olivat Mälar-järven Birka Keski-Ruotsissa, Etelä-Jyllannin Hedeby nykyisessä Saksassa ja Oslovuonon Kaupang Norjassa. Aikakauden vilkkailla kauppareiteillä liikkui Ahvenanmaan ja luultavasti pieniä määriä manner-Suomenkin alueen asukkaita. Suomessa asutus tihentyi varsinkin Savossa ja Karjalassa, mutta kalmistot katosivat Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Se, tarkoittaako kalmistojen häviäminen asutuksen katoamista, on vilkkaan keskustelun aihe. Viikinkiajan lopulla polttohautauksesta siirryttiin yleisesti ruumishautaukseen, mikä lienee merkki kristillisten tapojen vähittäisestä omaksumisesta. Merkittävin tutkittu ruumiskalmisto on Euran Luistari. Pysyvän asutuksen alueella vallitsi suhteellisen yhtenäinen kulttuuri. Sisämaan ja Pohjois-Suomen pyyntikulttuurin alueella kasvaa Etelä-Suomeen viittaavien irtolöytöjen ja esineellisten yksittäishautojen määrä. Ilmiö selitetään perinteisesti erätalouden ja turkiskaupan merkityksen kasvuna. Saamelainen asutus ulottui etelässä ainakin Oulujärven tasolle, mutta mahdollisesti huomattavasti etelämmäksi. Siida- tai talvikyläjärjestys, johon muun muassa liittyi poronhoito, on saattanut syntyä myöhäisrautakaudella. Hämeenlinnan Varikonniemessä, Vanajaveden rannalla, on tutkittu suurta huomiota herättänyttä rautakautista asuinpaikkaa. Kaivauksen suorittaneiden arkeologien mukaan paikalla oli jäänteitä jonkinlaisesta puolustusvallista ja laiturista, joskin näitä tulkintoja on epäilty. Paikka oli tärkeiden vesireittien risteyksessä. Alueella oli usean toistensa kanssa näköyhteydessä olevan muinaislinnan ketju. Varikonniemeä on luonnehdittu muinaiskaupungiksi ja siitä on käytetty venäläisestä kronikasta lainattua nimeä "Vanain kaupunki". Toisten tutkijoiden mielestä kyseessä on kuitenkin ollut melko tavanomainen rautakautinen asuinpaikka, jonka yhteydessä epämääräisen "kaupunki"-termin käyttöön ei ole aihetta. Viimeinen rautakauden jakso Suomessa on ristiretkiaika (n. 1025/1050–1250/1300). Ristiretkiaika oli Itämeren piirissä väkivaltaista aikaa ja Suomen alueen heimot sotivat taajaan Novgorodin, tanskalaisten, ruotsalaisten ja muiden alueen Suomensukuisten heimojen kanssa. Ruotsalaiset tekivät Suomeen ensimmäisen, toisen ja kolmannen ristiretken varsinaissuomalaisia, hämäläisiä ja karjalaisia vastaan joiden seurauksena Suomi vähitellen päätyi osaksi katolista kristikuntaa sekä Ruotsin orastavaa valtakuntaa, kun taas osia Itä-ja Pohjois-Suomesta päätyi osaksi ortodoksista kristikuntaa ja Novgorodin valtakuntaa. Vaikka siteet molempiin valtakuntiin olivat löyhät ja niiden valta ulottui pääasiassa linnoihin ja niiden ympäristöön, voidaan jo todeta kristinuskon voimistuvan vaikutuksen alkaneen. Kun molemmat valtakunnat kykenivät takaamaan riittävän kaupparauhan, liitettiin Suomi eurooppalaiseen kauppaverkostoon. Kun vielä kirkollinen järjestäytyminen sai vankemman jalansijan, saattoi kristillinen lähetystyö tuottaa pysyvää tulosta.¹ ⁴² Muinaislinnoja rakennettiin viimeistään myöhäiseltä rautakaudelta alkaen. Ne yhdistetään ristiretkiajan ja keskiajan sotilaalliseen rauhattomuuteen. Muinaislinnoja tunnetaan Suomessa noin 100. Ne rakennettiin vaikeapääsyisille paikoille kallioiden tai kukkuloiden päälle tai veden ympäröimille kukkuloille. Linnoihin rakennettiin valleja kivestä ilman laastia, maasta ja hirsistä. Varsinkin varhaisempi tutkimus näki muinaislinnoissa merkkejä myös yhteiskunnan järjestäytymisestä jonkinlaisen maakunnallisen hallinnon tasolle. Monet nykytutkijat suhtautuvat tähän kuitenkin skeptisemmin. Muinaispitäjiä Suomessa lienee kuitenkin ollut. Rautakauden väkiluvusta on mahdoton esittää tarkkaa arviota, mutta luultavasti se laskettiin kymmenissä tuhansissa. Katso myös - Suomalaisten alkuperä - Suomen asutushistoria - Kivikausi - Pronssikausi - Rautakausi - Eurooppalaisten alkuperä Lähteet - Vahtola, Jouko: Suomen historia. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. - Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 62. Rovaniemen hirvenpää. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0. - Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4. - Suomen esihistorian opetuspaketti (URN:NBN:fi-fe20061216) 2006. Museovirasto, Suomen kansallismuseo. Viitattu 15.4.2016. Viitteet [1] Museovirasto: Tietoa Suomen esihistoriasta [2] Museovirasto: Ajoitusmenetelmät arkeologiassa [3] Muutamia kivikautisia muinaisjäännöksiä Ajan jälkiä Kristinankaupungissa. 2006. Kristiinankaupungin museot. Viitattu 16.4.2016. [4] Carpelan, Christian: Susi luolassa? Sivullisen mietteitä. Tieteessä tapahtuu, 2005, nro 2, s. 47-50. Artikkelin verkkoversio Viitattu 15.4.2016. [5] Museovirasto: Luonnon kehitys jääkauden jälkeen [6] Museovirasto: Esihistoriallisen ajan väestö [7] Museovirasto: Kivikausi [8] Museovirasto: Pronssikausi [9] Museovirasto: Rautakausi [10] Jussila, Timo: Suomen esihistorian kronologiataulukko [11] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.5-6 [12] Museovirasto: Pronssikausi [13] Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.117-118 [14] Helsingin yliopisto: Rautakauden periodijako Suomessa [15] Ari Siiriäinen: Esihistoria, s.39, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003; Petri Halinen, Hautaaminen pakanuuden aikana, s 63. Suomen kulttuurihistoria 1,Helsinki 2002, Torsten Edgren, Finlands historia,1992, s.258 [16] Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.92-94 [17] Ennen meitä Suomessa asui neandertalinihmisiä. Vai asuiko? HS Kuukausiliite. 2012. Viitattu 20.2.2016. [18] Susiluola Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016. [19] http://www.fmnh.helsinki.fi/mammutit/tietoa/suomi.htm [vanhentunut linkki] [20] Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.9-11 [21] Rankama, Tuija & Kankaanpää, Jarmo 2007. "The Earliest Postglacial Inland Settlement of Lapland." – Volokitin, A.V., Karmanov, V.N. & Pavlov, P.Yu. (toim.), Kamennyi vek Evropeiskogo Severa. Rossiiskaja akademija nauk, Uralskoje otdelenije, Komi nautshnyi tsentr, Institut jazyka, literatury i istorii, Venäjä. 44–65. ISBN 5-89606-291-5 [22] Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.11-16 [23] Maanviljely levisi Suomeen Itä-Aasiasta jo 7000 vuotta sitten Helsingin Yliopisto Humanistinen tiedekunta. 2013. Viitattu 15.4.2016. [24] http://www.nba.fi/fi/arkeologia [vanhentunut linkki] [25] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.59-75 [26] Espoon esihistorian oppimateriaali Viitattu 17.12.2010. [vanhentunut linkki] [27] Marianna Ridderstad, Jari Okkonen: ORIENTATIONS OF THE GIANT'S CHURCHES IN OSTROBOTHNIA, FINLAND [28] Keski-Pohjanmaan Museot: Arvoitukselliset jätinkirkot [vanhentunut linkki] [29] Museovirasto: Jätinkirkot, arvoituksellinen muinaisryhmä [30] Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.80-81 [31] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.75-89 [32] Sarajas-Korte: Ars – Suomen taide 1, s. 21. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987. ISBN 951-35-4202-5. [33] Bronze Age Burial Site of Sammallahdenmäki Unesco World Heritage. Viitattu 20.2.2016. (englanniksi) [34] Läntinen pronssikausi - Itäinen varhaismetallikausi Kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016. [35] Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1. [36] Morbyn keramiikka Suomen esihistoriallinen keramiikka. 1999. Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen esinetuntemuskurssi. Viitattu 20.2.2016. [37] Keramiikka - Itäinen varhaismetallikausi kansallismuseo. Viitattu 20.2.2016. [38] Raaseporissa jälkiä muinaisesta peltoviljelystä. Keskisuomalainen, 22.12.2014. [39] Roomalaisaika Kansalismuseo. Viitattu 20.2.2016. [40] Ari Siiriäinen: Esihistoria, Suomen historian pikkujättiläinen, 2003 s.36 [41] Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.29-33 [42] Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.35-46 Kirjallisuutta - Blomstedt, Yrjö ym. (toim.): Suomen historia. 1, Kivikausi, pronssikausi ja rautakauden alku, keski- ja myöhäisrautakausi. Espoo: Weilin + Göös, 1984 (4. painos 1989). ISBN 951-35-2490-6. - Edgren, Torsten: Den förhistoriska tiden. Teoksessa Finlands historia 1, Espoo 1992. (ruotsiksi) - Haggrén, Georg ym.: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4. - Halinen, Petri & Anttonen, Veikko & Hiekkanen, Markus: Myyttien maailmasta lännen kirkon piiriin. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8. - Siiriäinen, Ari: Esihistoria. Teoksessa Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Uudistettu laitos. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1. Aiheesta muualla - Elävä kivikausi. Arctinet-projekti. - Suomen esihistorian esineistö. Helsingin yliopisto ja Museovirasto. - Ismo Luukkonen: Muinaisen jälkiä. Valokuvia Lounais-Suomen muinaisjäännöksistä. Suomen historia Asbestikeramiikka Asbestikeramiikka on Suomessa ja lähialueilla tavattavaa kivikautista keramiikkaa, saviastioita, joiden valmistuksessa käytettiin asbestia. Se on Suomen itäosissa, ilmeisesti myöhemmin sen keski- ja pohjoisosissa sekä Pohjois-Skandinaviassa tavattava muunnos koilliseurooppalaisesta kampakeramiikasta. Jo aivan varhaisen kampakeramiikan aikoihin, noin 5100 eaa., alettiin Suomessa sekoittaa saven joukkoon asbestia. Innovaation huippukauden on lähteestä riippuen arvioitu alkaneen Suomessa 3900 - 2800 eaa. (nuoremman varhaiskampakeramiikan aikoihin) ja päättyneen 1800 - 1300 eaa. Skandinaviassa asbestikeramiikkaa tunnetaan vuosilta 1500 - 500 eaa. Materiaalin käyttö oli todennäköisesti peräisin Saimaan rantaseuduilta, josta tavataan keramiikkatyypin levinnäisyysalueen ainoat runsaammat asbestiesiintymät. Asbestia käytettiin alussa muuten vain saven seosaineena, mutta sitten huomattiin että se lujitti astioita. Asbestin tuoma lujuus mahdollisti hyvin ohutseinäisten saviastioiden valmistuksen. Suomessa asbestikeramiikkaa olivat Kierikin ja Pöljän keramiikat. Niiden alue ulottui Laatokan läheltä Oulun seuduille. Kalevi Wiikin mukaan asbestikeramiikka liittyi varhaisiin saamelaisiin¹ , mutta tätä väitettä ei pystytä tarkistamaan, koska asbestikeramiikan tekijät eivät tunteneet kirjoitusta. Ensin asbestia käytettiin hienonnettuna sidosaineena ikään kuin hiekan korvikkeena. Jossain vaiheessa huomattiin alkaa käyttää asbestin ominaisuuksia hyväksi: sen pitkät kuidut mahdollistivat saviastioiden muovaamisen hyvin ohutseinäisiksi ja siten kevyiksi kestävyydestä kuitenkaan tinkimättä. Joidenkin asbestikeraamisten astioiden (Pöljän tyyppi) seinämän paksuus on vain 6 mm astian halkaisijan ollessa 50 cm. Lisäksi asbestin sekoittaminen saveen mahdollistaa periaatteessa alkeellisen metallurgian, koska se lisää saven lämmönkestävyyttä merkittävästi. Ei olla lainkaan varmoja, käytettiinkö astioita jo niinkin varhain jonkinlaiseen metallurgiaan, mutta löydettyjen esineiden muotoilu (reiät) saattavat osaltaan viitata tähän. Asbestikeraamisen kulttuurin piiristä on löydetty muutama puhtaasta kuparista valmistettu esine sekä niiden palasia. Näitä ovat esimerkiksi takomalla valmistetut Suomussalmen Kukkosaaren kuparinen kirves, Polvijärven Solan rannerengas ja Yli-Iin kupariveitsi, jotka on ajoitettu noin vuoteen 2000 eaa. eli alueiden asbestikeraamiseen vaiheeseen (ajoitus epävarma). Myös Ruotsin Länsipohjasta (Kalix-joelta) on löydetty kuparinpalasia asbestikeramiikan joukosta. Tämä varhainen (kalkoliittinen?) metallurgian muoto edeltäisi Suomessa alkavaa varsinaista pronssikautta noin 500 vuodella. On myös uumoiltu, että asbestiastiat olisivat periaatteessa käyneet hyvin myös järvimalmin pelkistämiseen raudaksi myöhemmin. Samalla kun kestävyys asbestin ansiosta lisääntyi, vaikeuttivat sen kuidut astioiden runsaampaa koristelua ja myöhemmässä asbestikeramiikassa koristelu saattaakin puuttua kokonaan. Jaottelu Asbestikeramiikka voidaan jakaa muun muassa seuraaviin tyylisuuntiin: - varhainen asbestikeramiikka, noin 3400 - 2900 eaa. + varhainen kampakeramiikka asbestisekoittein, Ka I:2 asb + Kaunissaaren keramiikka + lähellä nuorempaa varhaiskampakeramiikkaa - Kierikin ryhmä, noin 2900 - 1800 eaa., ensimmäinen löytöpaikka Yli-Iin Kierikinsaari + meripihkaesineistöä - Pöljän ryhmä (Siilijärven Pöljä), noin 2900 - 1800 eaa. + ei meripihkaesineitä - Jysmän ryhmä, noin 1800 - 1300 eaa. + myöhäisin asbestikeramiikka Joissakin lähteissä asbestikeramiikan ja varhaisen saamelaiskulttuurin välille linjataan paralleelejaselvennä² , mutta tätä hypoteesia on mahdoton koskaan todentaa pelkästään arkeologisen aineiston perusteella. Lähteet - Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Otava, 1998. ISBN 951-1-15186-X. Viitteet [1] Kalevi Wiik: Suomalaisten juuret, s. 208. [2] Wiik: Suomalaisten alkuperä, esim. s. 208. Esiroomalainen rautakausi Esiroomalainen rautakausi on nimitys, jota käytetään Keski- ja Pohjois-Euroopassa kuvaamaan varhaista rautakautta. Keski-Euroopassa tähän vaiheeseen ajoittuu muun muassa La Tènen kulttuuri. Esiroomalainen rautakausi päättyy Rooman valtakunnan tekemiin valloituksiin. Pohjoismaissa esiroomalainen rautakausi ajoittuu noin 500 eaa. - 0 jaa. Esiroomalainen rautakausi Suomessa Esiroomalaisella rautakaudella monet myöhäisen pronssikauden kehityskulut jatkuvat. Rannikkoseuduilla väestö täydentää kalastukseen ja hylkeenpyyntiin perustuvaa talouttaan karjanhoidolla ja maanviljelyllä. Vainajat haudataan röykkiöhautoihin tai kiviarkkuihin. Metalliesinelöytöjä tunnetaan vähän, mutta raudanvalmistustaito leviää Suomeenkin. Kulttuurikontaktit ulottuvat sekä Skandinaviaan että Baltiaan. Rannikkoväestö valmistaa Morbyn keramiikkaa. Sisämaasta tunnetaan Luukonsaaren keramiikkaa Järvi-Suomen alueella ja epämääräistä Kalmistonmäen keramiikkaa Kaakkois-Suomessa. Varhaisimmat toistaiseksi tunnetut todisteet raudanvalmistuksesta on hieman yllättäen löydetty Pohjois-Suomesta. Esiroomalaisen rautakauden lopulla yleistyy metalliesineiden laittaminen hautoihin. Muun muassa Espoon Taavinkylässä (Dåvits) ja Pohjan Järnvikissa Uudellamaalla sijaitsee tärkeitä löytöpaikkoja. Kirjallisuutta - Meinander, C. F.: Dåvits. En essä on förromersk järnålder. Finskt Museum 1969. Fennit Fennit on pohjoiseurooppalaisen kansan nimi, joka mainitaan roomalaisen historioitsijan Tacituksen teoksessa Germania. ¹ Nimi ja sen alkuperä Fenni-nimelle on tarjottu erilaisia etymologioita. Nimen on arveltu perustuvan "etsiskelyä" tai "löytämistä" tarkoittavaan germaaniseen verbiin.² Tämä sopiii siihen, että Tacitus kuvaa fennit metsästäjiksi. Petri Kallio on esittänyt, että fenni-nimi liittyy germaaniseen "miestä" tarkoittavaan sanajuureen.³ Yleisesti nimen on oletettu olevan samaa alkuperää kuin Suomen ruotsinkielinen nimi Finland, ja latinaksi Suomesta onkin käytetty Finlandian ohella myös nimeä Fennia. Keitä fennit olivat? Fennit on eri aikoina yhdistetty niin suomalaisten kuin saamelaistenkin esivanhempiin. Fennit on yhdistetty myös Valko-Venäjän alueen balttilaiseen väestöön.lähde? On myös esitetty, että kyseessä olisi ollut yleisnimi oikeastaan kaikille metsästyksen ja kalastuksen varassa eläville ihmisryhmille, joita asui Pohjois- ja Koillis-Euroopassa valtavalla alueella. Siitä, että näinkin ristiriitaisia tulkintoja on ollut mahdollista tehdä, käy ilmi miten hatarat tiedot Tacituksella oli Euroopan pohjois- ja koillisosista. Jos fennit olivat Fennoskandian asukkaita, kuten pohjoismaiset tutkijat perinteisesti ovat otaksuneet, kuvaus metsästyksen varassa elävästä väestöstä olisi helpompi yhdistää saamea kuin suomea puhuvaan väestöön.lähde? Suomen kielen varhaismuotoja puhuneiden ihmisryhmien katsotaan eläneen jo rautakaudella valtaosaltaan maanviljelyn varassa.lähde? Tacituksen kuvaus fenneistä Tacitus kuvaa fennit köyhiksi metsäläisiksi, jotka eivät tunne maanviljelyä. Näin Tacitus kertoo fenneistä: »Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.» (Lähde: Tacitus: Germania. Käännös Tuomo Pekkanen. Yliopistopaino 1988) Kuvaus paljastaa roomalaisen stereotypian ihmisistä, jotka elävät sivistyksen alimmalla portaalla. Tacituksen teksti ei siis kerro välttämättä mitään siitä, miten Pohjois-Euroopan metsästäjä-kalastajaväestöt todellisuudessa elivät roomalaisella rautakaudella. Fennit Tacituksen jälkeen Klaudios Ptolemaios mainitsee kirjassaan Geographia noin v. 150 kansan nimeltä phinnoi, joka asuu pohjoiseen vendeistä (venedi), tarkoittaen ilmeisesti fennejä. Fennit esiintyivät kirjallisissa lähteissä myös 500-luvulla, jolloin itäroomalainen Jordanes mainitsee heidät sekä myös screrefennae-kansan. Jälkimmäinen nimi tarkoittanee "hiihtäviä fennejä". Jordanes yrittää myös kuvailla hiihtämistä: hän kertoo skrerefennien hyppivän lumihangella jonkinlaisen taivutetun laudan päällä. 700-luvulla Paulus Diaconus Italiassa mainitsee fennit, jotka hänen mukaansa pukeutuvat nahkoihin ja syövät raakaa lihaa. Kuvaus viittaa taaskin metsästäjäkulttuuriin ja on yhdistettävissä lähinnä saamelaisiin.lähde? Myös norjalais-islantilaiset lähteet puhuvat keskiajalla "finneistä" tarkoittaen ilmeisesti useimmiten Skandinavian niemimaan, Lapin ja Ruijan saamelaisia.lähde? Ruotsalaisessa kielenkäytössä finneistä johdettu aluenimi "Finland" oli ilmeisesti jo viikinkiajalla vakiintunut tarkoittamaan Varsinais- tai Etelä-Suomea.lähde? Finnit ja Saxo Grammaticus Saxo Grammaticuksen teoksen De gesta danorum loppuosat ovat merkittäviä Pohjoismaiden 1100-luvun historian lähteinä. Niissä kuvattiin myös "finnien" maata. Finnit on tässäkin tapauksessa tulkittu vaihtelevasti suomalaisiksi tai – yleisemmin – saamelaisiksi.lähde? Finnien maa oli Grammaticuksen mukaan outojen ja voimallisten olioiden, amatsonien, koirankuonolaisten, kyklooppien ja yksijalkaisten asuttama maa. Hänen teoksensa noudatti kuvauksellaan keskiaikaisten matkakirjojen tehtävää. Matkakirjat olivat merimiehille ja muille matkalaisille suunnattuja varoituksia, joissa kehotettiin karttamaan puheena olevia seutuja. Grammaticus varoitti muun muassa finnien pelottavista loitsutaidoista. Nämä loihtivat epämieluisten tunkeilijoiden eteen vuoria ja vesiputouksia niin, että matkanteko vaikeutui. Grammaticuksen mukaan finneillä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua taikuuteen, mikäli mielivät puolustaa asuinaluettaan tunkeilijoilta. Finnien taisteluvälineet olivat hänen mukaansa vaatimattomia ja alkeellisia. Grammaticus uusinsi kuvauksellaan matkakirjoihin olennaisesti kuuluvaa asetelmaa: kohde nähdään yksinkertaiseksi ja kirjoittajan oma kulttuuri yleväksi mittapuuksi. Lähteet [1] Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet: Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi: Suolatut säkeet. SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). Kirja www:ssä [2] Svensk Etymologisk Ordbok http://runeberg.org/svetym/0225.html Viitattu 13.1.2016 [3] Petri Kallio: Suomi(ttavia) etymologioita. Virittäjä 102, s. 613-620. Helsinki 1998 http://www.academia.edu/1103457/Suomi_ttavia_etymologioita_ Kirjallisuutta - Tacitus, Publius Cornelius: Germania. (Germania.) Latinan kielestä kääntänyt ja lyhyesti selittänyt Tuomo Pekkanen. Latinankielinen rinnakkaisteksti. Helsinki: Gaudeamus, 1976 (2. painos 1988). ISBN 951-662-180-5. Aiheesta muualla - Väitös: Olivatko fennit sittenkään suomalaisten esi-isiä? Jyväskylän yliopisto 2001. Jäkärlän ryhmä Jäkärlän ryhmä (ruots. Jäkärlägruppen) on arkeologiassa nimitys lounais-suomalaisesta kivikautisesta yhteisöstä, jota luonehtii merenrantasidonnaisuus, Jäkärlän keramiikka ja eräiden työkalujen omintakeiset muodot. Jäkärlän ryhmä eli noin 4300−3700 eaa. ja sen asutus oli tiheimmillään Aurajoen ja Kokemäenjoen välisellä alueella. Siitä on hajalöytöjä rannikkoalueelta, joka jää Uudenmaan Lappajärven ja Etelä-Pohjanmaan Teuvan väliin sekä Ahvenanmaalta. Sitä ei tiedetä,mistä ryhmä on saapunut vai onko se kehittynyt tällaiseksi täällä. On myös ehdotettu, että tämä ryhmä muodoistaisi suomalaisuuden alkujuuren. Jäkärlän ryhmän tutkiminen on ollut vaikeaa, sillä sen löytömateriaalia on löytynyt vähän ja sitä on ollut sekoittununeena tyypillistä kampkeramiikkaa valmistaneiden ryhmien löytömateriaaleihin.¹ ² ³ Etnos Ryhmä kehittyi nuoremman varhaiskampakeramisen kulttuurin rinnalla ja jäi näkyviin huolimatta tyypillisen kampakeramiikan leviämisestä eteläiseen Suomeen. Lopulta se sulautui valtakulttuuriin noin 3700 eaa. mnnessä.¹ ² Joissakin tulkinnoissa Jäkärlän ryhmä olisi muodostunut tulokasväestöstä alueelta, jota ei voida suoraan osoittaa. Tällä lauseella esimerkiksi Matti Huurre ja Unto Salo viittaavat muutamaan erityispiirteeseen, jota Jäkärlän ryhmällä oli. Sellainen oli esimerkiksi keramiikan koristelu, joka oli erilaista ja jonka vastineita on havaittavissa esimerkiksi Venäjällä Vjatkajoen ympäristössä. Myös kiven työstötavat poikkeavat hieman suomalaisista. Kvartsikeratofyriittien työstäminen on kuin piikiven muotoilua, mikä sekin viittaa itään piikivien levinneisyysalueille. Kvartsia ei käytetty ollenkaan, vaikka sitä esiintyy paljon. Kirveiden ja talttojen muotoilu ja työstämistapa poikkeaa hieman suomalaisesta ja työkalut ovat huolellisesti hiottuja. Erilaiset tavat voivat kuitenkin olla kulttuurin kehitystäkin, mutta asian todistamista ei olla vielä tosissaan yritetty.¹ ² Vaikka Jäkärlän ryhmän keramiikka lopulta hävisikin ja ryhmän esineistö alkoi muistuttaa suomalaista materiaali, arkeologeilla on halu tuoda esiin Lounais-Suomen ryhmien erilaisuus kaikkina Jäkärlän ryhmän jälkeisinäkin aikoina. Jäkärlän ryhmä olisi muodostanut seudulle oman etnoksen, vai sanoisiko heimon, joka on säilyttänyt joitakin ominaispiirteitään vuosituhansien ajan.¹ ² ³ ⁴ Asuinpaikat Jäkärlän ryhmän asuinpaikkojen suurimmat tihentymät sijaitsevat Turun ympäristössä, Laitilan ja Mynämäen Karjalassa sekä Ala-Satakunnassa Euran ja Köyliön seuduilla. Asuinpaikkoja ovat muun muassa seuraavat:⁵ - Eura: Hinnerjoen Lammila ⁶ , Honkilahden Kolmhaara ⁷ , Kauttuan kansakoulu ja tyttöpuisto ⁸ , Turajärven Alho ⁹ ja Vainio-Mikkola ¹⁰ sekä Mannilan Akkola ¹¹ ;⁵ - Köyliö: Köyliönjoen varrella Tuiskulassa Nummi ¹² , Parkkila ¹³ , Eskonkallio ¹⁴ ja Halminen ¹⁵ ;⁵ - Laitila: Oromaannokka ¹⁶ ; - Mynämäki: Aisti ¹⁷ ; - Rusko: Lankila ¹⁸ ; - Turku: Tastonranta ¹⁹ ja Maarian Jäkärlä ²⁰ ; - Lieto: Kukkarkoski 2 ²¹ ; - Pomarkku: Kivesjärven Kirveskallio ²² ja Lassilan Anttila ²³ ; - Teuva: Komsinkangas 1 ²⁴ ; - Ilmajoki: Honkalanmäki ²⁵ ; - Kristiinankaupunki: Lappväärtissä Björnåsen ²⁶ . Piirteitä Jäkärlän keramiikka Pääartikkeli: Jäkärlän keramiikka Jäkärlän keramiikka erosi ympäröivästä varhaiskampakeramiikasta ja tyypillisestä kampakeramiikasta, mutta esimerkiksi Aarne Äyräpää piti sitä varhaiskampakeramiikan muunnelmana. Keramiikan savimassaan sekoitettiin kasvikuituja ja kotiloiden kuorimurskaa, mikä poikkesi muusta kampakeramiikasta, mutta muistutti tässä suhteessa enemmänkin Suomenlahden etelärannalla valmitettua Narvan keramiikkaa. Myös koristelu oli hieman erilaista. Astiat olivat joko suuria varastointiin ja ruuan vamistukseen tarkoitettuja ruukkuja tai aivan pieniä kuppeja. Jäkärlän keramiikka oli kuitenkin muilta osin kampakeramiikan tapaista.¹ ⁵ ²⁷ Työkalut ja aseet Jäkärlän ryhmän asuinalueilla oli tarjolla erinomainen kivimateriaali diabaasi, josta voitiin valmistaa kestäviä aseita ja työkaluja. Diabaasin esiintymiä löytyi saarilta, jotka nousivat maankohoamisen seurauksena merestä asuinpaikkojen läheisyydessä. Esimerkiksi Rivanmaan diabaasia voitiin louhia noin 9 kilometrin päässä Lammilan asuinpaikalta.²⁸ Oikoteräiset kirveet olivat yleensä 10 senttimetriä pitkät ja 5 cm leveitä. Ne oli valmistettu reunaiskennällä ja sitten ne olivat hiottuja terävästä päästään kokonaan sileiksi ja hamarapäästään osittain sileiksi. Toinen lape oli yleensä kuperampi kuin toinen. Jäkärlän ryhmän työkalut olivat yleistä kampakeraamisen kulttuurialueen länsisuomalaista tyyppiä. Erityispiirteenä oli kirveiden sideura, jolla terän sai tukevammin varteen kiinni. Sideuraa ei ollut muilla ryhmillä käytössään.²⁸ Oikoteräisten kirveiden rinnalla käytettiin kouruteräisiä kirveitä tai talttoja, kuten sanotaan. Myös kourutaltoissa oli sideura. Veitset olivat käyräteräisiä ja ne valmistettiin porfyriitistä. Se oli Jäkärlän ryhmässä tyypillinen materiaali, josta valmistettiin esimerkiksi poran teriä ja kaapimia.²⁸ Vielä voidaan mainita kaksi kirvesmallia, jossa terä vartettiin kiveen portattun reikään. Kaksiteräinen kirves oli sileäksi hiottu ja molemmista päistään terävä reikäkirves. Hammastettu reikäkirves ei varmaankaan ollut työkalu, sillä kiven muhkuraan oli hiomalla työstetty nystyröitä. Se vaikuttaa aseelta, jolla tapettiin esimerkiksi hylkeitä tai ihmisiä, vaikka näin ei kirjallisuudessa sanotakaan.²⁸ Pyyntivälineet Koska Jäkärlän ryhmän asuinpaikoilta löytyy myös tyypillisen kampakeramiikan esineistöä, on joskus vaikeaa tietää kummalle ryhmälle löydös kuuluu. Jos karsitaan kaikki kampakeramiikan esinetyypit pois, ei jäljelle jää Jäkärlän ryhmälle kuuluvia pyyntivälineitä. Onkin arveltu, että pyyntivälineet olivat näillä ryhmillä varsin erilaisia. Jäkärlän ryhmän pyyntivälineet olisi valmistettu orgaanisesta materiaalista kuten esimerkiksi luusta, kun taas kamapakeramiikan välineet olivat kivikärkisiä. Luu ei säily suomalaisessa maaperässä ja maaduttuaan se jää puuttumaan löytömateriaalista. Köyliönjoen perkauksessa löytyi litteä ja leveähkö luinen nuolenkärki, mutta sitä ei voi kytkeä Jäkärlän ryhmään edes sijaintipaikan perusteella, sillä siellä on asuttu aina.²⁸ Koska Jäkärlän ryhmän liesistä ja nuotioista ei löytynyt palanutta luuta, jotka taas säilyvät suomalaisessa maaperässä, ei heidän saaliseläimistäkään tiedetä mitään. On kuitenkin uskottavaa, että he elivät sekä kalastuksesta että nisäkkäiden pyynnistä. Hylkeet olivat myös muiden ryhmien pääasiallisia saaliseläimiä ja samaten metsän eläimet ovat kelvanneet kaikille, linnustamisesta puhumattakaan. Asumukset Kolmhaarassa tutkittiin useta asumuksia, joista osa kuului tyypilliselle kampakeramiikan ryhmille ja toiset Jäkärlän ryhmille. Jäkärlän ryhmän asumukset olivat pyöreitä tai soikeita ja niiden lattia oli tasapohjaisia. Niihin mahtyi verraten vähän ihmisiä ja asumisyksikkönä on voinut esimerkiksi olla yksi perhe. Asuinpaikalla oli samanaikaisesti useita asumuksia. ²⁸ Hautaaminen Aiemmin Torsten Edegren arveli, että Kolmhaarassa olleet paasikiviarkut ja muut laakakivihaudat olisivat kuuluneet Jäkärlän ryhmälle, kun tavalliset punamultaa sisältäneet kuoppahaudat (punamultahaudat) olisivat kuuluneet tyypillisen kampakeramiikan ryhmille. Arkkuhaudoista löytyi kuitenkin ihmisen luita ja niiden ajoitus sijoitti ne rautakaudelle. Jäkärlän ryhmän hautoja ei siis ole Kolmhaarasta löytynyt. Syy voi olla siinä, että ne olivat orgaanisesta materiaalista tehdyt tai ettei hautaan laitettu hauta-antimia ja punamultaa. Ainoa löydetty kivinen koru on soikea riipus, johon oli uurrettu ripustamiseksi sideurat. Muissa haudoissa oli kampakeramiikan esineistöä, joten ne eivät kuuluneet Jäkärlän ryhmälle. Voi myös olla, että heidän hautaukset tehtiin asuinpaikan ulkopuolelle. ¹¹ ²⁸ Kaupankäynti Vaikka samanaikainen tyypillinen kampakeramiikka kävi vilkasta kauppaa eri ilmansuuntiin, eivät Jäkärlän ryhmät sitä liielmälti harrastaneet. Heiltä puuttuvat piikiviset esineet ja meripihkakorut, jotka olivat kaupankäynnissä yleisiä. Pohjois-Ruotsin liuske-esineetkin ovat harvinaisia. Eräitä havaintoja ruotsalaisesta piistä on, mutta on epävarmaa, kuuluiko löytö Jäkärlän ryhmälle. Ahvenanmaan kautta niitä olisi voinut saada. Eräs poikkeus on Rivanmaan diabaasi, joista valmistettuja kirveitä on tavattu Laitilan ja Turun seuduilla sekä Etelä-Karjalassa saakka.²⁸ Tutkimushistoria Jäkärlän ryhmän nimesi Aarne Äyräpää Turun Maarian Jäkärlän asuinpaikan mukaan.¹ ⁵ Euran Honkilahdessa ja Hinnerjoella on tutkittu useaan otteeseen monipuolisia asuinpaikkoja. Vuonna 1910 Julius Ailio kävi läpi Lammilan asuinpaikkaa ja löysi sieltä kivetyn lieden ja asumuksen pohjan. Jo tuolloin huomattiin, että samalla asuinpaikalla oli sekä Jäkärlän että tyypillisen kampaakeramiikan ruukunsirpaleita. Vuonna 1040 aloitettiin Kolmhaaran tutkimukset, joita johti aluksi Jorma Leppäaho. Myös C.F. Meinander tutki paikkaa 1948 ja 1955 ja Torsten Edegren vuosina 1950 ja 1959−1963.¹¹ Torsten Edegren väitteli vuonna 1966 aiheenaan Jäkälän ryhmä (Jäkärlägruppen).³ Lähteet - Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0. - Alhonen, Pentti & Huurre, Matti: Satakunna historia I,1. Rauma: Satakunnan maakuntaliitto r.y. & Satakuntaliitto, 1991. ISBN 952-9617-06-2. - Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5. - Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4. - Jordan, Peter & Zvelebil, Marek (toim.): Ceramics Before Farming: The Dispersal of Pottery Among Prehistoric Eurasian Hunter-Gatherers. Lontoo, Englanti: Institute of Archaeology, 2009. ISBN 978-1-9874-245-9. GoogleBooks (viitattu 28.5.2014). (englanniksi) - Piezonka, Henny: Neue AMS-daten zur frühneolithischen keramikentwicklung in der nordosteuropäischen waldzone. Estonian Journal of Archaeology, 2008, 12. vsk, nro 2, s. 67–-113. Tallinna, Tarto, Viro: Estonian Academy of Sciences. ISSN 1736-7484. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 29.5.2014. (saksaksi) - Piezonka, Henny: Stone Age hunter-gatherer ceramics of North-Eastern Europe: New insights into the dispersal of an essential innovation. Documenta Praehistorica, 2012, nro XXXIX, s. 23−51. Ljubljana, Kroatia: Ljubljanan yliopisto. ISSN 1408-967X. Verkkoversio (pdf) Viitattu 2.6.2014. (englanniksi) Viitteet [1] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.43−53 [2] Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, 2000, s.30−32 [3] Lavento, Mika: Kulttuuri ja kulttuurit suomalaisen arkeologian silmin - katsaus 1950-luvulta 1990-luvun luvulle, 2005 [4] Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.188−190 [5] Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.161−169 [6] Muinaisjäännösrekisteri: Lammila Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 28.2.2006. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [7] Muinaisjäännösrekisteri: Kolmhaara Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 15.11.2005. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [8] Muinaisjäännösrekisteri: Tyttöpuisto Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 4.11.1997. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [9] Muinaisjäännösrekisteri: Alho Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 2.11.2005. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [10] Muinaisjäännösrekisteri: Vainio-Mikkola Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 2.11.2005. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [11] Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria, 2000, ss. 11−29 [12] Muinaisjäännösrekisteri: Nummi Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 30.7.1999. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [13] Muinaisjäännösrekisteri: Parkkila Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 27.10.1998. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [14] Muinaisjäännösrekisteri: Eskonkallio Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 23.10.1998. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [15] Muinaisjäännösrekisteri: Halmisen tontti Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 27.10.1998. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [16] Muinaisjäännösrekisteri: Oromaannokka Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 23.3.2006. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [17] Muinaisjäännösrekisteri: Aisti Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 7.11.1996. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [18] Muinaisjäännösrekisteri: Lankila Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 10.1.2002. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [19] Muinaisjäännösrekisteri: Tastonranta Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 3.12.2008. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [20] Muinaisjäännösrekisteri: Jäkärlä Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 29.1.2013. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [21] Muinaisjäännösrekisteri: Kukkarkoski II Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 4.11.2009. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [22] Muinaisjäännösrekisteri: Kirveskallio Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 15.12.2000. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [23] Muinaisjäännösrekisteri: Anttila Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 7.12.2010. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [24] Muinaisjäännösrekisteri: Komsinkangas 1 Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 31.7.2007. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [25] Muinaisjäännösrekisteri: Honkalanmäki Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 2.2.2009. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [26] Muinaisjäännösrekisteri: Lappfjärd-Björnåsen Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 10.3.2010. Museovirasto. Viitattu 15.6.2014. [27] Pesonen, Petro: Jäkärlän ryhmän keramiikka (Jäk)(Helsingin Yliopisto, päivitetty 13.3.1999). [28] Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.173−188 Jäämit Jäämit (ven. ямь ja емь, jam tai jem) on nimitys, jolla novgorodilaiset kutsuivat keskiajalla alun perin koko läntisen Suomen asukkaita. Myöhemmin käsite eriytyi tarkoittamaan hämäläisiä, joista se etymologisesti johtuu¹ . Toisen teorian mukaan jäämit olivat Laatokan pohjoisrannan karjalaisia.² Nestorin kronikassa sekä Novgorodin kronikassa kerrotaan sodista, joita Novgorod Karjalan alueen liittolaisineen kävivät jäämejä vastaan 1100- ja 1200-luvuilla. Novgorodin tai karjalaisten ja jäämien välillä käytiin taisteluita kronikoiden mukaan vuosina 1024, 1123, 1142, 1143, 1149, 1186, 1191, 1226, 1228, 1240, 1256, 1292 ja 1311. Kaikki kronikoiden maininnat jäämeistä liittyvät sotaretkiin.³ Kronikat mainitsevat Novgorodin liittolaisiksi jäämejä vastaan mm. korelan (karjalaiset tai suppeammin Käkisalmen seudun asukkaat), vatjalaiset, inkerikot ja suzdalilaiset. Kronikat käyttävät jäämien puolella taistelleista nimitystä sum, joita on perinteisen tulkinnan mukaan pidetty varsinaissuomalaisina. Jako varsinaissuomalaisiin ja hämäläisiin vastaisi myös ruotsalaisten riimukirjoituksien Finlont- ja Tafstalont-nimiä. Tämän mukaan jäämit-termi ei tarkoittaisi kaikkia Länsi-Suomen asukkaita, vaan pelkästään hämäläisiä. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan tämä johtopäätös ei ole kiistaton, koska sum-sanan merkityksestä ei ole varmuutta, eivätkä keskiaikaiset kirjoittajat käyttäneet vieraiden etnisten ryhmien nimiä kovinkaan johdonmukaisesti. Jem-nimitys näyttäisi olevan venäjänkielinen väännös Häme-nimestä. Käsite jää kuitenkin osittain epämääräiseksi, sillä sanan alkuperällä voi olla muitakin mahdollisia selityksiä. Äänisjärven itäpuolella sijaitsi keskiajalla Jem-niminen pogosta Jemtsajoen varrella, ja on ainakin periaatteessa mahdollista, että osa jäämejä vastaan tehdyistä sotaretkistä olisikin suuntautunut sinne. Joissakin tapauksissa kuvaukset sotaretkien yksityiskohdista kuitenkin viittaavat siihen, että jäämit asuivat lännempänä. Max Engman pitää väitöskirjassaan Jem-pogostaa yhtenä suomensukuisten jäämien keskuksena. Hän kuitenkin katsoo, että Suomen alueen jäämit asuivat strategisesti paljon tärkeämmällä alueella Ruotsin ja Novgorodin kilpailevien valtioiden välillä kehittyen ajan oloihin nähden aikanaan huomattavan vahvaksi heimoksi. Jäämit mainitaan ensimmäisen kerran Nestorin kronikassa nimellä jam vuonna 1042. Tuolloin Novgorodin ruhtinas Vladimir, Jaroslav Viisaan poika, hyökkäsi novgorodilaisten kanssa heitä vastaan. Jos maininta todella viittaa Suomen alueeseen eikä esimerkiksi Jemtsajoen jäämeihin, se on ensimmäinen selkeä vuosiluku Suomen historiassa. Nestorin kronikka ei mainitse novgorodilaisia, sen sijaan Novgorodin ensimmäisen kronikan vanhempi laitos antaa tuon tarkennuksen. Nestorin kronikka kertoo jäämien myös maksaneen veroa ruseille. Vuonna 1142 jäämit hyökkäsivät Novgorodiin ja hävisivät taistelun lähellä Laatokkaa kokien 400 miehen tappiot. Jäämit organisoivat hyökkäyksensä uudemman kerran 1149, venäläisten tietojen mukaan 1000 miehen voimin. Novgorodilaiset lähtivät takaa-ajoon vatjalaisten kanssa 500 miehen voimalla ja voittivat. Viimeisen maininnan vuodelta 1311 jälkeen jäämeistä ei ole enää mainintaa Pähkinäsaaren rauhaa käsittelevissä teksteissä vuodelta 1323, vaan novgorodilaiset kutsuvat rajan länsipuolella olevia nemtsi-nimityksellä ja ruotsalaiset itäpuolella olevia ryssar-nimellä. Katso myös - Novgorodin ja jäämien sodat - Luettelo Suomen historian sodista - Jäämien Kuoro Lähteet [1] Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 119. Historian Aitta, 1989. [2] Uino, Pirjo: Ancient Karelia. Archaeological Studies. Helsinki 1997 [3] The Chronicle of Novgorod London Offices of the Society. Viitattu 21.7.2016. [4] Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 164. Otava, 2004. ISBN 951-653-114-8. [5] Jukka Korpela: Viipurin läänin synty. 2004. [6] Engman, Max: S:t Petersburg och Finland : migration och influens 1703–1917, s. 269. Societas scientiarum Fennica, 1983. ISBN 951-1-13753-0. [7] Line, Philip: Kingship and State Formation in Sweden, 1130-1290, s. 465. BRILL, 2007. ISBN 9004155783. Google Books. (englanniksi) Kalevi Wiikin teoria suomalaisten alkuperästä Fonetiikan professori Kalevi Wiik argumentoi kirjoissaan Eurooppalaisten juuret (2002)¹ ja Suomalaisten juuret (2004)² jo aiemmin esittelemäänsä teoriaa suomalaisten alkuperästä. Sen mukaan suomalaisten kielelliset ja geneettiset esi-isät olisivat Pohjois-Euroopan ja pohjoisen Keski-Euroopan ensimmäisiä asukkaita. Wiik ei silti ole laajan alkukodin kannattaja. Myös hänen mukaansa uralilaista kantakieltä on aluksi puhuttu suppealla alueella, josta se on myöhemmin levinnyt laajemmalle alueelle. Tämänkaltaiset teoriat eivät sinänsä olleet uusia: niitä olivat kehitelleet mm. ruotsalaiset, saksalaiset ja ranskalaiset tutkijat jo ennen Wiikiä. Uutta oli teorioiden kokoaminen ja yritys selittää kaikkien eurooppalaisten alkuperä yhdellä kertaa kaikkia tieteitä apuna käyttäen ja varsinkin tämänkaltaisen teorian tuominen Suomeen. Aiemmat kielten, arkeologian ja geenien tutkimukset olivat johdattaneet suomalaisten alkuperän eri suuntiin. Samankaltaisia teorioita on kehitelty myös indoeurooppalaisista kielistä . Wiikin teorian pääkohdat Jääkauden aikaan Jääkauden aikaan valtaosa Eurooppaa oli asumiskelvotonta: ihmisiä asui keskittyneenä lähinnä kolmessa paikassa, eli Iberiassa, Ukrainassa ja Balkanilla. Tämä perustuu mm. yleisesti hyväksyttyyn arkeologiseen tietoon siitä, että jääkauden aikaisessa Euroopassa oli kolme asuttua aluetta eli refugia. Lämpimämpinä kausina ihmiset asuttivat alueita laajemmin, kylmempinä taas suppeammin, keskittyen kuitenkin lähinnä noihin kolmeen paikkaan. Näillä alueilla oli tai niille kehittyi toisistaan erilliset kielimuodot, sillä ne olivat vain vähän tekemisissä keskenään. Ne olivat alkuperä kolmelle nyky-Euroopan kieliryhmälle: Balkanin asutus indoeurooppalaiselle, Ukrainan suomensukuiselle, ja näistä kaukaisempi Iberian keskus baskilaiselle kielikunnalle. Miksi juuri nämä ryhmät näihin refugeihin? Baskilaisen kieliryhmän iberialainen alkuperä on näistä ehkä helpoin selittää. Baskeille ei ole keksitty mitään muutakaan alkuperää, he eivät oikein voi olla muualtakaan. Suomensukuisen kielen näinkin eurooppalainen alkuperä taas on selitettävissä mm. geenitutkimuksen avulla. Suomalaisten geneettiset esi-isät eivät voi olla Aasiasta, ja sukulaisuus germaanikansoihin on läheinen. Sen lisäksi suomensukuisissa kielissä on hyvin vanha indoeurooppalaisten lainasanojen kerros, joka kertoo jo muinaisista kontakteista kielten välillä. Wiik on siis yhtä mieltä perinteisen näkemyksen kanssa siinä, että uralilaisen kielikunnan "alkukoti" on lähellä indoeurooppalaisten "alkukotia". Ukrainan ja Balkanin keskittymien väestöt elivät suhteellisen lähekkäin ja vaihtoivat varmaan jo jääkauden lopulla sanoja ja geenejä. Levittäytyminen jään sulaessa Mannerjään sulaessa levittäytyi näiden refugien väestö uusille alueille sitä mukaa, kun ne paljastuivat jään ja veden alta. Baskilainen kieli levisi Britanniaan ja läntiseen Eurooppaan. Suomensukuinen kieliryhmä oli jo alkujaan pohjoisempana kuin indoeurooppalainen, siksi se sai etuaseman vapautuneiden alueiden valtauksessa. Suomensukuiset asuttivat Pohjois-Euroopan sekä pohjoisen ja itäisen Keski-Euroopan. Indoeurooppalaiset levisivät Balkanilta niille alueille, jotka olivat jääneet suomensukuisilta ja baskeilta asuttamatta: Keski-Eurooppaan ja keskiseen ja itäiseen Etelä-Eurooppaan. Pidemmälle he eivät aluksi päässeet, sillä muut alueet oli jo asutettu. Suomen maaperän ensimmäiset asukkaat Sulavaa jäätikköä ja merestä nousevaa maata seurailleet uralilaisten kielten puhujat olivat Wiikin mukaan Suomen maaperän ensimmäisten asukkaiden joukossa. Tähän viittaa hänen mukaansa myös jatkuvuusteoria, jonka mukaan Suomen asutus ei ole kokenut katkoja tähän päivään mennessä. Hän pitää kuitenkin mahdollisena, että baskilaiskieliä muistuttaneita kieliä olisi voitu puhua pohjoisessa ja läntisessä Fennoskandiassa ehkä jo aiemmin jääkaudella. Saamelaiset Saamelaisten alkuperän Wiik selittää siten, että he olisivat ainakin osittain peräisin Iberian refugista, ja matkanneet ehkä jo jääkauden aikaan tai sen loppuvaiheissa rannikkoa pitkin pohjoiseen nykyisen Norjan rannikolle saakka, jota Golfvirta piti avoimena. Siellä he olisivat eriytyneet omaksi geneettiseksi ja kielelliseksi kokonaisuudekseen. Myöhemmin saamelaiset olisivat omaksuneet lähistöille ilmaantuneen uralilaisen kielen. Wiikin mukaan saamelaiskielistä on ehkä löydettävissä joitain baskilaispiirteitä. Indoeurooppalaisen kieliryhmän nousu Indoeurooppalaiset kuitenkin omaksuivat maanviljelyn sekä muitakin keksintöjä Lähi-idän kansoilta, mistä aiheutui heille etuja. Heidän määränsä kasvoi ja elintasonsa parani. Heistä tuli arvostettuja suomensukuisten ja baskilaisten metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa. Mikäli metsästäjä-keräilijä halusi nostaa elintasoaan ja päästä samaan statusasemaan ja heidän ryhmäänsä, hänen oli omaksuttava maanviljelijöiden elintapa, kulttuuri, ja identiteetti — ja kieli. Germaaniset, slaavilaiset ja balttilaiset kielet Germaaniset, slaavilaiset ja balttilaiset kielet syntyivät siten, että suomensukuista kieltä puhuneet vaihtoivat kieltään halutessaan nostaa statustaan tai elintasoaan. Tätä Wiik perustelee mm. näistä kielistä löytämänsä suomensukuisen substraatin avulla. Suomensukuisten kielten puhujat oppivat uuden kielensä hieman huonosti, kuten kaikki uuden kielen oppijat, ja nämä "oppimisvirheet" muodostuivat tunnusmerkillisiksi syntyneillä germaani-, slaavi- ja balttilaiskielille. Wiikin mukaan niistä on löydettävissä sellaisia "virheitä" verrattuna alkuperäiseen indoeurooppalaiseen kieleen, jotka juuri suomensukuisten kielten esiasteen puhuja olisi tehnyt. Puhujat muokkasivat oppimansa kielen oman kielensä ääntämistapojen ja rakenteiden mukaan. Myös joitakin sanoja saattoi jäädä alkukielestä; sellaisia, joita tulokaskielessä ei ollut, kuten jää ja valas(kala) ja mahdollisesti jotkin puiden nimet. Tällaisten substraattisanojen tutkimus on kuitenkin hänenkin mukaansa vielä kesken. Wiik perustelee teoriaansa myös genetiikan tutkimustuloksilla. Hänen mukaansa germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten puhujien ja läntisempien uralilaisten kielten puhujien välinen läheinen geneettinen sukulaisuus selittyy parhaiten siten, että germaanit, baltit ja slaavit ovat kielensä vaihtaneita, entisiä uralilaisten kielten puhujia. Indoeurooppalaisuuden leviäminen ja suomensukuisten kielten väistyminen jatkui näihin päiviin asti, ja siitä on todisteita historialliselta ajalta Baltian, Venäjän ja Skandinavian alueilta. Myös historiallisena aikana elinkeinojen ja teknologioiden erot ovat saaneet uralilaisten kielten puhujia sulautumaan indoeurooppalaisiin. Wiikin teorian mukaan historiallisen ajan kehitys on jatkoa paljon pitempiaikaiselle kehitykselle. Kelttiläiskielet Teorian mukaan kelttiläiskielet syntyivät, kun baskilaiskieliset metsästäjä-keräilijät vastaanottivat indoeurooppalaisen kulttuuri—kieli -paketin. Myöhemmin germaanikielet syrjäyttivät kelttiläiskielet laajoilta alueilta. Samojedit Suomensukuinen kieli muodostui tehokkaamman metsästystavan ansiosta statuskieleksi suhteessa eräisiin Pohjois-Aasian kieliin, joiden lähistölle se oli levittäytynyt. Jokin Uralin takainen aasialainen ryhmä vaihtoi kieltään, ja tästä muodostuivat samojedit. Näin Wiik selittää näiden ainoiden varsinaisesti aasialaispiirteisten suomensukuista kieltä puhuvien alkuperän. Ajan myötä aasialaisia geenejä levisi jonkin verran läpi Euroopan siten, että suomalaisetkin saivat osansa, joskaan eivät mitenkään erityisen suurta osuutta. Wiikin teorian kritiikki Wiikin teoria sai kovaa kritiikkiä fennougristeilta ja indogermanisteilta, joiden nykyisen käsityksen mukaan suomensukuisten kielten alkukoti on lähellä Volgan mutkaa tai Uralvuoristoa, mistä kieli on levinnyt eri suuntiin. Näiden kielentutkijoiden mukaan Wiikin germaanisista, balttilaisista ja slaavilaisista kielistä esittelemät oletetut uralilaiset (suomalais-ugrilaiset) substraattipiirteet eivät ole uskottavia. Lisäksi sanastollinen todistus uralilaisesta substraatista puuttuu: esimerkiksi germaanissa on paljon ei-indoeurooppalaista substraattisanastoa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uralilaisten kielten kanssa.³ ⁴ Wiikin näkemys on siis ristiriidassa sekä sen kanssa, mitä kielitiede on löytänyt niistä Keski-Euroopan muinaiskielistä, jotka ovat jättäneet jälkiä alueen indoeurooppalaisiin kieliin, että sen kanssa, mitä kielitiede on esittänyt uralilaisten kielten varhaisesta puhuma-alueesta. Näiden oletettujen paleoeurooppalaisten muinaiskielten on voitu havaita poikenneen niin äänteistöltään kuin sanastoltaankin täydellisesti uralilaisista kielistä ja niiden perusteella rekonstruoidusta kantauralista. Aiheesta on käyty pitkään väittelyä, mutta kielentutkijat eivät yleisesti pidä Wiikin näkemystä uskottavana. Suomalaisten geneetikkojen ja jossakin määrin arkeologienkin keskuudessa löytyi vielä 1990-luvun lopussa teorialle jonkin verran ymmärrystä. ⁷ Tämä johtuu siitä, että Wiikin teoria perustuu genetiikan ja arkeologian tuloksille: suomalaisethan muistuttavat geeneiltään suuressa määrin muita pohjoisia eurooppalaisia, ja kulttuurista jatkuvuutta voidaan seurata aina Suomen alkuasuttajiin saakka. Kielitiedettä ja sen tuloksia vähemmän tuntevat saattavatkin Wiikin tapaan olettaa, että geneettinen ja arkeologinen jatkuvuus voisivat todistaa kielellisestä jatkuvuudesta. 1990-luvun lopun jälkeen on kuitenkin tullut lisää tietoa jo silloin olemassa olleen lisäksi muun muassa Pohjois-Euroopassa ennen sekä indoeurooppalaisia että uralilaisia kieliä esiintyneistä paleoeurooppalaisista kielistä⁸ ⁹ ¹⁰ ¹¹ ¹² ¹³ . Viimeksi Wiikin teoriaan kohdistunutta kritiikkiä on tarkasteltu kootusti Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa opinnäytteessä. Työn loppupäätelmä on, että Wiikin paradigma perustuu piittaamattomuuteen tieteellisestä metodista ja kuuluu näennäistieteen piiriin.¹⁴ Kriitikkojen mukaan Wiikin teoria ei perustu tieteellisesti pätevälle menetelmälle, koska geneettinen tai arkeologinen jatkuvuus eivät voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta. Tämän käsityksen mukaan menneisyyden kielitilanteesta voidaan saada tietoa ainoastaan kielentutkimuksen keinoin.¹⁵ ¹⁶ Kalevi Wiikin ja hänen tunnetuimpien tukijoidensa (edesmennyt professori Kyösti Julku, Tarton yliopiston entinen uralilaisten kielten professori Ago Künnap) on syytetty jopa astuneen tieteen ulkopuolelle teorioineen. Historiantutkija Aslak Aikion mukaan Wiikin teorian tukena ei ole yhtään hyväksyttyä akateemista opinnäytettä tai tutkimusta, joka olisi ilmestynyt riippumattomassa vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa. Tämän sijaan ryhmä on järjestänyt suljettuja kutsutilaisuuksia, joihin ulkopuolisilla kriitikoilla ei ole ollut yleensä asiaa. Wiikin on väitetty lakanneen puolustamasta teorioitaan tieteellisillä foorumeilla ja sen sijaan keskittyneen propagoimaan näkemyksiään maallikoille aikakaus- ja sanomalehdissä. Lähteet [1] Wiik, Kalevi: Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena, 2002. ISBN 951-796-250-9. [2] Wiik, Kalevi: Suomalaisten juuret. Jyväskylä: Atena, 2004. ISBN 951-796-367-X. [3] Kallio, Petri & Koivulehto, Jorma & Parpola, Asko 1997: "Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti": perusteeton hypoteesi. – Tieteessä tapahtuu 8/1997. http://www.tieteessatapahtuu.fi/897/PARPOLA.pdf [4] Kallio, Petri & Koivulehto, Jorma & Parpola, Asko 1998: "Kantagermaanin suomalais-ugrilainen substraatti": edelleen perusteeton hypoteesi. – Tieteessä tapahtuu 3/1998. http://www.tieteessatapahtuu.fi/983/kallioym.html [5] Ante Aikio, Raimo Anttila, Sheila Embleton, Sirkka-Liisa Hahmo, Arja Hamari, Cornelius Hasselblatt, Esa Itkonen, Juha Janhunen, Petri Kallio, László Keresztes, Jorma Koivulehto, Ulla-Maija Kulonen, Johanna Laakso, Martti Leiwo, Jouko Lindstedt, Asko Parpola, Janne Saarikivi, Merlijn de Smit & Jussi Ylikoski: Tieto-Finlandia-ehdokkaana silkkaa huuhaata?. Helsingin Sanomat, 23.12. 2002, s. C6. [6] Norio, Reijo 1999: Mitä geenitutkimus voi kertoa suomalaisista? Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Suomen tiedeseura. [7] Halinen, Petri 1999: Saamelaiset – arkeologinen näkökulma. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Suomen tiedeseura. [8] Jaakko Häkkinen: Mikä alkuperässämme sitten on varmaa? Jaakko Häkkinen. Viitattu 16.7.2009. [9] Schrijver, Peter 2001: Lost languages in northern Europe. Teoksessa: Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.): Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations. Papers presented at an international symposium held at the Tvärminne Research Station of the University of Helsinki 8–10 January, 1999. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242. ISBN 952-5150-59-3 [10] Aikio, Ante 2004: An essay on substrate studies and the origin of Saami. — Irma Hyvärinen / Petri Kallio / Jarmo Korhonen (eds.), Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen: Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, pp. 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki 63. Helsinki. [11] Aikio, Ante 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. — Journal de la Société Finno-Ougrienne 91: 9–55. [12] Saarikivi, Janne: Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic? Journal de la Société Finno-Ougrienne 90. Helsinki 2004. s. 187–214. Sisältyy myös teokseen: Saarikivi, Janne: Substrata Uralica. Studies on finno-ugrian substrate in northern russian dialects. Väitöskirja. Tartu: Tartu University Press, 2006. ISBN 978-9949-11-474-0 ISBN 9949-11-474-8. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.7.2009). (englanniksi) [13] Häkkinen, Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja - Journal de la Société Finno-Ougrienne (SUSA - JSFOu), 2009, nro 92, s. 45-51. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 16.7.2009. [14] Tirkkonen, Jani-Matti O: "Lopullinen totuus pohjoiseurooppalaisten alkuperästä"? Kalevi Wiik vallankumouksellisen paradigman edustajana juuret-kiistassa (pdf) (pro gradu -tutkielma) 2012. Itä-Suomen yliopisto. Viitattu 4.10.2013. [15] Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. – Muinaistutkija 4/2001. http://cc.oulu.fi/~anaikio/Heimovaelluksista_jatkuvuuteen.pdf [16] Häkkinen, Jaakko 2006: Uralilaisen kantakielen tutkiminen. – Tieteessä tapahtuu 1/2006. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf Aiheesta muualla - Wiik, Kalevi: Suomalaisten juuret Tieteessä tapahtuu 6/2004. Kampakeraaminen kulttuuri Kampakeraaminen kulttuuri kuului koilliseurooppalaisen kivikautisen kulttuurin piiriin. Sen löydöt ajoittuvat noin 5000–2000 eaa. Kampakeraaminen kulttuuri jakaantui useisiin erillisiin kulttuureihin. Tämän artikkelin pääasiallinen aihe ovat Suomen ja Itä-Karjalan alueilla esiintyneet omat kampakeraamiset kulttuurinsa. Kampakeraamiset kulttuurit Kampakeramiikka edustaa ensimmäistä keramiikkaa Suomessa. Nimensä kulttuuri on saanut kampaleimoin koristelluista, kaarevapohjaisista, 40–50 litran vetoisista keraamisista astioista. Kampakeraamisen kulttuurin esineistön esiintymisalueen rajat ovat suurin piirtein: lännessä Ruotsin Kalixjoki ja Pohjanlahti, pohjoisessa Norjan Ruija, etelässä Puolan Veiksel-joki (puolaksi Wisla) ja Baltiassa muun muassa Zvejnieki 1. Idässä Luoteis-Venäjällä kampakeramiikka yhtyy liukuen Uralvuoristoon ulottuvaan keramiikkatyylien jatkumoon.¹ Kampakeramiikkaa edelsivät Suomessa esikeraamiset Suomusjärven ja Kundan kulttuurit. Kampakeraamista traditiota jatkoi Kiukaisten kulttuuri, joka sai vaikutteita vasarakirveskulttuurista eli nuorakeramiikasta. Esineistö ja elintavat On oletettu, että kampakeraamisen kulttuurin väestö 5200–2000 eaa. puhui mahdollisesti suomalais-ugrilaista kieltä, koska se asui suurin piirtein samalla alueella kuin näitä kieliä myöhemmin puhuneet ihmiset.¹ Kulttuurin muodostumiseen ei kuitenkaan näytä liittyneen suuria kansainvaelluksia, vaan kampakeramiikka ilmaantui ilman että muussa esineistössä, elinkeinoissa tai yhteiskuntarakenteessa olisi todettavissa muutoksia. Kampakeraaminen väestö hautasi kuolleensa punamullan kera. Vainajan mukana alettiin laittaa hautaan runsaasti esineitä, kuten piikivikärkiä ja meripihkakoruja. Länsi-Suomesta (Jäkärlän ryhmä) on löytynyt kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikkojen läheisyydestä, samoilta alueilta hautoja, jotka on reunustettu hiekkakivilaatoilla tai joissa on hiekkakivipääty. Viimeaikaisimman tutkimuksen mukaan nämä haudat on ajoitettu vasta esiroomalaiseen rautakauteen. Sädekiviliuskeesta työstettiin kirveitä ja talttoja. Kvartsista valmistettiin nuolenpäitä. Piikivi oli peräisin Valdain ylängöltä Venäjältä. Tikareissa ja koruissa käytettiin muun muassa Kölivuorten punaliusketta ja Äänisen viherliusketta. Meripihka oli peräisin todennäköisesti Liettuasta. Kampakeraamiselta ajalta on peräisin esimerkiksi suurin osa Suomen kalliomaalauksista. Löytöihin kuuluvat myös pienet saviset ihmishahmot esimerkiksi Vantaan Jokiniemen idoli, joka on noin 5 000 vuotta vanha. ² Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että kampakeramiikan esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asumaa aluetta.³ Kampakeraamiset saviastiat Saven sideaineena käytettiin hiekkaa, kvartsi- tai maasälpämurskaa, asbestia, palanutta luuta, kalkkikivirouhetta, simpukankuorta ja höyheniä tai kasvien osia. Sekoitussuhteet vaihtelivat eri kulttuurivaiheissa ja ryhmissä. Astia valmistettiin kiertämällä savivöitä päälletysten spiraaliksi. Koristelussa käytettiin hammastettua, lyhytpiikkistä "kampaleimasinta". Näitä puu-, luu- tai kivileimasimia on ollut eripituisia ja erilevyisiä. Kuvioinnissa on käytetty myös muita painantavälineitä, kuten ruokoja, kierrenuoria, korsia ja kalan sekä linnun nikamia. On myös vain viillelty terävillä välineillä suoria viivoja geometriseksi kuvioinniksi. Kuviot muodostivat astioiden pintaan vaakasuoria vyöhykkeitä. Kuvion muotoa käytetään apuna iän määrittämisessä. Leimakuvion lisäksi jonakin aikana tyypillistä pintakuviointia olivat kuoppapainanteet. Siksi, että ne lisäsivät astian kestävyyttä poltettaessa valmis astia avotulessa noin 400°C:ssa. Tiedetään saviastioita maalatun Keski- ja Itä-Euroopan neoliittisissa kulttuureissa. Samaa on havaittu Suomessakin, vaikka sitä ei ole systemaattisesti tutkittu. Suomalaisissa saviastioissa on havaittu mahdollisia jäämiä mustasta ja punaisesta maalista astioiden sisä- ja ulkopinnoilla. Varhaiskampakeramiikassa (Ka I) se olisi harvinaista mutta Säräisniemen keramiikassa (Sär-1 ja Sär-2) yleisempää, kuten myös tyypillisessä kampakeramiikassa (Ka II). Kierikissä löydettyjä, mustalla maalattuja sirpaleita on tutkittu maalin koostumuksen selvittämiseksi. Musta pigmentti on ilmeisesti hematiittiä, jossa on joukossa myös kuparin ja titaanin yhdisteitä. ⁴ Jaottelu Suomen löydöt on perinteisesti jaettu Aarne Äyräpään (1930) mukaan seuraaviin tyylisuuntiin. Tämä jaottelu tuottaa varsinkin rannikkoseutujen ulkopuolella vaikeuksia (ajoitukset ovat konventionaalisia eikä kalibroituja): - varhaiskampakeramiikka, Ka I, tunnetaan myös Sperrings-keramiikkana noin 4200–3300 eaa.: + Suomi, Itä-Karjala ja Ruotsin Länsipohja + ei suoranaisia esikuvia muualta + varsinaiset kampaleimat harvinaisia, merkkejä mustasta ja punaisesta väristä joissakin sirpaleissa - tyypillinen kampakeramiikka, Ka II, noin 3300–2800 eaa. + Oka-Volgan seudulta Saimaalle levinneellä kuoppa-kampakeramiikalla (Ljalovon keramiikka) suuri vaikutus kuviointityylin syntymiseen + maalaaminen harvinaista - myöhäiskampakeramiikka, Ka III, noin 2800–2000 eaa. + koristelultaan köyhempää kampakeramiikkaa - jotkut asiantuntijat pitävät Pyheensillan keramiikkaa (2400–2000 eaa.) omana tyylivaiheenaan, Ka IV (nimi: Mynämäen Pyheensilta) + ruukkumalli yleiskampakeraaminen, rinnalla nuorakeraamisia ja kuoppakeraamisia piirteitä Kukin tyylilajeista I–III jaetaan vielä nuorempaan ja vanhempaan muotoon, esimerkiksi Ka I:1 ja Ka I:2. Tämä Äyräpään ajoitus perustuu rannansiirtymiskronologiaan. Nykyään käytetyllä radiohiiliajoituksella saadaan esimerkiksi Karjalankannaksen kampakeramiikan sirpaleille kalibroiduksi kokonaisikä-intervalliksi vuodet 5600–2300 eaa. ⁵ Kampakeramiikan sisällä on useita omaleimaisia ryhmiä, esimerkiksi: - Säräisniemi 1 (Sär 1), ensimmäinen löytöpaikka Vaalan Säräisniemen Nimisjärvi + vanhemman varhaiskampakeramiikan aikalainen Pohjois-Suomessa + vaihtelevimmat leimasinkuviot, kuoppapainanteet järjestelmällisinä kuvioina + usein mustiksi tai punaisiksi maalattuja + napapiirin pohjoispuolella keramiikan valmistus taantuu ja loppuu kokonaan noin 3500 eaa. Lisäksi erotetaan muun muassa Uskelan, Sipilänhaan ja Jäkärlän keramiikat omiksi ryhmikseen sekä asbestikeramiikka muunnelmineen, joita ovat muun muassa Kierikin, Pöljän ja Jysmän keramiikka. Varhaiskampakeramiikan nimi 'Sperrings-keramiikka' tai jopa "Sperrings culture" juontuu ensimmäisen löytöpaikkansa Espoon Peringin ruotsinkielisestä nimestä Sperrings. Kieli Yleisesti omaksutun käsityksen mukaan varhaisen tai viimeistään tyypillisen kampakeramiikan kulttuuri puhui suomalais-ugrilaista kieltä, joka levisi kulttuurin mukana.¹ Tästä asiasta on vallinnut melko laaja tieteidenvälinen yksimielisyys 1980- ja 1990-luvuilla. Kielitieteilijä Petri Kallio on kuitenkin äskettäin esittänyt, että suomalais-ugrilainen kantakieli olisi kampakeramiikkaa selvästi myöhäisempi ilmiö. Fennougristi Jaakko Häkkinen on äskettäin esittänyt lisää perusteluja jotka tukevat Kallion näkemystä; Häkkisen mukaan kampakeraaminen kulttuuri on liian varhainen voidakseen liittyä uralilaisen kielen leviämiseen. Myös arkeologian puolella on kritisoitu usein esiintynyttä käsitystä, jonka mukaan arkeologisia kulttuureita voi pitää kielialueiden tai etnisten ryhmien heijastumina ⁸ . Toisaalta eräät arkeologit lähtevät yhä tulkinnoissaan siitä oletuksesta, että kielihistoriallisesti rekonstruoidut kielelliset virtaukset ovat olleet yhteydessä arkeologisesti havaittaviin väestö- ja kulttuurivirtauksiin. Lähteet - Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Otavan Kirjapaino, 1998. ISBN 951-1-15186-X. - Prof. Jouko Vahtola 2003, Suomen Historia s.13 - Suomen esihistoriallinen keramiikka, Helsingin Yliopisto - Costopoulos, Andre & Vaneeckhout, Samuel & Paberzyte, Ieva & Hulse, Eva & Okkonen, Jari: Clear Evidence of Black Painted Typical Comb Ceramics at Kierikki. Fennoscandia Archaeologica, 2006, nro 23, s. 55-59. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura. ISSN 0781-7126. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitteet [1] Museovirasto [2] Museovirasto: http://www.nba.fi/fi/arkeologia [3] Museovirasto: http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_tulost_1 [4] Costopoulos & al.: Clear Evidence of Black Painted Typical Comb Ceramics at Kierikki, 2006 [5] Geochronometria Vol. 23, pp 93–99, 2004 [6] Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. - Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf [7] Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf [8] esimerkiksi Trigger, Bruce 1994: Ethnicity - An Appropriate Concept for Archaeology? Fennoscandia archaeologica XI, s.100 - 103. [9] Ch.Carpelán kokoelmassa "Pohjan poluilla" s.250. Aiheesta muualla - Marius Iršėnas: Antrophomorphic and zoomorphic Stone Age Art in Lithuania, and its archaeological Cultural Context. Archaeologia Baltica, 2010, nro 13, s. 175-190. Klaipėda, Liettua: Klaipėda University. ISSN 1392-5520. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 16.10.2012. (englanniksi) Suomen historia Kansainvaellusaika Kansainvaellusaika on keskiaikaa edeltänyt ajanjakso, jolloin useat kansat lähtivät liikkeelle asuinsijoiltaan. Manner-Euroopassa kansainvaellusaika ajoitetaan yleensä noin vuosiin 380–470 jaa. Rooman valtakunnan loppuvaiheilta keskiajan alkuun ja Pohjoismaissa vuosiin 400–550 jaa. Kansainvaellusajan alkuna on joskus pidetty manner-Euroopassa hunnien hyökkäystä länteen vuonna 375 ja loppuna Länsi-Rooman viimeisen keisarin syrjäyttämistä vuonna 476. Kansainvaellusaika vastaa ajallisesti ja sisällöltään jossakin määrin käsitettä myöhäisantiikki. Kansainvaellusaika on perinteisesti kuvattu barbarian, sivistymättömyyden ja sekasorron täyttämänä synkkänä kautena. Sotaisa ja rauhaton kyseinen aikakausi epäilemättä olikin, mutta nykyinen historiankirjoitus pitää tätä perinteistä kuvaa kansainvaellusajasta yksipuolisena ja turhan lohduttomana. Kansainvaellusaikana useat eri väestöryhmät ("kansat") lähtivät liikkeelle aiemmilta asuinsijoiltaan ja muuttivat eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia olosuhteita. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaaneja ja slaaveja sekä turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä. Väestöjen liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta sekä Keski- ja Pohjois-Euroopasta kohti Rooman valtakuntaa, joka ei pystynyt enää puolustamaan rajojaan ja ylläpitämään keskushallintoa. Liikkuneet väestömassat eivät olleet kovin suuria: lähinnä kyse oli pienistä mutta iskukykyisistä sotajoukoista, jotka toisinaan kuljettivat mukanaan myös naisia ja lapsia. Germaanien levittäytyminen Britteinsaarilla ja slaavien levittäytyminen Keski- ja Itä-Euroopassa jättivät pysyvän vaikutuksen. Rooman valtakunta ja kansainvaellukset Usein kansainvaellusten käynnistäjäksi mainitaan hunnien hyökkäys Aasiasta Eurooppaan. Hunnit olivat yksi niistä monista aroseutujen paimentolaiskansoista, jotka ovat historian saatossa tunkeutuneet länteen. Paimentolaiskansat eivät milloinkaan edenneet pysyvästi Unkarin aroja lännemmäs, mutta ryöstöretkiä ne tekivät kauemmaksikin. Hunnien mahti hiipui kuningas Attilan kuoleman jälkeen. Toinen paimentolaiskansa, avaarit, perustivat 500-luvulla Unkarin tienoille valtakunnan, joka pysyi pystyssä pari sataa vuotta. Hunnien hyökkäys ajoi 370-luvulla gootteja pakoon Rooman valtakunnan alueelle. Pakolaisgoottien ja roomalaisten välille syntyi pian aseellisia selkkauksia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei goottipäälliköiden tarkoitus ollut kukistaa keisarikuntaa, vaan pikemminkin kaapata itselleen edullinen asema keisarikunnan poliittisessa ja sotilaallisessa hierarkiassa. Gootit siirtyivät lopulta Espanjaan (visigootit) ja Italiaan (ostrogootit). Vuonna 406 joukko Keski-Euroopan germaaniheimoja tunkeutui Galliaan. Tästä tapahtumasta lähti liikkeelle Länsi-Rooman hajoamisprosessi, joka kesti noin 70 vuotta. Länsi-Rooman alueelle syntyi vähitellen joukko germaaniylimystön johtamia itsenäisiä kuningaskuntia. Germaanihallitsijat kääntyivät kristinuskoon (joko katolisessa tai areiolaisessa muodossa) ja yrittivät ylläpitää roomalaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestystä. Osa näistä uusista valtioista joutui 500-luvulla alistumaan Itä-Rooman valtaan. Voimakkain ja kestävin germaanivaltio oli frankkien valtakunta. Myös visigoottien valtakunta nykyisen Espanjan alueella oli merkittävä voimatekijä ennen kukistumistaan vuonna 711. Viimeisin germaanien vaellus oli langobardien siirtyminen Pohjois-Italiaan vuonna 568. Tämän jälkeenkin muun muassa slaavit vaelsivat Euroopassa, mutta varsinaisen kansainvaellusajan katsotaan päättyneen viimeistään 500-luvulla. Kansainvaellusaika Suomessa ja pohjoismaissa Pohjoismaiden esihistoriassa kansainvaellusaika on rautakauden jakso, joka vallitsi noin vuosina 400–550 jaa. Myös Skandinavian asukkaita otti osaa kansainvaelluksiin liittyviin sotiin ja ryöstöretkiin, kuten roomalaista ja itäroomalaista kultaa sisältävät aarteet todistavat. Suomessakin tunnetaan melko runsaasti kansainvaellusaikaan ajoittuvia arkeologisia löytöjä. Huomiota ovat herättäneet varsinkin Etelä-Pohjanmaan rikkaat hautalöydöt, joissa on jopa pieniä määriä kultaa. Polttohaudattujen vainajien jäänteet kätkettiin kiviröykkiöihin, usein aseiden ja korujen kera. Etelä-Pohjanmaan paikallisten päälliköiden uskotaan välittäneen sisämaasta ja Lapista hankittuja turkiksia Keski-Ruotsiin, johon oli jo kansainvaellusajalla syntynyt jonkinlainen pieni kuningaskunta. Näihin kontakteihin viittaavat muun muassa eläinornamentein koristellut aseet ja korut, jotka edustavat niin sanottua Salinin tyyliä I. Suomalaisen arkeologi Aarni Erä-Eskon tutkimus tästä koristetyylistä on uraauurtava. Hautalöytöjä tunnetaan suurehko määrä myös Lounais-Suomesta. Itä- ja Pohjois-Suomessa niin sanotut tuluskivet, joita lienee käytetty sekä tulentekoon että uskonnollisiin rituaaleihin, kertovat paikallisesta asutuksesta tai rannikoilta saapuneista eränkävijöistä. Kirjallisuutta - Craughwell, Thomas J.: Barbaarien valloitusretket: Viikingit, vandaalit, hunnit, mongolit, gootit, tataarit. (How the barbarian invasions shaped the modern world: The Vikings, Vandals, Huns, Mongols, Goths, and Tartars who razed the old world and formed the new, 2008.) Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Hämeenlinna: Karisto, 2009. ISBN 978-951-23-5120-6. - Erä-Esko, Aarni: Germanic Animal Art of Salin's Style I in Finland (1966) - Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984) - Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa: Typologia, kronologia ja aseet ryhmästrategioissa. Väitöskirja, Turun yliopisto. Iskos 10. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1990. ISBN 951-9056-95-5. Kierikin keramiikka Kierikin keramiikka 3500-3200 eaa. oli Pohjois-Pohjanmaalta Laatokalle ulottunutta Sisä-Suomalaista asbestikeramiikkaa, jossa jatkui vanhempi kampakeraamista perinnettä. Kierikin keramiikan yksi merkittävä asutuskeskittymä oli Iijoen suulla, ja sen luoneeseen kulttuuriin liittyi rikas esineistö. Kierikin jälkeen tuli Pöljän keramiikka, johon liittynyt esineistö oli köyhempää. Kierikin ja Pöljän keramiikkaa pidetään joskus saamelaisten tekemänä. Jätinkirkot, suuret kiviset aitaukset Perämeren rannoille liittyivät Kierikin ja Pöljän keramiikkoihin. Kierikin keramiikka Pohjoiseen/itäiseen Suomen kivikautiseen kulttuuriperinteeseen liittyvä Kierikin keramiikka vallitsi 3 500–3 200 eaa. Nimensä keramiikkatyyppi sai löytöpaikkansa Yli-Iissä sijaitsevan Kierikkisaaren mukaan. Kierikissä tehdyt kaivaukset 1960-luvulla paljastivat uuden asbestisekoitteisen keramiikkatyypin. Koristeena on harvassa kampaleimakoristeita. Kierikin keramiikka jatkaa tyypillisen kampakeramiikan traditiota. Astiat olivat usein erittäin suuria, jopa sata litraisia. Asbestikuiduilla suurista astioista saatiin huomattavasti kestävämpiä. Kierikin keramiikan aikaiset kaivauspaikat ovat varsin rikkaita, sillä löytöjen joukossa on usein mm. meripihkakoruja ja muita eksoottisia tuontitavaroita. Esiintymisalue on Pohjois-Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan. Kierikin keramiikka oli osin käytössä samaan aikaan sen jälkeen muotiin tulleen Pöljän keramiikan kanssa. Katso myös - Kierikkisaaren asuinpaikka ja Korvalan asuinpaikka kuuluvat Kierikin asuinpaikkakompleksiin, jota tutkii Kierikkikeskus. - Kampakeramiikka - Pöljän keramiikka Viitteet Aiheesta muualla - Kierikki.fi - Kierikki, Helsingin yliopisto Kiukaisten kulttuuri Kiukaisten kulttuuri oli Lounais-Suomen kivikauden viimeinen jakso, joka ajoittui välille 2350–1800 eaa. tai 2000–1500/1300 eaa. Sen esineistö yhdisti varhaiseman kampakeraamisen ja myöhäisemmän nuorakeraamisen kulttuurin piirteitä. Kiukaisten kulttuurin alue ulottui rannikolla Merenkurkusta Viipurinlahdelle. Se on nimetty Matti Kauppisen Kiukaisten Uotinmäestä löytämien asuinpaikkojen mukaan.¹ Kiukaisten kulttuuri Kiukaisten kulttuuri rannikkoseuduille sijoittui aikaisemman vasarakirveskulttuurin alueelle. Kiukaisten kulttuurissa tunnettiin myös maanviljely. Kiukaisten ajan esineistö sekoitti kahta kulttuuria: kampakeraamisen ajan työkalutyypit ja vasarakirveskulttuurin reikäkirveet olivat käytössä rinnan. Keramiikka taas sisälsi sekä kampa- että nuorakeraamisia piirteitä. Tämän on katsottu johtuvan siitä, että mantereiseksi kiristyvä ilmasto pakotti kampakeraamisen ja nuorakeraamisen kulttuurin väestöt liittymään toisiinsa. Keraamiset astiat olivat tasapohjaisia ja leveäsuisia sekä runsaasti koristeltuja² . Kielen on oletettu olleen suomalais-ugrilaista, mutta kulttuurin kieltä uskotaan muokanneen myös vaikutteet jostakin varhaisesta indoeurooppalaisesta kielestä - kyseeseen tulisi jokin pohjoinen indoeurooppalainen esikantagermaaninen-esikantabalttilainen kieli vasarakirveskulttuurin jäämistönä. Aiemmin nuorakeraamiseen kulttuuriin yhdistettiin kantabalttilainen lainasanakerrostuma, mutta kielitieteen kannalta ajoitus on sille liian varhainen. Kielimuistomerkkejä ajalta ei kuitenkaan tunneta, joten kielellinen tilanne jää aina hypoteettiseksi. Viime vuosina on kuitenkin perusteltu Suomen uralilaistuneen aiemmin oletettua myöhemmin, ks. Uralilaiset kielet. Kalastus oli pääelinkeino. Merellinen elämä loi yhteyksiä meren yli Skandinaviaan ja Baltiaan, joiden esineistöä kulkeutui Suomeen. Metsästyksen ja kalastuksen lisäksi ajalta on todisteita myös maanviljelystä, etenkin sisämaasta. Etelähämäläisten soiden kerrostumista on löydetty vehnän, ohran ja kauran siitepölyä, jotka on radiohiilimenetelmällä ajoitettu 3500-4000 vuotta vanhoiksi. Lisäksi on löydetty jauhinkiviä ja piisirppejä, joiden vastineita tunnetaan nykyisestä Ruotsista. Itä- ja Pohjois-Suomessa vallitsi Kiukaisten kulttuurin aikaan ns. Pöljän keramiikka. Tällä kulttuurilla oli yhteyksiä itään. Kiukaisten esineistöä, reikäkirveitä ja tasatalttoja, kulkeutui myös Karjalankannakselle ja Laatokalle asti. Lähteet [1] Räty, Jouko: "Arkeologisen kokoelman laku Satakunnan Museossa" 3/1988. Muinaistutkija. Viitattu 25.7.2015. [2] Vahtola, Jouko: Suomen historia – Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: SSKK Oy, 2003 Merovingiaika Merovingiaika on kronologinen käsite, joka viittaa sekä Länsi-, Keski- että Pohjois-Euroopan esi- ja varhaishistoriaan. Käsitteen merkitys vaihtelee riippuen siitä, mistä alueesta puhutaan. Nimensä se on saanut frankkien merovingi-hallitsijasuvulta. Merovingiaika Länsi- ja Keski-Euroopassa Länsi- ja Keski-Euroopassa merovingiajalla tarkoitetaan varhaiskeskiajan vaihetta, joka vallitsi Frankkien valtakunnassa ja sen lähialueilla noin vuosina 480–720 jaa. Tällöin merovingien suku hallitsi kyseistä valtakuntaa, josta myöhempi Ranskan valtio katsoo juuriensa juontuvan. Kuuluisin merovingikuningas oli Klodvig, joka teki 400- ja 500-lukujen taitteessa menestyksekkäitä valloitusretkiä ja käännytti frankit kristinuskoon. Merovingisuvun keskinäiset valtataistelut kuitenkin toivat valtakuntaan hajaannusta. 600-luvun lopulle tultaessa merovingit olivat enää nimellisiä hallitsijoita. Frankkien todellinen hallitsija, Kaarle Suuren isä Pipin Pieni, syrjäytti viimeisen merovingin vuonna 751 ja otti valtaistuimen itselleen. Merovingiaika Pohjois-Euroopassa Norjassa ja Suomessa merovingiajaksi kutsutaan rautakauden jaksoa, joka vallitsi noin vuosina 550–800. Suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on varsinkin aiemmin käytetty myös ajoituksia 575– tai 600–800. Norjan ja Suomen arkeologiaan merovingiajan käsite on lainattu Keski-Euroopan saksankielisestä terminologiasta. Ruotsissa puhutaan tyypillisesti Vendel-ajasta, Tanskassa nuoremmasta kansainvaellusajasta tai nuoremmasta germaanisesta rautakaudesta, Virossa esiviikinkiajasta, Latviassa ja Liettuassa keskisen rautakauden (400–800/900) jälkipuoliskosta. Merovingiaika Suomessa Merovingiaika (noin 550–800 jaa.) tunnetaan etupäässä kalmistoissa eli hautapaikoilla suoritettujen arkeologisten kaivausten perusteella. Asuinpaikkoja on toistaiseksi tutkittu melko vähän. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Pirkanmaalla, Etelä-Pohjanmaalla, Länsi-Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla merovingiaika on hyvin runsaslöytöinen ajanjakso. Näillä alueilla hautoihin laitettiin runsaasti aseita ja muita metalliesineitä. Pienempi määrä hautalöytöjä tunnetaan myös Kanta-Hämeestä ja Päijät-Hämeestä. Jonkin verran hautalöytöjä on myös Etelä-Savossa (Mikkeli), Etelä-Karjalassa (Rautjärvi), Karjalankannaksella (Sakkola) ja mahdollisesti Lapissakin (Kemijärvi). Muillakin Suomen alueilla on ollut asutusta tai säännöllistä ihmistoimintaa (eränkäyntiä), joka kuitenkin on jättänyt vain hyvin heikkoja arkeologisia jälkiä itsestään. Lounais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla maanviljelyllä ja karjanhoidolla oli suuri merkitys elinkeinoina. Syrjäisemmillä seuduilla korostui kalastuksen ja metsästyksen merkitys. Asesepän taidot olivat korkealle kehittyneitä. Yhteyksiä pidettiin yllä sekä Skandinaviaan, Länsi-Eurooppaan, Baltiaan että Venäjällä asuvien suomensukuisten väestöjen suuntaan. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluivat varsinkin permiläiset Kama-joen laaksossa Itä-Venäjällä. Vilkkaiden ulkomaanyhteyksien rinnalla Suomen alueella kehitettiin myös omintakeisia ase- ja korutyyppejä. Yleisin hautaustapa oli polttohautaaminen. Hautarovion jäännökset kätkettiin kiviröykkiöön tai polttokenttäkalmistoon. Euraan ja Köyliöön Ala-Satakunnassa ilmaantui kuitenkin merovingiajan alussa polttamatta hautaaminen eli ruumishautaus. Arkeologi Nils Cleve on verrannut näitä ruumiskalmistoja Länsi-Euroopan varhaiskristillisiin rivihautakalmistoihin. Hän on arvellut, että uuden hautaustavan toivat tullessaan germaaniset maahanmuuttajat tai kenties "paluumuuttajat", jotka palasivat Suomeen palveltuaan mannermaalla sotureina. Kysymystä ei ole kuitenkaan vielä selvitetty lopullisesti. Rikkaat hautalöydöt viittaavat jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen hierarkiaan. Eräät paikalliset päälliköt Lounais-Suomesta ja Etelä-Pohjanmaalta ovat ehkä palvelleet Keski-Ruotsin ja Etelä-Skandinavian kuninkaiden hoveissa aseistettuina seuruemiehinä. Tähän viittaavat miekat, joiden kahvat on koristeltu ns. Salinin tyylillä II. Tunnettuja tämän vaiheen muinaisjäännöksiä Suomessa ovat polttokenttäkalmistot (esimerkiksi Laitilan Vainionmäki, Turun Ristimäki, Uudenkaupungin/Kalannin Kalmumäki, Vesilahden Kirmukarmun mäki, Isonkyrön Pukkila) ja ruumiskalmistot (esimerkiksi Euran Luistari ja Pappilanmäki sekä Köyliön Köyliönsaari). Merovingiaikaan ajoittuu myös Isonkyrön Leväluhta, joka on tulkittu joko uhrilähteeksi tai suokalmistoksi. Kirjallisuutta - Cleve, Nils: Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo: Den yngre folkvandringstiden (1943) - Formisto, Tarja: An Osteological Analysis of Human and Animal Bones from Levänluhta (1993) - Hackman, Alfred: Das Brandgräberfeld von Pukkila in Isokyrö (1938) - Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Keski- ja myöhäisrautakausi. Suomen historia 1 (1984) - Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin: Euran esihistoria. Eura: Euran kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5. - Pihlman, Sirkku: Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa: Typologia, kronologia ja aseet ryhmästrategioissa. Väitöskirja, Turun yliopisto. Iskos 10. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1990. ISBN 951-9056-95-5. - Purhonen, Paula (toim.): Vainionmäki - A Merovingian Period Cemetery in Laitila, Finland (1996) - Salmo, Helmer: Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland (1938) Suomen mesoliittinen kausi Suomen mesoliittinen kausi oli kalenterivuosina noin 8700–5100 eaa.¹ , mikä vastaa 7400–4300 eaa. radiohiilivuosina. Asutus saapui Suomeen Venäjän alueelta tai Baltiasta. Kulttuuri pohjautui metsästykseen, kalastukseen sekä kasvien, sienten ja marjojen keräilyyn. Hirveä, majavaa ja hyljettä pyydettiin eniten. Koira oli Suomen ensiasuttajien ainoa tunnettu kotieläin. Asutus sijaitsi muinaisilla rannoilla ² . Ihmiset liikkuivat saaliseläinten perässä vuodenaikojen mukaan sinne, missä saalistus oli helpointa. Suomen alueella asui mesoliittisella kaudella tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä. Mesoliittisen kauden irtaimia muinaisjäännöksiä ovat olleet muun muassa pallonuijat, liuskekiviset keihäänkärjet, eläinpääveistokset ja kvartsiittiset mikroliittiesineet. Löytämättä ovat jääneet puiset ja luiset esineet, sillä ne ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lahonneet. Hautoja ja asumusten pohjia tunnetaan tältä ajalta vain muutama. Ilmasto ja luonto varhaisella lämpökaudella Holoseenin alussa varhaisella mesoliittisella kaudella ilmasto muuttui rajusti. Vielä 11000 eaa. mannerjää peitti koko Suomen nykyisen alueen. Ilmaston keskilämpötila kohosi kuitenkin jopa 10 astetta lyhyessä ajassa ³ . Tämän seurauksena jäätikkö suli eteläisestä ja kaakkoisesta Suomesta. Koska jäljellä oleva mannerjäätikkö viilensi lähiseudun ilmaa, vallitsi alueella arktinen preboreaalinen ilmasto. Lyhyet kesät olivat kuivia ja viileitä, mutta talvet ankaria ja vähälumisia. Jäätiköltä paljastuneet maat 9500 eaa. jäivät Etelä-Suomessa suoraan Yoldiameren veden alle ja vain korkeimmat kohdat muodostivat pienen saariston. Ajalta 8800 eaa. tunnetaan jo norpan luulöytöjä. Yoldiameren yhteys valtamereen katkesi ja siitä tuli Ancylusjärvi ⁴ ⁵ Ilmasto muuttui tehden lyhyistä kesistä sateisia ja talvista kylmiä ja lumisia ⁶ ⁷ . Ancylusjärven saaristossa viihtyivät muun muassa variksenmarjat, mutta mantereella, Pohjois-Karjalassa ja Kannaksella, oli pioneerikasvillisuudelle tarjolla ravinteikasta maata. Kasvillisuusvyöhykkeet kulkivat mannerjäätikön suuntaisina etelästä pohjoiseen, joten kasvit levisivät Suomeen idästä päin. Ensin tulivat heinät, sarat, marunat, savikat, lapinvuokot, napa- ja vaivaispajut, vaivaiskoivut, keväthanhikit, pihatatarit ja vihvilät. Nämä peittivät puuttoman ja arktisen maan ja pian niitä seurasivat puuvartiset kasvit tyrni, kataja, pihlaja, haapa sekä erilaiset pajut ³ . Boreaaliseen ilmastoon sopeutuneet lajit levisivät vauhdilla Suomeen 8500 eaa. Erilaiset kangasmaiden varvut ja koivut, kuten tunturi-, hies- ja rauduskoivu, syrjäyttivät arimmat pioneerilajit. Syntyneet koivun ja haavan sekametsät olivat avoimia ja valoisia, mutta pian näiden joukkoon levisi mänty, joka valtasi itselleen valta-aseman koivun rinnalla ³ . Vuotuinen keskilämpötila oli 8000 eaa. noin 1,5 astetta ⁶ . Lehtimetsien myötä saapuivat monet tutut nisäkkäät: metsäjänis, kettu, majava ja hirvi. Mäntymetsissä viihtyivät ainakin karhu, orava ja näätä ⁴ . Kasvillisuus voisi tarjota runsaan ravinnon linnuille, joista ei kuitenkaan ole näin vanhoja luulöytöjä. Joutsenen luu ajalta 8000 eaa. löydettiin Karjalankannakselta, mutta suden, naalin, ilveksen sekä ahman luulöydöt puuttuvat ⁴ ⁵ . Tunturipeuraa on tavattu Pohjois-Norjassa jo 11500 eaa., mutta vanhin Suomesta löydetty luu ajoitetaan vasta 6600 eaa., vaikka se on todennäköisesti noin 2 000 vuotta vanhempi ⁵ . Suomen ensimmäiset asukkaat Ensimmäiset Suomeen saapuneet asukkaat saapuivat lähiympäristöstä ja toivat tullessaan omat taidot ja tapansa. Varhaisten arkeologisten löytöjen valossa on aiemmin ollut vaikeaa kytkeä tulijat tunnettuihin kulttuureihin. Samaan aikaan ihmisiä eli Norjan länsirannikon nuoremmassa Fosnan kulttuurissa ja vanhemmassa Pohjois-Norjan Komsan kulttuurissa. Toisaalta Venäjällä vaikuttivat Swidryn kulttuurin mesoliittiset seuraajat, vanhempi Butovon kulttuuri ja nuorempi Veretjen kulttuuri, molemmat Äänisen itäpuolella. Etelässä Baltiassa tunnetaan Kundan kulttuuri. Etelä-Ruotsin mesoliittiset ryhmät, kuten esimerkiksi Maglemosen kulttuuri, on pohdinnoissa jätetty huomiotta, sillä Pohjois-Ruotsissa ollut laaja jääkenttä esti siirtymisen Suomen puolelle. Eteläisen- ja kaakkoisen Suomen varhaiset mesoliittiset asuinpaikkojen löydöt muistuttavat Kundan kulttuurissa tehtyjä löytöjä. Kundan kulttuurin laajin vaikutusalue ulottuu siten Etelä-Suomeen asti, mutta sen pääalue jää Suomenlahden eteläpuolelle. Lahden pohjoispuolella esinekulttuuri muuttuu pian omintakeiseksi ja sitä vaihetta kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi. Joidenkin tietojen mukaan Karjalankannaksella ja Lahden seuduilla saatettiin asua jo 8900 eaa. ⁹ . Pioneeriasukkaat, jotka saapuivat Suomeen alkaen noin 8600 eaa., olivat ensin vähälukuisia ja jättivät vain harvoja jälkiä arkeologien löydettäviksi. Siksi onkin tarkoituksenmukaista esitellä aikajärjestyksessä ne harvat varhaisen mesoliittisen kauden asuinpaikat, joista on tietoa saatavilla. Suomen ensiasutusta on aiemmin kutsuttu "Askolan kulttuuriksi", mutta käsitettä ei enää käytetä. Joutsenossa Kuurmanpohjan Saarenojan varhaismesoliittisella asuinpaikalla on suoritettu kaivauksia vuodesta 2000 lähtien. Materiaalia on löytynyt runsaasti. Saarenoja 2 -asuinpaikkaa voidaan pitää yhtenä Suomen merkittävimmästä varhaismesoliittisesta kohteesta jo ikänsäkin puolesta. Löytömateriaaliin kuuluu myös palanutta luuta, jonka varhaisin ajoitus on 8600 eaa. Lahden Ristolassa on varhainen asuinpaikka 10 400 vuoden takaa. Jos asuinpaikka, joka sijaitsee nykyään noin 73 metriä merenpinnan yläpuolella, oli muinaisen Ancylusjärven rannalla, ajoittuu se karkeasti vuosiin 8600–8200 eaa. Asuinpaikalta löytyneet iskoksien piimateriaalit ovat peräisin kahdelta kaukaiselta, venäläiseltä ja balttilaiselta, piivyöhykkeeltä. Piiesineiden työstötapa ja muotoilu viittaa siihen, että asuttajat olivat lähtöisin Kundan kulttuurin piiristä. Utsjoen Vetsijärven Sujalan asuinpaikka löydettiin 2002 ja se edustaa pohjoisen Lapin varhaista asuttamista. Kyseessä on pieni Vetsijärven muinaisessa saaressa oleva leiri, jossa Jäämereltä tulleet metsästäjät viipyivät suotuisan sesongin ajan. Asuinpaikka ajoitetaan 8300–8200 eaa. ja kaivauksissa havaitut esinelöydöt vaikuttavat tulevan Kundan kulttuurin piiristä. Muita varhaisia asuinpaikkoja on löydetty muun muassa Orimattilan Myllykoskelta (8800 eaa.) ¹ , Enosta (8700 eaa.) ¹ , Antreasta (Karjalankannakselta), Mäntsälästä, Hyrynsalmelta, Suomussalmelta, Askolasta ja Anteran Kelpojärveltä Karjalankannakselta. Ilmasto saavuttaa lämpimimmän vaiheensa Edellä kuvatulla ajanjaksolla jäätiköt olivat 8000 eaa. poistuneet Suomesta. Ruotsiin asti kutistuneet jäätiköt eivät enää vaikuttaneet Itä- ja Keski-Suomen ilmastoon ja vuotuinen keskilämpötila jatkoi nousuaan. Ilmasto oli kuitenkin 1 000 vuotta kuivaa ¹⁰ . Kasvillisuusvyöhykkeet kulkivat nyt idästä länteen, joten kasvillisuus levisi pääosin etelästä pohjoiseen. Harmaaleppä, joka on tärkeä laji ekosysteemille, levisi Inarinjärven korkeudelle saakka, mutta tervaleppä kykeni nousemaan vain Kainuun korkeudelle ³ . Lintujen luut ovat yleensä hävinneet vanhoista jätetunkioista ja ensimmäiset merkit eri lajeista havaitaan vasta kampakeraamiselta kaudelta. Silti on varmaa, että linnut muuttivat hyvinkin pohjoiseen pian jääkauden jälkeen ⁴ . Noin 7000 eaa. oli vuotuinen keskilämpötila noussut 3,5 asteeseen ⁶ . Ilmasto oli nykyistä lämpimämpi ja kosteampi. Ympäri vuoden satoi enemmän ja järvien vedet olivat nykytasoa korkeammalla >¹¹ . Nyt saapuivat hitaasti leviävät lajit, jotka myös tarvitsivat sekä lämpöä että kosteutta. Näitä ovat pähkinäpensas, kynäjalava, vuorijalava, tammi ja saarni. Nämä eivät koskaan ehtineet levitä pohjoisimpaan Lappiin saakka, vaan niiden levinneisyyden pohjoisraja kulki poikittain maan poikki eri leveysasteilla. Lehdoissa viihtyivät muun muassa humala ja nokkonen, jota saatettiin käyttää hyötykasvina ³ ¹² . Kylmä jakso 6200 eaa. näkyy siitepölyanalyysissä siitepölyn vähenemisenä. Jos puusto kärsi tänä aikana, on se voinut lamauttaa aikansa ekosysteemin ja haitata ihmisten selviämistä eteläisessä Suomessa, missä vaikutukset olivat suurimmat ¹³ . Ilmaston viileneminen johtui Amerikan jääjärven purkautumisesta Atlantin mereen. Noin 6000 eaa. jääkauden jälkeinen ilmasto saavutti lämpömaksiminsa. Tuolloin vuotuinen keskilämpötila oli 5–5,5 astetta (nykyään 4 astetta)⁶ ¹⁴ . Lämpökausi jatkui tasaisena 4000 eaa. asti, jolloin ilmasto alkoi hitaasti jäähtyä kohti nykylämpötiloja. Tammi kasvoi koko Etelä-Suomessa, vuorijalava ja metsälehmus levisivät Kainuun korkeudelle ja pähkinäpensas Keskipohjanmaalle asti. Valtapuuna oli mänty, mutta koivu ja haapa olivat myös yleisiä. Muita mainittuja lehtipuita kasvoi suotuisissa paikoissa muodostaen monilajisia lehtoja. Myös pensaita kasvoi paljon enemmän kuin nykyään³ ¹² . Vesipähkinä kasvaa vedessä Baltiassa ja Euroopassa. Sen hedelmä maistuu kastanjalle ja arvellaan, että ihmiset levittivät sitä kaikkiin Järvi-Suomen lammikoihin omaksi ravinnokseen. Lämpökaudella se levisi Kuopion korkeudelle asti³ . Itämeren Ancylus-vaihe loppui Tanskan salmien auettua Pohjanmerelle 6000 eaa. Suolaista merivettä alkoi virrata Itämeren altaaseen ja suolapitoisuus alkoi varovasti nousta (Mastogloiameri). Tanskan salmien aukeaminen johtui valtamerten pinnan noususta jääkauden viimeisten jäätiköiden sulaessa. Merenpinnan nousu jatkui ja Itämeren suolapitoisuus lisääntyi edelleen. Tätä vaihetta kesti 5 000–6 000 vuotta. Muinaista suolaista Itämerta kutsutaan yleisesti Litorinamereksi ³ . Ilmasto säilyi melko samanlaisena mesoliittisen kauden loppuajan 5000 eaa. saakka ⁶ Asutuksen vakiintuminen Suomessa Varhaisen mesoliittisen kauden uudet tulijat tutustuivat luontoon ja alkoivat sopeutua alueella elämiseen monilla tavoilla. Kun maa kohosi ja ilmasto lämpeni lisää, kasvimaailma monipuolistui ja riistan määrä kasvoi. Yhä useampi ryhmä jäi kiertelemään pääasiassa Suomen alueella ja näin voidaan katsoa väen asettuneen tänne. Suomen alueen geologia poikkesi mannermaisesta siinä, ettei aiemmin suosittua piikiveä löytynyt. Piin korvasi kvartsi, joka oli kovaa ja lohkesi samalla tavalla teräväreunaisiksi mikroliiteiksi. Myös liuskekivet, kuten viher-, sädekivi- ja punaliuske, tulivat suosituiksi ja jopa pehmeää vuolukiveä käytettiin satunnaisesti. Niistä oli helppo muotoilla työ- ja metsästyskalujen teriksi sekä muiksi esineiksi. Näiden esineiden muotokieli poikkeaa aikaisemmasta suuresti ja toimii siksi alueella syntyneen kulttuurin tunnusmerkkinä. Tähän kului aikaa noin 600–1 000 vuotta. Mesoliittinen kulttuuri vakiintui Suomeen noin 6500 radiohiilivuotta eaa.¹⁵ eli noin 7500 eaa. Kulttuurin ajoitus vaihtelee eri lähteissä ja sen sanotaan myös alkavan 8000 eaa.¹⁶ . Mesoliittisen kauden ensimmäisen kolmanneksen jälkeen vakiintunutta vaihetta kutsutaan ensimmäisen merkittävän löytöpaikan mukaan Suomusjärven kulttuuriksi. Vaikka alkuajoitukset vaihtelevatkin, voidaan pioneerivaiheen katsoa muuttuneen Suomusjärven kulttuuriksi, kun sen tunnusomaiset esineet löytyvät asuinpaikalta. Kulttuurin katsotaan päättyneen saviastioiden käyttöönoton yhteydessä kampakeraamisen kulttuurin alkaessa 5100 eaa., vaikka muuten esineistö säilyi vielä mesoliittisena. Suomusjärven kulttuurin piirteitä Suomusjärven kulttuurin yhtenäisyys Suomusjärven kulttuurin asuinpaikat ja pääosa esinelöydöistä on tehty mesoliittisen kauden merenrannikolta ¹⁷ . Alue alkaa Laatokan seuduilta ja seuraa Etelä-Suomen muinaisia rannikoita länteen ja sitten pohjoiseen Perämerelle saakka. Pohjois-raja vedetään Oulun ja Rovaniemen korkeudelle ¹⁸ . Löytöalue on leveä, koska asutus seurasi maan kohoamisen vuoksi vetäytyvää rantaviivaa. Sisämaassa on löytöjä tehty vähän.¹⁹ Suomusjärven kulttuuria pidetään melko yhtenäisenä, vaikka pieniä alueellisia eroja tunnetaankin. Ainoa käytetty jaottelu on ajallinen: kulttuuri jaetaan Ancylus- ja Litorinamesoliittisiin vaiheisiin ¹⁸ . Eräitä alueellisia piirteitä kuitenkin voidaan havaita. Itä-Suomessa kulttuurikuva oli hieman toisenlainen kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Esinetyypit, kuten esimerkiksi Ilomantsin kirveet, poikkesivat materiaalinsa ja muotoilunsa puolesta muiden esineistä. Alueen raja kulki lännessä Karjalankannakselta Pohjois-Karjalaan ja sen keskus on sijainnut mahdollisesti Aunuksessa. Karjalan alueen kulttuuria, jonka kiistaton keskus on Äänisjärven ympäristö, ei pidetä osana Suomusjärven kulttuuria.²⁰ ¹⁷ Länsi-Suomessa voidaan havaita eroja Etelä-Suomen ja Perämeren seudun välillä. Etelän omat esinemuodot ja pohjoisen tapa hyödyntää liuskeita ovat esinekulttuurin eroja. Syy tällaiselle kehitykselle voi olla väestölisän saaminen Kundan kulttuurista Virosta. Pohjoisessa on myös huomioitava Ruotsin kulttuurien vaikutus eräissä esinetyypeissä ja koko pohjoisen alueen väestön vaikutus.²⁰ ¹⁷ Oulun ja Rovaniemen pohjoispuolen alueet ja Ruotsin alueet eivät kuuluneet Suomusjärven kulttuurin piiriin. Ruotsissa vaikutti toinen kulttuuri ja pohjoisessa sisämaassa varmasti jokin muu kulttuuri. Myös Suomen sisämaassa, josta on tehty vähän esinelöytöjä, oli varmasti jonkinlaista asutusta.¹⁷ Muun orgaanisen esineistön puuttuminen vaikeuttaa sekä kulttuurin alkuperän ja sisäisen eriytymisen havaitsemista. Siksi alueellisia eroja ja niiden maantieteellisiä rajoja ei voida luotettavasti määrittää.²⁰ ¹⁷ Asukastiheys ja kielikysymys Mesoliittisen kauden kielestä ei voida kertoa paljoakaan. Koska Suomea asutettiin useasta suunnasta yhtä aikaa, on myös kieliä voinut olla useita. Christopher Moseley, joka kirjoitti teoksen Atlas of Worlds Languages, on tutkinut luonnonkansojen kielten tiheyttä eri maanosissa. Hänen arvionsa mukaan kielten määrä saavutti huippunsa 15 000 vuotta sitten juuri ennen maanviljelyn keksimistä. Kieliä oli hänen mukaansa arviolta 10 000–15 000, joten kieliryhmän puhujia oli keskimäärin 600 henkeä²¹ . Pohjoismaiden kivikauden väestötiheydeksi on arvioitu vain 0,01–0,02 asukasta neliökilometrille. Suomen alueella, jonka pinta-ala on 338 430 km², tämä tarkoittaisi noin 3 500–7 000 asukasta mesoliittisen kauden lopussa. Onkin mahdollista, että Suomen alueella puhuttiin useita kieliä tai murteita ²¹ . Näiden keskuksia olisivat voineet olla ne heikosti havaittavat kulttuurikeskukset, joita esinetyyppien levintäkartat esittävät. Arkeologit ja kielitieteilijät ovat pitkään keskustelleet kysymyksestä, milloin Suomen alueella puhuttiin suomea tai edes suomalais-ugrilaista kieltä. Toiset sijoittavat ensimmäiset suomalais-ugrilaiset puhujat Suomen alueelle jo kampakeraamisella ajalla, mutta yleensä ehdotukset ovat olleet myöhempiä. Suomen alueella puhuttiin siten mesoliittisella kaudella suomalais-ugrilaisille vieraita kieliä. Katso tarkemmin Uralilaiset kielet#Kantauralin ajoitus ja paikannus Asumukset ja asuinpaikat Varhaisen mesoliittisen kauden asuinpaikoista on vaikea löytää esimerkkejä. Utsjoen Sujalan asuinpaikalta noin 8200 eaa. on löydetty viitteitä asumuksen sijainnista sekä oviaukon suunnasta iskosten ja nokimaan sijainnin perusteella. Muita merkkejä, kuten pylvään jälkiä tai pohjan painaumaa, asumuksesta ei ole, joten se on todennäköisesti ollut kevytrakenteinen kota. Asuinpaikka on kuitenkin varhaismesoliittinen eikä sitä lueta vielä Suomusjärven kulttuuriin kuuluvaksi. Mesoliittisen kauden asumusten rakenteita ei ole kaivauksilla pystytty selvittämään. Esimerkiksi Sudenkopinharjun asuinpaikalla ²² Kymenlaakson Pyhtäällä havaittiin 1985 maastossa useita loivia painanteita, joita epäiltiin asumuksen pohjaksi raivatuiksi alueiksi. Paikalla suoritettiin pelastuskaivaukset, jossa neljä asumuksen painannetta seitsemästä tutkittiin ja yksi painanne tutkittiin perusteellisesti. Asumuksen alkuperäinen muoto jäi kaivauksissa epäselväksi, mutta oviaukko löydettiin ja se osoitti itään päin. Alueelta tavattiin vain yksi kivillä reunustettu liesi. Löytömateriaalina saatiin talteen muun muassa kvartsi- ja kivi-iskoksia sekä kvartsi- ja kiviesineitä. Piimateriaalia ei asuinpaikalta löydetty. Löytömateriaalista ei teetetty ajoituksia, mutta asuinpaikka ajoittunee mesoliittiselle kaudelle. Asumuksen arvellaan olleen pohjakuvioltaan pyöreä ²³ , mikä viittaa kota- tai majamaiseen rakennelmaan. Myöhemmin havaittiin lisää pyöreähköjä painanteita (10 metriä halkaisijaltaan). Asuinpaikan painanteita on arvioitu olleen vähintään 120 metrin matkalla lähellä muinaista merenrantaa. Mesoliittisia asuinpaikkoja tunnetaan runsaasti, mutta niillä ei yleensä ole havaittu asumuksien painanteita. Asumukset ovat saattaneet olla kevytrakenteisia ja vaatineet vain vähäisiä tukirakennelmia, jolloin niistä ei ole jäänyt jälkiä. Asumuksen mahdollinen sijainti voidaan joskus havaita kivien ja iskosten hajonnasta sekä kivetyn nuotion sijainnista. Asuinpaikat sijaitsivat järvien tai meren rantahietikoilla. Ranta aukesi eteläiseen suuntaan, jotta auringon lämmöstä saatiin suurin hyöty ²⁴ . Maan kohoamisen vuoksi asuinpaikka saattaa nykyään jopa sadan kilometrin päässä rannasta. Varhaisella mesoliittisella kaudella asuinpaikalla viivyttiin lyhyitä aikoja, koska elämä oli hyvin liikkuvaista. Samaan paikkaan kuitenkin palattiin myöhemmin, kun olosuhteet olivat suotuisat. Myöhemmin matkat mahdollisesti lyhenivät ja asuinpaikalla viivyttiin pitempään ²⁵ . Punamultahaudat Ihmiset haudattiin yleensä asuinpaikan läheisyyteen hiekkamaahan. Vainajat ja hautaan mahdollisesti haudatut antimet ovat maatuneet. Vainajan ylle ripoteltiin punamultaa, jota löytyy luonnosta sellaisista kohdista, missä rautapitoinen vesi värjää hiesumaata punaiseksi. Mesoliittisella kaudella arvokkaita kiviesineitä ei laskettu hautaan vainajan mukana (joskus kyllä luonnonkiviä), joten haudan paikka paljastuu vain punaisen värinsä ansiosta. Mainittakoon, että Vantaan Myyrmäen Jönsaksen asuinpaikan yhteydessä löytyi 23 punamultahautaa, jossa yhdessä oli hauta-antimena kivikirveenterä ²⁶ . Mesoliittisia hautoja on tutkittu myös Kajaanissa, Kuortaneella, Kuusamossa ja Taipalsaaressa. On huomattu, että joissakin haudoissa on poltettu nuotiota. Taipalsaaren Vaaterannan haudasta ja Kaukolan Kyöstälänharjun (Karjalankannaksella) haudasta on löytynyt palanut ihmisluun palanen. Tämä voi viitata rituaaliseen kannibalismiin.²⁷ . Kirveet ja taltat Kirves keksittiin etelän suunnalla jo paleoliittisen kauden lopulla, kun metsät yleistyvät. Myös Baltiaan suunnanneet ihmiset alkoivat käyttää kirvestä ja se oli pioneeriasuttajillakin mukana. Ensimmäiset kirveet olivat varsin yksinkertaisia, mutta ne kehittyivät kauden loppuun mennessä varsin paljon. Kirveellä oli paljon töitä ja varmasti siksi niitä oli monenlaisia. Osa kirveistä oli suuria ja karkeatekoisia. Niitä käytettiin voimaa vaativiin töihin. Kourutaltat hiottiin siistiksi ja sileiksi, joten niillä ilmeisesti veistettiin puuta. Pienimmät taltat hiottiin tarkkaan ja istutettiin luun reikään. Niillä tehtiin varmaan hienoimmat puutyöt.²⁰ Terä kiinnitettiin varteen joko pitkittäin tai poikittain käyttötarkoituksen mukaan. Oikokirveet vartettiin varren suuntaisesti eli pitkittäin niin kuin nykykirveskin. Sillä veistettiin puuta sivustapäin. Poikkikirves vartettiin varteen nähden kohtisuoraan ja sillä veistettiin puuta päältäpäin. Suomusjärven kulttuurissa itäiset kirveet vartettiin tavallisemmin poikkiteräiseksi ja lännessä taas oikoteräiseksi. Varttamisesta ei ole Suomessa löytynyt esimerkkejä saatikka edes varsia. Esimerkkejä varttamisesta on löydetty muun muassa Virosta ja Tanskasta.²⁸ ²⁹ Alkeellinen kirves valmistettiin iskemällä kolmiomaiseen muotoonsa, mutta vain kirveen terä hiottiin suoraksi ²⁰ ²⁹ . Sillä voitiin karsia oksia, halkaista ohuita puita ja kaataa puita (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Tätä kirvestyyppiä käytettiin koko mesoliittisen kauden ajan. Pohjalainen kirves on levinnyt Etelä-Lapista ja Pohjois-Pohjanmaalta muualle Suomeen. Se on valmistettu sädekiviliuskeesta, joka on kovaa ja tiivistä kiveä. Se on muodoltaan pulleahko ja pyöreäteräinen, mutta paremmin viimeistelty kuin alkeellinen kirves. Kirves vartettiin pitkittäin ²⁹ . Se ajoitetaan kauden loppupuoliskolle (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Käyräselkäinen kourutaltta on kourutalttojen vanhin tyyppi ja sitä esiintyy kauden loppupuoliskolla. Se on usein valmistettu vihreäliuskeesta ja se oli huolellisesti hiottu. Hionnassa kopioitiin luutalttaa, joka valmistettiin suuren eläimen putkiluusta ²⁹ . Sen levinnän painopiste on idässä, vaikka sitä löytyy koko maasta. Arvostettua työkalua käytettiin ilmeisesti veistelyyn ja kovertamiseen (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ³¹ Käyräselkäinen kirves eli Ilomantsin kirves tehtiin viherliuskeesta ja löytyy yleensä Itä-Suomesta ja Karjalasta. Se on pitkänomainen ja pyöreäksi muotoiltu, mutta saattaa olla hieman kaarevakin. Varttaminen onnistui kauempaakin terästä, joten tilaa työskennellä oli runsaasti. Sitä käytettiin koko mesoliittisen ajan (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Pohjalainen kourutaltta kehittyi vasta Suomusjärven kulttuurin loppuvaiheessa. Sitä käytettiin veistelyyn ja oli tasataltan rinnalla puutöiden perusvälineistöä. Kourussa kiven terävyys korostui ja sillä osalla pystyi veistämään puuta hyvin. Se valmistettiin sädekiviliuskeestä, joka oli kova ja kestävä kivilaji. Kourutaltan esiintymisen painopiste oli Pohjois-Suomessa (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ).³¹ Pyörökirves oli pyöreäkärkinen ja pulleahko massiivinen kirves, jonka levinneisyys ulottui Skandinaviasta Venäjälle. Suomessa sitä käytettiin lähinnä mesoliittisella kaudella (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Eteläsuomalainen taltta oli ulkonäöltään geometrisen muotoinen ja sen materiaali oli diabaasia. Taltan poikkileikkaus oli suorakaiteen muotoinen ja suora terä hiottiin viistoksi taltan toiselta puolelta. Talttaa käytettiin poikkiteräisesti. Talttojen hamaralla on joskus jälkiä iskuista, aivan kuin talttaa olisi käytetty ilman vartta. Taltan jälki on ollut siisti ja tasainen. Sillä on voitu valmistaa esimerkiksi sukset. Esineiden leviämisalue keskittyi Suomenlahden alueelle ja Satakuntaan ³² . Näitä valmistettiin kauden loppupuolella (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Pohjalainen tasataltta oli pohjoinen vastine eteläsuomalaiselle tasataltalle. Sen esiintymisaika alkoi kauden lopussa ja päättyi keraamisella kaudella. Se valmistettiin sädekiviliuskeesta ja ulkonäkö oli pyöreämpi eikä niin viimeistelty kuin eteläsuomalaisella taltalla ³² . Talttoja on tavattu koko maasta Karjalaa myöten (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Muut esineet Kulttiesineet eivät vaikuta työkaluilta tai aseilta. Niillä on voinut olla muinaisuskoon liittyvä käyttötarkoitus. Huittisten hirvenpää oli kulttiesine. Siihen oli porattu reikä varttamista varten, mutta vuolukivisenä sillä ei voinut hakata esimerkiksi kiveä. Myös Rovaniemen puinen hirvenpää ³³ on kulttiesine, vaikka sen ensisijainen tehtävä oli koristaa veneen keulaa. Sen muu varsinainen tarkoitus liittynee magiaan. Kulkuvälineet on yleensä valmistettu puusta, joka lahoaa luonnossa nopeasti. Puu voi säilyä nykypäivään asti vain hapettomissa olosuhteissa kuten esimerkiksi suon kosteassa turpeessa tai jokiliejussa. Suonpohjia ei Suomessa ole vielä tutkittu johdonmukaisesti ja niinpä Suomesta tunnetaan vain yksi kulkemiseen liittyvä mesoliittinen puuesine. Se on Heinolan reenjalas, joka on ajoitettu vuoteen 6800 eaa. Mesoliittisia muinaissuksia tai veneitä tai meloja ei Suomesta ole löydetty. Pallonuijat ovat Suomusjärven kulttuurissa esinetyyppi, jota ei tavata muissa samanaikaisissa kulttuureissa. Ne valmistettiin usein pehmeästä kivilaadusta, kuten hiekka- tai vuolukivestä, hakkaamalla ne pyöreiksi ja poraamalla niihin suppilon muotoinen reikä. Lopuksi pallot viimeisteltiin tikkaamalla ja hiomalla. Pallon pinnalle tikattiin usein sahalaita- tai kuusenhavukuvioita ³⁴ . Ne ajoitetaan Suomusjärven kulttuurin alkuun ³⁰ . Pallonuijien käyttötarkoitus on jäänyt arvoitukseksi, sillä Suomen maanperässä ei ole säilynyt pallonuijan puuvartta tai muutakaan orgaanista jäännettä. Varren muoto olisi voinut vihjaista käyttötarkoituksesta paremmin. Yleensä uskotaan, että ne olisivat kulttiesineitä tai lisäpainoja ³⁴ . Pallonuijat on koristeltu viivoin ja ne on voitu varttaa reiästään. Pallo on voinut symbolisoida aurinkoa tai kuuta samalla tavalla kuin hirven- tai karhunpääaseet symbolisoivat eläinten haltijaa tai ainakin saaliseläintä itseään. Jos pallon varttaa esimerkiksi jäätuuran lisäpainoksi, voi sillä hakata jäätä puhki, vaikka teränä olisi luutuura. Paino antaa iskulle lisäpontta (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). On myös ehdotettu, että pallonuijia olisi käytetty lyöntivälineinä hylkeen metsästyksessä. Tähden muotoinen nuija vaikuttaa ennemmin aseelta kuin työkalulta. Siinä on keskellä reikä varttamiseen, joka on ollut helppo porata pehmeään liuskekiveen. Pehmeä kivilaatu viittaa pehmeään kohteeseen eli sillä on mahdollisesti isketty eläintä tai ihmistä. Nuijia esiintyi Pohjanlahden länsirannikolla ja niitä tehtiin koko mesoliittinen kauden ajan (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Ristihakku on myöhäisempi esinetyyppi, joka saattoi jatkaa tähden muotoisen nuijan perinnettä. Nuija muistuttaa hakkua, jossa on varren kiinnityskohdan sivuilla korvakkeet tai tapit. On arveltu, että sen muoto johtuu luisesta aseesta, mikä selittäisi sen pitkulaisen muodon ³⁴ . Hakun epäkäytännöllisyys on silmiinpistävää ja hakun reikä onkin sen heikoin kohta. Siksi sen on arveltu olleen kulttiesine. Hakkuja on löydetty koko Etelä- ja Keskisuomen leveydeltä (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Esineen käyttö lisääntyi kampakeraamisella kaudella. Tuuraa käytettiin jään rikkomiseen, puun halkaisuun, kovertamiseen tai vaikkapa reikien tekoon kovaan maahan. Se valmistettiin sarvesta, luusta tai kivestä. Luutuuria ei ole löydetty paljon, koska ne ovat maatuneet, mutta Kirkkonummelta on löytynyt Kauhalan luutuura, joka valmistettiin hirven sääriluusta. Luutuuria käytettiin myös Kundan kulttuurissa (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Kivikärkiset tuurat valmistettiin sädekiviliuskeesta pilstomalla ne pitkänomaisiksi ja ne hiottiin päästänsä teräviksi. Varteen sidottuna niillä saattoi työstää iskemällä kohdettaan alaspäin. Kivikärkisiä tuuria on käytetty Pohjanlahden rannikoilla, Lapin suurien jokien varsilla, Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa (Kuvia ja lisätietoa ³⁰ ). Katso myös - Mesoliittinen kausi maailmalla - Swidryn kulttuuri vaikutti Puolassa ja Venäjällä kauan ennen Suomen asuttamista. - Kundan kulttuuri levisi Baltiasta itään, koilliseen ja pohjoiseen Suomeen. - Kampakeraaminen kulttuuri on Suomusjärven kulttuurin seuraaja. - Preboreaalikausi viittaa varhaislämpökauteen, jonka jälkeen seurasi Boreaalikausi puuston lisääntyessä ja sateiden yleistyttyä näitä seurasi Atlanttinen kausi. - Itämeren vaiheet: Yoldiameri ja Ancylusjärvi Lähteet - Rankama, Tuija (toimittaja): Mesolithic Interfaces: Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Saarijärvi: The Archaeological Society of Finland, 2011. ISBN 978-952-67594-0-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 4.11.2011). (englanniksi) - Ukkonen, Pirkko: Shaped by the Ice Age: Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene (pdf) Helsingin yliopisto, E-thesis. 2001. Helsingin yliopisto. - Vasari, Yrjö: Kasvillisuuden vaiheet, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 186-192. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3. - Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina: Eläinkunnan paluu, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 204-210. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3. - Pesonen, Petro: Semisubterranean Houses in Finland - a Review, julkaisusta: Huts and Houses - Stone Age and Early Metal Age and Buildings in Finland, toimittaja Ranta, Helena, s. 9-41. (Susikopinharju s. 29). Jyväskylä: National Board of Antiquities, 2002. ISBN 951-616-079-4. (englanniksi) - Heikkilä, Maija: Postglacial climate changes and vegetation responses in northern Europe. (väitöskirja). Helsinki: Helsingin yliopisto, 2010. ISBN 978-952-10-4280-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.11.2011). (englanniksi) - Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Keuruu: Otava, 2000. ISBN 951-1-13753-0. - Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Keuruu: Otava, 1998. ISBN 951-1-15186-X. - Salo, Unto: Sastamalan historia 1.1, Esihistoria. Hämeenlinna: Karisto OY, 2004. ISBN 951-97691-3-7. - Häkkinen, Kaisa: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-855-7. Viitteet [1] Timo Jussila: Juankosken Akonpohjan varhaiskivikautisen asuinpaikan radiohiiliajoitus: 8400 eKr Mikroliitti OY, raportti. 27.10.2004. [2] Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuuri: https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2_1.htm [3] >Vasari, Yrjö: Kasvillisuuden vaiheet, julkaisussa Jääkaudet, s. 186–192. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3. [4] >Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina: Eläinkunnan paluu, julkaisussa Jääkaudet, s. 204–210. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3. [5] >Pirkko Ukkonen: Shaped by the Ice Age: Reconstructing the history of mammals in Finland during the Late Pleistocene and Early Holocene (pdf) Helsingin yliopisto, E-thesis. 2001. Helsingin yliopisto. [6] Vuoden keskilämpötilat Laihalammen siitepölyanalyysista: http://www.helsinki.fi/science/palaeoclim/datadown.htm [7] Heikkilä, Maija, (yhteenveto) s. 41 [8] Rankama, Tuija (toim.) [9] Mikroliitti [10] Heikkilä, Maija, 10000-9000 cal. BP., s. 31 [11] Heikkilä, Maija, 9000-7500 cal BP., s. 31-32 [12] Heikkilä, Maija, siitepölydiagrammit, s. 39 [13] Heikkilä, Maija, "8,2 kyr event", 32–33 [14] Heikkilä, Maija, 6500-5500 eaa., s. 31 [15] Museovirasto - Suomusjärven kulttuuri http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_kivik4 [16] Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuuri https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2.htm [17] Huurre, Matti, 1998, s. 48–49 [18] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 49–50 [19] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, kartta s. 50 & Huurre, Matti, 2000, kartta s. 21 [20] Huurre, Matti, 2000, s. 22–23 [21] Häkkinen, Kaisa, 1996, s. 182–183 [22] Asuinpaikkakuvaus: Museoviraston tietoportaali/muinaisjäännöskuvaus: Sudenkopinharju 1 (624010020) http://www.nba.fi/fi/tietopalvelut. 2007. Viitattu 7.11.2011. [23] Pesonen, Petro, s. 29 [24] Elävä kivikausi - Suomusjärven kulttuurin asuinpaikat: https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_2_1.htm [25] Rankama, Tuija (toim.), s. 11–41 [26] Museoviraston opetuspaketti: http://www.nba.fi/natmus/museum/opetus/kivikaus.htm [27] Etälukio - Muuttuvat uskomukset: http://www02.oph.fi/etalukio/historia/autonomia/uskomukset.html [28] Huurre, Matti, 1998, s. 102–107 [29] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 58–59 [30] Suomen esihistorian esineistö - Kivikausi Museovirasto. [31] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 64–65 [32] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 62–63 [33] Elävä kivikausi: Hirvenpääkoristeiset veneet [34] Salo, Unto, Sastamalan Historia 1.1., Esihistoria, s. 52–56 Aiheesta muualla - Elävä kivikausi: Suomusjärven kulttuuri - Elävä kivikausi: Suomusjärven kulttuurin haudat - Museovirasto: Suomusjärven kulttuuri Suomen historia Muinais-Karjala Muinais-Karjala oli alue, joka käsitti kulttuurisesti yhtenäisen osan Karjalasta. Alue jakautui Etu-Karjalaan, joka käsitti Laatokan Karjalan ja Taka-Karjalaan, eli Laatokan pohjois- ja koillisrannat.¹ Muinais-Karjala alkoi muodostua 700-luvulla² , jolloin alueelle on ilmestynyt laajaa vakituista asutusta. Alue lienee kuitenkin asutettu jo paljon aiemmin. On oletettu, että muinaiskarjalainen väestö syntyi alueelle 500-luvuilla muuttaneista itäkantasuomalaisista ja 800-luvulla muuttaneista pohjoiskantasuomalaisista, jotka sulautuivat yhteen muodostaen yhtenäisen väestöpohjan ja kulttuurin.³ Muinais-Karjala kehittyi turkiskaupan ansiosta ja oli ristiretkiaikana vauras.³ Ensimmäinen maininta Karjalasta on viittaus Korelaan vuodelta 1143. Katolinen ja ortodoksinen kirkko alkoivat kiinnostua tuolloin alueesta, ja pyrkivät liittämään sen valtapiireihinsä käännyttämällä. 1200-luvulla pakanalliset karjalaiset käännytettiin ortodoksisuuteen, ja Muinais-Karjalan alue joutui Novgorodin haltuun.² Pian sen jälkeen Ruotsi teki ristiretken Karjalaan ja ruotsalaiset perustivat Viipurin kaupungin. Muinais-Karjala jakautui kahteen osaan: Ruotsin hallitsemaan katoliseen Viipurin Karjalaan ja Novgorodin hallitsemaan ortodoksiseen Käkisalmen Karjalaan. Lähteet [1] Mauri Rastas: Määritelmiä Karjalasta Viitattu 18.5.2008. [2] Mauri Rastas: Karjalan syntyhistoria Viitattu 18.5.2008. [3] Erkki Savolainen: Selityksiä ja lisätietoja Internetix. Viitattu 18.5.2008. Muinaispitäjä Muinaispitäjä on yhteisöllisen organisoitumisen yksikkö, jonka eräät tutkijat uskovat olleen Suomessa olemassa ennen Ruotsin vallan aikaa. Muinaispitäjä koostui kylistä, jotka puolestaan koostuivat taloista.¹ Ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä, ja muinaispitäjien olemassaoloa on pyritty todistelemaan epäsuorasti. On myös esitetty, että myöhemmät kirkkopitäjät rakentuivat osin entisten muinaispitäjien varaan.¹ ² . Muinaispitäjä on tulkintojen mukaan huolehtinut muun muassa käräjöinnistä, suurista uskonnollisista pidoista ja joskus myös muinaislinnasta eli linnavuoresta. A. M. Tallgrenin mukaan muinaispitäjän tunnusmerkkejä olivat hiisi ja moisio eli yhteinen palvontapaikka ja päällikönkartano³ . Muinaispitäjät ovat myös voineet omistaa varsinaisen alueensa ulkopuolisia erämaita eli luonnonvarojen nautinta-alueita. Varsinkin aikaisemmassa tutkimuksessa arveltiin, että Suomalaisten käännyttäminen kristinuskoon olisi toteutettu muinaispitäjäorganisaation kautta. Varsinais-Suomen muinaispitäjät Varsinais-Suomi jakautui viimeistään keskiajalla Etelä- ja Pohja-Suomeen. Pohja-Suomen itäraja sijaitsi Aurajokilaaksossa. Alueella sijaitsi useita oletettuja muinaispitäjiä. Nämä ulottuivat kaukaa asumattomista korpimaista aina ulkosaaristoon asti. Pohja-Suomen oletettuja muinaispitäjiä olivat Räntämäki, Raisio, Masku ja Santamala, joiden muinaisrajoja myös myöhemmät rajalinjat seurasivat. Etelä-Suomessa sijaitsivat Liedon, Paimion, Halikon ja Perniön muinaispitäjät. Oletettujen muinaispitäjien aikaista nimistöä on säilynyt kartoissa jopa nykypäivään asti. Tällaista nimistöä edustavat A. M. Tallgrenin 1930-luvulla esittämän teorian mukaan muun muassa hiisi- ja moisio-nimet. Hiisi viittaa muinaisuskonnon harjoittamiseen ja moisio oli Tallgrenin hypoteesin mukaan pitäjänpäällikön tai pitäjänvanhimman asuinpaikka. Lisäksi monet linnavuoret antavat viitteitä muinaisesta puolustuksesta. Jos muinaispitäjiä oli, niiden väestöltä voitiin kantaa veroa. Ehkä pitäjissä on ollut ainakin kestivero, eli että pitäjän väki järjesti elätyksen hallitsijoille tai erityisenä juhlapäivänä pidot sekä hallitsijoille että kaikille muillekin. Tämänkaltaisia laajoja alueita yhdistäviä pitoja on ollut ainakin Virossa. Ne liittyivät alun perin kesäisiin vakkajuhliin eli taivaanjumalan palvontamenoihin, mutta saksalaiset valloittajat muokkasivat niistä tapahtuman, jonka yhteydessä voitiin kerätä kaikki vuoden verot. Suomessakin vakkajuhlat ovat yhdistäneet useita kyliä tai yksittäisten kylien väen vielä historiallisenakin aikana. Sanan "pitäjä" uskotaan tulevan juuri tällaisista pidoista eli juhlista tai jatkuvasta ylläpidosta. Eräänlainen verotuksen muoto on voinut olla "työvero", eli että kaikki osallistuvat pyhän lehdon tai puolustusvarustuksen tekoon ja hoitoon tai muuhun kaikkia hyödyttävään tai päällikön määräämään tehtävään. Tilojen rakennukset on voitu rakentaa koko pitäjän voimin, jos perheen miehet vain ovat itse osallistuneet muiden talojen rakennustöihin. Tämänkaltaiset verotuksen muodot ovat yleisiä jo hyvin pienissäkin yhteisöissä. Nykyisin niitä muistuttaa maaseudun talkooperinne. On voinut olla monimutkaisempiakin verotusjärjestelmiä. Esimerkiksi jotkut tutkijat arvelevat koukku-veroyksikön olleen käytössä Lounais-Suomen maanviljelysalueilla jo pakanallisena aikana. Pakanalliseen aikaan saattaa juontaa juurensa myös keskiaikaisen Ruotsin hallinnoiman Lounais-Suomen oikeuslaitoksen järjestelyissä ollut outo poikkeus, suomalainen oikeus. Suomalainen oikeus oli ruotsalaiselle oikeudelle rinnakkainen oikeusjärjestelmä⁵ jonka piiriin kuuluivat monet vanhat kylät ja tilat. Uudistilat liitettiin ruotsalaisen oikeuden piiriin. Lisäksi oli paikallinen Kyrön oikeusselvennä. Muinaispitäjäteorian kritiikki Muinaispitäjäinstituution olemassaoloa kohtaan on esitetty myös kritiikkiä (esimerkiksi J.-P. Taavitsainen ja Markus Hiekkanen). Jonkinlaista väestön organisoitumista Suomessa on tietysti täytynyt olla jo rautakaudella.kenen mukaan? Ei kuitenkaan ole varmaa, toimiko se nimenomaan oletetun muinaispitäjäorganisaation puitteissa. Markus Hiekkasen mukaan ensimmäinen territoriaalinen eli alueelliseen jakoon perustuva organisaatio olisi ollut kirkkopitäjälaitos, joka hänen mielestään toteutettiin Varsinais-Suomessa 1200-luvun alussa.² Orastavat maakunnat On mahdollista, että muinaispitäjät olisivat ajoittain liittoutuneet keskenään.kenen mukaan? Ruotsiin ja Viroon verrattavasta pysyvästä maakuntatason organisaatiosta ei Suomessa ennen Ruotsin vallan aikaa ole kuitenkaan yleisesti hyväksyttyjä todisteita. Useimmat nykytutkijat pitävätkin sellaisten olemassaoloa epätodennäköisenä, joskin professori Unto Salo on esittänyt ajatuksen jonkinlaisten muinaismaakuntien olemassaolosta myöhäisrautakaudella. Satakunnan nimen vuoksi Salo on ajatellut, että se olisi jo varhaisessa vaiheessa toiminut ruotsalaistyyppisenä, ledung-laivaston varustaneena hundare-maakuntana. Teoria on lähtöisin jo Henrik Gabriel Porthanilta, mutta viime aikoina kielentutkijat ovat kritisoineet sitä. Muinais-Hämeessä arkeologiset löydöt kertovat joidenkin tulkintojen mukaan pitäjien välisestä yhteistyöstä. On esimerkiksi huomattu, että muinaislinnat muodostavat pitkiä suoria ketjuja. J.-P. Taavitsaisen mukaan tämä kuitenkin johtuu geologiasta: linnavuorten paikoiksi sopivat maastonmuodostumat asettuvat luonnostaan ketjuiksi. Rapolaa on aikaisemmin pidetty erityisenä "keskuslinnana", mutta asiaa tutkittaessa tämä oletus ei ole saanut tukea. Lähteet - Kauko Pirinen: Koukkuverotuksen alkuperä. (Martti Linnan toimittamassa kokoomateoksessa: Muinaisrunot ja todellisuus, Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta) (1987). Viitteet [1] Jukka Vehmas: Kaland, muinaismaakunta Laitilan kylien varhaisvaiheet. 2006. Laitilan oppaat. Viitattu 8.12.2015. [2] Räpälä (PDF) (sivu 14) Paimion esihistoriaa. Paimion kunta. Viitattu 8.12.2015. [3] Jukka Vehmas: Neljä muinaispitäjää Laitilan kylien varhaisvaiheet. 2006. Laitilan oppaat. Viitattu 8.12.2015. [4] Kauko Pirinen: Kymmenysverotus Suomessa ennen kirkkoreduktiota. Suomen historiallinen seura, 1962. [5] Jukka Vehmas: Ruokalisävero asutuksen ajoituskeinona Laitilan kylien varhaisvaiheet. 2006. Laitilan oppaat. Viitattu 8.12.2015. [6] Merja Sillasto: Hämeen rikasta historiaa kaivettiin esiin Janakkalassa Janakkalan Sanomat. 1.11.2015. Viitattu 8.12.2015. [7] Yrjö Punkari: Kalevalainen kulttuuri Euroopassa (Seppo Suvannon ja Unto Salon mukaan alueen läntisin osa omaksui 1000-luvulla hallinnolliseksi rakenteekseen kahdeksaan tolftiin jaetun hundare-järjestelmän. Hundare- eli satakuntajärjestelmä on ikivanha ja lienee kulkeutunut tänne Etelä-Euroopasta – –) Kristinukon ja kirkon tulo Vesilahteen. Viitattu 8.12.2015. Katso myös - Hiisi - Koukku - Käräjät - Linnavuori - Pyhä lehto - Suomen kuninkaat - Vakkajuhlat Kirjallisuutta - Taavitsainen. J.-P: Ancient Hill-forts of Finland, with special reference to the hill-fort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki 1990. - Taavitsainen, J.-P: Kun nuoruus on ongelma - Rapolan muinaislinnan keskuslinna-ajatuksen purkuyritys. Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta 3. Tampere 1999. - Tallgren, A. M: Hiisi ja Moisio. Yritys muinaissuomalaisen asutus- ja yhteiskuntahistorian selvittämiseksi. Virittäjä 1933. Muinaispuku Muinaispuku on esihistoriallisen ajan mallin mukainen puku, joka on valmistettu hautalöytöjen perusteella. Suomessa ensimmäiset muinaispuvut tehtiin 1800-luvun lopussa, jolloin myös kansallispukujen käyttö ja valmistus yleistyi. Pakanalliseen tapaan kuului haudata vainaja juhlapuvussaan. Lisäksi mukana oli muun muassa pronssista valmistettuja koruja ja muita koristeita. Niiden perusteella on pystytty selvittämään pukujen malli sekä kankaiden rakenne ja väri. Kaikki toistaiseksi tehdyt suomalaiset muinaispuvut ovat naisten pukuja. Miesten asuja ei ole pystytty vähäisten hautalöytöjen vuoksi jäljentämään. Suomen ensimmäinen rekonstruoitu muinaispuku oli ns. Aino-puku, jonka Helsingin yliopiston Viipurilainen osakunta valmisti vuonna 1893 arkeologi Theodor Schvindtin ohjeiden mukaan. Tunnetuin suomalainen muinaispuku lienee Euran emännän puku, jollaista presidentti Tarja Halonen käytti vuonna 2001 itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Yhteensä suomalaisia muinaispukuja on valmistettu yhdeksän erilaista mallia. Suomalaiset muinaispuvut - Aino-puku (1893) - Perniön emännän puku (1925) - Tuukkalan puku (1930-luku) - Muinais-Karjalan puku (1950-luku) - Kaukolan puku (1956) - Euran emännän puku (1982) - Maskun puku (1985) - Kaarinan puku (1991) - Mikkelin muinaispuku (1994) Lähteet - Rauman seudun historia tutuksi –hanke - Jenny Kangasvuo, Suomalainen muinaispuku - myöhäisrautakautinen vai nykyaikainen juhlapuku? Aiheesta lisää - Heinolan Kalevalaisten naisten muinaispukukokoelma Myöhäispronssikausi Myöhäispronssikausi on nuoremmasta pronssikaudesta joskus käytettävä nimitys. Pronssikausi on esihistorian ajanjakso, jonka aikana opittiin valmistamaan tai käytettiin muualta tuotuja pronssiesineitä. Pronssikausi ajoittuu eri alueilla hieman eri aikaan. Suomessa pronssikausi sijoitetaan aikavälille 1300–500 ennen ajanlaskun alkua. Arkeologit jakavat lisäksi pronssikauden kuuteen alaperiodiin sen mukaan, millaisia pronssiesinetyyppejä esiintyy eniten tiettynä ajanjaksona. Vanhempana pronssikautena voidaan pitää I–III alaperiodia (noin 1300–1000 eaa.), nuorempana pronssikautena IV–VI alaperiodia (noin 1000–500 eaa.). Vanhemmasta pronssikaudesta käytetään joskus myös sanaa varhaispronssikausi. Nuorakeraaminen kulttuuri Nuorakeraamisiksi kulttuureiksi kutsutaan neoliittisia kulttuureja, jotka levisivät laajalle alueelle Pohjois-, Keski- ja Itä-Euroopassa 3000- ja 2000-luvuilla eaa. Ne olivat niin sanottuja indoeurooppalaisia sotakirveskulttuureja, jotka levisivät ihmisen muuttoliikkeiden avulla. Suomessa nuorakeraaminen kulttuuri, jota täällä kutsutaan myös vasarakirveskulttuuriksi, vallitsi noin vuosina 3200–2600 eaa. Nuorakeraamiset kulttuurit levisivät myös Etelä-Ruotsiin, Tanskaan, Baltiaan ja Venäjälle. Nuorakeraaminen kulttuuri oli varhaisin maanviljelykulttuuri Valko-Venäjän-Baltian seuduilla Dneprin länsipuolella noin 2800 eaa.¹ . Nuorakeraamisen kulttuurin erityispiirteitä Nuorakeraaminen kulttuuri alkoi levitä myöhäisellä neoliittisella kaudella. Se kukoisti kuparikaudella sekä pronssikaudella eri alueilla 3200/2900 eaa. – n. 2300/1800 eaa. Ruotsissa ja Norjassa oli venekirveskulttuuri noin 2800 eaa. alkaen. Läntisessä keskisessä Itä-Euroopassa kulttuuriin liittyi palloamforakausi 3400–2800 eaa. sekä Badenin kulttuuri 3600–2800 eaa. Nuorakeraamiset kulttuurit saivat nimensä nuoramaisilla painanteilla koristelluista saviastioista. Toinen nimitys, sotakirveskulttuurit (Suomessa vasarakirveskulttuuri), viittaa erityisiin taitavasti muotoiltuihin, monesti venemäisiin kivikirveisiin. Niitä on arveltu joko sota-aseiksi tai kulttiesineiksi. Ne ovat kuparikirveiden jäljitelmiä.² Nuorakeraamista kulttuuria on kutsuttu myös yksittäishautakulttuuriksi. Vainajat haudattiin kukin omaan kuoppahautaan, miehet vasemmalle ja naiset oikealle kyljelleen, pää etelään. Joskus haudan päälle kasattiin kumpu mutta ei aina.³ Nuorakeraamisissa kulttuureissa harjoitettiin maanviljelyä ja karjanhoitoa. On arveltu, että kulttuurimuodolla olisi ollut yhteys indoeurooppalaisten kielten leviämiseen Euroopassa. Kulttuurin uskottiin levinneen laajalle alueelle migraation tai kansojen vaellusten myötä. Nykytutkijoista muun muassa Andrew Sherratt ja Ian Hodder näkevät nuorakeraamisessa kulttuurissa pikemminkin uuden uskonnon ja ideologian leviämisen.lähde? On yritetty selvittää myös antropologian avulla, tutkimalla hautalöytöjä, liittyikö nuorakeraamisen kulttuurin leviäminen kansojen vaellukseen. Muun muassa Baltiassa on löydetty nuorakeraamisen kulttuurin haudoista eri ihmistyyppejä jokseenkin samassa suhteessa kuin ajallisesti ja paikallisesti läheisistä toisten kulttuurien haudoista. Muun muassa antropologi Raissa Denisovan (1978) mukaan tämä tukee päätelmää, että nuorakeraamiseen kulttuuriin siirtyminen ei ole merkinnyt uuden väestön saapumista. Nuorakeraaminen kulttuuri eli vasarakirveskulttuuri Suomessa Nuorakeraaminen kulttuuri eli vasarakirveskulttuuri tai venekirveskulttuuri saapui Etelä- ja Lounais-Suomeen Koillis-Puolasta ja Baltiasta. Tämän on usein tulkittu merkitsevän uuden väestön saapumista, sillä monet nuorakeraamisen kulttuurin tavat poikkesivat kampakeraamisista. Nuorakeraaminen kulttuuri toi Suomeen uuden asumustyypin, majan.lähde? Nuorakeraaminen kulttuuri levisi Suomen lounais- ja eteläosaan suurin piirtein Kokkolan, Tampereen ja Viipurin kautta kulkevan linjan eteläpuolelle. Nuorakeraaminen kulttuuri erotti hyvin jyrkästi Suomen alueen lounais- ja eteläosat sisämaasta. Jako jatkui myöhemmissä kulttuureissa aina rautakaudelle asti. Nuorakeraamiset ihmiset eivät haudanneet vainajiaan kampakeraamisesta kulttuurista tuttuihin punamultahautoihin, vaan yksittäishautoihin ns. hocker-asentoon (kyyrypolviasento, jossa vainaja makaa vasemmalla kyljellään). Saviastiat kampakeraamisia astioita pienempiä ja pyöreitä ja niukkakoristeisia.² Astian yläreuna koristeltiin usein nuorapainanteilla, kalanruotokuvioilla tai vinoviivavyöhykkeillä. Kulttuurin asuinpaikat sijaitsevat vesistöjen lähellä. Ilmeisesti vesistöt olivat tärkeitä kulkureittejä. Niihin aikoihin kulkijoiden käytössä oli lähinnä koverrettu ruuhi tai nahkapohjainen vene – lautaveneitä ei ollut vielä .lähde? Löytöpaikat painottuvat Etelä- ja Länsi-Suomeen. Arkeologi Heikki Matiskaisen mukaan nuorakeraaminen kulttuuri saapui Suomeen uuden väestön mukana, kun taas Jukka Luoto uskoo kulttuurin levinneen aikaisemman väestön keskuuteen ilman merkittäviä väestöjen siirtymisiä.lähde? Usein on arveltu, että nuorakeraaminen kulttuuri toi maanviljelyn ja karjanhoidon Suomeen, mutta tästä ei ole löydetty selkeitä todisteita. Astioissa ei ole jälkiä viljan säilyttämisestä eikä maaperästä löydy viljelykasvien siitepölyä. Asuinpaikat ovat usein niittyjen lähellä, mikä voisi viitata eläinten laiduntamiseen. Ensimmäiset merkit vuohista Suomessa ovat nuorakeraamisen kulttuurin ajalta. Vasarakirveet Vasarakirveet tehtiin kivestä. Kiveen porattiin reikä ehkä luulla. Kirveet olivat jäljitelmiä kupariaseista, jotka olivat jo käytössä Kaakkois-Euroopan kalkoliittisissa kulttuureissa. Joihinkin vasarakirveisiin oli jopa tehty metalliaseeseen valumuotin reunoista jäänyttä jälkeä muistuttava harjanne. Kiveen tehtyyn reikään laitettiin varsi, josta asetta on pidetty. Reikä oli monissa vasarakirveissä niin pieni, että varren piti olla ohut. Myös reiän reunat ovat saattaneet olla niin ohuet, että ase helposti murtui taistelussa. On arveltu muun muassa näiden syiden perusteella, että lähinnä aseella osoitettiin statusasemaa tai että ase oli kulttiesine. Työntekoa varten olivat reiättömät kivikirveet.lähde? Nuorakeraamisen kulttuurin alatraditioita Yksi nuorakeraamisen kulttuurin alaperinne, Fatjanovo-Balanovon kulttuuri Venäjällä 3200–2300 eaa. (engl. Fatyanovo), oli nuorakeraamisen kulttuurin itäinen haara. Sen alue ulottui Pihkova-järveltä Keski-Volgalle ja Pohjois-Volgalle. Se jakaantui läntiseen Fatjanovon ja itäiseen Balanovon kulttuureihin.lähde? Katso myös - Badenin kulttuuri - Palloamforakulttuuri - Suomen esihistoria - Kampakeraaminen kulttuuri - Sredny Stogin kulttuuri Lähteet [1] First Farmers, Peter Bellwood 2005, Blackwell, sivu 69 [2] Nuorakeraaminen kulttuuri Esihistoria - kivikausi. Museovirasto. Viitattu 16.3.2013. [3] The Bronze Age Encyclopedia Britannica [4] Valter Lang: Some aspects of ther Corded Ware Culture east of the Baltic sea. Löytyy teoksesta: The Roots of Peoples and Languages of Northern Eurasia. Ed by K.Julku, K.Wiik (1998) ISBN 951-97040-2-7. Lang viittaa primaarilähteeseen: Raissa Denisova: Auklas keramikas kulturas cilšu genese un ražotajsaimniec ibas attistiba austrum baltija - Arkeologia un etnografija (1987) [5] Nuorakeramiikka Suomen esihistoriallinen keramiikka. Helsingin Yliopisto Arkeologian laitos. Viitattu 16.3.2013. [6] levintäkartta Suomessa Helsingin Yliopisto Arkeologian laitos [7] Peter Jordan, Marek Zvelebil: Ceramics Before Farming: The Dispersal of Pottery Among Prehistoric Eurasian Hunter-Gatherers, s. 312. Left Coast Press, 2010. ISBN 9781598742459. Google Books (viitattu 16.3.2013). Nuorempi roomalainen rautakausi Nuorempi roomalainen rautakausi tarkoittaa Pohjoismaiden esihistoriassa noin vuosia 200–400 jaa.¹ Rooman valtakunta heikkeni tällöin, mutta se oli yhä voimatekijä, jonka vaikutus ulottui voimakkaana Itämerelle saakka. Aikakausi oli sotaisa ja kuohuva. Esimerkiksi Tanskan alueelta tehdyt kuuluisat sotasaalislöydöt kertovat kovista taisteluista Skandinavian muodostumassa olleiden, aikaisempaa kiinteämpien yhteiskuntien välillä. Nuorempi roomalainen rautakausi Suomessa Arkeologisia löytöjä tunnetaan lähinnä Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan rannikon läheisiltä seuduilta, joissa metalliesineitä (aseita ja koruja) laitettiin hautoihin. Hautalöytöjä tunnetaan myös Pirkanmaalta, Kanta- ja Päijät-Hämeestä, Keski-Pohjanmaalta ja jopa Keski-Suomesta (Viitasaari). Oululaiset arkeologit ovat 1980-luvulta lähtien löytäneet kalmistoja (hautapaikkoja) myös Perämeren rannikoilta (Oulun Kaakkuri, Raahen (Saloisten) Tervakangas, Tornion Rakanmäki). Muissakin maan osissa asuinpaikkalöydöt kertovat asutuksesta (mm. Luukonsaaren keramiikka Järvi-Suomessa). Suomen rannikkojen väestö ylläpiti yhteyksiä sekä Skandinaviaan että Baltiaan, minkä lisäksi joitakin esineitä saapui myös Keski-Venäjän suomensukuisten väestöjen asuinalueilta. Rikkaat hautalöydöt mm. Laitilan Soukaisissa ja Salon (ent. Uskela) Ketohaassa kertovat jonkinlaisen yhteiskunnallisen "yläluokan" muodostumisesta. Soukaisten röykkiöhaudasta löytyi kaksi rinnakkaista kiviarkkua, joista toinen sisälsi keihäänkärkiparin. Rikkaammassa kiviarkussa oli keihäänkärkipari, kilpi, miekka hopeahelaisessa tupessa sekä lasinen juomasarvi ja pronssisanko, jotka oli valmistettu Rooman valtakunnan alueella. Professorit Ella Kivikoski ja Unto Salo ovat tulkinneet hautojen kuuluvan Gotlannista tulleelle mahtimiehelle, jopa "ruhtinaalle", ja tämän aseenkantajalle. Arkeologi Christian Carpelan puolestaan on nähnyt haudassa myös paikallisia piirteitä ja pitänyt sitä todisteena moneen eri suuntaan ulottuvista yhteyksistä. Ketohaan röykkiöhaudasta tunnetaan kultaisen kaularenkaan kappaleita, jotka viittaavat korkean tason yhteyksiin Skandinaviaan. Nousiaisista on jo 1700-luvulla löydetty kuuluisa kultainen kaularengas, jota säilytetään Tukholmassa. Katso myös - Vanhempi roomalainen rautakausi Lähteet [1] Minna Helminen: Rautakausi Otavan Opisto. Viitattu 23.7.2012. Kirjallisuutta - Keskitalo, Oiva: Suomen nuoremman roomalaisen rautakauden löydöt. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Moniste N:o 22. 1979. - Schauman-Lönnqvist, Marianne: Iron Age Studies In Salo III. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 89:2. Helsinki 1988. Paasiarkku Paasiarkku on kivipaasista tai hiekkakivilaatoista tehtyjä arkkumainen neoliittisen kivikauden¹ hautarakenne. Paasiarkuissa voi olla joko pääty- tai sivupaadet tai molemmat. Hautaushetkellä paasiarkussa on voinut olla myös puinen arkku. Vainaja on myös voinut olla kiedottu esimerkiksi eläimen taljaan. Paasiarkkuja on tasaisen maan alla, maakummussa tai kiviröykkiössä¹ . Niitä on voitu käyttää myös polttohautauksessa ja sijoittaa siihen vainajan luut. Paasiarkkuja on tavattu esihistoriallisista löydöistä. Niiden jäännöksiä on vielä joissakin tutkimattomissa hautaröykkiössä sekä esimerkiksi Raumalla Sammallahdenmäessä yhdessä Volter Högmanin 1800-luvulla tutkimusten jälkeen rekonstruoimassa hautaröykkiössä.² Euran Lähteenmäessä on paasiarkku, joka on 23 metriä laajassa kiviröykkiössä. Arkun ympärillä on yhdeksän metrin pituinen kylmämuuraus. Paasiarkuista pienimmät ovat olleet 1,2 metrisiä. Vainajan mittaisia, parimetrisiä paasiarkkuja on löydetty koko pronssikauden ajalta, ja tapaa on siten käytetty polttohautauksen rinnalla.³ Paasiarkku on ollut käytössä yleisesti Euroopasa ja myös Suomessa.¹ Lähteet [1] WSOY Iso tietosanakirja 7, s. 103, WSOY 1997 ISBN 951-0-20163-4 [2] Sammallahdenmäki, Nba.fi [3] Euran Lähteenmäen paasiarkku, myös kuva Pöljän keramiikka Pöljän keramiikka on lähinnä Itä-Suomessa ja eteläisessä Pohjois-Suomessa myöhäisellä kivikaudella esiintynyttä ohutseinäistä, taitavasti tehtyä asbestisekoitteista kivikauden keramiikkaa. Pöljän keramiikka pohjautunee alun perin kampakeramiikkaan ja Kierikin keramiikkaan. Pöljän keramiikka on saanut nimensä Siilinjärven Pöljän kylässä vuonna 1927 tehdyn löydön mukaan. Pöljän keramiikka Pöljän keramiikka oli asbestin ja muun seosaineen sekaista keramiikkaa, jossa oli harvakseltaan kampakoristelua. Astioiden reunat oli taitettu sisään laskokseksi¹ . Koska Pöljän keramiikassa käytettiin asbestia, saatiin tehtyä suuria ohutseinäisiä astioita² . Näin ollen Pöljän keramiikka oli teknisesti korkeatasoista. Pöljän keramiikka oli runsasta Suomen itäisellä järvialueella Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa, Kainuussa ja myös Perämeren rannikolla Pohjanmaalla. Pöljän keramiikan levinneisyys ulottui myös Etelä-Savoon, Kymenlaaksoon, Keski-Suomeen ja Etelä-Lappiin³ . Pöljän keramiikka oli pääosin itä- ja pohjoissuomalainen, ja sitä esiintyi joskus rannikollakin. Lännempänä tehtiin Pyheensillan keramiikkaa, joka muistutti Pöljän keramiikkaa. Katso myös - Kampakeramiikka - Kierikin keramiikka - Pyheensillan keramiikka - Jätinkirkko Viitteet [1] https://extras.csc.fi/arctinet/kivikaus/m2/2_7_1.htm [2] http://www.avoinmuseo.fi/kivikaudenkyla/rusaesineet.shtml [3] http://www.helsinki.fi/hum/arla/keram/polja.html#Levintakartta Ristiretkiaika Ristiretkiaika tai Suomen varhaiskristillinen aika (1025 – 1300 jaa.¹ tai 1050 – 1300 jaa.² ) on Suomen rautakauteen liittyvä arkeologinen periodinimitys. Ristiretkiajan päättyessä Suomessa alkoi keskiaika. Nimitys Kun nimitys "ristiretkiaika" otettiin käyttöön 1800-luvun lopulla Karjalan tutkimuksen yhteydessä, tähän vaiheeseen ajoittuvien arkeologisten löytöjen uskottiin olevan samanaikaisia kuin Suomeen tehdyt (todelliset tai tarunomaiset) ristiretket. Nimitys on osaksi perusteeton, sillä varsinaiset ristiretket Pyhälle maalle aloitettiin vasta 1090-luvulla. Itämeren piirissä voidaan ristiretkistä puhua varmuudella vuoden 1147 jälkeen, kun paavi Eugenius III:n bullassa luvattiin synninpäästö pakanoille, jotka ottivat ristin kantaakseen.² Nykyisin tiedetään, että ristiretket eivät alkaneet heti viikinkiajan jälkeen, vaan kristinusko sai kannatusta vaikuttaen rinnakkain pakanallisen alkuperäisuskomusten kanssa tietyissä osissa Lounais-Suomea. Parempi nimitys aikakauden alkupuoliskolle lienee varhaiskristillinen aika (1050 – 1155).² Päättyminen Ristiretkiajan katsotaan päättyvän, kun Suomen alueen asukkaat siirtyvät selvästi kristillisiin hautaustapoihin. Länsi-Suomessa tämä tapahtuu lopullisesti vuoteen 1250 tultaessa, Itä-Suomessa ja Karjalassa myöhemmin. Kristinuskon leviäminen Suomeen oli kuitenkin alkanut jo aikaisemmin. Ristiretkiajan katsotaan olleen rauhatonta aikaa, sillä Suomi jäi keskelle kahden laajentumishaluisen valtakunnan (Ruotsi ja Novgorod) sekä kirkkokunnan (katolinen ja ortodoksinen) yhteentörmäystä. Ristiretkiaikaan ajoittuvat löydöt ovat peräisin lähinnä Lounais-Suomesta, Hämeestä, Etelä-Savosta ja Laatokan Karjalasta. Pienempi määrä asutusta oli muuallakin. Katso myös - Ristiretket Suomeen - Suomen esihistoria Lähteet - Vahtola, Jouko: Suomen historia. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. [1] Rautakausi Museovirasto. Viitattu 31.7.2012. [2] Vahtola, Jouko: Suomen historia, 2003, s.29-33 Satakuntalaitos Satakuntalaitos (ruots. hundare) on viikinkiajalta ja varhaiskeskiajalta periytyvä skandinaavinen sota- ja hallintojärjestelmä, joka oli käytössä Sveanmaalla. Myöhemmin keskiajalla satakuntalaitoksesta kehittyi ledunglaitos. Götanmaalla, Norjassa ja Tanskassa satakuntalaitosta vastasivat kihlakunnat (härad). Joidenkin tutkijoiden mukaan Keski-Ruotsin satakuntalaitos olisi ulottunut myös Suomeen, Satakunnan maakuntaan sekä Muinais-Kalantiin eli nykyisen Vakka-Suomen alueelle. Järjestelmän alkuperä ja toiminta Satakuntalaitoksen juuret ovat paljon keskiaikaa vanhemmat. Se oli käytössä jo Rooman valtakunnassa sekä myöhemmin germaaneilla. Vastaavanlainen järjestelmä oli viikinkiaikana myös Englannissa ja Walesissa. Englantilaisen mallin mukaan sellainen luotiin osaan Pohjois-Amerikan siirtokunnista. Sveanmaan satakuntalaitoksessa sata talonpoikaa varusti hallitsijan käyttöön yhden laivan miehistöineen. Aluksissa oli kaksitoista airoparia ja jokainen airopari oli jaettu kahdeksan miehen kesken. Yhdeksänkymmenenkuuden soutajan lisäksi "satakuntaan" kuului neljä laivan ohjauksesta ja navigoinnista vastannutta talonpoikaa. Viikinkiaikana Englantiin syntyneessä järjestelmässä sadan talon muodostama yksikkö oli vastuussa oman alueensa hallinnollisesta, oikeudellisesta ja sotilaallisesta toiminnasta. Eri puolilla maata oli käytössä myös muita vastaavia laitoksia, kuten Koillis-Englannin wapentakes ja pohjoisen ward. Satakuntalaitos Suomessa Eräiden tutkijoiden mukaan Sveanmaan satakuntalaitos olisi ulottunut myös Satakunnan maakuntaan ja Kalannin seudulle. Tämä olisi tapahtunut jo ennen 1100-lukua, jolloin Suomi liitettiin osaksi Sveanmaata ja Göötanmaata, joista myöhemmin muodostui Helsigen kanssa Ruotsin kuningaskunta. Näkemystä kannattaa esimerkiksi professori Unto Salo. Hänen mukaansa Satakunnan maakunnan nimi olisi suoraan käännetty ruotsin kielen hundaresta ja myöhemmät Satakunnan kahdeksan emäpitäjää olisivat muodostuneet satakuntalaitoksen pohjalta. ¹ ² Perusteluina esitetään nimen lisäksi sitä, että Satakunnasta puuttuvat lähes kokonaan muinaslinnat, joita naapurimaakunnista Hämeestä ja Varsinais-Suomesta löytyy kymmeniä. Lisäksi Satakunnasta ja Kalannista puuttuvat kokonaan rautakautiset aarrekätköt, esinelöytöjä on tehty vain asuin- ja hautapaikoilta. Tämän on katsottu johtuneen siitä, että alueet olivat jonkinlaisessa liittosuhteessa Keski-Ruotsin kanssa, eikä näin ollut tarvetta puolustuslinnoihin tai arvoesineiden kätkemiseen. ³ Osa tutkijoista ei kuitenkaan pidä näitä tulkintoja paikkaansapitävinä. Lähteet [1] Kotikielenseura/Suomi, Häme ja Satakunta Viitattu 12.9.2012 [2] Pirkkalan kunta/Pirkkalan hallintopitäjän ja kirkkopitäjän ikä Viitattu 12.9.2012 [3] Pro Karelia/Kartta Suomen muinaislinnoista ja aarrekätköistä Viitattu 12.9.2012 Suomalaisten alkuperä Suomalaisten alkuperä on varsin epäselvä ja kiistanalainenkin käsite. Tässä artikkelissa sillä tarkoitetaan suomen kielen esihistoriallista alkuperää sekä nykyisin suomalaisiksi kutsutun ihmisryhmän geneettisiä juuria. Tutkimushistoria Rotuteoriat 1800-luvulla syntyi Euroopassa käsitys suomalaisten mongolisuudesta ja tiedemiehet, jotka eivät olleet välttämättä edes nähneet suomalaisia, kirjoittivat suomalaisten itäisestä ulkonäöstä. Suomalaisten kerrottiin olevan tummia, lyhytkasvuisia ja vinosilmäisiä. Erään ranskalaisen tutkijan mukaan suomalaiset olivat muutoin saamelaisten näköisiä, paitsi että suomalaisilla oli tummempi iho. Eräs Suomessa käynyt saksalainen ihmetteli, miksei Suomessa asunutkaan suomalaisia, kun kuvatunlaisia ihmisiä ei löytynyt. Eräs Helsingin-matkaaja taas luuli nähneensä sekä germaaneja että mongoleja – ja mongoleillakin sen germaanipiirteen, että nämä olivat vaaleita.¹ Kielitiede: suomalaiset Volgan mutkasta Monet kielitieteilijät pitävät edelleen Volgan mutkan aluetta perustelluimpana uralilaisen alkukodin seutuna, mistä uralilainen kieli olisi levinnyt itään ja länteen.² ³ ⁴ Arkeologia: jatkuvuusteoria syntyy 1960-luvulla arkeologiset tiedot olivat jo niin laajat, että aikaisemmalle näkemykselle Lounais-Suomen asutuksen katkeamisesta ei enää nähty perusteita. Carl Fredrik Meinander osoitti asutuksen jatkuneen pronssi­kaudelta rauta­kaudelle. Melko nopeasti jatkuvuus ulotettiin kivi­kauteen saakka, ja Tvärminnen symposiumissa vuonna 1980 arkeologit jo yleisesti kannattivat Lounais-Suomen suomalaisen jatkuvuuden venyttämistä kivikauteen, vaikka kielentutkijat eivät vielä yleisesti yhtyneetkään tähän näkemykseen. Kuitenkin seuraavina vuosikymmeninä suomalaisten alkuperän osalta vakiintui niin sanottu maltillinen jatkuvuusteoria, jossa Suomen uralilaistuminen liitettiin tyypillisen kampa­keramiikan leviämiseen (noin 3900 eaa.), ja Lammin symposiumiin 1997 tultaessa kielitieteilijöidenkin enemmistö oli asettunut tukemaan maltillista jatkuvuusteoriaa. ⁷ Kuitenkin jo 1970-luvulla oli ehdotettu, että arkeologisen aineiston perusteella Suomessa olisi asuttu yhtäjaksoisesti jo noin 10 000 vuotta, joten jo Suomen ensimmäiset asuttajat olisivat olleet suomalaisten esivanhempia. Tällöin väläyteltiin ensimmäistä kertaa, että jo Suomen alkuasuttajat olisivat saattaneet olla kieleltään uralilaisia. (Tätä näkemystä voidaan kutsua radikaaliksi tai syväksi jatkuvuusteoriaksi.) Kuitenkin vasta 1980-luvun lopulla ajatus asutusjatkuvuudesta Suomessa jää­kaudesta alkaen alkoi saada kannatusta tutkijapiireissä,⁹ ja alettiin enenevässä määrin esittää, että myös kielellinen jatkuvuus palautuisi jo alkuasuttajiin. ¹⁰ ¹¹ Radikaali jatkuvuusteoria ei kuitenkaan saavuttanut laajempaa suosiota, koska sen nähtiin olevan ristiriidassa kielitieteen tulosten kanssa. Lisäksi havaittiin, että maltillista ja radikaalia jatkuvuusteoriaa perusteltiin aivan samoilla jatkuvuusargumenteilla, joten metodi osoittautui epäluotettavaksi.¹² ¹³ Myöhäisempiä vaikutusaaltoja Yleisesti oletetaan, että kyseessä olisi ollut muutaman sadan tai ehkä noin tuhannen yksilön populaatio indo­eurooppalaisen kielen puhujia. Aikaisemmin nuora­keraamikkojen kieltä pidettiin balttilaisena, mutta kun vanha - levikiltään läntinen, mutta kantaindoeuroopan tasoon viittaava - lainasanakerrostuma 1980-luvulla löydettiin, nähtiin perustelluksi yhdistää juuri se nuorakeramiikan leviämiseen.¹⁴ ¹⁵ Perinteisen "matalan" jatkuvuusteorian mukaan nuorakeraamisen migraation johdosta suomalais-ugrilainen kieli alkoi muuntua lounaisrannikolla kanta­suomeksi, kun taas vähemmälle nuorakeraamiselle vaikutukselle altistuneessa sisämaassa kieli alkoi kehittyä kantasaameksi. Pronssikaudella yhteydet länteen ja mahdollinen skandinaavinen siirtolaisuus eriyttivät väestöjä entisestään ja toivat itä­meren­suomeen germaanisia lainoja.¹⁶ Suomen väestön alkuperä Geenitutkimus H.R. Nevanlinnan 1970-luvulla tekemän tutkimuksen mukaan suomalaisten perimässä olisi idästä (Aasiasta) peräisin olevaa "itäistä komponenttia" 20–30 prosenttia ja loput olisivat Länsi-Euroopasta. Tämä on kuitenkin usein ymmärretty väärin siten, ettei indoeurooppalaisilla kansoilla olisi tätä komponenttia ja että suomalaiset olisivat erityisen "itäinen" kansa. Kaikissa Euroopan kansoissa on kuitenkin itäistä komponenttia, eikä suomalaisten itäinen osuus ole mitenkään merkittävä.¹⁷ Suomalaisten länsipuolella olevilla kansoilla on hivenen enemmän läntistä komponenttia, itäpuolella taas hivenen enemmän itäistä. Itäisyys nousee vähän kerrallaan itään mentäessä ja laskee hitaasti mentäessä länteen. Vasta Uralin itäpuolella itäisen komponentin pitoisuus alkaa kasvaa jyrkemmin. Mikään Euroopan kansa ei kuitenkaan ole vailla itäisiä geenejä, jotka ovat luultavasti olleet yksi elementti jo muinaisessa eurooppalaisuudessa. Samalla tavalla mikään aasialainen kansa ei ole vailla läntisiä geenejä. Ruotsalaisetkin ovat vain asteen verran suomalaisia läntisempiä geeneiltään, läntisemmän sijaintinsa vuoksi. Geneettisesti läntisimmänkin Euraasian kansan baskien geeneissä yli kymmenesosa (12,4 %) on itäistä komponenttia.¹⁷ Suomalaisten eurooppalaisuus Useat autosomien (kromosomit jotka peritään molemmilta vanhemmilta) geenien tutkimukset osoittavat suomalaisen perimän poikkeavan suhteellisen vähän muista eurooppalaisista. Suomalaiset tosin poikkeavat Cavalli-Sforzan aineistossa havaittavasti muista länsieurooppalaisista, jotka ovat lähisukulaisia keskenään (esimerkiksi ruotsalaiset ovat geneettisesti läheisempää sukua englantilaisille kuin suomalaisille), mutta eivät mitenkään merkittävästi. Enemmän keskiverroista länsieurooppalaisista poikkeavat esimerkiksi saamelaiset, sardinialaiset ja kreikkalaiset. Eristyneet islantilaisetkaan eivät kuulu toisilleen lähisukuisten länsieurooppalaisten ryhmään. Cavalli-Sforzan johtopäätöksiä on arvosteltu yliyksinkertaistaviksi. Yleensäkään geenitutkimus ei ole osoittautunut sellaiseksi kansojen sukulaisuussuhteiden lopulliseksi ja yksiselitteiseksi paljastajaksi kuin on saatettu luulla, vaan senkin tulokset ovat usein ristiriitaisia ja monitulkintaisia.¹⁸ Genominlaajuiset tutkimukset Elokuussa 2008 kuva suomalaisten geneettisestä taustasta suhteessa muuhun Euroopan väestöön sai kuitenkin jälleen uusia piirteitä kun hollantilaisen Erasmuksen yliopiston tutkijaryhmä Manfred Kayserin johdolla havaitsi suomalaisten poikkeavan merkittävimmin muista tutkimuksen kohteena olleista eurooppalaisista väestöistä. Tutkimus ilmestyi tieteellisessä julkaisussa Current Biology (7.8.2008) ja siitä kertoi New York Times 13.8.2008¹⁹ . Samansuuntaisia tuloksia suomalaisten eroista läntisen Euroopan väestöihin on saatu muissakin genominlaajuisissa tutkimuksissa; näitä on ilmestynyt vuodesta 2008 lähtien, ja niitä pidetään luotettavina vertailuun otetun suuren markkerimäärän (satojatuhansia) vuoksi.²⁰ Vuonna 2008 julkaistu suomalaistutkimus paljasti suuria eroja itä- ja länsisuomalaisten perimässä. Tutkimuksen mukaan itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin englantilaiset saksalaisista. Suurten eroavaisuuksien syynä pidetään eristymistä. Suomalaisten geneettiset juuret ovat tutkimuksen mukaan pääosin Keski-Euroopassa.²¹ Itäsuomalaiset eivät kuitenkaan näytä olevan yhtään lähempänä venäläisiä kuin länsisuomalaiset, vaan päinvastoin: länsisuomalaisten FST-etäisyys sekä venäläisiin että ruotsalaisiin on noin 30, itäsuomalaisilla molempiin noin 70.²² Genominlaajuiset tutkimukset ovat osoittaneet, että FST-arvojen perusteella suomalaisten sisäinen variaatio on suurempaa kuin missään muussa Euroopan maassa. Suurin FST-etäisyys eri alueiden suomalaisten välillä on noin 60, kun suurin FST-etäisyys eri alueiden ruotsalaisten välillä on noin 25 ja esimerkiksi eri alueiden saksalaisten välillä vielä paljon pienempi. ²³ ²⁴ Keskinäiset FST-etäisyydet esimerkiksi saksalaisten, ranskalaisten ja unkarilaisten välillä ovat noin 10, ja samoin virolaisten, venäläisten ja puolalaisten välillä noin 10.²⁵ Eri puolilta maata kotoisin olevat suomalaiset saattavat siis olla nykytasolla geneettisesti kauempana toisistaan kuin eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevat henkilöt; on tosin huomattava, että suomalaisten geenipohja on suuressa määrin yhteinen, joten nykytason geneettiset erot johtunevat geneettisestä ajautumisesta.²⁶ Suomalaisten lähimmät geneettiset sukulaiset ovat virolaiset (FST-etäisyys helsinkiläisiin 40, kuusamolaisiin 90) ja ruotsalaiset (FST-etäisyys helsinkiläisiin 50, kuusamolaisiin 100). Y-kromosomi ja isälinjat Vain isältä pojalle periytyvän Y-kromosomin avulla tutkittavissa isälinjoissa on nähtävissä suomalaisten itäisyys: noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu haploryhmään (isälinjaan) N1c (entinen N3, entinen Hg16). Tämä isälinja on yleinen koko pohjoisessa Euraasiassa, ja vielä balteilla sen esiintymistiheys (frekvenssi) on yli 40 %,²⁷ mutta Skandinaviassa (saamelaisia lukuun ottamatta) ja Puolassa sen pitoisuus on jo huomattavasti pienempi. Pohjois-Savossa tämän isälinjan esiintymistiheys on lähes 80 %, ²⁸ ja yhtä korkeita lukemia on saatu Itä-Siperian turkinsukuisilta jakuuteilta (saha) ²⁹ Suomen kielen alkuperä Viime aikoina on esitetty perusteluja uralilaisen ekspansion myöhäisyyden puolesta: kantaurali olisi alkanut levitä vasta pronssikauden alussa (noin 2000 eaa.) Kama-joelta itään ja länteen, eikä Lounais-Suomen kampa- ja nuorakeraamisen kulttuurin kohtaamisella siis voisikaan olla mitään tekemistä uralilaisen kielen kanssa. ³⁰ ³¹ Tämän käsityksen mukaan itämerensuomalainen kieli olisi levinnyt Suomen alueelle ajanlaskun alun tienoilla.³⁰ Katso myös - Suomen esihistoria - Suomen asutushistoria - Eurooppalaisten alkuperä - Indoeurooppalaisten alkuperä - Uralilaiset kielet - Indoeurooppalaiset kielet - Nostraattiset kielet - Itämerensuomalaiset kielet - Suomalais-ugrilaiset kielet Lähteet [1] Aira Kemiläinen (toim.): Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset (1985) [2] Kulonen, Ulla-Maija 2002: Kielitiede ja Suomen väestön juuret. Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Toim. Riho Grünthal. Tietolipas 180. SKS, Helsinki 2002. http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/hum/kulonen102-116.pdf [3] Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf [4] Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, Helsinki. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf [5] Meinander, C. F. 1969: Dåvits. En essä om förromersk järnålder. Finskt Museum 1969. [6] Gallén, Jarl (toim.) 1984: Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 131. Suomen tiedeseura. [7] Fogelberg, Paul (toim.) 1999: Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Suomen tiedeseura. [8] Salo, Unto 1978: Suomen esihistoriallisen rannikkoasutuksen etnisiä ongelmia. Nimistöntutkimus ja paikallishistoria. Paikallishistoriallisen toimiston julkaisuja n:o 2. [9] http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_tulost_0 [10] Nuñez, Milton 1987: A Model for the Early Settlement of Finland. – Fennoscandia Archaeologica 4. [11] Wiik, Kalevi 1997: Suomalais-ugrilaista ääntämistä germaanisissa kielissä. – Tieteessä tapahtuu 4/1997. http://www.tieteessatapahtuu.fi/497/wiiktt4_97.pdf [12] Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. – Muinaistutkija 4/2001. http://cc.oulu.fi/~anaikio/Heimovaelluksista_jatkuvuuteen.pdf [13] Häkkinen, Jaakko 2006: Uralilaisen kantakielen tutkiminen. – Tieteessä tapahtuu 1/2006. http://www.tieteessatapahtuu.fi/0106/hakkinen.pdf [14] Koivulehto, Jorma 1983: Suomalaisten maahanmuutto indoeurooppalaisten lainasanojen valossa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 78 [15] Kallio, Petri 1998: Vanhojen balttilaisten lainasanojen ajoittamisesta. Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228. [16] http://www.nba.fi/fi/skm_opetus_esihist_tulost_0 [17] Niskanen, Markku: The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View (PDF) 2002. Viitattu 21.3.2008. (englanniksi) [18] http://www.tiede.fi/arkisto/print.php?id=278&vl=2002 Tiede 30.11.1999, "Suomalaisten alkuperä hahmottuu pirullisen hitaasti" [19] New York Times 13.8.2008 [20] Salmela E, Lappalainen T, Fransson I, Andersen P. M, Dahlman-Wright K, Fiebig A, Sistonen P, Savontaus M-L, Schreiber S, Kere J, Lahermo P 2008: Genome-Wide Analysis of Single Nucleotide Polymorphisms Uncovers Population Structure in Northern Europe. – PLoS ONE 2008. [21] Jussi Pullinen. Maakuntien geeniperimät poikkeavat jyrkästi toisistaan HS Arkisto 20.10.2008. [22] Salmela et al. 2011: Swedish Population Substructure Revealed by Genome- Wide Single Nucleotide Polymorphism Data. - PLoS ONE 6, issue 2. [23] Salmela et al. 2011: Swedish Population Substructure Revealed by Genome- Wide Single Nucleotide Polymorphism Data. - PLoS ONE 6, issue 2. [24] Jakkula et al. 2008: The Genome-wide Patterns of Variation Expose Significant Substructure in a Founder Population. - The American Journal of Human Genetics 83. [25] Nelis et al. 2009: Genetic Structure of Europeans: A View from the North-East. – PLoS ONE 5 / 2009. [26] Jaakko Häkkinen, Suomalaisten alkuperä. Uusi Suomi 4.4.2013. Tallennettu 20.12.2013 [27] Lappalainen T, Laitinen V, Salmela E, Andersen P, Huoponen K, Savontaus M-L, Lahermo P. 2008: Migration Waves to the Baltic Sea Region. – Annals of Human Genetics 72. [28] Lappalainen T. ym. 2006: Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective. – Gene 376. [29] Tambets K. ym. 2004: The Western and Eastern Roots of the Saami – the Story of Genetic 'Outliers' Told by Mitochondrial DNA and Y Chromosomes. – American Journal of Human Genetics 74. [30] Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1/2006. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf [31] Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, Helsinki. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf Aiheesta muualla - Suomi DNA-projekti - "Suomalaisten juuret" -keskusteluketju Kaltio-lehdessä - A. Marcantonio lausuma kielitieteen tutkimuksesta 4/2004 Kaltio-lehdessä + Ante ja Aslak Aikion Wiikiä kritisoiva kirjoitus Kaltio-lehdessä + Raimo Anttilan ja Petri Kallion "Suur-Suomen tiede harhapoluilla" Kaltio-lehdessä - Jaakko Häkkisen puolikuiva alkuperäsivusto + Jaakko Häkkisen arvostelu Pauli Saukkosen kirjasta "Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma" Tieteessä Tapahtuu -lehdessä + Pauli Saukkosen vastine Jaakko Häkkisen kritiikkiin Tieteessä Tapahtuu -lehdessä + Jaakko Häkkisen vastaus Pauli SaukkoselleTieteessä Tapahtuu -lehdessä - Jani Kaaro: Suomalaisten uudet juuret. Tiede 13.12.2010. Suomen historia Suomen muinaiset kuninkaat Suomen muinaisilla kuninkailla viitataan mielikuvaan kuninkaista, joita suomalaisilla on ajateltu olleen ennen Ruotsin vallan aikaa. Sana kuningas on germaaninen lainasana, mutta se on esiintynyt itämerensuomalaisissa kielissä jo kauan ennen 1200-luvulla tapahtunutta Ruotsin vallan alkua Suomessa.¹ Suomen alueen rautakautisista muinaiskuninkaista on esitetty monenlaisia käsityksiä. Islantilaisiin saagateksteihin sisältyy enimmäkseen tarunomaisia mainintoja kuninkaista, jotka ehkä yhdistettiin Suomeen.² Esihistorialliset kuninkaat tieteen näkökulmasta Kuningas-sanan alkuperästä ja varhaisesta merkityksestä Suomen sana kuningas on germaanilaina mutta lainautunut varsin paljon varhemmin kuin arveli mm. H. G. Porthan. Muinainen germaanikielen sana, josta suomen sana kuningas on tullut, oli kuningaz. Tämäkin on hyvä osoitus siitä, miten suomi on säilyttänyt muinaisuudessa germaaneilta lainaamansa sanan selvästi lähempänä kyseistä germaanisanaa kuin germaanikielet, vrt. ruotsin konung tai kung, saksan König ja englannin king. On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö ainakin joskus kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä kuninkaiksi.³ ⁴ Historiantutkija Jouko Vahtola katsoo, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, yksittäisten verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden nokkamiehiä.³ On selvää, että tässä käytössä sana kuningas tarkoitti hyvin toisenlaista kuin selvästi järjestäytyneen kuningaskunnan valtionpäämiestä. Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista ei toistaiseksi ole vakuuttavaa arkeologista eikä historiallista todistusaineistoa. Arkeologiset lähteet Luotettavien kirjallisten lähteiden puuttuessa kuva rautakautisen Suomen alueen yhteiskunnallisista oloista pitää muodostaa arkeologisten lähteiden perusteella. Arkeologit ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja hierarkisoituminen eivät rautakaudella kehittyneet nykyisen Suomen alueella yhtä pitkälle kuin Skandinavian eteläisillä keskusalueilla, joilta käsin Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtioiden alkumuodot syntyivät viimeistään viikinkiajalla. Eron uskotaan johtuneen muun muassa Suomen alueen harvasta asutuksesta, niukasta väestöpohjasta, syrjäisestä sijainnista ja maanviljelyn vaatimattomista edellytyksistä. Arvokkaiden ase- ja korulöytöjen leviäminen Lounais-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle on tosin tulkittu merkiksi jonkinlaisen yläluokan muodostumisesta myös näillä alueilla roomalaiselta rautakaudelta (0–400 jaa.) lähtien. Suomessakin on muun muassa linnavuorten perusteella esitetty tulkintoja maakunnallisten puolustusorganisaatioiden olemassaolosta ainakin Hämeessä ja Satakunnassa. Näitä teorioita on J.-P. Taavitsainen on arvostellut . ⁸ ⁹ Suurin osa nykytutkijoista kuitenkin katsoo, että Hämeen linnaketjua koskevan teoria on hyvin varteenotettava .¹⁰ Päälliköitä tai paikallisia mahtimiehiä oli Suomessakin. Tämän todistavat runsaasti arvokkaita metalliesineitä sisältävät haudat, jotka ilmaantuvat löytöaineistoon jo roomalaisella rautakaudella. Varhaisena esimerkkinä mahdollisesta paikallisen "ruhtinaan" tai "kuninkaan" haudasta on mainittu muun muassa Laitilan Soukaisten röykkiöhauta 200-luvulta.¹¹ Suurempi määrä tällaisia hautauksia tunnetaan merovingiajalta, kuten Euran Pappilanmäen¹² ¹³ sekä Isonkyrön Pukkilan ja Vähänkyrön Kaavontönkän haudat.¹⁴ Suomessa oli käynnissä paikallisen eliitin muodostuminen ja kehitys, joka olisi ehkä ajan myötä voinut muodostaa sinnekin yhtenäisen kuningaskunnan. Omavarainen kehitys hidastui, kun Suomen läntiset asutusalueet 1300-luvun kuluessa liitettiin osaksi Svean- ja Göötanmaan vaikutuspiiriä.¹⁵ Norjalainen arkeologi Björn Myhre katsoo Suomessa olleen rautakaudella päällikkökuntia ja "pienkuningaskuntia".¹⁶ Tekstimainintoja Suomen alueen kuninkaista Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagasta, joka kirjoitettiin Islannissa noin vuosina 1230–1240. Saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton.¹⁷ Saagassa mainittujen kveenien alkuperästä on esitetty monia erilaisia oletuksia: olivatko he Etelä-Pohjanmaan asukkaita, Ylä-Satakunnasta ja Hämeestä tai vaihtoehtoisesti Varsinais-Suomesta ja Ala-Satakunnasta saapuvia eränkävijöitä vai Peräpohjolan jokilaaksojen eteläsuomalaisia uudisasukkaita? "Kvenlandissa" eli Perämeren alueella he joka tapauksessa joutuivat kosketuksiin ja ehkä selkkauksiinkin karjalaisten asuttajien ja eränkävijöiden kanssa. Faravid-nimi on muinaisnorjankielinen, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi "Kaukomielen" tai "Kaukamoisen" kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.¹⁷ ¹⁸ Faravid-kertomukseen ei liity sellaisia aineksia, jotka voisi tunnistaa myyttisiksi (kuten yliluonnollisia ilmiöitä, jumalia tai taruolentoja). Ei-myyttisetkin saagat ovat pikemminkin oman aikansa kaunokirjallisuutta kuin historiallisia dokumentteja, mutta niillä voi olla jonkinlainen yhteys historiallisiin tapahtumiin. Monien tutkijoiden mukaan on mahdollista, että Faravid todella oli miesjoukkoa tai sotaretkeä johtanut päällikkö Suomessa. Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi heidän mielestään 1100-luku.¹⁸ Arabialainen maantieteilijä al-Idrisi mainitsee vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana "kuninkaan" Fymark-nimisestä maasta. Fymark saattaa tarkoittaa (Varsinais)-Suomea, Ruijaa (Finnmark) tai molempia.¹⁹ Idrisin mukaan Fymarkin kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta (Pirkanmaalta) lähtevien eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa.²⁰ Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta on kuitenkin sekavahko ja sisältää ilmeisiä väärinkäsityksiä.²¹ Esihistorialliset kuninkaat tarunomaisissa lähteissä Saagoissa mainitaan myös muita, Faravidia tarunomaisempia kuninkaiksi mainittuja hahmoja, joita jotkut 1600-luvun historioitsijat yhdistivät Suomeen.²² 1600-luvun suurvaltaa rakentava ruotsalainen historiankirjoitus halusi suurennella ja liioitella koko valtakunnan, myös sen itäosien muinaishistoriaa.²³ Fornjótrin suku Taru Fornjótrin suvusta Tunnetuimpia näistä "kuninkaista" ovat niin sanotun Fornjótrin suvun jäsenet. Fornjótrin sukua kuvataan Orkneylaisten saagassa, joka on Orkneysaarten jaarlien tarina. Saagan alussa on kolme kappaletta, jotka tavallisesti tunnetaan nimellä Fundinn Noregr eli "Löydetty Norja". Teoksen kirjoitti otaksuttavasti Snorri Sturluson vuoden 1220 tienoilla. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi "Gothlandia, jota nykyisin kutsutaan Finnlandiksi ja Kvenlandiksi".²⁴ Teksti jatkuu kuvauksena Fornjótrin jälkeläisistä. Luettelossa ovat nimet Hlér eli Aegi, Logi, Kári, Frosta, Snaer Vanha ja Thorri. Thorrin pojat Nórr ja Górr lähtevät etsimään kadonnutta Goi-siskoaan - Nórr maitse, Górr taas meritse. Nórr matkustaa länteen, taistelee voitokkaasti lappalaisia (lappir) vastaan, ylittää Kölivuoret ja perustaa itsensä mukaan nimetyn Norjan. Historiallinen kuningas Harald Kaunotukka olisi näiden myyttisten sukuhistorioiden mukaan Nórrin etäinen jälkeläinen.²⁵ Fornjótrin suvun mytologinen tausta Ynglingatal-runossa, joka on ajoitettu 800-luvun lopulle ja on siten Fundinn Noregr -tekstiä vanhempi ja alkuperäisempi lähde, tulesta käytetään nimitystä "Fornjótrin poika". 1200-luvun alkuun ajoittuvassa Skáldskaparmál-tekstissä tuulta nimitetään "Fornjótrin pojaksi", "Aegin veljeksi" ja "tulen veljeksi". Skáldskaparmál yhdistää Fornjótrin pojat ja tuulen myös mainitessaan Fornjótrin poikien puhaltaman lumipyryn.²⁶ Samanlaisen kuvan antaa teksti nimeltä Hversu Noregr byggdist eli "Kuinka Norja perustettiin". Se sisältyy Olavi Tryggvanpojan saagan johdantona islantilaiseen Flateyn käsikirjoitukseen (Flateyjarbok). Tässä tekstissä todetaan, että Fornjótrin pojista Aegi hallitsi merta, Kári tuulta ja Logi tulta. Fornjótria ei tässä lähteessä kutsuta kuninkaaksi, mutta hänen jälkeläistään Snaer Vanhaa nimitetään "Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia" hallinneeksi kuninkaaksi. Gylfaginning-tekstissä Logi esiintyy tulen henkilöitymänä. Aegi eli Hlér mainitaan useissa eri lähteissä meressä tai meren rannalla asuvana jättiläisenä.²⁶ Tämän mukaisesti Fornjótrin poikia pidetään kolmen klassisen alkuaineen henkilöityminä: Logi on tuli, Kári on tuuli (=ilma) ja Aegi eli Hlér on meri (=vesi). Heidän isänsä Fornjótr lienee maan alkuaineen henkilöitymä.²⁶ Akateemisen historiantutkimuksen mukaan näillä myyttihahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisuudessa eläneisiin henkilöihin.²⁷ Fornjótrin seuraavat jälkeläiset yhdistyvät nimiensä perusteella talveen. Frosta tarkoittaa pakkasta ja Snaer lunta. Thorri tarkoittaa ensimmäistä sydäntalven jälkeistä kuukautta (viikinkiajan kalenterissa tammikuun puolivälistä helmikuun puoliväliin), Gói taas seuraavaa kuukautta. Hversu Noregr byggdist mainitsee vielä sellaisia talveen viittaavan nimen omaavia Fornjótrin sukuun liittyviä hahmoja kuin Jökull (=jäätikkö), Drifa (=lumipyry) jne.²⁸ Joissakin Skáldskaparmálin käsikirjoitusversioissa on erikseen jättiläisten luettelo, johon Fornjótr sisältyy. Bardr Lumitunturinharjun saaga sanoo Fornjótrin jälkeläisten olleen "jättiläissukua". Myyttitutkijoiden mukaan on erittäin todennäköistä, että Fornjótrin sukuun liittyvät hahmot ovat alun perin olleet skandinaavisen taruston jättiläisiä. Myyteissä jättiläiset yhdistettiin Fornjótrin jälkeläisten tavoin talveen, pakkaseen ja muihin luonnonvoimiin. Fornjótrin nimi saattaa tarkoittaa "muinaista jättiläistä" (toisten tulkintojen mukaan "muinaista juuttia", "muinaista kanta-asukasta" tai "muinaista hävittäjää").²⁹ Tieteellisen käsityksen mukaan Nórr on johdettu Norjan nimestä eikä päinvastoin: Norjan nimen uskotaan tarkoittavan "pohjoista tietä".³⁰ Myyttitutkija Bruce Lincolnin strukturalistisen tulkinnan mukaan Fornjótrin suku on sommiteltu joukosta käsitteellisiä vastakkaispareja: maa ja ilma, meri ja tuli, lumi ja pakkanen, tammikuu ja helmikuu, merellinen viikinkielämä (Górr) ja talonpoikainen elämä (Nórr). Margaret Clunies Ross puolestaan arvelee, että kuvaus jättiläisten perustamasta Norjasta saattaa olla mikrokosminen versio luomistarusta, jossa maailma luotiin Ymir-jättiläisen ruumiista.²⁶ Historiantutkija ja suomentaja Martti Linna on halunnut verrata Fornjótrin sukua suomalaisen mytologian olentoihin. Hänen mukaansa Fornjótr olisi sama hahmo kuin Iku-Turso, Kári Ilmarinen, Aegi Väinämöinen (Väinämöisen on arveltu olleen alkuaan veteen liittyvä jumalolento) ja niin edelleen.³¹ Ruotsin kuninkaiden finnipuolisot Ynglinga-saagassa Ynglinga-saagassa Snorri Sturluson kirjoittaa Ruotsin hallitsijoiden avioliitoista ja sodista Finnlandin asukkaiden kanssa. Saagassa mainitaan Ruotsin kuningas Vanlande, joka lähti talveksi Finnlandiin Snaer Vanhan luokse. Snaer Vanha on toisen tekstin, Hversu Noregr byggdistin, mukaan "Gothlandin (=Jättiläisten maan?), Finnlandin ja Kvenlandin kuningas". Vanlande nai Finnlandissa Snaerin tyttären Drífan (="lumipyry"), jonka hän kuitenkin jättää keväällä palaten takaisin Uppsalaan. Tästä syystä Drifa myöhemmin tapattaa Vanlanden. Tämä kertomus lienee vanha kuolema- ja hedelmällisyysmyytti, jonka Snorri Sturluson on pukenut historiallisen tarun muotoon.³² Vanlanden poika Visbur nai Aude Rikkaan tyttären, mutta jättää myös hänet. Audentytär palaa takaisin isänsä luokse mukanaan liitostaan syntyneet pojat Gisla ja Ondur. Ynglinga-saagankin kertomukset lienevät pääasiassa myyttisiä tai sepitteisiä.³³ Snorri Sturlusonin kirjoituksissa "finnit" tarkoittavat pikemminkin saamelaisia kuin suomalaisia. Täten myös Finnland-nimen merkityksestä on eri tulkintoja, vaikka se onkin usein käännetty Suomeksi.³⁴ Norjalaisen Gro Steinslandin mukaan eräiden skandinaavisten hallitsijasukujen alkuperä johdettiin jumalan ja jättiläisnaisen pyhästä avioliitosta. Tällaisia pareja olivat Freyr ja Gerd (Ynglinga-suvun kantavanhemmat) sekä Odin ja Skade (Laden jaarlisuvun kantavanhemmat). Jättiläiset rinnastuivat finneihin (=saamelaisiin), koska molemmat edustivat vierautta ja toiseutta – jättiläiset kosmisella ja finnit maanpäällisellä tasolla. Tarinat avioliitoista viikinkikuninkaiden ja salaperäisten finninaisten välillä näyttävät siis pohjautuvan kuninkaanvallan alkuperästä kertovaan myyttiin. Tällaiset alkuperämyytit ovat ehkä syynä siihenkin, että Norjan myyttinen perustaja Nórr kuvattiin "muinaisjätti" Fornjótrin jälkeläiseksi, ja että Fornjótrin suku yhdistettiin "Finnlandiin".³⁵ Muita finnikuninkaita skandinaavisessa kirjallisuudessa Muinaisnorjankielisten lähteiden mukaan Norjan kuninkaan Harald Kaunotukan vaimo olisi ollut "finnikuningas" Svåsen tytär Snöfrid. Harald Kaunotukka on historiallinen hahmo, mutta Snöfridin todenperäisyyteen suhtaudutaan epäillen. Haraldin ja Snöfridin poika Sigurd olisi ollut myöhemmän kuningas Harald Ankaran esi-isä. Snöfrid-hahmo on melko varmasti saamelainen.³⁶ Eräissä muissakin muinaisnorjankielisissä lähteissä esiintyy käsite "finnien kuningas". Esimerkiksi eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi. Saamelaisia on asunut Suomen ohella myös Skandinaviassa, Itä-Karjalassa ja Kuolan niemimaalla.³⁷ Widsithin Caelic Yksi lyhyt maininta Suomeen yhdistetystä kuninkaasta löytyy myös skandinaavisen kirjallisuuden ulkopuolelta. Muinaisenglantilaisessa Widsith-runoelmassa todetaan, että "Caesar hallitsi kreikkalaisia ja Caelic finnejä".³⁸ Tässäkään yhteydessä ei kuitenkaan voida varmasti sanoa, viittasiko finnit-nimi (Finnas) saamelaisten vai suomalaisten esivanhempiin.³⁹ Myöskään Caelicin hahmosta tai todenperäisyydestä ei tiedetä mitään varmaa. Nimen samankaltaisuuden perusteella Caelic on joskus samaistettu suomalais-virolaisen mytologian Kalevaan, mutta tulkinta on varsin epävarma.⁰ Saxo Grammaticus Tanskalainen historijoitsija Saxo Grammaticus käsittelee Suomea ja suomalaisia Tanskan historiaa käsittelevässä teoksessaan useaan otteeseen. Suomen kuninkaista hän mainitsee Sumblen ja Kuson, joka Suomen ohella on myös Permian kuningas. Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa.¹ Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kuitenkin kyseenalaistettu. Vaihtoehtoinen historiantulkinta ja sen arvostelu Vuonna 1988 Martti Linna esitti saagoihin perustuvan hypoteesin, jonka mukaan Fornjótr-tarusto oli rinnasteinen Ynglinga-saagalle ja että se 1200-luvulla Ynglinga-saagan tapaan miellettiin historialliseksi. Fornjótr olisi 1200-luvun käsitysten mukaan elänyt 500-luvulla jaa. ja hallinnut noiden käsitysten mukaan voimakasta Suomen alueella sijainnutta kuningaskuntaa. Linna arveli, että 1200-luvun käsitys Fornjótrin "jättiläissuvusta" olisi saattanut johtua pitkäkasvuisista alemannilaisista maahanmuuttajista, joita hänen mukaansa siirtyi Lounais-Suomeen 500-luvulla. Edelleen Linna piti mahdollisena, että kuvauksella Nórr-kuninkaan sotaretkistä ja Norjan perustamisesta olisi jonkinlainen historiallinen tausta. Lisäksi Linna julkaisi teoksessaan kirjallisuushistoriallisen kaavion siitä, miten 1200-luvun saagojen kirjoittajat olivat kytkeneet Fornjotr-taruston saagoissaan yhteen⁴² Linnan teoria ei saanut tutkijoiden kannatusta. Mikko Häme todisteli kriittisessä kommentissaan Fornjótrin olevan kuvitteellinen hahmo. Arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander puolestaan huomautti, ettei kuningaskunnan olemassaolosta tai germaanisesta maahanmuutosta ole mitään arkeologisia todisteita. Hän katsoi Suomessa olleen "päälliköitä" ⁴³ Lehtosalo-Hilander tosin toteaa: "Täydellisellä varmuudella Martti Linnan teorioita ei voi torjua." Lehtosalo-Hilander katsoo, että asia saattaa ratketa toistaiseksi vain vähän tutkitun Euran Pappilanmäen lisäkaivauksilla."⁴⁴ Sittemmin Martti Linna on itsekin todennut Fornjótrin olevan mytologinen hahmo.lähde? Vaihtoehtoisen tulkinnan lähteet tieteellisen tutkimuksen kannalta Muinaisnorjankielisen kirjallisuuden käyttö lähteenä on vaikeaa, koska mytologiat, sepitteet ja historialliset tosiasiat sekoittuvat siinä toisiinsa. Yleisesti ottaen näyttää kuitenkin siltä, että niukat Suomea koskeviksi tulkitut tiedot saagoissa pohjautuvat usein myytteihin tai kaunokirjallisiin tapoihin. Kyseessä oleva kirjallinen aineisto on peräisin Norjasta ja Islannista, joissa Suomen aluetta koskeva tieto on ollut vähäisempää kuin Ruotsissa. John Lindow'n mukaan "finneihin" sekä Kvenlandin ja Bjarmalandin kaltaisiin itäisiin alueisiin yhdistetyt oudot tai taikavoimaiset hahmot saattavat olla heijastusta skandinaavisen kulttuurin tavasta yhdistää etnisen toiseuden edustajiin mahtavia taikavoimia.⁵ Kuningas-sanan käyttö historiallisella ajalla Vanhassa talonpoikaiskulttuurissa kuningas saattoi tarkoittaa ketä tahansa johtavassa asemassa olevaa. Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä "Cuningas de Rapalum" eli Rapolan Kuningas. Nimi viittaa Rapolan kylään, jonka lähellä sijaitsee Rapolan linnavuori, Suomen suurin rautakautinen tai keskiaikainen mäkilinna. Jotkut ovat spekuloineet, että linnavuori ehkä oli kapinoivien talonpoikien käytössä ja että sille oli määrätty päällikkö eli "kuningas".⁶ ⁴⁷ Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se hyvin todennäköisesti oli tässäkin tapauksessa sellainen eikä arvonimi. Aivan mahdotonta ei liene sekään, että "Kuningas" oli mahtailevan tai arvonsa tuntevan henkilön lempi- tai pilkkanimi, joka väärinkäsityksen vuoksi kirjattiin pannaanjulistusbullaan. Todennäköisesti nimi on kuitenkin viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.lähde? Satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui kapinan yhteydessä "talonpoikien kuninkaaksi" vuonna 1438.⁸ Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi, ilman että kyseessä olisi ollut varsinaisesti vaatimus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin.⁹ Katso myös - Suomalaisten kansantarinoiden kuninkaita - Suomen kuningaskuntahanke - Suomen kuningaskuntahanke (1742). Lähteet Viitteet [1] Muinaisgermaaninen lainasana: Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1, A–K. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992. ISBN 951-717-692-9. [2] Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991. [3] "Suomen kuninkaissa oli nähtävästi kyse paikallisten yhteisöjen sukujohtajista ja yksittäisten hankkeiden kuten verotus- ja sotaretkien päälliköistä sekä pyynti- ja kaskiyhtiöiden nokkamiehistä." Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin, s. 33. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. [4] Vilkuna, Kustaa: Kihlakunta ja häävuode: Tutkielmia suomalaisen yhteiskunnan järjestymisen vaiheilta, s. 29. Helsinki: Otava, 1964. [5] Taavitsainen. J.-P: Ancient Hill-forts of Finland, with special reference to the hill-fort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki 1990. [6] Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 14. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9. [7] esim. Marianne Schaumann-Lönnqvist: Kontinentaler und skandinavischer Import als Indikator sozialer Strukturen der Kaiser und Völkerwanderungszeit in Finnland. Praehistorische Zeitschrift 2/1992 [8] Taavitsainen, J.-P: Kun nuoruus on ongelma - Rapolan muinaislinnan keskuslinna-ajatuksen purkuyritys. Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta 3. Tampere 1999: s. 131–166. [9] Taavitsainen, J.-P: Häme ja Satakunta pakanuuden ajan lopulla. Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa (toim. M.-L. Linder, M.-R. Saloniemi & C. Krötzl). Tampereen museoiden julkaisuja 55. Tampere 2000: s. 19–29. [10] Seppälä, Sirkka-Liisa: Muinaislinna ja maisema - visuaalinen maisema-analyysi arkeologiassa, esimerkkinä Rapolan muinaislinna. Sirkka-Liisa Seppälä, Aino Nissinaho, Tuovi Kankainen & Irmeli Vuorela: Sääksmäen Rapola. Rautakautinen maisema ja kulttuuri Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 3. Helsinki; Museovirasto 2005: s. 9–75) [11] Salo, Unto: Pronssikausi ja rautakauden alku. E. Laaksonen, E. Pärssinen & K. J. Sillanpää. (toim.): Suomen historia 1. Espoo; Weilin + Göös 1984: s. 98–249. (viitattu kohta sivuilla 223–247) [12] Cleve, Nils: Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo. Del I. Den yngre folkvandringstiden. Finska fornminneföreningens tidskrift XLIV. Helsinki 1943. (viitattu kohta sivulla 224). [13] Salmo, Helmer: Satakunnan rautakausi. Satakunnan historia 3. Pori 1952. (viitattu kohta sivuilla 459–460). [14] Meinander, C. F: Etelä-Pohjanmaan historia I. Esihistoria. Etelä-Pohjanmaan historia I - II. Helsinki 1950: s. 1–236. [15] Hiekkanen, Markus: Suomen keskiaikaiset kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki 2007. (viitattu kohta sivulla 14). [16] Myhre, Björn: The Iron Age. The Cambridge History of Scandinavia Volume I: Prehistory to 1520. Edited by Knut Helle. S. 60–93. [17] Julku, Kyösti: Kvenland – Kainuunmaa. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-014-3. [18] Julku, Kyösti: Keskiaika. Julku, Kyösti (toim.): Faravidin maa: Pohjois-Suomen historia, s. 92. Julkaisija: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Oulu: Rovaniemi: Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-006-2. [19] Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Teoksessa Suomen väestön esihistorialliset juuret, s. 249–263. Kansialanimeke: Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk h. 131. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica, 1984. ISBN 951-653-124-5. [20] Jalmari Jaakkola: Porin historia 1 - 2. 1956. [21] Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Suomen väestön esihistorialliset juuret. Helsinki 1984: 249–263. [22] Messenius, Johannes: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Toimitus ja selitykset Martti Linna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Helsinki 1988). [23] http://www.kaltio.fi/index.php?58 [24] Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. 2008. [25] Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. 2008. [26] Margaret Clunies Ross: Snorri Sturluson's use of the Norse origin-legend of the sons of Fornjótr in his Edda. Arkiv for nordisk filologi. 1/1983: s. 47–66. [27] Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991. [28] Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991. [29] Jan de Vries: Altgermanische religionsgeschicte 1. Berlin 1956, s. 241–251. [30] http://encarta.msn.com/encyclopedia_761556517/article.html [31] Johannes Messenius: Suomen riimikronikka. Ilm. 2004. (toimittanut Martti Linna, viitattu kohta esipuheessa). [32] Häme, Mikko: Saagoista ja muinaisista kuninkaistamme. Faravid 15. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1991. [33] Gallén, Jarl: Länsieurooppalaiset ja skandinaaviset Suomen esihistoriaa koskevat lähteet. Suomen väestön esihistorialliset juuret. Helsinki 1984: 249–263. [34] http://pakana.150m.com/HISTORIA.HTM [35] http://www.hiidenkivi-lehti.fi/Digipaper/OldNews.aspx?id=3305 [36] http://www.theapricity.com/forum/showthread.php?16066-Harald-Fairhair-and-Sn%F8frid-Sv%E5sesdotter [37] Björnar Olsen & Lars-Ivar Hansen. Samenes histori. 2006. [38] Widsith. Anglosaksinen muinaisruno. Suomennos ja selitykset Osmo Pekonen ja Clive Tolley. Jyväskylä 2004 (ks. selitysosuus) [39] Lahtonen, Irmeli: A Land Beyond Seas and Mountains: A Study of References to Finland in Anglo-Saxon Sources. Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi 14.–16.6.1991. (toimittanut Kyösti Julku). Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi; Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 1992: s. 641–651. (viitattu kohta sivulla 643) [40] Lahtonen, Irmeli: A Land Beyond Seas and Mountains: A Study of References to Finland in Anglo-Saxon Sources. Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi 14.–16.6.1991. (toimittanut Kyösti Julku). Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi; Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys 1992: s. 641–651. (viitattu kohta sivulla 644) [41] Project Gutenberg Project Gutenberg. Viitattu 30.4.2016. [42] Messenius, Johannes: Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. Toimitus ja selitykset Martti Linna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Helsinki 1988. s. 166–168, kirjallisuushisttoriallinen kaavio sivulla 180. [43] Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Kalastajista kauppanaisiin. Euran esihistoria. 2000. s. 286–290. [44] Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Finnland zur Wikingerzeit - Monarchie oder gleichwertige Gesellschaft. Karhunhammas 15. 1993, s. 41 [45] Lindow, John: Murder and Vengeance Among the Gods. Baldr in Scandinavian Mythology. FF Communication No. 262. Helsinki; Academia Scientiarum Fennica 1997. [46] http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2271 [47] http://www.valkeakoski.fi/portal/suomi/kuntainfo_ja_hallinto/historia/ensin_oli_vesi/ [48] http://www.narvasoft.fi/historia/pirkanmaa/matti_kurki.html [49] http://www.soukka-seura.fi/historia/I0017958D Aiheesta muualla - Olivatko viikinkikuninkaat suomalaisia? Kaltio. - Gööttiläiset kuninkaat. Kaltio. - Klaus Lindgren, "Uusi uljas menneisyys". - Sirpa Aalto, "Finnit, kveenit ja bjarmit islantilaisissa kuningassaagoissa". Saagojen tulkitsemisen hankaluuksista. (PDF) Tarhakalmisto Tarhakalmisto (viroksi tarand, ruots. tarandgrav, engl. tarand grave) on hautaustapa, joka yleistyi Virossa myöhäispronssikaudelta lähtien. Tarhakalmistossa ruumis, joko poltettuna tai polttamattomana, asetettiin paljaan maan pinnalle suurien kivien muodostamaan suorakaiteen muotoiseen tarhaan. Ruumis tai sen jäännökset peitettiin pienillä kivillä, minkä jälkeen tarhan päälle kasattiin tasainen kiviröykkiö. Usein tarhakalmiston alkuna on yksittäinen tarha, jonka viereen on rakennettu lisää tarhoja. Usein tarhat kulkevat harjanteen huippua pitkin poikittain. Suuret tarhakalmistot lienevät kuuluneet samalle talolle tai suvulle. Tarhoja esiintyy myös yksittäisinä.¹ Alkuperä Tarhakalmistoja on eniten Virossa, mutta niitä on myös muutama Pohjois-Latviassa, itäisessä Keski-Ruotsissa ja Lounais-Suomessa. Pitkään käyty keskustelu Ruotsissa ja Virossa tarhakalmistojen alkuperästä jatkuu edelleen. Björn Feltin kannattaa varovaisesti Viroa ja hän korostaa Ruotsin kuuden varhaisen tarhakalmiston eräitä itäisiä piirteitä sekä esittää muitakin maahanmuuttoon viittaavia merkkejä Keski-Ruotsissa. Suomessa Unto Salo katsoo, että balttien kauppaverkoston asemat ovat näkyneet maahanmuuttajien asuinpaikkojen yhteyteen tehtyinä, omaa perinnettä seuraavina, hautauksina.² ³ ⁴ Tarhahautaus lienee siten alkujaan pohjoisvirumaalainen perinne. Virossa ja Latviassa Virossa ja Pohjois-Latviassa on todettu noin 500 tarhakalmistoa. Ne ovat jakaantuneet melko tasaisesti ympäri maan lukuun ottamatta Länsi-Viroa ja Itämeren saaria, joissa tarhoja on hyvin vähän. Valter Lang on arvioinut, että Virossa eli tuolloin noin 30 000 asukasta, jolloin tarhoja olisivat käyttäneet noin kymmenen hengen perheet. Tämän mukaan tarhoja tulisi olla 3 000, mikä johtaa ajatukseen, etteivät kaikki käyttäneet hautaamiseen tarhaa. Muut viljelytilat hautasivat jäsenensä arkeologisesti näkymättömästi. Harri Moora on todennut, että tarhakalmistot ovat kehittyneet Pohjois-Virossa kirstuhaudoista, jossa vainaja haudattiin laakakivikirstuun laajan kivirakennelman ympäröimänä. Hautaan päättyi tärkeä esi-isä tai päällikkö. Monet tarhakalmistot ovat sisältäneet tai olleet kirstuhaudan lähellä, joten sama yhteisö olisi tällöin muuttanut traditiotaan. Moora antoi tarhoille ylimalkaiset mitat. Ne olivat yleensä 7−10 metriä pitkiä ja 1,5−6 metriä leveitä. Ne asemoitiin niin, että tarhan sivu oli pohjois–etelä-suunnassa. Tarhakalmistoon kuului yleensä 2−15 tarhaa. Hautoihin haudattiin uusia vainajia 2−5 vuosisataa, josta noin 100−500 jaa. tapa oli Virossa erittäin yleinen. Tarhahautauksen kehitysvaiheita voidaan esitellä rautakauden eri vaiheiden puitteissa. Virossa esiroomalainen rautakausi ajoitetaan 500 eaa. − 50 jaa. ja roomalainen rautakausi 50−450 jaa. Vanhempi esiroomalainen kausi Virossa oli vanhemmalla esiroomalaisella rautakaudella käytössä pronssikautinen hautaustapa, jossa vainaja laskettiin polttamatta paasiarkkuun eli kivikirstuun. Aluksi kivikirstuhautaan haudattiin vain yksi vainaja, mutta sitten tapa vaihtui vanhemman rautakauden jälkeen tavaksi sijoittaa uudet vainajat paasiarkun ja ympäröivän kivetyksen väliin. Tänä aikana tuli käyttöön varhainen tarhakalmisto uutena hautaustapana. Vainajan alue merkittiin nelikulmikkaalla kivirivillä tai kivimuurilla, jonka rinnalle sijoitettiin toinen vainaja omaan tarhaan ja niin edelleen. Hauta-alue eli tarha olivat alussa epäsäännöllisen muotoisia, täytettyinä pienemmillä kivillä ja rakennettuina kiinni toisiinsa kennomaisiksi ryhmiksi. Hautakentän kennojen lukumäärä vaihteli muutamasta tarhasta pariin kymmeneen. Vanhimmat tarhat olivat kooltaan pieniä eli noin 3,5×2,5 metriä. Varhaiset hautaukset saattoivat olla sekatyyppisiä, kun ne tehtiin vahan paasiarkun päälle tai hautaan tehtiin vielä uusia kiviarkkuja. Vainajat asetettiin hautaan polttamatta ruumiina. Hauta-antimet olivat vähäiset, mutta haudoista on löydetty muun muassa aseita, koruja ja keramiikkaa. Tällaisia hautoja on löydetty muun muassa Kundan Hiienmäestä, Länsi-Viron Kőmsista, Tallinnan läheltä Ilmandusta sekä Rannamoisasta, Kureveresta, Vohmassa, Kurnassa, Jabarassa ja Tonijassa.¹¹ ² ¹² Edellä kuvattujen hautausten rinnalla oli käytössä myös suuria säännöllisen muotoisia tarhakalmistoja tai yksi suuri tarha. Tällaisiin hautoihin haudattiin useita ihmisiä poltettuina tai polttamattomina. Näissä tarhoissa oli tarkoituksena luoda perheen tai suvun yhteishauta, jossa vainajien jäännökset tuhottiin ja sekoitettiin keskenään. Tarhan käytössä ilmeni yhteisön yhteishenki, jonne vainajat sijoitettiin jäännösten asettamisella. Tällaisia suuria tarhoja on tutkittu Tőugussa Länsi-Virunmaalla, Poansessa, Tőnijan Tuulingumägissä.¹¹ - Tőugun tarhakalmiston vanhin osa, hautua II, on alle 10 metriä halkaisijaltaan oleva pyöreän muotoinen kivetys, jossa on sisälle jätetty ihmisen kokoinen syvennys eli kirstu. Kirstuun on haudattu suvun jäsen tai useita jäseniä. Tämän hautauksen radiohiiliajoitus osuu ajalle 800−560 eaa. Kaivauksissa huomattiin, että kirstun viereen oli tehty sivuhauta, joka on ollut myöhäisempi lisäys. Jatkoksi edellisille on Tőugussa rakennettu viiden tarhan rivistö, jossa oli jokaisessa jälkiä useasta ruumishautauksista ja jota alettiin rakentaa esiroomalaisen rautakauden alussa. Ympyrärakennelma on jäänyt suorakulmioksi rakennetun ja sivuiltaan noin kahdeksanmetrisen tarhan sisälle. Se on ilmeisesti rakennettu viimeiseksi. Sen muodostivat kalkkikivilaatat, jotka oli koottu graniittikivien päällä. Esinelöytöjä ovat vain rannerengas, pronssilankaa ja rautaveitsen jäänne. Eteläpäästä tarhaa löytyi kaksivuotiaan lapsen jäänteet ja muualta vielä seitsemän muuta ruumishautaa. Yhden kulmakiven alta löytyi vastasyntyneen lapsen luut.² Nuorempi esiroomalainen kausi Nuoremmalla esiroomalaisella kaudella hautoihin saatettiin lisätä hauta-antimiksi vainajan veitsiä ja kirveitä. Henkilökohtaisia esineitä olivat rautaiset- ja pronssiset korut. Näistä kuuluisimmat olivat paimensauvaneulat, rautaiset rannerenkaat ja ohimokorut. Aikakaudelle sijoittuvat myös erityiset nuora- ja kampaleimaiset kalkkisekoitteiset keraamiset astiat. Monet esinetyypit ovat muotia Itämeren etelärannikoilta. Tällaisia hautapaikkoja on tavattu muun muassa Tallinnan läheltä Väon Kangusta ja Rannamőisasta sekä vielä Koillis-Viron Arknasta.¹³ Roomalainen kausi Virossa ja Pohjois-Latviassa Vanhemmalla roomalaisajalla, noin 0−100 jaa., Viron ja Pohjois-Latviaan alkoi levitä uusi hautatyyppi, niin sanottu tyypillinen tarhakalmisto. Peltoaukean keskellä oleviin kukkuloiden huipulle alettiin haudata kylän väkeä. Tapa levisi Koillis-Virosta alueen keskiosiin ja Pohjois-Latvian uusi tapa saavutti 100-luvun lopulla. Luoteis-Viroon tapa levisi vasta 200-luvulla. Saarenmaalla on vain muutama tyypillinen tarhakalmisto. Ne poikkeavat varhaisista tarhoista siten, että kivitykset ovat säännöllisen muotoisia, haudat on asemoitu pohjois-eteläsuuntaan, tarhat sijoitettiin itä-länsi-suuntaan toisiinsa nähden ja yksittäisistä hautauksista luovuttiin yleisesti. Ulkomuuri kivettiin huolellisesti, mutta sisäpuoli huolimattomammin. Tarha yleensä täytettiin kivillä. Saman perhekunnan vainajien jäännökset sekoittuivat aiemmin haudattujen kanssa eli hauta oli yhteishauta. Haudan materiaalit vaihtelivat saatavuuden mukaan. Pohjois-Virossa kivet olivat kalkkikivilaattoja ja täytteenä käytettiin maaston irtokiviä. Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa kivetyksiin käytettiin vain pyöristyneitä suuria kiviä. Myös tarhan koko vaihteli. Pohjois-Virossa leveys oli 2−4 metriä ja pituus 5−8 metriä. Kaakkois-Virossa mitat olivat suurempia, jopa 12,5 metriä pitkiä ja 8 leveitä. Kun uutta tarhaa tehtiin edellisen rinnalle, käytettiin yhtä reunaa pohjana ja lisättiin vain kolme muuta sivua. Näin jatkaen kalmistorivistä saattoi tulla jopa kymmeniä metriä pitkä. Kundassa on 150 metriä pitkä tarhakalmistorivi. Tarhaan saatettiin jättää "oviaukkoja" ja onkin uumoiltu, että tasaisen kivipohjan päälle on voitu rakentaa "kuolleiden talo". Todisteita tällaisista ei ole. Tyypillisissä tarhakalmistoissa on runsaat hauta-antimet, mikä kompensoi löydettyjen asuinpaikkojen puutetta. Yhteisöt, jotka hautauksia tekivät, olivat pieniä. Yhteen tarhaan hautasi keskimäärin 5−10 hengen perhekunnat. Arvoesineet löytyvät yleensä tarhan keskiosista, kun taas saviastiat ja luunjätteet sen reunoilta. Tämä saattaa viitata uhrisyöminkeihin. Vainajien kourut sijoitettiin tarhaan ja tämän vuoksi niistä tiedetään paljon. Myös henkilökohtaisia esineitä haudattiin, kuten partaveitsiä, luukampoja ja pinsettejä. Sekä korut että muut esineet taivutettiin tai hakattiin pilalle ennen hautaamista. Tarhoihin hautaaminen väheni roomalaisen rautakauden loppupuolella. Siltä ajalta tunnetaan vain noin 150 tarhakalmistoa, kun muilla tiloilla alettiin käyttää muita hautaamistapoja. Noin 30 tilaa tiedetään jatkaneen hautaamista tämänkin jälkeen.¹⁴ Kansainvaellusaika Noin 30 maatilaa jatkoi hautaamista kansainvaellusajan alussa. Useimmat näistä 30 tilasta sijaitsivat Pohjois-Virossa. Tarhat Viimsi I ja II saivat vainajia tasaiseen tahtiin aina noin 500 jaa. saakka. Tõrman tarhaan haudattiin noin 100 − 500 jaa., Nurmsin tarhaan Järvamaalla haudattiin 200 jaa. alkaen aina esiviikinkiajalle asti ja sekä Iilan että Toila I tarhaan haudattiin viikinkiajalle asti. Näillä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta tapa lopulta katkesi. Kului useita satoja vuosia ennen kuin joihinkin tarhoihin alettiin haudata uudestaan. Tarhojen uudelleenkäytöstä ei kuitenkaan muodostunut mitään tapojen valtavirtaa.¹⁴ Roomalaisajan lopussa esineiden pano hautaan Virossa loppui. Kansainvaellusajalta tiedetään vain muutama hauta-anti, mutta 600−700 jaa. aloitettiin hauta-antien laitto uudelleen. Tapaa käytettiin Luoteis-, Koillis- ja Keski-Virossa. Uudet hautaustavat syrjäyttivät tarhakalmistot Virosta viikinkiaikaan tultaessa.¹⁵ Ruotsissa Ruotsista on löytynyt muutama tarhakalmisto Mälarenin ympäristöstä Itäisestä Uplannista ja Södermanlandista. Näistä vain joitakin on toistaiseksi tutkittu. Vaikka tarhakalmistoja on eniten juuri Virossa, on Ruotsista saatu yllättäen vanhimmat radiohiiliajoitukset. Niiden mukaan tarhoja alettiin tehdä Täbyssä 1 500 eaa. ja neljästä muuta haudasta olisi löydetty nuoremman pronssikauden esineistöäkin. Tämä haastaa erään käsityksen, että hautatyyppi olisi levinnyt Ruotsiin Virosta, sillä Virosta ei ole löytynyt yhtä vanhoja tarhoja. Nuorempi pronssikausi ja vanhempi rautakausi Varhaiset tarhakalmistot Ruotsissa, joita on kuusi, ovat rakenteeltaan vielä epäsäännöllisiä. Monissa tarhoissa oli suorakaiteen muotoisia tarhoja, mutta joukossa oli myös ovaaleja, pyöreitä, kolmiomaisia ja epäsäännöllisiä tarhoja. Suorakulmaisia oli yli puolet tarhoista. Osa vainajista polttohaudattiin ja osa haudattiin ruumishautaan. Ruumis kaivettiin kuoppaan, mutta päälle rakennettiin tarha.² - Täbyn kalmisto (Raä118) sijaitsee Täbyn keskustassa Upplandissa. Sitä tutkittiin vuosina 1962−67. Kaivauksissa paljastui kolme kalmistoa, joista suurin oli kooltaan 18×3 metriä, toinen 5×4 metriä ja pienin vain 2×1 metriä. Suurin sisälsi 10 tarhaa, toinen 2 tarhaa ja viimeinen oli yksinäinen tarha. Suurin tarhasto oli asemoitu itä-länsi-suuntaan kuten useimmilla virolaisilla vastineillaan. Tarhojen reunakivet oli aseteltu suorakulmaiseen muotoon ja koko tarhastoa kiersi vielä yhtenäinen kivirivistö isompia kiviä. Ruumishaudat olivat noin 2 metriä pitkässä, 0,5−0,8 metriä leveässä ja 0,6 metriä syvässä etelä-pohjois-suuntaisessa kuopassa, joka sijaitsi tarhan keskiosassa. Kuoppa oli hautaamisen jälkeen peitetty ylöskaivetulla moreeniaineksella ja tarhaan oli tämän jälkeen kerätty reilu kerros pikkukiviä. Tarhojen reunoilta löytyi kolmesta haudasta hampaita ja osasta haudoista keramiikan sirpaleita. Nämä voivat olla uhrilahjoja, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. Suuren tarhaston eteläpuolelta löytyi yksinäishauta, jolla oli 2×1-metrinen ovaali kivikehys. Haudan kivireunuksen ulkopuolelta löytyi ruukunsirpaleita ja palanutta hiiltä, jonka radiohiiliajoitus antoi 1 500 eaa.. Suuren tarhaston pohjoispuolelta 10 metrin päästä tavattiin kahden tarhan kokonaisuus, johon oli hauduttu ruumis. Itäisen tarhan pohjalta löytyi tummunutta kiveä ja hiilenpaloja, joiden radiohiiliajoitus antoi 1 500 eaa.. Tarhan länsireunalta löytyi ruukunsirpaleita ja kolme hevosen hammasta. Koska radiohiiliajoitukset voivat olla aiemman asutuksen maahan jääneestä jätteestä, on niihin luottamiseen esitetty arveluita. ¹⁶ ² - Albyn kalmisto Botkyrkassa (Raä119, tutkittu vuosina 1970−71) Södermanlandissa oli 8 tarhan kalmisto, jonka mitat ovat 16×7 metriä. Alby muistuttaa monia Virolaisia tarhastoja. Sillä on selkeitä tarhoja reunakivineen ja tarhoista 5 on suorakulmaisia. Muut ovat muun muotoisia eli yksi nelikulmainen, yksi kolmio ja viimeinen puoliympyrä. Tarhasto sijaitsee mäen harjalla reunakivet pohjois-etelä-suunnassa. Tarhojen koko on tyypillinen, alkaen 2,5−3,5 metristä jopa 4−5 metriin. Siitä tutkittiin 6 polttohautaa ja yksi ruumishauta, ja se ajoitettiin esineiden perusteella pronssikauden ja rautakauden vaihteeseen, mutta radiohiiliajoitus antoi 270 jaa. eli roomalainen rautakausi.² ¹⁶ - Östertäljessä (Raä179, tutkittu vuonna 1973) Södermanlandissa on kahden tarhan kalmisto, jonka ulkomitat olivat 1,4×1,8 metriä ja nelikulmaisia muodoltaan. Tarhat olivat esineettömiä, mutta yhdestä paikasta löytyi luita. Hauta on ilmeisesti ajoitettu keramiikan perusteella myöhäiselle pronssikaudelle tai vanhemmalle rautakaudelle.² - Ulleråkerin kalmisto Simtunassa Upplannissa tutkittiin vuosina 1930−32 , jolloin todettiin 45×9 metriä suuruinen pohjois-eteläsuuntainen tarhakalmisto. Kivetykset olivat ladottu niin, että tarhojen väliset rajakivetykset, joita tyypillisessä tarhassa aina on, puuttuivat täällä. Kalmistosta todettiin vain yksi varma hautaus rivistön eteläpäässä. Kyseessä oli polttohauta, josta löytyi partaterä pronssikauden V periodilta. Pohjoispäässä löydettiin kirves, pronssinen keihäänkärki ja pronssitikari. Neljä esinettä ajoitettiin tyypin mukaisesti pronssikauden II periodille. Upplannissa tunnetaan myös Hammarbyssa (Raä126) ja Österåkerissa (Raä474) olevat kaksi tarhakalmistoa. Hammarbyssä on 11 tarhaa (16×3 metriä) ja Österåkerissa 4 tarhaa (7×4 metriä). Näissä ei havaittu polttohautauksia ja haudat olivat löydöttömiä.² Roomalainen rautakausi - Gärtunassa (Raä4, tutkittu vuonna 1973) Östertäljessä Södermanlandissa on kaksi tarhastoa, joissa on 12 ja 8 tarhaa. Niiden ulkomitat ovat vastaavasti 8,5×9 metriä ja 10×8 metriä. Toinen tarha oli rakennettu kaksiriviseksi ja tarhat erottuivat selkeästi toistaan suurilla kivetyksillä. Tarhat oli kivetty pienillä kivillä tiiviisti ja maa-aineksen joukosta löydettiin palaneita luita. Ruumishaudasta tehtiin yksi epävarma havainto. Hauta-anteja olivat pinsetti, spiraalineula, kaularengas ja rannerenkaita, kaikki pronssia. Toinen tarhasto muodostui suorakulmaisista tarhoista, jotka oli sijoitettu riviin. Neljä tarhaa näkyivät selvästi, mutta loput neljä erottuivat epävarmasti. Palaneita luita löytyi ja yksi epävarma pohjois-etelä-suuntainen ruumishauta. Pohjoisesta tarhasta löydettiin pronssinen kaularengas. Läheltä tutkittiin roomalaisen rautakauden loppupuolen kalmisto, joten paikka oli pitkään asuttu. Radiohiiliajoitukset sijoittavat haudat ainakin roomalaiselle rautakaudelle ja kansainvaelluksen kaudelle.² ¹⁶ - Smedbyssä Hammerbyssä Upplannissa tutkittiin kalmisto vuonna 1953. Paikalta paljastui 11×2,5-metrinen, pohjois-etelä-suuntaan asemoitu kalmisto, josta ei havaittu tarhojen välisiä kiviaitoja. Vaikka tarhoja ei huomattu, pidetään sitä vastaavana rakenteena. Kaivauksissa löydettiin palanutta luuta ja pronssineula, joka ajoitetaan rautakauden alkuun. - Skälbyn tarhakalmisto Hammerbyssa tutkittiin 1969. Se on kooltaan 16×3 metriä ja asemoitu luode-kaakkoon ja siinä on 11 tarhaa. Ne on ladottu epäsäännöllisesti ja edustavat roomalaista rautakautta ja kansainvaellusaikaa. Lähellä on lisäksi vendel-aikaan sijoittuva suuri kalmisto, joten paikkaa on asutettu pitkään. Mahdollisia tarhakalmistoja Osa löydetyistä kivilatomuksista voidaan tulkita muuksi hautatraditioksi, ellei tarhakalmiston piirteitä esiinny riittävästi. Siksi Hallundan kalmisto Botkyrkassa Södermanlandissa jää epävarmaksi. Siinä oli kolme nelikulmaista hautaa kiinni toisissaan, mutta ei tarhoista tuttua välirakennetta. Sen asemointi oli myös poikkeavasti itä-länsi-suuntainen.¹⁶ Hauta ajoittuu kuitenkin sopivasti tarhakalmistojen ajalle 270 jaa., mutta kalmistoon hautaamisen kokonaiskestosta ei kaivauksissa selvinnyt mitään.² Suomessa Suomessa rautakausi jaetaan seuraaviin vaiheisiin. Esiroomalainen kausi ajoitetaan 500 eaa.− 0 jaa., vanhempi roomalainen kausi 0 − 200 jaa., nuorempi roomalainen kausi 200 − 400 jaa. ja kansainvaellusaika 400 − 550/600 jaa.. Roomalaisen kauden vuodet vaihtelevat eri teksteissä hieman.¹⁷ Suomessa tarhakalmistoja esiintyy Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Uudellamaalla.¹ Esiroomalaisella kaudella Ensimmäiset tarhakalmistot saattoivat ilmestyä Suomeen jo esiroomalaisella kaudella, koska haudoista löydetyt esineet ajoitetaan Suomessa myöhempään aikaan kuin muualla. Asiasta ei kuitenkaan ole vielä akateemista yksimielisyyttä.² Roomalainen kausi - Kroggårdsmalmenin kalmisto Raaseporissa (ent. Karjaa) Uudellamaalla on kuuluisin tarhakalmisto Suomessa. Sitä kaivettiin vuonna 1932 ja 1937. Kalmisto mahtui 40×20 metrin kokoiselle alueelle, jossa havaittiin neljä tarhaa. Tarhat I ja II olivat luode-kaakko-suuntaiset ja tarhojen muodot olivat epäsäännöllisen soikeita ja matalia 610 metriä pitkiä kivetyksiä. Niihin oli haudattu 5−7 ruumista ja ne sisälsivät hauta-antimina koruja, työkaluja ja aseita. Vaikutta siltä, että kalmiston I vainaja oli kääritty tuoheen. Alueen luoteisosan tarhat III ja IV, josta löydettiin vastaavasti 7−9 ruumishautaa ja 3−4 hautaa. Hauta-antimien laatu oli samantyyppinen.¹⁸ Osa haudoista olivat pohjois-etelä-suuntaisia ja ne ajoitettiin vanhemmalle roomalaiselle rautakaudelle. ² ⁴ - Penttalan kalmisto sijaitsee 250 metrin päästä Kokemäenjoen rannasta loivassa rinteessä Nakkilassa Satakunnassa. Kaivaukset suoritettiin vuosina 1910−12, jolloin hahmottui 32×8−10 metrin kokoinen tarhasto. Kenttäkalmiston vieressä oli rivi arkkumaisia tarhoja, joissa oli ilmeisesti ruumishautoja ja runsaasti koruja, työkaluja ja aseita. Ne ajoittuivat tyylinsä perusteella vanhemmalle roomalaiselle rautakaudelle, mutta joitakin nuoremman rautakauden esineitä löytyi myös.¹⁹ Toisissa yhteyksissä Penttalan vanhin materiaali ajoitettaisiin esiroomalaiselle rautakaudelle.² ²⁰ ³ - Korvalan kalmisto Sauvossa Varsinais-Suomessa tutkittiin 1996−999, jolloin paljastui moreenikukkulan laelta sorakuopan vierestä tarhasto, jossa oli ainakin 24 ruumishautaa tarhoissa ja paasiarkuissa. Paasiarkut olivat syvällä maassa, mutta tarhan hautaukset lähellä maanpintaa. Hauta-alueen koko oli noin 6−8×9 metriä. Hauta-antimet olivat erittäin runsaat.²¹ ²² - Savemäen kalmisto sijaitsee Laitilassa Varsinais-Suomessa. Sitä on kaivettu vuosina 1953, 1955 ja 1978. Kalmisto sijaitsi moreeniharjanteella ja käsitti hautaröykkiön, nelisivuisen latomuksen, pieniä tarhoja, reunakivellisen röykkiön ja maantasaista kalmistokivetystä. Hautojen löydöistä on päätelty, että kalmistoa käytettiin vanhemman roomalaisen rautakauden loppupuolella eli 100 jaa. − 200 jaa..²³ - Pikku Linnanmäen kalmistoalue sijaitsee sora- ja hiekkaharjun laella Porvoossa ja sen kalmistoa tutkittiin vuosina 1966−67. Käyttöaikanaan paikka oli Porvoonjoen suussa oleva saari. Tasatun kivetyksen alta löytyi merkkejä 9 ruumishautauksesta, mutta esineistön perusteella kalmistossa on ollut 14−16 hautausta. Osa haudoista olivat polttohautauksia. Haudat ajoitetaan pääasiassa vanhimmalle roomalaiselle rautakaudelle, mutta joukossa on myös nuoremman roomalaisajan hautoja. Hauta-antimet olivat runsaita ja joukkoon mahtui muun muassa koruja ja työvälineitä.²⁴ ⁶ ² - Rajakalmiston alue Kuminaisissa Porissa sijaitsee kangasmetsän loivalla harjanteella, jossa on 5 röykkiötä ja kivilatomusta, jotka olivat kaikki hautoja. Rakennelmien rakennusaineina olivat laattakiviä ja soraa ja yhdessä röykkiössä todettiin paasiarkku ja yhdessä tarharakennelmia. Haudoista löydettiin rauta- ja pronssiesineitä ja palanutta ja palamatonta luuta.²⁵ Muita kuuluisia tarhakalmistoja ovat muun muassa Koskenhaka Piikkiössä²⁶ ⁶ , Parkkali Porissa²⁷ ²⁸ ja mahdollisesti Dåvits Espoossa²⁹ ² , Sonkkila Laitilassa³⁰ , Riitasaari Laihialla³¹ Levola tai Karimaa Noormarkussa Porissa³² ²⁷ . Tarhojen uudelleenkäyttö myöhemmällä ajalla Virossa Monissa tarhoissa on tehty niin sanottuja jälkihautauksia tarhakalmistojen yleisen käyttövaiheen jälkeen. Maatilan väki oli tarhahautauksen lopettamisen jälkeen alkanut haudata vainajansa toisella tapaa jonnekin muualle. Joskus vainajat haudattiin tarhan lähelle, mutta uutta tapaa, vaikkapa kiviröykkiöhautausta käyttäen. Toisilla tiloilla perheen hautausta ei tunneta, koska se on esimerkiksi kuoppahautaus, josta jää vähän merkkejä maan pinnalle ja on sen takia havaitsematta.¹⁴ Myöhemmin, ehkä jopa satoja vuosia myöhemmin, tilan väki tekeekin hautaamisensa vanhaan tarhaansa. Syyt uudelleenkäytön alkamiselle ovat epäselvät. Ehkä syntyi tarve uudistaa katkennut side myyttisiin esivanhempiinsa suorittamalla hautaukset heidän tunnettuun tarhaansa.¹⁴ Joitakin uudelleen käyttöön otettuja tarhoja voidaan mainita. Saarenmaalla Liiva-Putlan tarhaan haudattiin myös kansainvaellusajalla ja Etelä-Virumaan Sammastessa Kirikumäen tarhaan haudattiin esiviikinkiajalla, viikinkiajalla sekä rautakauden loppuun asti. Esiviikinkiajalla hautauksia tehtiin muun muassa Lagedi V:een ja Lagedi IX:een sekä Prestiin Rebalassa Harjumaalla. Samaan aikaan haudattiin myös Aseriin Länsi-Virumaalla sekä vielä Kurna IA:an ja Kurna IB:en Tallinnassa (yksittäistarhoja). Esimerkkejä tunnetaan vielä muitakin.¹⁴ Lähteet - Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suom. Oittinen, Hannu & Tvauri, Anders. Porvoo: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-879-4. - Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4. - Modin, Monica: Tarandgravar i Täby. Fornvännen, 1973, 68. vsk, s. 65-70. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 15.1.2013. (ruotsiksi) - Bennett, Agneta: Nyupptäckta svenska tarandgravar. Fornvännen, 2000, 70. vsk, s. 59-67. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 16.1.2013. (ruotsiksi) - Takala, Hannu: Arkeologian harrastajan opas. Helsinki: Kirjayhtymä, 1992. ISBN 951-26-3733-2. - Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia. sarjasta Estonian Archaeology (nro 3). Tarto: Tarton Yliopisto, 2007. ISBN 978-9949-11-726-0. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.1.2013). (englanniksi) - Lang, Valter: Traceless death. Missing burials in bronze and iron age Estonia. Estonian Journal of Archaeology, 2011, 15. vsk, nro 2, s. 109-129. Tallinna, Tarto, Viro: Estonian Academy of Sciences. ISSN 1736-7484. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 19.1.2013. (englanniksi) - Tvauri, Andres: The Migration Period, Pre-Viking Age, and Viking Age in Estonia. sarjassa Estonian Archaeology 4. Tarto: Tarton Yliopisto, 2012. ISBN 978-9949-19-936-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 17.1.2013). (viroksi) - Feldt, Björn: Tarandgravar : en ny gravtyp i en tid av förändrade samhällsstrukturer. Fornvännen, 2003, 98. vsk, s. 13-25. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 5.1.2013. (ruotsiksi) - Seger, Tapio: The Plague of Justinian and Other Scourges. Fornvännen, 1980, 77. vsk, s. 184-197. Tukholma, Ruotsi: Riksantikvarieämbetet. ISSN 0015-7813. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 7.1.2013. (ruotsiksi) Viitteet [1] Takala, Hannu: Arkeologian harrastajan opas, 1992, s. 50-53 [2] Feldt, Björn: Tarandgravar, Fornvännen, 2003 [3] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.119 [4] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.133 [5] Lang, Valter: Traceless death, 2011 [6] Modin, Monica: Tarandgravar i Täby, Fornvännen, 1973 [7] Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.117 [8] Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.130-139 [9] Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia, 2007, s.170 ja 192 [10] Ciglis, Jānis: Ancient temple ornaments in Latvia. Archaeologia Baltica, 2011, s. 48-56. Klaipėda, Liettua: Klaipėda University. ISSN 1392-5520. (englanniksi) [11] Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.120-124 [12] Lang, Valter: The Bronze and Early Iron Ages in Estonia, 2007, s.218 [13] Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.125-129 [14] Tvauri, Andres, 2012, s. [15] Kriiska & Tvauri: Viron esihistoria, 2007, s.164-165 [16] Bennett, Agneta: Nyupptäckta svenska tarandgravar, Fornvännen, 2000 [17] Museovirasto: Rautakauden jaksot [18] Muinaisjäännösrekisteri: Kroggårdsmalmen Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 24.1.1997. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013. [19] Muinaisjäännösrekisteri: Penttala Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 29.12.1999. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013. [20] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.123 [21] Muinaisjäännösrekisteri: Korvala Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 12.4.2001. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [22] Museovirasto: Korvalan hoito [23] Muinaisjäännösrekisteri: Savemäki Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 18.2.2011. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [24] Muinaisjäännösrekisteri: Pikku Linnamäki Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 17.2.2011. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013. [25] Muinaisjäännösrekisteri: Rajakalmisto Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 24.1.1997. Museovirasto. Viitattu 15.1.2013. [26] Muinaisjäännösrekisteri: Rungon Koskenhaka Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 31.3.2004. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [27] Luento: Rauta-aika, (viroksi) [28] Muinaisjäännösrekisteri: Parkkali Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 30.12.2005. Museovirasto. Viitattu 17.1.2013. [29] Muinaisjäännösrekisteri: Dåvits Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 23.1.2007. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [30] Muinaisjäännösrekisteri: Sonkkila Myllymäki Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 7.12.2005. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [31] Muinaisjäännösrekisteri: Riitasaari Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 5.1.2012. Museovirasto. Viitattu 16.1.2013. [32] Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s.113 Aiheesta muualla - Komsi: Kõmsi tarandkalmed, valokuvia - Komsi: Mälestised • 9862 Kivikalme, valokuvia - Komsi: Mälestised • 9863 Kivikalme, valokuvia - Visitestonia: Kõmsin tarhakalmistot, valokuvia - Sagazorm: The Koskenhaka of Runko, valokuvia - Retkikuvia 1990-luku: Karjaalla ja Kroggårdsmalmenissa, valokuvia - Mägi, Marika: Saaremaa, valokuvia - Mägi: E_Saarenmaa, valokuvia - Mägi: Varhaiste tarandit, valokuvia Terra Feminarum Terra feminarum eli "Naistenmaa" on keskiaikaisen historioitsija Adam Bremeniläisen mainitsema pohjoinen maa, joka joidenkin tulkintojen mukaan olisi tarkoittanut jotakin Suomen osaa. Hän kuvasi Gesta Hammaburgensis ecclesiae pontificum -teoksessaan viikinkiajan Skandinaviaa. On spekuloitu, että Adam olisi tulkinnut kainulaisten eli kveenien maan ruotsinkielisen nimen (Kvenland) väärin, mikä johti kuvitelmiin pohjoisesta amatsonien asuttamasta maasta.¹ Viitteet [1] Adam av Bremen Uppslagsverket Finland.. Viitattu 3.3.2010. ruotsi Vanhempi roomalainen rautakausi Vanhempi roomalainen rautakausi, jota tutkimuskirjallisuudessa kutsutaan myös rautakauden B-periodiksi, on Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden esihistoriaan liittyvä ajanjakso, joka vallitsi noin vuosina 0–150/200 jaa. Rooman valtakunta on tällöin työntänyt rajansa Reinille ja Tonavalle saakka. Voimakkaat roomalaisvaikutteet ulottuvat pohjoismaihin asti. Vanhempi roomalainen rautakausi Suomessa Esinelöydöt keskittyvät Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen, Kokemäenjoen suuseudulle ja Etelä-Pohjanmaalle. Näillä alueilla hautoihin laitettiin metalliesineitä. Asutusta oli muuallakin rannikkoseuduilla sekä sisämaassa. Järvi-Suomen alueella eli niin sanottua Luukonsaaren keramiikkaa valmistavaa metsästäjä-kalastajaväestöä. Rannikkoseuduillakin harjoitettiin pyyntielinkeinoja, mutta myös maanviljelystä ja karjanhoidosta on selkeitä viitteitä. Uudellamaalla ja Kokemäenjoen suulla esiintyy niin sanottuja tarhakalmistoja, jotka viittaavat yhteyksiin nykyisenViron ja Pohjois-Latvian alueiden kanssa. Varsinais-Suomessa, Piikkiöstä Laitilaan ulottuvalla alueella, esiintyy monenlaisia hautamuotoja, joiden vastineet löytyvät Itä-Ruotsista. Professori Unto Salon vuonna 1968 esittämän tulkinnan mukaan alueelle oli saapunut germaanisia miesjoukkoja, jotka hankkivat turkiksia Veikseljoen kauppareittiä ("meripihkatie") varten. Haudoissa on paljon aseita, mikä Salon tulkinnan mukaan viittaa tulokkaiden sotaisiin ihanteisiin ja turkisten hankintaan verottamalla. Laitilan Sonkkilan kalmistosta tunnetaan roomalainen viinikauha sekä kullan ja hopean sekoitusta oleva sormus. Veikselin kauppareitin kukoistus päättyy markomannisotaan keisareiden Marcus Aurelius ja Commodus valtakausilla, mikä ehkä selittää Suomessa todetun niukkalöytöisen vaiheen vanhemman ja nuoremman roomalaisen rautakauden taitteessa. Etelä-Pohjanmaalla on röykkiöhautoja tältä ajalta. Kuuluisia vanhemman roomalaisen rautakauden löytöpaikkoja: - Porvoon Pikkulinnanmäki - Karjaan Kroggårdsmalmen - Piikkiön Koskenhaka - Turun (ent. Maaria) Kärsämäki ja Saramäki - Laitilan Sonkkila, Untamala ja Savemäki - Nakkilan Penttala Kirjallisuutta - Salo, Unto: Die frührömische Eisenzeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 1968. Viime jääkausi Suomessa Viime jääkausi Suomessa viittaa tässä viimeisen suuren jääkausisyklin eli Veiksel-jääkauden aikaisiin tapahtumiin Suomessa ja lähialueilla. Veiksel-jääkausi alkoi noin 116 000 ja päättyi noin 11 500 kalenterivuotta sitten¹ . Veiksel-jääkauden aikana mannerjäätikkö laajeni ja supistui useita kertoja, Suomi oli välillä kokonaan jään peitossa ja välillä ainakin suurimmaksi osaksi jäätön. Laajimmillaan mannerjäätikkö oli noin 25 000 vuotta sitten. Jääkauden lopussa ilmasto lämpeni nopeasti ja mannerjää vetäytyi; Suomen alue alkoi paljastua noin 13 000 vuotta sitten ja jää hävisi lopullisesti Käsivarren Lapistakin noin 10 500 vuotta sitten¹ . Jääkauden päättyessä Suomi oli suurelta osin veden peitossa. Kuivalle maalle levittäytyi ensin tundramainen kasvillisuus, sitten tunturikoivikko ja lopulta metsiä, joissa kasvoi aluksi enimmäkseen mäntyä² . Ennen Veiksel-jääkautta pleistoseenin varhaisemmissa vaiheissa Pohjolassa oli useita aiempia jääkausivaiheita, mutta niistä on säilynyt suhteellisen vähän tietoa. Vanhemmat jääkaudet Suomessa Jo ennen Veiksel-jääkautta jäätikkö levittäytyi Suomeen monia kertoja, ehkä jo noin 870 000 vuotta sitten, Lappiin mahdollisesti jo 2,5 miljoonaa vuotta sitten.lähde? Myöhemmät jäätiköitymiset ovat tuhonneet suuren osan edellisten jäljistä, mutta Suomessa on todisteita viidestä jääkaudesta. Varhaisten jäätiköitymisjaksojen aikana jäätikkö ei ilmeisesti ulottunut aivan eteläisimpään Suomeen. Veikseliä edelsivät viimeksi Elster- ja Saale-jääkaudet. Saale-jääkauden keskellä oli Suomessa luultavasti jäästä vapaa interstadiaali (happi-isotooppivaihe 7), jolloin ainakin Keski-Suomi oli jäätön. Saale-kauden jälkeen vallitsi lämmin ja jäätön Eem-interglasiaali noin 130 000–120 000 vuotta sitten. Itämeri oli silloin yhteydessä Vienanmereen ja merenpinta nykyistä korkeammalla – Suomea peitti osittain nk. Eem-meri. Suomessa kasvoi jaloja lehtipuita Oulun korkeudella. Suorat todisteet tästä kaudesta ovat meillä kuitenkin vain satunnaisia peuranluita ym. Yleistä viime jääkaudesta Viime jääkausi alkoi noin 115 000 vuotta sitten jopa nykyistä lämpimämmän Eem-lämpökauden jälkeen. Jääkaudella jäätikön koko vaihteli huomattavasti. Ilmasto kylmeni kohti jääkauden loppua ja jäätiköt levittäytyivät yhä laajemmalle. Joidenkin jäätiköitymisjaksojen aikana jäätikkö saattoi laajeta vain osaan Suomea. Jääkauden ajoitukset vaihtelevat. Viime aikoina jääkauden päättymistä on tutkimuksissa aikaistettu ja alkamista siirretty myöhemmäksi. Jääkausi muokkasi Suomen maaperää. Levittäytyessään jää hioi alla olevaa kalliota mukaansa ottamien irtokivien avulla. Jäätikön liikkeet tuottivat noin 7 metrin paksuisen moreenikerroksen. Jää kuljetti mukanaan kiviä, jotka hankasivat alla olevia kallioita ja irrottivat moreenia. Jää vetäytyi hitaasti muovaten maastoa ja synnyttäen soraharjuja kuten Salpausselät. Vedestä nousi maankohoamisen seurauksena uutta maata. Laajimmillaan noin 20 000 vuotta sitten jääkerros peitti Pohjois-Euroopassa koko Fennoskandian ja Baltian ja ulottui pohjoiseen Saksaan ja Pohjanmerelle asti. Tämän jälkeen jäätikkö supistui, ja vetäytyvän mannerjäätikön reuna saavutti Etelä-Suomen noin 13 000 vuotta sitten. Tuolloin vallitsi lämmin kausi, mutta ilmasto kylmeni taas 12 250–11 300 vuotta sitten kolmena aaltona, jolloin jään reuna vetäytyi hitaasti tai värähteli paikoillaan. Jään sulamisvesien kuljettamasta moreenista syntyivät tällöin Salpausselät. Jään sulaminen alkoi nopeutua taas noin 11 000 vuotta sitten 100 vuotta kestäneen toisen kylmän aallon jälkeen. Jää vetäytyi lopullisesti pois Suomesta Veiksel-jääkauden jo päätyttyä, noin 10 000 vuotta sitten; jäätikkö katkesi kahtia Ruotsin tuntureilla ja suli loppuun noin 9 500 vuotta sitten. Metsä seurasi vetäytyvää jäätä, korkeintaan nopeudella 100–450 m vuodessa (100–450 km/1 000 v). Veiksel-jääkauden vaiheet Suomessa Veiksel-jääkautta edeltänyt Eem-interglasiaali päättyi noin 118 000 vuotta sitten hitaaseen viilenemiseen. Eteläinen Suomi oli jäästä vapaa pitkään tämän jälkeenkin koko happi-isotooppivaihe 5:n ajan noin 130 000–74 000 vuotta sitten.³ Tämä vastaa Eem-lämpökautta ja Varhais-Veikseliä. Tällöin jäätikkö levisi vain Lappiin asti. Jää saapui Etelä- ja Länsi-Suomeen vasta noin 74 000–59 000 vuotta sitten happi-isotooppivaiheen 4 aikana, jolloin se levisi Viron pohjoisosiin asti. Suomi sattoi olla taas tiettyinä kausina suurelta osin jäätön luultavasti 50 000–40 000 vuotta sitten ja ehkä noin 36 000–25 000 vuotta sitten. Jää peitti koko Suomen noin 30 000–25 000 vuotta sitten ja alkoi vetäytyä Suomesta noin 13 000 vuotta sitten. Varhais-Veikselin jäätiköityminen Varhais-Veiksel-kaudella 115 000–74 000 vuotta sitten jää peitti Suomen vain ajoittain ja/tai osittain, ja kylminä kausina muussa Suomessa kasvoi tundraa. Ilmasto kuivui huomattavasti joskus 116 000 vuotta sitten 500 vuoden sisään, mikä liittyi viilenemiseen. Noin 115 000 vuotta sitten Skandinavian jäätiköt laanenivat peittäen koko pohjoisen Fennoskandian noin 110 000 vuotta sitten, ja Etelä-Suomi lienee ollut ikiroutaista jäätöntä tundraa. Tällöin jäätikkö levisi vain Länsi-Lappiin ja ehkä Pudasjärvelle asti, ja Pohjanlahden rannalle⁵ . mutta Etelä-Suomi oli jäätön. Tundra ulottui luultavasti Etelä-Suomeen tai ehkä Puolan pohjoisrajalle ja Etelä-Norjaan asti. Tämä 117 000–105 000 vuotta sitten vallinnut kylmä kausi oli Herning-stadiaali. Tätä seurasi hyvin lämmin Brörup-interstadiaali 100 000 vuotta sitten. Jäätiköt kutistuivat nopeasti, kun heinäkuun keskilämpötila saattoi nousta jäätikön reunan lähellä +10 °C:een. Lapissa kasvoi metsää ja oli 3–4 °C nykyistä viileämpää. Etelä-Suomessa kasvoi mänty-ja koivumetsiä, lämpötila oli heinäkuussa yli +10 °C ja Pohjois-Saksan heinäkuun keskilämpötila oli +15 °C⁶ , ja Hollannissa kasvoi metsää⁷ . Rederstall-jäätiköitymisen jäätikkö levisi taas Pohjois-Lappiin itään asti noin 90 000 vuotta sitten. Rederstall oli luultavasti Harningiä hieman laajempi ja jää eteni jonkin matkaa Pohjanlahden rannikon ohi⁵ . Rederstallia seurasi lämmin Odderade-välilämpökausi 80 000 vuotta sitten, jolloin Lapissa kulki tundran ja metsän raja. Odderede oli Brörupia viileämpi. Keski-Veiksel Keski-Veiksel merkitsi suurempaa kylmenemistä noin 74 000–59 000 vuotta sitten. Miltei koko Fennoskandia joutui jään alle, kun Schalkholz-jäätiköityminen eteni. Jää eteni Etelä-Suomeen noin 60 000 BP⁴ Suurinta osaa Euroopasta peitti arotundra ja tundra. Merenpinta laski ainakin 65 m. Alun kylmän kauden jälkeen tuli lämpimämpiä kausia, jolloin Suomi vapautui ainakin osittain jäästä ja Lapissakin oli tundraa. Kuitenkin Etelä-Pohjanmaalla ollut Kauhajoki näyttää olleen koko ajan jään alla. Tälle kaudelle oli tyypillistä jään aaltoilu Suomen yli. Jäätikkö eteni hyvin voimakkaasti noin 70 000 vuotta sitten alkaen peittäen koko Suomen. Jää oli laajimmillaan noin 65 000–60 000 vuotta⁵ sitten, jolloin merenpinta laski 65–70 metriä eli noin puoleen jääkauden maksimilaskusta. Jään reuna lienee kulkenut Suomen itärajan tuntumassa noin 60 000–50 000 vuotta sitten. Tällöin jää ulottui myös Pohjois-Viroon, Luoteis-Venäjälle⁵ ja aivan pohjoisimpaan Puolaan ja Saksaan⁸ . Etelä-Suomi lienee vapautunut jäästä noin 55 000 BP⁴ , viimeistään ehkä 50 000 vuotta sitten⁸ ⁹ . Jää on saattanut poistua suurelta osalta Suomea noin 50 000 vuotta sitten,⁵ ³ ja ainakin osa Suomea oli tästä eteenpäin pitkään jäätöntä.¹⁰ Muun muassa Etelä-lapista tehdyt turvekerrostumalöydöt sekä tehdyt mammutti- ja peuralöydöt liitetään varhais-Veikselin tai keski-Veikselin interastadiaaleihin¹¹ Aikaan noin 49 000–42 000 vuotta sitten on ajoitettu Lapissa jäättömän kauden hiekka-, sora- ja savikerrostumia.¹² Happi-isotooppivaihe 3:n jäätiköitymishistoria tunnetaan huonosti. Jäätikkö vetäytyi noin 60 000–56 000 vuotta sitten lämpimässä Oppstadin interstadiaalissa, jolloin lämpötila oli ehkä 5 astetta nykyistä alempana. Merenpinta oli silloin vain noin 36 metriä nykyistä alempana mikä viittaa siihen, että jäätikkö oli melko pieni. Oppstadin, (Oerelin ja Glinden interstadiaali eivät olleet niin lämpimiä kuin Varhais-Veikselin Brörup ja Lapissa kasvoi vaivaiskoivua). Toinen jäätiköityminen noin 55 000 vuotta sitten ei ollut yhtä laaja, jäätikkö saattoi hyvin karkeasti arvioiden ulottua Kajaaniin tai korkeintaan Kuopioon asti. Merenpinta oli noin 60 metriä nykyistä alempana. Tundra ulottui ehkä 55 leveysasteelle eli Tanskan keskiosan korkeudelle. Seuraavan kerran jäätikkö eteni suurimpaan osaan Suomea luultavasti noin 50 000 vuotta sitten, mutta tämä kausi jäi lyhyeksi. Noin 51 000–50 000 vuotta sitten Glinde-interstadiaalin aikana Itä-Suomi oli Pohjois-Karjalan Ruunaan sedimenttien mukaan jäätön⁶ . Tämän jälkeen tuli pienempien viilenemisten ja lämpenemisten kausi. Keski-Veikselin interstadiaalit olivat huomattavasti kylmempiä kuin Varhais-Veikselin. Suomessa oli melko kylmää koko ajan ja jäätikkö saattoi levittäytyä osaan Lappia. Mutta Soklissa Itä-Lapissa tehtyjen löytöjen mukaan löytöjen mukaan lämpötila saattoi Keski-Veikselin lämpimänä aikana kohota kesällä melko korkeaksi, vähintään 7, jopa 11–14 asteeseen.¹³ Tundra ulottui ainakin Tanskan ja Alankomaiden leveysasteille asti. Noin 50 000–30 000 vuotta sitten jäätikkö vuoroin supistui ja laajeni Ruotsissa ja Suomessa oli kylmää. Ajoituksia näiltä ajoilta ovat Vuotson Su-153 42000+-2000, Soklin orgaanisten kerrostumien Hel-348 46100+9000-4000, Birm-279 32830+1460-1240, Taivalkoski GrN 4491 45400+-200, Etelä-Suomen Someron savi Hel-209 32600+1500-1240, Keski-Veikselin jäätiköitymisistä on hieman ristiriitaista tietoa. Jäätiköt laajenivat Ruotsissa 42 500 vuotta sitten ja Keski-Suomen yli peittäen suurimman osan Suomea noin 40 000 vuotta sitten Hasselo-stadiaalina. Merenpinta laski jopa 70 metriä nykyistä alemmaksi. Erään arvion mukaan Suomea olisi peittänyt osittain jäätikkö 39 000–36 000 vuotta sitten ns. Hengelo-interstadiaalina. Jäätikkö olisi ulottunut Kölivuoriston suuntaisella linjalla Hanko-Iisalmi-Vienanmeren länsikärki ja muualla Pohjoismaissa Götlannin eteläkärkeen ja Öölannin eteläkärkeen niin että Skoone olisi ollut jäätön, samoin kuin Tanska ja aivan pohjoisin Norja. Erään toisen arvion mukaan jäätikön reuna olisi ollut silloin maksimissaan suunnilleen Pohjanlahden rannan ja salpausselkien puolivälissä⁵ . Suomen jäättömillä alueilla oli ehkä arotundraa (tai tundramaista arotundraa tai polaariaavikkoa). Arotundran ja havupuiden raja oli Pohjois-Ranskan leveyksillä. Italiassa kasvoi sekametsiä, samoin Etelä-Ranskassa ja Espanjassa sekä Romaniassa.¹⁴ Meren pinta oli 70 metriä nykyisen merenpinnan alapuolella. Jää laajeni ehkä Lappiin noin 35 000 vuotta sitten. Toisen arvion mukaan noin 37 000 vuotta sitten Pohjanmaa olisi ollut jäätön (mammutinluiden perusteella). Eräiden tietojen mukaan Suomi olisi ollut kokonaan jään peitossa noin 30 000 vuotta sitten, ja tundran raja Pohjois-Ranskassa, Pohjois-Saksassa ja Valko-Venäjällä. sen eteläpuolella vallitsi gravertten kulttuuri, jonka asukkaiden joukossa saattoi olla suomalaisten esi-isiä.¹⁵ Ilmasto alkoi kylmetä noin 300 000 BP. 28 000–26 000 vuotta sitten päättyi Keski-Veiksel lyhyeen lämpökauteen. Jäätikkö oli jo alkanut kasvaa. Suomi oli ehkä ainakin eteläosaltaan jäätön vielä 27 000 vuotta sitten. Jää laajeni Etelä-Suomeen noin 25000 BP. Mammutteja vaelteli Suomessa Veiksel-jääkauden aikana Noin 40 000–30 000 vuotta sitten saattoi Suomessa olla jäätöntä, jolloin täällä eli mahdollisesti mammutteja ja peuroja. Jäätikkö värähteli Ruotsin tuntureilla 36 000–25 000 vuotta sitten. Mammutteja ja peuroja oli Suomessa ja eteläisessä Keski-Ruotsissa 31 000–22 500 vuotta sitten. Tämä liitetään Hengelo- ja Denekamp-interstadiaaleihin Keski-Veikselin suuren jäätiköitymisen jälkeen. Myöhäis-Veiksel - Jäätikkö maksimissaan Noin 35 000 vuotta sitten alkoi ankara Myöhäis-Veiksel-jäätiköityminen, jonka aikana jää eteni Suomen yli. Jää eteni jopa 200 metriä vuodessa. Jään laajeneminen Suomen yli oli suunnilleen Kölivuoriston suuntaista. Suomi pysyi jäässä 10 000–15 000 vuotta. Jäätikkö oli laajimmillaan lännessä 20 000 BP, idässä 18 000–17 000 BP. Suomen Perämeren rannikon Lohtajan mammutinluu on ajoitettu 24 450 ± 385 radiohiilivuotta vanhaksi, ja Pohjois-Savossa olevan Nilsiän mammutinluu 22 420 ± 315 radiohiilivuotta vanha, ja Helsingin 23 340 ± 350 radiohiilivuotta sitten. Tästä voidaan tehdä joitain arvioita jään laajenemisesta Suomen yli. Ajat ovat kalibroimattomia radiohiilivuosia. Mammutit eivät liene viihtyneen aivan mannerjäätikön vieressä. Erään näkemyksen mukaan jäätikön reuna oli Suomen länsirajalla Tornionjoen seuduilla noin 30 000 vuotta sitten, alkoi kasvaa noin 100 metriä vuodessa ja peitti koko Suomen noin 25 000 vuotta sitten. Laajimmillaan jäätikkö oli 19 000–20 000 vuotta sitten jolloin reuna jossain Kirillovin kaupungin tienoilla Venäjällä. Jääkausi oli ankarimmillaan noin 22 000–18 000 radiohiilivuotta sitten. Jään reuna oli 1 000 km:n päässä Kölivuoristosta. Suomea lähimmät ihmiset asuivat Valko-Venäjällä. Jäätikön keskus oli tällöin Perämerellä. Jää alkoi pian vetäytyä ilmaston lämmettyä, mutta ilmaston kylmetessä jään reuna eteni taas Pohjois-Saksassa. Jään reunalla oli ilmasto jäähtynyt heinäkuussa 5–11 °C ja talvella 20 °C⁴ ja sademäärä vähentynyt jopa kolmasosaan nykyisestä. Jääkauden päättyminen Suomessa Jääkauden päättyminen oli varsinkin alussa hidasta, jää vetäytyi ja laajeni samoilla alueilla monia kertoja. Jää liikkui hitaasti taaksepäin jo 22 000 kalenterivuotta sitten.Noin 19 000 vuotta sitten jäätikön reuna alkoi vetäytyä hieman aikaisempaa nopeammin.Mutta noin 16 500 vuotta sitten tuli hyvin kylmää ja jää eteni taas pitkälle Saksan sisämaahan.Jään reuna vetäytyi Pohjois-Saksasta viimeisen kerran noin 15 200–14 700 vuotta sitten.Näihin aikoihin Tanskan ja Ruotsin välillä oli kuivaa maata. Jää oli siis vielä noin 14 000 radiohiilivuotta sitten hieman Saksan ja Puolan pohjoisrannikon eteläpuolella ja Etelä-Ruotsin länsirannikon tasalla Malmön lähellä.¹⁶ Jää oli Äänisen eteläreunalla noin 14 250 vuotta sitten, ja pohjoisreunalla 12 750 vuotta sitten.¹⁷ Asutus oli noin 15 000 vuotta sitten siirtynyt Tanskaan. 14 700 vuotta alkoi valtava Bölling-lämpeneminen. Noin 14 000 vuotta sitten jään reuna oli Etelä-Skandinaviassa, ja Pohjois-Saksassa oli ohut Baltian jääjärven alku ja Skåne jäätön. Jään raja oli juuri Etelä-Ruotsin Skånessa Kristiansandissa, Bornholmin pohjoispuolella, Latviassa Talsin kaupungin lähellä ja Virossa Tarton seuduilla. Hieman pohjoisempana Etelä-Ruotsissa jää kulki juuri Värnernin eteläkärjessä Uddevallan ja Värnersborgin välillä. Norja oli jäässä rannikoita myöten.Baltian jääjärvi, joka oli jäätikön sulamisvesistä muodostunut Itämeren suolaton edeltäjä, kävi mannerjäätikön sulaessa ja maan kohotessa monia vaiheita.lähde? Välillä Itämeri oli järvi, välillä meri. Sulavan mannerjään reuna saapui Suomen etelärannikolle noin 13 000 vuotta sitten¹⁸ tai hieman tämän jälkeen¹⁹ , kun sulaminen eteni hyvin nopeasti lämpimällä Alleröd-kaudella. Jään reuna vetäytyi noin 50 km Salpausselkien pohjoispuolelle Heinolan seuduilla. Pian ilmasto viileni kylmään nuorempaan dryaskauteen noin 12 600 vuotta sitten. Pohjois-Eurooppa jäähtyi melko äkkiä noin 10 astetta kun jäätikön sulamisvedet patosivat Golfvirran. Noin 12 250–11 300 vuotta syntyi kaksi valtavaa pitkää soraharjua melkein paikallaan pysyttelevän jäätikön reunaan jään sulamisvesien kuljettamasta sorasta. Ensimmäiset Salpausselät syntyivät 200 vuodessa, toiset noin 500–600 vuotta myöhemmin. Salpausselkien edustalla oli vuoden keskilämpötila −6, eli 10–11 astetta nykyistä alempi.¹⁷ Jäätikön edessä kasvoi Kaakkois-Suomessa muun muassa matalaa ruohomaista kasvillisuutta: marunaa (Artemisia), savikkaa (Chenopodium) ja ruusukasveja (Rosaceae), joiden jälkeen pian yleistyivät heinät ja sarat, suolaheinä ja myöhemmin kanerva.²⁰ Suomea lähin eteläinen ihmisasutus oli tuolloin Puolassa ja Valko-Venäjällä Swidryn kulttuurin alueella. Norjan rannikolla olivat Fosnan ja Komsan kulttuurit. Kylmä Salpausselkien syntykausi päättyi noin 11 560 vuotta sitten eli 10 000 radiohiilivuotta sitten, ja alkoi lämmin holoseenikausi, joka oli kuitenkin alussa vielä viileä. Holoseenin alussa jäätä oli Suomessa huomattavia määriä, ja suuri osa jään alta paljastunutta maata veden alla. Viimeistään III Salpausselän synnyn aikoihin Baltian jääjärvi tyhjeni Atlanttiin Keski-Ruotsissa Vätternin itäpuolella olevan salmen kautta. Atlantilta virtasi suolaista merivettä, joka muutti aikaisemman järven Yoldiamereksi. Kasvillisuustyyppinä oli alussa preboreaalinen tundra jolloin Suomessa kasvoi varpuja, pensaita ja koivua.²¹ Jäätikkö alkoi holoseenin alussa sulaa nopeasti pysähdellen vain muutamia kertoja paikoilleen. Tunnetuin pysähdys on Sisä-Suomen reunamuodostumat synnyttänyt preboreaalin kylmä heilahdus 11 200–11 100 vuotta sitten tai noin 9 700 radiohiilivuotta sitten.¹⁶ Jään reuna kulki suunnilleen kaukana Turun pohjoispuolella, Jyväskylästä Kuopion seudulle ja Kajaanin tienoille.¹⁶ Viimeistään 11 900 asutusta oli Karjalan kannaksen eteläpuolella. Noin 10 800 Yoldiameren yhteys Atlanttiin katkesi maan kohoamisen takia. Syntyi Ancylusjärvi, jonka pinta nousi jäätikön sulamisvesien virratessa suureen järveen, joka peitti monia Länsi-Suomen ja Etelä-Suomen alueita. Viro oli asutettu 10 800–10 700 (tai 11 000) vuotta sitten, ja Suomeen saapui ihmisiä viimeistään 10 600 vuotta sitten. Asutus oli vakiintunut Etelä- ja Keski-Suomeen 10 200–9 900 vuotta sitten. Noin 10 500 vuotta sitten jään raja kulki Oulun tienoilla, ja Inarinjärvi sekä itäisin Lappi olivat jo jäättömiä¹⁸ . Lapissa oli asutusta 9 800–9 500 vuotta sitten. Tuolloin suuri osa Suomea oli Ancylusjärven peitossa. Käsivarren Lappiin syntyi hieman yli 10 000 vuotta sitten dyynikenttiä. Noin 10 000 vuotta sitten jäätä oli Suomessa enää pieni määrä Yllästunturin seuduille.Jäätikkö vetäytyi Länsi-Lapista Ruotsiin 10 700–1 500 vuotta sitten²² . Kölivuoriston jäätikkö katkesi Etelä-Norjan ja Pohjois-Ruotsin peittäviin jäätiköihin noin 9 800 vuotta sitten. Tätä tapahtumaa on monesti pidetty jääkauden päättymisenä. Pohjois-Ruotsin Lapin jäätikkö hajosi moneen osaan¹⁶ ²³ viimeistään 9 600 kalenterivuotta sitten tai 8 500 radiohiilivuotta sitten. Lapin dyynikentät olivat aktiivisia suunnilleen 9800-8000 kalenterivuotta sitten²⁴ . Ne asettuivat paikoilleen, kun ilmastonmuutos toi uuden kasvillisuuden. Keski-Lappiin tuli mänty 8000 vuotta sitten, Käsivarren Lappiin vasta 7500 vuotta sitten²⁵ . Koko jäätikkö suli noin 9 500²² –8 500 kalenterivuotta sitten. Pieni jäätikkö Ruotsin Lapissa oli vielä 9000 kalenterivuotta sitten¹⁹ . On varmaa, että jäätä ei ollut Pohjois-Ruotsissa suuria määriä enää 8 400 kalenterivuotta sitten.²⁶ ²⁷ Joidenkin lähteiden mukaan Pohjois-Ruotsissa olisi ollut pieni jäätikkö vielä 8 900 vuotta sitten.²⁸ Noin 10 000–8 900 vuotta sitten oli kylmää, Lounais-Suomen pääasiallinen puulaji koivu ja 8 900–8 000 vuotta sitten mänty. Kuusi tuli vasta paljon myöhemmin männyn jälkeen. Tämän jälkeen alkoi nykyistä lämpimämpi kausi, jolloin Lounais-Suomessa kasvoi pähkinäpensasta ja jalavaa. 8 000 vuotta sitten alkoi hyvin lämmin atlanttinen lämpökausi jolloin Itämeri oli Litorinamerenä Tanskan salmien avautumisen jälkeen. Noin 2 500 vuotta sitten kuusi ja mänty palasivat pääasiallisiksi puulajeiksi. Kuusi oli alkanut levittäytyä idästä jo noin 6 000 vuotta sitten. Jääkauden sulaessa erottuivat nykyiset järvet maankohoamisen seurauksena erilleen Itämeren edeltäjästä. Näiden järvien lasku-uomat kulkivat alussa eri tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi Saimaan laskujoki oli alussa pohjoisessa Pielaveden suunnalla. Pohjoisessa kehitys oli hitaampaa. Esimerkiksi Kilpisjärven seudulle tuli koivu 10 500–10 200 vs, mänty alkoi saapua 9 500 vs ja oli yleinen Lapissa 8 300 vs. Lämpimin ilmasto oli 6 800–5 700 vuotta sitten, jolloin Lappi oli kaksi astetta nykyistä lämpimämpi ja mänty oli jopa koivua ylempänä 6 100–4 000 vs. Näihin aikoihin lakuskasvillisuus suosi kuivia ja ravinneköyhiä oloja. Ilmasto alkoi viiletä, ja noin 3 000–2 500 vs Lapin metsänrajat olivat suunnilleen nykyisillä paikoilla²⁹ . Jääkauden jälkeen Maankohoaminen Pääartikkeli: Maankohoaminen Viimeisimmän jääkauden jälkeen alkoi Suomessa ja Skandinaviassa maaperän kohoaminen, joka jatkuu yhä Itämerellä. Jääkaudella noin 20 000 vuotta sitten yhtenäisen jäätikön muodostanut, jopa kolmen kilometrin paksuinen mannerjää painoi Itämeren aluetta valtavalle lommolle. Samalla se ruhjoi Itämeren päämuodot esiin. Kun jäätikkö alkoi sulaa, maankuoreen tullut lommo alkoi oieta ja maa kohota. Alussa maa kohosi nopeasti, mutta se hidastui vähitellen. Maankohoaminen jatkuu vieläkin: nopeinta se on Perämerellä, josta jääpeite suli viimeisenä. Itämeren eteläosissa maa ei enää kohoa, vaan vajoaa Tanskan salmissa. Maan kohoaminen jatkuu yhä Suomessa, ja sen arvioidaan johtavan Perämeren eristymiseen omaksi järvekseen, kun Merenkurkku kuroutuu umpeen. Maan kohoaminen muuttaa rantaviivaa, kun merenlahtia kuroutuu järviksi ja kuivuu niityiksi, salmet madaltuvat ja saaret kasvavat kiinni toisiinsa ja mantereeseen, luotoja ja kareja kohoaa merestä. Uusi rantaviiva muotoutuu kallioperän, maaperän ja paikallisen ympäristön ominaisuuksien mukaan. Maankohoamisnopeus vuodessa: - Perämeri 8–9 mm - Merenkurkku 7–8 mm - Suomenlahti 1–3 mm - Varsinaisen Itämeren pohjoisosa 1–3 mm Jääkauden jälkeinen ilmastokehitys Jääkautta seurasi nykyistä lämpimämpi atlanttinen lämpökausi (9 220 -5 660 vs.), jolloin Etelä- ja Keski-Suomessa olivat Keski-Euroopan ilmasto-olot ja monet jalopuulajit kuten saarni ja jalava kasvoivat nykyistä pohjoisempana. Huipussaan lämpökausi oli 5 000 vuotta sitten, jolloin Suomessa oli 2–3 astetta nykyistä lämpimämpää. Atlanttinen lämpökausi päättyi noin 3 800 vs., jolloin ilmasto alkoi viiletä. Ilmasto on viilentynyt jo muutama tuhat vuotta subsboreaaliseksi. Suomessa vallitseekin nykyään kylmätalvinen metsäilmasto. Ilmaston viileneminen lisäsi soistumista ja toinen merkittävä muutos oli kuusen leviäminen idästä Suomeen alkaen 5 500 vuotta vuotta sitten. Jääkauden jälkiä Suomen maastossa Jäätikön voima maan muovaajana oli mahtava. Jäätikkö uusiutui jatkuvasti siten, että keskustasta virtasi jäätä ulospäin kymmenien metrien vuosivauhtia. Tällöin aikaisemmat kerrostumat tuhoutuivat ja hävittivät todisteita muun muassa jääkautta edeltävistä kivikautisista ihmisistä. Jään virtaus uursi syviä laaksoja, kuruja, ja jäätikön alle muodostui moreenista pitkulaisia jäätikön liikkeen suuntaisia kumpareita, drumliineja. Jääkauden jättämät jäljet näkyvät maastossa tiettyihin ilmansuuntiin suuntautuneina muotoina. Esimerkiksi Etelä-Savossa monet syvänteet ovat jääkauden jäljiltä luoteesta kaakkoon. Samoin drumliinit ja jäätikköjokien paikalle syntyneet harjut osoittavat jään liikkeen suuntaa kaikkialla Suomessa. Syntyi myös jään reunaa vasten poikittaisia muotoja kuten päätemoreeneja, reunamuodostumia ja De Geer -moreeneja. Jäätikön muokkaus näkyy selvästi myös karttakuvassa luode-kaakko -suuntaisina rantoina, saarina jne. Jään sulaessa muodostuu myös jäänalaisten sulamisvirtojen paikalle pitkittäissoraharjuja ja niiden suulle sulamissuistoja, deltoja, sandureita ja sandurdeltoja. Näistä deltat ovat kerrostuneet syvään veteen, sandurit kuivalle maalle ja sandurdelta on muodostunut syvään veteen kerrostuvan deltan pinnan noustua veden pinnan yläpuolelle. Todisteita jääkausista ovat Suomessa silokalliot, hiidenkirnut, hiidenkiukaat, pirunpelto, siirtolohkareet, harjut, drumliinit, päätemoreenit, reunamuodostumat, De Geer -moreenit, kumpumoreenit jne. Jääkausi muovasi kymmeniä erityyppisiä muodostumia ja suuri osa koko Suomen korkokuvasta on jääkauden joko välittömästi tai välillisesti synnyttämää. Katso myös - Jääkausien syyt - Salpausselät - Itämeren vaiheet - Holoseeni - Preboreaali - Kivikausi - Swidryn kulttuuri - Suomusjärven kulttuuri Lähteet - Esko Kuusisto ja Jukka Käyhkö: Globaali muutos. Otava, 2004. - Kalle TaiPale - Matti Saarnisto: Tulivuorista jääkausiin - Suomen maankamaran kehitys. WSOY 1991; ISBN 951-0-16048-2. - Antero Järvinen, Seppo Lahti: "Mannerjäätikön sulaminen ja Kilpisjärven altaan kehityshistoria", Suurtuntureiden luonto. Kilpisjärven biologinen asema, Helsingin yliopiston tukemana, 2004. ISBN 952-10-1142-4. - Antti Reinikainen, Raisa Mäkipää, Ilkka Vanha-Majamaa, Juha-Pekka Hotanen: "Kasvillisuuden muutokset jääkaudesta nykyaikaan, Jääkauden loppuvaiheet", Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, s. 26. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 9513119637. - Käytännön maaperägeologia,Veli-Pekka Salonen, Matti Eronen, Matti Saarnisto, Kirja-Aurora Turku 2002, Paino Otavan kirjapaino Oy, ISBN 951-29-2247-9 - Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin, Juha Pekka Lunkka, Gaudeamus, Helsinki 2008. ISBN 978-952-495-083-1, - Marjatta Koivisto, Jääkaudet, WSOY 2004, ISBN 951-0-29101-3,www.wsoy.fi - Suomen historian kartasto,Päätoimittaja Pentti Haapala, Gummerus Jyväskylä 2007, Karttakeskus 2007, ISBN 978-951-593-029-3, www.karttakeskus.fi - Maailma tänään, Nide 6, Pohjoismaat, Tieteen kuvalehden hakuteos, ISBN 87-427-0799-4, Kööpenhamina 1988. - - Viitteet [1] Järvinen & Lahti, s. 56 [2] Reinikainen s. 26 [3] Anu Hakala: Eemistä veikseliin geologia.fi. [4] Kuusisto ja Käyhkö 2004: 40-41 [5] Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 19 [6] Lunkka, s. 237 [7] Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 18 [8] Lunkka, s. 239 [9] Salonen Eronen Saarnisto s 19 [10] Lena Morén, Svensk Kärnbränslehantering AB Tore Påsse, Sveriges Geologiska Undersökning: Climate and shoreline in Sweden during Weichsel and the next 150,000 years (PDF) (sivu 56) TR-01-19. August 2001. [11] Raimo Manner, Tapani Tervo; Lapin geologiaa, sivu 57 [12] Lapin geologiaa, sivu 38 [13] S. Engels S. J. P. Bohncke J. A. A. Bos S. J. Brooks O. Heiri K. F. Helmens: Chironomid-based palaeotemperature estimates for northeast Finland during Oxygen Isotope Stage 3 (PDF) 1 April 2007. (englanniksi) [14] Jonathan Adams: EUROPE DURING THE LAST 150,000 YEARS (HTML) (3) 39,000-36,000 y.a. (approx.), an example of a relatively mild phase during the 'middling' period between 57,000 & 24,000 years ago (Oxygen Isotope Stage 3), kartta Europe during a relatively mild phase, 39,000-36,000 y.a.http://www.esd.ornl.gov/projects/qen/bw3.gif)Environmental Sciences Division, Oak Ridge National Laboratory, Oak Ridge, TN 37831, USA. (englanniksi) [15] Rick Kessler: INTRODUCTION to the ICE AGE Paleoshaman. 2007. [16] Maailma tänään, Nide 6, Pohjoismaat, sivu 91 [17] Kuusisto ja Käyhkö 2004: 42 [18] Suomen historian kartasto, s. 10-11 [19] Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 21 [20] Taipale - Saarnisto s. 302-303. [21] Koivu mainitaan Tulivuorista jääkausiin s 303 [22] Järvinen 2004, s. 56 [23] Suomen luonto 1 - Luonto toimii, Tunturit;Päätoimittaja Paavo Havas; Kirjayhtymä Helsinki; ISBN 951-26-1747-1 1.osa;sivu 108 [24] Koivisto 2004, s 109 [25] Taipale-Saarnisto 1991, s 304 [26] Koulun kartasto., Kari Ronneberg toim., Otava 2003 3.painos, ISBN 951-1-16754-5 nid., 951-1-16755-3 sid. [27] Pohjois-Euroopan luonto, Edita 2002, sivu 52 [28] Itämeri, Luonto ja ihminen, Eeva Fuhrman, Harris Dahls jne. ja calpal-kalibraatio [29] Järvinen 2004, s 61 [30] weichselistiden Nationalensyklopedin. Viitattu 20.1.2013. (ruotsiksi) [31] Koivisto, s. 77 [32] Taipale & Saarnisto kuva 12.2 sivu 243 [33] Koivisto sivu 77-78 Aiheesta muualla - Nenonen K: Jääkausikäsityksen muutos – Kutistuvatko jäälliset jaksot luultua lyhyemmiksi? (PDF) Geologi-lehti. 2007. Geologinen Seura. Viitattu 12.11.2012. Yliskylän venehauta Yliskylän venehauta on esikristillisen ajan lopulta peräisin oleva polttohauta. Se on Perniön Yliskylässä ruumiskalmiston yhteydessä, ja siinä on runsaasti esineitä. Kumpu on kiven- ja maansekainen, ja sen alle on haudattu veneessä varusteineen poltetun vainajan jäännökset. Veneen pituudeksi on niitinaulojen määrän perusteella arvioitu noin 15 metriä. Hauta on ajoitettu 600-luvulle.¹ Lähteet [1] WSOY Iso tietosanakirja 10, s. 381, WSOY 1997 ISBN 951-0-20163-4 Suomen keskiaika Suomen keskiaika alkaa määritelmästä riippuen 1100- ja 1200-lukujen kuluessa sitä mukaa, kun Suomi siirtyy hitaasti esihistoriasta historialliseen aikaan. Usein keskiajan alku Länsi-Suomessa liitetään tarunomaiseen ensimmäiseen Suomeen tehtyyn ristiretkeen, jonka on arvioitu tapahtuneen 1150-luvulla. Tapahtumasta kertovat lähteet ovat kuitenkin peräisin vasta 1200-luvun lopulta. Vanhin tunnettu Suomea koskeva asiakirjalähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle vuodelta 1171 tai 1172. Karjalassa keskiajan alku sijoitetaan noin vuoteen 1300, kolmannen ristiretken yhteyteen. Suomen keskiajan katsotaan päättyvän 1500-luvun kuluessa. Käytettyjä takarajoja ovat esimerkiksi vuosi 1523 tai 1570-luku. Suomen Lapissa kirjallisten lähteiden valaisemaa keskiaikaa ei varsinaisesti ole, vaan siellä historiallinen aika alkaa kunnolla vasta 1500-luvulla. Manner-Euroopassa keskiajan määritellään alkavan jo noin vuodesta 400, mutta Suomessa aika vuodesta 400 aina 1100- tai 1200-luvulle lasketaan vielä esihistoriaksi, tarkemmin sanottuna keski- ja myöhäisrautakaudeksi. Suomen keskiajasta säilyneet lähteet ja monumentit Suomen keskiaikaa pidetään historiallisen ajan periodina, mutta kirjallisia lähteitä on säilynyt vain vähän. Esimerkiksi Turun tuomiokapitulin, luostareiden ja keskiaikaisten kaupunkien arkistot ovat valtaosaltaan tuhoutuneet vuosisatojen mittaan.¹ Säilyneitä lähteitä on vain noin 300, kun vertailun vuoksi Ruotsissa keskiaikaisia lähteitä on tallella noin 20 000.² Tästä syystä Suomen keskiajan tutkimus on esihistorian tavoin suureksi osaksi arkeologian tutkimusalaa. Säilynyt kirjallinen lähdeaineisto on julkaistu Finlands medeltidsurkunder -sarjana. Kirjallisten ja arkeologisten lähteiden ohella myös paikannimistö on ollut tärkeää lähdeaineistoa Suomen keskiajan tutkijoille. Keskiajan näkyviä muistoja ovat Turun tuomiokirkko ja Suomen 72 muuta säilynyttä keskiaikaista kirkkoa, Turun linna, Hämeen linna, Olavinlinna, Kastelholman linna, Raaseporin linna ja Kuusiston linnanraunio sekä lukuisat pikkulinnojen jäännökset. Suomen kaupungeista Turulla, Porvoolla, Raumalla, Ulvilalla ja Naantalilla on keskiaikaiset juuret. Myös Viipurin keskiaikainen historia katsotaan osaksi Suomen keskiaikaa. Katso myös - Suomen keskiaikainen historia artikkelissa Ruotsin vallan aika Suomessa - Suomen keskiaikaiset kaupungit Kirjallisuutta - Kallioinen, Mika: Kirkon ja kruunun välissä: Suomalaiset ja keskiaika. Kleio-sarja. Helsinki: Edita, 2001. ISBN 951-37-3374-2. - Lamberg, Marko & Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan avain. SKS:n toimituksia 1203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-951-746-953-1. Lähteet [1] http://extranet.narc.fi/DF/DFprojekti.HTM [2] Hämeenkosken Pyhän Laurin keskiaikaisen kirkon rauniot keskiajan arkeologian tutkimuskohteena – TUTKIMUSSUUNNITELMA Aiheesta muualla - Lind, John. H.: The politico-religious landscape of medieval Karelia], Fennia, Vol 182, No 1 (2004) Arvi Kustaanpoika Arvi Kustaanpoika (ruots. Arvid Gustafsson, Sparre av Vik) (k. 1379 tai 1380) oli laamanni ja ensimmäinen nimeltä tunnettu tuomari Suomessa. Hän kuului Ruotsin valtaneuvostooon vuodesta 1362 ja oli vuodesta 1366 Suomen laamanni. Silloin Suomi oli vielä yksi laamannikunta. Hänen ensisijainen toimipaikkansa oli hänen tilansa Vik, Balingstassa Uplannissa Ruotsissa. Arvi Kustaanpoika kuoli joko 1379 tai 1380. Hänen jälkeläisensä seitsemännessä sukupolvessa oli Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa. Asemies Asemies eli aseenkantaja eli soini oli keskiajalla ja uuden ajan alkupuoliskolla nuorukainen, joka toimi ritarin seuralaisena ja aseenkantajana. Myöhemmin asemiehet muodostivat Ruotsissa ritaria alempiarvoisen aatelismiesluokan, joka sijoittui ritarin ja tavallisen rälssimiehen väliin.¹ ² Kuningas nimitti ritarit. Koska hän saattoi olla pitkiä aikoja tavoittamattomissa, ritarit olivat verrattain harvinaisia Suomessa. Moni vaikutusvaltainen suomalainen asemies saattoi odottaa pitkään ritarin nimitystä, jos ehti saada nimityksen ollenkaan. Knaappi Knaappi (saks. Knabe, "poika") tarkoitti vastaavasti Ruotsin ja Suomen historiassa keskiaikana ritarin asemiestä ja uuden ajan alussa alempaa rälssimiestä.³ Knaappi-sana on saksalaisperäinen. Knaappi-nimitystä käytettiin Ruotsissa ensi kerran 1300-luvun alkupuolella Maunu Eerikinpojan tullessa kuninkaaksi. Heitä kutsuttiin myös aseenkantajiksi (swenni, suena, swenar, män af wapn, väpnare). Latinaksi heistä käytettiin armigieri- tai servatores-nimiä. Knaapit ja ritarit (milites) muodostivat yhdessä jalosukuisten ryhmän (nobiles). Erillisten aateliskirjojen myöntämisen jälkeen ja aatelissäädyn muututtua perinnölliseksi knaapeista tuli löyhästi määritelty ryhmä talonpoikien ja rälssimiesten välimaastossa. He olivat alempaa aatelistoa eikä heillä ollut aateliskirjaa. Heidän ammattejaan olivat esimerkiksi kirjuri ja nimismies.³ Tunnettu esimerkki knaapista on pitkän vihan aikainen Tuomas Teppoinen. Vuonna 1606 Kaarle IX lupasi joukolle ratsusotilaan varustavia erityiset knaappioikeudet ja yhteisen vaakunan. Näistä suvuista aateloitiin myöhemmin erikseen mm. Sölferarm. ⁵ Lähteet [1] Factum, Weilin+Göös 2003–2005. [2] Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös 1989–1993. [3] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 240. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [4] Jesper Wasling: Karl IX:s sköldknektar [5] Sköldknektar Nordisk Familjebok Bo Joninpoika Grip Bo Joninpoika Grip (s. 1330-luvulla – k. 20. elokuuta 1386) on nykyisen historiankirjoituksen käyttämä nimi henkilöstä, jonka aikalaiset tunsivat Ruotsissa nimellä herra Bo Jonsson. Hänen vaakunakuvionsa oli aarnikotka (grip). Bo Joninpoika liittyi läheisesti myös Suomen historiaan 1300-luvulla. Elämänvaiheet Bo Joninpoika oli keskiaikainen ruotsalainen mahtimies ja uransa huipulla Ruotsin valtakunnan drotsi. Hän oli syntyisin melko merkittävästä ruotsalaisesta aatelissuvusta, jonka vaakunakuvio oli aarnikotka ja jota siksi ainakin myöhemmin kutsuttiin vanhemmaksi Grip-suvuksi. Hän oli tiettävästi nuoresta pitäen tarmokas keräämään varallisuutta, toisin kuin useat säätyveljensä. Hän ei hankkiutunut ritariksi asti, vaan tyytyi säädyssään "asemiehen" (väpnare) arvoluokkaan. Häntä väitetään kaikkien aikojen rikkaimmaksi ruotsalaiseksi aatelismieheksi, ja joka tapauksessa hän oli kaikkien aikojen ehdottomasti merkittävin ruotsalainen ei-kuninkaallinen maanomistaja. Uransa huipulle päästyään Grip oli onnistunut saamaan läänityksikseen kolmanneksen Ruotsista ja koko Suomen, joissa hän valta-asemaansa käyttäen keräsi vieläkin mittavamman yksityisomaisuuden. Vuodesta 1371 hän toimi Suomessa mahtimiehenä laajoin valtuuksin.¹ Tiettyinä ajanjaksoina hän toimi varallisuutensa turvin Ruotsin kruunun yksityispankkiirina ja lainoittajana. Hän oli viimeisten folkungakuninkaiden aikalainen. Hän kuoli kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen kaudella, jonka heikon aseman vuoksi hän oli onnistunut hankkimaan sellaisen varallisuus- ja mahtiaseman, että oli kuningastakin mahtavampi. Bo Joninpoika Grip Suomen linnoittajana 1370-luvun alussa Bo Joninpoika Grip asui pitkään Turun linnassa ja hän toimeenpani linnassa suuria parannuksia ja korjauksia vuonna 1373 ² Raaseporin Snappertunassa. Linna mainitaan ensimmäistä kertaa historiallisissa dokumenteissa vuonna 1378. Mahtimies Bo Joninpoika Grip rakennutti Raaseporin linnan ensimmäiset muurit paikalle 1360–70-luvuilla tasapainottaakseen Suomenlahden toisella puolella sijainneen vilkkaan hansakaupungin Tallinnan vaikutusta ³ Vaikka asiasta ei ole varmaa tietoa, on Bo Joninpoika Gripiä arveltu myös Helsingin Vartiokylän linnavuoren rakennuttajaksi. Bo Joninpoika Gripin perinnön jako Viimeisestä avioliitostaan hänellä oli poika Knut Bosson Grip, joka oli isänsä kuollessa alaikäinen. Mittavan perinnön, jota itse asiassa valtapoliittisen tilanteen johdosta oli käytännössä mahdotonta jättää perinnöksi yksityisomaisuuden tavoin, hoitajiksi drotsi Bo oli testamentissaan asettanut holhoojat, mutta kuningas Albrekt pyrki saamaan siitä merkittäviä osia itselleen ja kruunulle. Jos kuningas olisi onnistunut kaappaamaan kyseisen varallisuuden, se olisi ratkaisevasti muuttanut senaikaista tasapainoa kuningasvallan ja rälssiaateliston välillä, ja siksi perinnön haltuunottoasiassa Albrektia vastaan ryhmittyivät monet muutkin aateliset kuin perinnölle asetetut holhoojat. Holhoojat eivät pystyneet yksin vastustamaan kuninkaan pyrkimyksiä, jolloin he ryhtyivät käyttämään hyväksi Albrektin kiusana jo pitkään ollutta valmista vastustajaa, Norjan hallitsijaa, eli lopulta kuningatar Margareetaa, joka kuitenkin pystyikin valloittamaan Ruotsin valtakunnan Albrektilta eikä sitten sallinutkaan perinnön tärkeimpien osien luiskahtamista kruunulta, vaikka Bo Joninpojan liittolaisryhmä olikin ollut hänen tukijoinaan. Siksi asian yhteydessä puhutaan varastetusta perinnöstä ⁵ . Bo oli yleisten väitteiden mukaan hankkinut suuren osan omistuksistaan varsin kyseenalaisin keinoin - kiristämällä, pakottamalla, verottamalla jne. Hänelle eri puolilla Ruotsia ja Suomea läänitettyjen linnaläänien kuului sen ajan oikeuskäytännön mukaan palautua kruunulle muutaman vuoden sisällä lääninherran kuolemasta. Siten oikeudelliselta ja eettiseltä kannalta ei voida suoraan sanoa, että Gripin perinnön monien osien palauttaminen kruunulle ei ollut oikeudenmukaista. Osan omistuksistaan ja läänityksistään Bo Joninpoika oli saanut panteiksi kuninkaalle antamiensa lainojen vakuudeksi. Linnaläänit olivat tietysti tärkeitä valtakunnan puolustukselle ja hallinnolle, jonka takia niitä ei juuri läänitetty kuin joko elinajaksi tai kuninkaallisen luottoaseman keston ajaksi. Hänen valtakaudellaan (1362) Suomi sai oikeuden lähettää edustajansa kuninkaanvaaliin ja tuli siten täysivaltaiseksi osaksi Ruotsia. Lähteet - Markko Palokangas et al (toim): Turun linna. Sotasokeat 1970, 1982 3.p. - Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9. - Enemark Poul: Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn - Pohjoismainen unioniaika 1397-1521. Juva: SKS, 1986. ISBN 951-717-365-2. Viitteet [1] Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit, s. 52-54. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3. [2] Turun linna, s. 53 [3] Ruusuvuori 2004, s. 71 [4] Vartiokylän linnavuori, rakennuttajat Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 9.1.2012. [5] Ruusuvuori 2004, s. 40–61 Capitaneus Finlandiae Capitaneus Finlandiae ('Suomen päällikkö') oli 1300-luvulla Turussa asuneiden Suomen käskynhaltijoiden nimitys.¹ Käytäntö alkoi 1300-luvun alkupuolella Ruotsin kuninkaan vallan heikennyttyä. Pohjanlahden itäpuoliset alueet olivat tuolloin jakautuneina kahteen hallinnolliseen piiriin, joita johtivat Turun ja Viipurin linnojen päälliköt.² Lähteet [1] Facta2001, WSOY 1981, 3. osa, palsta 96 [2] Zetterberg, Seppo (päätoim.): "Maunu Eerikinpoika ja Suomi", Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 72. Porvoo – Helsinki – Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1995. ISBN 951-0-14253-0. Katso myös - Itämaa Codex Aboensis Codex Aboensis eli Turun käsikirjoitus, aiemmin Codex Kalmarä (Ms. B172), on 1430-luvulla laadittu keskiaikainen lakikirja ja tunnetuin Suomessa käytössä ollut lakikäsikirjoitus. Käsikirjoituksessa yhdistyvät muun muassa pyhimyskalenteri ja osia esimerkiksi useista avioliittoa säätelevistä laeista¹ sekä kuningas Maunu Eerikinpojan maanlaki² ja kirkkokaari.³ ⁴ Codex Aboensis on erityisen tunnettu runsaasta kuvituksestaan, ja kirja onkin runsaimmin kuvitettu Ruotsissa keskiajalla valmistettu käsikirjoitus. Kirjan tilasi valtionhoitaja Pentti Jönsinpoika Oxenstierna. Kirjaa säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Ikä ja alkuperä Käsikirjoituksen alkuperä ja ikä ovat olleet keskustelun aiheena. Käsikirjoitusta pidettiin alun perin ruotsalaisena, mutta Kustaa Vilkuna esitti, että kirja on sen runsaan kuvituksen yksityiskohtien perusteella tehty laadittu Varsinais-Suomessa. Sittemmin paleografinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kirjan on kirjoittanut Tukholmassa vuosina 1423-1436 toiminut kirjuri. Samalta tuntemattomalta kirjoittajalta on säilynyt myös kirjeitä. Kirjan tilasi Pentti Jönsinpoika Oxenstierna, joka toimi Ruotsin valtionhoitajana ja sittemmin Upplannin laamannina. 1500-luvulla käsikirjoitus päätyi Suomeen, mistä se vuosisadan lopulla palasi Ruotsiin Bielke-suvun mukana. Vuonna 1827 kirja päätyi Kalmarin koulukirjastoon ja lopulta vuonna 1884 Kuninkaalliseen kirjastoon, missä se on yhä. Kuvitus Codes Aboensiksen kuvituksesta valtaosa on musteella sekä punaisella ja vihreällä värillä piirrettyjä kasvoja sekä ihmis- ja eläinhahmoja, jotka koristavat kirjan marginaaleja. Osa kuvista liittyy suoraan käsiteltävään lakitekstiin, mutta osa kuvaa humoristisia hahmoja ja osassa esiintyy eläintarinoiden hahmoja, kuten hanhille saarnaava kettu. Joissakin kuvissa on nähtävissä jopa yhteiskuntakriittinen ote. Katso myös - Graduale Aboense - Manuale Aboense - Missale Aboense - Palmsköldin katkelma - Turun tuomiokirkon Mustakirja Lähteet [1] Monto, Riitta: Aboa vetus -museon teemanäyttely vie keskiaikaan: Ikuisesti sinun ja muita kuvauksia rakkaudesta 2.2.2006. Turun Sanomat. Viitattu 22.7.2007. [2] Perttula, Irma: Suomen kirjallisuuden historia / tiivistelmä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos. Viitattu 22.7.2007. [3] Pohjoinen tapaoikeus ja katolinen kirkko kamppailivat keskiajan aviovuoteesta: Tahdotko?. Arkeologia NYT!, {{{Vuosi}}}, nro 4/2005, s. 19-21. Turun yliopisto. ISSN 1236-4827. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 22.7.2007. [4] Agricola: Suomen historian kronologia: 1400-luku 19.4.2007. Agricola - Suomen historiaverkko. Viitattu 22.7.2007. [5] Magnus Erikssons landslag 15.12.2015 (päivitetty). Kungliga Biblioteket. Viitattu 9.1.2016. [6] Facta2001, WSOY 1981, 3. osa, palsta 253 Davidin kapina Davidin kapina oli Ylä-Satakunnassa vuosina 1438–1439 tapahtunut talonpoikaiskapina. Liikehdintä levisi Vesilahden ja Lempäälän pitäjistä myös läheiseen Hämeeseen. Samaan aikaan Davidin kapinan kanssa myös Karjalassa oli vastaavia kapinailmiöitä. Tausta Talonpoika, jonka mukaan kapina on nimetty, ei suinkaan ollut vähäinen maanomistaja, vaan kyseessä oli mitä todennäköisimmin vauras talo Vesilahden pitäjän Aniasta (nykyisin Pirkkalaa). Talo tunnettiin 1500-luvulla (ja tunnetaan edelleen) nimellä Heikkilä, ja sillä oli eräomistuksia Ruovedellä asti. Silloin sen isännät olivat jopa nimismiehiä, mikä kertoo talon ja tilan vauraudesta ja siitä, että David oli eräänlainen talonpoikaisjohtaja. Yhteiskunnallisesti kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella myös Satakunnan talollisten olosuhteet olivat käyneet entistä heikommiksi. Veronkannossa oli lisätty rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja oli muutettu entistä epäedullisimmiksi, ja näin tilalliset joutuivat antamaan voudeille tuotteitaan halvemmalla hinnalla, kuin he olisivat markkinoilla niistä saaneet. Samanaikaisesti rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa oli merkittävästi kasvanut. Itsenäisesti päättämään tottuneet talonpojat eivät enää hallinnetkaan maakuntansa luonnonvaroja, sillä rälssisukujen edustajat haalivat itselleen koskien ja virtojen kala-apajien valvontaoikeuksia, myllypaikkoja ja erilaisia kulkureittejä. Jos rälssimiehet olivat vouteja ja tuomareita, he edustivat samalla myös kruunua. Kapina Syksyllä 1438 Ylä-Satakunnan talonpojat nousivat kapinaan, ja johtajakseen he valitsivat Davidin, jonka jotkut ovat korottaneet talonpoikaiskuninkaaksi (bondekonung). Hänen ensimmäinen tekonsa oli, kun hän ryövärin tavoin kulki useiden naapureidensa ja samanmielisten kanssa Pirkkalassa olevaan Viikin kartanoon (nykyisin Nokiaa). Siellä he tappoivat neljä huovia, jotka olivat Jöns Turenpojan (Odygd-sukua) palveluksessa. Jäljempänä siteeratussa sitoumusasiakirjassa mainitaan Ylä-Satakunnan kaikkien pitäjien miesten seuranneen "pirunriivaamaa" Davidia ja hänen veljiään, mikä osaltaan todistaa kapinaliikkeen laajuutta. Talonpoikien viha näkyy lähteiden perusteella purkautuneen seudun rälssimiehiin ja heidän kauttaan veronkantoa kohtaan, jota edusti ylinnä Turun linnan päällikkö ja vouti Hans Kröpelin, jota erityisesti vihattiin. Toisaalta Kaarlenkronikan mukaan Kröpelin oli talonpoikien keskuudessa pidetty¹ . Myös Hämeen läänin talonpojat olivat nousseet kapinaan, ja samaan aikaan kapinoitiin ainakin Lammilla. Heillä on todettu olleen yhteistoimintaa Vesilahden talonpoikien kanssa, koska lammilaisten vihan kohteena ollut tuomari Olav Tavast toteaa koko selkkauksen olleen Daavidin kiusantekoa.² Myös Karjalassa kapinoitiin samaan aikaan, mutta näillä kapinoilla ei ole todettu yhteyttä Hämeen ja Ylisen-Satakunnan kapinointeihin. Kapinan loppuvaiheet Asiakirjat eivät kerro, miten tämä mittavaksi paisunut kapina taltutettiin, mutta vouti Hannu Kröpelin oli asiassa mukana, ja itse Turun piispa Maunu II Tavast oli henkilökohtaisesti sovittelemassa tätä hyvin uhkaavaa tilannetta Lempäälän Kuokkalassa tammikuussa 1439. Maunu II Tavast tunsi alueen, koska hän oli itse ollut jo vuonna 1422 vihkimässä Vesilahden uutta kirkkoa. Tavalliset talonpojat päästettiin tapahtumista vähällä. Sitoumusasiakirjassa 76 talonpoikaa kuuden pitäjän alueelta sai kuitenkin allekirjoittaa asiakirjan, joka on Suomen historiassa ainutlaatuinen. David ja hänen veljensä eivät kuitenkaan kuuluneet armahdettujen joukkoon, sillä he olivat onnistuneet pakenemaan Rääveliin tai ainakin jonnekin Viroon. Viipurin linnanpäällikkö Krister Nilsinpoika on kirjeessään 5. heinäkuuta 1439 kehottanut Räävelin raatia vangitsemaan Davidin, jos hän ilmestyy kaupunkiin, ja toimittamaan pakolainen ja karkuri Hans Kröpelinille Turkuun. Davidin myöhemmät elämänvaiheet ovat hämärän peitossa, mutta suku kuitenkin säilytti tilansa Anian kylässä, joskin se todennäköisesti menetti erämaitaan ja niittyjä korvauksena vahinkoja kärsineille. Mutta jos kapinan päättymisen jälkeen tehtiin takavarikkoja, ne on kuitenkin myöhemmin purettu ja omaisuus palautettu suvulle. Asiakirja eli sitoumusasiakirja laadittiin Turun piispa Maunu II Tavastin johdolla, ja sitä olivat siis vastaanottamassa Hans Kröpelin ja muita Kuokkalassa läsnä olleita herroja: »Kaikille, jotka tämän kirjeen kuulevat luettavan, tunnustamme ja tiedoksi annamma me, jotka asumme Pirkkalan, Kangasalan, Lempäälän, Vesilahden, Kyrön sekä ylisen ja alisen Sastamalan pitäjissä, että olemme suuresta tyhmyydestä pahoin rikkoneet esivaltaamme, Ruotsin valtakuntaamme ja valtaneuvostoa sekä päämiehiämme vastaan seuratessamme tuota heittiötä ja hurjimusta Davidia ja hänen veljiänsä ja muita hänen joukostansa heidän konnuudessaan ja turmiossaan, jota he juonittelivat, niin että olimme rikkoneet henkemme ja tavaramme, sekä maat että irtaimet, valtakunnan lain mukaan. Semmoisen ikuisen turmion ja tyhmyyden ovat kuitenkin kunnialliset herrat ja Ruotsin valtaneuvokset meille Jumalan tähden ja hyvien miesten rukousten vuoksi armoksi kääntäneet sillä tavoin kuin tähän on kirjoitettu: että meidän tulee oikealla uskollisuudella esivallallemme ja valtaneuvostolle ja päämiehellemme, joka Turun linnaa halussa pitää ja hänen virkamiehilleen, kenet hän puolestaan siihen käskee, tottelevaisia ja kuuliaisia olla ja uskollisesti suorittaa kaikki, mitä olemme kuninkaallemme ja esivallallemme oikiasti velvolliset eikä koskaan ryhtyä esivaltaamme, valtakuntaamme eikä päämiestämme vastaan. Jos niin tapahtuisi, jonka Jumala estäköön, että me tai joku meistä sitä vastaan rikkoisimme semmoisella tai jollakin muunlaisella kavaltamiselle herrasväkeämme ja valtakuntaamme vastaan, niin velvoitamme kaikki itsemme siihen, että tämä asiamme, joka niin armollisesti on annettu anteeksi kuin edellä on kirjoitettu, on kaikkine oleva jälleen auki niin kuin sen vasta silloin olisimme tehneet, ja se silloin oikein oikaistava sen mukaan, kuinka lakikirja sanoo ilman armoa. Ja siitä, että edellämainitut säännökset ovat vastaansanomatta niin pidettävät kuin edellämainitut säädökset on kirjoitettu, olemme me pyytäneet takaamaan puolestamme 12 miestä kustakin pitäjästä, jotka tässä luetellaan (nimet seuraavat)... Me kaikki edellämainitut 12 miestä kustakin pitäjästä tunnustamme kädellä ja suulla luvanneemme rauhamme ja kristillisen uskomme kautta päämiehellemme Hannu Kröpelinille useiden hyvien miesten läsnä ollessa, joita ei tässä nimetä, herrasväen ja valtakunnan puolesta, kaikki edellämainitut pykälät pitää ilman vääristelyä tulevaisena aikana. Suuremmaksi vakuudeksi, paremmaksi ja korkeammaksi pitämiseksi painamme maakuntamme sinetin tämän kirjeen selkään, joka on kirjoitettu ja annettu vuonna jälkeen Jumalan syntymän 1439 Lempäälän pitäjässä Kuokkalan kylässä perjantaina jälkeen loppiaisen (9 p. tammikuuta) ja sinetöity seuraavana Pyhän Henrikin aattona (18 p. tammikuuta), Ylistarossa Kokemäen pitäjässä, koska sinettinne ei ennen ollut saapuvilla.³ » (FMU 2279, 9.1.1439) Lähteet [1] Svenskt biografiskt lexikon (ruotsiksi) [2] Blomstedt Kaarlo: Davidin kapina v. 1438. Historiallinen aikakauskirja 35, 1937. [3] Asiakirja julkaistu esimerkiksi Einar W. Juva: Suomen Kansan historia I, esihistoria keskiaika. Otava 1946. Lähteet - Kansallisbiografia - Blomstedt Kaarlo: Davidin kapina v. 1438. Historiallinen aikakauskirja 35, 1937. - K. Arajärvi, Vesilahden historia. 1950 - J. Jaakkola, Suomen historia V : Suomen myöhäiskeskiaika I. 1950 - Juhlajulkaisu Aulis J. Alasen 60-vuotispäiväksi. 1966: S. Suvanto, Henrik Görtzhagenin käräjäkierros Hämeessä v. 1442, - Seppo Suvanto, Satakunnan historia III: keskiaika. 1973 - Väinö Voionmaa, Keskiajan kansankapinat Suomessa. Historiallinen aikakauskirja 1916. - Einar W. Juva: Suomen Kansan historia I, esihistoria keskiaika. Otava 1946. Bengt Lydekesson Djäkn Bengt Lydekesson (Djäkn) oli 1400-luvulla Suomessa ja Ruotsissa vaikuttanut rälssimies. Hän oli muun muassa Ruotsin valtaneuvoston jäsen. Bengtillä oli laaja omaisuus mm. Pirkkalassa, Kangasalla ja Lempäälässä. Hän omisti mm. Niemenpäänä tunnetun kartanon historiallisen Pirkkalan pitäjän alueella. Kartano tunnettiin hänen jälkeensä Penttilänä (Bengtilä) ja nykyisin Knuutilan kartanona. Bengt toimi tuohon aikaan harvinaisen pitkän ajan yli 50 vuotta merkittävissä tehtävissä muun muassa Piikkiön kihlakunnantuomarina 1410 - 1411, Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomarina 1418 - 1453, valtaneuvoksena 1435 - 1439 (otti osaa valtaneuvosten kokoukseen Söderköpingissä 5.10.1436 ja Telgessä 1438) ja Hämeen linnanpäällikkönä 1436 - 1443. 1438 Bengt sinetöi Naantalin luostarin perustamiskirjeen. Veljekset Bengt ja Klaus ovat kantaisinä monille Suomen historiassa vahvasti vaikuttaneille suvuille. Bengt Lydekenpojan vaakunakuva on tulkittu kotkanpäiseksi rukoilevaksi hahmoksi. Bengt Lydekessonin isä Lydeke oli saksalaisperäinen henkilö ja jossakin virka-asemassa Suomessa. Bengtin veli oli puolestaan Klaus Lydekenpoika Djäkn, joka oli myös Suomessa hyvin tunnettu keskiaikainen ylimys ja Turun linnan pitkäaikainen päällikkö. Klaus Lydekenpoika Djäkn Klaus Lydekesson Diekn (k. 1435) oli saksalaissyntyinen Turun linnan vouti (n. 1409–1435) ja ilmeisesti erityisen varakas mahtimies. Klaus Lydekenpojan isä Lydeke, patronymikoniltaan ehkä Olavinpoika, on ollut saksalaisperäinen henkilö ja jossakin virka-asemassa Suomessa. Lisänimen djäkn, teini, herra Klaus ilmeisesti sai siitä, että opiskeli kohtalaisen pitkälle. Hänen menestyksensä virkaurallakin saattaa selittyä kirjallisten taitojen kautta. Klaus Djäkn meni naimisiin Kerstin Jonnesdotterin, isänsä Laitilan Isonkartanon herran Jöns Anderssonin ja veljiensä tulevan perijättären kanssa ja sai ainakin yhden pojan, Henrikin, joka opiskeli Pariisin yliopistossa. Hänellä oli mahdollisesti peräti kolme poikaa, ja useimmat heistä ainakin opiskelivat tullakseen kirkonmiehiksi. Ilmeisestikään kukaan pojista ei jättänyt jälkeläisiä. Heillä oli useita tyttäriä, joille kaikille Klaus järjesti mittavat myötäjäiset: iso kartano kullekin. Nämä tyttäret naivat Suomen keskiaikaisia kotimaisia mahtisukujen perillisiä, ja heistä polveutuvat monet myöhäiskeskiajan ja varhaisen uuden ajan johtavat suomalaiset aatelissuvut. Tyttäret ja näiden avioliitot - Margareta Klasdotter, jonka ensimmäinen puoliso oli Jöns Olofsson Tavast-sukua, kuollut ennen 1439, piispa Maunun (Magnus Tavast) veli, ja toinen puoliso Calle Dönhoff Liivinmalta. Tämä tytär sai maata Varsinais-Suomesta, ja hänestä polveutuu Kuitian kartanonherrain dynastia (Fleming). Etunimi Klaus oli jo perinteinen Martan vävyn Henrik Flemingin suvussa, ja se toistuu siellä runsain lukumäärin jälkeenpäinkin (esimerkiksi marski Klaus Fleming). - Birgitta Klasdotter, jonka puoliso oli valtaneuvos, ritari Henrik Svärd Kurki-sukua. Tämä tytär sai Vanajan Harvialan kartanon maat. Hänestä polveutuu niin kutsuttu Lepaan suku. Hänen tyttärenpoikansa sai etunimen Klas tai Klaus. - Karin Klasdotter, jonka puoliso oli (Jakob) Jeppe Kurki-sukua, ilmeisesti Henrikin serkku. Tämä tytär sai ilmeisesti maata Hämeestä tai Pirkanmaalta. Hänestä polveutuu senjälkeinen Laukon Kurki-suku. Heidän poikansa sai etunimen Klaus. - Anna Klasdotter, jonka puoliso oli valtaneuvos Henrik Bidz (tai Bitz). Heidän poikansa oli piispa Konrad Bitz. Anna Klasdotter sai Nousiaisten Nyynäisten maat. Bidz-suku kyllä jatkui, muttei kovin pitkään. Nyynäisten omistajaksi nousee (ilmeisesti kaupan tm kautta) valtaneuvos Klas Pedersson Fleming, joka ei polveudu näistä. Sittemmin Klasin poika Henrik nai Margareta Klasdotterin tyttären. - Cecilia Klasdotter, jonka puoliso oli Henrik Olofsson (Horn), Halikon Joensuun herra. Tämä tytär sai Mynämäen Kankaisten maat. Heidän poikansa oli valtaneuvos ja laamanni Klas Henriksson (Horn), josta sai alkunsa Kankaisten ja Joensuun Hornit (ks Horn-suku). Triviaa Balladien kuvaama Elinan surma kertoo mahdollisesti Djäknistä: Klaus-niminen mahtimies poltti (ensimmäisen) vaimonsa Elinin ja ainoan lapsensa. Sovittaakseen tekoaan hän lahjoitti huomattavasti omaisuutta kirkolle. Joskus surmaajaksi on kerrottu Klaus Kurki. Halikkoon tarina on varmaan periytynyt Djäknin tyttären Cecilian kautta, ja perimätiedon mukaan Cecilia edesauttoi isänsä syntien sovitusta kustantamalla Halikon, Perttelin ja Salon kirkkojen rakentamisen. Myöhemmin tarinaan on sekoittunut paikallisia hahmoja, ja jopa Djäkn on vaihtunut joissakin versioissa Kärkän kartanonherraksi. Lähteet - Eric Anthoni, Finlands Medeltida Frälse. 1971 - J. Ramsay, Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden, 1909 - Djäkn, Lydeken suku, Svenska äldre frälsesläkter - Diekn, Klaus Lydekenpoika (K 1435) - Kansallisbiografia - http://www.juhasinivaara.fi/ralssis/ralssidl.htm - http://runeberg.org/frfinl/0090.html - Klas Lydekesson Djäkn - Djäkn, släkt Aiheesta muualla - Mietoisten historia - Elinan surmatutkimuksista yhteenvetoa Ejbyn kalkki Ejbyn kalkki on keskiaikainen kalkki, joka kuuluu Turun tuomiokirkon kalustoon. Tanskalainen merirosvo, myöhempi amiraali Otto Rud ryösti kalkin muun ryöstösaaliin ohella vuonna 1509 Turkuun tekemällään ryöstöretkellä. Myöhemmin kalkki joutui Otto Rudin sisaren miehen omistaman Turebyn kartanon alaiseen Ejbyn kirkkoon.¹ Kalkki palautettiin Turun tuomiokirkolle vuonna 1925.² Lähteet - Juhani Rinne: Turun tuomiokirkon "Ejbyn kalkki" ja sen henkilöhistoriallinen probleema. Turun Historiallinen Arkisto, 1945, nro IX, s. 229–262. Turun Historiallinen Yhdistys. Artikkelin verkkoversio. Viitteet [1] Rinne, 1945 [2] Ryöstetyt Ejbyn kalkki ja pateeni Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä. Viitattu 14.11.2009. Erämaa Erämaa on nykykielessä asumaton alue, esimerkiksi autiomaa tai metsä. Eränkäynti on tällaisen alueen virkistyskäyttöä. Historia Ihmisen historiassa erityisesti kivikauden mesoliittinen kausi (noin 8000 eaa.) perustui metsästykseen ja kalastukseen. Hyvin pian ihminen kehitti sen rinnalle maanviljelyn, ja siirryttiin neoliittiseen kauteen. Euroopan pyyntikansat vaelsivat tällöin pohjoiseen päin alueille, joilla ei kylmän ilmaston vuoksi voinut viljellä mitään. Ensimmäiset pohjoiseen vaeltaneet kansat metsästivät erityisesti peuroja jään alta vapautuneilla tundraylängöillä. Ne tosin metsittyivät melko pian, jolloin ihminen etsi muita ravinnonlähteitä, erityisesti kalastuksen, hylkeenpyynnin ja hirvenpyynnin. Tätä vaihetta kutsutaan Maglemosen kulttuuriksi.¹ Erätalous Ilmaston leudontuessa alkoi Pohjois-Euroopassa maanviljely tulla mahdolliseksi. Eränkäyntiä ei kuitenkaan lopetettu, vaan maatalous ja eränkäynti alkoivat keskiaikana elää rinnakkain. Suomessa eränkäynti oli keskeinen osa talon vaurastumisessa. Talonpojat omistivat viljelemänsä maat, mutta heillä oli myös eränkäyntioikeus asuttamattomille maille. Kesällä viljeltiin maata, mutta vähintään kahdesti vuodessa tehtiin pyyntiretkiä noin sadan-kahdensadan kilometrin päässä oleviin erämaihin. Tämä oli Suomessa mahdollista järvireittien ansiosta. Eräomistus oli kiinteää omaisuutta, jota sai periä, myydä ja vaihtaa.² Vanhassa merkityksessä erämaa oli sama kuin nautinta-alue, eli alue, johon jollain maanviljelijä-yhteisöllä oli vakiintunut eränkäyntioikeus eli nautintaoikeus. Eränkäyntioikeus tarkoitti oikeutta metsästää, kalastaa, ja kasketa aluetta; toisin sanoen oikeutta alueen luonnonvaroihin. Eränkäyntioikeus tarkoitti myös oikeutta verottaa alueen mahdollista metsästäjä- ja kalastajaväestöä, joita usein kutsuttiin lappalaisiksi. Eränkäyntioikeudet oli jaettu ja sovittu eri yhteisöjen kesken. Mitä lähempänä yhteisön omaa asuinaluetta eli rintamaata erämaan osa sijaitsi, sitä vakiintuneemmat sen rajat ilmeisesti olivat. Pohjoisessa Lapissa erämaat olivat usein vain epämääräisesti rajautuneet, ja useat eri ryhmät saattoivat verottaa samoja lapinkyliä. Joskus on arveltu lapinraunioiden olevan erämaiden merkkejä tai eränkävijöiden hautoja, tosin nykyisin niitä pidetään pikemminkin paikallisen väen hautoina. Nautintaoikeuksista maanomistukseen ja jokamiehenoikeuksiin Maanviljelyn levittäytyessä yhä syvemmälle sisämaahan hupenivat vastaavasti erämaat. Ruotsin vallan aikana kruunu aloitti erämaiden asuttamisen ja luovutti suuren osan hämäläisten ja muiden ryhmien vakiintuneista erämaista savolaisille ja muille kaskiviljelyä harjoittaneille uudisasukkaille. Myös Keski-Ruotsiin muutti savolaisia entisille erämaille Värmlantiin. 1500-luvun puolivälissä yhteisöiden perinteiset nautinta-oikeudet maa-alueisiin lakkautettiin. Myös syrjäseuduilla alettiin yhä enemmän siirtyä henkilökohtaiseen tai julkiseen (kruunun tai kirkon) maanomistukseen. Metsien ja kalavesien tehokas hyödyntäminen haluttiin turvata edelleen. Tämän takia Ruotsissa ja Suomessa kehittyivät maailmalla ainutlaatuiset jokamiehenoikeudet, jotka tarkoittivat, että maanomistaja ei saanut estää alueen hyötykäyttöä. Eräänlaiset jokamiehenoikeudet olivat aikaisemmin koskeneet ainoastaan alueen nautintaoikeuden omistaneen yhteisön jäseniä. Etymologia Sana "erämaa" viittaa myös alueiden nautinnan vakiintuneeseen jakoon. Erämaa tulee sanasta erä, jonka merkityksiä ovat "erillinen osa, pala, pyyntiosuus, määrä".³ Eri maanviljely-yhteisölle kuului siis tietty osuus eli erä pyynti- ja kalastusalueista. Ruotsin kielessä erämaista käytettiin suomesta lainattua nimitystä erämark. Katso myös - Erämaa-alue - Erävesi Lähteet [1] Anders Hagen: Otavan suuri maailmanhistoria 1, Esihistoria, s. 84-93. Otava, 1982. ISBN 951-1-06922-5. [2] Halmesvirta, Ojala, Roiko-Jokela, Vilkuna: Historian sanakirja, s. 39. Gummerus. Jyväskylä, 1999. ISBN 951-20-5089-7. [3] Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja A-K, 1992 [4] Erämark Ruotsi-Suomi sanakirjassa. Glosbe. Viitattu 8.6.2014. Ex tuarum Ex tuarum -nimellä tunnetaan 30. lokakuuta 1209 päivätty Suomea koskeva bulla, jonka paavi Innocentius III lähetti Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpojalle. Latinankielinen Ex tuarum on vanhimpia säilyneitä asiakirjoja, joissa kerrotaan kirkon asemasta Suomessa. Ex tuarumissa puhutaan kahdesta nimettömäksi jäävästä Suomen piispasta, joista toisen mainitaan kuolleen lähetystyössä ja toisen nimittämiseen paavi myönsi luvan tämän aviottomasta syntyperästä huolimatta. On esitetty erilaisia tulkintoja siitä, olisivatko nämä piispat saattaneet olla Suomen piispainkronikassa mainitut Rodolphus ja Folkvinus.¹ Bullassa todetaan, että "muuan maan, jonka nimi on Suomi, on äskettäin muutamien ylhäisten huolenpidon avulla kääntynyt kristinuskoon, jossa se kuten Jeesus-poikanen varttuu viisaudessa ja iässä". Bullassa kerrotaan edelleen "maan piispan, sen jälkeen kun hän oli siellä levittänyt katolista uskoa, laillisesti päättäneen päivänsä ja että hänet oli kutsuttu vastaanottamaan taivaallista voittopalkintoa". Samoin todetaan, että "uuden istutuksen ja sen seudun ihmisten uppiniskaisuuden ja myös epäsuotuisan ilmaston takia sinne valitun ei katsota olevan kunniapaikalla vaan marttyyriudella alttiina niin että tuskin kukaan haluaa sen istuimen haltijaksi, paitsi sellainen, joka jumalansanan sytyttämänä haluaa kestää kidutuksia".² Lähteet [1] Ari-Pekka Palola: "Rodolphus ja Folquinus", Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 324–325. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. / Teoksen verkkoversio. [2] Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, Historian aitta XXI, 1989, s.32 Graduale Aboense Graduale Aboense ("Turun graduaali") on Turun hiippakuntaa varten keskiajalla, 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa valmistettu graduaali eli messulaulukirja. Se on kirjoitettu käsin pergamentille. Gradualiin oli koottu katolisen kirkon pyhäpäivien messuissa käyttämät liturgiset laulut. Suurin osa lauluista oli proprium-lauluja, jotka vaihtuivat pyhäpäivän mukaan. Teoksesta on säilynyt joitakin epätäydellisiä kappaleita, jotka on koottu voutien tilikirjojen kansissa säilyneistä irtosivuista. Säilyneistä osista on julkaistu näköispainos vuonna 2002. Katso myös - Codex Aboensis - Manuale Aboense - Missale Aboense - Palmsköldin katkelma - Turun tuomiokirkon Mustakirja Gravis admodum Gravis admodum -nimellä tunnetaan alkusanojensa ("ylen raskas") perusteella nimetty kirje, joka on vanhin säilynyt Suomea koskeva asiakirja ja samalla ensimmäinen paavillinen Suomen aluetta koskeva dokumentti. Kyseessä on paavi Aleksanteri III:n kirje Uppsalan arkkipiispalle ja muille Ruotsin piispoille, vuodelta 1171 tai 1172. Alkuperäisasiakirja ei ole säilynyt, asiakirjan teksti¹ tunnetaan ainoastaan myöhäisempänä kopiona. Kirjettä on usein kutsuttu paavin bullaksi, mutta se saattaa olla myös statukseltaan vaatimattomampi paavillinen kirje. Gravis admodum on saattanut toimia pohjana tarinoille ensimmäisestä ristiretkestä (tosin varmuutta ei ole edes siitä, että kirje on koskaan saapunut perille Ruotsiin). Kirjeessä paavi Aleksanteri III valittaa kertoen suomalaisten pyytävän vihollisen sotajoukon uhatessa saarnaajia (ja saattojoukkoja) apuun vakuutellen sitoutumista kristinuskoon, mutta heti apujoukkojen lähdettyä saarnaajia vainotaan ja usko kielletään. Suomalaiset kuvataan kirjeessä epäluotettaviksi.² Paavi muistuttaa siitä, että suojelun vastineeksi suomalaisilta täytyy saada takeet kansan pitäytymisestä kristinuskossa.³ Uudempi tutkimus ei kuitenkaan tulkitse kirjettä näin kirjaimellisesti. Professori Jukka Korpela katsoi kirjeen olevan osa nousevan kuningasvallan pyrkimystä vakiinnuttaa asemansa "Itämaassa". Professori Mauno Jokipii taas korosti asiakirjan retorisuutta, minkä vuoksi sitä ei tule pitää historiallisena kuvauksena tuolloisesta Suomesta. Lähteet [1] Finlands Medeltidsurkunder I, , nro 12. [2] Viljamaa, Toivo: Suomi maailman kartalle - 1700-luvun käsityksiä Suomesta ja suomalaisista (pdf) (esitelmä/luento) 24.2.2005. Paideia – Turun klassillinen yhdistys ry. Viitattu 27.1.2014. [3] Vesanto, Minna: ...ja niin vihittiin Turun tuomiokirkko (pdf) Kirkko ja me. 10/1999. Turun arkkihiippakunta. Viitattu 27.1.2014. [4] Korpela, Jukka: Gravis admodum. Korstågsbulla eller episod i den västeuropeiska diskussionen om suverenitäten i världen. Historisk Tidsskrift för Finland, , nro 3/1994, s. 413-428. [5] Jokipii, Mauno: Ensimmäinen ristiretki Suomeen – myyttiä vai todellisuutta. Historiallinen Aikakauskirja, 3/2002, s. 236. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 27.1.2014. Hautasaari Hautasaaret ovat Suomen järvialueilla käytettyjä kansanomaisia hautausmaita. Nimi hautasaari, ruumissaari, kalmosaari, kuoliosaari tai kuolinsaari viittaa usein hautausmaahan. Kohteita ei kuitenkaan voi etsiä pelkästään nimen avulla, sillä nimi on voinut ajan myötä vaihtua. Lisäksi hautasaaren hauta voi tarkoittaa myös tervahautaa. Kansanomainen hautausmaa on syntynyt paikkaan, josta on aikoinaan ollut pitkä tai hankala matka varsinaiselle kirkkomaalle. Hautasaaret ovat yleensä varsin pieniä saaria. Niistä saattaa helpostikin havaita maan pinnalla erottuvia pitkänomaisia painanteita eli vanhojen hautakuoppien jäänteitä, joita voi olla jopa kymmeniä. Samanlaista hautausta esiintyy myös niemissä ja kuivalla maalla esimerkiksi mäkikumpareilla.¹ Miksi tarvittiin hautasaaria? Kansan kertomuksissa hautasaaren käyttö liitetään yleensä isoonvihaan, nälkävuosiin tai ruttoon. Haudatuiksi voidaan nimetä seudun ulkopuolisia, venäläisiä, karjalaisia tai heimosodissa kuolleita hämäläisiä. Hautasaaria on joskus pidetty myös pitäjien vanhimpina hautausmaina ennen kirkkojen perustamista paikkakunnalle. Niitä muistetaan myös käytetyn väliaikaisina hautausmaina. Nämä ovat epäluotettavia tietoja.¹ Arkeologiset tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että haudoissa on lähiseudun tavallisia kyläläisiä.² Hautasaaria tarvittiin siis sen vuoksi, että vainajia oli hankala viedä kirkolle asti. Väliaikainen ja pysyvä hautaaminen Kansan kertomuksissa hautasaaria pidetään usein väliaikaisina hautoina. Vainaja on myöhemmin kuljetettu kirkkomaalle, kun keli on sen sallinut. Tämä ei aina pidä paikkaansa, sillä osa haudoista on tarkoitettu pysyviksi. Tätä tukee sekin, että arkeologit löytävät hautakuopista usein ihmisluita. Vainajia on sisämaassa pysyvästi haudattu saariin keskiajalta alkaen, sillä ensimmäisiä kalmosaaria esiintyy asiakirjalähteissä jo 1560-luvulla. Tavan perimmäinen alku on kuitenkin selvittämättä. Saarihautaustavan loppuminen tiedetään alkua paremmin: Vainajia ryhdyttiin 1600-luvun lopulta lähtien rangaistuksen uhalla kuljettamaan kirkkomaille. Saariin hautaaminen muuttui tällöin väliaikaiseksi lukuun ottamatta poikkeustapauksia, kuten vuosien 1710–11 ruttoepidemiaa. Seurakuntaverkoston tihenemisen myötä kirkollisia hautausmaita oli melko lähellä. Kuitenkin lyhyiksi ajanjaksoiksi, siis väliaikaiseen säilöön, saatettiin vainajia haudata vielä tämän jälkeen aina 1900-luvun puolelle asti.¹ Lähteet [1] Ruohonen Juha: Ruumis-, kalma- ja kuoliosaaret. Viitattu 18.11.2012 [2] Juha Ruohonen: Petäjäveden kuoliosaaret. Viitattu 18.11.2012 Aiheesta muualla - Kangasniemen hautasaaret. Ninni Närväinen. Wordpress-blogi Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi. - Ruohonen Juha, Kenttätutkimuksia (hautasaarista Petäjävesi, Uurainen, Heinävesi) - Petäjävedeltä löytyi historiallisia hautapaikkoja. Keskisuomalainen 22.7.2008 - Laitinen, Erkki (toim.) Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. (2001) - Ruohonen Juha, Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina ISSN 201459-305X (2010) Hämeen kapina Hämeen kapina on vuonna 1237 tapahtuneeksi väitetty hämäläisten kapina läntistä kristinuskoa ja Ruotsista tulleita ristiretkeläisiä vastaan. Mitään yksityiskohtaisia tai luotettavia lähdetietoja ei kapinasta ole olemassa, vaan kaikki tiedot perustuvat hyvin epämääräisiin ja monitulkintaisiin lähteisiin. Nykytutkimuksessa pidetään myös mahdollisena, että Hämeen kapinaa ei ole ollutkaan. Nykysuomen tietosanakirja määrittelee Hämeen kapinan tapahtuneeksi piispa Tuomaan aikaan 1237.¹ Toinen ristiretki Suomeen ajoitetaan tapahtuneeksi Hämeen kapinan yhteydessä 1238-39 tai vuoteen 1248-49, jolloin se olisi ollut seurausta Nevan tappiosta 1240, jolloin Novgorodin ruhtinas Aleksanteri (Nevski) voitti ruotsalaiset sotajoukot Nevan taistelussa. Hämeen kapina saattoi olla myös Novgorodin avustama operaatio, jolla se pyrki vahvistamaan asemiaan Hämeessä ja Lounais-Suomessa. Paavi määräsi englantilaissyntyisen Tuomaan (Thomas k. 1248) Suomen piispaksi 1220 tai 1221-45. Hän toimi tarmokkaasti Suomen kirkon lujittamiseksi. Piispa Tuomas aloitti myös Hämeen käännyttämisen. Käännyttäminen ehkä tarkoitti muinaispitäjien uhrilehtojen ja hallintokeskusten eli moisioiden ja käräjien siirtämistä kirkollisen hallinnan alaisuuteen. On spekuloitu, että Tuomas-piispa olisi halunnut luoda samanlaisen hengellisen, vain paavista riippuvan valtion, jollaista Riian piispa Albert von Buxhövden (Albrekt) rakensi Suomenlahden eteläpuolella Virossa. Sellaista ei kuitenkaan syntynyt, eikä sellaisen suunnittelustakaan ole todisteita. Kapinassa kerrotaan hämäläisten surmanneen läntisen kristinuskon julistajat ja pesseen pakkokasteen pois pyhissä lähteissään. Toisen ristiretken maihinnousupaikkana olisi Eerikinkronikan mukaan ollut nimetön satama. Erik Olain kronikan mukaan maihinnousupaikkana olisi ollut Portus Tavastorum -niminen satama. Jalmari Jaakkola ehdottaa sitä hämäläisten sotasatamaksi, josta hämäläisillä olisi ollut meriyhteys Itämerelle. Satama olisi Jalmari Jaakkolan ja Aulis Ojan mukaan sijainnut Halikon Rikalassa. On myös esitetty, että piispa Tuomas olisi ollut mukana myös Novgorodin vastaisella sotaretkellä, joka tehtiin 1240. Taistelu syntyi Nevajoella, jossa Novgorodin ruhtinas Aleksanteri voitti Ruotsin sotajoukon ja laivaston. Se oli historiallinen taistelu, joka osillaan sinetöi idän ja lännen etupiirirajoja Pohjolassa. Tuomas erosi 1245 ja vetäytyi Visbyn luostariin. Aleksanteria myöhemmin alettiin kutsua Aleksanteri Nevskiksi eli "Nevalaiseksi". Tuomaan seuraajan piispa Beron aikana pyydettiin jälleen apua Ruotsista. Perinteisen käsityksen mukaan Birger-jaarli, Ruotsin kuninkaan Erik XI:n lanko, teki Hämeen ristiretken (ehkä vuonna 1249) ja laski samalla varsinaisesti Ruotsin vallan perustan Suomessa. Birger-jaarlin tukikohtana olisi ollut hämäläisten vanha muinaislinna, Janakkalan Hakoinen. Lyypekin kronikka kertoo Birger-jaarlin alistaneen Suomen (Lounais-Suomen) vuonna 1249. Mahdollisesti kronikka kuvaa Ruotsin valloitusretkeä Varsinais-Suomeen.Tämä voisi olla sopusoinnussa sen kanssa että kronikan "Häme" sijaitsi meren rannalla. Hämeen kapina 1237 ja piispa Tuomaan tappio 1240 voisivat osillaan selittää, miksi Birger-jaarlin sotaretki tehtiin Hämeeseen (Varsinais-Suomessa). Hämeen kapina voisi antaa viitteitä siihen että Birger-jaarlin johtamaksi kerrottu toinen ristiretki Suomeen olisi voinut olla myös Hämeen tai Varsinais-Suomen kapinasta johtuva kostoretki. Sen seurauksena hämäläiset menettivät väitetyn meriyhteyden Halikon Rikalassa ja joutuivat alistumaan Ruotsin valtaan. Juhani Rinteen ja Unto Salon tulkinnan mukaan Suomessa oli 1100-luvun puolivälistä lähtien ollut pakanallisesta reaktiosta johtuva piispaton kausi, joka päättyi vasta kun Tuomas-piispa ja hänen seuraajansa ryhtyivät järjestelemään Suomen hallinnollisia ja kirkollisia oloja. Nousiaisten Myllymäen kalmiston arkeologiset tutkimukset ovat Salon mukaan vahvistaneet pakanallisen reaktion, joten myös Hämeen kapinassa on voinut olla kysymyksessä pakanallinen reaktio. Lähteet - Agricola Mikael, Davidin psalttarin esipuhe 1551 - Agricola Mikael, Se Wsi Testamenti, 1548 - Appelgren HJ, Suom - Haavio Martti, Suomalainen mytologia 1967 en muinaislinnat 1891 - Heikkilä Tuomas, Pyhän Henrikin legenda 2005 - Heininen Simo - Heikkilä Markku, Suomen kirkkohistoria 1996 - Hirviluoto Anna-Liisa - Pitkänen Kari, Halikon historia 1992 - Jaakkola Jalmari, Suomen varhaishistoria 1938 - Kaitanen Veijo, Laukkanen Esa, ja Kari Utotila, Muinainen Kalanti ja sen naapurit - Rinne Juhani, Pyhä Henrik piispa ja marttyyri, 1932 - Virtanen Kari - Pohjolan-Pirhonen Helge, Kansakunnan historia I, s.23 - Iso tietosanakirja 1935 - Salo Unto, Nousiaisten Moisio - ikkuna Suomen uskonto- ja yhteiskuntahistoriaan, Suomen Museo 1997 Viitteet [1] Nykysuomen tietosanakirja 1992 Itämaa Itämaa (ruots. Österland) on nykyisen eteläisen Suomen aluetta tarkoittava nimitys, joka esiintyy keskiaikaisissa asiakirjoissa 1300- ja 1400-luvuilla. Itämaahan kuuluivat ne Pohjanlahden itäpuoliset Ruotsin valtakunnan alueet, jotka jäivät Norlannin eteläpuolelle. Ruotsille kuuluneet Pohjanmaan pohjoiset osat olivat Norlantia, eivät Itämaata. Itämaa ei ollut hallinnollinen kokonaisuus, vaan kyseessä oli maantieteellinen yhteisnimitys valtakunnan itäisille linnalääneille. 1300-luvun alkupuolella, kun Ruotsin kuninkaan valta oli heikentynyt, Pohjanlahden itäpuoliset alueet olivat jonkin aikaa käytännössä jakautuneina kahteen hallinnolliseen piiriin. Turun ja muiden läntisten linnaläänien asiota hoiti varsin itsenäisesti Turun linnan päällikkö eli "Suomen päämies" (lat. capitaneus Finlandiae) ja vastaavasti Viipurin linnaläänin asioita Viipurin linnan päällikkö. Täysi-ikäistyttyään kuningas Maunu Eerikinpoika ryhtyi lujittamaan kuninkaan valtaa. 8. syyskuuta 1340 hän nimitti edellä mainittujen kahden valtapiirin käskynhaltijaksi suosikkinsa Dan Niilonpojan, ja tällöin käytettiin koko alueesta ruotsinkielistä nimitystä Österland.¹ 1400-luvulta lähtien nimi Finland (Suomi), joka oli siihen saakka tarkoittanut vain Varsinais-Suomea, laajeni merkitykseltään ja syrjäytti nimityksen Itämaa.² Esimerkiksi Mikael Agricola, sen sijaan että olisi kirjoittanut "Itämaasta", käytti vuonna 1548 nimeä Suomi rinnan sekä vanhassa että uudessa merkityksessä: "Sille echke teme coco Somen Makunda ombi yxi Hijppakunda [uudempi merkitys!] nin se quitengin Seitzemen Päruchtinan Länein iaetan ninquin Jacobus Zeiglerus Landanus kirioittapi. Joista se Ensimeinen ia ylimeine' ombi se Etele ia pohia Some [so. Varsinais-Suomen etelä- ja pohjoisosa; vanhempi merkitys!]."³ Katso myös - Ruotsin historialliset pääalueet - Suomen historialliset maakunnat Lähteet - Zetterberg, Seppo (päätoim.): Suomen historian Pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1. Viitteet [1] Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 85. [2] Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 130. Sitaatti: "Monissa tapauksissa keskushallinto kohteli Suomea eli Itämaata yhtenä kokonaisuutena; Finland-nimen käyttö lisääntyi unioniaikana ja Österland, Itämaa, alkoi jo unionin lopulla olla harvinainen." [3] Agricola, Mikael: Evankeliumit ja Apostolien teot (s. 1–393) Aineistopalvelu Kaino : Kotuksen tekstikorpuksia : Vanhan kirjasuomen korpus : Agricola : II osa. 14.2.2007. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 25.6.2009. Janakkalan miekkamies Janakkalan miekkamies on Janakkalasta syksyllä 2013 tehty ruumishautalöytö, johon kuuluu luuranko, kaksi miekkaa ja muuta esineistöä. Vanhempi miekka ajoittuu viikinkiajalle ja nuorempi miekka ristiretkiajalle.¹ Itse vainaja on kuollut vuoden 1300 tienoilla. Tomografia- eli viipaleröntgentutkimusten perusteella on arvioitu, että mies olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman.² Luurangon käsien luista tehdyn ajoituksen perusteella vainaja on mies ja kuollut noin vuonna 1300. Haudassa on esineitä, jotka ovat peräisin vanhemmalta, pakanuuden ajalta. Kasvojen kohdalle asetettu hiilenpala on ajoitettu vuoteen 1000 eli viikinkiaikaan. Löytöön kuuluvat kaksi miekkaa on myös ajoitettu. Lyhyempi, palopatinainen miekka (Z-tyyppiä) ajoittuu miekkojen tyyli- ja muotoluokituksen mukaan aikavälille 950–1050, ja miekka saattaa olla peräisin esikristillisen ajan polttohaudasta. Pitempi on ristiretkiajan miekka (tyyppiä XI) ja ajalta 1050–1200.³ Pakanuudenajan esineistöä on Museoviraston tutkijan Simo Vanhatalon mukaan tavattu joskus muissakin kristillisen ajan haudoissa. Miekkojen lisäksi haudassa on vielä toistaiseksi ajoittamattomia esineitä keihäänkärki, kirves ja puukko.³ Lähteet [1] Markku Karvonen, Tuhatvuotiaan miekkamiehen ruumis löytyi pellosta, Yle.fi, uutiset, 14.11.2013, viitattu 22.11.2013 [2] Laura Hossi, Markku Karvonen, Tuhatvuotinen miekkamies kohtasi ehkä väkivaltaisen lopun, Yle.fi Uutiset 8.1.2014 [3] Markku Karvonen, Miekkamiehen kuolinaika selvisi, Yle.fi Uutiset 21.1.2014 (Tallennettu Archive.orgiin) Aiheesta muualla - Nina Keski-Korpela, Palastaako röntgenkään, mitä lukee Janakkalan miekkamiehen viikinkimiekassa, Yle.fi, uutiset 4.9.2014 Jeppe Djäkn Jeppe (Jaakko) Abrahaminpoika Djäkn (k. n. 1410) oli linnanpäällikkö ja Suomen laamanni. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka nimitettiin laamannin virkaan. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen nimitti Djäknin laamanniksi vuonna 1386 edellisen laamannin Bo Joninpoika Gripin kuoltua. Tätä ennen Djäkn oli toiminut Turun linnan päällikkönä. Kuningatar Margareetan ja Albrektin välisessä valtataistelussa Djäkn edisti Suomen ja omia etujaan. Hän kannatti Albrektia, mutta hän säilytti asemansa vielä jonkun aikaa, vaikka Albrekt kukistuikin. Djäkn siirtyi ensin Margareetan kannattajaksi, mutta vaihtoi myöhemmin puolta Margareetaa vastustaneen Knut Bonpoika Gripin puolelle. Djäkn joutui lähtemään Tallinnaan 1390-luvun lopussa, kun Margareeta vakiinnutti asemansa. Djäkn jätti tällöin laamannin viran, Turun linnan päällikkyyden ja Suomessa omistamansa merkittävät maa-alueet. Lähteet - Suuri henkilökirja. WSOY, 2001. ISBN 951-0-26140-8. - Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja. Juva:WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Juuttiviha Juuttiviha oli Kalmarin unionin hajoamiseen liittyvä sota, jonka aikana unionikuningas Hannu I:n joukot ahdistelivat Suomen rannikkoa. Taustaa Kalmarin unionin maiden unionikuningas Hannu I kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi marraskuussa 1497 tämän lyötyä valtionhoitajan Sten Sture vanhemman joukot Rotebron taistelussa syyskuussa 1497. Hannun yritykset vahvistaa kuninkaanvaltaa Ruotsissa aiheuttivat kuitenkin vastustusta, minkä seurauksena osa valtaneuvoksista nousi kesällä 1501 uuteen kapinaan. Seuraavana vuonna kapinalliset ulottivat valtansa myös Suomeen.¹ Sodan tapahtumat 1507–1509 kuninkaan joukot ahdistelivat laivoillaan Suomen ja Ahvenanmaan rannikkoja ja valloittivat väliaikaisesti Kastelholman linnan Ahvenanmaalla sekä polttivat muun muassa Porvoon ja Turun kaupungit. Turun tuomiokirkko menetti samalla merkittävän osan arvoesineistään. Merellä tanskalaiset kaapparit häiritsivät Viipurin kauppayhteyksiä. Nostoväki ei kyennyt torjumaan äkisti mereltä ilmaantuvia hyökkääjiä, eikä sitä voitu pitää jatkuvasti aseissa.¹ Jälkiseuraukset Lyypekki ja sen hansaliittolaiset liittyivät 1509 sotaan kuningas Hannua vastaan, minkä seurauksena tämä joutui vetämään laivastonsa Juutinrauman suojaksi ja menetti samalla Itämeren herruuden. Merikaupan tappiot sekä sotalaivastojen ylläpitokustannukset saivat osapuolet solmimaan aselevon huhtikuussa 1512. Valtionhoitaja Svante Niilonpoika oli kuollut talvella, ja hänen seuraajastaan käytiin valtaneuvosten kesken ankaraa kamppailua. Seuraavana vuonna kuoli myös kuningas Hannu, jota seurasi hänen poikansa Kristian II.¹ Katso myös - Vanha viha - Ruotsin vapaussota Lähteet - Haavisto, Lauri; Klementtilä, Hannele; Partanen, Jukka: Suomalaisen sotilaan historia, s. 45–47. , 2011. ISBN 978-952-266-006-0. (suomeksi) Viitteet [1] Suomalaisen sotilaan historia, s. 45–47. Kainulaiset Kainulaiset on vanha nimitys, joka viittaa Pohjanmaan rannikkoseutujen asukkaisiin. Nimitystä ovat käyttäneet varsinkin savolaiset. Kainulaiset-nimi on tunnetuissa historiallisissa käyttöyhteyksissään ollut lähinnä eksonyymi eli vieraasta ryhmästä käytetty nimi, ei niinkään ryhmän itsestään käyttämä nimi. Useimmat kainulaisiksi kutsutut ihmisryhmät ovat olleet suomenkielisiä, mutta Tornionlaakson meänkielessä nimitys tarkoittaa Pohjois-Ruotsin Kainuunjoen (ru. Kalixälven) alajuoksun ruotsinkielisiä asukkaita. On arveltu, että kainulaiset-nimi olisi ollut käytössä jo rautakaudella, jolloin se olisi viitannut johonkin Pohjanlahden ympäristössä ja pohjoisessa Fennoskandiassa vaikuttaneeseen ryhmään. Teorioita kainulaisista Vanhemman kansallismielisen historiankirjoituksen mukaan kainulaiset ovat myöhäiskantasuomalaisten pohjoisin heimo ja näytelleet merkittävää osaa Peräpohjolan asuttamisessa. Muiden muassa Paavo Ravila on kuitenkin kiistänyt tämän ja väittänyt, ettei ole mitään syytä puhua erityisestä kainulaisheimosta vaan peräpohjalaiset ovat muodostuneet pohjoiseen siirtyneiden eteläisempiin heimoihin kuuluneista henkilöistä ja heidän jälkeläisistään.¹ Kainulaiset ja Kainuu Kainulaiset-nimitys on yhteydessä Kainuu-aluenimeen. Kainuu on alkujaan tarkoittanut Pohjanmaata tai jotakin Pohjanmaan osaa. Torniojokilaaksossa ja Kemijokilaaksossa Kainuuksi on kutsuttu Ruotsin Länsipohjaa. Ruotsalaiset Kalixin ja Överkalixin kunnat ovat nykyisiltä meänkielisiltä nimiltään Kainuu ja Ylikainuu. Pohjanmaan toisella laidalla kerrotaan vuonna 1633 savolaisten ja "venäläisten" (=karjalaisten) käyttäneen nimiä Cainoa (lue: kainua) ja cainolaiset Paltamon ja Sotkamon alueesta ja asukkaista. Vuonna 1739 mainitaan koko Kajaanin lääniä vanhastaan kutsutun nimellä Cainoa tai Cainuhun maa. Nykyisen yleisimmän suomenkielisen merkityksensä "Kajaania ympäröivä maakunta" Kainuu-nimi sai kuitenkin lopullisesti vasta 1900-luvun alussa. Eräiden tutkijoiden mukaan Kainuu- ja kainulaiset-nimet ovat peräisin Lounais-Suomen ja Hämeen rautakautisilta asukkailta. Länsi-Suomessa tulivat kuitenkin keskiajalta lähtien käyttöön Pohjanmaa- ja pohjalaiset-nimet, jolloin kainulaiset-nimi säilyi lähinnä itämurteissa. Toisen teorian mukaan kainulaiset-nimi on itäsuomalaisten antama. Kainulaiset = kveenit? Historiantutkimuksessa kainulaiset- ja Kainuu-nimet on usein samaistettu viikinkiajan ja keskiajan lähteissä esiintyviin norjalaisperäisiin kveeni- ja Kvenland-nimiin. Nimien alkuperästä on esitetty useita erilaisia teorioita. Jouko Vahtolan mukaan sekä suomenkielisen kainu-sanan että muinaisnorjalaisen kven-sanan taustalta voi löytyä "alavaa maata" tarkoittava germaaninen sana *hwainoo. Teoriaa on kuitenkin kritisoitu äännehistoriallisin perustein. Jorma Koivulehto puolestaan katsoo, että "kainu" on ollut "väyläaukkoa, vesiväylää, järven tai meren selkää, joen suuta" tarkoittava lounaissuomalainen sana. Perämeri miellettiin kainuksi, joten sen rannikkoseudut saivat Kainuu-nimen ja niiden asukkaita kutsuttiin kainulaisiksi. Koivulehdon mukaan kven on norjalainen väännös sanasta kainu. Viime aikoina Pohjois-Norjan nykyisien kveenien itsestään käyttämänä nimityksenä on alkanut esiintyä kainulaiset-sanasta mukailtu nimi kainu. Lähteet - Julku, Kyösti: Kvenland – Kainuunmaa. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-014-3. - Koivulehto, Jorma: Ala-Satakunnan Kainu ja pohjoisen Kainuu. Kielen ja kulttuurin Satakunta. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 51. Vammala 1995: s: 71 - 104. - Räisänen, Alpo: Nimet mieltä kiehtovat: Etymologista nimistöntutkimusta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 936. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-518-1. - Vahtola, Jouko: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Rovaniemi; Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys 1980. - Vilkuna, Kustaa: Kainuu - Kvenland. Helsinki; Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1957. Viitteet [1] Artikkeli Suomen suku ja Suomen kansa kirjassa Kielen opissa. Katso myös - Terra Feminarum Matias Kettilmundinpoika Matias Kettilmundinpoika (noin 1280 – 1326) oli valtaneuvos, drotsi ja Suomen käskynhaltija. Matias Kettilmundinpoika oli Ruotsin päämies ja drotsi vuosina 1318–1319. Hänet nimitettiin Turun linnan päälliköksi vuonna 1324 ja häntä kutsuttiin arvonimellä capitaneus Finlandensis eli Suomen päämies. Virassaan hän käytti hyvin suurta valtaa, sillä hänellä oli kuninkaan tuomiovalta sekä korkein hallinnollinen ja sotilaallinen valta Suomessa, tarkkaan ottaen Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja läntisellä Uudellamaalla. Matias toi Turun linnaan ritariajan loiston ja järjesti juhlia sekä sisusti linnan arvokkaasti. Hän ehti toimia virassaan vain pari vuotta, sillä hänen testamenttinsa on vuodelta 1326.¹ Matias Kettilmundinpojan testamentissa vuodelta 1326 mainitaan myös hänen haukankesyttäjänsä (falkiner).² Lähteet - Seppo Suvanto: / Matias Kettilmundinpoika (noin 1280–1326) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.8.1999. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (maksullinen) Viitteet [1] Taivassalon kunnan historiaa [2] Lehikoinen, Esa; Gustafsson, Esko; Aalto, Tapio; Alho, Pekka; Laine, Jarmo; Klemola, Hannu; Normaja, Jyrki; Numminen, Tapani & Rainio, Kalle 2003: Varsinais-Suomen linnut, s. 33. - Turun lintutieteellinen yhdistys r.y. Turku. ISBN 952-91-5584-0 Aiheesta muualla - Svenskt biografiskt lexikon (ruotsiksi) Koukku (verotus) Koukku oli veroyksikkö, joka tunnettiin viimeistään keskiajalta lähtien Suomessa. Toiselta nimeltään yksikkö oli aatra. Yksi koukku oli yhden tilan veroluku.¹ Kun tila jakaantui, jakaantui samalla sen koukkuvero. Keskiajalla koukku oli yleisesti käytössä Suomessa, ja vielä uudella ajallakin paikoin Ylä-Satakunnassa ja Hämeessä. Koukkuveron alkuperä on hämärä, ja sitä ovat useat tutkijat yrittäneet selventää. Koukku ja sen ruotsinkielisillä alueilla käytetty vastine bol korvaantuivat 1400-luvun alussa yksiköllä savu.² ³ Koukkua maksettiin sekä kirkolle että valtiolle, mutta epäyhtenäisesti (muutamilla alueilla vain kruununverona). Kirkon verona se näkyy asiakirjoissa jo 1200-luvulla, ja tutkijat arvelevat sen tarkoittaneen pakanuuden ajalla kantatilaa ja siitä maksettua veroa. 1300-luvulla se oli koko Länsi-Suomessa yleinen vero. Niinpä vuonna 1413 koukkuja oli Turun läänissä 345 ja 1/6, Satakunnassa 664 ja Hämeen läänissä 958. Kukin koukku oli 12 tynnyrinalaa viljapeltoa. Myös Savossa käytetty vero arviopunnanmaa voidaan rinnastaa koukkuun.³ Keskiajalla koukun määritelmä oli kuusi tangonalaa ja yksi tangonala oli kuusi kyynärää. Toisen määritelmän mukaan koukku oli maa-ala, johon voitiin kylvää kolme puntaa viljaa. Muita keskiaikaisia veronkantoperusteita olivat neljänneskunta, savu ja jousi.¹ Koukkua vastaavat veroyksiköt muualla Koukkuverotus sai ilmeisesti nimensä vanhanaikaisesta huhtakoukusta eli "preussilaisesta aurasta", joka ei kääntänyt maata kuten myöhemmät aurat, vaan pelkästään viilsi siihen uran. Verotusterminä koukku lienee alun perin tarkoittanut yhtä maatilaa. Vastaavia "auraveroja" on ollut käytössä laajalti Itämeren piirissä ja kauempanakin. Historiallisista merkinnöistä päätellen koukkuvero tunnettiin suomalaisten itämerensuomalaisten sukulaiskansojen ja slaavilaisten ja balttilaisten keskuudessa jo ennen kuin se tunnettiin Ruotsissa. Suomenkaan koukkuverotus ei ole peräisin Ruotsista. Baltian alkuperäiskansojen keskuudessa koukku oli todennäköisesti veromuotona jo pakanuuden aikana. Alun perin vero on maksettu kultakin auralta, ja myöhemmin kultakin tilalta. Kristillisyyden levitessä siitä tuli kirkon vero. Muinaisvirossa sillä oli nimi arve. Näin olleen koukku olisi ikivanha veromuoto suomensukuisten kansojen piirissä. Koukkuauran omistavat tilat ovat 1200-luvun saksalaisen ritarikunnan hallitsemassa Preussissa joutuneet maksamaan vain puolet siitä auraverosta, jonka uudemman auratyypin omistamat tilat ovat maksaneet. Tällä on ilmeisesti tasoitettu koukkuauran kehnosta työtuloksesta koituvaa haittaa. Koukkuaura on niin tehoton, että usein sillä on täytynyt kyntää pelto ristiin, kun taas uudemmalla auratyypillä on riittänyt yhteen suuntaan kyntö. Tavallisen auran työstä on siis koitunut kaksinkertainen tulos, ja tämä on otettu huomioon verotuksessa. Useat tutkijat, kuten Väinö Voionmaa ja Kauko Pirinen (1987) ovat koukkuverotuksen perusteella esittäneet, että Lounais-Suomen maanviljelyalueilla olisi kannettu veroa jo esihistoriallisena aikana, eli ennen kirkon ja Ruotsin verotuksen ulottumista Suomeen. Jos verotus olisi peräisin Ruotsista, olisi myös veroyksikköjen pitänyt luultavasti olla ruotsalaisperäisiä. Ruotsin koukku-veroyksikköä tarkoittavaa termiä krok pidetään pikemminkin käännöslainana suomesta, tosin suomenkin termi lienee oppitekoinen. Aura eli aatra lienee alkuperäinen termi. Nämä tutkijat arvelevat, että Suomessa jo esihistoriallisena aikana harjoitettu koukkuverotus luovutettiin uusille vallanpitäjille, Ruotsin kruunulle tai katoliselle kirkolle sellaisenaan, jolloin uusien vallanpitäjien ei tarvinnut tuoda kokonaan uutta verotusjärjestelmää.³ Koukkuverotuksen mahdollisen alkuperän perusteella ei voida päätellä paljoa esihistoriallisen Lounais-Suomen maanviljelyalueiden yhteiskunnallisesta rakenteesta. Koukkuvero sopii kuitenkin alueeltaan myös muiden, jo esihistorialliseen Lounais-Suomeen mahdollisesti kuuluneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden keskiaikaisten jäänteiden, kuten suomalaisen oikeuden ja Kyrön oikeuden kanssa. Jos Lounais-Suomen maanviljelyalueilla olisi ollut muinaispitäjiä tai niitä laajempia yhteisöjä, selittyisi koukkuverotus tämän perusteella. Tämä ei olisi ristiriidassa sen kanssa, että koukkuverotuksen periaate olisi lainattu muualta, koska suomalaiset olleet tiiviissä yhteyksissä Itämeren kansoihin jo esihistoriallisena aikana. Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 252. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Viljana, nahkoina, kapakalana – Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609, Suvianna Seppälä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s. 48 [3] Kauko Pirinen: Koukkuverotuksen alkuperä. Martti Linnan toimittamassa teoksessa: Muinaisrunot ja todellisuus, Suomen kansan vanhojen runojen historiallinen tausta) (1987), s. 102-105. Pirinen korostaa, että veroa ei tunnettu Ruotsissa eikä Suomen ruotsinkielisillä alueilla. [4] Pirinen, s. 106-112. Kuitia Kuitia (ruots. Qvidja) on 1400-luvulla rakennettu kartano Paraisilla. Paraisten kaupungin Lemlahdensaaren pohjoisosassa sijaitseva Kuitian kivilinna on vanhin Suomessa säilynyt kartano. Sen rakentamisen pani alulle valtaneuvos Joachim Fleming oletettavasti 1480-luvulla. Jo aiemmin Kuitia mainitaan asuttuna kartanona 1400-luvun alussa. Sen varhaisin tunnettu omistaja oli Turun piispa Maunu Tavast. Vuonna 1439 hän lahjoitti kartano veljelleen Jöns Olofinpojalle sekä tämän vaimolle Marta Klauntyttärelle, joka oli Turun linnan päällikön Klaus Lydekenpoika Djäknin tytär. Joachim Fleming oli Marta Klauntyttären tyttären poika, ja peri Kuitian vuonna 1477. Maantieteellisesti Kuitia sijaitsee 400 metriä merestä, Pito sundista. Keskiajalla meri lainehti lähellä kartanoa, sillä lähimmät rantapellot ovat alle kymmenen metriä korkeammalla kuin nykyinen merenpinta. Kivilinna rakennettiin niinä levottomina aikoina, jolloin juutit purjehtivat ja ryöstivät Suomen rannikkoa. Sillä on varmasti ollut myös puolustuksellinen tarkoitus. Aivan lähellä on korkea vuori, meren puolelta jyrkkärinteinen Råbäckbergen, joka on saattanut olla muinainen linnavuori. Kuitia on rakennettu luonnonkivistä muuraamalla. Tiiliä on käytetty ovien ja ikkunoiden pieliin sekä kellariholveihin. Linnassa on kellarikerroksen päällä kolme kerrosta, joihin pääsee keskellä taloa olevaa portaikkoa. Eteläpäässä on poikittain kivinen siipirakennus, joka on ilmeisesti rakennettu samaan aikaan päälinnan kanssa, mutta josta mahdollisesti on myöhemmin purettu kaksi ylintä kerrosta. Linnan rakennutti valmiiksi Joachimin poika, amiraali ja valtaneuvos Erik Fleming. Tilan uusi, kivilinnan lähellä sijaitseva päärakennus, on rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla. Kartano on ollut jatkuvasti asuttuna, ja se oli af Heurlin -suvun omistuksessa 1800-luvulta 2010-luvulle. Viimeksi kartanon omistajana oli agronomi ja maatalousyrittäjä Anders af Heurlin. Vuonna 2014 kartanon osti Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin. Hänen kerrottiin aikovan jatkaa tilalla maatalousyrittäjyyttä menetelmillä, jotka kuormittaisivat Itämerta mahdollisimman vähän.¹ Maatilalla on yhteensä 250 hehtaaria viljelysmaata, jossa kasvaa tällä hetkellä vehnää, kauraa, ohraa sekä sokerijuurikkaita. Tavoitteena on, että maatilalla kehitetään entistä parempia lannoitteita ja yhä tehokkaampia luonnonmukaisia viljelymenetelmiä. Tulevaisuudessa tilalla aletaan harjoittaa myös karjankasvatusta. Kartano on mukana CarbonToSoil -projektissa. Vuonna 2009 Museovirasto määritteli Kuitian kartanolinnan valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.² Vuonna 1951 ilmestyneen seikkailuelokuvan Sadan miekan mies ulkokuvaukset kuvattiin Kuitian kartanon ympäristössä. Katso myös - Luettelo Kuitian kartanonherroista Lähteet - Kansallisbiografia - Dahl, Kaj & Gardberg, C. J. 2005: Suomen kartanoita. Otava, Keuruu. Viitteet [1] Vähä-Koskela, Jouko: Kuitian historiallinen kartano Paraisilla Ilkka Herlinille. Turun Sanomat, 17.12.2014, 110. vsk, nro 344, s. 6. [2] Kuitian kartanolinna Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Aiheesta muualla * Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuitia Wikimedia Commonsissa - Retkipaikka.fi – Kuitian kartanolinna Matti Kurki Matti Kurki on kansantaruissa esiintyvä pirkkalaispäällikkö. Matti Kurki -aiheisia kansantarinoita on talletettu paljon Vesilahden ja Pirkkalan ympäristössä, mutta myös kauempaa aina Lappia myöten. Ensimmäinen kirjallinen lähde Matti Kurki -aiheisista tarinoista on 1600-luvulta. Matti Kurkea on joskus pidetty todellisena historiallisena hahmona, mutta tämän tueksi ei ole mitään todisteita. Matti Kurjen isoisä oli tarinoiden mukaan koko Satakunnan kuningas. ¹ Tunnetuin Matti Kurki -tarina koskee Maamme kirjassakin kuvattua kaksintaistelua novgorodinkarjalaisen jättikokoisen miehen Pohdon kanssa. Taistelu olisi tarinoiden mukaan käyty sopimuksen mukaan Laukon kartanon mailla noin 500 metriä päärakennuksesta sijaitsevalla Pohdonsaarella, muistuttaen skandinaavien holmgång-kaksintaistelua. Saarelle sai mennä kaksi soturia, joista vain toinen sai palata takaisin. Pohto ei noudattanut kaksintaistelun sääntöjä, vaan löi ennenaikaisesti Matti Kurjen oikean käden irti (toisissa tarinoissa vain muutamia sormia). Matti Kurki kuitenkin käytti miekkaansa vasemmalla kädellään, ja tappoi Pohdon. Pohdon kanssa Suomeen tunkeutuneet viholliset lähtivät tästä kuultuaan pakoon, ja heitä tapettiin suurin joukoin. Ruotsin kuningas kuuli voitosta, ja teki palkkioksi Kurjesta aatelisen. Erääseen tarinaan liittyy kansanomainen selitys Kurki-nimen alkuperästä. Pohto olisi lyötyään sanonut tuskaisen Matin hyppivän kuin kurki. Matti sanoi kuitenkin osaavansa myös lentää ja löi Pohdon pään poikki. Kansantarinoiden mukaan Matti Kurki olisi ollut Kurki-suvun kantaisä ja saanut Laukon kartanon maat palkkioksi urotöistään Ruotsin kuninkaan hyväksi. Henkilön epäillään eläneen 1200-luvun lopulla ja kyseinen kuningas oli luultavasti Maunu Ladonlukko. Legendan tarinat sijoittuvat ainakin ajalle ennen Pähkinäsaaren rauhaa Lähteet [1] http://www.narvasoft.fi/historia/mattikurki/index.html Katso myös - Tykkivene Matti Kurki - Koululaiva Matti Kurki Aiheesta muualla - Lisätietoja Matti Kurjesta - Matti Kurki - rautakausi vaihtuu Ruotsin valtaan Pietari Niilonpoika Kylliäinen Pietari Niilonpoika Kylliäinen (k. 1510 tai ennen), ensimmäinen tunnettu Olavinlinnan vouti 1495, jolloin torjui venäläisten hyökkäyksen asemiesten ja kansan avustamana suurempaa mieshukkaa kärsimättä.¹ Kun venäläiset hyökkäsivät Suomeen, ruhtinas Shtjenjatev ryhtyi piirittämään Viipuria 60000 miehen voimin. Viipurin piiritys päättyi kuuluisaan Viipurin pamaukseen. Venäläiset perääntyivät, mutta pienempi osasto samosi silloin Savonlinnaa vastaan.² , jossa Kylliäinen löi venäläiset pakoon ja teki kostoksi hävitysretken kauas Venäjän-Karjalaan. Sitä ennen hän oli käynyt Venäjän puolella hävittämässä ja polttamassa yli 800 taloa. Pietari Kylliäinen sai Sten Sturelta vuonna 1491 rälssivapauden tiluksille Perojoensuulle, Leipämaalle (Tali) ja Veselenmaalle (Jutila).³ Hän kuoli lapsettomana ja hänen enonsa lapset perivät hänet. Serkku Brita Mickelsdotte sai periä tilat Viipurista ja hänen veljensä Olof Mickelsson Turusta. Britan kautta tilukset joutuivat Padasjoen ja Sysmän kirkkoherralle Johannes Matthiaelle. Lähteet [1] Pieni tietosanakirja / II. Isopurje - Maskotti (html) (Kylliäinen, Pietari Niilonpoika) Projekt Runeberg. Viitattu 6.2.2013. suomi [2] K.O.Lindeqvist: Suomen historia, s.148, Porvoo 1906 [3] Tietosanakirja, osa 5, s.218, Helsinki 1913 - Sune Maconi: Hajamerkintöjä P. Olavin linnan historiasta. Helsinki 1925, s. 104 - Seppo Suvanto: / Kylliäinen, Pietari Niilonpoika (K ennen 1510) (maksullinen) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.11.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kyrön pitäjä Kyrö tai Suur-Kyrö oli Suomessa Kyrönjoen ympäristöstä Hämeenkyröön ja Viljakkalaan saakka ulottunut keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella sijainnut pitäjä. Kyröön kuuluivat nykyajan kunnista muun muassa Viljakkala, Hämeenkyrö, Ikaalinen, Kankaanpää, Parkano, Kihniö, Karvia, Honkajoki ja Jämijärvi. Historia Kyrönjoen suuseudun rautakautisen kulttuurikeskuksen hävittyä vuoden 800 tienoilla jäi seutu avoimeksi etelästä tuleville erämiehille ja uudisasukkaille.¹ Pitkään Etelä-Pohjanmaata asuttivat ilmeisesti yksinomaan lappalaiset. Muinaislöytöjen puutteesta on päätelty, että uudisasukkaiden muutto alueelle on tapahtunut tämän jälkeen melko hitaasti. Alueesta muodostui muinaisten Suur-Sastamalan ja Suur-Pirkkalan seutujen sekä Sastamalasta eronneen Kyrön pitäjän nautinta-aluetta ja samoilta alueilta Kyrönjoen seutu lienee saanut ensimmäiset asukkaansa.² Uudisasutus on todennäköisesti ollut vilkasta 1100-luvulla. Asutus eteni Kyrönjokivarren lisäksi 1200-luvun alkupuolella myös toisiin jokilaaksoihin nykyisten Laihian ja Vöyrin alueille sekä hieman myöhemmin myös Lapualle. ³ Kyrön alkupitäjän asukkaat lienevät lähtöpaikoillaan joutuneet kristinuskon vaikutuspiiriin. Niinpä katolinen kirkko on todennäköisesti järjestänyt oloja alusta saakka. Kyrön kirkkopitäjän hallinnollinen järjestely on muodostunut myöhäisintään 1200-luvun alkupuolella. Vuosisadan lopulla perustettiin Kyrön naapuriin myös Mustasaaren ja Pietarsaaren kirkkopitäjät. Myöhempi hallinto- ja käräjäpitäjäjako rakentui kirkollisen aluejaon pohjalle. Kyrön suurpitäjän ensimmäinen hajaantumisaalto tapahtui 1500-luvun alussa, kun ensin Vöyri irrotettiin Kyröstä ja Mustasaaresta omaksi kirkkopitäjäkseen ja tämän jälkeen Laihialle ja Ilmajoelle perustettiin omat kappeliseurakunnat. Vöyri erottautui Kyröstä pian myös omaksi hallintopitäjäkseen. Suurin piirtein 1500-luvun puolesta välistä 1600-luvun alkuun ulottuvalla ajanjaksolla myös Ilmajoki, Laihia ja Lapua itsenäistyivät suurpitäjästä sekä kirkollisesti että hallinnollisesti. Vuonna 1607 hallitus ryhtyi jakamaan Pohjanmaan suuria pitäjiä edelleen ja Vähäkyrö erotettiin kirkkopitäjäksi. Hallinnollinen jako seurasi jälleen perästä ja entisestä Suur-Kyröstä jäi jäljelle Isonkyrön pitäjä. Hallinto ja aluejako Kyrö jakautui varsin varhaisessa vaiheessa Pohjan-Kyröön ja eteläosan ns. Ydin-Kyröön tai Hämeenkyröön. Syynä oli alueen laajuus ja hallinnan mahdottomuus silloisin viestintä- ja liikenneyhteyksien sekä väestön kasvun vuoksi. Yhä on nähtävissä näitten kahden alueen välissä harvemmin asutettu erämaa-alue. Väestö keskittyi Suur-Kyrössä etelä- ja pohjoisosiin, mikä edesauttoi eriytymistä. Alun perin (Etelä-Pohjanmaan) Pohjan Kyrö oli kirkolliseen verotukseen liittyen jaettu kolmeen kolmanneskuntaan. Viimeistään Korsholman linnaläänin perustamisen yhteydessä on pitäjässä siirrytty kolmanneskuntajaosta yleisesti käytössä olleeseen neljänneskuntajakoon. Verorasitus jaettiin tasan neljänneskuntien kesken. Myöhemmin hajoamisprosessin aikana vanha neljänneskuntajako menetti merkityksensä ja osittain näitä vastaamaan tulivat perustetut kappeliseurakunnat. Hämeen- tai ns. Ydin-Kyrön alue jakautui myöhemmin 1640-luvulla Hämeenkyröksi (Kyrö af Tavastland) ja Ikaalisten Kyröksi (Kyrö af Ikalisis). Sekä Hämeenkyrö että Ikaalisten Kyrö jakautuivat 1865 annetun keisarillisen asetuksen myötä kuntiin ja seurakuntiin, joilla oli erillinen hallinto. Hämeenkyrö jakutui Viljakkalaksi ja Hämeenkyröksi, joista Viljakkala on tehnyt kuntaliitoksen Ylöjärveen 2000-luvulla. Ikaalisten Kyrö jakautui ensin kahtia Kankaanpään eriytyessä kappeliseurakunnaksi 1840-luvulla ja sittemmin omaksi kunnaksi 1860-luvulla. Sittemmin Parkano erottautui 1880-luvulla Ikaalisten Kyröstä ja Kihniö Parkanosta myöhemmin. Myös Honkajoki ja Karvia muodostuivat omiksi kunnikseen ja seurakunniksi 1800-1900-lukujen taitteessa. Viimeisenä Ikaalisista erosi Jämijärvi 1910-luvulla. Väestö Väestö Kyröön tuli Kyrösjärven vesistön kautta Suur-Sastamalasta ja Suur-Pirkkalasta. Etelä-Pohjanmaan Pohjan-Kyrö sai asutusta myös Ruotsista ja Savosta. Asutus pohjoiseen Etelä-Pohjanmaalle tuli Kyrönjokea pitkin. Savolaisia tuli eritoten Kyrön itäisiin ja pohjoisiin osiin, joiden asutus ei ollut yhtä vakiintunutta ja tiivistä kuin Kyrön eteläosassa. Vanhastaan alueella asui saamelaisia vielä 1600-luvullakin Kyrön eteläosissa ennen siirtymistä pohjoisempaan tai sulautumista valtaväestöön. Verokirjoista on päätelty, että 1400-luvun alussa (Etelä-Pohjanmaan) Pohjan Kyrön taloluku oli 160¹⁰ ja 1530-luvulla se ilman Vöyriä lähenteli kuuttasataa.¹¹ 1500-luvulla tapahtuneen hajaantumisprosessin tuloksena pitäjän taloluku laski noin neljäänsataan.¹² Lähteet - Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia II: Keskiaika ja 1500-luku. Helsinki: Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta, 1950. - Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia III: Nuijasodasta isoonvihaan. Vaasa: Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta, 1945. - Alhonen Pentti, Papunen Pentti, Sarkki-Isomaa Seija: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia I vuoteen 1640. Vammala: Honkajoen kunta, Ikaalisten kaupunki, Jämijärven kunta, Kankaanpään kaupunki, Kihniön kunta, Parkanon kaupunki, 1996. - Vappula, Jorma: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia II 1641-1721. Vammala: Honkajoen kunta, Ikaalisten kaupunki, Jämijärven kunta, Kankaanpään kaupunki, Kihniön kunta, Parkanon kaupunki, 1999. - Markkola, Pirjo: Ikaalisten entisen emäpitäjän historia III Suuresta Pohjan sodasta pitäjänjakoon 1721-1852. Jyväskylä: Honkajoen kunta, Ikaalisten kaupunki, Jämijärven kunta, Kankaanpään kaupunki, Kihniön kunta, Parkanon kaupunki, 2006. - Alhonen, Pentti et al: Hämeenkyrön historia I Esihistorialliselta ajalta vuoteen 1721. Vammala: Hämeenkyrön kunta ja seurakunta, 1983. Viitteet [1] Luukko 1950 s. 5 [2] Luukko 1950 s. 40–41 [3] Luukko 1950 s. 68–75 [4] Luukko 1950 s. 147 [5] Luukko 1950 s. 150 [6] Luukko 1950 s. 165 [7] Luukko 1950 s. 186–188 [8] Luukko 1950 s. 384–386, 460–463 [9] Luukko 1945 s. 316–318 [10] Luukko 1950 s. 83 [11] Luukko 1950 s. 217 [12] Luukko 1950 s. 467 Lapurin hylky Lapurin hylky on keskiaikainen vene, joka makaa merenpohjassa Lapurin- ja Siikasaaren välissä Virolahdessa. Hylyn löysi Manu Törönen sukellusretkellään, ja hän ilmoitti siitä vuonna 1976 Museovirastolle. Hylky on ajoitettu noin vuosille 1250–1300 jaa. Lapurin saaren läheisyydessä on myös toinen hylky, mutta sitä ei ole ajoitettu.¹ ² Lapurin hylky 1 Tutkimushistoria Aluksen löysi Manu Törönen, joka sukelteli saaren rannan tuntumassa vuonna 1976. Sukellusretkellään hän huomasi keraamisen astian lautojen päältä ja sen vierestä kivien peittämän hylyn. Seuraavana vuonna hylky tutkittiin arkeologisesti, mutta hylystä nostettiin ylös vain painolastina ollut kivi geologista määritystä varten. Vuonna 1978 alus valokuvattiin ja dokumentointia täydennettiin. Vaikka hylkyyn kajottiin vuonna 1985 siirtämällä osa painolastista pois, hylky ei vahingoittunut, kuten todettiin tarkastuskäynnillä vuonna 1989. Seuraavana vuonna hylkyä dokumentoitiin videoimalla se veden alla.³ Vuosina 1992 ja 1993 suoritettiin Maria Höltän johdolla ja Suomen merimuseon toimeksiannosta arkeologisia tutkimuksia. Tällöin veneestä poistettiin kivilasti ja kerrostuneet sedimentit. Kivet ladottiin kauemmaksi merenpohjalle. Säilyneistä puuosista ja esineistä tehtiin piirrokset, ja ne kuvattiin. Lopuksi hylky peitettiin kankaalla ja paksulla hiekkakerroksella.³ Ajoitus Veneen tutkimisen yhteydessä otettiin vuonna 1977 näytteiksi yksi lauta ja tukku eläimen karvoja. Niistä teetetyt radiohiiliajoitukset antoivat tulokseksi vastaavassa järjestyksessä 1190 ± 90 BP ja 1010 ± 90 BP (radiohiilivuotta). Ajoitukset ovat kalibroituina eli kalenterivuosina noin 730−930 jaa. ja 920−1130 jaa. Ajoitukset olivat hyvin erilaisia, joten vuonna 1993 otettiin vielä yksi kangasnäyte, joka ajoitukseksi saatiin 570 ± 110 BP eli kalibroituna noin 1300−1440 jaa. Ajoituksien ikähaarukaksi muodostui noin 600 vuotta, joten veneen ajoituksessa on selvästikin ollut epäonnea. Vuonna 1997 teetettiin vielä kolme erillistä ajoitusta, joiden tulokset olivat: 780 ± 70 BP eli 1170−1270 jaa. (kangaspalanen), 990 ± 90 BP eli 950−1150 jaa. (puunkappale) ja 750 ± 110 BP eli 1130−1350 jaa. (eläimen karvoja). Nämäkin ajoitukset vaihtelivat noin 350 vuotta.² ³ Vuonna 1998 päätettiin käyttää toista ajoitusmenetelmää. Veneen puuosista kerättiin yhdeksän näytettä dendrokronologista määritystä varten. Näytteitä verrattiin sekä suomalaiseen että Itämeren ympäristön puulustosarjoihin. Vertailu ei tuottanut tulosta, ja ajoitukset jäivät saamatta. Samassa yhteydessä veneestä pintaan nostettuja keraamisia astioita verrattiin keskiaikaisiin näytteisiin, ja ne tunnistettiin Reininmaassa vuosina 1265−1300 jaa. valmistetuiksi astioiksi. Lopulta Teemu Mökkönen huomioi kaikki tuotetut ajoitukset, mutta valitsi niistä kolme ajoitusta luotettavimmiksi ja päätteli veneen olevan aikavälin 1220–1295 jaa. loppupuolelta.² ⁴ Vastoin aiempia oletuksia kyseessä ei siten ollutkaan viikinkiaikainen (noin 800−1050) vene. Lapurin hylyn rakenne kuitenkin muistuttaa viikinkiveneitä, joten se edustaa viikinkiajalta jatkunutta rakennusperinnettä.² Rakenne Upottuaan veteen veneen laidat ovat painuneet hiljalleen merenpohjaa vasten. Veneen jäänteet ovat noin 9,80 metriä pitkät ja noin 3,30 metriä leveät. Tästä on päätelty veneen korkeuden olleen kölistä laidan reunalle noin 80 senttimetriä ja veneen keskikohdalla suurimman leveyden olleen noin 2,30 metriä.³ Kölin profiili on T-kirjaimen muotoinen, ja se on 7,02 metriä pitkä. Kölin suurin leveys oli 22 cm ja korkeus 14 cm. Laudat olivat verraten ohuita. Toisen ja kolmannen rivin lautojen paksuus oli 1,4 cm. Osa laudoista olivat tätäkin ohuempia. Laudat oli naulattu toisiinsa niin sanotulla limitystekniikalla eli laudat ladottiin osittain toistensa päälle. Hento rakenne tuettiin kaarilla, jotka tukivat ja jäykistivät veneen laidan rakennetta. Lautojen välit tiivistettiin eläinten karvoilla ja tiivisteaineella. Osa karvoista oli itäistä rotua olevan lampaan villaa.³ Lasti Veneen pohjalautojen päältä löydettiin 268 kiveä, jotka painoivat yhteensä 1400–2000 kilogrammaa, ja ne ovat paikallista kiveä. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että kivet oli lastattu veneeseen, jotta se pysyisi merenpohjassa eli siis että se olisi upotettu sinne tahallaan. Lastina olleet Reininmaalla valmistetut keraamiset astiat sijoittuvat 1200-luvulle. Muita löytöjä ovat olleet verkonpaino, kaksi epämääräistä puuesinettä, kolme hiomakiveä ja pronssiastian kappaleita.³ Jäljennökset Lapurin mittausten perusteella rakennettiin vuosina 1991−1993 Raippaluodossa 12 metriä pitkä ja 3 metriä leveä jäljennös eli ''replika'', joka sai nimekseen Rus. Vuoden 1994 Itämeren purjehduksellaan Latvian edustalla vene joutui haaksirikkoon. Talvella 1995−1996 rakennettiin kuitenkin uusi vene, joka sai nimekseen Heimløsa Rus. Se laskettiin vesille kesällä 1996. Veneellä matkattiin sinä vuonna Itämerellä ja pysähdyttiin talveksi Tanskaan. Seuraavana vuonna jatkettiin Pohjanmereltä Englantiin ja Ranskan jokien kautta Välimerelle. Vene talvehti Ranskassa, josta se jatkoi vuonna 1998 Turkkiin, ja seuraavana vuonna sillä matkattiin Mustallamerellä Rostoviin. Viimeisen matkan sillä taivalsi venäläinen yhdistys Viking Nevo ennen autokuljetusta Viipuriin. Talvehtimisen jälkeen sillä purjehdittiin Suomenlahdella vielä Sipooseen. Laivan omistaa nykyään Vaasassa sijaitseva Pohjanmaan museo. ⁶ Yhdistys Viikinkiajan Laiva ry perustettiin 1997, ja se rakensi Lapurista replikan, jonka nimeksi tuli Sotka. Se laskettiin vesille vuonna 1999 Helsingin Vuosaaressa. Mynämäellä Käsi- ja taideteollisuusopistossa rakennettiin Lapurista neljättä replikaa, jolle annettiin nimi Helga. Vene on sijoitettuna Liedon Vanhalinnan alueelle. Lapurin hylky 2 Lapurin rannan läheisyydessä on toinenkin hylky. Lähteet [1] Muinaisjäännösrekisteri: Lapuri 1 Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 2.11.2012. Museovirasto. Viitattu 27.5.2014. [2] Wessman, Stefan: Ship Fragments On The Seafloor – What do we know about medieval seafaring in Finland?, julkaisussa Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XIV - "Hortus novus", Suomen keskiajan arkeologian seura, s.140−150. [3] Alopaeus, Harry: The Lapuri Find, Shipshape, The Viking Ship Museum, Roskilde, 1995 [4] Mökkönen, Teemu: Hapanvellijuhlan puhe], 2013 [5] Viking Nevo: The Rus-project [6] Kaleva: Viikinkiajan purjehtijat saapuivat Kotkaan, 2001 [7] Manialehti: Vanhalinnan viikinkivene Helga - tapahtumien tori kansallismaisemassa [8] Muinaisjäännösrekisteri: Lapuri 2 Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. 6.5.2013. Museovirasto. Viitattu 27.5.2014. Aiheesta muualla - Viikinkiajan Laiva ry: Muinaissuomalainen uisko - Sotka, Lapurin replika - Mertanen, Tiina: Hylkyjä merenpohjassa ja paperilla, Sukeltaja, 1998 - Museovirasto: Suomen merimuseon Kannu ja kirkonkello -näyttely kertoo merenkulun historiasta, 12.5.2014 - Vaheri & Hyvärinen & Saari: Lapurin hylky, hylky.net Liedon mestari Liedon mestari oli Suomessa keskiajalla, todennäköisesti 1300-luvun alkupuolella (1320–1350), vaikuttanut hypoteettinen kuvanveistäjämestari. Hänen olemassaolonsa on päätelty joukosta eri kirkoissa säilytettyjä pyhäinkuvia, jotka tyylipiirteidensä perusteella on päätelty saman henkilön tai työpajan tuotteiksi. Mestarin henkilöllisyyttä tai kansallisuutta ei tiedetä – nimen takana on todennäköisesti suurehko joukko kisällejä ja oppipoikia.¹ Mestarin töiksi tai hänen "tyylisuuntaansa edustaviksi" on tunnistettu 16 veistosta² , joista pari on jo tuhoutunut. Liedon mestarin tyyli oli gotlantilaisvaikutteinen täysgoottilainen tyyli. Veistoksille tyypillistä on hahmojen suuret päät ja korkeat otsat, kasvojen hieman vinot ja sirrillään olevat silmät, "täysgoottilainen" hymy nokkamaisesti suipistuvine huulineen sekä syvään uurretut vaatteiden laskokset.² Tuotanto Liedon mestarin työksi on laskettu ainakin seuraavat pyhimyskuvat:² ³ - Raision krusifiksi⁴ - Raision Pyhä Martti toursilainen - Raision madonna - Hattulan madonna⁵ - Perniön madonna - Vanajan madonna - Marttila kirkon triumfikrusifiksi - Taivassalon kirkon krusifiksi⁶ Lähteet [1] Madonna-veistokset kuvittivat keskiajan ihmiselle joulun [2] Keskiajan taidehistoriaa – Keskiajan kuvanveistosta [3] Esihistoriallinen aika [4] Keskiaikainen Raision Pyhän Martin kirkko [5] Puuveistokset – Hattulan seurakunta [6] Pyhän Ristin kirkko Taivassalon kunta. Viitattu 25.6.2009. Suomen varhaiset taiteilijat (syntymävuosi ennen vuotta 1820) Immanuel Alm | Johan Alm | Helena Arnell | Johan Backman | Jonas Bergman | Johan Zacharias Blackstadius | Edla Blommér | Elias Brenner | Erik Cainberg | Margareta Capsia | Wilhelm Maximilian Carpelan | Auguste Joseph Desarnod | Robert Wilhelm Ekman | Samuel Elmgren | Gustaf Wilhelm Finnberg | Lennart Forstén | Lars Gallenius | Johan Georg Geitel | Berndt Godenhjelm | Emanuel Granberg | Johan Hedberg | Johan Gustav Hedman | Pietari Henrikinpoika | Adolf Hårdh | Johan Knutson | Pehr Adolf Kruskopf | Claes Lang (vanhempi) | Petter Lang | Aleksander Lauréus | Johan Lefrén | Thomas Joachim Legler | Liedon mestari | Johan Erik Lindh | Gustaf Lucander | Charlotta Malm-Reuterholm | Karl Peter Mazér | Erik Wilhelm le Moine | Abraham Myra | Didrik Möllerum | Mathilda Rotkirch | Nils Schillmark | Johan Strömer | Johan Stålbom | Gabriel Gotthard Sweidel | Carl Gustaf Söderstrand | Emanuel Thelning | Ulrik Thersner | Mikael Toppelius | Isak Wacklin | Erik Westzynthius (nuorempi) | Erik Westzynthius (vanhempi) | Magnus von Wright | Wilhelm von Wright Luettelo Kuitian kartanonherroista Kuitian herra oli keskiaikaista perua oleva, sittemmin Ruotsin ritarihuoneeseen merkitty titteli Paraisten Kuitian kartanoiden perijälle. Nämä kartanonherrat kuuluivat Kuitian sukuun, joka oli merkittävässä asemassa Varsinais-Suomen Paraisilla ainakin seitsemän sukupolven ajan. Tunnetuin heistä lienee ollut marski Klaus Fleming. Kuitian kartanonherrat Aiemmista sukupolvista ei ole varmuutta, joskin paraislaisen suuromistuksen perustat olivat todennäköisesti syntyneet jo edellisten sukupolvien aikana. 1) sukupolven osalta näyttää siltä että varsinaissuomalaista perintöä rakensivat 2. sukupolven avioparin vanhemmat kumpikin tahoillaan: - Kirsti Jonnentytär, Mynämäen Lepistön omistaja, joka oli veljiensä perijätär, ja jonka isä oli Laitilan Isonkartanon omistaja herra Jonne Antinpoika, Karppi-sukua. Kirsti oli vaimona saksalaisperäisellä ritari Klaus Lydekenpojalla (kuoli noin 1437) jota kutsuttiin Djäkniksi, toimi Turun linnanpäällikkönä jne, ja kokosi varsinaissuomalaista omaisuutta, jota kulki etenkin lukuisille tyttärille perintönä ja/tai myötäjäisinä. Klaus Djäkn mainitaan mm. Vanajan Harvialan ja Nousiaisten Nyynäisten omistajana, vaikka sukujohdoista päätellen ne kuuluivat toisille perheille ennen tuota ja hänen jälkeensäkin.lähde? - Olavi Tavast, oli ensimmäinen meidän ajallemme nimeltä tunnettu Tavast-suvun selkeä esi-isä. Hänen sukunsa omisti laajat kantahämäläiset maat. Olavi hankki lisäksi maata Varsinais-Suomesta, muun muassa Mynämäeltä. Olavin yhdestä pojasta tuli piispa Maunu II Tavast. 2) Martta Klauntytär, Djäkn-sukua, yksi Klaus Lydekenpojan ja hänen laitilalaisen vaimonsa Kirstin tyttäristä. Martan ensimmäinen aviomies (josta Kuitian dynastia jatkui) oli valtaneuvos Jonne Olavinpoika, Tavast-sukua (Jöns Olofsson), piispan veli. Jonnen ja piispa Maunun vanhin veljensä Niilo Olavinpoika sai kantahämäläisen perinnön, kun taas Jonnen perintö tuli Varsinais-Suomesta. Valtaneuvos Jonne Olavinpoika nimenomaan mainitaan Kuitian omistajan nimellä. 3) Valpuri Jonnentytär, Tavast-sukua, Kuitian herratar ja piispan veljentytär. Valpurin aviomies oli Henrikki Klaunpoika, Arvasalon saaren Vanhakartanon (jälkeenpäin nimellä Sundholm) sekä Nousiaisten Nyynäisten omistaja. Herra Henrikki Klaunpojan isä oli saksalais-tanskalaisperäinen valtaneuvos Klaus Petterinpoika, Nousiaisten Nyynäisten herra, jota kutsuttiin nimellä Fleming, ja joka mm toimi Suomen laamannina ainakin 1400–1427, ja äiti oli tämän vaimo, nimeltään ehkä Cecilia. 4) valtaneuvos Jaakkima Henrikinpoika (kuoli 1496), Turun linnan vouti jne. Sundholman, Kaskisten ja Kuitian herra. Hänen vaimonsa oli Elina Berontytär, siuntiolaisen Suitian kartanon perijätär, Hämeen linnan käskynhaltijana toimineen herra Bero Raavaltinpojan, Suitian omistajan, ja hänen vaimonsa Elinan tytär ja perillinen. 5) valtaneuvos, amiraali Eerikki Jaakkimanpoika (1487–1548), Suomen merkittävin mahtimies kuningas Kustaa I:n aikanalähde? mainitaan Kuitian ja Suitian herrana. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen aatelisnainen rouva Hebbla Siggesdotter niin kutsuttua Rossvikin Sparre-sukua, valtaneuvos Sigge Laurentssonin (Sparre of Rossvik) ja tämän toisen vaimon niin kutsuttua Natt och Dag-sukua olleen Kerstin Månsdotterin tytär. 6) Jaakkima Eerikinpoika (1534–1563), Kuitian herra. Vaimonsa oli Agda Persdotter. Heillä oli tytär, joka meni naimisiin von Birckholtzin kanssa. Jaakkiman kartanot ja maat kuitenkin peri hänen nuorempi veljensä: - marski, valtaneuvos Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, eli historiasta tunnettu marski Fleming. Hän sai Siuntion Suitian kartanon isänperinnöksi, ja veljensä kuoltua myös Paraisten Kuitian. 1569 hänet korotettiin vapaaherraksi ja muodostettiin Viikin paronikunta Siuntio-Inkoo-alueelle. Hänen vaimonsa oli Ebba Stenbock (Ebba Gustafsdotter), kuningas Juhanan serkku. Ebba oli Gustaf Olofsson Stenbockin ja Brita Eriksdotter Leijonhufvudin tytär. - + Klausin ja Ebban vanhin poika vapaaherra Kustaa Klaunpoika kuoli jo 1583 eli ennen isäänsä. 7) Vapaaherra Juhana Klaunpoika (1578–1599), Viikin paroni, mestattu - vanhempi sisar, vapaaherratar Kaarina Klauntytär (kuoli 1649) joka meni naimisiin pikkuserkkunsa, vapaaherra Erik Claesson Bielken eli paroni Eerikki Klaunpojan (kuoli 1638) kanssa. Eerikki ja Kaarina saivat Viikin paronikunnan lääniksi. He jäivät lapsettomiksi. - + seuraava sisar Hebbla oli kuollut jo 1639. Hänen aviomiehensä oli ritari ja valtaneuvos Peder Gustafsson Banér (1588-1644). Aviosta oli useita lapsia, joista vanhin eloon jäänyt poika oli: 8) Kustaa Petterinpoika (1618–1689), Gustaf Pedersson Banér, Kokkolan vapaaherra. Hän oli sotamarsalkka, valtaneuvos, Skoonen kenraalikuvernööri ja mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli vapaaherratar Brita Bielke ja toinen kreivitär Märta Sofia Oxenstierna (Kruunuporin kreivillistä haaraa). 9) poika ensimmäisestä aviosta: vapaaherra Niilo Kustaanpoika (1654–1684), kuoli naimattomana - veli isän toisesta aviosta: vapaaherra Kustaa Kustaanpoika (1674–1706),luutnantti ja kaatui suuressa pohjan sodassa, naimattomana - + Ensimmäisestä aviosta ollut vanhin sisar vapaaherratar Hebbla Banér (1644–1667) joka oli ollut naimisissa vapaaherra Gustaf Ulfsparren kanssa, oli jo kuollut ja jäilapsettomaksi, joten perintö siirtyi: - sisar isän toisesta aviosta: vapaaherratar Ebba Margareeta Kustaantytär (1672–1736), vuodesta 1731 kreivitär Creutz. Aviomies valtaneuvos, vapaaherra Ernesti Juhana Creutz (1675–1742), josta 1731 tuli kreivi Creutz. Ebba Margareeta ja Ernesti Juhana jäivät lapsettomiksi. Hebblan vanhimman pojan sotamarsalkka vapaaherra Kustaa Banérin aviollinen sukuhaara siis sammui kokonaan. Perillinen, polveutuen Hebblan ja Peder Banérin toisesta pojasta Claesista (1620–1675) ja tämän vaimosta Ebba Sparresta, oli: 9) vapaaherra Juhana Klaunpoika Banér (1659–1736). Ensimmäinen vaimo oli Margareta Charlotta Banér ja toinen vaimo kreivitär Ulrika Christina Vellingk 10) vapaaherra Johan Mauritz (1708–1767), jälkimmäisestä aviosta. Tämä vaimo oli vapaaherratar Hedvig Ulrika Catharina Ribbing 11) vapaaherra Johan Gabriel (1733–1811). Vaimo kreivitär Lovisa Fredrika Cronhielm-Flosta Lähteitä - Tavast-sukua - Fleming-sukua - Svenska adelns ättartavlor, Gustaf Elgenstierna, 1925 (1998 painos) Maakuntakäräjät Maakuntakäräjät olivat muinoin Ruotsissa pidettyjä kokouksia, joissa päätettiin maakunnan yhteisistä asioista. Maakuntakäräjät järjestettiin laamannin johdolla vapaiden talonpoikien kanssa kerran vuodessa tai tarvittaessa useamminkin. Maakuntakäräjillä laamanni ja lautakunnat harjoittivat lainkäyttöä tuomiten riita- ja rikosasioissa. Manuale Aboense Manuale Aboense ("Turun kirkkokäsikirja") oli Turun hiippakuntaa varten keskiajan lopulla painettu kirkkokäsikirja. Se oli normaalin jumalanpalveluselämän ulkopuolella suoritetuissa toimituksissa, kuten kasteessa ja avioliittoon vihkimisessä käytettäväksi tarkoitettu käsikirja. Kirjan painoi Laurentius Stuchs Halberstadtissa, Saksassa vuonna 1522. Ei ole varmaa, että teosta olisi koskaan käytetty Suomessa, sillä sen tilannut piispa Arvid Kurki hukkui samana vuonna, ja myös uskonpuhdistus oli alkamassa. Ei myöskään tiedetä, kuinka monta valmista kappaletta Suomeen olisi tullut. Näin kirja menetti merkityksensä heti valmistuttuaan. Kirjasta on valmistettu näköispainos vuonna 1980. Katso myös - Codex Aboensis - Graduale Aboense - Missale Aboense - Palmsköldin katkelma - Turun tuomiokirkon Mustakirja Missale Aboense Missale Aboense ("Turun messukirja") oli ensimmäinen Suomea varten painettu kirja. Se on ainoa suomalaisen kirjallisuuden inkunaabeli eli ennen vuotta 1501 painettu kirja. Missale painettiin Lyypekissä vuonna 1488 Bartholomeus Ghotanin kirjapainossa Turun piispan Konrad Bitzin tilauksesta. Bitzin esipuhe on päivätty 17. elokuuta 1488. Kirja oli painettu latinaksi, ja sitä painettiin sekä pergamentille että paperille. Kirjan sivumäärä oli noin 550 ja painosmäärä joitakin satoja. Missale Aboense oli nimensä mukaisesti messukirja, joka sisälsi sekä yleiset messutekstit, että tekstit kirkkovuoden jokaiselle pyhälle. Missale käytti yleistä dominikaanisen sääntökunnan messukirjojen pohjaa, sillä sääntökunnan liturgia oli otettu Turun hiippakunnan liturgiaksi vuoden 1330 tienoilla. Hiippakunnalla ei myöskään ollut varaa painattaa täysin omaa messukirjaa, joten painatuksessa säästettiin, kun samaan aikaan painettiin dominikaanisen liturgian messukirjoja myös muiden Pohjoismaiden käyttöön. Kirjassa oli kuitenkin myös joitakin Suomea varten tehtyjä muutoksia ja lisäyksiä, muun muassa Suomen suojeluspyhimykseen Piispa Henrikiin ja muuhun pyhimyskalenteriin liittyen. Missalesta ei ole säilynyt yhtään kokonaista paperille painettua kopiota, mutta siitä tunnetaan 15 epätäydellistä kopiota. Pergamenttikopioita on säilynyt neljä. Näistä yksi on Tanskan kuninkaallisessa kirjastossa, sekä kaksi kappaletta Suomessa, joista toinen sijaitsee Kansalliskirjastossa ja toinen Jyväskylän yliopiston kirjastossa. Säilyneistä sivuista on voitu koota kokonainen rekonstruktio. Niiden avulla Missalesta on tehty näköispainokset vuosina 1971 ja 1988. Katso myös - Codex Aboensis - Graduale Aboense - Manuale Aboense - Palmsköldin katkelma - Turun tuomiokirkon Mustakirja Kirjallisuutta - Kaivola, Terttu: Messukirjasta meteli: Suomalaisen kirjan viisi vuosisataa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 478. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988. ISBN 951-717-522-1. - Missale Aboense: Secundum ordinem fratrum praedicatorum. Alkuteos ilmestynyt 1488. – 2. näköispainos (1. näköispainos: Porvoo: WSOY, 1971). Valmistettu 2000 numeroitua kappaletta. Prodidit Societas historiae ecclesiasticae Fennica. Porvoo: WSOY, 1988. ISBN 951-0-02651-4. Aiheesta muualla - Missale Aboense verkossa - Tutkijaversio Moran kivet Moran kivet oli keskiaikainen kuninkaanvaalipaikka Ruotsissa. Se sijaitsi Vanhasta Uppsalasta noin 5 kilometriä kaakkoon . Kivistä yksi oli suuri, laakea ja muut kehässä sen ympärillä. Keskuskivelle kohotettiin valittu kuningas vannomaan valansa. Kivistä on vielä muutamia jäljellä. Moran kivien alkuperä on tuntematon. Snorri Sturlusonin kuvauksen mukaan siellä sijaitsi Upplannin ting. Ensimmäinen dokumentoidusti kivillä kruunattu kuningas oli Maunu Ladonlukko (1275). Kivet tuhoutuivat vuonna 1515 sodassa Tanskaa vastaan. Kustaa Vaasan ja Juhana III:n on kerrottu yrittäneen pystyttää kivet uudestaan, mutta ilman menestystä. Moran kivillä valitut kuninkaat - Maunu Ladonlukko, valittiin 22. heinäkuuta 1275, ensimmäinen kivillä valittu kuningas¹ - Maunu Eerikinpoika, valittiin 8. heinäkuuta 1319² - Haakon VI Maununpoika, valittiin helmikuussa 1362³ - Albrekt Mecklenburgilainen, valittiin 15. helmikuuta 1364⁴ - Eerik Pommerilainen, valittiin 23. heinäkuuta 1396⁵ - Kristofer Baijerilainen, valittiin syyskuussa 1441⁶ - Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde, valittiin 20. kesäkuuta ja vahvistettiin 28. kesäkuuta 1448⁷ - Kristian I, valittiin 23. kesäkuuta ja vahvistettiin 2. heinäkuuta 1457⁸ - Suomen edustajat saivat vuonna 1362 oikeuden osallistua kuninkaan vaaliin. Moran kivet tänä päivänä Muistomerkki sijaitsee Östunavägenin läheisyydessä, jonne pääsee joko Riksväg 77:n tai Länsvag 282:n kautta. Bussilla paikalle pääsee Knivstan rautatieasemalta. Vuonna 2007 rakennettaessa E4-tietä Ruotsin tielaitos teki moottoritien pohjoispuolelle levähdyspaikan nimellä "Mora stenar". Levähdyspaikalta on muutama sata metriä muistomerkille. ⁹ Lähteet - Lars-Olof Larsson: Kalmarunionens tid: från drottning Margareta till Kristian II. Stockholm: Bokförlaget Prisma, 2003. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.7.2015). (ruotsiksi) - Gottfrid Carlsson: Medeltidens nordiska unionstanke. Stockholm: Gebers, 1945. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.7.2015). (ruotsiksi) Viitteet [1] Informationstavla på platsen. [2] Larsson (2003), s.29 [3] Carlsson (1945), s.31 [4] Carlsson (1945), s.35 [5] Larsson (2003), s.72 [6] Larsson (2003), s.255 [7] Larsson (2003), s.270 [8] Larsson (2003), s.287 [9] http://www.turistmal.se/?index=item&id=4106 turistmål.se: Välkommen till Trafikverkets rastplats Mora stenar Naantalin luostari Naantalin luostari (Armonlaakson luostari, lat. Vallis gratiae, ruots. Nådendal) oli Suomessa katolisella keskiajalla ja vielä pitkälle 1500-luvulle toiminut birgittalaisluostari. Se toimi suurimman osan ajasta nykyisessä Naantalissa. Vuonna 1438 perustettu Naantalin luostari oli ensimmäinen laitos Suomessa, joka sivisti naisia¹ . Historia Luostarin perusti piispa Maunu II Tavast. Luostari aloitti toimintansa Maskun Karinkylässä sijainneen Stenbergan kuninkaankartanon mailla vuonna 1440. Paikka ei kuitenkaan osoittautunut suotuisaksi, mistä kertoo Vadstenan luostarin asiakirjoista löytyvä merkintä: "Se paikka, jolla luostari nyt kohoaa, on heille täysin sopimaton ja hyödytön, ja koska maaperä on pehmeätä ja pettävää kestämään kivirakennuksen, koska heillä ei ole puhdasta eikä terveellistä vettä, koska suosta nouseva paha haju uhkaa heidän henkeään ja koska he syksyn kevään saivat kärsiä märkyydestä ja kurasta".² Luostari päätettiinkin jo vuonna 1443 siirtää Raision Ailosiin eli nykyiseen Naantaliin, josta luostari sai lahjoituksena maatilan Henrik Klaunpoika Djäkniltä ja tämän vaimolta Lucialta. Rakennustyöt Ailosenniemellä lienevät alkaneet syksyllä 1443, mutta sisaret ja munkit siirtyivät luostariin ilmeisesti kesällä 1444. Luostarin rakennukset ryhmittyivät luostarin kirkon ympärille. Lounaassa ja lännessä sijaitsivat munkkien tilat, pohjoisessa ja luoteessa nunnien tilat. Luostarin rakennuksista on nykyaikaan säilynyt vain vähäisiä muurinkatkelmia.³ Tarkka jäsenmäärä tunnetaan vain vuodelta 1487; tuolloin luostarissa asui 54 sisarta ja kahdeksan pappisveljeä. Lisäksi oli kaksi diakoniveljeä ja kuusi maallikkoveljeä. Luostariyhteisön kukoistusaikaa kesti 1490-luvun alkuun saakka. Vuoden 1495 ruttoepidemia oli ankara: luostarin ulkopuolella sijainneessa kartanossa, joka ilmeisesti toimi sairaalana, kuoli noin 50 henkeä. Epidemia ei levinnyt tuolloin luostariin, mutta vuoden 1508 ruton aikana kuoli 36 luostarin asukasta. Reformaation myötä luostari ei saanut enää ottaa uusia noviiseja. Luostarin toiminta alkoi näivettyä. Viimeiset reformaation jälkeiset vuosikymmenet olivat kovaa aikaa. Rälssin edustajat ottivat haltuunsa jo ennen vuotta 1533 yli 40 luostarille kuulunutta maatilaa. Vuonna 1554 Mikael Agricola määräsi, ettei luostarissa enää saanut lukea Pyhän Birgitan ilmestyksiä. Messun sai pitää ainoastaan jommallakummalla kansankielellä, ja silloinkin vain kun ehtoollisella oli kävijöitä. Luostarin viimeinen abbedissa Birgitta Knutintytär Kurck kuoli vuonna 1577. Tämän jälkeen luostari koki vielä lyhyen kukoistuskauden Juhana III:n kaudella. Kuningas suosi katolisuutta puolisonsa, ankaran roomalaiskatolisen Katarina Jagellonican tähden. Kuitenkin toiminta hiljeni nunnien ikääntyessä, ja luostari muuttui hiljalleen iäkkäiden, turvattomien naisten suojapaikaksi, kunnes viimeinen nunna Elina Knutintytär kuoli vuonna 1591. Luostarikirkko paloi 4. maaliskuuta 1628 kun Kustaa II Aadolfin paaši Johan Henrikinpoika Jägerhorn af Spurila ampui luostarin katolla istuvia harakoita ja aseen hehkuva etupanos osui sattumalta pahasti säröilleeseen kattopaanuun ja sytytti sen palamaan. Kova tuuli levitti tulen aina Naantalin kaupunkiin. Nykyisin luostarista on jäljellä vain kirkko, joka toimii Naantalin kirkkona. Lähteet - Pyhä Birgitta. Euroopan suojeluspyhimys, toim. Päivi Setälä ja Eva Ahl. Otava, 2003. ISBN 951-1-18646-9 Viitteet [1] Setälä; Setälä & Ahl s. 180 [2] Oja, Aulis: "Maskun historia" (1966), s. 149. [3] Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot (2007), s. 106-107. [4] Hiekkanen 2007, s. 108. [5] Nyman (1997)2009, s. 199. [6] Hiekkanen 2007, s. 108-109. [7] Creutz, Nådendals stads historik, s. 256f; Acta Eccelesiastica. Kirjallisuutta - Klockars, Birgit: I Nådens dal. Klosterfolk och andra c. 1440-1590. Helsingfors 1979. - Lamberg, Marko: Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. Helsinki 2007. - Nyman, Magnus: Hävinneiden historia. Katolista elämää Ruotsi-Suomessa Kustaa Vaasasta kuningatar Kristiinaan. Alkup. "Förlorarnas historia", 1997). Jyväskylä 2009. - Suvanto, Seppo: Naantalin historia. Keskiaika ja 1500-luku. Turku 1976. - Tirri, Rauno: Kirjeitä Naantalin luostarista. Sisar Kristinan elämä 1441-1500. Turku 2010 (ISBN 978-952-92-7273-0) - Uotila, Kari (toim.): Naantalin luostarin rannassa: arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. Sarja: Kåkenhus-kirjat, ISSN 1459-7403 ; 3. Kaarina: Muuritutkimus ky ja Naantalin museo, 2011. ISBN 978-952-92-9616-3. Aiheesta muualla - Naantalin luostariin ja keskiaikaan lisää valoa Yle.fi Novgorodin ja jäämien sodat Novgorodin ja jäämien sodat olivat sotia, joita jäämit ja Novgorodin tasavalta otaksuttavasti kävivät 1000-1300-luvuilla. Näistä tapahtumista kertovat Novgorodin ensimmäinen kronikka sekä Nestorin kronikka. Yleisimmin omaksutun tulkinnan mukaan novgorodilaisten käyttämillä termeillä jam, jěm, jěm', jem ja jem tarkoitettiin hämäläisiä. Termin käyttö koskemaan pelkästään hämäläisiä ei ole kuitenkaan kaikissa yhteyksissä täysin selvä, vaan se on voinut tarkoittaa myös muita Suomen alueen heimoja¹ . Ajalle tyypillisesti sotaa käytiin sotaretkien muodossa ja usein eri heimojen ja yhteisöjen tekemien löyhien ja vaihtelevien liittoutumien välillä. Jäämien ja novgorodilaisten sotaretkien yhteydessä mainitaan mm. karjalaiset, inkeroiset, ruotsalaiset, vatjalaiset sekä varsinais-suomalaiset. Tausta Itämeren alue oli myöhäisrautakaudella rauhaton. Alueen heimojen välillä oli konflikteja ja orastavien valtakuntien laajentuminen sekä kristinuskon väkivaltainen levittäminen alueella lisäsi väkivaltaa. Baltian tilanne oli ainakin 1100-luvun lopulta lähtien erittäin väkivaltainen alueen eri heimojen sotiessa keskenään samalla saksalaisten ja tanskalaisten levittäessä kristinuskoa alueelle väkivalloin² . Sotaretkiä Suomen alueelle ja suomensukuisten heimojen alueille tehtiin meriteitse niin norjalaisten, ruotsalaisten kuin mahdollisesti myös tanskalaisten toimesta. Novgorodin ensimmäisen kronikan sekä Nestorin kronikan lisäksi kirjallisiin lähteisiin ovat jääneet maininnat mm. Norjan Olavi Pyhän tekemästä ryöstöretkestä mahdollisesti Uudellemaalle vuonna 1008, sekä ruotsalaisten mahdollisesti tekemät ensimmäinen, toinen ja kolmas ristiretki. Paavi Aleksanteri III lähetti vuonna 1171 tai 1172 Ruotsin jaarli Guttormille ja Uppsalan arkkipiispalle kirjeen, jossa hän näyttää viitanneen Suomen alueen asukkaiden sotiin Novgorodia vastaan. Kirjeessään paavi kehotti miehittämään "finnien" eli otaksuttavasti suomalaisten linnoitukset ja varmistamaan heidän pitäytymisensä kristinuskossa vastineeksi suojelusta.³ 1400-luvun lopulla vaikuttanut historioitsija Erius Olai esitti väitteen, että Linköpingin piispa Kol (k. 1196?) oli toiminut Suomen jaarlina ("Dux Finlandiae"),⁴ mahdollisesti vastaten Suomeen tuoduista ruotsalaisjoukoista samaan tapaan kuin jaarli Jon, jonka kerrotaan taistelleen venäläisiä ja inkerikkoja vastaan yhdeksän vuoden ajan 1100-luvun lopussa. Myös aiemmalla ns. ensimmäisellä ristiretkellä, joka keskiaikaisten lähteiden mukaan tapahtui vuonna 1150,⁶ on voinut olla yhteys jäämien ja Novgorodin sotiin. Jos retki on tositapahtuma ja se on todella tehty 1150-luvulla, se ajoittuu levottoman 1140-luvun jälkimaininkeihin, vaikka myöhemmät legendat kuvasivatkin sen puhtaasti kristinuskon levittämiseksi tehdyksi sotatoimeksi. Jotkut historioitsijat ovatkin nähneet retken suorana reaktiona jäämien vuonna 1149 kärsimään tappioon. Se on myös liitetty paavin kaksikymmentä vuotta myöhemmin mainitsemaan finnien yhteistyöhön ruotsalaisten kanssa. Paavi Honorius III valtuutti Suomen piispan pystyttämään kauppasaarron "barbaareja" vastaan vuonna 1221 saatuaan Uppsalan arkkipiispalta hälyttäviä uutisia näiden toimista. "Barbaarien" kansallisuutta ei kerrota kirjeessä, mutta kun kauppasaartoa kahdeksan vuotta myöhemmin laajennettiin, sen sanottiin suoraan olleen venäläisiä vastaan. Venäläiset lähteet mainitsevat jäämien ja ruotsalaisen yhteistyön mahdollisena vuonna 1240, jolloin jäämit ja arvoitukselliset, epävarman tulkinnan mukaan varsinaissuomalaisia erikseen tarkoittavat, "suumit" (sum) mainitaan ruotsalaisten tukena Nevan taistelussa.¹⁰ Toinen maininta jäämien, suumien ja ruotsalaisten yhteistyöstä on vuodelta 1256.¹¹ Kronikoiden maininnat taisteluista Ensimmäinen maininta jäämien ja Novgorodin välisistä taisteluista on laurentiuslaisessa kronikkakokoelmassa, jossa Novgorodin ruhtinaan Vladimirin mainitaan olleen sodassa jam-kansan kanssa jo vuonna 1042.¹² ¹³ Jam mainitaan myös Novgorodille verovelvollisina Nestorin kronikassa¹⁴ , mutta myöhemmissä lähteissä heitä ei mainita. On epäselvää, oliko jam vain aikaisempi nimitys jäämeille (jem), vai kokonaan eri kansa.¹⁵ Novgorodin ensimmäisen kronikan mukaan toinen Novgorodin ruhtinas, Vsevolod Mstislavitš, hyökkäsi jäämejä vastaan suuren nälänhädän aikana vuonna 1123.¹⁶ Kronikka ei kerro taisteluista tai niiden lopputuloksista mitään.¹⁷ Jäämien sekä ruotsalaisten mainitaan hyökänneen Novgorodiin vuonna 1142, mutta ei ole viitteitä, että he olisivat tehneet yhteistyötä.¹⁸ Myöhemmin jäämit hyökkäsivät uudestaan Novgorodiin vuonna 1149.¹⁸ Korela-karjalaiset saattoivat novgorodilaiset vielä uuteen hyökkäykseen jäämejä vastaan vuonna 1191. Tällä kertaa Novgorodin kerrotaan selkeästi tuoneen joukkonsa "jäämien maahan". Hyökkääjät polttivat maan ja tappoivat karjan.¹⁹ Sota saattoi olla sama, minkä Paavali Juusten kuvasi kronikassaan Chronicon episcoporum Finlandensium eli Suomen piispainkronikka 1500-luvulla. Kronikassa mainitaan, että venäläiset olivat polttaneet "Turun" vuonna 1198.²⁰ Venäläisissä kronikoissa ei ole mainintaa sodasta tuona vuonna. Turun kaupunkia ei ollut olemassa vielä tässä vaiheessa, joten tieto on tältä osin 1500-luvun väärinkäsitys. Tämän jälkeen lähteissä ei ole mainintaa Novgorodin sodista useisiin vuosikymmeniin. Ei ole tiedossa, johtiko vuoden 1191 sota väliaikaiseen Novgorodin valtaan joissakin Suomen tai Karjalan alueen osissa. Joka tapauksessa myöhäisempi kronikka 1220-luvulta kertoi, että venäläiset ruhtinaat eivät pystyneet oleilemaan jäämien maassa. Kronikoiden tietojen mukaan usean vuosikymmenen rauhan jälkeen Novgorodin ja jäämien välillä käynnistyivät taas 1220-luvulla. Kun Vladimirin Jaroslav II oli turvannut valtansa Novgorodissa, hän järjesti hyökkäyksiä Viroon, jäämien maahan ja Karjalaan. Jäämejä vastaan kohdistunut hyökkäys tapahtui yhdessä karjalaisten kanssa talven 1226–27 aikana.²¹ ²² »Samana vuonna Jaroslav, Vsevolodin poika, lähti meren yli Novgorodista jäämejä vastaan, missä kukaan venäläinen ruhtinas ei ollut pystynyt olemaan; ja hän valloitti maan ja palasi Novgorodiin ylistäen Jumalaa suurella määrällä vankeja. Mutta he, jotka olivat hänen kanssaan, eivät pystyneet pitämään kaikkia vankeja, he tappoivat osan heistä, mutta päästivät vielä useamman vapaaksi.» Jäämien tekemä kostoretki 2000 miehellä kesällä 1228 Vanha-Laatokkaan epäonnistui täydellisesti, kuten Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo.¹⁸ ²³ »Jäämit tulivat Laatokalle sotiakseen, ja sana siitä tuli Novgorodiin Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä (6.8.). Ja novgorodilaiset ottivat proomunsa ja soutivat Laatokalle ruhtinas Jaroslavin mukana. Vladislav, Laatokanlinnan vouti ja Vanha-Laatokan kansa eivät odottaneet novgorodilaisia, vaan menivät heidän (jäämien) kimppuun veneillään, joissa he tappelivat. He tapasivat heidät ja taistelivat; ja sitten tuli ilta; ja he (laatokkalaiset) nousivat maihin saarelle, mutta jäämit olivat rannalla vankien kanssa, sillä he olivat taistelleet lähellä järveä maihinnousupaikalla ja Aunuksessa. Samana iltana he pyysivät rauhaa, mutta vouti ja laatokkalaiset eivät hyväksyneet sitä; ja jäämit tappoivat kaikki vankinsa ja juoksivat metsiin hylättyään veneensä. Monet heistä kuolivat siellä, mutta heidän veneensä oltiin poltettu. -- Ja ne, jotka olivat tulleet, 2000 tai useampi, tapettiin, Luoja tietää; loput (jotka eivät olleet paenneet) tapettiin kaikki» Suomessa toimineen piispan pyynnöstä paavi julisti vuonna 1229 Visbyä, Riikaa ja Lyypekkiä koskevan kauppasaarron Novgorodia vastaan.²⁴ Muutama vuosi myöhemmin hän määräsi Kalparitariston lähettämään joukkoja suojelemaan Suomea, mutta näiden mahdollisista toimista Suomessa ei ole jäänyt mitään tietoja.²⁵ ²⁶ Novgorodin ja jäämien väliset sodat olivat tekijä, jonka otaksutaan vaikuttaneen noin vuonna 1249 tehtyyn toiseen ristiretkeen Suomeen²⁷ Ristiretken seurauksena Ruotsin valta Suomessa alkoi kasvamaan, mutta tästä huolimatta Novgorodin, hämäläisten ja varsinais-suomalaisten välinen sotatila jatkui. Vuonna 1256 novgorodilaiset tekivät uuden sotaretken hämeeseen sen jälkeen kun ruotsalaiset, varsinais-suomalaiset ja hämäläiset olivat paenneet Narvasta kuultuaan novgorodilaisten sotajoukon lähestyvän²⁸ . Seuraavat historiallisiin lähteisiin perustuvat Novgorodin sotaretket jäämejä vastaan tehtiin vuosina 1292 ja 1311²⁹ . Katso myös - Luettelo Suomen historian sodista Lähteet - Murray, Alan: The Clash of Cultures on the Medieval Baltic Frontier. Ashgate Publishing Ltd., 2009. ISBN 075466483X. Google Books. (englanniksi) - Line, Philip: Kingship and State Formation in Sweden, 1130-1290. BRILL, 2007. ISBN 9004155783. Google Books. (englanniksi) Viitteet [1] Toimittaja Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 8. Historian ystäväin liitto, 1989. [2] Suomennos Maijasina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius: Henrikin Liivinmaan Kronikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. [3] Arkistolaitos - Paavi Aleksanteri III:n kirje jaarli Gottormille ja Uppsalan arkkipiispalle. (latinaksi). Viitattu 30.9.2007. [4] Suomen Museo 2002, s. 66. Huomattavaa on, että sana "dux" tarkoitti vielä 1100-luvulla jaarlia, mutta 1200-luvun lopulta lähtien herttuaa. [5] Suomen museo 2002, s. 65. On myös mahdollista, että jaarlit Jon ja Kol ovat alun perin sama henkilö. Jaarli Jon on ilmeisesti sama "Johannes Dux" joka on haudattu Linköpingin tuomiokirkkoon. [6] Huomattava on, että 1900-luvun alusta alkaen monet historioitsijat ovat ajoittaneet retken vuoteen 1155 käyttämällä vähintäänkin kyseenalaisia päättelyketjuja. Kts. Heikkilä, Tuomas. Pyhän Henrikin legenda. Karisto Oy Hämeenlinna 2005. ISBN 951-746-738-9. [7] Linna, Martti. Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot. Vesilahti 1346-1996. Jyväskylä 1996. Sivu 197. [8] Arkistolaitos - Paavi Honorius III:n kirje Suomen piispalle vuodelta 1221. Viitattu 30.9.2007. [9] Arkistolaitos - Paavin kirjeet vuodelta 1229 Riga ja Lübeck. Viitattu 30.9.2007. [10] Line 2007, s. 447 [11] Arkistolaitos - Novgorodin ensimmäisen kronikan kuvaus vuoden 1256 ruotsalaisten ja suomalaisten hyökkäyksestä Narvaan ja venäläisten vastahyökkäyksestä Suomeen. Viitattu 30.9.2007. [12] Line 2007, s. 448 [13] Arkistolaitos - Laurentiuslaisen kokoelman kuvaus suomalaisesta sodasta vuonna 1042. (ruotsiksi) Viitattu 29.9.2007 [14] Nestorin kronikka. (venäjäksi) [15] Nestorin kronikka ei mainitse lainkaan inkerikkoja tai karjalaisia, vaikka nämä asuivat suomalaisten ja Novgorodin alueen välissä. Jo vuonna 1043 samainen ruhtinas taisteli myös Bysanttia vastaan. 1000-luvulla Novgorodilla ei myöskään ollut vielä vapaata pääsyä Itämerelle, koska Neva oli yhä ruotsalaisten hallussa. [16] Huldén, Lena, Klinge, Marketta: Itärajan vartijat 1. Otava, 2004. [17] Arkistolaitos - Novgorodin ensimmäisen kronikan kuvaus vuoden 1123 sodasta. (ruotsiksi). Viitattu 29.9.2007 [18] Murray 2009, s. 88 [19] Arkistolaitos - Novgorodin ensimmäisen kronikan kuvaus vuoden 1191 sodasta. (ruotsiksi). Viitattu 29.9.2007 [20] Suomen piispainkronikka. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 476. Pieksämäki 1988. [21] Line 2007, s. 418 [22] Arkistolaitos - Laurentiuslaisen kronikan kuvaus vuoden 1226 hyökkäyksestä (ruotsiksi). Viitattu 30.9.2007 [23] Arkistolaitos - Novgorodin ensimmäisen kronikan kuvaus suomalaisten hyökkäyksestä Vanha-Laatokkaan 1228. (ruotsiksi). Viitattu 30.9.2007 [24] Line 2007, s. 435 [25] (latinaksi)Arkistolaitos - Paavi Gregorius IX:n kirje 24.11.1232. (latinaksi). Viitattu 30.9.2007 [26] Gregorius IX:n kirjeet: , , , ,, ,. [27] Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987. ISBN 951-0-14253-0. ss. 55-59. [28] The Chronicle of Novgorod 1914. London Offices of the Society, s. 95. Viitattu 8.7.2016. [29] The Chronicle of Novgorod London offices of the Society, s. 111 ja 117. 1914. Viitattu 8.7.2016. Palmsköldin katkelma Palmsköldin katkelma eli Palmsköldin palanen on katkelma vuodelta 1448 peräisin olevasta Suomessa käytetystä latinankielisestämessukirjasta.¹ Katkelma sisältää Turun piispain luettelon piispa Henrikistä eteenpäin.² Samalta ajalta säilyneitä kirjoja ovat myös tunnetumpi Turun tuomiokirkon Mustakirja ja lakikirja Codex Aboensis.³ Katso myös - Graduale Aboense - Manuale Aboense - Missale Aboense Lähteet [1] Rietrik Polén, Johdanto Suomen kirjallishistoriaan, väitöskirja 1858, Gutenberg.org [2] Tietosanakirja [3] Martti Linnan suomennos Palmsköldin katkelmasta 12.4.2015. Aiheesta muualla - Palmsköldin katkelma on julkaistu latinaksi teoksessa: Aarno Maliniemi: Xenia Ruuthiana, Suomen kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia XLVII, Helsinki 1945. s. 385–391 ja myös eripainoksena. Piispa Henrikin liturgia Piispa Henrikin liturgia on Suomen legendaarisen ensimmäisen piispan Pyhän Henrikin muistoksi noin vuonna 1290 luotu messuliturgia, jota on esitetty hänen muistopäivinään 19.–20. tammikuuta järjestetyissä muistomessuissa, heikinmessuissa. Liturgiaan kuuluva musiikki on vanhin kirjallisessa muodossa säilynyt suomalainen sävelteos. Liturgia kertoo muun muassa piispa Henrikin marttyyrikuolemasta ja kehottaa Suomen kansaa riemuitsemaan pyhän miehen maalle tuomasta pelastuksesta (Ecce magnus presbiter -sekvenssi). Messua on tutkinut erityisesti Ilkka Taitto, joka on kerännyt ja julkaissut sitä koskevaa aineistoa (mm. CD Memoria Sancti Henrici). Liturgia on esitetty rekonstruoituna kokonaisuudessaan vuoden 2000 tammikuussa Helsingin tuomiokirkossa ja Kuopiossa samalla messukaavalla ja puvustuksella kuin keskiajalla. Katso myös - Piispa Henrikin surmavirsi Lähteet - Piispa Henrikin keskiaikainen liturgia Helsingissä ja Kuopiossa - Jaakko Mäntyjärvi: Ecce magnus presbiter - Jukka Paarma: Pyhä Henrik ja Turun tuomiokirkko Pirkkalaiset Pirkkalaiset eli pirkkamiehet tai pirkat (ruots. birckarlar) olivat Tornion, Luulajan ja Piitimen pitäjissä asuneita hämäläistaustaisia talonpoikia joilla oli oikeus verottaa saamelaisia ja käydä kauppaa heidän kanssaan. Pirkkalaisten lapinverotuksen ja -kaupan juuret olivat syvällä rautakaudessa, mutta kirjallisissa lähteissä heidän mainitaan Lappia ja Peräpohjaa koskevissa hallinnollisissa asiakirjoissa 1300-luvun alusta aina 1600-luvun alkuun. ¹ Perimätiedon mukaan Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukko olisi myöntänyt pohjoisen talonpojille oikeudet verottaa saamelaisia, mutta tosiasiassa lienee ollut kysymys perinteisten oikeuksien vahvistamisesta Ruotsin kuningaskunnan käytännöksi. Nimitys birckarlar liittyy kyseisiin oikeuksiin ja niiden vahvistamiseen eräänlaisena kruunun vallitsevasta järjestelmästä poikkeavana oikeutena. Birk-oikeuksilla Ruotsin kruunu ulotti vaikutusvaltansa peräpohjan talonpoikien kautta laajoihin lapinmaihin ja niiden asukkaisiin. Ruotsin kuningaskunnalla ei ollut ennen 1500-lukua suoran hallinnon ylläpitämisen mahdollisuutta Lapissa.¹ Nämä oikeudet säilyivät aina Kustaa Vaasan aikaan asti. Pirkkalan pitäjään pirkkalaisilla ei liene mitään erityistä yhteyttä, vaikka aikaisemmin historiantutkijat (muun muassa Jalmari Jaakkola) näin otaksuivat. Tästä syystä jotkut nykyajan historiantutkijat ovat ehdottaneet, että 1800-luvulla käyttöön tullut birkarl-sanan suomennos "pirkkalainen" korvattaisiin sanalla "pirkkamies". Eino Leinon "Orjan poika" -runossa Pirkka puuhkalakki lähtee miehineen "Lapin kylihin, Lapin lasta velkomahan". Lähteet - Horsma-aho, Olavi: Kveenit, kainulaiset ja pirkkalaiset. Hiidenkivi : suomalainen kulttuurilehti, 1995, 2. vsk, nro 3, s. 48. Helsinki: Painatuskeskus. ISSN 1236-794X. - Luukko, Armas: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia. 2, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta, 1954. - Steckzén, Birger: Birkarlar och lappar : en studie i birkarleväsendets, lappbefolkningens och skinnhandelns historia. Stockholm: A & W, 1964. (ruotsiksi) - Wahlberg, Erik: Kainulaiset ja pirkkalaiset. Tornionlaakson kotiseututoimikunta, 1991, s. 47-62. Tornio: Katso myös - Hämeensillan Pirkkalaisveistokset [1] Pirkkalaiset – Saamelaiskulttuurin ensyklopedia senc.hum.helsinki.fi. Viitattu 3.8.2016. Knut Posse Knut Jönsson Posse (n. 1440–1500) oli ruotsalainen soturi, joka muistetaan Suomessa Viipurin linnan menestyksekkäästä puolustamisesta venäläisiä vastaan vuonna 1495. Knut Possen kerrotaan myös olleen Viipurin pamauksen kansantarinan tapahtumien takana. Knut Posse oli Jöns Lage Possen ja Märta Knutsdotterin (Tre Rosor) poika. Knut Posse on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Knut Posse otti osaa Brunkebergin taisteluun vuonna 1471 Tukholmassa, jossa ruotsalaisten porvarien onnistui lakkauttaa saksalaisten oikeus puoleen porvarien ja hallintomiesten säätypaikoista valtakunnan kaupungeissa. Knut Possesta tuli valtaneuvos Ruotsissa 1473, ja hän sai Hämeen linnan linnanisännyyden 1474. Knut Posse valloitti valtionhoitaja Sten Sturelle Raaseporin linnan 1487. Knut Posse sai 1499 myös Kastelholman linnan päällikkyyden. Viipurin linnanisäntä Knut Posse toimi Viipurin linnan linnanisäntänä vuonna 1495, ja 30. marraskuuta käänsi pakosalle Moskovan suuriruhtinaan Ivanin sotaväen, joka oli juuri valloittamaisillaan Viipurin. Kansantarinoiden mukaan puolustusta johtanut Knut Posse olisi räjäyttänyt yhden linnan torneista. Toisten tarinoiden mukaan kyseessä olisi ollut taivaalla nähty valoilmiö, joka olisi muistuttanut esimerkiksi Pyhän Andreaan ristiä (X:n muotoinen). Muutamaa viikkoa myöhemmin hyökkääjät vetäytyivät pois. Sota ei kuitenkaan loppunut, vaan jatkui vielä talvella 1496. Venäläiset tekivät retkiä Pohjois-Pohjanmaalle, Karjalaan, Savoon ja Hämeeseen. Seuraavana keväänä Knut Posse purjehti yhdessä Svante Sturen kanssa Ivangorodiin, jossa he polttivat linnan ja ottivat mukaansa ryöstösaalista. Vuoden 1497 maaliskuussa Posse neuvotteli Novgorodissa yli 50 vuotta kestäneen aselevon. Lähteet - Kataisto, Vesa: Knut Posse lopetti keskiajan Suomessa. Karjala : puolueista riippumaton karjalaisten lehti, 7.12.1995, nro 49, s. 1. Viipuri, Lappeenranta: ISSN 0782-7024. (suomeksi) - Teperi, Jouko: Viipurin pamaus : totta ja tarua puolentuhannen vuoden ajalta. Lappeenranta: Karjalan kirjapaino, 1992. ISBN 951-95990-4-5. (suomeksi) Pyhä Jaakko Suomessa Suomalaiset joutuivat keskiajalla kosketuksiin Pyhän Jaakon eli Pyhän Jaakobin kultin kanssa. Pyhästä Jaakosta tuli suosittu suojelija Hansaliiton keskuudessa Pyhän Nikolauksen ja Pyhän Gertrudin ohella. Hansan vaikutus alkoi 1300-luvulla. Kaiken aikaa oli Ruotsin mahtimiehillä pyrkimyksenä estää Hansan mahdin paisumista. Joka tapauksessa Hansakin toimi Jaakobin kultin levittäjänä. Jaakobille omistettuja kirkkoja perustettiin useimpiin Itämeren hansakaupunkeihin. Jaakolle omistettujen kirkkojen perustaja ei Suomessa ollut kuitenkaan Hansa. Niiden sijainti viittaa siihen, että ne on perustettu varsin varhaisessa kristinuskon vaiheessa Suomessa. Yksikään näistä paikkakunnista ei ollut enää merkittävä kauppapaikka. Sen sijaan ne ovat olleet kauppapaikkoja viikinkiajalla. Niistä viimeisimmätkin näyttävät syntyneen aikana, jolloin Tanska yritti vakauttaa valtaansa Suomessa ja Pohjois-Virossa, silloin kuin Lundin piispa vielä johti käännytystyötä Suomessa. Ensimmäiset saarnamiehet tulivat viikinkien matkassa. Yhteistä Pyhälle Jaakolle omistetuille kirkoille ja kappeleille ovat samansuuntaiset, kansan muistitietoon perustuvat, kertomukset paikkojen historiasta. Lohjalla on paikka, jossa kansan muistitiedon mukaan on muinoin ollut Pyhälle Jaakolle pyhitetty kirkko. Professori Heikki Ylikangas on kirjoittamassaan Lohjan historiassa päätellyt, että tanskalaisten ristiretki vuoden 1200 tienoilla on suuntautunut tänne ja että kirkko olisi heidän rakennuttamansa. Vuoden 1728 kesäkäräjillä Paimiossa tarkasteltiin Paimion kappelin vaiheita. Käräjärahvas muisteli ja oli vakuuttunut, että paikalla oli ollut seitsemän pitäjän kirkko silloin kun ei kirkkoja vielä ollut. Kirkko olisi perustettu jo pakanuuden aikana. Paimio oli tärkeä kauppapaikka Paimionjoen suulla. Joen alkulähteet ovat hämäläisalueella, Somerniemellä. Joki lähtee Paimionjärvestä. Paimio oli paikka, jossa hämäläiset ja viikingit tekivät kauppaa. Siellä pidettiin myös Jaakon markkinat 25:pnä heinäkuuta vuosittain. Pyhän Jaakon kultti on tanskalais-gotlantilaista vaikutusta. Seudulta löytyy myös olettamukselle tukea paikannimistöstä, esimerkiksi Tanila. Kauppapaikan vaikutusalueella vaikutti ylimyssuku Hogenskild, joka mainitaan Rengon historiassa lahjoituksen tekijänä. Suku on alkujaan ikivanha skånelainen ylimyssuku. Se oli Tanskassa valtioneuvossuku ja Ruotsissakin vaikutusvaltainen. Rengon historian yhteydessä mainittu Hogenskild (mielen kilpi) eli ja vaikutti Kalmarin unionin aikaan. Rymättylässä on Pyhälle Jaakolle pyhitetty kivikirkko. Se oli valmistunut vuoteen 1450 mennessä. Sen muurauttajina ja ylläpitäjinä olivat Viljainen- ja Poikko-nimiset kartanot ja niiden omistajat Rengonpoika-Fincke suku. Pyhän Jaakon kultti lienee paikkakunnalla paljon vanhempi. Muinaisuudessa se on ollut huomattava kauppapaikka, jonka merkityksen Turku siltä vähitellen kasvaessaan vei. Pyhämaan nimistöstä löytyy viitteitä monen kansallisuuden vaikutuksesta. Lappalaiset, virolaiset, kainuulaiset, friisit ja skandinaavit ovat antaneet osansa nimistöön. Jo hyvin varhain saari oli kaupparauhan rauhoittama, pyhä, niin kuin suomalaiset kutsuivat yhteisellä sopimuksella rauhoitettua paikkaa. Skandinaavit asettuivat asumaan Pyhämaalle ja Uudenkaupungin saaristoon noin vuoden 1000 paikkeilla. He olivat jo silloin kristittyjä. Historiantutkimus pitää Kalannin saaristoa Pyhämaata Iniöön saakka kristinuskon varhaisimpana esiintymisalueena. Suojeluspyhimys oli Pyhä Jaakob. Todennäköisyydellä heillä on ollut pieniä puukirkkoja, joista ei ole jäänyt maastoon merkkejä. Seurakunnallinen järjestäytyminen tapahtui vasta 1639 eli kauan sen jälkeen kuin Pyhämaa oli menettänyt kaupallisen kukoistuksensa. Kaikille näille rannikolla sijaitseville Pyhän Jaakon kulttia palvoville paikkakunnille oli yhteistä, että niihin oli jo varhain muuttanut skandinaaveja. Pirkkala, jonka suojeluspyhimys on niin ikään Pyhä Jaakko, sijaitsee kaukana sisämaassa, mutta laajan vesireittiverkoston solmukohdassa. Se on ollut kuuluisa kauppapaikka, johon sen nimikin viittaa Birkan suomalaisena johdannaisena. Birka on alkujaan friisinkielinen sana, joka on tarkoittanut erikoisehdoin toimivaa kauppa-aluetta. Birka-nimisiä alueita on useita, ja kun suomalaiset ovat yrittäneet sen suomentaa, on syntynyt Koivisto-niminen kauppapaikka. Todennäköisesti sisämaahankin on muuttanut skandinaaveja jo pakanuuden ajalla. He toivat mukanaan saarnamiehet. Birkkarit eli pirkkalaiset olivat puolittain sotaisina ja liikkuvina kauppamiehinä taipuvaisia ottamaan Pyhän Jaakobin suojelijakseen, olihan Jaakob sotilaiden ja matkustavaisten suojelija. Renko on toinen sisämaassa sijaitseva paikkakunta, jossa on Pyhän Jaakon kirkko. Se sijaitsee Härkätien varressa ja on varhain ollut pirkkalaisten kauppapaikka. Se oli toinen paikkakunta, jonka lappalaiset muistivat katkeruudella verottajanaan Pirkkalan lisäksi. Rengon ja Janakkalan papeilla oli 1700-luvulla perimätietoon pohjautuva käsitys, että Rengon kirkko oli muinaisuudessa ollut emäkirkko. Sieltä johdettiin seurakuntatyötä laajalla alueella, johon kuului Mäskälä, Janakkala, Hausjärvi, Loppi, Lehijärvi ja Hattulan Metsäkansa. Metsäkansalla tarkoitettaneen sitä väestöä, joka asui Hattulan alueella ryhmäkylien ulkopuolella lähellä Renkoa. Mainittakoon, että tämä edellä kuvattu lähetysseurakunnan alue yhtenäinen murrealue. Pyhän Jaakon kuvia löytyy Suomesta nelisenkymmentä. Kirkkoruhtinaat kilpailivat keskenään vallasta, ja on luultavaa, että Jaakon kultin leviäminen on estetty ja sitä on suorastaan yritetty juuria pois, koska se oli Lundin piispan johtamaan lähetystyön tulosta eikä sopinut ruotsalaisille. Mainittakoon, että Ahvenanmaalta ei löydy ainoatakaan Pyhälle Jaakolle omistettua kirkkoa. Siitä huolimatta, että Ahvenanmaalta oli kiinteät yhteydet Gotlantiin Lundiin. Ahvenanmaa oli jo vuoden 1000 paikkeilla käännytetty. Valtapyyteistä johtuen Hansan levittämä Jaakon kultti ei levinnyt Suomessa. Aika yleinen on historiantutkijain käsitys, että legenda ensimmäisestä ristiretkestä olisikin vain legenda, joka on laadittu tukemaan ruotsalaisten omistusoikeutta Suomeen tanskalaisia vastaan. Lähteet - Suuri joukko eri pitäjien historiateoksialähde tarkemmin? - Heikki Ylikangas: Lohjan historialähde tarkemmin? - Veikko Kerkkonen: Janakkalan historia, Hämeenlinna 1976 Pyhän Barbaran alttarikaappi Pyhän Barbaran alttarikaappi on hampurilaisen mestari Francken 1400-luvun alussa maalaama alttarikaappi, joka oli alun perin Kalannin kirkossa. Se on Suomen merkittävin keskiaikainen alttarikaappi,¹ ² ja sitä pidetään myös Pohjoismaiden arvokkaimpana lajissaan.³ Barbara-alttari on yksi mestari Francken tekemiksi attribuoiduista kahdesta pääteoksesta. Toinen niistä on Canterburyn arkkipiispalle pyhälle Thomas Becketille omistettu Tuomas-alttari. Molemmat alttarit on maalattu intensiivisellä, varhaisesta alankomaalaisesta ja ranskalaisesta hovitaiteesta tietoisella tyylillä. Dominikaanimunkki mestari Francke oli niin sanotun suloisen myöhäisgoottilaisen tyylin parhaita edustajia. Taidehistoriallisen merkityksen ohella mielenkiintoa ja keskustelua on herättänyt Barbaran legendaa kuvaavien maalausten seksuaalinen sisältö. Myös kaapin päätyminen Kalannin kirkkoon on herättänyt pohdintaa. Sekä alttarikaappien hankkiminen että kivikirkkojen rakentaminen oli Suomessa vilkasta 1400-luvun alkuvuosikymmeninä kirkon vaurauden ansiosta. Kalannissa kivikirkko tosin rakennettiin vuosisadan puolivälissä. Alttarikaapin rakenne Barbara-alttari ulommat siivet avattuna Vasen siipi Oikea siipi Uloimpien siipien takana olevat Pyhän Barbaran tarinaan liittyvät maalaukset Barbara-alttari on kaksi metriä korkea ja avattuna 260 cm leveä. Ulkoreunat on maalattu punaisiksi.³ Siivet ovat paksua tammilautaa, ja myös reliefit on veistetty tammesta. Alttarikaappi on säilynyt kokonaisuudessaan, mikä on harvinaista Suomessa. Kaappi on kaksoissiipialttari, joten siinä on kahdet pariovet. Ensimmäisen eli ulomman oviparin takana on kahdeksan maalausta, jotka kuvaavat Pyhän Barbaran legendaa. Maalaukset on maalattu liitupohjustukselle munatemperaväreillä ja taustoissa on käytetty runsaasti lehtikultaa. Maalaukset ovat kooltaan noin 90–92 cm korkeita ja 53–54,5 cm leveitä.³ Sisemmän oviparin takana on reliefejä neitsyt Marian elämästä. Kaapissa oli sen suljettuna ollessa ollut näkyvillä harmaa temperaväri, joka myöhemmin peitettiin taivaansinisellä öljyvärimarmoroinnilla. Kaappia restauroitaessa ja parketoitaessa alkuperäinen maalaus hävisi.³ Alun perin ovien ulkopinnalla oli ollut yksinkertaisempia maalauksia joiden aiheet todennäköisesti liittyivät paastoon tai hiljaiseen viikkoon. Mestari Francken maalausten tyyli Alttarikaappi on tullut kuuluisaksi Barbaran legendaa esittävän kuvasarjan ansiosta. Kuvissa on yllättäviä rajauksia ja ne soveltavat arvoperspektiiviä, eli tärkeät henkilöt on kuvattu suhteessa suurempina kuin ympäristö tai vähemmän tärkeät hahmot. Harkittu diagonaalien käyttö yhtyy maalauksissa pehmeän hienopiirteiseen viivakieleen.¹⁰ Barbaran tarinan maalaukset edustavat myöhäis- tai täysgotiikan kaunista tyyliä (saks. Weicher Stil), joka syntyi Burgundissa.² Tyyliä kutsutaan myös kansainväliseksi gotiikaksi. Pohjois-Euroopassa täysgotiikan sanotaan vastaavan Italian varhaisrenessanssia. Suomi oli varsin etäällä taiteen keskuksista, joten ajankohtaisia tyylejä oli nähtävissä lähinnä ulkomailta tilatussa taiteessa. Barbara-alttari on Suomessa varhainen esimerkki tämäntyyppisestä tuontitavarasta.¹¹ Maalaukset ovat dekoratiivisia, ja niiden viivankäyttö on hienostunutta. Mestari Francke on kuvannut yksityiskohdat korostuneen tarkasti. Kullatuihin taustoihin on punssattu tyyliteltyjä kukka- ja lehtikiemuroita. Myös Barbaran sädekehä on tehty punssaamalla. Sen reunaan on uurrettu latinaksi viittauksia kunkin kuvan tapahtumiin.¹² Kuten gotiikan maalaustaiteessa yleensä, maalausten lehtikullatut taustat viestittävät hengellisyydestä. Samoin kuvien idealisoitu kauneus viittaa taivaalliseen pyhyyteen. Tilanteet ovat usein pysäytetyn tuntuisia, ja ne on kuvattu veistoksellisesti.¹³ Tapahtumien ympäristö luodaan ikään kuin teatterimaisesti pienikokoisten maisemakulissien ja lavastemaisten rakennusten avulla. Rakennusten vinot linjat luovat kolmiulotteisuuden tuntua. Heräävää perspektiivin tajua on myös siinä, että puut pienenevät taustaa kohti mentäessä.¹² Francken maalausten tyylissä ja koristeellisuudessa on nähty ranskalaisen hovitaiteen, muun muassa Boucicaut'n mestarin töiden tuntemusta, mutta etualalla ovat alankomaalaiset vaikutteet. Niitä on etenkin mieshenkilöiden realistisessa ja dramaattisessa kuvauksessa.¹³ Ranskalaisen hovitaiteen piirteitä on lähinnä sommittelussa, taustojen lavastemaisuudessa ja väriasteikossa.¹² Burgundin ja Alankomaiden taiteen realistisuuden vaikutusta on nähty myös syvyysvaikutelmaan pyrkimisessä.¹¹ Yleensäkin aiheiden käsittelyyn ovat vaikuttaneet kirjojen miniatyyrimaalaukset ja ritariromantiikka. Maalauksen henkilöitä on kuvailtu niin henkistyneiksi kuin eläimellisen brutaaleiksi.¹⁰ Hahmot ovat kaavamaisesti hyviä tai pahoja, ylhäisiä tai alhaisia. Barbara, hänen isänsä ja tuomari kuvataan pukeutuneina loisteliaisiin mestari Francken ajan muotivaatteisiin. Vaatteissa on turkisreunusteita ja kultabrokadia. Pyövelien asut ovat taas arkisia, samoin paimenilla on melko ryysyiset asut.¹² Pukukankaiden mallina ovat olleet italialaiset eläinkuvioiset silkkibrokadit, mutta ne on kuvattu kaksiulotteisena tasona, jonka päälle on piirretty kankaiden laskoksia. Kankaiden poimuissa ja vartaloiden kaarteissa, samoin kuin käsien siroissa eleissä on goottilaista viivaleikkiä varsinkin Barbaran tarinan ensimmäisessä (Väittely) ja neljännessä (Vankeus) kuvassa. Yleisvaikutelma on sadunomainen ja vertauskuvallisen epätodellinen myös Francken käyttämien heleiden sävyjen ansiosta. Hänen maalaustapansa on varjoton, joskin värit tummuvat hieman taustaa kohti mentäessä, mikä tuo kuviin näynomaisuutta.¹² Francke on kuvannut Barbaran vaiheet ihannoituna näkynä hyvän ja pahan taistelusta, samalla kun kultatausta muistuttaa taivaan kirkkaudesta. Maalauksissa on vastavaa henkeä kuin samoihin aikoihin eläneen Fra Angelicon maalauksissa.¹² Alttarikaapin vaiheita Kaappi on todennäköisesti maalattu vuoden 1410 tienoilla, varmuudella ennen vuotta 1424. Myös vuosia 1415 ja 1420 on ehdotettu kaapin valmistumisvuodeksi. Alttarikaappia on entisöity Hampurin taidehallissa 1920-luvulla ja 1969, jolloin myös maalausten tekijän henkilöllisyys ja alttarikaapin ajoitus varmistui.³ Hampurin taidehallilla on vankka asiantuntemus mestari Franckesta ja hänen tuotannostaan. Hampurin taidehallin kokoelmissa on Francken Tuomas-alttari. Lisäksi taidehallin ensimmäinen johtaja Alfred Lichtwark toi aikoinaan Hampurin taidehallille mainetta nostamalla mm. hampurilaisen mestari Francken taidehistorian tietoisuuteen.¹⁴ Ensimmäisenä alttarin liitti mestari Franckeen taidehistorioitsija K. K. Meinander vuonna 1908.¹⁵ Meinander tutki Suomen keskiaikaisia alttarikaappeja ja toimi myöhemmin Kansallismuseon historiallisen osaston intendenttinä.¹⁶ Vuoteen 1884 asti alttarikaappi oli avattuna Kalannin kirkon alttarilla.³ Alttarikaapin varhaisista vaiheista eli provenienssista ei ole varmuutta. Arvokkaan kaapin sijainti itseään nuoremmassa kirkossa on herättänyt epäilyjä, että sitä ei ole alun perin tilattu Kalannin seurakunnalle. Kalannin seurakunta on perustettu vuonna 1411, mutta nykyinen harmaakivikirkko on uusimman käsityksen mukaan valmistunut vasta vuoden 1450 vaiheilla ja sen seinämaalaukset 1470-luvulla.¹ ¹⁰ ¹⁷ Pyhä Barbara on mukana myös kirkon seinämaalauksissa. Yhden pylvään yläpäässä kuva kärpännahka-asuisesta Barbarasta tunnusmerkkiensä tornin ja miekan kera sekä kirjoitus "s(anc)ta barbara".¹⁸ Yleisen käsityksen mukaan suurikokoinen alttarikaappi veistoksineen ja aikaa vaativine maalauksineen ei ole voinut olla maaseutukirkon tai yksityisen lahjoittajan tilaama.¹⁰ On oletettu, että alttarikaappi ehkä tilattiin alun perin Turun tuomiokirkkoon, koska Maunu Tavast perusti 1412 sinne piispan virkaan astuessaan alttarin paitsi kirkon nimikkopyhimykselle Pyhälle Katariinalle, myös toisen alttarin Pyhälle Barbaralle. Laajalti matkustanut ja kirkkotaiteen suosijana tunnettu Tavast hankki Roomasta anekirjeen vuonna 1412, jossa mainitaan Pyhän Barbaran alttari.¹⁵ Muuta kirjallista tietoa kaapin sijainnista Turussa ei kuitenkaan ole olemassa. Turun tuomiokirkon kalleuksia on kuitenkin historian eri vaiheissa päätynyt myös vieraisiin käsiin. Esimerkiksi Otto Rudin johtamat tanskalaiset ryöstivät kirkon esineistöä vuonna 1509. Ryöstetyistä esineistä on lueteltu vain pieni osa, eikä luettelo sisällä alttarikaappia.¹⁹ Kalantilaisen 1800-luvulla muistiin kirjatun tiedon mukaan kaappi oli löytynyt merestä.³ Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toinen taidehistoriallinen retkikunta vieraili Kalannin kirkossa 1874. Kirkon muun dokumentoinnin ohella he kiinnittivät huomiota alttarikaappiin. Se myytiinkin muinaismuistoyhdistykselle yhdeksän vuotta myöhemmin 5 000 markalla. Hinta oli vuoden 1998 rahan arvoon muutettuna runsaat 100 000 markkaa. Nykyisin Pyhän Barbaran alttari on Helsingissä Kansallismuseossa, ja sitä on sanottu museon huomattavimmaksi ja tunnetuimmaksi taideaarteeksi.³ Barbaran legenda Legendan mukaan Pyhä Barbara oli Nikomediassa 200-luvun lopulla elänyt neito, joka kääntyi kristinuskoon.²⁰ ²¹ Hän on roomalaiskatolisen ja etenkin ortodoksisen kirkon pyhimys sekä tykistön ja räjähteiden kanssa työskentelevien suojeluspyhimys. Legendan historiallisuutta on epäilty,²² mutta periaatteessa on mahdollista, että on ollut olemassa vastaava neitsytmarttyyri. Hän olisi kuollut todennäköisesti keisari Maximianuksen vainossa noin 303. Kuolinpaikka olisi mahdollisesti Egypti, Rooma tai Toskana, ja hän olisi kuollut 235:n ja 313:n välisenä aikana.²¹ Kirjaimellisesti "Barbara" tarkoittaa barbaarinaista, vierasmaalaista. Barbaran palvonta levisi Länsi-Eurooppaan vasta 1400-luvun alussa.¹⁵ Myöhäiskeskiajalla Barbaran legenda oli erittäin suosittu etenkin Ranskassa ja Belgiassa.²³ Pyhällä Barbaralla oli tärkeä asema, koska hän kuului neljän pääneitsyen ryhmään (lat. quator virgines capitales) ja ihmiskunnan avunantajiin.¹⁵ Barbaran muistopäivä on ollut 4. joulukuuta, mutta se poistettiin kirkon kalenterista vuonna 1969.²¹ Pyhimyksen tunnuksia ovat torni johon hänet suljettiin, marttyyrin palmu, ehtoollismalja ja kanuuna. Naispyhimyksillä yleinen kultainen kruunu on usein yleistunnuksena. Torni kuvataan usein kirkontornimaisena, mutta toisinaan ehtoollisleivän säilytykseen käytetyn hostian muotoisena. Sen variaationa Barbara toisinaan kantaa ehtoolliskalkkia.²⁰ ²¹ Mukana voi olla myös kuolemattomuuden symbolina riikinkukon sulka.²⁴ Taiteessa yleisimmin kuvatut kohtaukset Barbaran legendasta kuvaavat kolmannen ikkunan lisäämistä, pakoa ja paimenen petosta sekä rangaistusta. Yleisimmin kuvataan kohtausta, jossa Barbaran turbaanipäinen ja sapelilla varustautunut isä teloittaa tyttärensä.²⁴ Pyhä Barbara -maalaukset Vasemman siiven maalaukset Ei ole tiedossa, mikä monista Pyhän Barbaran legendan versioista on ollut Mestari Francken ikonografian lähtökohtana. Tarinaa kerrottiin niin runosäkeiden, rukousten, hymnien ja proosan kuin draaman muodossa. Yksi 1400-luvun versio oli ranskalainen proosamuotoinen Vie de Sainte Barbe.²³ Vie de Sainte Barben mukaan Barbara oli rikkaan nikomedialaisen kuninkaan Dioskuroksen poikkeuksellisen kaunis tytär. Hän oli perehtynyt myös taiteisiin ja tieteisiin. Barbaran filosofinen kiinnostus sai hänet kyseenalaistamaan tuttuja käytäntöjä kuten pakanallisten jumalien palvontaa. Barbara kuuli Aleksandriasta tulleen uutisen, jonka mukaan Origen-niminen pappi oli löytänyt todellisen jumalan. Barbara kirjoitti papille saadakseen tarkempaa tietoa ja kuuli näin kristillisestä uskosta.²³ Dioskuros ihaili suuresti tyttärensä kauneutta, eikä halunnut kenenkään muun miehen rakastuvan tyttöön. Kuningas rakensi suuren tornin, johon hän lukitsi tytön kuin aarrekammioon. Barbaran naimista suunnittelevia kosijoita ilmaantui, mutta isä torjui heidät tiukasti. Yllättäen Barbara kertoi haluavansa tehdä siveyslupauksen. Kuningas riemastui aavistamatta, että jokin voisi olla pielessä. Hän juhlisti tytön lupausta rakennuttamalla tälle ylellisen kylpylärakennuksen. Valtakunnan hallinto kuitenkin pakotti kuninkaan matkustamaan.²³ Matkan aikana Barbara tuli ulos tornistaan katsomaan uutta kylpylää. Hän huomasi, että tornissa oli vain kaksi ikkunaa, ja määräsi kylpylää rakentaneet miehet lisäämään kolmannen ikkunan pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Tämän jälkeen hän sai kasteen itse Johannes Kastajan kädestä. Kaste sinetöi hänen kääntymisensä kristityksi.²³ Väittely kolmesta ikkunasta Kun Dioskuros palasi kotiin, Barbara kertoi kolminaisuuden merkityksestä ikkunoissa. Tyttö sanoi myös luvanneensa neitsyytensä tuon kolminaisuuden edustajalle. Uusi käänne sai isän raivostumaan. Hän nostaa miekkansa ja aikoo tappaa tytön heti. Tilanne on aiheena Francken ensimmäisessä maalauksessa Väittely kolmesta ikkunasta, jossa Barbara laskee sormillaan kolmeen ja Dioskuros tarttuu miekkaansa.²³ Muuri-ihme Toinen maalaus kuvaa vasemmalta syöksyvää Barbaran isää, jonka takaa-ajon pysäyttää ylitsepääsemätön muuri. Ylelliseen itämaiseen asuun pukeutunut²⁵ Dioskuros puristaa kätensä nyrkkiin ja heiluttaa paljastettua asettaan. Hänen seuranaan on joukko uteliaita.²³ Barbara pääsee pakoon, kun ihmeen kautta muuri halkeaa ja sulkeutuu Barbaran jäljessä. Tyttö pakenee vuorille kaupungin muurien ulkopuolelle.²³ Francke ei kuvaa väripintoja keskiaikaiseen tapaan tasaisen kirkkaina, vaan luo syvyyttä tummuusvaihteluiden avulla. Tilavaikutelma ei ole maalauksessa tavoite sinällään; sitä käytetään juuri sen verran kuin tarina vaatii. Lavastemainen muuri ei estä katsojia näkemästä Barbaraa taka-alalla. Muurin laskeva diagonaali luo tilavaikutelmaa, ja diagonaali jatkuu nousevana taustan kukkuloiden siluetissa.²⁵ Muurin dominoivuus sekä tarinassa että kuvan sommittelussa on nähty manieristisena, dramatiikkaa ja jännitettä luovana.²⁶ Takaa-ajo ja paimenen petos Kolmannessa maalauksessa Takaa-ajo ja paimenen petos Dioskuros lähtee ratsain ajamaan takaa tytärtään. Isän etsiessä kahden muun miehen avustamana he tapasivat kaksi lammaspaimenta. Toinen heistä paljasti, missä tyttö oli. Samassa petollinen paimen saa rangaistuksensa ja hänen lampaansa muuttuivat heinäsirkoiksi.³ Pyhän Barbaran vankeus Neljännessä maalauksessa Pyhän Barbaran vankeus tyttö raahataan kotiin hiuksista vetäen. Edellisessä maalauksessa hänen hiuksensa olivat vielä palmikolla ja kiedottuna pään ympäri, mutta kampaus on nyt avattu. Barbara päätyy takaisin kalterien taakse odottamaan, että hänet viedään käskynhaltija Markianoksen luokse oikeudenkäyntiä varten.²³ Oikean siiven maalaukset Viidennessä maalauksessa Pyhän Barbaran kuulustelu tyttöä kuulustellaan kristityksi kääntymisestään käskynhaltija Markianoksen luona. Käskynhaltija määrää hänet kidutettavaksi.³ Paikalla kuulustelussa on kolme vanginvartijaa, joista kaksi on kuvattu myös muurikohtauksessa. Miehet ovat pukeutuneet karrikoituihin myöhäiskeskiaikaisiin keikarin ja pyövelin asuihin. He työntyvät Barbaran kylkiin kiinni ja tuijottavat hänen kasvojaan himokkaasti. Barbaran silmäluomet ovat puoliksi kiinni. Maalaus muistuttaa kuvia Kristuksesta Pilatuksen edessä tai kiusattuna. Näissä kuvissa sotilaat usein ympäröivät vankinsa klaustrofobisella tavalla.²³ Kuudennessa maalauksessa Pyhän Barbaran ruoskiminen Barbaran kidutus alkaa, koska hän kieltäytyi uhraamasta pakanallisille jumalille. Hänet riisutaan alastomaksi, sidotaan paaluun ja hänen rintansa leikataan irti vanhalla tylsällä miekalla, jotta leikkaaminen kestäisi kauan ja se olisi mahdollisimman tuskallista.²³ Barbara selviää kuitenkin hengissä koettelemuksesta. Vie de Sainte Barben mukaan hänet heitetään jälleen vankilaan. Haavat paranevat yöllä, kun Kristus ilmestyy selliin. Hän sanoo olevansa tytön rinnalla, joten tämän ei tarvitse pelätä. Kristus vakuuttaa parantansa myös tulevat vammat ja kuoleman jälkeen Barbaraa odottaisi suuri ilo taivaassa.²³ Francke ei kuvaa parantumista, mutta Barbaran vahingoittumaton keho kielii ihmeen tapahtuneen.²³ Seitsemännessä maalauksessa Pyhä Barbara kaakinpuussa pyövelit ovat raivostuneet haavojen paranemisesta. Käsistään kaakinpuuhun ripustettua Barbaraa kidutetaan entistä kovemmin, mutta jumalan avulla hän ei tunne tuskaa.³ Pyhimyksen kehoa piinataan nyt tulisilla soihduilla polttamalla. Tytön asu on aiempaa paljastavampi ja kidutus keskittyy hänen ylävartaloonsa kuten ensimmäisellä kerralla. Markianos, jonka katse kohdistuu tytön paljaaseen rinnukseen, tarttuu miekkaansa.²³ Vie de Sainte Barben mukaan marttyyri koki ennen teloitusta muitakin koettelemuksia, joita ei kuvata Francken alttarissa. Häntä esimerkiksi raahattiin alastomana ympäri kaupunkia, mutta ihme säästi hänet julkiselta nöyryytykseltä. Enkeli pelasti tytön antamalla hänelle valkoisen puvun suojaksi tunkeilevilta katseilta.²³ Viimeisessä maalauksessa Pyhän Barbaran mestaus Dioskuros valmistautuu teloittamaan tyttärensä. Legendan mukaan isä saa rangaistuksensa nopeasti. Dioskuroksen kävellessä mestauksen jälkeen alas vuorenrinnettä salama iskee häneen ja hänen ruumiinsa katoaa jälkeä jättämättä.²³ Tarinan variaatioita legendan muissa versioissa Barbaran elämänvaiheet vaihtelevat legendan eri versioissa. Toisinaan isä ei ollut kuningas vaan rikas mies, ja hän sulki Barbaran torniin suojellakseen tyttöä maailman paheilta. Joissakin versioissa isän sijasta Barbara torjui kosijat uskonsa takia tai kolmas ikkuna lisättiinkin kylpylärakennukseen. Petollinen paimen muuttui kiveksi ja Markinianoksen vankila hehkui valossa, kun ihme paransi Barbaran haavat. Kidutussoihdut sammuivat, kun ne koskettivat Barbaraa.²⁷ Joissakin versioissa rinnat irrotetaan tylsien talttojen ja nuijien avulla. Lisäksi Valentinus-niminen kristitty hautasi Barbaran, ja hautapaikalla tapahtui myöhemmin ihmeitä. Barbaramaalausten herättämiä kannanottoja Ruoskintakuvan sadoeroottiset sävyt Keskustelua ja voimakkaita reaktioita on herättänyt etenkin alttarin kuudes kuva, Pyhän Barbaran ruoskiminen. Barbara-alttarin maalaukset ovat yksi keskeinen analyysin kohde Robert Millsillä, joka käsittelee teoksessaan Suspended Animation: Pain, Pleasure and Punishment in Medieval Culture väkivaltakuvauksia keskiajan taiteessa. Barbara-alttarin kuudes kuva on myös kirjan kannessa. Mills kuvaa, kuinka maalaus näyttää pyhimyksen paaluun sidottuna ja kädet nostettuina pään yläpuolelle. Marttyyrin pitkät kullanväriset hiukset laskeutuvat suortuvina hänen selkäänsä ja tytön asuna on vain löysä lanteille kietaistu kangas. Äärimmäisenä vasemmalla on käskynhaltija Markianos, joka tuijottaa tytön paljasta ylävartaloa ja puristaa miekan kahvaa kuin valmiina sivaltamaan. Barbaran isä laskee kätensä käskynhaltijan olkapäälle, mutta ei tuskaisena isänä joka yrittäisi estellä, vaan pikemminkin sallivasti välttämättömän kurinpidon edessä. Kiduttajat, kaksi tummapintaista ja tympeää pyöveliä hakkaavat alastonta Barbaraa. Barbaran oikealla puolella paksumahainen ruoskaa heiluttava raakalainen kiskoo tytön hiuksia. Nuhjuisesti pukeutunut pyövelin apulainen sormeilee tytön toistaa rintaa ja valmistautuu leikkaamaan sen irti. Barbara ei näytä reagoivan tilanteeseen paljonkaan. Tytön posket ovat ruusunpunaiset, silmät suuntautuvat kohti taivasta ja hänen huulillaan on häivähdys hymystä.²⁸ Oikealla tavalla katsottuina alttarin kuvat herättävät empatiaa marttyyrien kärsimyksiä kohtaan, kuten on tarkoitus. Kommentoijien mukaan on kuitenkin mahdollista, että katsojat näkevät tapahtumat ennemminkin kiduttajien kuin pyhimyksen näkökulmasta. Jos Francken maalausta katsotaan irrallaan sen historiallisesta kontekstista, taidehistorioitsija Madeline Cavinesin mukaan katsoja näkee kuvassa kauniin sidotun vaaleaverikön, joka on osin riisuttu ja jonka vähät vaatteet ovat luisumassa häpykarvoituksen alapuolelle. Lisäksi tyttöä näyttävät uhkaavan sadistiset vaarat ja joukkoraiskaus.²⁸ Mahdollista on, että naispuolisen pyhimyksen kärsimyksiin samaistumisen sijasta katsojat saattavat ennemmin nauttia piinatun alastoman naiskehon katsomisesta, Mills mainitsee. Francken maalaukset asettavat katsojan näkökulman helposti kiduttajien leiriin, jolloin vaikutus on samansuuntainen kuin nykyaikaisella pornografialla.²⁸ Mills on löytänyt feministiteoreetikko Andrea Dworkinin 1980-luvun kirjoituksista pornokuvien sanallisia kuvauksia, jotka muistuttavat kuudetta ruoskimista kuvaavaa Barbara-maalausta. Kahdessa kuvassa nainen on sidottu ranteistaan ja hänen kätensä on nostettu pään yläpuolelle. Haalariasuinen työmies tarttuu hänen rintaansa leikkuripihdeillä. Pihdit näyttävät valmistautuvan leikkaamaan naisen rintaa. Dworkinin mukaan kuvassa on totaalisen alistuva valkoinen nainen, joka vaatii äärimmäistä tuskaa ja nöyryytystä brutaalin miehen käsissä.²⁸ Pyhimyslegendoissa neitsyeen hyve säilyy kuitenkin tahriintumattomana, koska ihmeet tulevat avuksi. Millsin mukaan myös keskiajan tutkijat ovat viime vuosina kiinnittäneet huomiota siihen, että naispuolisten neitsytpyhimysten marttyyrielämäkerrat ja niitä kuvaavat maalaukset sisältävät paljon nykyisin pornografiseksi tulkittavaa ainesta. On puhuttu jopa uskonnollisesta pornografiasta.²⁸ Ihonväri Barbara-alttarissa Nykyisin Barbara-maalauksissa nähdään myös merkityksiä, joita ei myöhäisgotiikan aikana todennäköisesti osattu aavistaa. Esimerkiksi nykyinen rotutietoinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, että Barbaraa kiduttavat miehet on kuvattu melko tummaihoisina ja eksoottisesti pukeutuneina verrattuna neitoon, jonka iho hohtaa puhtaan vaaleana. Jopa tytön isä on häntä tummempi.²⁹ Kuvat Barbara-maalauksista - 1. Väittely kolmesta ikkunasta. Isä vaatii selitystä kolmesta ikkunasta, jotka Barbara on teettänyt pyhän kolminaisuuden merkiksi. - 2. Muuri-ihme, maalaus vasemman puolen yläkulmasta. Muuri on avautunut ja sulkeutunut kuin Punainen meri auttaen Barbaraa pakenemaan. - 3. Takaa-ajo ja paimenen petos. Isä seurasi Barbaraa ratsain. Barbaran olinpaikan paljastaneen paimenen lampaat muuttuivat heinäsirkoiksi. - 4. Pyhän Barbaran vankeus - 5. Pyhän Barbaran kuulustelu käskynhaltijan luona. - 6. Pyhän Barbaran ruoskiminen. Maalauksessa hänen rintojaan leikataan irti ennen ruoskintaa. - 7. Pyhä Barbara kaakinpuussa - 8. Pyhän Barbaran mestaus Marian kertomus Liturgisesti arvokkaampi neitsyt Mariasta kertova kuvasarja on alun perin edustanut alttarikaapin juhla-asua, mutta se on myöhemmin jäänyt vähälle huomiolle.¹⁵ Neitsyt Maria oli 1400-luvulla tärkeä aihe, ja kohtauksia hänen elämästään on kuvattu alttarin keskeisimpään osaan viidessä maalatussa tammireliefissä. Keskellä olevassa kuvassa neitsyt Maria on kuolinvuoteellaan apostolien keskellä. Yläosan pilvikehässä kuvataan Marian taivaallinen kruunaus. Siipiosissa Marian elämänvaiheita kuvataan tarkemmin.³ Tammipuiset Maria-reliefit ovat tuntemattoman tekijän veistämiä. Luonnosten tekijänä on saattanut olla Francke, koska kuvissa on osia, jotka muistuttavat Tuomas-alttarin maalauksia.³ Reliefeissä on nähty vaikutteita Conrad von Soestilta muun muassa keskikuvassa, jossa Maria makaa kuolinvuoteellaan ja apostoli Johannes sulkee Marian silmät (Soestin maalauksessa enkeli sulkee silmät).³⁰ Kuvasarjaan sisältyy muun muassa humoristinen yksityiskohta, jossa apostoli raapii kutiavaa jalkapohjaansa. Francke on todennäköisesti maalannut myös reliefit, joissa on alun perin käytetty samoja temperavärejä kuin Barbara-maalauksissa.³ Alkuperäisen temperamaalauksen päälle on luultavasti 1600-luvulla maalattu paksulla öljyvärillä. Muun restauroinnin yhteydessä ympärileikkauskuvan alttari ja ritarikuvan paholainen palautettiin alkuperäiseen asuunsa, mutta reliefien rapautunutta maalausta ei ole muuten restauroitu. Reliefien kuva-aiheet Vasen siipi: 1. Jeesuksen syntymä — Maria rukoilee enkelien kanssa Jeesus-lasta, joka on sittemmin hävinnyt reliefistä. Kohtaus on esitetty Pyhän Birgitan ilmestyskirjan mukaisesti. 2. Jeesus ympärileikataan temppelissä. Keskiosa: 3. Neitsyt Maria makaa kuolinvuoteellaan apostolien ympäröimänä. Ylhäällä pilvissä nähdään Marian taivaallinen kruunaus. Oikea siipi: 4. Neitsyt Marian ruumissaatto, jossa apostolit kantavat arkkua paareilla. Juutalaiset yrittävät ryöstää arkun, jotta voisivat polttaa ruumiin. Hanke epäonnistuu, koska ryöstäjien kädet kuihtuvat. 5. Neitsyt Maria vapauttaa ritari Teofiluksen paholaisen kanssa tekemästään sopimuksesta. Kuva muistuttaa, että Mariaa rukoilemalla voi saada avun.³¹ Alttarin sisemmät siivet avattuna Ylhäällä: 1. Jeesuksen syntymä, alhaalla: 2. Jeesuksen ympärileikkaus 3. Neitsyt Maria kuolinvuoteella ja Neitsyt Marian taivaaseen astuminen 4. Neitsyt Marian ruumissaatto ja 5. ritari Teofiluksen vapautus sopimuksesta paholaisen kanssa. Näyttelyitä - Hampurin taidehalli 1925 - Uit de Schatkamers der Middeleeuwen, Rijksmuseum Amsterdam 1949 - Meister Francke und die Kunst um 1400, Hamburger Kunsthalle 30.8.1969-19.10.1969 Barbara-alttari kirjallisuudessa Anna-Maija Ylimaulan romaanissa Jumalista julmin (WSOY 1994) Barbara-alttari on keskeisellä sijalla. Teoksen minäkertoja on mies, mutta päähenkilöksi nousee Pyhän Barbaran alttarikaapista tutkimusta tekevä taidehistorioitsija. Alttarikaapin kertomaa Barbaran tarinaa käytetään sisäiskertomuksena.³² Lähteet - Mills, Robert: Suspended Animation: Pain, Pleasure and Punishment in Medieval Culture. Reaktion Books, 2005. ISBN 978-1861892607. (englanniksi) - Pylkkänen, Riitta: Pyhän Barbaran legenda. Johdanto ja selosteet suomen ohella ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Helsinki: Kansallismuseo, 1966. Viitteet [1] Museoviraston Kulttuuriympäristö-rekisteriportaali [2] Kallio, Rakel: Suomen taide. Teoksessa Taiteen pikkujättiläinen, s. 684. 3. painos. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X. [3] Tuominen, Leila K.: Kalannin kirkko I osa Kalanti. Viitattu 17.11.2009. [4] Emmerson, Richard Kenneth & Clayton-Emmerson, Sandra: Key Figures in Medieval Europe: An Encyclopedia. CRC Press, 2006. ISBN 0415973856. (englanniksi) [5] Keskiajan taidehistoriaa Vantaan aikuislukio. Viitattu 14.11.2009. [6] Markus Hiekkanen: Keskiaika (1150/1200-1525/1550) (pdf) Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto. Viitattu 15.11.2009. [7] Pylkkänen s. 15 [8] Renessanssi - Taidekäsityö Taidehistorian aikajana, Tietolaatikko. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Viitattu 12.8.2010. [9] Hautala-Hirvioja, Tuija: Taidehistorian runkomoniste (word-dokumentti) Rovaniemi: Lapin yliopisto. Viitattu 15.11.2009. [10] Sarajas-Korte, Salme (toim): ARS Suomen taide 1, s. 12. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-35-4202-5. [11] Huusko, Timo: Renessanssimaalaus ja Suomi. Teoksessa Pinx - Maalaustaiteen mestareita 1. Kirkon ja kuninkaan kunniaksi, s. 12. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-29195-1. [12] Pylkkänen s. 3–4 [13] Jeep, John M. (toim.): Medieval Germany: An Encyclopedia (Routledge Encyclopedias of the Middle Ages), s. 232. Routledge, 2001. ISBN 082407644-3, ISBN 978-082407644-3. (englanniksi) [14] The History of the Hamburg Kunsthalle Hampurin taidehalli. Viitattu 29.11.2012. (englanniksi) [15] Pylkkänen s. 2 [16] "Meinander, Karl Konrad (Konni)", Otavan iso tietosanakirja Encyclopaedia Fennica, s. 1470. 5. osa Kuus-Mons. Helsinki: Otava, 1963. [17] Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 59. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9. [18] Kalannin kirkko (pdf) Uudenkaupungin seurakunta. Viitattu 12.8.2010. [19] Rinne, Juhani: Turun tuomiokirkon "Ejbyn kalkki" ja sen henkilöhistoriallinen probleema. Turun Historiallinen Arkisto, 1945, nro IX, s. 229–262. Turun Historiallinen Yhdistys. Artikkelin verkkoversio. [20] Saartio, Rafael: Kristilliset vertauskuvat ja tunnukset. Johdatusta kristilliseen symboliikkaan, s. 134. Porvoo: WSOY, 1963. [21] Hallam, Elisabeth (toim): Pyhiä miehiä ja naisia. Keitä he ovat ja miten he auttavat - Yli 150 taivaallista pyhää Augustuksesta Zitaan., s. 160. Englanninkielinen alkuteos: Saints - Who they are and how they help you. Suomentanut Pentti Laukama. Hämeenlinna: Karisto, 1963. ISBN 951-23-3612-x. [22] Cantor, Norman F.: In the Wake of the Plague: The Black Death and the World It Made, s. 84. Reaktion Books, 2002. (englanniksi) [23] Mills s. 112-114 [24] Earls, Irene: Renaissance art: a topical dictionary, s. 34-35. Greenwood Press, 1987. ISBN 0313246580. (englanniksi) [25] Walther, Ingo F.; Suckale, Robert: Masterpieces of Western Art: A History of Art in 900 Individual Studies from the Gothic to the Present Day (From Gothic to Neoclassicism: Part 1), s. 75. Taschen, 2009. ISBN 3822818259. (englanniksi) [26] Landolt, Hanspeter: German painting; the late Middle Ages (1350-1500), s. 61. Skira, 1968. ISBN 0302000690. (englanniksi) [27] Williams, Harry F.: Old French Lives of Saint Barbara. Proceedings of the American Philosophical Society, 16. huhtikuuta 1975, nro 2, s. 156. (englanniksi) [28] Mills s. 106–109 [29] Caviness, Madeline: From the Self-Invention of the Whiteman in the Thirteenth Century to The Good, The Bad, and The Ugly (pdf) (ISSN 1935-5009) Different Visions: A Journal of New Perspectives on Medieval Art. Issue 1, September 2008. Viitattu 24.12.2009. (englanniksi) [30] Corley, Brigitte: Conrad von Soest: painter among merchant princes, s. 155. H. Miller, 19968. ISBN 1872501583. (englanniksi) [31] Pylkkänen s. 13 [32] Jumalista julmin Oulu: Oulun kaupungikirjasto. Viitattu 15.11.2009. Kirjallisuutta - Räsänen, Elina: Pyhien ruumiillisuus myöhäiskeskiajalla: Pyhän Barbaran kuvallinen elämäkerta Kalannin alttarikaapin maalauksissa. Teologinen aikakauskirja, 2006, nro 1. - Waismaa-Pietarila, Mirja-Liisa: Kaksoissiivet: Meister Francken Maria-Barbara alttarikaapin historiaa. Erikoistyö: Taideteollinen korkeakoulu, graafisen suunnittelun osasto. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 1996. Aiheesta muualla - Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pyhän Barbaran alttarikaappi Wikimedia Commonsissa Ruokaruotsi Ruokaruotsi tarkoitti keskiajalla useissa Suomen maakunnissa tunnettua kestitysveroa eli ratsain liikkuvien kruunun edustajien, kuten linnanväen, majoittamista. Tämä kestitysvero kuuluu vanhimpiin veroihin, ja Kauko Pirinen arvelee sen olleen Savossakin tunnettu jo Ruotsin vallan alkuajoista saakka. Nimitys on Savossa liittynyt mm. veroheinään (rokaroszi) ja kestityskierrokseen (rokarotzi gestningh).¹ Päävastuu ruokaruotsista oli hallintopitäjän nimismiehellä, joka oli tuohon aikaan erilaisia hallinnollisia asioita hoitava talonpoikien luottamusmies. jonka piti järjestää 1–4 vuotuista kestitystä esimerkiksi seurueineen liikkuvalle linnanpäällikölle, voudille ja laamannille. Kestitysten kuluista nimismies sai periä kansalta tietynsuuruisen veron verotuksen perusyksikköä kohti. Joissakin tapauksissa – lähinnä Varsinais-Suomessa – korvauksena voi olla myös verovapaus. Talonpojille ruokaruotsi oli verona yhtä suuri kuin linnaan suoritettu kruununvero.² Lähteet [1] Pirinen, Kauko: Savon keskiaika, s. 359. Savon historia 1. Toinen, kokonaan uudistettu laitos. Kustannuskiila Oy, 1988. 951-657-216-2. [2] Ylikangas, Heikki: Wallesmanni. Kuusi vuosisataa kansan ja esivallan välissä, s. 20–23. Suomen Nimismiesyhdistys ry., 1996. 952-90-7438-7. Savu (verotus) Savu (keskiajan suomessa suitsu, ruots. rök) on historiallinen veroyksikkö, jota käytettiin keskiajalla ja uudella ajalla Suomessa ja Ruotsissa. Savu vastasi ruokakuntaa, tilaa tai tilan osaa, jonka omistaja oli eri ruokakuntaa. Savu tunnetaan maaveron yksikkönä jo keskiajalla Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa, Karjalassa ja Norlannissa. Myöhempinä aikoina savuluku tarkoitti samaa kuin taloluku. Savu on ollut käytössä myös Viipurin läänissä ulkosaaria koskeneessa isojaossa. Siellä yksi savu vastasi 1/4 manttaalia.¹ ² Ainakin Karjalasta on vuodelta 1345 asiakirjamaininta, jossa savulla tarkoitetaan isäntälukua tai talouslukua, eikä sillä ole mitään tekemistä maa-alueiden suuruuksien kanssa.³ Lounais-Suomessa savu mainitaan ensi kerran Albrekt kuninkaan ja Jeppe Djeknin 1387 tekemässä sopimuksessa. Eerik Pommerilaisen aikana 1413 savu oli hallitseva veroyksikkö suurimmassa osassa Varsinais-Suomea, Ala-Satakuntaa ja Pohjanmaata. Vanhat veroyksiköt eli ruotsalaisen alueen bol ja suomalaisen alueen koukku oli hylätty ja muodostettu parempi veroyksikkö savu. Kultakin savulta suoritettua veroa nimitettiin savuveroksi. Lähteet [1] Iso tietosanakirja, Otava 1936 [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1964 [3] Väinö Voionmaa: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia, WSOY 1912 s. 65 [4] Voionmaa s. 200–201 [5] Nykysuomen sanakirja, WSOY 1951–1961, hakusana savuvero. Katso myös - Leivinuuniraha Schola Sancti Henrici Schola Sancti Henrici on gregoriaanista kirkkolaulua esittävä suomalainen lauluyhtye. Se perustettiin vuonna 1999 Sibelius-Akatemiassa Pyhän Henrikin officiumin viettämistä varten Heikin päivänä 19.1.2000 Helsingin tuomiokirkossa. Ensiesiintymisensä jälkeen Schola Sancti Henrici on esiintynyt useasti eri puolilla Suomea. Pyhän Henrikin päivänä vuonna 2001 yhtye lauloi Pyhän Henrikin messun keskeiset osat Rooman Santa Maria Sopra Minerva -basilikassa vietetyssä ekumeenisessa messussa, ja samalla matkalla se esiintyi myös paavin vastaanotolla Vatikaanissa. Yhtye on konsertoinut myös useita kertoja Puolassa, sekä Virossa, Portugalissa ja Espanjassa. Schola Sancti Henricin ohjelmistoon kuuluu pääosin Suomessa käytettyä gregoriaanista musiikkia sekä Graduale Romanumin aineistoa. Yhtyeen ohjelmistoon kuuluvat Pyhän Henrikin messun ja vesperin lisäksi Henrikiin liittyvästä materiaalista koottu ohjelmakokonaisuus Pyhän Henrikin legenda sekä pitkäperjantain hartaus Agios o Theos. Schola Sancti Henriciltä on ilmestynyt kaksi äänitettä. Pyhän Henrikin messun ja vesperin sekä Ramus virens olivarum -hymnin kokonaisuudessaan sisältävä Patronus Finlandie ilmestyi vuonna 2006. Yleisöystävälliseksi konserttikokonaisuudeksi rakennettu Pyhän Henrikin legenda ilmestyi äänitteenä tammikuussa 2014. Äänite sisältää latinankielisen laulun lisäksi katkelmia Pyhän Henrikin legendasta suomeksi kantilloituna. Perustamisvaiheessa yhtyeeseen kuului toistakymmentä kirkkomusiikin opiskelijaa. Nykyinen kokoonpano muodostui vuonna 2005, ja nyt Schola Sancti Henricissä laulavat musiikin maisterit Jussi Hirvonen, Samuli Korkalainen, Samppa Laakso ja Vesa Mäkeläinen sekä teologian tohtori Hannu Vapaavuori. He kaikki ovat suorittaneet kirkkomuusikon tutkinnon Sibelius-Akatemiassa. Katso myös - Piispa Henrikin liturgia - Pyhän Henrikin legenda Aiheesta muualla http://www.henrici.fi http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/tam2000/phenrik.htm http://www.kirkkojakaupunki.fi/menovihjeet/pyhan-henrikin-legenda http://www.sana.fi/sana/levyarviot/schola_sancti_henrici_pyhan_henrikin_legenda http://www.suomenkirkkoespanjassa.net/seurakunnat/costa-blanca/ajankohtaista/article/schola-sancti-henrici-konsertoi-torreviejassa/ http://yle.fi/radio/yleradio1/ohjelmat/uudetlevyt/pyhan_henrikin_musiikit/7070652 Seitsemän kymen Karjala Seitsemän kymen Karjala on historiantutkijoiden aiemmin käyttämä, nykyisin hylätty käännös venäjänkielisestä nimestä Semidesatskaja Korela, joka on novgorodilaisten 1200- ja 1300-luvuilla käyttämä nimitys Pohjois-Pohjanmaan rannikosta. Karjalaiset pitivät aluetta siihen aikaan omana nautinta-alueenaan. Semidesatskaja Korelan sanatarkka käännös on Seitsemän kymmenen tai Seitsemän kymmenkunnan Karjala. Nimen on aiemmin tulkittu olleen väärin ymmärretty käännös oletetusta karjalaisesta nimestä "Seitsemän kymen Karjala". Alueen "seitsemän kymeä" olisivat olleet Kemi-, Simo-, Ii-, Kiiminki-, Oulu-, Siika- ja Pyhä­joki. Tällaisen karjalaisnimen olemassaolosta ei kuitenkaan ole todisteita. Nykyisin yleensä katsotaankin, että venäjänkieliseen nimeen ei sisälly käännösvirhettä, vaan se viittaa kymmenkunta-hallintoyksikköön tai kymmenysmies-virkailijaan. Taistelu Pohjois-Pohjanmaan rannikosta 1300-luvuilla Toinen alueesta kilpaillut taho olivat länsisuomalaislähtöiset kainulaiset. Pohjoisessa alue rajoittui Kemijokeen, etelässä Pyhäjokeen. Varhaisemmassa vaiheessa karjalaisalue oli ulottunut vieläkin etelämmäksi Kala-, Lesti- ja Vetelinjoille asti. Vetelin- eli Perhonjoen rajaluonnetta pohjanrannan varhaisimpana karjalaisalueen etelärajana vahvistavat myös alueella tavatut paikannimet, kuten Karjalankoski ja Råberget eli Rysserån-niminen rajapaikka. Oletusta tukee myös näihin aikoihin syntyneen Pohjanmaan ruotsalaisasutuksen pysähtyminen Vetelinjoelle. Vuoden 1270 vaiheilla kainulaiset ja karjalaiset tekivät keskenään rajajärjestelyjä ja tällöin Kymmenen virran maa lienee muuttunut vähitellen Seitsemän kymen Karjalaksi. Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Seitsemän kymmenen Karjala jäi Novgorodille. Pähkinäsaaren rauhan raja päättyi säilyneiden sopimuksen jäljennösten mukaan Patajokeen tai Petajokeen ja "Kainuun­mereen". Vanhoissa kartoissa ja asiakirjoissa Pattijoki esiintyy muodossa Patajoki tai Pathajåkij. Tämän perusteella on päätelty Novgorodin menettäneen Seitsemän kymen Karjalan eteläisen joen Pyhäjoen ja Ruotsin saaneen samoihin aikoihin Pyhäjoen ja Pattijoen välille perustetun Salon kappeliseurakunnan itselleen. Eräät tutkijat ovat tosin olettaneet Pata- eli Petajoen tarkoittavan Petäjäisojaa Pyhäjoen eteläpuolella, jolloin Pähkinäsaaren rauhan raja olisi noudattanut tarkoin vanhaa karjalaisten nautinta-alueen rajaa. Katso myös - Kymmenen virran maa Lähteet - Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II, Armas Luukko 1954. - Raahen tienoon historia I, Aulis Forss, Pekka Toivanen 1990. Sigtunan tuho Sigtunan tuho oli tapahtuma kesällä 1187, jolloin Sigtunan kaupunkiin Keski-Ruotsiin tehtiin meren takaa yllätyshyökkäys, jonka yhteydessä Uppsalan arkkipiispa sai surmansa. Vaikka tapahtumasta on hyvin vähän muistiin kirjattua tietoa, historiankirjoitus on sekä Suomessa, Virossa, Latviassa että Venäjällä halunnut ottaa "kunnian" siitä omaan maahansa. Perimätietoja ja tulkintoja Sigtunan tuhosta Olivatko hyökkääjät karjalaisia? 1300-luvun alussa kirjoitettu Eerikinkronikka ilmoittaa Sigtunan hävittäjien olleen karjalaisia, kun taas eräät muut keskiaikaiset lähteet puhuvat epämääräisemmin "pakanoista". Eerikinkronikka kuvaa tapahtumia seuraavalla tavalla: "He [karjalaiset] purjehtivat mereltä ylävirtaan Mälarille oli tyyni, sade tai myrsky, salaa tulivat Ruotsin saaristoon. Kerran heille tuli sellainen halu että he polttivat Sigtunan, ja niin he polttivat sen perustuksiaan myöten ettei kaupunki ole vieläkään ole toipunut. Jon arkkipiispakin sai siellä surmansa, ja siitä monet pakanat saivat iloita, että kristityt sellaiseen ahdinkoon joutuivat, siitä karjalaisten ja venäläisten maa iloitsi." On mahdotonta sanoa, pitääkö Eerikinkronikan tieto paikkansa vai ei. Suomessa elää vahva mielikuva siitä, että Sigtunan tuhosi "suomalainen" sotajoukko. ¹ Eerikinkronikkaa kirjoitettaessa Karjalan valloitus oli kuitenkin Ruotsissa ajankohtainen asia, mikä saattoi vaikuttaa kronikan kuvaukseen Sigtunan kohtalosta. On mahdollista, että tuho pantiin karjalaisten syyksi propagandistisista syistä. Toisaalta ajatus karjalaisten merisotaretkestä ei sinänsä ole mitenkään mahdoton: vuonna 1143 karjalaiset hyökkäsivät venäläisen kronikan mukaan "jäämien" kimppuun, mutta hävisivät menettäen kaksi laivaa. Oliko Novgorod hyökkäyksen takana? Karjalaiset olivat myöhemmin Novgorodin alaisina. 1600-luvulla muistiin merkityn ruotsalaisen perimätiedon mukaan mukaan he veivät sotasaaliina Sigtunan kirkon oven, jonka sitten lahjoittivat Novgorodiin. Taru kuitenkin on perätön. Novgorodin kirkon ovi, johon perimätieto liittyy, on tutkimusten mukan valmistettu Saksan Merseburgissa. Vielä vuoden 1187 yhteydessä tuskin voidaan puhua mistään Novgorodin herruudesta Karjalassa. Karjalaisten ja Novgorodin välillä saattoi kuitenkin olla liittosuhde. Onkin spekuloitu, että Novgorod olisi yllyttänyt karjalaisia liittolaisiaan hyökkäämään Ruotsin tärkeimpään kaupunkiin. Ruotsin ja Novgorodin välit olivat 1160-luvulta lähtien muuttuneet vihamielisiksi. Näitä oletuksia tukevia todisteita ei kuitenkaan ole, joten tulkinta jää arvailuksi. Novgorodin omat kronikkatiedot eivät mainitse Sigtunan hävitystä, vaikka niissä muuten kuvataan usein ruotsalaisten kanssa käytyjä taisteluja. Kustaa Vilkuna puolestaan on spekuloinut, että hyökkäyksen syy olisi voinut olla Sigtunan kauppiaiden tunkeutuminen karjalaisten eränkäyntialueille ja lohenkalastamoille Kemijoella. Tällekään oletukselle ei löydy konkreettisia todisteita. Tulivatko hyökkääjät Baltiasta? Muita mahdollisia ehdokkaita Sigtunan hävittäjiksi ovat virolaiset (varsinkin Saarenmaan asukkaat) tai Latvian alueen kuurilaiset. Näitä vaihtoehtoja tukee se, että Baltiassa asuneiden ihmisryhmien tekemistä merisotaretkistä on muutakin tietoa. 1100-luvulla Itämerellä tehtiin paljon sotaretkiä, eikä Sigtunan hävitys suinkaan ollut ainoa Ruotsin alueelle kohdistunut isku. Saarenmaa ja Kuurinmaa olivat tietysti myös paljon lähempänä Sigtunaa kuin Laatokka, jolta karjalaisten olisi pitänyt purjehtia. Sigtuna ei tuhoutunut Arkeologiset kaivaukset osoittavat, että Sigtuna jatkoi kasvamistaan ja vaurastumistaan hävityksen jälkeenkin, aina 1300-luvun puoliväliin saakka. Kaupungin polttamisesta kertovaa noki- ja tuhkakerrosta ei ole havaittu lainkaan. Tuhon laajuutta on siis liioiteltu. Tutkimuskirjallisuutta - Tarvel, Enn 1992: Sigtunan tuhoaminen 1187. Julku, Kyösti (toim.): Suomen varhaishistoria. Studia historica septentrionalia 21. Rovaniemi, 587 - 594. Lähteet [1] Suomen suku I, Kustavi Grotenfelt: Suomen Suomalaisten heimojen vanhin historia. Otava, Helsinki 1926. Sivu 268. Suomen keskiaikaiset seurakunnat Keskiajan lopussa oli Suomessa noin 100 kirkkopitäjää eli seurakuntaa. Näistä Varsinais-Suomessa oli 26, Satakunnassa 15, Uudellamaalla 14, Hämeessä 14, Pohjanmaalla 12, Karjalassa kahdeksan ja Savossa kolme. Tihein seurakuntaverkosto oli Ahvenanmaalla.¹ 1300-luvun alussa Suomessa oli noin 30 seurakuntaa. Osa näistä oli kappeliseurakuntia, joilla oli oma kirkko ja hautausmaa, muttei omaa pappia. Pohjois-Suomeen perustettiin jo 1320-luvulla Salon ja Kemin kappeliseurakunnat.¹ Luettelo Ennen vuotta 1550 perustetut seurakunnat on seuraavassa lueteltu historiallisten maakuntien mukaisesti. Ahvenanmaa - Eckerö 1326 - Finström 1322 - Föglö 1540 - Geta 1484 - Hammarland 1428 - Jomala 1356 - Kumlinge 1484 - Kökar 1544 - Lemland 1200 - Saltvik 1322 - Sottunga 1544 - Sund 1352 Häme - Akaa 1483 - Asikkala 1547 - Hartola 1540 - Hattula 1324 - Hauho ei tietoa, varhaisin maininta 1329 - Hollola ei tietoa, vanhin maininta 1328 - Hämeenlinna 1250 - Iitti 1539 - Janakkala 1431 - Jämsä 1497 - Kalvola 1405 - Koski (Hämeenkoski) 1410, liittyi kappeliseurakunnaksi Lammin seurakuntaan 1540 - Kuhmoinen 1540 - Lammi 1435 - Lehijärvi 1405, itsenäisenä Hattulan seurakunnasta vuoteen 1603 ² - Loppi 1529 - Padasjoki 1471 - Pälkäne 1445 - Renko 1200 - Somero 1300 - Sysmä 1442 - Sääksmäki 1335 - Tammela 1512 - Tuulos 1540 - Tyrväntö 1455 - Urjala 1540 - Vanaja 1319 Karjala - Jääski 1323 - Kivennapa 1445 - Lappee 1415 - Muolaa 1348 - Säkkijärvi 1541 - Uusikirkko 1445 - Vehkalahti ei tietoa, vanhin maininta 1336. - Viipuri 1293 (Viipurin maa- ja kaupunkiseurakunta) - Virolahti 1370 Pohjanmaa - Alatornio 1345 - Ii 1445 - Ilmajoki 1516 - Isokyrö 1304 - Kaarlela 1467 - Kalajoki 1525 - Kemi 1329 - Korsnäs 1442 - Liminka 1490 - Lohtaja 1467 - Mustasaari 1250 - Nivala 1382 - Närpiö 1340 - Pietarsaaren mlk. 1300 - Saloinen eli Salo 1329 - Tornio 1345 - Vöyri 1540 - Ylitornio 1482 Satakunta - Eura 1420 - Eurajoki 1346 - Harjavalta 1392 - Huittinen 1340 - Hämeenkyrö 1340 - Ikaalinen 1540 - Kangasala 1366 - Karkku 1328 - Kokemäki 1324 - Köyliö 1445 - Lappi 1495 - Lempäälä 1439 - Loimaa 1439 - Orivesi 1540 - Pirkkala 1200-luvun alku (1237) - Punkalaidun 1541 - Rauma 1300 - Säkylä 1445 - Tyrvää 1466 - Ulvila 1311 - Vesilahti 1346 Savo - Juva 1442 - Kuopio 1549 - Mikkeli 1329 - Sääminki 1447 Uusimaa - Espoo 1300 - Helsingin pitäjä 1300 - Inkoo 1369 - Karjaa 1329 - Karjalohja 1531 - Kirkkonummi 1330 - Kymi kappelisrk. 1440, itsenäinen srk. 1642 - Lapinjärvi 1414 - Lohja 1323 - Pernaja 1340 - Pohja 1359 - Porvoo (kaupunki) 1250 - Pyhtää ei tietoa, vanhin maininta 1380 - Sipoo 1400 - Siuntio 1400 - Tammisaari 1528 - Tenhola 1329 - Vihti 1433 Varsinais-Suomi - Halikko 1330 - Hietamäki 1366 - Iniö, kappeliseurakuntana varhaisin maininta 1520, itsenäinen srk. 1911 - Kaarina 1309 - Kalanti 1347 - Kemiö 1329 - Kiikala 1539 - Kisko 1540 - Korppoo 1384 - Laitila 1468, Untamala 1413 - Lemu 1380 - Lieto 1331 - Lokalahti 1409 - Maaria 1160 - Marttila 1409 - Masku 1234 - Mynämäki 1347 - Naantali 1441 - Nauvo 1448 - Nousiainen 1232 - Paimio 1325 - Parainen 1329 - Perniö 1330 - Pertteli 1440 - Piikkiö 1331 - Pöytyä 1366 - Raisio 1306 - Rusko 1337 - Rymättylä 1385 - Sauvo 1335 - Taivassalo ei tietoa, varhaisin maininta 1350 - Turku (kaupunki), ei tietoa, kaupungin perustamisvuodeksi laskettu 1229 - Uskela 1300 - Vehmaa 1331 - Yläne 1392 Katso myös - Luettelo Suomen keskiaikaisista kivikirkoista - Luettelo Suomen kirkkopitäjistä - Suomen keskiaikaiset kaupungit Lähteet [1] 5: Suomen vaiheet esihistoriasta autonomian aikaan – Kivikirkkoja [2] Suomen seurakunnat Aiheesta muualla - Raija Herrala: SUKELLUS KESKIAIKAAN Viitattu 22.7.2009. Suomen kunnat Tabula Rogeriana Tabula Rogeriana (arab. نزهة المشتاق في اختراق الآفاق. Nuzhat al-mushtāq fi'khtirāq al-āfāq eli Kertomus matkoista kaukaisiin maihin) on arabialaisen maantieteilijän al-Idrisin vuonna 1154 valmistunut maailmankartasto. Hän laati sen Palermossa Sisilian ensimmäisen kuninkaan Roger II:n hovissa, jonka mukaan kartta on myös saanut tunnetuimman nimensä. Varsinaisten karttapiirrosten lisäksi se käsittää tekstiosuuden selityksineen.¹ Kartta Al-Idrisi aloitti arabiankielisen teoksensa laatimisen vuonna 1138 ja jatkoi työtään yli 15 vuoden ajan. Se on jaettu seitsemään eri osaan kreikkalaisen Ptolemaioksen tuhat vuotta aikaisemmin luoman ilmastovyöhykkeiden järjestelmän mukaan. Jokainen kirjan seitsemästä osasta on vielä jaettu kymmeneen kappaleeseen. Kartta käsittää Euraasian mantereen kokonaisuudessaan sekä lisäksi Pohjois-Afrikan. Se oli aikansa täsmällisin esitys silloisesta eurooppalaisten tuntemasta maailmasta ja säilyi sellaisena seuraavan kolmen vuosisadan ajan. Tekstiosuus sisältää tarkkoja kuvauksia eri alueiden maantieteestä, kulttuurista sekä poliittisesta- ja talouselämästä.¹ Al-Idrisi ei koonnut kartastoaan omien tutkimusmatkojensa perusteella, vaan haastatteli suuret määrät Roger II:n hovissa vierailleita henkilöitä, jotka olivat kiertäneet eri puolilla maailmaa. Hän sisällytti teokseensa vain sellaisia tietoja, joita useat eri kertojat pystyivät vahvistamaan ja jätti pois ristiriitaiset kertomukset sekä kaiken, jota piti epäluotettavana. Tabula Rogerianan ensimmäinen kopio kaiverrettiin hopealevyille ja se painoi noin 150 kiloa.¹ Suomea koskeva kuvaus Tabula Rogeriana käsittää myös kartat Pohjois-Euroopasta. Suomea koskevat kuvaukset sisältyvät teoksen VII luvun osiin 3–5.² Idrisi mainitsee Finnmark- sekä Tabast-nimiset alueet, joiden on arveltu tarkoittaneen Lounais-Suomea (Finland) sekä Hämettä (Tavast). Lounais-Suomesta hän ilmeisesti erehdyksessä käyttää nimitystä Finnmark. Idrisi kertoo myös kolmesta niissä sijaitsevasta kaupungista tai kauppapaikasta. Nimet ovat kuitenkin arabiankielisissä muodoissaan vääristyneet niin, ettei niitä pystytä varmuudella tunnistamaan. Mainitut nimet ovat Ragvalda, Qalamark sekä nimi, joka on tulkittu muun muassa muodossa Aboa, jolloin se tarkoittaisi Turkua.³ Lainaus Tabula Rogerianan VII luvun 4. osasta, käännös O. J. Tuulion artikkelista vuodelta 1936:² Tässä 4. lohkossa VII vyöhykettä sijaitsevat enin osa Venäjän alueita, Finmarkin alueet ja Tabastin maa ja Estlandan maa. Nämä maat ovat enimmäkseen autioita ja alavia; kyliä on kylmillään, lumet kauan sulamatta ja seudut vähäiset. Mitä tulee Finmarkin maahan, siinä ovat lukuisia kylät, viljelykset ja karjat; mutta asutusseutuja ovat ainoastaan Aboan ja Qalamarkin kaupungit. Molemmat ovat suuria kaupunkeja; mutta ympäristö on vain paimentolaiskorpea ja asukkaita uhkaa puute, sillä kummassakin kaupungissa on ihmiselle tarkoitettuja ravintoaineita vähemmin kuin riittämiin. Ja sateet ovat rankat ja ainaiset. Qalamarkin kaupungista on 200 peninkulmaa Sigtunan kaupunkiin länteen. Qalamarkin kaupungista on 80 peninkulmaa Qotelwjoen toiseen suuhaaraan; ja Qotelwjoelta on 100 peninkulmaa Ragwaldan kaupunkiin. Ragwalda on suuri kukoistava kaupunki meren äyräällä ja kuuluu Tabastin maahan. Siinä maassa ovat lukuisia kylät ja viljelykset, paitsi että asutusseudut ovat vähäiset. Siellä on pakkanen ankarampi kuin Finmarkin maassa, ja hyyn ja sateen valta tuskin hellittää edes silmän räpäyksen ajaksi. Hanilan kaupungista Ragivaldaan on 200 peninkulmaa. Hanila on kaunis, hieno, kukoistava kaupunki, kuuluva Estlandan seutuihin. Idrisi ilmoittaa tekstissään Ragvaldan sekä Qalamarkin etäisyyksiä Ruotsissa ja Virossa sijaitseviin paikkoihin, muun muassa Sigtunan kaupunkiin sekä Mälarenin suulle. Lainauksessa esiintyvä Qotelwjoki tarkoittaa Götajokea, jonka Idrisi Tuulion tulkinnan mukaan sekoittaa Mälareniin.² Ragvaldan paikaksi on ehdotettu yleisimmin Ulvilan Ravanissa (ruots. Ragvaldsby) sijaitsevaa Liikistön aluetta. Qalamarkin puolestaan on katsottu tarkoittavan Kalantia, mutta joidenkin tutkijoiden mukaan muös Ruotsissa sijaitsevaa Kalmaria. Kaikki tulkinnat ovat kuitenkin kiistanalaisia. Lisäksi Idrisi mainitsee "amatsonien saaren", joka on myöhemmin sijoitettu Turun saaristoon.³ Lähteet [1] World Maps of al-Idrisi Viitattu 12.9.2013. [2] O.J. Tuulio: "Satakunnan vanhin tunnettu paikannimi" Satakuntalaisen Osakunnan Satakuntasarja X. Viitattu 12.9.2013. [3] Luigi G. de Anna: al-Idrisi ei mainitse satamaa, eikä varmuudella Turkuakaan Turun Sanomat. 9.6.1999. Viitattu 12.9.2013. Aiheesta muualla - Tabula Rogerianan verkkoversio Talonpoikaislevottomuudet Ruotsin valtakunnassa Väkivaltaiset talonpoikaislevottomuudet Ruotsin valtakunnassa alkoivat laajamittaisesti Kustaa Vaasan uudistettua valtakunnan hallintoa vahvistaen kuninkaanvaltaa. Levottomuuksia oli kuitenkin ollut jo aikaisemminkin. Keskiaika Keskiaikaisen kuningaskunnan ja kirkko-organisaation muodostumisprosessi 1100–1300-luvuilla aiheutti väkivaltaisuuksia talonpoikaiston keskuudessa. Näistä tapahtumista on kuitenkin säilynyt vain vähän tietoa. Tunnetuimpia näistä tapahtumista on varmaankin Lalli-nimisen talonpojan tekemä piispa Henrikin murha Köyliönjärven jäällä. Tämän tarun todenperäisyys on kuitenkin kyseenalaistettu.¹ Suuri talonpoikaiskapinoiden aika Ruotsin valtakunnassa alkoi 1400-luvulla Kalmarin unionin sisäisten ristiriitojen myötä. Unionikuningas Eerik Pommerilainen oli omapäinen kuningas ja riitautui hansakauppiaiden kanssa, jolloin kaupankäynti vaikeutui. Tämä vahingoitti etenkin Ruotsia, joka oli ollut vilkkaissa kauppasuhteissa Lyypekin kanssa. Tämä herätti yhdessä muutenkin kaukaiseksi koetun Etelä-Jyllannin sotien kanssa katkeruutta Ruotsissa kaikissa kansankerroksissa. 1430-luvulla Ruotsin puolella nousevat ylimystön ja talonpoikien kapinaliikkeet eivät juuri vaikuttaneet Suomessa. Yhteiskunnallisesti kuningas Eerik Pommerilaisen kaudella kuitenkin myös Suomen talollisten olosuhteet kävivät heikommiksi. Veronkannossa oli lisätty rahaverojen osuutta ja tilan tuotteiden vaihtohintoja muutettiin entistä epäedullisimmiksi. Samanaikaisesti rälssimiesten valta yhteiskunnassa ja maanomistuksessa kasvoivat. Tunnetuin suomalainen kapina aikakaudella oli Ylä-Satakunnassa vuonna 1439 puhjennut niin kutsuttu Davidin kapina, joka kohdistui Viikin kartanoon. Vuoden 1435 syksyllä piispa Maunu Tavast ja Krister Nilsson saapuivat Ruotsiin, jossa järjestetyissä neuvotteluissa he vaikuttivat Engelbrekt Engelbrektinpojan kapinana tunnetun liikkeen johtajien syrjäyttämiseen ja kompromissin aikaansaamisen. Drotsiksi tuli Krister Nilsson ja marskiksi nousi Kaarle Knuutinpoika Bonde. Ensiksi mainitun palattua saman vuoden syksyllä Suomeen alkoi kapinaliikehdintä Ruotsissa jälleen. Lopulta kuningas erotettiin vuonna 1439, minkä jälkeen Ruotsia hallitsi aristokraattien valtaneuvosto. Se koostui piispoista ja johtavista ylimyksistä. Tästä joukosta mahtavimmaksi nousi Kaarle Knuutinpoika, joka valittiin 1438 valtionhoitajaksi. Kustaa Vaasan aika Kustaa Vaasa vakiinnutti valtaansa muun muassa perustamalla lähes feodaalisia herttuakuntia Suomeen, Itä-Götanmaalle ja Södermanlandiin. Herttuakuntien tarkoituksena oli lujittaa kuninkaan asemaa aikaisemmin itsenäisen aatelin kustannuksella. Kustaa Vaasa myös aloitti uskonpuhdistuksen valtakunnan alueella Västeråsin valtiopäivillä ja rajoitti kirkon taloudellista ja poliittista valtaa.² Suomen asema valtakunnan rajamaana ja ulkopoliittisen jännitteen lisääntyminen Ruotsin valtakunnan ja Venäjän välillä 1500-luvun puolenvälin aikoihin lisäsi tarvetta sotajoukkojen tehokkaalle keräämiselle, joka puolestaan nosti talonpoikien verorasitusta. Samanaikaisesti myös uuden hallitsijakeskeisen valtajärjestelmän ylläpito vaati lisää verotuloja. Nämä johtivat valtakunnan veronkantojärjestelmän perinpohjaiseen uudistamiseen. Suomessa verojärjestelmän uudistaminen alkoi vuonna 1538, jolloin kuningas antoi käskyn, jonka mukaan "jokainen, rikas ja samalla tavoin kuin köyhäkin maksaisi kruunulle veroa jokaisesta koukun maasta, niin että siinä suhteessa ei toinen olisi toista vapaampi". Verouudistukseen kuului myös joidenkin aatelisten läänityksien peruuttamisia ja näillä toimilla Suomen verotulojen on arvioitu kaksinkertaistuneen. Talonpoikien keskimääräinen viljavero oli noin 1/6 vuotuisesta nettosadosta, mikä huonoina vuosina saattoi merkitä perheen vajoamista toimeentulorajan alapuolelle.² Uudistusten nostama vastarinta Nopeasti toteutetut suuret hallinnolliset uudistukset aiheuttivat vastustusta. Kirkon aseman rajoittaminen nosti talonpojat kapinaan Taalainmaalla 1520- ja 1530-luvuilla. Suurin ja merkittävin kapinaliike oli Nils Dacken johtama kapina Smålannissa vuonna 1542, joka pyrki toteuttamaan myös aktiivista ulkopolitiikkaa. Kapina kukistettiin kuitenkin lopulta väkivalloin ja rajoittamalla alueen kaupankäyntiä. ² Verotuksen kiristymisestä johtunut samansuuntainen kapina alkoi myös Maunu Pekanpoika Nyrhin johdolla Lappeen kihlakunnassa 1550-luvulla, kun kruunun kestitys- ja kinkerijärjestelmä vaati talonpojilta aikaisempaa laajempaa virkamiesten kyyditys- ja majoitusvelvoitetta. Kapinallisten viha kohdistui pääsääntöisesti lähimpiin paikallisiin viranomaisiin kuten kihlakunnantuomariin ja voutiin. Epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeen kuningas viranomaisten valistuksen vuoksi nuhteli ankarasti talonpojille ja lopulta laamanni Henrik Klaunpoika Horn ja Olavinlinnan isäntä Kustaa Fincke vangitsivat kapinan johtajat. Kapina tyrehtyi lopulta johtajien teloituksen jälkeen.² Kuninkaan vallan kasvusta johtunutta kapinamielialaa ilmeni aikakaudella myös aateliston piirissä. 1530-luvun lopulla puhkesi Länsi-Göötanmaalla "herrojen kapina", johon osallistui alueen varakkaita maanviljelijöitä ja rälssimiehiä. Erityisen laajasti aateliston omavaltaisuus ilmeni Suomessa, jonka aatelisto oli etäisyyden vuoksi tarkimman valvonnan ulkopuolella. 1550-luvun puolivälissä se joutui Kustaa Vaasan ankaran nuhtelun kohteeksi lukuisista väärinkäytöksistä niin sanotun Jaakko Teitin valituksen muodossa.² Rappasota Juhana III:n kuningaskaudella rajakahakat Käkisalmen läänin rajalla johtivat jälleen uuteen sotaan Venäjää vastaan (1570-1595), joka tunnetaan "25-vuotisen sodan" ja "rappasodan" nimillä. Pääosin kyse oli raa'asta, molemminpuolisesta sissisodasta. Alkuvaiheissa sodankäynti oli kuitenkin organisoitua ja 1573-1577 Suomen rintamalla elettiin aselevon aikaa. Vuosikymmenen puolessa välissä alkoivat kuitenkin talonpoikaiset kahinoinnit: karjalaiset hyökkäsivät Oulujärven ja Iijoen suunalle, Etelä-Suomesta lähdettiin Suomenlahden tuolle puolen. Sota asetti Suomen hallinnolle suuria haasteita ja rajaseutujen väestö kantoi suurimman taakan sodan rasituksista. Talonpoikia koetteli muun muassa jatkuvat väenotot ja apuverot, lisääntyneet kyyditys- ja majoitusvelvoitteet sekä sotaväen majoitusrasitus, jota kutsuttiin linnaleiriksi. Sodan aikana talonpoikien asema kurjistui ja osa tiloista autioitui pysyvästi ja osa joutui aatelin omistukseen. Talonpoikien tilanteen heiketessä aateliston asema sen sijaan parani, mikä myöhemmin johti laajoihin väkivaltaisuuksiin.² Sotaväen vastaiset paikalliskapinat ja nuijasota Pääartikkeli: Nuijasota Sotavuosien aikana, erityisesti 1590-luvulla alkoi jo esiintyä alueellisia talonpoikaiskapinoita muun muassa Marttilassa, Huittisissa, Loimaalla, Halikossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Rautalammilla. Rautalammilla vuosina 1592–1592 raskaiden sotaväen pakko-ottojen vuoksi noussut kapina oli näistä suurimittaisin. Rappasodan päätyttyä eivät sotarasitukset kaikilta osin poistuneetkaan talonpoikien odotusten vastaisesti ja ärtymys lisääntyi heidän keskuudessaan. Syypääksi rasituksiin koettiin Klaus Fleming.² Nuijasota syntyi Ruotsin valtataisteluiden ja Suomen kiristyvien säätyvastakohtaisuuksien, sekä pitkällisen Venäjän sodan aiheuttaman väsymysreaktion takia. Sigismund, joka oli jo vuodesta 1587 ollut Puolan vaalikuningas, peri Ruotsin kuninkuuden isänsä Juhana III:n kuoltua 1592. Sigismund kuitenkin vietti aikaansa Puolassa, jolloin Ruotsissa käytännön valtaa pitivät valtaneuvosto ja Sigismundin setä (Juhanan nuorempi veli) Kaarle-herttua. Uskonpuhdistusta kannattaneen Kaarle-herttuan ja katolisen Sigismundin välille ilmaantui varsin pian erimielisyyksiä. Valtakamppailun yhteydessä suomalaiset talonpojat liittoutuivat Kaarle-herttuan kanssa, joka Söderköpingin valtiopäivillä suhtautunut suopeasti linnaleiri-järjestelmän purkamiseen ja antanut ymmärtää lopettavansa Klaus Flemingin vallan Suomessa. Pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 1596–1597. Nuijasota päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut talonpojat. Nuijasodassa kuoli 2 500–3 000 talonpoikaa.² Myöhemmät talonpoikaiskapinat Nuijasodan jälkeen Ruotsin valtakunnassa esiintyi paikallisempia talonpoikaislevottomuuksia. Ruotsissa puhkesi 1650-luvulla ns. aamutähtikapina (morgonstjärnupproret). Skånessa talonpojat kävivät kiivasta sissisotaa ruotsalaisia miehittäjiä vastaan 1670-luvulla. Pohjois-Karjalassa esiintyi vuosina 1696–1697 nälkäkapinaksi luonnehdittua liikehdintää. Verilöylyyn päättynyt Taalainmaan talonpoikien marssi Tukholmaan vuonna 1742 (stora daldanset eli "suuri taalalaistanssi") oli viimeinen vallanpitäjiä vastaan suunnattu aseellinen kansannousu Ruotsin valtakunnassa. Sääty-yhteiskunnan jännitteet säilyivät tämän jälkeenkin, mutta laajoja väkivaltaisuuksia ei enää puhjennut Lähteet [1] Piispa Henrik - totta vai tarua? [2] Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0. Kirjallisuutta - Katajala, Kimmo: Suomalainen kapina: Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150–1800). Historiallisia tutkimuksia 212. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-306-5. - Peter Reinholdsson: Uppror eller resningar? Samhällsorganisation och konflikt i senmedeltidens Sverige. Uppsala universitet / Acta Universitatis Upsaliensis, 1998. - Ylikangas, Heikki: Nuijasota. 3. ajanmukaistettu painos. Helsingissä: Otava, 1996 (6. painos 2005). ISBN 951-1-14253-4. Tidemannus de Cume Tidemannus de Cume (suom. Kokemäen Tidemannus, ruots. Tideman av Kumo¹ , k. 8. kesäkuuta 1318) oli Kokemäenjokilaaksossa 1200–1300-lukujen vaihteessa vaikuttanut saksalaissukuinen hansakauppias. Hänen hautakiveään säilytetään nykyään Ulvilan Pyhän Olavin kirkon asehuoneessa. Se on yksi Suomen vanhimmista henkilönimellä varustetuista hautamuistomerkeistä. Esimerkiksi Suomen vanhimpina pidetyt, 1200-luvun alkupuolelta peräisin olevat Raision kirkon hautakivet eivät sisällä nimiä.² Tidemannus Tidemannus de Cumen nimen loppuosa sisältää Kokemäen pitäjästä keskiajalla käytetyn Kumo-nimityksen latinankielisen muodon. Hautakivi on yhdessä 1200-luvun lopulta peräisin olevan Pyhän Henrikin legendan kanssa vanhin tunnettu lähde, jossa Kokemäen pitäjän nimi esiintyy. Tidemannuksen taustoista ei ole tarkkaa tietoa, mutta hänen kutsumisensa kokemäkiläiseksi osoittaa Tidemannuksen asettuneen vakituisesti asumaan seudulle. Erään teorian mukaan hän saattaisi olla Gotlannista 1200-luvulla Ulvilaan saapuneita saksalaisia kauppiaita. Tidemannus on todennäköisesti haudattu Ulvilan Liikistössä sijainneelle hautausmaalle. Muistokivi on myöhemmin siirretty Ulvilan kirkkoon ja sitä on saatettu käyttää esimerkiksi kynnys- tai porraskivenä.³ Hautakivi Tidemannuksen hautakivi on kalkkikivestä valmistettu suorakulmainen kivi, joka on todennäköisesti peräisin Gotlannista. Sen keskelle on kaiverrettu vaakunakilpi ja puumerkki, joka esittää kummulla olevaa ristiä. Kiven reunaa kiertää latinankielinen teksti: Anno Domini MCCCXVIII V feria ante pentecosten obiit Tidemanus de Cume, cuius anima viuat in eternam pacem. Amen. (Herran vuonna 1318, perjantaina ennen helluntaita kuoli Kokemäen Tidemannus, jonka sielu eläköön ikuisessa rauhassa. Amen.) ¹ ³ Ulvilan keskiaikaisen kirkon asehuoneessa on myös useita muita vanhoja hautakiviä. Niistä vanhimpia ovat Tidemannus de Cumen ohella itämerensaksalaisten kauppiaiden Herbordus Wiperenvorden (k. 1313) ja Arnoldus Stolten (k. 1346) kivet. Kokonaisten lisäksi on useita hajonneita kappaleita, joita on käytetty kirkon rakennusmateriaalina.³ Lähteet [1] Diplomatarium Fennicum –tietokanta Viitattu 15.9.2013. [2] Jari Näränen: "Vanhoja hautakiviä Raision kirkossa" Arkeologia NYT!, 2/2005. Viitattu 15.9.2013. [3] Salminen, Tapio: Joki ja sen väki - Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 49–50, 165. Jyväskylä: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-0-6. Eerik Akselinpoika Tott Eerik Akselinpoika Tott, ruots. Erik Axelsson Tott, (synt. 1415 Skånessa, k. 1481 Viipurin linnassa), valtaneuvos, toimi Ruotsin valtiohoitajana vuonna 1457 Jöns Pentinpoika Oxenstierna kanssa kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonden ollessa syrjäytettynä ja yksin vuosina 1466–1467. Eerik Akselinpoika tuli jo nuorena Ruotsiin ja nautti kuninkaan (Kaarle Knuutinpoika) suosiosta, minkä vuoksi hän sai Turun linnaläänin läänityksekseen 1450 ja pian sen jälkeen Nyköpingin linnaläänin. Kuitenkin Eerik Akselinpoika siirtyi tanskalaispuolueen kannattajaksi. Eerik Akselinpoika Tott johti yhdessä Jöns Pentinpoika Oxenstiernan kanssa kapinaa kuningas Kaarle Knuutinpoikaa vastaan vuonna 1457, minkä johdosta heistä tuli valtionhoitajia lyhytaikaisesti ennen Kristian I:n valtaannousua. 1467 Eerik Akselinpoika siirtyi Suomeen, jossa hän hallinnoi suuria alueita Viipurin käskynhaltijana. Tott aloitti Olavinlinnan rakennustyöt vuonna 1475. Savonlinnassa on myös hänen mukaansa nimetty hotelli Tott, joka toimii nykyisin talvisin opiskelija-asuntolana. Savonlinnassa on myös Tottinkatu joka alkaa torilta satamaa pitkin kiertäen Viiskulmaan. Tuna (Suomi) Tuna on Snappertunassa Raaseporin linnan lähistöllä vanhan rantaviivan tuntumassa sijainnut keskiaikainen kauppapaikka.¹ Karjaan seudulla elävän perimätiedon lisäksi Tunan olemassaolosta kertoo muun muassa Karjaan kirkossa säilytetty hautakivi vuodelta 1414. Kyseinen hautakivi on kuulunut "porvari" Tuomaksen vaimolle Katariinalle ² , mikä viittaa kaupunkimaisia piirteitä omanneeseen asutukseen. Myös joissakin 1500-luvun lähteissä tavataan maininta muinaisesta Raaseporin kauppapaikasta.³ Kaupunkioikeuksia tämä kauppapaikka ei kuitenkaan koskaan saanut. Museovirasto on suorittanut paikalla kaivauksia pyrkimyksenä tuoda päivänvaloon todisteita tästä muinaisesta kauppapaikasta. Lähteet - Drake Knut: Raasepori. Tammisaari: Raseborgs Gille r.f., 2010. ISBN 952-90-6693-7. Viitteet [1] Museovirasto. Raasepori. Luettu 27.4.2008. [2] Drake Knut, Raasepori, sivu 25 [3] Vuorela, Juha. Tunan kaupunki?. Luettu 27.4.2008. [4] MTV3: Tunan kaupunkia ryhdytään kaivamaan esiin. Luettu 27.4.2008. Turun maaoikeus Turun maaoikeus eli maanoikeus (ruots. landsrätten) oli 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa toiminut Suomen ylin tuomioistuin. Tuomioistuimen perustaminen Tuomioistuimen perusti vuonna 1407 Turkuun Ruotsin kuningas Eerik XIII Pommerilainen. Kuningas vieraili Suomessa 1407 ja teki aloitteen maanoikeuden perustamiseksi. Se mainitaan lähteissä ensi kerran 1411 ja se sai lopullisen muotonsa 1435. Kuningas antoi 1414 maanoikeudelle oikeuden ratkaista kuninkaalle kuuluneet oikeus- ja valitusasiat. Oikeuden toiminta ilmeisesti keskeytyi, sillä sen ratkaisuista ei ole tietoja vuosilta 1417–1433. Kuningas antoi 1435 perustamiskirjeen, johon sisältyi määräykset maanoikeuden kokoonpanosta ja toimivallasta. Ajan oikeuskäsityksen mukaan ylin tuomiovalta oli kuninkaalla. Koska Eerik Pommerilaisen hovi sijaitsi Tanskassa, olisi muutoksenhaku alioikeuden päätökseen ollut suomalaisille erityisen hankalaa. Maaoikeuden luonne Turun maaoikeus oli pysyvä tuomioistuin ja poikkesi Maunu Eerikinpojan maanlaissa määritellyistä satunnaisesti kokoontuvista kuninkaankäräjistä, joille myös oli suotu oikaisuvaltaa. Vuonna 1435 tarkennettiin maaoikeutta koskevaa sääntöä: jäseninä tuli olla Turun piispan lisäksi myös Turun tuomiokapitulin jäsen, Suomen valtaneuvokset, laamannit ja kihlakunnantuomarit. Lisäksi Turun maaoikeuden kokoonpanoon kuului kuninkaankäräjien tapaan 12-miehinen kuninkaan lautakunta.¹ Maanoikeus kokoontui yleensä Turussa aluksi vuosittain, myöhemmin harvemmin. 1400-luvun loppua kohden maaoikeuden asema muuttui alisteisemmaksi kuninkaalle ja se kokoontuikin ainoastaan tämän käydessä Turussa. 1500-luvun alkuvuosien jälkeen ei Turun maaoikeudesta ole mainintoja säilyneissä asiakirjoissa. Ennen seuraavan pysyvän valitusasteen eli Turun hovioikeuden perustamista vuonna 1623 ylimpänä asteena Suomessa toimivat erilaiset lyhytaikaiset kuninkaan valtuuttamat tuomioistuimet. Yhteistä näille oli, että niiden toimialueena oli koko Ruotsin valtakunta ja että ne tarvittaessa matkustivat valitusastetta tarvitseville paikkakunnille.² Toisin kuin nykyisissä kiinteistöasioihin keskittyvissä maaoikeuksissa, Turun maaoikeudessa ratkottiin kaikki rikos- ja riita-asiat. Maaoikeus sai käsitellä vain kihlakunnantuomarin ja laamannin ratkaisemia tapauksia sekä piispaa, laamanneja ja vouteja koskevia valituksia. Turun maaoikeudesta on viimeinen maininta vuodelta 1504. Lähteet - Hemmer, Ragnar: Suomen oikeushistorian oppikirja I. Porvoo: WSOY, 1968. - Otavan iso tietosanakirja, Otava 1963 - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1963 - Facta 2001, WSOY 1984 - Tapio Salminen: Suomen linnojen ja voutikuntien hallinto vuosina 1412–1448 Viitteet [1] Hemmer, s. 142–143. [2] Hemmer, s. 143–146. Turun tuomiokirkon Mustakirja Turun tuomiokirkon Mustakirja (Registrum ecclesiae Aboensis) on Suomen keskiajan historian tärkein lähdeteos. Se on kopiokirja, johon on koottu jäljennöksiä lähinnä Turun tuomiokirkkoon ja sen omistamiin tiloihin liittyvistä asiakirjoista. Asiakirjat ovat vuosilta 1229–1515, ja niitä on 727 kappaletta. Mustankirjan on arveltu syntyneen Maunu Särkilahden tuomiorovastikaudellaan vuonna 1474 aloittaman kansliauudistuksen seurauksena. Kopiointityö palveli ensi sijassa käytännön tarpeita, mutta sen tarkoituksena oli kuitenkin myös historiankirjoituksen edistäminen. Mustankirjan alussa on paavi Benedictus XII:n vuonna 1340 kirjoittama kirje, jossa hän julistaa pannaan joukon sääksmäkeläisiä talonpoikia, jotka olivat kieltäytyneet maksamasta ylimääräisiä oravannahkoja verona. Mustakirja julkaistiin Reinhold Hausenin toimittamana vuonna 1890. Siitä on otettu uusintapainos vuonna 1996. Julkaistuja laitoksia - Reinhold Hausen (toimittaja): Registrum ecclesiae Aboensis eller Åbo domkyrkas Svartbok med tillägg ur Skoklosters codex Aboensis. Helsingfors: Kansallisarkisto, 1890. (8) XXXIII. (ruotsiksi) - Registrum Ecclesiae Aboensis eller Åbo Domkyrkas Svartbok. Art House, 1996. ISBN 951-884-179-9. Lähteet - Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitos: Suomen kirkkohistorian tärkeimmät painetut lähdesarjat - Turun arkkihiippakunta: Maunu III Särkilahti - Luomanen, Petri (toim.): Osa "Kirkkohistoria" teoksessa Teologia - johdatus tutkimukseen. Edita, Helsinki, 2001. ISBN 951-37-3456-0. Kirjallisuutta - Gardberg C. J.; Heininen Simo; Welin P. O.: Kansallispyhäkkö. Turun tuomiokirkko 1300-2000. Helsinki 2000. Katso myös - Codex Aboensis - Graduale Aboense - Manuale Aboense - Missale Aboense - Palmsköldin katkelma Täysvero Täysvero (ruots. fullskatt) on keskiajalla ja uuden ajan alussa käytössä ollut veroyksikkö Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa, Porvoon läänissä, Savossa ja Karjalassa. Länsi-Suomessa se tarkoitti alun perin normaalia taloa. Veronmaksukyvyltään heikommat talot olivat puoliveroja. Varsinais-Suomessa täysvero tarkoitti suunnilleen samaa kuin miesluku. Muualla Suomessa täysveron perustana oli maan arviointi. Savossa viiden tai useamman veronahan taloa pidettiin täysverona ja pienempiä taloja puoliverona.¹ ² Lähteet [1] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Uisko Uisko on vanha purjeellisen ja soudettavan veneen nimitys. Se on kevytrakenteinen ja tehty useasta laitalaudasta. Sitä voitiin vetää kannasten yli.¹ Uiskon varhaisin kirjallinen maininta löytyy Ruotsin vanhimmasta kirjallisesta teoksesta, 1300-luvun alussa kirjoitetusta Eerikinkronikasta, johon se on lainattu suomen kielestä. Kronikassa Uiskot mainitaan Karjalaisten veneinä.² Myös1500-luvun alusta löytyy kirjallinen maininta wisko-tyypin veneistä. Sana on lainautunut myös venäjään jostakin itämerensuomalaisesta kielestä.lähde? Sana uisko on eräs muoto sanasta lisko, joka on tarkoittanut mm. käärmettä ja matelijaa. Viroksi uss tarkoittaa käärmettä. Laiva on ehkä samaistettu käärmeeseen ja siksi nimetty sen mukaan. Tallennetussa kansanrunoudessa sana uisko esiintyy kirjain kirjaimelta tässä asussa vain harvoin, ja silloinkin se tarkoittaa käärmettä. Myös viikingit kutsuivat laivojaan käärmettä tarkoittavalla sanalla.lähde? Katso myös - Luettelo vanhoista suomalaisista laivojen nimityksistä Lähteet [1] WSOY Iso tietosanakirja 10, s. 15, WSOY 1997 ISBN 951-0-20163-4 [2] Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 104, säe 1511. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013. Aiheesta muualla - Jalo Kaliman artikkeli Virittäjä-lehdessä (1940) käsittelee Uskali-nimeä Unionikirje Unionikirje (ruots. unionsbrevet) oli kuningatar Margareetan 13. heinäkuuta 1397 laatima Kalmarin unionin perustamissopimus. Sen tarkoituksena oli sitoa Pohjoismaat tiukemmin yhteen kuin pelkän personaaliunionin kautta, mikä oli syntynyt Eerik XIII Pommerilaisen tultua kruunatuksi kuninkaaksi 17. kesäkuuta 1397 pohjoismaisessa herrainkokouksessa.¹ Unionikirjeessä Tanskan, Ruotsin ja Norjan piispat, papisto, ritarit, asemiehet ja yhteinen rahvas sopivat edustajiensa välityksellä unionin säilyttämisestä ikuisesti. Kuninkaan valintatavasta sovittiin, että jos Eerik ei jättäisi jälkeensä poikia, tapahtuisi yhteinen vapaa vaali. Ruotsin neuvottelijoiden toivomuksesta kirjeeseen tuli maininta, että kuninkaan tuli hallita kutakin maata sen omien lakien mukaisesti.¹ Unionikirjeessä ei ole eri osapuolten allekirjoituksia, vaan heidän sinettinsä, koska asia jätettiin eri valtakuntien säätyjen vahvistettavaksi. Vahvistuksia ei koskaan tehty, koska Margareeta ei halunnut omalta puoleltaan sitoutua sen määräyksiin. Seurauksena oli Tanskan johtoasema unionissa ja Ruotsin aseman heikentyminen.¹ Lähteet [1] Seppo Suvanto: Keskiaika, s. 133-135. Teoksessa Suomen historia 2. Keskiaika: Uuden ajan alku. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4. Vanha viha Vanha viha tarkoittaa Ruotsin ja Moskovan ruhtinaskunnan välistä sotaa, joka käytiin 1495–1497. Sota liittyi Ruotsin ja Venäjän rajaerimielisyyksiin sekä Ruotsin ja Tanskan kiistaan Kalmarin unionin säilymisestä. Sodan aikana Suomea, varsinkin Hämettä ja Savoa, hävitettiin pahasti. Sota ei johtanut rajamuutoksiin. Nimitystä vanha viha on toisinaan käytetty myös vuosien 1570–1595 Ruotsin ja Venäjän välisestä 25-vuotisesta sodasta, mutta sen yleisempi nimitys on pitkä viha. Sodan pääpiirteet Kalmarin unionin lähestyessä loppuaan tilanne Suomen itärajalla alkoi kärjistyä. Moskovan ruhtinaskunta alkoi kiinnittää huomiota suomalaiseen asutukseen, joka oli siirtynyt yli Pähkinäsaaren rauhassa sovittujen rajojen. Moskovasta vaadittiin rajan tarkistamista. Tästä syystä vuonna 1475 alettiin rakentaa Olavinlinnaa ja Viipurin kaupungin muuria parannettiin, jotta raja pystyttäisiin turvaamaan. Ruotsi oli koko Kalmarin unionin ajan jakautunut unionin kannattajiin ja vastustajiin. Vastustajat katsoivat, että unioni tukee Tanskan etuja. Unionin hallitsija Hannu-kuningas liittoutui tämän jälkeen Moskovan kanssa. Tilanne johti sotaan vuonna 1495. Venäläiset piirittivät Viipurin, joka puolustautui menestyksekkäästi Knut Possen johdolla¹ . Venäläisten perääntymiseen liittyy tarina Viipurin pamauksesta. Myös Pietari Kylliäisen puolustaman Olavinlinnan piiritys epäonnistui. Alkuvuodesta 1496 venäläinen hyökkäysosasto, jonka miesvahvuudeksi mainitaan 200 ratsumiestä, kuitenkin tunkeutui Savon kautta Hämeeseen ² , teki hävitystyötä polttaen muun muassa Hattulan kirkon ja peräytyi ennen kuin Turusta lähetetyt joukot tavoittivat sen. Lähteet - Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja I. Porvoo: Suomen tiedeakatemia 1949. - Vuolenkosken verkkosivu Viitteet [1] Korhonen 1949, s. 265. [2] http://www.vuolenkoski.fi/fi/kyla/kylanhistoria Verokunta Verokunta (ruots. bol) oli hallintopitäjän osa, jonka asukkaat yhdessä suorittivat tietyn veromäärän. Nimitystä käytettiin Suomessa ja Ruotsissa keskiajalta 1500-luvulle. Verokunnan koko vaihteli niin, että joskus koko pitäjä muodosti yhden verokunnan, toisissa pitäjissä taas saattoi olla 2–6, jopa 20, verokuntaa.¹ ² Jokaisessa verokunnassa oli oma talonpoika, joka toimi verokuntamiehenä eli lukumiehenä. Hän keräsi veroparselit ja toimitti ne voudille. Kaarle IX lakkautti verokuntamiesjärjestelmän 1602, mutta näitä miehiä käytettiin monin paikoin sen jälkeenkin. Erilaisilla verokunnilla oli omat nimityksensä. Sellaisia olivat - bol - kolmanneskunta - markkakunta - nautakunta - neljänneskunta Kun jostakin verokunnasta tiloja autioitui tai joutui kirkollisen tai maallisen rälssin alaiseksi, joutuivat toiset maksamaan suuremman osan verosta. Tällaisen epätasa-arvon poistaminen oli tärkeää kruunulle ja talonpojille, siksi verokuntia pyrittiin pitämään tasaväkisinä tekemällä tilojen siirtoja verokunnasta toiseen ja laskemalla veroja uudelleen. Vuoden 1436 verouudistuksessa rälssi poistettiin veromaan joukosta sekä tasoitettiin savut ja koukut pitäjien kesken.³ Lähteet [1] Iso tietosanakirja, Otava 1939 [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1966 [3] Väinö Voionmaa: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia, WSOY 1912 s. 38–39 Veromarkka Veromarkka (ruots. skattmark) on vanha verotusyksikkö. Laivastoasevelvollisuus eli ledung muutettiin keskiajalla tavalliseksi verorasitukseksi, jotta verotus kohdistuisi tasaisemmin väestöön. Tämän vuoksi maan arvoa alettiin arvioida hopeamarkkoina aluksi Tanskassa ja 1200-luvulla monin paikoin Ruotsissa. Ruotsissa 24 markan arvoiseksi arvioidulta tilalta oli maksettava veroa vuosittain 1/24 eli yksi markka. Yhden markan arvoisen tilan maanvuokra oli yksi äyrityinen eli 1/24 maan pääoma-arvosta. Aikojen saatossa tilojen arvot muuttuivat, mutta verotusarvot pysyivät maatilojen kameraalisen suuruuden mittoina. Yksi veromarkka vastasi 1/4 vanhaa manttaalia.¹ ² Veromarkka esiintyy Ahvenanmaan asiakirjoissa ensi kerran 1376 nimellä markanvero (markskatt), jolla tarkoitettiin maatilan kaikkien tiluksien, peltojen, niittyjen, laitumien, rakennusten, kalavesien ja etujen arvoa. Se ei siis ollut maksettavan veron suuruus, vaan pääoman arvo, jolta vero maksettiin. Myös Varsinais-Suomessa ja Raaseporin läänissä veromarkka mainitaan jo varhemmalla keskiajalla.Täälläkin se tarkoitti samaa asiaa kuin Ahvenanmaalla. Veromarkka oli käytössä koko Suomessa ainakin 1400- ja 1500-luvuilla.³ Lähteet [1] Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1919 [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1966 [3] Väinö Voionmaa: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia, WSOY 1912 s. 107–117, 148–149 ja 168–169 Veroyksikkö Veroyksikkö on luku, mitta, paino tai muu tarkasti määrättävissä oleva seikka, jonka perusteella pystytään ilmaisemaan veronkohteen suuruus. Veronkohde on hyödyke tai taloudellinen toimi, josta veroa määrätään maksettavaksi. Veronkohteita ovat esimerkiksi tietynlainen tulo tai kulutus. Veroyksikkönä voi olla esimerkiksi tuloverossa jokin rahamäärä tai maaverossa hehtaari.¹ Suomessa ja Ruotsissa käytössä olleita historiallisia veroyksikköjä on monenlaisia. Jo erätalouden aikana Savossa oli veroyksikkönä orava eli veronahka. Laajalti käytössä on ollut kyntövälineestä nimensä saanut aatra eli koukku, joka alkuaan tarkoitti peltoalaa, joka tarvittiin yhden perheen elatukseen. Se kyettiin muokkaamaan yhdellä auralla. Veroyksikkönä on käytetty myös normaalitaloa (savu, täysvero), maan rahallista arvoa (veromarkka), kylvöalaa (panninmaa) tai talonpoikien lukumäärää (manttaali eli miesluku).² ³ Uudesta verosta määrättäessä otettiin käyttöön uusi veroyksikkö, joka tarkoitti sen hetkistä täystilaa. Näin syntyi monta kerrostumaa veroyksiköitä ja verolukuja. Suomen eri maakunnissa oli uudelle ajalle tultaessa käytössä erinimisiä veroyksiköitä. Samassakin maakunnassa eri verot saattoivat perustua eri veroyksikköön. Manttaalista kehittyi 1600-luvulta lähtien muita tärkeämpi veroyksikkö. Sen mukaan suoritettiin suurin osa manttaaliverosta ja tilalukuverosta sekä yleisistä rasituksista. Se oli myös kyläosuuden jakoperuste. Suomessa maavero lakkautettiin 1925 ja sen jälkeen enää manttaalilla on ollut merkitystä.² ³ Lähteet [1] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966, hakusanat veroyksikkö ja veronkohde. [2] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, hakusana veroluku. [3] Uusi tietosanakirja, hakusana veroluku. Viipurin pamaus Viipurin pamaus on kansantarinan mukaan suuri räjähdys, joka 30. marraskuuta 1495 käänsi pakosalle Venäjän sotaväen, joka oli juuri valloittamaisillaan Viipurin. Kansantarinoiden mukaan puolustusta johtanut Knut Posse olisi aikaansaanut Viipurin pamauksen jonkinlaisella räjähtävällä seoksella. Joidenkin tarinan variaatioiden mukaan venäläisten pakenemisen olisi aiheuttaut taivaalla nähty valoilmiö, joka olisi muistuttanut Pyhän Andreaan ristiä (X:n muotoinen). Tämä on tyypillinen pyhimyksiin liittyvä keskiaikainen legenda, jollainen liittyy lukuisiin taisteluihin eri puolilla Eurooppaa. Tarinan historiallisuudesta ja tapahtumien täsmällisestä kulusta on erilaisia käsityksiä. Tiedetään, että Venäjän joukot saapuivat vuosien 1495–1497 sodan, vanhan vihan aluksi, syyskuun lopussa 1495, Viipurin edustalle. He alkoivat piirittää muurilla ympäröityä kaupunkia ja linnaa.¹ Suomen puolella sotilaita oli vain muutama tuhat, ja lisää yritettiin värvätä talonpojista. Ensimmäiset hyökkäykset torjuttiin, mutta marraskuun lopulla venäläiset hyökkäsivät kaikella voimallaan kohti kaupunkia, ja taistelu näytti jo menetetyltä. Hyökkääjät olivat onnistuneet tunkeutumaan kaupungin muureille ja miehittämään torneja. Sen jälkeen tapahtui jotain, joka sai venäläiset vetäytymään. Ruuti tunnettiin ja erilaiset ampuma-aseet olivat kuuluneet sodan molempien puolien arsenaaliin jo pitkään. Yhden tarinan mukaan Viipurin linnan komentaja Knut Posse asetutti ruutimiinan tai terva- ja pikitynnyreitä yhden tornin alle ja räjäytti sen ilmaan. Räjähdyksestä selvinneet venäläiset eivät tajunneet, mitä oli tapahtunut ja pakenivat kauhuissaan. Toisen tarinan mukaan venäläiset pakenivat, koska he pelästyivät pimeälle taivaalle ilmestynyttä valoilmiötä. Päivä kolmaskymmenes marraskuuta oli Pyhän Andreaan päivä, ja he luulivat valoilmiötä Andreaan ristiksi.¹ He luulivat pyhimyksen suojelevan kaupunkia ja lopettivat hyökkäyksen. Nykypäiviin asti säilynyttä, tarinan toistavaa materiaalia on tuotettu jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Olaus Magnus on kuvannut vuonna 1539 Carta marinassa Viipurin kohdalle pyöreään torniin suuren räjähdyksen.¹ ² Viipurin pamauksesta kertoo muun muassa kalevalamittainen kansanruno. Lähteet [1] Cardberg, C. J.: Kivestä ja puusta, s. 47–48. Otava, 2002. [2] Pulma, Panu: Myyteille kyytiä! Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty (Maksullinen linkki, HS-arkisto) Helsingin Sanomat. 20.2.2005. Viitattu 8.2.2015. Vitaaliveljet Vitaaliveljiksi (vitaliaaneiksi) kutsutaan 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun Itämerellä ja Pohjanmerellä vaikuttanutta merirosvojen ja kaappareiden löyhää kokonaisuutta. Kyse oli enemmän tai vähemmän löyhästi toistensa kanssa tekemisissä olleista saksalaisista aatelismiehistä tai porvareista, jotka olivat hankkineet laivoja itselleen ja rosvosivat miehineen laivoja kuninkaiden nimissä. Vitaaliveljet sanoivat olevansa "Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia". Heitä oli enimmillään yhteensä parisen tuhatta, ja he pystyivät varustamaan noin sata laivaa. Tärkeä keskuspaikka oli Gotlanti, mutta 1300-luvun lopulla vitaaliveljiä majaili myös Suomen rannikon linnoissa ja saaristossa. Vitaaliveljet ryöstelivät laivoja pääasiassa Tanskan salmien ja Ahvenanmeren välisellä alueella. Tiedossa on useita dokumentoituja tapauksia kaappauksista ja ryöstöistä, jopa kaupunkien ryöstelystä¹ . Vitaaliveljien toiminta loppui Itämeren kaupankäynnin kasvaessa, kun kauppalaivat aseistettiin vahvemmin ja alukset alkoivat liikkua suuremmissa saattueissa. Vitaaliveljeskunnan historia Vitaaliveljien toiminta alkoi 1300-luvun lopulla Gotlannista käsin Ruotsin kuninkaan Albrekt Mecklenburgilaisen antamien kaapparikirjeiden valtuuttamana. Kun kuningatar Margareetan joukot saartoivat Tukholman, kaapparijoukkiot yhdistyivät murtamaan saartoa ja toimittamaan elintarvikkeita saarrettuihin kaupunkeihin. Tästä tuleekin vitaaliveljien nimitys (latinaa: victualia 'elintarvikkeet'), elintarvikkeiden kuljettamisesta piiritettyyn Tukholmaan Mecklenburgilaisen tukijoiden taistellessa Margareetaa vastaan¹ . Kaappaustoiminnan alku Vitaaliveljet mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1392, kun he kaappasivat kaksi elbingiläistä laivaa. Eritoten vitaaliveljet vainosivat Margareetaa tukeneiden lyypekkiläisten laivoja. Vitaliaanit kaappasivat vuonna 1392 piispa Tordin ja hänet vietiin vangiksi Tukholmaan. Sen seurauksena Albrekt Mecklenburgilainen ja Tukholma julistettiin pannaan. Kaapparikapteeni Hanneksen johdolla vitaliaanit hyökkäsivät Norjan Bergeniin vuoden 1393 kiirastorstaina. Mukana olivat muun muassa vitaliaanikaappareista Klaus Störtebecker, Maister Wigbold ja Godeke Michels koostuva laivasto, jota oli vahvennettu 900 asemiehellä. Norjalaisten alun kiivaasta vastarinnasta huolimatta kaupunki ryöstettiin perin pohjin¹ . Gotlannista vitaaliveljien tukikohta Vuonna 1394 vitaaliveljet ottivat haltuunsa Gotlannin Visbyn, josta tuli heidän tukikohtansa ja pakopaikkansa aina vuoteen 1398 asti, jolloin Saksalaisen ritarikunnan suurmestari Konrad V von Juningen nousi maihin Gotlannissa noin neljän tuhannen asemiehen ja 84 aluksen kanssa. Tämän seurauksena vitaaliveljet pakenivat ja Visby antautui heti. Saksalainen ritarikunta piti Gotlantia hallussaan vuoteen 1408 asti¹ . Margareetan päästyä voitolle valtataistelussa osa vitaliaaneista siirtyi hänen palvelukseensa, mutta enemmistö jatkoi kaapparitoimintaansa. Koska Albrekt Mecklenburgilaisen myöntämät kaapparikirjat eivät olleet enää minkään arvoisia, kaappareista tuli virallisesti merirosvoja¹ . Vitaaliveljien loppu 1400-luvulle tultaessa vitaaliveljien toiminta oli tyrehtynyt tukijoiden ja tukikohtien puutteeseen. Käännekohtana voidaan pitää vuotta 1398, jolloin vitaaliveljet karkotettiin Gotlannista. Tämän jälkeen vitaaliveljien johtajista vain Klaus Störtebecker, Maister Wigbold ja Godeke Michels jatkoivat toimintaansa Pohjanmerellä Friiseinsaarilta 1 500 miehen kanssa¹ . Johtajat saatiin vangittua ja teloitettua parissa vuodessa, joten vitaliaanien olemassaolo lähestyi loppuaan² . Vitaliaanit mainitaan viimeisen kerran 1429, jolloin tällä nimellä kutsuttu ryhmä ryösti ja poltti Bergenin¹ . Lähteet - Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9. - Gosse Philip: The History of Piracy. Mineola, New York: Dover publications, inc, 2007 (org. 1932). ISBN 978-0-486-46183-0. Viitteet [1] Ruusuvuori 2004, s. 40–61 [2] The History of Piracy, Philip Gosse, 2007 (1932) sivut 90-92 Gustaf Fincke Gustaf Gödekenpoika Fincke eli Kustaa Gödikinpoika Fincke (1510-luku – 2. joulukuuta 1566, Kemiö) oli suomalainen hallintomies ja Suomen käskynhaltija 1561–1563. Ensimmäinen maininta hänestä on vuodelta 1531, jolloin hän oli Kustaa Vaasan hovissa. Hän tappoi Kööpenhaminassa 1533 Kristoffer Båk -nimisen miehen ja Kustaa Vaasa pelasti hänet vankilasta maksamalla sadan kultatalarin sakon. Tämä sitoi Fincken Kustaa Vaasan palvelukseen. Vuodesta 1538 lähtien Fincke alkoi saada luottamustehtäviä perehdyttyään Saksasta Ruotsiin kutsuttujen neuvonantajien hallinto-oppeihin. Vuonna 1540 kuningas lähetti hänet Suomeen palauttamaan sotaväen järjestykseen ja maksamaan sen palkat. Hänet nimitettiin 1542 yhdeksi Tukholman linnan päälliköistä juuri Dacken kapinan aikoihin. Palkkiokseen hän sai läänityksen Varsinais-Suomesta Uudenkirkon pitäjästä. Vuonna 1545 Fincke avioitui Märta Stenintytär Illen kanssa ja muutti Suomeen. Samana vuonna hänet nimitettiin Viipurin linnan päällikön Måns Nilsinpojan apulaiseksi, jolloin hän pääsi perehtymään Suomen itäosien puolustukseen. Fincke osoittautui kyvykkääksi ja sai 1547 ylennyksen Olavinlinnan päälliköksi. Savon hallinnollisena johtajana hän edisti erämaiden asuttamista ylimpänä organisaattorina. Tavinsalmen asutuksen vakiinnuttua savolaisten uudisasutus suuntautui Oulujärven seudulle sekä Hämeen ja Pohjanmaan takamaille. Erämaiden asuttaminen katkeroitti hämäläisiä ja johti väkivaltaan. Fincke kukisti vastustuksen hankkimalla kuninkaalta Hollolan kihlakunnan tuomarinviran. Vuosien 1555–1557 Venäjän-sodassa hän valvoi menestyksekkäästi maakuntansa turvallisuutta, organisoi hyökkäyksiä Venäjälle ja solmi hallintoalueensa osalta aselevon ennen virallista aselepoa. Syksyllä 1561 Fincke oli muutaman kuukauden Viron käskynhaltijana, mutta saman vuoden lokakuussa hänestä tuli koko Suomen käskynhaltija kuolemaansa saakka. Tämä virka vaati tahdikkuutta, sillä nimityksen myötä Juhana-herttua menetti asemansa herttuakunnassaan. Fincke ja valtaneuvos Bengt Gylta lähetettiin 1563 Venäjälle neuvottelemaan tsaarin hyväksynnästä Ruotsin valloituksille Liivinmaalla. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja Fincke palasi keväällä hoitamaan Suomen käskynhaltijan tointaan. Hän kuoli maatilallaan Kemiössä ja hänet on haudattu Kemiön kirkkoon. Gustaf Fincken poikia olivat Gödik Fincke ja Sten Fincke. Lähteet - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. - Ari-Pekka Palola: / Fincke, Gustaf Gödekenpoika (K 1566) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 12.1.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Gödik Fincke Gödik Gustafinpoika Fincke (n. 1546 Lammi – 1617 Ulvila) oli suomalainen aatelinen ja Savonlinnan linnaläänin käskynhaltija. Fincke vietti suuren osan lapsuuttaan Olavinlinnassa, jonka päällikkönä hänen isänsä Gustaf Fincke toimi 1547–1563. Fincke haavoittui vuonna 1573 Koluveren linnan luona Läänemaalla käydyssä taistelussa, jonka jälkeen hän joutui jättämään asepalveluksen ja siirtymään hallintotehtäviin. Virkaura Vuosina 1580–1581 Fincke oli Suomessa hallintotehtävissä huolehtien sotaväen muonittamisesta. Vuonna 1582 hänet nimitettiin Savonlinnan läänin käskynhaltijaksi. Savolaisten ja Käkisalmen läänin ortodoksien rajakiistat eivät laantuneet aselepojen aikana, vaan Fincke joutui 1595 tarkistamaan rajan kulkua yhdessä kolmen muun hallintomiehen kanssa. Tämäkään ei saanut rajariitoja tyystin loppumaan. Fincke oli kotonaan Lammin Porkkalan kartanossa 1596, kun pohjalaiset aloittivat nuijasodan. Hän kiirehti Savonlinnaan ja joutui toteamaan, kuinka Savossakin innostuttiin nuijamiesten asiasta. Fincke ei vähäisine sotaväkineen pystynyt taltuttamaan kapinoivia savolaisia, vaan pyysi apua Viipurista ja Käkisalmesta. Paikalle saapunut Peter Pauluksenpoika Juustenin johtama apujoukko kukisti kapinalliset ja hoiti teloitukset. Fincke käytti itse voimakeinoja mieluummin mielipiteenmuokkausta ja vannotutti uskollisuudenvaloja Sigismundille. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelussa Fincke toimi varovaisesti. Kaarle-herttuan voitettua Stångebron taistelun vuonna 1598, valtataistelun tulos alkoi näyttää selvältä. Savonlinna oli Sigismundia kannattaneiden kuningasmielisten viimeinen linnake, jonne Gödikin veli Sten Finckekin pakeni. Kaarlen tultua joukkoineen Suomeen vuonna 1599 Gödik luovutti Savonlinnan taisteluitta herttualle ja menetti virkansa. Sten Fincke puolestaan mestattiin Turun verilöylyssä. Kaarle antoi kuitenkin Finckelle hallintotehtäviä jo 1601 ja vuotta myöhemmin hän antoi kuninkaalle uskollisuudenvakuutuksen. Viimeiset elinvuodet Fincken uran loppuvaiheesta ei ole säilynyt paljoakaan tietoja, mutta vuonna 1612 hänen mainitaan olleen iäkäs ja halvaantunut. Fincke eli viimeiset vuotensa Ulvilassa sijainneessa Sunniemen kartanossa. Hänet on haudattu yhdessä puolisonsa Elisabeth Boijen kanssa Ulvilan kirkkoon. Parinkunnan hautapaadet ovat nähtävillä kirkon asehuoneessa.¹ Lähteet - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. - Suomen kansallisbiografia. Viitteet [1] Carita Tulkki: "Ulvilan kirkon ja tapulin restaurointi- ja korjaustyön arkeologinen valvonta 2004-2005" Viitattu 15.9.2013. Sten Fincke Sten Kustaanpoika Fincke (k. 10. marraskuuta 1599) oli Hämeen linnan käskynhaltija. Hänen isänsä oli Suomen käskynhaltija Kustaa Fincke ja veljensä Olavinlinnan käskynhaltija Gödik Fincke. Sten Fincke liittyi Hämeen linnan varusväkeen 1588 ja tuli sen päälliköksi 1594. Vuonna 1597 Fincke sai Kaarle-herttualta käskyn estää Sigismundin kannattajien pääsy linnaan, mutta Fincke liittyikin näihin ja varusti linnaa taisteluun Kaarlea vastaan. Keväällä 1599 suuri osa linnaa tuhoutui ruutiräjähdyksessä ja Fincke pakeni veljensä luo Savonlinnaan. Hän jäi samana vuonna Kaarlen vangiksi Savonlinnassa ja hänet mestattiin Kaarlen käskystä Turun verilöylyssä. Sten Fincken tytär Kaarina (ruots. Karin) oli naimisissa Ivar Arvidinpoika Tavastin kanssa. Kaarle mestautti Kaarinan isän, miehen ja apen. Kaarinaa on pidetty yhtenä Suomen varhaisista naiskirjailijoista, sillä hän kirjoitti 1600-luvulla perusteellisen kuvauksen Kaarlen toisesta Suomen-retkestä ja maan poliittisista tapahtumista. Lähteet - Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Erik Fleming Erik Fleming (s. 1487 Kuitia, Parainen – 1548) oli suomalainen sotilas, valtaneuvos, Kuitian kartanonherra ja jonkin aikaa myös koko Suomen käskynhaltija.¹ Hän johti veljensä Ivarin kera sotajoukkoa, joka karkotti tanskalaiset Suomesta vuonna 1523.² Hän oli Etelä-Suomen laamanni vuodesta 1525 ja omana aikanaan Suomen vaikutusvaltaisin mies.¹ Fleming sai läänitykseksi Raaseporin läänin vuonna 1528, ja myöhemmin samana vuonna hän perusti Tammisaaren kaupungin. Vuonna 1542 vuorityöstä kiinnostunut Fleming perusti Ojamon kaivoksen Lohjan pitäjään.¹ Hän peri isältään silloisen Syrjän eli Suitian kartanon, jossa hän, toisin kuin isänsä, myös asui aika ajoin.³ Katso myös - Fleming (suku) Lähteet [1] Gunilla Lindholm: "Ojamon kaivos", Kruuhu 1990 - Kotiseudun vuosikirja 2, s. 22-23. Lohja: Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät ja Lohjan museo, 1990. ISBN 951-9188-07-X. [2] Pieni tietosanakirja [3] Suitian historia Aiheesta muualla - Rautateollisuuden synty: Erik Fleming sekä Nybyn ruukki ja Ojamon kaivos - Fleming, Erik (1487–1548), Kansallisbiografia.fi - Erik Fleming, Svenskt biografiskt handlexikon (ruotsiksi) - Erik Fleming, Svenska adelns ättar-tavlor (ruotsiksi) - Erik Fleming, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (ruotsiksi) Ivar Fleming Ivar Fleming eli Iivari Jaakkimanpoika Fleming (k. 1548) oli suomalainen valtaneuvos ja Nyynäisten herra. Hän oli syntyisin Kuitian kartanonherrain suvusta. Fleming oli Pohjois-Suomen laamanni vuodesta 1524. Hän johti veljensä Erikin kanssa sotilaita, jotka karkottivat tanskalaiset Suomesta vuonna 1523. Katso myös - Fleming (suku) Aiheesta muualla - Kansallisbiografia Klaus Fleming Klaus Eerikinpoika Fleming (lähteissä myös Klaes tai Klas; luultavasti 1535, Parainen – 13. huhtikuuta 1597, Pohja) oli suomalainen sotapäällikkö, vapaaherra ja valtaneuvos, joka toimi 1591–1597 Suomen ja Viron käskynhaltijana ja oli tuolloin käytännössä itsenäinen sotilasdiktaattori Suomen alueella. Flemingin urakehitys ja valta-asema perustuivat lojaalisuuteen kulloistakin Ruotsin kuningasta kohtaan. Juhana III sekä Sigismund antoivat hänelle 1590-luvulla poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Niihin kuului käskynhaltijuuden ohella samanaikainen valtakunnan yliamiraalin ja valtakunnanmarskin arvo sekä ylipäällikkyys sodassa Venäjää vastaan. Puolasta käsin hallinneen kuningas Sigismundin ja valtionhoitajaksi Tukholmassa julistautuneen Kaarle-herttuan välisen valtataistelun aikana Fleming pysyi Sigismundin tukijana. Tällöin hänen käskyvallassaan ollut Suomi irtautui hetkeksi Ruotsin keskushallinnon alaisuudesta. Hieman ennen kuolemaansa Fleming myös kukisti nuijasotana tunnetun talonpoikien kansannousun, jonka keskeisenä aiheuttajana oli hänen sotilaidensa linnaleirimajoituksen aiheuttama taloudellinen rasitus talonpojille. Jotkut 1900-luvun suomalaiset historiantutkijat tulkitsivat Flemingin olleen tietoisesti Suomen kansallisen erillisedun puolustaja. Tämä tulkinta on myös kyseenalaistettu. Fleming onkin Suomen historian kiistellyimpiä hahmoja. Elämä Nuoruus ja luonne Klaus Fleming syntyi luultavasti vuonna 1535 Kuitian kartanossa Paraisilla Fleming-sukuun, joka kuului Suomen varakkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin aatelissukuihin. Hänen isänsä Erik Fleming oli valtaneuvos, amiraali, Etelä-Suomen laamanni ja yksi kuningas Kustaa Vaasan tärkeimpiä liittolaisia Suomessa. Äiti Hebbla Siggentytär Sparre oli merkittävästä ruotsalaisesta aatelissuvusta. Isä kuoli jo vuonna 1548. Klaus Fleming ei saanut korkeampaa sivistystä, vaan suuntautui intohimoisesti sotilasuralle. Kustaa Vaasa vaikuttui hänen hiihtotaidostaan ja määräsi helmikuussa 1556 vain noin 20-vuotiaan Flemingin johtamaan 300 savolaisesta talonpojasta muodostettua hiihtopartiota suuressa Venäjän sodassa.¹ Fleming oli tunnettu karuista tavoistaan, törkeistä puheistaan ja rahvaanomaisesta käytöksestään, johon liittyi suoranainen ylhäisön tapakulttuurin halveksunta. Näistä johtuen hän sai aikanaan paljon erilaisia pilkkanimiä kansan suussa ja säätyveljiensä keskuudessa. Sotilaittensa parissa hän oli kuitenkin hyvin suosittu ja kantoi poikkeuksellisesti huolta heidän hyvinvoinnistaan. Fleming oli sotaisuutensa vuoksi huonoissa väleissä useimpien Suomen ylhäisaateliin kuuluvien sukujen kanssa ja joutui uransa loppuaikoina turvautumaan pitkälti uuden nousukasaatelin ja knaappien tukeen. Hän rikkoi välinsä varsinkin Hornien mahtisukuun, eikä ollut hyvissä väleissä myöskään oman sukunsa toisen päähaaran eli niin sanottujen Louhisaaren Flemingien kanssa. Flemingin mainitaan usein kärsineen jostain sairaudesta, jota ei kuitenkaan tunneta.¹ Eerik XIV:n palveluksessa Fleming osallistui säätyvaltiopäiville Tukholmassa 1560 ja Arbogassa 1561.² Hänet lyötiin ritariksi Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä 29. kesäkuuta³ 1561 ja samana syksynä hänet nimitettiin Viroon Padisten luostarin voudiksi, minkä myötä hän osallistui käynnissä olleesseen Liivinmaan sotaan. Yhtenä sotaväen päälliköistä Fleming valvoi joukkojen kuljetusta Suomesta Tallinnaan ja oli keväällä 1562 hetken aikaa vasta vallatun Pärnun käskynhaltijana ja vuonna 1563 Paidelinnan päällikkönä. Hän sai maaliskuussa³ 1562 nimityksen Etelä-Suomen laamanniksi ja osallistui seuraavana vuonna Turun linnan piiritykseen kuningas Eerik XIV:n ja hänen veljensä Juhana Herttuan välienselvittelyssä. Juhanan antauduttua Fleming saattoi vangitun Juhanan kuninkaan henkilökohtaisena luottomiehenä Turusta Gripsholmin linnaan. Seuraavana vuonna syttyi seitsenvuotinen sota Tanskaa ja Lyypekkiä vastaan.¹ Kuningas määräsi Flemingin aluksi järjestelemään aseiden kuljetusta Tanskan vastaiselle rajalle, sitten tykistön ylipäälliköksi Bohuslänin sotaretkelle ja toukokuussa 1564 aliamiraalina Elefanten-laivan päälliköksi amiraali Jacob Baggen komentamaan laivastoon. Viimeisin aselaji oli Flemingille vieras ja seurasi epäonnistumisia. Öölannin pohjoiskärjen luona 30.–31. toukokuuta käydyn tappiollisen meritaistelun jälkeen Baggen jäätyä vangiksi Fleming määräsi laivaston rippeet vetäytymään suojaan Tukholman saaristoon. Pian hän sai itse amiraalin arvon, mutta menestys oli edelleen kehnoa ja miehistö kärsi sairauksista. Operaatioista onnistui lähinnä lyypekkiläisten kauppalaivojen kaappaus.¹ ³ Tyytymätön kuningas korvasi Flemingin syyskuussa tämän serkulla Klaus Kristerinpoika Hornilla.³ Tämän saavutettua uutena yliamiraalina vain kahdessa viikossa Pohjois-Itämeren meriherruuden joutuivat Fleming ja muut kykenemättömyydestä syytetyt meripäälliköt joulukuussa 1565 kuninkaan lautakunnan eteen. Syyttäjänä toimi pahamaineinen Yrjänä Pietarinpoika. Lautakunnan mielestä Fleming olisi ansainnut kuolemantuomion, mutta palauttamalla Narvasta tulleista kauppalaivoista takavarikoimansa turkislastit ja maksamalla huomattavat lunnaat hän sai heinäkuussa 1566 kuninkaan armahtamaan itsensä. Flemingin ja Eerik XIV:n luottamus oli kuitenkin mennyttä ja seuraavana vuonna Fleming jäi toukokuussa 1567 pois Uppsalan valtiopäiviltä, joilla kuningas tuomitsi useita merkittäviä henkilöitä ja suoritti niin sanotut Sture-murhat.¹ Myöhemmin Erik XIV:n väitettiin suunnitelleen tässä yhteydessä myös Flemingistä eroon hankkiutumista.³ Juhanan ja Kaarle-herttuan ryhdyttyä 1568 avoimeen kapinaan Fleming pysyi aluksi lojaalina kuninkaalle ja siirtyi vasta yhtenä viimeisistä ylhäisaateliin kuuluneista herttuoiden puolelle.¹ Eerik oli lähettänyt hänet syyskuussa pienen laivaston johdossa Mälarenille kapinallisia herttuoita vastaan, mutta hän liittyikin näihin.³ Tarjoamalla sotalaivansa kapinallisten käyttöön Fleming vaikutti merkittävästi kuninkaan kukistumiseen ja varmisti näin itselleen uuden hallitsijan suosion. Vallan vaihduttua hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ottaa Tukholmassa olleilta sotajoukoilta uskollisuudenvala Juhanalle.¹ Juhana III:n aika Kuninkaaksi noussut Juhana III palkitsi Flemingin kruunajaisjuhlassaan heinäkuussa 1569 antamalla hänelle valtaneuvoksen arvon ja korottamalla hänet vapaaherraksi sekä antamalla hänelle Viikin vapaaherrakunnan. Vapaaherrakuntaan kuului neljännes Siuntiosta ja Jokioisista, mihin vielä myöhemmin lisättiin lisä-alueita Siuntiosta ja Pikkalan kartano. Myös Suitian kartano kuului nyt hänen omistuksiinsa. Luultavasti vuonna 1571 Flemingistä tuli valtakunnan yliamiraali. Hän sai aluksi tehtäväkseen toimia entisen kuningas Eerikin vanginvartijana Turun, Kastelholman ja Gripsholmin linnoissa, ja sai jopa valtuudet surmata vankinsa hätätilanteessa. Fleming pääsi vuonna 1572 eroon tästä epämiellyttävänä pitämästään tehtävästä, joskin valvoi vielä seuraavana kesänä Eerikin siirtoa Västeråsiin³ . Tanskaa vastaan käydyn sodan loppuvaiheessa hän johti 1570 Taalainmaalta Norjan Trøndelagiin tehtyä hävitysretkeä sekä eräitä kohtalaisen menestyksekkäitä laivasto-operaatioita Bornholmin lähellä. Vuonna 1573 Fleming meni naimisiin kuningas Kustaa Vaasan lesken Katariina Stenbockin siskon Ebba Stenbockin kanssa, mikä liitti hänet lähemmin kuningasperheeseen.¹ Häät pidettiin 1. marraskuuta leskikuningattaren johdolla. Pitkänä vihana tunnetun uuden sodan sytyttyä Venäjää vastaan valtakunnan itärajalla Fleming nimitettiin lokakuussa 1574 Viipurin linnan päälliköksi.¹ Hän tosin vietti Viipurissa pääosin vain lyhyitä ajanjaksoja. Heinäkuussa 1575 Fleming, hänen sukulaisensa, sodan ylipäällikkö Herman Fleming ja Klaus Åkenpoika Tott olivat Ruotsin edustajina Siestarjoen rauhanneuvotteluissa, joissa solmittiin venäläisten kanssa kaksi vuotta kestänyt aselepo.³ Vaikka Fleming pyrki aina säilyttämään lojaaliutensa kuningasta kohtaan, hän ei siekaillut kavaltaa itselleen kruunulle kuuluvia tuloja jopa sen ajan tapojen näkökulmasta poikkeuksellisen julkeasti. Vuonna 1576 kuningas Juhana asetti Henrik Klaunpoika Hornin johtaman³ tutkijakunnan selvittämään Suomessa tapahtuneita veronkavalluksia. Tällöin paljastui, että Fleming oli perinyt itselleen 5000 taalarin verran luvattomia maksuja, mikä oli kaikkein suurin yksittäinen kavallus. Häneltä otettiin tämän vuoksi pois pääosan väärinkäytöksistä mahdollistanut Etelä-Suomen laamannin virka, joka annettiin Herman Flemingille. Seuraavan kolmentoista vuoden aikana Klaus Fleming joutui tyytymään vaatimattomampiin toimiin, oli sivussa vallan ja suosion keskuksista ja jäi monien muiden aatelismiesten varjoon. Pääasiassa hän hoiti laivastoon varustamiseen liittyviä toimia ja asui pitkään Tukholmassa.¹ Tavoitellessaan pääsyä takaisin kuninkaan suosioon Fleming päätyi vuosikymmenen kuluessa yhä useammin kiistoihin valtaneuvostossa ja etääntyi muista valtaneuvoksista.³ Kun kuningas Juhanan poika ja kruununperijä Sigismund valittiin elokuussa 1587 Puolan kuninkaaksi, Ruotsin ylhäisaateli tuki hanketta, sillä se odotti valtansa lisääntyvän kun tuleva kuningas oleskelisi paljon Puolassa. Fleming sen sijaan ainoana valtaneuvoksista vastusti Sigismundin lähettämistä Puolaan. Hän joutui kuitenkin yliamiraalina saattamaan tämän uuteen valtakuntaansa.¹ Valtaneuvoston johdolla laadittiin tulevan unionivaltion hallintoa määritelleet niin sanotut Kalmarin statuutit, jotka olisivat taanneet ylhäisaatelin vallan⁵ – Flemingillä ei tiettävästi ollut mitään osuutta niiden laatimisessa³ . Kuningas Juhana alkoikin katua Sigismundin järjestämistä Puolan kuninkaaksi ja tavatessaan poikansa Tallinnassa 1589 käydyissä neuvotteluissa yritti saada hankkeen perutuksi. Valtaneuvosto ja kuninkaan seurueen aateliset vastustivat tätä jyrkästi, sillä se olisi aiheuttanut välirikon Puolan kanssa – poikkeuksena kuitenkin Fleming, joka ainoana tuki kuninkaan suunnitelmaa. Juhana joutui perääntymään ajatuksestaan, mutta muuhun aatelistoon pettyneenä hän kohotti Flemingin takaisin suosioonsa. Tämä oli mahdollisesti ollutkin Flemingin ainoa tavoite hänen asettuessaan muita valtaneuvoksia vastaan.¹ ⁵ Suomen käskynhaltijaksi Fleming sai suosionosoituksena 1590 ensin valtakunnanmarskin arvon, hyvätuloisen Pohjanmaan tuomarinviran sekä Uplannin ja Norlannin laamannin viran, joka oli paljon merkittävämpi kuin hänen aiempi asemansa Etelä-Suomen laamannina. Seuraavana vuonna hän sai Suomen ja Viron käskynhaltijuuden sekä ylipäällikkyyden edelleen jatkuvassa sodassa Venäjää vastaan. Kahta ylintä sotilasvirkaa – amiraali ja marski – ei kertaakaan aiemmin ollut annettu yhtä aikaa samalle henkilölle. Ruotsalaisten säätyveljiensä tavoin kuningasta vastaan "kapinoinut" Suomen aateli pakotettiin virkojen menetyksen uhalla paitsi esittämään anteeksipyyntöjä Juhanalle, myös alistumaan Flemingin käskyvaltaan. Fleming sai myös toimia syyttäjänä ja oikeuden puheenjohtajana 1590–1591 käydyssä oikeudenkäynnissä Karl Henrikinpoika Hornia ja hänen veljiään vastaan, joita syytettiin liian varovaisesta sodankäynnistä Inkerinmaalla. Flemingistä tuli yksi valtakunnan mahtimiehiä ja hänen tulonsa kasvoivat useiden virkojen ja läänitysten ansiosta poikkeuksellisen suuriksi. Pelkästään ylipäällikkyydestä hän sai palkkaa 500 taalaria kuukaudessa, minkä lisäksi hän keräsi tuloja viidestä kartanostaan ja 512 talonpoikaistilalta Suomessa sekä vielä lisää Ruotsista ja Virosta. Heikki Ylikankaan mukaan Fleming oli 1590-luvulla suhteellisesti katsottuna Suomen historian rikkaimpia ihmisiä.¹ Juhana III:n kuoltua marraskuussa 1592 syntyi nopeasti valtakamppailu Puolassa asuvan kruununperijä Sigismundin ja Ruotsissa valtaansa kasvattaneen Juhanan nuoremman veljen eli Kaarle-herttuan välille. Muusta valtaneuvostosta poiketen Fleming asettui Sigismundin puolelle ja vaati tälle lojaalisuutta tammikuussa 1593 avoimella kirjeellä myös laamannikuntansa asukkailta.¹ Luottamuksensa Flemingiin menettänyt Kaarle-herttua antoi Suomen ja Viron siviili- ja sotilasviranomaisille määräyksen olla noudattamatta tämän käskyjä. Suomessa sillä ei ollut vaikutusta, sillä määräyksen saapuessa Sigismund oli jo ehtinyt toukokuussa 1593 vahvistaa Flemingin aseman ja sotajoukot pysyivät hänelle uskollisina. Sen sijaan Kaarlen määräystä noudatettiin Virossa, jossa Flemingiä oli karsastettu jo hyvän aikaa.³ Fleming toi Sigismundin kesällä 1593 laivastollaan Danzigista Ruotsiin.¹ Puolalaisen Sigismundin roomalaiskatolisuudesta huolestuneena Uppsalassa kokoontunut sääty- ja kirkolliskokous oli saman vuoden maaliskuussa hyväksynyt päätöksen, jolla pyrittiin varmistamaan luterilaisuuden säilyminen Ruotsin uskontona. Päätöksen tunnustaminen asetettiin ehdoksi sille, että säädyt hyväksyisivät Sigismundin kuninkaaksi. Fleming rikkoi säätyjen yhteisen rintaman ja ilmoitti Sigismundille Uppsalan päätöksen olevan laiton, "mokoma vasikannahka". Sigismund suostui kuitenkin antamaan vakuutuksen Ruotsin uskonnon säilyttämisestä ennallaan, ja Flemingkin peräytyi tällöin kannastaan. Hän sai kantaa valtakunnan miekkaa uuden hallitsijan kruunajaisissa syksyllä 1594. Sigismund vahvisti muodollisesti Flemingillä jo käytännössä olleen aseman Suomen käskynhaltijana, minkä jälkeen Fleming saattoi hänet takaisin Puolaan ja palasi sitten itse Suomeen.¹ ⁵ Valtataistelun kärjistyminen Venäjän sodan ylipäällikkönä Fleming oli 1591 määrännyt suoritettavaksi suurhyökkäyksen, joka muuttui aina Novgorodin lähiseudulle saakka ulottuneeksi hävitysretkeksi. Seuraavana vuonna suunniteltu uusi hyökkäys kuitenkin kuihtui ja tammikuussa 1593 sovittiin venäläisten kanssa välirauha, minkä johdosta Fleming sijoitti joukkonsa raskaaseen linnaleiriin Suomen ja Viron talonpoikien elätettäviksi. Sota päättyi toukokuussa 1595 solmittuun Ruotsille edulliseen Täyssinän rauhansopimukseen, mutta sodassa vallattu Käkisalmen linna päätettiin vielä pitää panttina lopullista rajankäyntiä odoteltaessa. Tähän ja itärajan epävarmaan tilanteeseen vedoten Fleming piti joukkonsa edelleen linnaleirissä, mitä talonpoikien oli vaikea ymmärtää. Todellinen syy joukkojen pitämiseen valmiustilassa oli Flemingin oman aseman varmistaminen ja niiden käyttökelpoisuus sisäpolitiikassa.¹ Ruotsissa Kaarle-herttua alkoi nopeasti tulkita Sigismundin hallitsijanvakuutusta omaksi edukseen ja järjesti valtaneuvoston tukemana lokakuussa 1595 Söderköpingissä valtiopäivät, jotka päättivät, että kuninkaan määräykset tulisivat voimaan vasta valtaneuvoston hyväksyminä. Flemingin vastustuksesta johtuen näille valtiopäiville ei juuri osallistunut suomalaisia, joten Suomeen lähetettiin Kaarle Henrikinpoika Hornin johtama valtuuskunta hankkimaan myös suomalaisilta vahvistus Söderköpingin päätöksille. Fleming kutsui Suomen aatelismiehet koolle Turkuun tammikuussa 1596 ja ilmoitti vastustavansa päätösten hyväksymistä. Osa Suomen aatelista oli varovaisemmalla kannalla ja haki kompromissia, mutta kuninkaan ehdottoman kielteinen kanta Söderköpingin päätöksiin pakotti heidätkin valitsemaan Sigismundin puolen. Flemingin käytännössä sotilasdiktaattorina johtama Suomi oli irtisanoutumassa Ruotsissa tehdyistä päätöksistä Sigismundin ja Kaarle-herttuan välisen sisällissodan lähetessä, mikä merkitsi sodan uhkaa myös Kaarlen ja Flemingin välillä.¹ ⁶ Kaarle-herttuan myöhemmät yritykset saada tukea Suomessa olleilta sotajoukoilta Flemingiä vastaan eivät saaneet mitään vastakaikua.³ Kaarle-herttua julisti lopulta itsensä Ruotsin valtionhoitajaksi ja vastustajansa kapinallisiksi, minkä Arbogan valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1597. Jälkimmäinen julistus oli tähdätty Flemingiä vastaan. Hänen lähipiirinsä ja puolisonsa olivat jo huolissaan, sillä Kaarlen joukot olivat selvästi vahvemmat.¹ Nuijasota Pääartikkeli: Nuijasota Ennen kuin avoin sota ehti syttyä Flemingin ja Kaarlen välille, joutui Fleming kukistamaan Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa nousseen talonpoikien kapinan, joka tunnetaan nuijasotana. Vuosia jatkuneen linnaleirirasituksen katkeroittamat talonpojat näkivät Flemingin olevan syypää kärsimyksiinsä.¹ ⁷ Pohjalaisten talonpoikien lähetystö oli käynyt Söderköpingin valtiopäivillä tapaamassa Kaarle-herttuaa, joka oli antanut ymmärtää syrjäyttävänsä Flemingin ja lopettavansa linnaleirin. Talonpojat – joiden johtoon asettui ilmajokelainen ratsutilallinen Jaakko Ilkka – karkottivat kruunun huovit tammikuussa 1596 Mustasaaresta, mutta hajaantuivat nopeasti Flemingin lähettämän sotaväenosaston lähestyessä. Ilkka vietiin vankina Turun linnaan. Tämän jälkeen Kaarle yllytti talonpoikia jatkamaan kapinointia tavoitteenaan aiheuttaa harmeja Flemingille ennen lopullista yhteenottoa. Kaarlen propagandalle altteimmat Pohjanmaan talonpojat uskoivat hänen lupauksiinsa sotilaallisesta tuesta ja aloittivat marraskuussa entistä mittavamman kansannousun, jonka johtoon Turun linnasta paennut Jaakko Ilkka asettui. Fleming pystyi vastaamaan kapinaan tehokkaasti, sillä sisällissotaa odottaen hän oli pitänyt joukkonsa koossa ja valmiina.¹ Ensin Akseli Kurjen joukot löivät Pentti Poutun johtaman pienemmän nuijamiesjoukon Satakunnassa Ulvilan taistelussa. Ilkan johtaman 2500-miehisen kapinallisten pääjoukon edetessä Pohjanmaalta kohti eteläistä Suomea Fleming lähti heitä vastaan mukanaan 3000 miestä. Joukot kohtasivat Nokian taistelussa joulukuun lopussa, jossa Fleming ensin peloteltuaan nuijamiehiä tykinlaukauksilla sai näiden joukot hajoamaan lupaamalla rivimiehille vapaan poispääsyn, jos johtajat luovutettaisiin. Lopulta Flemingin huovit surmasivat avuttomasti pakenevia vastapuolen jalkamiehiä. Kuukautta myöhemmin joukkoa johtaneet kapinapäälliköt – Ilkka mukaan luettuna – saatiin kiinni Pohjanmaalla ja teloitettiin. Myös Nyystölän ja Suur-Savon taisteluissa Flemingin alaiset joukot saivat viekkaudella nuijamiehet ensin antautumaan ja sitten surmasivat heidät. Pohjanmaalta nousi tämän jälkeen vielä toinen kapina-aalto, mutta lopulta ratkaisevassa Santavuoren taistelussa 24. helmikuuta 1597 Flemingin henkilökohtaisesti johtama 1500 huovin joukko löi 3000–4000 nuijamiehen joukon. Kuolema Voittonsa jälkeen Flemingillä ei kuitenkaan ollut aikaa eikä rohkeutta laajoihin joukkoteloituksiin, sillä pääkoitos Kaarlea vastaan odotti yhä ja hänen oma asiansa oli parhaillaan esillä Arbogan valtiopäivillä. Hän kiirehti takaisin Turkuun, mutta varustaessaan laivastoaan Pikkalassa hän yllättäen sairastui pahasti.¹ Luvattuaan tavata vaimonsa Perniön kuninkaankartanossa Fleming lähti sairaana matkaan, mutta joutui heikon kunnon vuoksi pysähtymään Pohjan pitäjän kirkon tienoilla, jossa kuoli huhtikuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä. Äkillinen kuolema aiheutti monia huhuja ja yliluonnollisia selityksiä – vastustajien mukaan kyseessä oli Jumalan kosto.¹ On väitetty myös, että hänet olisi myrkytetty Kaarle-herttuan käskystä. Flemingin ruumis kuljetettiin Turun linnan kappeliin ja edelleen Paraisten kirkolle haudattavaksi sukuhautaan. Flemingin leski Ebba Stenbockin suosituksesta kuningas Sigismund nimitti hänen seuraajakseen Arvid Stålarmin, joka jatkoi edeltäjänsä politiikkaa. Kaarle-herttuan joukot nousivat maihin Suomessa syyskuun alussa ja saivat nopeasti Turun linnan antautumaan. Miehensä muistoa puolustanut ja tämän työtä jatkanut Ebba Stenbock vietiin vangittuna Tukholmaan. Sota Kaarlen ja Sigismundin välillä jatkui vielä yli kaksi vuotta. Turun linnan antauduttua toistamiseen Kaarlelle 1599 hän teloitutti Turun verilöylyssä sen puolustajat, joiden joukossa olivat Flemingin ainoat aikuisiksi eläneet pojat, Johan Fleming sekä aviottomana syntynyt Olof Klaunpoika.¹ ⁹ Siihen katkesi Kuitian Flemingien sukuhaara. Ebba Stenbock vapautettiin myöhemmin ja hän sai 1602 takaisin puolet miehensä perintötiloista ja 1608 loputkin. Kaksi heidän tytärtään avioitui myöhemmin varakkaisiin mahtisukuihin. Oppineena tunnettu Daniel Hjort asui jonkin aikaa Flemingin luona, luultavasti tämän sihteerinä tai kotiopettajana, mahdollisesti Kuitian kartanossa.¹⁰ Tulkintoja Flemingin asettuminen Suomen sotilasdiktaattorina uhmaamaan Ruotsissa tehtyjä päätöksiä on varsinkin Suomen itsenäisyyden ajan historiankirjoituksessa nähty usein Suomen erityisaseman ilmauksena. Tosiasiassa Kaarle-herttuan vastaisia ryhmittymiä vaikutti muuallakin valtakunnassa. Suomen poikkeuksellinen erillisasema 1590-luvulla oli lähinnä seuraus Flemingin poikkeuksellisen suurista valtaoikeuksista, jotka Sigismund oli antanut hänelle turvatakseen hänen uskollisuutensa. Historiantutkija Pentti Renvall esitti 1939 julkaistussa väitöskirjassaan¹¹ kuuluisan hypoteesin, että Flemingin päämotiivi olisi ollut Suomen turvallisuuspoliittisten erillisetujen puolustaminen ja että hän olisi asettunut Sigismundin puolelle, koska valtiounioni Puolan kanssa edisti Suomen itärajan turvaamista Venäjää vastaan.¹ On myös esitetty, että Flemingillä oli tavoite muodostaa Suomen, Ruotsin, Baltian ja Puolan unioni turvaksi Venäjää vastaan.¹² Näin Flemingistä rakentui kuva kansallista etua puolustaneena viisaana valtiomiehenä. Muun muassa Heikki Ylikangas on kuitenkin kyseenalaistanut tulkinnan, että Flemingin toimintaa olisi leimannut jokin aatteellinen linja. Hänet on nykytutkimuksessa nähty pikemminkin kuninkaan suosiota tavoittelevana karrieristina, sillä esimerkiksi Tallinnan neuvotteluissa 1589 hän oli valmis rikkomaan Ruotsin ja Puolan unionin vain päästäkseen takaisin kuningas Juhanan suosioon.¹ Esimerkiksi Viron aateli esiintyi noihin aikoihin selvästi vahvemmin omien kansallisten intressiensä puolustajana kuin Fleming suomalaisten.³ On jopa väitetty Flemingin aikoineen irrottaa Suomen ja Viron Ruotsista ja yhdistää ne Puolaan, mutta tästä ei ole mitään todisteita.³ Klaus Fleming kulttuurissa Flemingin ruumis esiintyy Albert Edelfeltin vuonna 1878 maalaamassa kuuluisassa historiamaalauksessa Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Maalauksen aiheena on Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaistuun Maamme kirjaan sisältyvä tunnettu tarina: Vallattuaan Turun linnan syyskuussa 1597 Kaarle on avauttanut Flemingin arkun linnan kappelissa varmistaakseen tämän kuolleen. Hän vetää vainajaa parrasta ja lausuu "Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa", mihin leski Ebba Stenbock vastaa "Jos minun autuas herravainajani eläisi, ei Teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne sisälle."⁴ Flemingiin viitataan myös Kaarlo Kramsun 1877 julkaisemassa Jaakko Ilkasta kertovassa tunnetussa runossa Ilkka, jossa Flemingin valtakauden sanotaan olleen "itkun aikaa" Suomen kansalle. Kirjallisuutta - Renvall, Pentti: Klaus Fleming und der finnische Adel in den Anfangsphasen der Krise der neunziger Jahre des 16. Jahrhunderts. Turun yliopisto 1939, Turku. Lähteet - Kari Tarkiainen: "Fleming, Klaus (noin 1535–1597)", Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 816–820. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. / Teoksen verkkoversio. - Berndt Federley: Klas Fleming Svenskt Biografiskt Lexikon. Ruotsin valtionarkisto (ruotsiksi) - Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987. Viitteet [1] Kari Tarkiainen: / Fleming, Klaus (noin 1535–1597) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [2] Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, s. 118: Fleming, Klaus (Jully Ramsay, 1909–1916). Projekt Runeberg. Viitattu 29.4.2012. [3] Berndt Federley: Klas Fleming Svenskt Biografiskt Lexikon. Ruotsin valtionarkisto. [4] Anneli Mäkilä-Alitalo: / Stenbock, Ebba (K 1614) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001 (päivitetty 7.8.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [5] Suomen historian pikkujättiläinen, s. 158–160. [6] Suomen historian pikkujättiläinen, s. 160. [7] Suomen historian pikkujättiläinen, s. 161–162. [8] Heikki Ylikangas: Nuijasota 1977 (vuoden 1996 ajanmukaistettu painos) Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu. s. 313 [9] Suomen historian pikkujättiläinen, s. 163–164. [10] Iiro Kajanto: / Hjort, Daniel (K 1615) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [11] Eino Jutikkala: / Renvall, Pentti (1907 - 1974) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [12] Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia, Weilin & Göös 1981, ISBN 951-35-2608-9 Aiheesta muualla - Svenska adelns ättar-taflor: Fleming Gabriel Anrep (1858–1864). Projekt Runebeg. Hartikka Henrikinpoika Hartikka Henrikinpoika (ruots. Hartvig, k. 10. marraskuuta 1599) oli suomalainen soturi ja Vuolteen säteriratsutilan omistaja. Juhana III:n aikana hänen arvonimensä oli muonaveronhoitaja. Hänet nimitettiin 1587 Länsi-Suomen käskynhaltijaksi Axel Leijonhufvudin esteen ajaksi. Hartikka toimi Porvoon kihlakunnan tuomarina 1594–1597 ja Halikon kihlakunnan tuomarina 1596–1599. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelussa Hartikka asettui Sigismundin ja Klaus Flemingin puolelle. Hän oli 1599 käydyssä Marttilan taistelussa Kaarle-herttuaa vastaan suomalaisten johtajia, mutta joutui vangiksi ja mestattiin Turun verilöylyssä. Lähteet - Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939. - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Huhta Huhta eli huuhta on kaskiviljelyn menetelmä, ja sitä käytettiin keskiajalta alkaen Suomessa havumetsien kaskeamiseen. Kaskeaminen on tunnettu paljon kauemmin. Sen ideana oli, että poltetun metsän puiden tuhka lannoittaa kylvöksen. Läntisen peltoviljelyn ja lehtokaskiviljelyn itäraja oli keskiajalla Päijänteen-Kymijoen linjalla, joten sen itäpuolella oli kaskettava havumetsiä.¹ Huhta tehtiin havumetsään niin, että puiden annettiin kuivua pystyssä usean vuoden ajan, jonka jälkeen kaski poltetiin. Kaskesta saatiin yksi ruissato.² Hankaluutena oli, että järeät puut eivät palaneet kokonaan. Niinpä syntyi Kahden polton huhta, jolla saatiin samasta kaskesta kaksi satoa parin vuoden välein.¹ Seuraavan kuvauksen hyvästä ja huonosta huhtaviljelystä kirjoitti suomalainen Carl Axel Gottlund etsiessään vuonna 1818 Ruotsin suomalaismetsistä sinne muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä: »Istuimme kyytimiehen kera kolmeen pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi nimitettiin, Hiirolaan. – – Jo matkalla näin – – ruiskaskimaita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita ja musta maankamara vihantine laihoineen johdattivat elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani ja saivat mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon – kaiken tuon tunsin niin hyvin. (Oppaani Munter) sanoi, että heitä oli ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia, joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan ollessa vielä lämmintä – –. Luonnollisena seurauksena oli, että siemen joskus paloi kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin sateen puuttuessa siemenen aurinko kuivatti, tai tuuli vei sen tahi se joutui lintujen saaliiksi. – – Eivätpä he edes nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet – – palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden sekaan. – – Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon he jättivät sen hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi käytännössä näyttäneensä (Ruotsin metsäsuomalaisille), miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme, jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä sekä ohraa että ruista ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä täkäläiset olivat pitäneet kuin ihmeenä.» (K. A. Gottlund. Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa. Suomennos vuodelta 1928. SKS:n toimituksia 411. Jyväskylä 1985. ISBN 951-717-378-4. s. 39.) Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 165. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Mäntylä, Ilkka: Suurvalta-aika. Teoksessa Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 235. ISBN 951-0-14253-0. WSOY Porvoo 2003 Aiheesta muualla - Kolin kaskiopas. PDF, 76 sivua. Huhtakaski s. 16–20. Metsäntutkimuslaitos METLA. Viitattu 18.6.2014. Joutselän taistelu Joutselän taistelu käytiin Karjalankannaksella Ruotsin ja Venäjän välisen sodan (1555–1557) alkuvaiheissa vuonna 1555 alueella, joka myöhemmin kuului Kivennavan kuntaan. Taistelussa Juho Maununpojan johtama 500 miehen suomalaisjoukko voitti huomattavasti suuremman venäläisjoukon. Taistelu on jäänyt sotahistoriaan, koska Juho Maununpoika ajan sodankäyntitavasta poiketen hyödynsi taitavasti maastoa, suksimiesten liikkuvuutta sekä yllätystä ja korvasi siten suuren miesalivoiman. Sotataidollisesti Joutselän taistelua voidaan verrata talvisodan mottitaktiikkaan.¹ Taistelun kunniaksi pystytettiin Joutselkään muistomerkki vuonna 1931.² Taustaa Sodan syynä oli mm. valtakuntien välisen rajan epämääräisyys. Sotaan johtaneita rajakahakoita oli käyty jo vuodesta 1553 alkaen, ja kummallakin puolella oli käynnissä varustautuminen täysimittaiseen sotaan. Syksyllä Kustaa Vaasa komensi Suomessa olevat joukot Viipuriin sekä antoi määräyksen kunnostaa Viipurin ja Olavinlinnan varustuksia sekä kerätä muonaa ja varusteita rajalinnoituksiin. Viipurissa joukkojen johdossa olevat suomalaiset aateliset arvioivat, että tilanne oli otollinen sodan aloittamiseen. He esittivät kuninkaalle tammikuussa 1555, että maavoimat hyökkäisivät Laatokan Karjalaan ja laivasto Nevaa pitkin Pähkinälinnaan. Tavoitteena olisi Pähkinälinnan ja Käkisalmen läänin valtaaminen. Sotatoimiin tottuneista itäsuomalaisista koottaisiin taistelujoukot, länsisuomalaisista huoltojoukot. Armeijan vahvuus olisi 10 000 miestä.³ Taistelutaktiikasta Kustaa Vaasa oli antanut ohjeen välttää taistelua venäläisiä vastaan avoimessa maastossa. Sen sijaan tuli käyttää väijytyksiä ja yöllisiä hyökkäyksiä. Tiet oli suljettava murroksin ja käytävä niiden takaa tulitaistelua. Taistelu Taistelua koskeva esitys noudattaa J. O. Hannulan esitystä teoksessa Sotataidon historia II. Hannula oli Sotakorkeakoulun sotahistorian ja strategian opettaja. Hänen esityksensä Joutselän taistelusta perustuu taistelumaastossa suoritettuun rekonstruointiin. ⁷ Venäläisten voimat Pajari Ivan Grigorjevits Bibikovin johtama pääjoukko ylitti rajan 10. maaliskuuta 1555 ja alkoi marssia neljään osaan jakautuneena kohti Kivennapaa. Venäläisten sotajoukon miesluvuksi mainitsee Tegelin kronikka kaikkiaan 30 000 miestä, joista 13 000 miehinen pääjoukko aloitti hyökkäyksen Joutselän kylän kohdalta 11. maaliskuuta 1555 kohti Kivennapaa. Tämän artikkelin lähteet pitävät tätä lukumäärää liioiteltuna, mutta arvioivat Joutselän tietä edenneitä venäläisiä olleen taistelussa useita tuhansia. Tegelin kronikan Joutselkää koskeva ruotsinkielinen teksti on julkaistu Hannulan taistelukuvauksen yhteydessä. Juho Maununpojan voimat ja ryhmitys Kivennavan puolustuksesta vastasi vouti Juho Maununpoika (Jöns Månsson). Hänellä oli käytettävissään noin 560 miehen joukko. Siihen kuului 3 ruotua (noin 60 miestä) ratsuväkeä ja 5 ruotua (noin 100 miestä) jalkaväkeä.¹⁰ Lisäksi joukkoon kuului noin 400 aseistettua talonpoikaa.¹⁰ Kivennavan linnan raskas tykistö oli talvioloissa vaikeasti liikuteltavaa, ja sen takia Juho Maununpojan valitsema tykkityyppi oli nikhaka, 2–2,5 tuuman laivatykki, joita hän kiinnitytti viisi kappaletta lavetteina toimiviin rekiin. Jalkaväen hyvän liikkuvuuden perustana olivat sukset. Joutselän aukealla syvä lumi rajoitti ratsuväen käyttöä. Sen takia ratsuväki ja suksettomat jalkamiehet sijoitettiin ryhmityksen keskustaan, tarkoituksena sitoa etenevä vihollinen hyökkäämällä tien suunnassa. Suksilla liikkuvat eli suurin osa jalkaväestä sijoitettiin sivustoille. Näiden osastojen tavoitteena oli saarrostaa tietä pitkin etenevä vihollinen. Suksimiesten hyökkäysnopeutta edisti se, että aukea maasto Joutselästä rajaa kohti on loivasti laskevaa. Sivustoille sijoitettu pääosa suksimiehistä oli viholliselta näkymättömissä, todennäköisesti leveässä rintamassa. Taistelutapahtumat Kun venäläisten etujoukko havaitsi suomalaisjoukon keskustan, se pysähtyi ja levittäytyi tulitaistelua varten. Levittäytymisen ollessa käynnissä suomalaisten pienet tykit ampuivat yhteislaukauksen ja välittömästi tämän jälkeen suomalaiset aloittivat hyökkäyksen keskustassa saarrostaen syvän lumen haittaamia ja hämmentyneitä venäläisjoukkoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet taisteluryhmitykseen. Pajari Bibikov kaatui heti hyökkäyksen alussa suomalaisten tykkien yhteislaukaukseen.² Kertoman mukaan hän kaatui viinatuoppi kädessään, jonka hän oli juuri kohottanut Juhana (Juho) Maununpojan kunniaksi.² Pian venäläiset näkivät, että sivustojen metsistä ilmestyi suomalaisia suksimiehiä, jotka etenivät kaukana tiestä kohti rajaa. Järjestäytymätön venäläiskärki ei voinut pitää puoliaan suomalaisjoukon keskustan hyökkäystä vastaan, vaan pakeni. Juho Maununpoika päätti jatkaa hyökkäystä venäläisten taisteluun valmistautumattoman päävoiman sivustoja vastaan. Järjestäytymättömänä venäläisjoukko ei kyennyt vastarintaan, vaan alkoi paeta laumana kohti rajaa. Suomalaisjoukot olivat onnistuneet katkaisemaan paluutien, mutta eivät miesten vähälukuisuuden takia pystyneet estämään venäläisjoukon pakoa. Kuultuaan pääjoukon tappiosta muutkin rajan ylittäneet venäläisosastot kääntyivät takaisin. Venäläisten kaatuneiden määräksi arvioidaan noin 300 etujoukon kahakassa ja 600 taistelun jälkimmäisessä vaiheessa.¹¹ Suomalaisten tappioista ei ole tietoa, mutta ne lienevät olleet pienet.lähde? Juhana (Juho) Maununpoika sai sotasaaliiksi taistelussa 2000 miekkaa, 29 lippua, sekä suuren kuormaston, joka sisälsi 500 hevosta ja suuren määrän muonaa sekä aseita 2000 miehen tarpeisiin.² ¹² Joutselän taistelu sai Kustaa Vaasan muuttamaan Suomea koskevia taktisia ohjeita. Uudet ohjeet perustuivat Juho Maununpojan taktiikkaan. Ohjeissa korostetaan tiedustelua, vihollisen taistelutavan tuntemista, hyökkäävää puolustusta, vihollisen uupumusta ja yllätystä. Lähteet - Hannula, J. O.: Sotataidon historia II. Otava, 1931. - Juva, Mikko: Suomen kansan historia 2. Otava, 1965. - Malkki, Janne: Joutselkä 1555. Teoksessa Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Päätoimittaja Ohto Manninen.. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3636-9. - Sauri, Seppo: Suomalaisten suuret taistelut. Keuruu: Otava, 2002. ISBN 951-1-12624-5. - Syrjö, Veli-Matti: Juho Maununpoika. Suomen kansallisbiografia 4. SKS, 2004. ISBN 951746441X. - Väänänen, Kalle: Vainotien vartijat; Etelä-Karjalan maanpuolustushistoriaa, Viipurin Suojeluskuntapiirin Piiriesikunta, Karjalan kirjapaino oy Viipuri 1939. Viitteet [1] Syrjö 2004, s. 482. [2] Väänänen 1939: 11. [3] Juva 1965, s. 109–111 [4] Hannula 1931, s. 199 [5] Hannula 1931, s. 201–212. [6] Hannula 1931, s. 9–10, 201. [7] Malkki, Janne: Joutselkä 1555, s. 41, 44. Teoksessa Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Päätoimittaja Ohto Manninen.. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3636-9. [8] Väänänen 1939: 10. (kirjassa käytetty ilmaisua: väitettiin olleen 30 000 miestä) [9] Hannula 1931, s. 212. [10] Väänänen 1939: 10. [11] Sauri 2002: 12, 14. [12] Sauri 2002: 14. (lisäyksenä Väänäsen tietoihin koskien miekkoja) Juho Maununpoika Juho Maununpoika (myös Jöns Månsson, Månsinpoika) oli sotapäällikkö, Kivennavan vouti ja Viipurin linnoittaja, joka mainitaan asiakirjoissa vuosina 1554–1564. Hän kuoli noin vuonna 1570. Vaikka Juho Maununpojasta ei tiedetä paljon mitään, hän saavutti sotahistoriassa pysyvän aseman Joutselän taistelussa, jossa hän voitti lukumäärältään ylivoimaisen venäläisjoukon taitavalla taktisella johtamisellaan. Juho Maunupojan on arveltu olleen suomalainen rälssimies, lähellä Kivennavan rajalinnoitusta sijainneen Kelkkalan tilan herra. Kustaa Vaasa nimitti hänet Kivennavan linnoituksen voudiksi vuonna 1554 sodan Venäjän kanssa ollessa syttymäisillään. Kun venäläisten sotajoukko tuli maaliskuussa 1555 rajan yli, Juho Maununpoika löi heidät takaisin noin 500 miehen joukollaan Joutselässä käyttäen taitavasti hyväkseen olosuhteita, yllätystä ja suksimiesten liikkuvuutta. Tällaista tarkasti suunniteltua taktiikkaa ei tuohon aikaan käytetty, joten kyse oli Juho Maununpojan omasta kehitelmästä. Joutselän jälkeen Juho Maununpoika toimi Viipurin linnoitustöiden johtajana ja kaupungin hallinnollisena päämiehenä. Lähteet - Syrjö, Veli-Matti: Juho Maununpoika. Suomen kansallisbiografia 4. SKS, 2004. Axel Kurck Axel Kurck eli Aksel(i) Kurki (1555 – 30. toukokuuta 1630, Nakkila) oli suomalainen ylhäisaateliin kuulunut sotapäällikkö, joka oli Suomen sotaväen ylipäällikkönä 1598–1599. Hänen isänsä oli valtaneuvos Jöns Knuutinpoika Kurki (noin 1502 – noin 1577) ja veli Knut Jönsson till Laukko; Kurck-nimi otettiin käyttöön 1570–1580-luvuilla. Axel Kurck tuli 1587 Ylä-Satakunnan ja 1590 Vehmaan kihlakunnan tuomariksi. Vuonna 1593 hänet nimitettiin Narvan linnan päälliköksi ja alueen käskynhaltijaksi. Nuijasodan alkuvaiheessa Kurck kannatti Klaus Flemingiä ja löi ratsumiesjoukon päällikkönä Pentti Poutun johtamat nuijamiehet Ulvilan taistelussa 1596. Hän pystyi myös hajottamaan omaa Anolan kartanoa Ulvilassa uhanneen nuijamiesjoukon. Klaus Flemingin kuoltua 1597 Sigismund nimitti Kurckin seuraavana vuonna Suomen sotaväen ylipäälliköksi Arvid Stålarmin ollessa käskynhaltijana. Kurck joutui Marttilassa tappiolle Kaarle-herttuaa vastaan ja oli pakotettu peräytymään Viipuriin, jossa jäi vangiksi. Turussa pidetyssä oikeudenkäynnissä Kurck tuomittiin kuolemaan, mutta poliittisista syistä hän vältti Turun verilöylyn. Hänet vietiin vangittuna Ruotsiin, jossa hän sai uudelleen kuolemantuomion. Suomen aateliston anomuksesta Gripsholmin linnassa vankina ollut Kurck armahdettiin 1602, mutta Kaarlen luottamusta hän ei koskaan pystynyt saavuttamaan. Hänet nimitettiin kuitenkin Suomen sota-asioista vastaavaksi "ylisotaeverstiksi" (ruots. generalkrigsövferste över de Finska krigssakerna¹ ). Sota Venäjää vastaan syttyi 1609 ja Kurck määrättiin sotaneuvoksena Jakob De la Gardien avuksi. Novgorodissa Kurck kuitenkin sairastui ja joutui palaamaan takaisin. Elämänsä loppuvaiheen Kurck eli Anolassa tehden sukututkimusta Suomen aatelistosta. Hänet on haudattu Ulvilan kirkkoon. Kurckin hautapaasi on nähtävillä kirkon asehuoneessa.² Lähteet - Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Viitteet [1] Kurck. Frälsesläkter i Finland. Runeberg.org. [2] Carita Tulkki: "Ulvilan kirkon ja tapulin restaurointi- ja korjaustyön arkeologinen valvonta 2004-2005" Viitattu 15.9.2013. Aiheesta muualla - Suomen kansallisbiografia Axel Leijonhufvud Axel Steninpoika Leijonhufvud (Lewenhaupt-suku; 11. helmikuuta 1554, Jönköping, Ruotsi – 1619, Rosheim, Elsass) oli ruotsalainen valtaneuvos, Suomen käskynhaltija 1587–1589 ja Raaseporin kreivikunnan kreivi. Hän oli hyvän koulutuksen saanut aatelismies, josta tuli Suomen ensimmäinen laajoin valtuuksin hallinnut virkamies. Hänen maineensa on kuitenkin varsin negatiivinen johtuen kovista otteista alaisiaan kohtaan ja monista poliittisista puolenvaihdoista. Leijonhufvud sai Raaseporin kreivikunnan haltuunsa 1585 äitinsä Ebba Lilliehöökin luopuessa siitä. Kreivikuntaan kuului Raaseporin linna, Inkoon ja Karjaan pitäjät sekä Lohjan Töytäri ja Tammisaaren kartano ja kaupunki. Hän asui kartanossa 1585–1589, muutti Ruotsiin eikä enää palannut tiluksilleen. Vuonna 1585 hänestä tuli myös Raaseporin ja Hämeenlinnan linnaläänien käskynhaltija. Suomen käskynhaltijana hän johti Karjalaa lukuun ottamatta koko muun maan yleishallintoa, johon ei kuulunut verotus eikä tilintarkastustoimi. Leijonhufvud otti osaa aatelisopposition kokoukseen Tallinnassa 1589 kannattaen Sigismundin paluun vastustajia. Hän menetti kuningas Juhana III:n ystävyyden sekä virkansa ja läänityksensä. Hänen korkea aatelinen syntyperänsä ja laajat tietonsa mahdollistivat toiminnan jatkamisen Ruotsissa. Juhanan kuoleman jälkeen 1592 hän yritti Sigismundin puolesta aikaansaada levottomuuksia Länsi-Götanmaalla Kaarle-herttuaa vastaan, mutta hänen oli paettava Puolaan turvaan. Leijonhufvud vaihtoi puolta ja ryhtyi Kaarlen kannattajaksi, jolloin hänet nimitettiin laamanniksi ja Länsi-Götanmaan käskynhaltijaksi. Hän oli ainoa valtaneuvos, joka osallistui Arbogan valtiopäiville 1597 ja Linköpingin valtiopäivillä 1600 hän vastusti valtaneuvosten tuomitsemista kuolemaan. Tämä teki Kaarlen epäluuloiseksi ja välttääkseen vangitsemisen Leijonhufvud pakeni Saksaan, jossa harjoitti Kaarlen vastaista mielipiteenmuokkausta. Vuonna 1613 hän yritti palata Ruotsiin, mutta Kustaa II Aadolf ei antanut siihen lupaa. Lähteet - Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. - Petri Karonen: / Leijonhufvud, Axel (1554–1619) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Linnaleiri Linnaleiri oli Ruotsin valtakunnassa käytössä ollut järjestelmä, jolla sotaväki majoitettiin sotaretkien väliajoilla ja erityisesti talvisin kruunun ja aatelisten linnoihin, linnoituksiin ja varakkaisiin taloihin. Suomen alueella 1570-luvulla Venäjää vastaan käydyn sodan yhteydessä linnaleirijärjestelmä muuttui talonpojille määrättyjen ylimääräisten sota-apuverojen myötä varsinaiseksi sotaväen elatusvelvollisuudeksi, joka aika ajoin muodostui raskaaksikin taakaksi. Linnaleirijärjestelmän rasitus kasvoi merkittävästi nuijasotaa edeltäneinä vuosina ja se oli yksi keskeinen syy talonpoikaiskapinan alkamiseen. Mikael Paavalinpoika Munck Mikael (Mikko) Paavalinpoika Munck, myös Mickel Pålinpoika Munck (k. 10. marraskuuta 1599, isä Påvel Andersson Huovari, äiti Brita Andersdotter Andersson) oli suomalainen sotilas, vouti, Turun linnan alipäällikkö ja Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja. Hän toimi 1580-luvulla lainlukijana ja voutina eri puolilla Suomea. Vuonna 1585 hänet aateloitiin ja vuodet 1591–1597 hän oli Pohjois-Suomen voutina. Arvid Stålarm sai joulukuussa 1597 Turun linnan uudelleen haltuunsa ja Munckista tehtiin linnan alipäällikkö. Munck rasitti talonpoikia ankaralla linnaleirillä vahvistaakseen sotavoimia. Kaarle-herttua valtasi Turun linnan 1599 ja vangitsi Munckin, joka mestattiin Turun verilöylyssä. Hänen leskensä Margareeta Starck sai pitää perintötilansa ja hänen tiedetään olleen elossa vielä 1618.¹ Katso myös - Munck af Fulkila Lähteet [1] Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919. Aiheesta muualla - / Mickel Pålinpoika Munck Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Nousia Venäläinen Nousia Venäläinen¹ eli Nousia Karjalainen² eli Nousia Ryds³ eli Nousia Ryssä⁴ oli 1500-luvulla elänyt henkilö. Hän on luultavasti ollut Käkisalmen läänistä peräisin ollut karjalainen. Hän esitti selonteon karjalaisten silloisista kauppateistä, jotka kulkivat Käkisalmesta Pielisjärvelle ja edelleen Ouluun ja toiseen suuntaan Vienanmerelle.¹ Hän esitti sen kuninkaan asiamiehelle Jaakko Teitille. Selostus on julkaistu teoksessa Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan vuosilta 1555–1556 (1894).¹ Reittiä kutsutaan joskus Nousian Reitiksi. Reitti oli pääasiassa vesireitti. Esimerkiksi Käkisalmesta Ouluun oli matkaa 115 peninkulmaa eli noin 690 kilometriä, josta vesitien osuus oli 91 peninkulmaa. Lieksanjoen reitin itään Vienanmerelle on arvioitu olleen talvitien³ , sillä koskinen Lieksanjoki ei ollut kovin kulkukelpoinen⁶ . Ruotsin vaikutus ei Nousian mukaan näkynyt esimerkiksi Pielisen seudulla.³ vaan alkoi vasta Vuokatin jälkeen Nuasjärvellä. Reittien laadusta on kuitenkin vuosikymmenien mittaan esitetty erilaisia näkemyksiä³ . Tielaitoksen 200-vuotishistorissa esitetään esimerkiksi, että käsitys vesireittien ensisijaisuudesta olisi romantisointia. Kirjallisuutta - Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan v. 1555-1556 = Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556 / johdannon kirj. ja painoon toim. Kustavi Grotenfelt. Suomen Historiallinen seura, 1894. 408 s. Sarja: Todistuskappaleita Suomen historiaan 5 - Tapio Salminen, Nousia Venäläinen ja taivaltie Käkisalmesta Ouluun, 1999 teoksessa: Tapani Mauranen, Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Tuhat vuotta teitä, kaksisataa vuotta tielaitosta. Edita 1999 - Tielaitoksen 200-vuotishistoria, 1. osa Lähteet [1] Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 6, palsta 501 - Nimi kirjoitetaan toisinaan pienellä: Nousia venäläinen [2] Sulevi Juhola, Rauhaton raja -seminaari [3] Martti Piltz, Vornan museotie, Historiaselvitys [4] Hiitolanjoki.fi [5] Vuonislahden varhaishistoriaa, Vuonis.net [6] Ruunaan luontotalon tekstit [7] Kainuun ympäristökeskuksen raportteja 2008 s. 244 [8] Tielaitoksen 200-vuotishistorian esittely Nyynäisten vapaaherra Nyynäisten paronikunta muodostui Fleming-suvun yhdelle haaralle, kun kuningas Eerik XIV korotti kruunajaisissaan Lauri Iivarinpoika Flemingin vapaaherraksi antaen vapaaherralliset erioikeudet nimenomaan Nyynäisten alueeseen, Nousiaisissa Varsinais-Suomessa. Vapaaherra Lauri Iivarinpojan isä oli Ruotsin vapaustaistelun sankareihin kuulunut Iivari Jaakkimanpoika (k. 1548), Nyynäisten omistaja. Hän toimi Kastelholman käskynhaltijana, valtaneuvoksena, amiraalina ja Pohjois-Suomen laamannina. Iivari oli Kuitian kartanonherran Jaakkima Henrikinpojan nuorempi poika, jolta Nousiaisten Nyynäisten kartano periytyi (aiemmat Nyynäisten omistajat löytyvät Kuitian kartanonherrojen luettelon avulla). Lauri Iivarinpojan äiti puolestaan oli ruotsalainen aatelisnainen Mätta Gotskalkintytär (Gotskalk Arendinpojan ja Elin Nilsintyttären tytär), muinaisen Folkunga-jaarlisuvun sitä sivuhaaraa jonka vaakunakuviona oli taaksepäin katsova susi ja jota sen takia sukututkijat ovat jälkeenpäin kutsuneet Ulf-suvuksi. Perinnölliset paronit - Lauri Iivarinpoika, Nyynäisten paroni, kuoli 1562. Vapaaherraksi vuonna 1561. Paroni Lauri toimi Tallinnan (Räävelin) ja koko Vironmaan käskynhaltijana. Vaimo oli ruotsalaisperäinen perijätär rouva Pirita Laurintytär, Penningbyn linnan perijä, suvusta jonka vaakunakuvio on kolme ruusua, ja siksi sukututkijat jälkikäteen antaneet sille nimeksi Tre Rosor. Piritan vanhemmat olivat valtaneuvos Lars Turesson (Tre Rosor -sukua), Penningbyn kartanonherra, ja rouva Kerstin Eriksdotter (Gyllenstierna-sukua). Valtaneuvos Lars Turesson (Lauri Tuurenpoika) oli teettänyt Tukholmanlähistöllä olevasta Penningbystä varsinaisen linnan (puolustuslinna myös), ja hänen tyttärensä myötä se tuli alla mainituille Bielkeille. - Iivari Laurinpoika, Nyynäisten paroni, eli 1553-69, ja hänen kuollessaan 16-vuotiaana sukuhaara sammui mieskannalta - sisar, vapaaherratar Elina Laurintytär (kuoli 1586) oli herra Claes Nilsson Bielken ensimmäinen vaimo. Leskeksi jo jäätyään, vuonna 1594 Claes korotettiin vapaaherraksi, läänityksenään Altunan paronikunta. Sittemmin Claes ja hänen perillisensä saivat Viikin paronikunnan lääniksi. - Eerikki Klaunpoika, Viikin paroni, Nyynäisten ja Penningbyn kartanonherra. Kuoli noin 1638, karkotettuna kuningas Sigismundin tukemisen takia. Vaimo oli Fleming-sukuinen sukulainen ja perijätär, vapaaherratar Kaarina Klauntytär, kuoli 1649, Viikin paronitar, joka vuodesta 1599 alkaen oli veljensä Viikin paroni Juhanan perillinen. Eerikki ja Kaarina olivat lapsettomia. - Eerikin perillinen oli hänen vanhempi täyssisarensa (syntyneet isän ensimmäisestä aviosta vapaaherratar Elina Laurintyttären kanssa): + Vapaaherratar Pirita Klauntytär (1582-1646) jonka aviomies oli vapaaherra Svante Stenbock. Lapseton. Tällöin Elina Laurintyttären suku loppui kokonaan. Penningbyn linna siirtyi heidän Bielke-sisaruspuolilleen, jotka eivät polveutuneet yllä mainituista Flemingeistä ja Tre Rosoreista. (nuorempi täyssisar oli jo kuollut: Vapaaherratar Marketta Klauntytär (158?-1629), jonka ensimmäinen aviomies oli vapaaherra Axel Ryning, Ruotsin suuramiraali, ja toinen aviomies vapaaherra Gabriel Oxenstierna, Ekan ja Lindoen paroni, Ruotsin kansleri. Marketta Klauntytär sai perinnönjaossa Penningbyn linnan, joka hänen kuollessaan siirtyi hänen veljelleen Eerikille. Marketan molemmat aviot olivat lapsettomia.) Suuri olkivuosi Suuri olkivuosi, vuosi 1601, oli Suomessa pahin 1600-luvun alun katovuosista ja yleensäkin Suomen historian pahimpia katovuosia. Ihmiset joutuivat syömään eläinten raatoja ja leipää, joka oli tehty sammalesta ja haavan kuoresta. Kulkutaudit tekivät tuhoaan, ja tiloja autioitui. Ihmisiä pakeni Venäjälle.¹ Vuosi oli 600 vuoteen Pohjois-Euroopan kylmin.² Suomi oli muutenkin sekasorron vallassa, sillä Sigismundin tukija Klaus Fleming oli kuollut, oli käyty sisällissota, ja Kaarle IX pyrki saamaan hallintaansa Suomen, joka oli vaarassa irtautua. Kaarle tuli Suomeen vuodenvaihteessa 1601–1602, ja nähtyään kadon aiheuttamat tuhot hän pyrki vilja-avulla lievittämään hätää, joskin kehnolla menestyksellä.³ Samaan aikaan vallitsivat normaalia kylmemmät säät lähes koko Euroopassa, erityisesti Venäjällä, jossa niin ikään oli ankara nälänhätä, sekä myös Kiinassa ja Japanissa. Syynä pidetään edellisenä vuonna sattunutta Perun Huaynaputina-tulivuoren voimakasta purkausta, jossa ilmaan levinneet hiukkaset suuressa määrin himmensivät maan pinnalle saapuvaa auringon säteilyä.. Lähteet - Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Helsinki: Siltala, 2014. ISBN 978-952-234-242-3. Viitteet [1] Lappalainen, s. 49 [2] Lappalainen, s. 48 [3] Lappalainen, s. 45, 46, 49 [4] Volcanic Eruption Of 1600 Caused Global Disruption Sciece Daily. Viitattu 21.1.2016. Suuri Venäjän sota Suuri Venäjän sota eli Kustaa Vaasan Venäjän sota oli vuosina 1555–1557 käyty Kustaa I Vaasan johtaman Ruotsin ja Iivana IV Julman Venäjän välinen sota, joka päättyi 25. maaliskuuta 1557 solmittuun Moskovan rauhaan. Se oli yksi tuon ajan rajasodista ja sitä kävivät pääasiassa suomalaiset Suomen aateliston johdolla. Sota osoitti muutenkin sen, että suomalaisten merkitys Ruotsin armeijassa oli kasvamaan päin. Esimerkiksi tässä sodassa muodostettiin ensimmäinen täysin suomalainen joukko-osasto, joita kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli jo noin kaksikymmentä. Sodan taustat ja syyt Suomalaisten Venäjän puolelle yli Pähkinäsaaren rauhan rajan levinnyt asutus ärsytti Iivana IV Julmaa, joka pikemminkin olisi halunnut levittää valtakuntaansa Itämerelle, varsinkin saksalaisen ritarikunnan hallitsemaan Vanhaan-Liivinmaahan. Kustaa Vaasa rohkaisi suomalaisten elinalueen laajenemista ja lupasi kolmen vuoden verovapauden niille alamaisille, jotka muuttaisivat asumaan Riitamaalle. Riitamaalla tarkoitetaan Pähkinänsaaren rauhassa Venäjälle jätettyä itäisen Karjalankannaksen osaa eli Kivennavan ympäristöä, Siestarjoen länsipuolta ja Pohjois-Inkerin pohjoisimpia osia. Jääsken asukkaat olivat jo samana vuonna kaataneet kaskea Riitamaalla, mistä alueen inkeriläiset eivät pitäneet. Tästä syystä myös Moskovan valtuuskunta ilmeisesti kävi Viipurissa valittamassa. Vuoden 1553 puolella tehtiin Inkerin puolelta ensimmäinen väkivaltainen sotaretki levinnyttä suomalaisasutusta vastaan. Suomen puolelta tähän vastattiin heti kostoretkellä, jolloin väkivaltainen kostokierre sai alkunsa. Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välienselvittely johti tilanteeseen, jossa suomensukuiset (suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset) kävivät sotimaan toisiaan vastaan. Helmikuussa 1554 Kustaa Vaasa antoi Kivennavan voudille Antti Niilonpoika Sabelfanalle täyden käskyn puolustaa Riitamaata, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että Ruotsi liitti Riitamaan itseensä. Näin ollen Suomessa alettiin valmistautua sotaan. Saman vuoden kesällä vahvistettiin kaksi vuotta aiemmin perustettua Kivennavan linnaketta. Ilmeisesti samaan aikaan rakennettiin puulinnake Bullerborg Vuoksen varrelle Imatralle. Kesällä 1554 novgorodilainen Putjatinin ruhtinasperhe järjesti uuden sotilaallisen partioretken Riitamaalle, jossa suomalaistalonpoikia vangittiin ja heidän hevosensa takavarikoitiin. Vouti Antti Niilonpoika Sabelfana lähti hyökkääjien perään, surmasi toisen hyökänneen inkeriläisjoukon pajarijohtajsta ja vapautti vangitut talonpojat. Tämä tapahtuma ratkaisi sodan syttymisen. Tosin Kustaa Vaasa yritti vielä rauhoitella tilannetta syyttäen Sabelfanaa omavaltaisista toimista ja erottamalla tämän. Ruhtinas Dimitri Paletski oli samana vuonna määrännyt laadittavaksi selvityksen "ruotsien" rajan yli Venäjän puolelle tekemistä tunkeutumisista ja näiden aiheuttamista vahingoista. Selvitys lähetettiin Viipuriin yhdessä kirjelmän kanssa, jossa Pähkinälinnan ja Käkisalmen käskynhaltijat vaativat korvauksia. Tämä tapahtui turhaan, joten tsaari Iivana Julma antoi 8. tammikuuta 1555 ruhtinas Paletskille ohjeet sotaväen siirtämisestä Novgorodista kohti Viipurin lääniä, jota vastaan oli tarkoitus hyökätä kaksi tai kolme kertaa kostaen väestölle "ruotsien" aiheuttamat vahingot. Sotavuosi 1555 Sodan alku Pajari Ivan Bibikovin johtamat, ilmeisesti myös karjalaisilla ja inkeriläisillä osastoilla vahvistetut, muutamista tuhansista miehistä koostuneet Novgorodin joukot ylittivät rajan Riitamaalla. Suomalaiset 500–600 miehen joukot lähtivät ottamaan vastaan hyökkääjää Juho Maununpojan johdolla. Taitavasti maastoa hyväksi käyttäneet suomalaiset hiihtojoukot löivät Joutselän taistelussa hajalleen Novgorodin kankeasti liikkuneet ratsuväestä ja jalkamiehistä koostuneet joukot. Suomalaisten suurella alivoimalla saavuttava Joutselän taistelun voitto pysäytti Novgorodin armeijan suunnitteleman hävitysretken syvemmälle Suomeen. Kevättalvella ainoastaan erilliset venäläisosastot tekivät kostoretkiä rajan yli tosin onnistuen hävittämään Äyräpäätä. Tsaari päätti lähettää Viipuriin kirjeen, jossa selitettäisiin väkivallan ollen paikallisen väestön yritys saada takaisin ryöstetty omaisuutensa ja jolla pyrittäisiin rajariidat lopettavaan sopimukseen. Kustaa Vaasa kehotti kuitenkin jo helmikuussa Suomen johtajia valmistelemaan hyökkäystä Pähkinälinnaan. Hänen käskystään rakennettiin Ruotsissa sotalaivoja, joilla kesällä kuljetettiin Viipuriin 3 700 miehen kanssa. Heinäkuussa Novgorodin ruhtinas Paletski lähetti Iivana Julman ohjeiden mukaisesti Viipuriin kirjeen, jossa hän valitti "ruotsien" Venäjän puolella tekemistä vahingoista ja ehdotti rajakokouksen pitämistä syyskuun alussa. Suomen aateliston voimakkaasti tukemat sotavalmistelut olivat kesken, joten Viipurin linnan päällikkö Maunu Niilonpoika joutui lähettämään 23. heinäkuuta 1555 neuvottelutarjoukseen kieltävän vastauksen. Tilanne muodostui Moskovan Venäjälle vaikeaksi, koska se oli sidottu samaan aikaan tataarisotiin. Lisäksi oli mahdollista, että Ruotsi saisi Saksalaisen ritarikunnan liittolaisekseen. Kustaa Vaasakin oli laskenut Saksalaisen ritarikunnan varaan, mutta kun tämä ei suostunutkaan taistelemaan Ruotsin rinnalla, yritti hän vielä peruuttaa sotaretken. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, koska Suomen aatelisto oli valmis sotaan, ja se oli jo lähettänytkin nopeasti liikkuvan ruotsalaisilla apujoukoilla vahvistetun armeijansa Viipurista kohti Pähkinälinnaa. Lippukuntien muodostaminen Alkukesästä Ruotsissa muodostettiin lippukuntia, jotka oli tarkoitus lähettää Suomeen. Saavuttuaan Suomeen ja Viipuriin nämä lippukunnat alistettiin Suomalaisen lippukunnan kanssa Jaakko Baggelle, joka lähti heinäkuussa joukkoineen kohti Nevaa ja Pähkinänlinnaa. 8. kesäkuuta 1555 Tukholmassa muodostettiin ensimmäinen sotilasosasto, joka koostui Tukholman lippukunnasta irrotetusta osasta (46 päällystön edustajaa, 9 spel, 13 mönsterdrängar sekä 111 jalkamiestä) sekä Gästriklandista, Uplannista, Västmanlandista, Närkestä, Södermanlandista, Itä-Götanmaalta ja Smålandista tulleesta 1088 alokkaasta. Näistä muodostettiin kaksi lippukuntaa, joiden päällystö ja alipäällystö tuli Tukholman lippukunnasta. Heinäkuussa muodostettiin uusia lippukuntia Norlannin, Itä-Götanmaan sekä Smålandin alokkaista. Lisäksi joukoissa oli pieniä määriä myös muiden alueiden alokkaita. Näin ollen muodostettiin 9 lippukuntaa, joista 8 lähetettiin Suomeen Tukholman lippukunnan (drabantit) jäädessä suojelemaan hallitsijaa. Suomessa Jöns Trulssonin lippukunta jaettiin Sven von Skaran ja ilman päällikköä olleen lippukunnan kesken. Anders Östgötesta tuli ilman päällikköä olleen lippukunnan päällikkö. Pähkinälinnan piiritys Syyskuun alkupuolella 1555 Jaakko Baggen johtama ruotsalais-suomalainen sotajoukko saapui maitse ja vesitse Pähkinälinnan edustalle. Noin 4 000 jalkamiehen ja 240 ratsumiehen armeija koostui Ruotsista saapuneista joukoista ja suomalaisesta lippukunnasta, joka oli ensimmäinen vakinainen suomalainen joukko-osasto. Ilmeisesti myös Käkisalmen lääniin lähetettiin pieni osasto hävitysretkelle. Iivana Julma tiesi Ruotsin hyökkäysaikeista, joten hän lähetti Käkisalmeen pajarin Zahar Ivanovitš Plestsejevin ja Pähkinälinnaan pajarin Petr Petrovitš Golovin johtamat joukot. Novgorodin ruhtinas taas sai käskyn odottaa lisäjoukkojen kanssa Ruotsin mahdollisesti Nevan eteläpuolella Inkerissä toteuttamaa hyökkäystä. Baggen armeija saapui Pähkinänlinnan edustalle syyskuun puolivälissä ja aloitti sitä vastaan hyökkäyksen 15. syyskuuta 1555. Armeija kuitenkin piiritti Pähkinälinnaa turhaan kolme viikkoa, koska tykistö ei tehonneet sen paksuihin muureihin. 29. syyskuuta ruotsalais-suomalaiset joukot lopettivat hyökkäyksen epäonnistuneen rynnäkön jälkeen, ja lopulta lokakuun alussa päättivät vetäytyä peläten Novgorodin ylivoimaisten pääjoukkojen mahdollista hyökkäystä. Lopulta Ruotsin armeija onnistui vain hävittämään muutamia kyliä Nevan varrella. Aiheesta muualla - Viljanti, Arvo: Gustav Vasas Ryska Krig 1554–1557 I–II. Tukholma: Almqvist & Wiksell, 1957. (ruotsiksi) - Pohjanprikaatin kilta Venäjän sota eli Kustaa I Vaasan sota (1555–5.3.1557) Jaakko Teitti Jaakko Laurinpoika Teitti (oik. Jakob Larsson Teit, s. n. 1520 – k. 1588/1596 Turku) oli Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan sihteeri ja myöhemmin Turun kaupunginsihteeri.¹ ² Ura Turun piispa Martti Skytte lähetti Teitin 1540-luvun lopussa Saksaan opiskelemaan. Teitti päätyi Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan palvelukseen, ja 1550-luvun lopussa hän muutti Tukholmaan asumaan, jossa hän hoiti erilaisia tehtäviä, kuten toimi Kustaa Vaasan jälkeen hallinneen Eerik XIV:n Kuninkaan lautakunnan jäsenenä, siihen saakka, kunnes Juhana III nousi Ruotsin kuninkaaksi. Teitti laati vuosina 1555–1557 valitusluettelon aatelin väärinkäytöksistä.¹ Valitusluettelo on historiallisesti arvokas lähde, ja se julkaistiin vuonna 1894.³ Teitti oli hankkinut Tukholmasta vaimonsa Elin Larsintyttären saaman perinnön turvin arvokkaan talon.¹ Teitin elämä muuttui huomattavasti, kun Eerik XIV syöstiin vallasta vuonna 1568. Teitti oli ollut vuonna 1563 tuomitsemassa Juhana III:tta, jonka vuoksi Teitti joutui epäsuosioon ja istui lyhyen aikaa vankeudessakin. Vapauduttuaan Teitti ei jäänyt Tukholmaan, vaan Juhana III määräsi hänet muuttamaan Turun linnaläänin alueella joko Turkuun, Raumalle tai Poriin.¹ Teitti toimi vuosina 1582–1588 Turun kaupunginsihteerinä.² ¹ Toisen lähteen mukaan Teitti olisi aloittanut sihteerinä jo vuonna 1581.¹ Lopun elämäänsä hän oli kuitenkin eräänlaisessa kotiarestissa.¹ Yksityiselämä Teitin puoliso oli Elin Larsintytär. Pariskunnalla oli kolme lasta, Karin, Anders ja Malin. Kaikki lapset kuolivat vuosina 1571–1572. Vuodesta 1577 eteenpäin pariskunta asui erillään Jaakko Teitin uskottomuuden vuoksi. Pariskunta ei hakenut eroa tuomiokapitulilta. Teitti kuoli vuonna 1588 ruttoon Turussa.² Toisen lähteen mukaan Teitti kuoli vuonna 1596.¹ Lähteet [1] Karonen, Petri: TEIT, Jakob Svenska litteratursällskapet i Finland. Viitattu 17.11.2010. (ruotsiksi) [2] Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura: "Jaakko Teitti", Genos 27, s. 118. Suomen Sukututkimusseura, 1956. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.11.2010). [3] Grotenfelt, Kustavi (toim.): Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan v. 1555-1556 = Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556. Todistuskappaleita Suomen historiaan; 5. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1894. Turun verilöyly Turun verilöyly oli Turussa 10. marraskuuta 1599 toimeenpantu joukkorangaistus, jossa mestattiin 14 Kaarle-herttuan (myöhemmin kuningas Kaarle IX) Suomessa vaikuttanutta vastustajaa. Sigismundin ja Kaarlen valtataistelussa Kaarle löi Sigismundin joukot Ruotsissa Stångebron taistelussa 1598 ja teki sen jälkeen retken Suomeen nujertaen vastarinnan ja mestauttaen säätyjä kuulematta Suomen johtavia aatelisia. Oikeudenkäynti Sigismundin kannattajia vastaan käytiin Turussa, josta mestaukset ja vangitsemiset ulotettiin muualle maahan. Kaarlen tavoitteena oli Sigismundin suomalaisten kannattajien murskaaminen. Tuomioiden seurauksena Suomen poliittinen asema heikkeni huomattavasti, sillä kuninkaaksi noussut Kaarle piti maan johtavia aatelisia epäluotettavina. Suomen kuningasmielisten varsinaiset johtajat Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuolemantuomion, mutta poliittisista syistä heidät vietiin vangittuina Tukholmaan. Nimekkäimpiä mestattuja olivat - Johan Fleming, Klaus Flemingin poika - Olavi Fleming, Klaus Flemingin poika - Niilo Iivarinpoika, Klaus Flemingin avioton poika - Sten Fincke, Hämeen linnan päällikkö - Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen säteriratsutilan omistaja - Krister Martinpoika Björnram - Mikael Paavalinpoika Munck, Vehmaan Nuhjalan säteritilan omistaja ja Turun linnan alipäällikkö - Sigfrid Sigfridinpoika, huovipäällikkö. Lähteet - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966 - Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja. Juva:WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Herman Klasson Fleming Herman Klasson Fleming (1619-1673) oli suomalainen valtaneuvos, amiraali ja Liperin vapaaherra, syntyisin ja Louhisaaren kartanonherrain suvusta. Hän tuli Tukholman käskynhaltijaksi ja amiraliteettineuvokseksi vuonna 1650. Herman Fleming yleni nopeasti virkauralla ja saavutti erityisesti Kaarle X Kustaan suosion. Hän toimi kamarikollegion presidenttinä vuosina 1653-60 ja tuli peruutuskollegion puheenjohtajaksi (neljännesreduktio) vuonna 1655. Toimiessaan neljännesperuutusta varten asetetun kollegion puheenjohtajana Fleming joutui kuitenkin ylhäisaatelisten säätytoveriensa vihoihin ja syrjäytettiin kuninkaan kuoltua 1660 valtionvarainhoitajan tehtävistä sekä holhoojahallituksen jäsenyydestä. Herman Fleming määrättiin Suomen kenraalikuvernööriksi, jona hän toimi vuosina 1664-69. Hänen vaimonsa oli Kristina Rosladin, heidät oli vihitty 1645. Paroni Herman rakennutti uusiksi Louhisaaren linnan. Vuonna 1655 valmistunut kartanon päärakennus on yksi Suomen harvoista italialaisesta palladiolaisesta arkkitehtuurista vaikutteita saaneista linnoista. Päärakennusta sekä sivurakennuksia ympäröi englantilaistyylinen puisto ja kokonaisuus muodostaa yhden Suomen parhaiten säilyneistä kartanomiljöistä. Kartanon yläkerrassa on katto- ja seinämaalauksia 1600- ja 1700-luvuilta. Hermanin isä Ritari Claes Fleming (1592–1644), oli maaherrana ja amiraalina, ja kaatui Femernin meritaistelussa. Hänen palveluksensa ja ansioidensa johdosta kuningatar 26. maaliskuuta 1651 korotti hänen lapsensa vapaaherroiksi ja -herrattariksi, mukaan lukien Hermanin. Heidän sukunsa jatkuu tähän päivään saakka, eli ei ole sammunut mieskannalta. Ruotsissa elää edelleen vapaaherra Fleming af Liebelitz -nimisiä ihmisiä. Hermanin poika oli paroni Claes Fleming af Liebelitz (1649–85), aatelissäädyn maamarsalkka, ja Ruotsin valtiovarainhoitaja eli kamarimestari, valtaneuvos myös. 10. joulukuuta 1687 kuningas Kaarle XI korotti hänen leskensä ja lapsensa kreivilliseen arvoon. Tämä sukuhaara kuitenkin sammui mieskannalta 15. marraskuuta 1729, joten enää ei ole olemassa kreivi Flemingejä. Katso myös - Fleming (suku) Lähteet - http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=U80 Hakkapeliitat Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomalaisilla ruunillalähde?. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys. Nimi hakkapeliitta tuli sotahuudosta "Hakkaa päälle!". Myöhemmin hakkapeliitoiksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu kaikkia 30-vuotiseen sotaan osallistuneita suomalaisia sotilaita, myös jalkaväkeä. Hakkapeliittojen taktiikka Tuon ajan taisteluille tyypillisesti ratsuväki ratsasti taistelun aikana vihollisen ryhmityksen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset, joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohden. Tämän jälkeen, yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan, ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväen tehtävänä oli häiritä vihollisen joukkoja ampumalla, pyrkiä koukkaamalla vihollisen taistelulinjan sivustaan tai selustaan, sekä koettaa estää vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiä. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaan.¹ Hän myös uudisti merkittävästi tykistöä. Jalkaväen uudistuksissa hän mukaili hollantilaista koulukuntaa ja Morits Oranialaista.² Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, joka todistettiin ensimmäisen kerran Breitenfeldissä 1631, kun uusi taktiikka löi perinteisen espanjalaisen taktiikan. Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu jalkaväki aloitti tulen. Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä eli nopeammin ampuvilla tykeillä (rykmentintykki). Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin espanjalaisten mukaan tercioiksi. Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelutahto ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö.³ Jalkaväen heikennettyä vihollisen taisteluryhmitystä Ruotsin ratsuväki mursi vihollisen rintaman raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, ja oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. Yhteislaukauksen jälkeen ruotsalaiset eivät kääntyneetkään takaisin, kuten karakolointiin kuului, vaan paljastivat miekkansa ja ratsastivat suoraan vihollisryhmitykseen. Jos vihollinen onnistuttiin lyömään näin, saattoi se kääntää koko taistelun kulun. Useissa tilanteissa hakkapeliitat pyrkivät lähitaistelukontaktiin vihollisen ratsuväen kanssa heti taistelun alettua. Hakkapeliitat osoittautuivat myös kykeneviksi taistelemaan raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia, haarniskoimattomia hakkapeliittoja. Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista, oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa. Hakkapeliitat olivat ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on hyvin sitkeä eikä väsy helposti. Hakkapeliitat sulautuivat lopulta Ruotsin sotaväen muuhun ratsuväkeen 1600-luvun lopulle tultaessa. Hakkapeliittojen taistelut Hakkapeliittoja käytettiin ensimmäisenä Puolan sodan taisteluissa 1600-luvun aikana. Tunnetuimmat hakkapeliittataistelut lienevät Breitenfeld 1631, Rain 1632, Lützen 1632, Nördlingen 1634, Leipzig 1642 sekä Jankov 1645. Torsten Stålhandske oli Suomessa syntynyt hakkapeliittojen päällikkö ja myöhemmin myös koko ratsuväen kenraali. Ruotsalaisen ratsuväen väenotosta Perinteisen ruotsalaisen tavan mukaisesti talollinen saattoi rekisteröidä miehen kruunun ratsupalvelukseen. Hänen täytyi toimittaa miehen lisäksi hevonen, sotilaan suojavarustus, sekä aseiksi miekka ja kaksi pistoolia. Ratsumiestä oli varustettava tarpeen mukaan jatkossakin, ja mikäli mies tai hevonen menehtyi oli tilalle hankittava uusi. Mies saattoi olla tilan väkeä tai palkattu, joskus jopa tarkoitusta varten tilalle otettu kasvatti. Vastavuoroisesti tila sai verovapauden, ajankohdasta riippuen joko vain ratsupalveluksen ajaksi, tai myöhemmin perinnöllisesti. Veroedun vuoksi ratsutilaa ei voinut läänittää aatelisen haltuun, ja tämä olikin tärkein motiivi ratsumiesten varustamiseen aina 1680-luvulle asti. Ratsutila sai myös vapautuksen muusta väenotosta, joskin käytännön tulkinta vaihteli eri aikoina. Tuon ajan suomalainen ratsuväki muodostettiin tällaisilla vapaaehtoisilla väenotoilla toisin kuin jalkaväki, joka otettiin pakko-otoilla niin kutsutuista ruoduista. Ratsupalvelukseen miehen lähettänyttä taloa kutsuttiin rustholliksi tai ratsutilaksi, ja järjestelmää ratsutilalaitokseksi. Suomalaisten määrä Ruotsin armeijassa Ruotsin armeija kolmikymmenvuotisessa sodassa nojasi määrällisesti ennen muuta ulkomaiseen palkkasotilasjalkaväkeen. Ajalle tyypillisesti myös antautuneet yritettiin värvätä omaan palvelukseen, usein onnistuen. Ruotsin hyökätessä Saksaan 1630 jalkaväki oli monikansallista, mukana oli muun muassa englantilaisia, skotteja, suomalaisia ja ruotsalaisia. Ratsuväki ja tykistö olivat sen sijaan koottu ainoastaan ruotsalaisista ja suomalaisista joukoista. Suomalaisten joukkojen kokonaisosuus Ruotsin sotaväestä 1600-luvulla oli runsaat 30 prosenttia.¹⁰ Ratsuväessä suomalaisten joukkojen osuus oli kuitenkin oleellisesti suurempi: Puolan sodan lopussa suomalaisia ratsukkoja oli yli 3 000, ruotsalaisia vain 2 300. Hakkapeliittojen legenda Suomessa aiemmin esitetyn romantisoidun näkemyksen mukaan hakkapeliitat olivat tunnettuja sotasankareita. Toisaalta hakkapeliitat on esitetty keskieurooppalaisten kansantarinoiden mukaan pelättyinä ja julmina. Todellisuudessa suomalaisia ei aikalaistodistuksissa pahemmin eroteltu muusta Ruotsin armeijasta. Korkeintaan Ruotsin armeijan joukoista eroteltiin ulkomaiset palkkasotilaat, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat samaa armeijan kantajoukkoa. Tutkija Detlev Pleiss pitää ruotsalais-/suomalaisarmeijaa kurinalaisena ja väestöä kohtaan jokseenkin hyväkäytöksisenä, erotuksena palkkasotilasjoukoista. Ero korostui etenkin vallattuja kaupunkeja miehitettäessä. Historioitsijat Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen esittävät syyn hakkapeliittojen esitetylle julmuudelle kirjassaan A History of Finland. Suomalaiset sotilaat, myös ratsuväki, palvelivat aiemmin pääosin idässä (mm. Jakob De la Gardien mukana ja tämän isän alaisuudessa). Itäisellä rintamalla ei ollut Länsi-Euroopalle tyypillistä palkkasotilaskulttuuria, ja siellä sota kaikkiaan vaati enemmän uhreja ollen lähempänä totaalista sotaa. Palkkasotilaskulttuurissa eilisen vihollinen saattoi vangiksi jäätyään hyvinkin olla huomisen uskollinen aseveli. Ruotsin armeija sen sijaan oli tottunut siihen, että vihollinen kuului tappaa. Näin ollen saapuessaan Saksaan Ruotsin armeija, mukaan lukien suomalainen ratsuväki, kävi aggressiivisempaa sotaa kuin katoliset viholliset. Samaa tapahtui jo Puolan sodan aikana, josta Jutikkala ja Pirinen kertovat esimerkin: puolalainen upseeri oli vankienvaihdon yhteydessä pyytänyt ruotsalaisupseeria olemaan tappamatta kaikkia vankeja, "koska me puolalaisetkin olemme kristittyjä".¹¹ Tutkija Jussi T. Lappalaisen mukaan suomalaisjoukkojen pelko on suomalaisten pitkälti korostuneeseen kansallistunteeseen ja käännösvirheisiin pohjautuvaa legendaa, joka pohjautuu Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjaan (1875), A. O. Hainarin artikkeliin Oma maa-lukemistossa (1908) ja Gabriel Reinin suomalaisia ulkomaisessa kirjallisuudessa koskevaan tutkimukseen (1909). Vihollissotilaiden joukossa hakkapeliittoja kyllä kunnioitettiin ja pelättiinkin, pidettiin jopa taikakeinoja omaavina. Tähän on todennäköisimmin syynä poikkeuksellisen hyvä sotamenestys. Lappalainen esittää menestyksen yhdeksi syyksi hakkapeliittojen sopeutumisen sodan kovaan arkipäivään: vieraalla maalla kaukana kotoa ei kielitaidottomilla suomalaisilla ollut muuta turvaa kuin itsensä ja oma joukkonsa, oli sopeuduttava ja hoidettava annettu tehtävä. Hakkapeliitta-historiaa ei aina ole pidetty suomalaisille edullisena. Kun maalle alettiin etsiä ensimmäistä kertaa kansallisia suurmiehiä 1800-luvulla, korostettiin sivistyshistorian edustajia sotasankareiden sijaan. Suomalaisten erikoislaatuisuudeksi ei haluttu nähdä sotaisuutta. Hakkapeliittojen nimen alkuperä Nimi tulee suomalaisen myytin mukaan hyökkäyskomennosta "Hakkaa päälle." Käsityksen esitti muiden muassa Daniel Juslenius teoksessaan Vanha ja uusi Turku. Hän kirjoitti: "Suomalaisten loputon into lyödä viholliset synnytti uuden sanan 'hakkapeliitta' ('hakkaa päälle' merkitsee 'lyö, iske, hakkaa kaikin voimin'), jonka kuuluessa Puola aina vapisi ja itävaltalaiset ja pyhän (jos jumalat tämän sanan sallivat) liigan puolustajat useimmiten joutuivat kauhun valtaan ja menettivät henkensä." Juslenius johti hakkapeliitan merkityksen 1600-luvulla suosituksi tulleen Olof Rudbeckin kielitieteellisen menetelmän avulla, jossa vähäisetkin sanojen yhtäläisyydet tulkittiin hyvin mielikuvituksellisesti. Jusleniuksen mukaan sanat eivät ole koskaan syntyneet turhaan eli ilman niitä tarkoittavien asioiden olemassaoloa. Jos suomalaiset kerran huusivat vihollisten hakkaamista, heidän täytyi olla taisteluissa niskan päällä.¹² Vaihtoehtoinen etymologia nimelle on viron kielen "hakka peale", joka tarkoittaa yksinkertaisesti johonkin ryhtymistä. Suomalainen sotaväki Ruotsin sotaväessä sai puhua omaa kieltään ja sitä myös johdettiin suomen kielellä, vaikka hallintokieli oli ruotsi.¹³ Värvättäessä ei ratsumiehiä kutsuttu hakkapeliitoiksi, vaan he olivat tavanomaisemmin pelkkää Ruotsin ratsuväkeä, "ryttäreitä". Lempinimi liitettiin joukkoihin vasta Ruotsin sotamenestyksen myötä. Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa on yksi suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia sotilasmarsseja ja edelleen yleisesti puolustusvoimain käytössä. Marssi on nykyisin pääesikunnan kunniamarssi. Sitä soitetaan myös Ruotsin ja Saksan armeijoissa. Lähteet [1] McNeill, William H. The Pursuit of Power. Chicago: The University of Chicago Press, 1982. Sivu 123. [2] McNeill. The Pursuit of Power. [3] Nordstrom, Byron J. Scandinavia Since 1500. Minneapolis: University of Minnesota Press, 2000. Sivu 62 [4] Parker, Geoffrey edit. The Cambridge History of Warfare. New York: The Cambridge University Press, 2005. Sivu 159. [5] Antila, Olavi & Tetri, Juha E. Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset Euroopan sotakentillä [6] Jussi Lappalainen: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2001. ISBN 951-746-286-7. [7] Jutikkala. A History of Finland. Sivu 86. [8] Singleton, Fred. A Short History of Finland. The Great Britain, Cambridge: Cambridge University Press, 1989. Sivu 42. [9] Wedgwood, C.V. The Thirty Years War. The Great Brittain, New Haven: Yale University Press, 1939. Sivu 275. [10] Vahtola Jouko. Suomen Historia: Jääkaudesta Euroopan Unioniin [11] Jutikkala. A History of Finland. Sivut 90-91. [12] Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi: Suolatut säkeet. SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). Kirja www:ssä [13] Jutikkala Eino & Kauko Pirinen. Trans Sjöblom, Paul. A History of Finland. New York: Dorset Press, 1988. Sivu 87. Kirjallisuutta - Juslenius, Daniel: Vanha ja uusi Turku. Käänt. Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen. Latinankielinen alkuteos vuodelta 1700. SKS, Helsinki, 1988. - Klinge, Matti: Suomen sinivalkoiset värit. Otava, Helsinki, 1981. Aiheesta muualla - Hakkapeliittain Marssi (mp3) - Finska Rytteriets Marsch i trettioåriga kriget - Varsinaissuomalaiset sotatoimissa 1600 ja 1700 luvuilla - Väenotot Pohjois-Pohjanmaalla 1600-luvulla Hollikyyti Hollikyyti tarkoittaa historiallista henkilöiden, alkuaan etenkin virkamiesten, kuljetuspalvelua, kyytilaitosta. Nimitys tulee ruotsin sanoista hålla, pitää (tässä: pitää tarjolla) ja skjuts, kyyti. Hollikyytijärjestelmässä merkittävien teiden varsilla oli määrävälein kestikievareita eli majataloja, jotka pitivät matkustajia varten hevosia, kuskeja ja majoitustiloja. Kyytivuoro kiersi kylän talosta toiseen, joskin siitä oli mahdollista vapautua maksamalla toinen tilalleen. Kyytien järjestely kuului nimismiehelle, vauraalle talonpojalle, joka myös isännöi kestikievaria.¹ Holli oli paikallinen kyyditsemään velvoitettu henkilö. Hollikyyti merkitsi huomattavaa rasitusta talonpojille. Kyseessä oli talonpojan kannalta kyyditsemisvelvollisuus, matkustavan virkamiehen näkökulmasta vapaakyyti, josta kyyditsijä ei saanut korvausta. Pisin sallittu odotusaika oli kaksi tuntia jatkoyhteydelle. Vieläkin tunnettu sanonta "kylmä kuin hollitalli" kuvaa sitä, ettei hollikyytien käyttöön tarkoitettuja tiloja, kuten talleja ja hollitupia, suinkaan rakennettu ja pidetty kunnossa mielihyvin. Koska oli mahdollista, että useita ajureita oli samaan aikaan odottelemassa kyyditettäviä, kokoontuivat he hollituvassa. Tästä on muodostunut suomalainen kansansanonta:"Oli kuin hollituvassa" tarkoittaen lievää epäjärjestystä. 1600-luvulla kyytilaitosta alettiin järjestää lainsäädännön avulla: Kaarle IX määräsi vuonna 1604 virkamiehet korvaamaan käyttämänsä kyydin, mutta tämä määräys ei toiminut käytännössä. Vuonna 1642 vapaakyydit poistettiin, mutta talonpoikien maksettavaksi tuli kyytilaitoksen kustannuksia kattamaan vuodesta 1649 lähtien uusi vero, kyytiraha.² ³ ⁴ 1690-luvulla kyytilaitos saavutti varsinaisen hollikyydin muodon: kyyditysvelvollisesta talosta oli talon koon mukaan miehen tai useammankin sekä ajoneuvojen oltava kerrallaan 3-4 päivää "hollilla". Tämä merkitsi sekä miesten että hevosten poissaoloa talon töistä. "Hollilla olo" ei kuitenkaan ollut pelkästään kielteinen asia: toisilta hollimiehiltä ja matkustavaisilta kuultiin tietoja ja uutisia oman elinpiirin ulkopuolelta. ⁶ 1800-luvun lopulle saakka kyytilaitos säilytti vanhat muotonsa. Kestikievarien tasoa oli kohennettu ja yhtenäistetty niin, että säätyläistenkin sopi yhä enemmän turvautua niihin yksityismajoituksen sijasta. Vuodesta 1883 lähtien tuli mahdolliseksi kunnan päättää hollikyydistä luopumisesta. Kyydityspalvelut vuokrattiin huutokaupalla vähiten pyytävän hoidettavaksi viiden vuoden jaksoina. Näin hollikyydin aikakausi vähitellen 1900-luvulle tultaessa päättyi. Katso myös - Kyytilaitos Suomessa Lähteet [1] Yksilö ja yhteiskunta. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 2, s.220-221 [2] Kuinka maalla ja merellä liikuttiin. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 2, s.397 [3] Maantiet ja kyyditys. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 3, s.28-30 [4] Maan ja maatalouden verotus. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 3, s.43 [5] Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 4, s.287. Vertaa sanontaan "olla hollilla", jonka merkitys on nykyisin laajempi: olla paikalla, saatavilla, jopa: olla tähtäimessä. [6] Kuvateksti teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 5, s.32. [7] Majatalot ja kyytilaitos. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 5, s.223. Aiheesta muualla - Anjala-Seura ry: Kievari- ja kyytilaitos - Hollikyytejä koskevat asiakirjat ja niiden tutkiminen Isoviha Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen Venäjän miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika.¹ Venäläisten eteneminen Venäläiset valtasivat Inkerin² ³ ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714. Miehitysaika Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin. Tuon ajan sodankäynnin yleisten tapojen mukaisesti venäläiset sotilaat ja varsinkin kasakat ryöstivät valloitetun maan asukkailta kaiken arvokkaan, minkä vain saivat käsiinsä. Viipurin valtauksen jälkeen venäläiset upseerit ja sotilaat ottivat kiinni kaduilla tapaamansa naiset ja lapset, käyttivät heitä palvelukseensa taloissaan ja muutamat upseerit lähettivät heitä Sisä-Venäjälle kartanoihinsa. Kasakat kuljettivat lapsia ja naisia Pietariin, jossa he myivät heitä varsin halvalla hinnalla. Kenraalimajuri Armfeltin kirjeen mukaan venäläiset olivat kulkeneet ennen ja jälkeen Viipurin valtauksen ihmisiä ryöstellen ja rakennuksia polttaen monilla paikkakunnilla. Venäläiset hävittivät järjestelmällisesti Viipurin ja Kymijoen välisen alueen, jotteivät suomalaiset joukot saisi sieltä elintarvikkeita. Rutto Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto ("musta surma"), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Tallinnassa oli tuolloin Aasiasta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Kaukolan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset pantavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä. ⁹ Sotilashallinto 1714–1717 Miehitetty Suomi oli kolme vuotta venäläisen sotilashallinnon alaisuudessa. Sotilashallinnon toimintaa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei kenelläkään ollut varmuutta.¹⁰ Itä-Suomeen perustettiin jo vuonna 1710 Viipurin komendanttikunta, josta tehtiin osa Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sitä johti ruhtinas Aleksandr Menšikov. Pietarilainen Menšikov ei kuitenkaan juuri sekaantunut valloitusmaan asioihin. Tämän takia käskyvalta jäi Viipurin ylikomendantille. Ylikomendantin välitön valta-alue käsitti Etelä-Karjalan ja itäisen Uudenmaan Kymijokeen asti; Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Jotkin Kannaksen rannikkopitäjistä olivat kuitenkin aluksi Venäjän amiraliteetin alaisuudessa. Ylikomendanttina toimivat isonvihan aikana Grigori Tšernyšev ja Ivan Šuvalov.¹⁰ Länsi-Suomen valloituksen jälkeen sen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.¹⁰ Viipurin komendanttikunta pysyi vielä vuoden 1717 jälkeenkin sotilashallinnon alaisuudessa. Tämä viittaa siihen, että Pietari Suuri olisi päättänyt jo ennen rauhantunnustelujen alkua (1718) liittävänsä alueen Venäjään. Hän jakoi ruhtinailleen Karjalasta suuria maa-alueita, mutta peruutti pohjoiset lahjoituksensa vuoden 1720 alussa, jotta voisi vaatia eteläistä osaa.¹¹ Siviilihallinto 1717–1721 Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, Kaarle XII:n drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena. Turun kenraalikuvernöörikunta oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.¹² Kenraalikuvernöörikunta koostui viidestä niin kutsutusta piiri- tai laamannikunnasta. Laamannikuntaa johti niin sanottu laamanni, joka vastasi asemaltaan pikemminkin maaherraa. Laamannikuntia olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat, joista Turun laamannikuntaa johti kenraalikuvernööri. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.¹² Laamannikunta jakautui tavallisesti kolmen tai neljän, joskus kuuden¹³ pitäjän kokoiseen niin kutsuttuun vouti- tai kihlakuntaan. Pitäjän johtoon asetettiin nimismies, jonka virka-alueena oli kuitenkin kirkko- eikä hallintopitäjä kuten ennen sotaa. Veronkanto järjestettiin venäläiseen tapaan: pitäjästä erotettiin veromanttaaleja, joista vastasivat kylänvanhimmat eli starostit. Nämä saattoivat olla esimerkiksi entisiä lautamiehiä tai vouteja.¹² Voutina tai starostina toimiminen ei ollut juuri kenellekään miellyttävä tehtävä. He olivat pahassa välikädessä: kansa eli niukasti ja epäili heidän vetävän välistä, toisaalta venäläiset vaativat saataviaan. Verorästien välttämiseksi venäläiset määräsivät ylöskantomiehet henkilökohtaiseen vastuuseen verotuloista, ja silloin tällöin tuomittiin sakkoja rangaistukseksi. Kaupungeissa veronkantajia olivat pormestarit ja raatimiehet.¹⁴ Venäläisten terrori Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat sotilashallinnon aikana. Terrorin verisin jakso oli luultavasti lyhyt kausi erityisesti vuosina 1713–1714. Perinteisen historiankirjoituksen mukaan isoviha on usein nähty täydellisenä katastrofiaikana, mutta toisen maailmansodan jälkeisen tulkinnan mukaan tuo kuva on ollut liioiteltu. Nuorempaan, 2000-luvun tutkijapolveen kuuluva Kustaa H. J. Vilkuna on perehtynyt isonvihan aikaan tuomiokirjojen, kirjeiden, erilaisten luetteloiden ja valitusasiakirjojen perusteella. Hänen mukaansa monet aikaisemmassa näkökulmassa liioitelluiksi väitetyt kuvaukset pitävätkin paikkansa ja muun muassa raiskauksia oli vähätelty.¹⁵ Liioittelun osasyynä nähtiin Ruotsin hallituksen miehityksen aikana harjoittama propaganda, joka pyrki korostamaan venäläisten raakuutta. Näin hallitus pyrki nostattamaan taisteluhenkeä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, ja paljon porvaristoa ja papistoa pakeni Ruotsiin. Talonpoikaisväestöä pakeni miehityksen alkuvaiheessa piilopirtteihin, joista he sitten palasivat asuinsijoilleen tilanteen rauhoituttua.¹⁶ Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin. Kaakkois-Suomea ei hävitetty kovinkaan perusteellisesti, koska alue oli päätetty liittää Venäjään.¹⁶ Ankarimmat siviilitappiot kärsi Pohjois-Pohjanmaa, jonka tsaari käski tuhota kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten. Vanhempien tutkimusten mukaan miehityksen aikana tapettiin noin 5 000 suomalaista, joista noin puolet Pohjanmaalla¹⁷ . Uudempien tutkimusten mukaan surmaluvut olivat huomattavasti suuremmat. Pohjanmaan hävitys ja terrori siviiliväestöä kohtaan Pohjois-Pohjanmaata ei miehitetty, mutta väestötappiot siellä olivat isonvihan aikana noin 6 100 henkeä eli neljännes alueen väestöstä.¹⁸ Alueella liikkui muutaman sadan ratsumiehen muodostamia nopealiikkeisiä kasakkayksiköitä. Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus olivat systemaattisia. Väkivalta kohdistui kiinni saatuun siviiliväestöön ja pappeihin. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla yksi vakiintuneista sodankäynnin menetelmistä, ja naisia kuljettiin vangittuina Turun ja Porin sotilasleireille.¹⁵ ¹⁹ Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa 29. syyskuuta 1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveellä.²⁰ Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin lähetettiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000¹⁶ , uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä¹⁷ ¹⁵ . Venäläisupseeristo välitti vankinsa eteenpäin myymällä heidät orjiksi. Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa.¹⁷ Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4 600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia¹⁵ . Näiden lisäksi miehiä pakko-otettiin armeijaan noin 2 000. Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi noin 500 miestä.¹⁶ Venäläiset kasakat ottivat ruokansa vallatusta maasta ryöstämällä, minkä tähden paikalliset asukkaat joutuivat turvautumaan korvikeruokaan ja monin paikoin väkeä nääntyi nälkään.²¹ Tornio ja Kemi isonvihan uhreina Tornioon venäläiset kasakat tekivät vuosina 1714–1716 seitsemän hävitysretkeä ja myöhemmin vielä kuusi lisää. Niiden vuoksi Tornion kaupunki ja asukkaat joutuivat kokemaan sodan kauhuja suuremmassa määrin kuin monet muut Suomen seudut. Sotasaalista tavoittelevat kasakat kiduttivat pieksemällä, polttamalla ja paistamalla ihmisiä saadakseen heidät paljastamaan, mihin he olivat kätkeneet omaisuutensa.²² Sissisota Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli kivekkäät, jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä.²³ ⁷ Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.¹⁶ ²⁴ Isonvihan käsittelyä kulttuurissa Isonvihan aikaa on sittemmin käsitelty kirjallisuudessa ja elokuvissa, esimerkiksi ensimmäisessä suomalaisessa historiallisessa romaanissa, Fredrika Runebergin teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Väestön pakko-otot saivat Zachris Topeliuksen kirjoittamaan sadun "Koivu ja tähti" tytön ja pojan paluusta Venäjältä isonvihan jälkeen. Isonvihan aikaisia taisteluita käsitellään laajasti myös Topeliuksen historiallisen eepoksen Välskärin kertomuksia kymmenennessä kertomuksessa. Vuonna 1939 sai ensi-iltansa Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Isoviha, joka perustui Jyrki Mikkosen nuortenromaaniin. Avoimen isänmaallisen ja venäläisvastaisen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa ennen talvisotaa ja toistamiseen välirauhan aikana. Katso myös - Vanha viha - Pikkuviha - Pitkä viha Lähteet ja kirjallisuus - Juva, Einar W. & Juva, Mikko: Suomen kansan historia 3 Ruotsin ajan loppukausi. Otava, 1965. - Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota, Isoviha ja suomalaiset. Virrat: T:mi Toiset ajat, 2001. ISBN 952-91-3934-9. - Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6. - Kujala, Lauri: Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. , 1953. - Lindeqvist, K. O.: "XXIV. Ison vihan aika", Suomen historia, s. 284–298. Porvoo: WSOY, 1906. - Lindeqvist, K. O.: Isonvihan aika Suomessa. Porvoo: WSOY, 1919. - Luukko, Armas: Suomen historia 1617–1721 8. Porvoo: WSOY, 1967. - Löfving, Tapani & Nyberg, Folke: Tapani Löfvingin päiväkirja 1689–1720. , 2001. - Rauta, Viljo: Isoviha. Helsinki: Sanatar, 1943. - Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. - Vilkuna, Kustaa H. J.: Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-784-2. - Vilkuna, Kustaa H. J.: Paholaisen sota. Helsinki: Teos, 2006. - Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-14253-0. - Mielty, Kalervo: Isonvihan aikaa Kyrönmaalla (video) - Mielty, Kalervo: Kovien kokemusten kansaa (kirja) Viitteet [1] Kankaanpää, Suuri Pohjansota, Iso Viha ja Suomalaiset [2] Rauta, s. 17 [3] Juva, Suomen kansan historia 3, s. 116 [4] Rauta, s. 29 [5] Rauta, s. 33 [6] Rauta, s. 35 [7] Juva, Suomen kansan historia 3, s. 127 [8] Rauta, s. 41–43 [9] Juva, Suomen kansan historia 3, s. 125 [10] Luukko 1967 s. 755–756 [11] Luukko 1967 s. 759 [12] Luukko 1967 s. 756–757 [13] Lindeqvist 1906 s. 295 [14] Lindeqvist 1906 s. 295–296 [15] Helsingin Sanomat Kuukausiliite 7/2009, s. 28–33 [16] Karonen, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809 [17] Zetterberg, s. [18] Martti Asunmaa: Pohjois-Pohjanmaa yleisen kehityksen osana [19] Rauta, s. 69–70 [20] Kaitasuo, Pia: Pietari Suuren synkkä tuhon kylvö. Kaleva, 15.8.2015, nro 221, s. 34–35. Oulu: Kaleva Oy. ISSN 0356-1356. [21] Rauta, s. 69 [22] Rauta, s. 69–72 [23] Rauta, s. 74 [24] Rauta, s. 38 Kamarikollegio Kamarikollegio on kanslian ohella Ruotsin vanhin keskusvirasto. Se perustettiin 1539 saksalaisten esikuvien mukaan kamarineuvosto-nimisenä hoitamaan valtion varojen hallintoa. Kamarikollegio jakautui voutien toimintaa johtavaan sekä valvontaa ja tiliasioita hoitavaan laskukamariin sekä verovaroja valvovaan verokamariin. Vuodesta 1560 lähtien kamarikollegion johdossa oli vaihteleva määrä kamarineuvoksia, joiksi kamarikollegion jäseniä nimitettiin. Kuningas Sigismundin 1594 antaman ohjesäännön mukaan kamarikollegion tuli hoitaa myös kauppaa, rahalaitosta, tulleja ja kaivosteollisuutta koskevia asioita. Lisäksi se hoiti valtion tiloja ja valtakunnan regalioita koskevia kysymyksiä. Vuodesta 1602 lähtien laitoksen päällikkönä toimi valtakunnan rahavarojen hoitaja. Laitos järjestettiin 1618 annetulla kamarijärjestyksellä kollegioksi, jossa päätösvaltaa käyttivät valtakunnan veromestari ja kamarineuvokset. Vuoden 1634 hallitusmuoto teki laitoksesta yhden kuningaskunnan viidestä kollegiosta ja kamarikollegio-nimitys vakiintui lopullisesti 1650-luvulla. Laitoksen päällikkönä toimi Kaarle XI:n ajasta lähtien kamaripresidentti, jota myöhemmin alettiin kutsua presidentiksi. Laitoksen tehtäviä jaettiin 1630-luvulla vuori- ja kauppakollegioille ja myöhemmin myös muille keskusvirastoille. 1800-luvulla perustetut keskusvirastot saivat osan laitoksen tehtävistä muun muassa tulli- ja maanmittausasioiden sekä valtion metsien ja maatilojen hoidon. Suomen asioita hoiti ainakin 1570-luvulla oma kamreeri ja vuodesta 1638 lähtien virka oli vakinainen. Suomen, Viron ja Inkerin kamreerin osastoa alettiin kutsua Suomen provinssikonttoriksi. Kamarikollegion rinnalla toimi Turussa erillinen laskukamari johtamassa julkiseen talouteen liittyviä asioita. Se oli toiminnassa 1558–1563, 1587–1590, 1598–1599, 1602–1612, 1614–1619 ja 1623–1641. Kirjallisuutta - Nils Edén, Erik Schalling ja L. Berglöf: Kammarkollegiets historia, Stockholm 1941 - Aulis J. Alanen: Suomen provinssikonttori ja suomalaisuuskysymys 1700-luvun keskivaiheilla. Teoksessa Historiallinen Arkisto 44, Suomen historiallinen seura 1938, s. 229–249 - Pentti Renvall: Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita Vaasa-kauden Suomessa, Tammi 1949, toinen painos 1962 - Erkki Lehtinen: Suomen kameraalinen keskushallinto 1600-luvun alkupuolella. Teoksessa Historiallinen Arkisto 57, Suomen historiallinen seura 1961, s. 124–199 Lähteet - Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1912 - Otavan iso tietosanakirja, osa 4, palsta 275, Otava 1962 - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1962 Karjalan väestömuutos 1600-luvulla Karjalan väestömuutos 1600-luvulla tapahtui Ruotsin saatua Stolbovan rauhassa 1617 alueikseen muun muassa koko Käkisalmen läänin. Ruotsin hallintoaikana 1600-luvulla suurin osa alueen ortodoksisesta kantaväestöstä pakeni laittomasti Venäjälle. Tilalle muutti väestöä pääosin Savosta ja vanhastaan Ruotsille kuuluneesta Viipurin Karjalasta. Vuosisadan loppuun mennessä alueen väestö oli muuttunut karjalaa puhuvista ortodokseista luterilaisiin talonpoikiin. Ortodoksiväestön joukkopaon syynä olivat enimmäkseen verotus ja ankarat katovuodet, mutta myös kulttuuriset ja uskonnolliset syyt. Käkisalmen lääni 1600-luvun alkupuolella Emämaan suhde provinsseihin Ruotsi provinsseineen muodosti 1600-luvulla enemmän ryvästyyppisen valtion kuin homogeenisen suurvallan. Provinssien kulttuurit, hallintotavat ja uskonnot poikkesivat sekä toisistaan että emämaasta, vaikka hallinto pyrkikin integraatioon. Keskushallinto haki yhtenäistämiseen eri provinsseissa erilaiset ratkaisut. Stolbovan rauhassa 1617 saadut Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin ruotsalaisen tuomiovallan, virkamieshallinnon ja kirkollisen järjestyksen piiriin, mutta poliittista edustusta valtiopäivillä ne eivät saaneet. Sen sijaan alueen huomattavan suurelle ortodoksiväestölle myönnettiin uskonnonvapaus. Yhtenäisen valtiouskonnon periaatteesta huolimatta ratkaisu ei ollut poikkeuksellinen, sillä myös talouselämää hyödyttäville kalvinisteille ja Narvan anglikaaneille sallittiin uskonnonharjoitus. Ruotsin keskusvallan päävastustajia olivat katoliset.¹ Talous ja maanomistusolot Alue oli pahoin köyhtynyt 1500-luvun lopun 25-vuotisen sodan (pitkän vihan) aikana, eikä keskusvallalla ollut suuria odotuksia taloudellisista tuotoista. Vuosina 1618-1630 lääni oli vuokrattuna sotamarsalkka Jakob De la Gardielle. Menettely koko läänin vuokraamisen suhteen ei ollut epätavallinen; valtion kannalta näin saatiin nopeasti ja vähillä panostuksilla istutettua ruotsalainen hallintomalli laajalle alueelle. Vuokrasopimukseen sisältyi oikeus asuttaa tilatonta väestöä naapurilääneistä. Talous koheni nopeasti Ruotsin hallintoajan alussa. Vuonna 1629 Käkisalmen lääni, Inkeri, Viro ja Liivinmaa yhdistettiin yhdeksi kenraalikuvernöörikunnaksi.² Vuokra-aika päättyi 1630, jolloin alue siirtyi takaisin kruunulle. Kuningatar Kristiina luovutti runsaasti läänityksiä, joko kuittauksena valtion veloista tai palkkiona ansioituneille sotilaille ja virkamiehille. Jatkuvien lahjoitusten seurauksena vuonna 1654 Käkisalmen läänin maa-alasta 96 prosenttia oli läänitetty aatelisille tai säätyläisille.³ Koska alueella ei ollut paikallista aatelistoa ja läänityksiäkin hoitelivat useimmiten palkatut huovit, merkitsi läänitysjärjestelmä lähinnä alueen tuoton vientiä emämaahan. Omistaja saattoi myös jälleenvuokrata läänityksensä talonpoikineen, ja vuokraaja pilkkoa vielä vuokraoikeuden eteenpäin. Tällöin läänitysmaiden talonpoikien asema kurjistui tuoton jakajien lisääntyessä. Ruotsin valtakunnan noudattaman tapulikaupunkeihin perustuvan talouspolitiikan mukaisesti kaupankäynti sallittiin vain määrätyssä kaupungeissa ja maaseutukauppa oli kielletty kokonaan. Maakaupan kielto Karjalan kaupankäynniltään vilkkaalla alueella osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, ja Käkisalmen lääni sai erityisoikeuden maakauppaan vuonna 1627. Samaten sallittiin ulkomaankauppa lukuun ottamatta elintarvikkeita: ruoka läänistä oli rahdattava Tukholmaan tai Turkuun. Talonpoikien asema Venäjän vallan aikaiset maanomistukset oli mitätöity vallanvaihdon yhteydessä ja maat julistettiin kuuluvaksi kruunulle. Läänin kaikki talonpojat olivat siis kruununtalonpoikia, joilla ei ollut oikeutta myydä tai jättää perinnöksi viljelemäänsä tilaa, sillä sen omisti valtio. Talonpoika menetti tilansa jos veroja ei pystytty maksamaan kolmena perättäisenä vuonna. Emämaan kruununtalonpojat saivat halutessaan lunastaa tilansa itselleen, mutta voittomaiden talonpojille tätä ei sallittu. Tästä huolimatta Käkisalmen läänissä talonpojat yleisesti myivät, jakoivat ja perivät tilojansa kuin omiaan. Poliittisesti voittomaiden talonpojilla ei ollut oikeutta valtiopäiväedustukseen kuten emämaan talonpojilla. Läänin siirtyminen kruunulle de la Gardien vuokra-ajan jälkeen vuonna 1630 merkitsi rajua verorasituksen nousua. Jo kolmen vuoden kuluttua verojen arvioidaan kaksinkertaistuneen. Ankarimmillaan verotus oli vuosina 1635–45. Alueella noudatettiin vanhastaan arvioverotusta, jossa verot määrättiin pitäjäkohtaisena, ja jaettiin talollisten maksettavaksi heidän vuosittain arvioitujen varallisuussuhteidensa perusteella. Muuttoliikkeen vuoksi verorasituksen vaihtelu oli suurta, koska jakajien määrä vaihteli vuosittain. Perussummat määritettiin 1630, ja edellisellä vuosikymmenellä alkanut pakolaisliike lisäsi paikalleenjääneiden talonpoikien verorasitetta. Ankara verorasite oli osittain syynä talonpoikien kasvaneeseen poismuuttoon 1630-luvulla. Lääni oli kyllä saanut verohelpotuksiakin, Elfsborgin linnan lunastusmaksua ei kerätty, eikä virkamiesten veropalkkajärjestelmää oltu otettu täysimääräisenä käyttöön. . Käkisalmen läänin luterilaistamistoimenpiteet 1617–1656 Tärkein aluetta Ruotsiin integroiva asia oli ruotsalainen laki ja oikeuslaitos, jotka toimeenpantiin välittömästi Stolbovan rauhan jälkeen 1617. Läänissä ei ollut lainkaan paikallista maa-aatelia, mikä helpotti tuomiovallan ruotsalaistamista. Oikeuslaitoksen lisäksi kirkon organisaatio nähtiin tärkeäksi keinoksi levittää alueelle Ruotsin kruunun sääntöjä ja määräyksiä. Myös käännytystyötä tukeva politiikka aloitettiin heti rauhanteon jälkeen, ja Viipuriin perustettiin piispanistuin vuonna 1618.¹⁰ Väestöä ei kuitenkaan haluttu käännyttää valtionuskontoon pakkokeinoin, ortodokseille vakuutettiin toistuvasti uskonnonvapautta. Tähän oli useitakin syitä: luterilaiset periaatteet, kruunun pelkäämä ortodoksien massakarkuruuden uhka, ja ulkopoliittiset syyt, sillä suhteita Venäjään ei haluttu vaarantaa.¹¹ Virkakieltoja, veroja ja kansanvalistusta Vaikein ortodoksien uskonnonharjoitusta rajoittava asia oli pappien ajoittainen puute; jos ortodoksipappi kuoli tai karkasi, hänen sijalleen ei saanut pyytää uutta pappia Venäjältä.¹² Hallinnon ajatuksena oli korvata pappi luterilaisella ja saada näin seurakunta luterilaiseksi. Pyrkimys epäonnistui seurakuntalaisten säännönmukaisesti kieltäydyttyä. Uusien pappien tulo Venäjältä jouduttiinkin osittain hyväksymään.¹³ Ortodoksit määrättiin jo 1622 käymään myös luterilaisissa jumalanpalveluksissa, joskaan määräystä ei suuremmin valvottu. Ajoittain ortodoksit määrättiin osallistumaan myös luterilaisten pappien palkkakustannuksiin ja luterilaisten kirkkojen rakennuskustannuksiin.¹⁴ Kansanopetustarkoituksiin luterilainen kirkko painoi Lutherin katekismuksen kirkkoslaaviksi 1628 ja suomeksi kyrillisin kirjaimin 1644 (ns. Selowin katekismus).¹⁵ Käännytyspolitiikan saavutukset Hallinnon alkuvuosina luterilaisuus levisi vaivoin. Muutamat ortodoksipapit suostuivat opettamaan kansaa katekismuksen mukaan; näille maksettiin asiasta erityiskorvausta.¹⁶ Luterilaisten pappien istuttaminen ortodoksiseurakuntiin epäonnistui täysin. Samaten epäonnistui hanke hankkia omalle alueelle Ruotsille myötämielinen ortodoksipiispa suoraan Konstantinopolin hyväksymänä, ohi Novgorodin. Käskynhaltija Juhana Skytte sai 1630 virkaan astuessaan ohjeet tiukemmasta käännytyspolitiikasta; kahdessa vuodessa perustettiinkin suuri joukko luterilaisia kirkkopitäjiä ja luterilaisten pappien määrä kaksinkertaistettiin. Käännytystyön tulokset olivat kuitenkin huonot, sillä käännynnäisiä ei liiemmin tullut ja politiikka aiheutti 1630-luvulla ortodoksiväestössä lisää muuttopainetta pakoon Venäjälle.¹⁷ Vasta väestön korvautuminen luterilaisilla tulokkailla vahvistutti luterilaisseurakuntia. Ortodoksiväestön muuttoliike Venäjälle Luterilainen käännytyspolitiikka, kulttuuriset seikat sekä alueen raskaat verotusolot aiheuttivat ortodoksien laajan pakolaisliikkeen Venäjän puolelle.¹⁸ Pakolaisia lähti 1620-luvun lopulta lähtien tasaisesti. Kiristyvä veronkanto 1630-luvulla, vuoden 1635 kato ja erityisesti katovuodet 1640-luvulla kiihdyttivät muuttoa. Kokonaisuudessaan arvioidaan ennen ruptuurisotaa Venäjän puolelle muuttaneen yli 20 000 henkeä.¹⁹ Uukuniemellä vuonna 1637 jo neljännes taloista oli autiona, lähinnä poismuuton takia. Kiteellä autiona oli samana vuonna lähes 40 prosenttia tiloista. Ruotsin ortodoksipolitiikan epäonnistuminen kävi konkreettisesti ilmi ruptuurisodan 1656–58 aikaan ortodoksien joukkopakona Venäjän puolelle.²⁰ Ruptuurisodan joukkopako Ruptuurisotaa edeltävinä vuosina 1650-luvulla venäläisten agitaattorit värväsivät asukkaita, neuvoivat näitä muuttamaan ja valmistelivat hyökkäystä.²¹ Sodan aikana ortodoksitalonpojat yleisesti liittyivät hyökkäävien venäläisjoukkojen puolelle. Karjalaisten samaistumista venäläisyyteen ja Venäjään tukivat uskonto, kreikkalaiskatolisen kirkon organisaatio, sukulaisuussuhteet, sekä aineellinen ja henkinen kulttuuriyhteys.²² Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi ortodoksien joukkopako. Sodan aikana ja sen jälkimainingeissa Käkisalmen läänistä muutti 20–25 000 henkeä. Vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä. Joissakin pitäjissä säilyi saarekkeina ortodoksienemmistöisiä kyliä.²³ Esimerkiksi Kiteellä oli vuonna 1631 ortodoksitaloja 250 kpl, luterilaisia 50 kpl; 50 vuoden kuluttua taloista ortodoksisia oli 7 kpl, luterilaisia 276 kpl. Kesälahdella ortodoksitalot vähenivät samassa ajassa 71:stä kolmeen. Pälkjärven taloista vuonna 1631 kaikki olivat ortodoksisia; vuonna 1683 ortodokseja löytyi vain kaksi taloa, luterilaisia sen sijaan 82 taloutta.²⁴ Vuonna 1695 laskettiin Sortavalasta, Impilahdelta, Jaakkimasta ja Parikkalasta yhteensä vain nelisenkymmentä ortodoksiperhettä.²⁵ Ruptuurisodan jälkeen osa pakenijoista oli halukkaita palaamaan, erityisesti mukaan pakotetut ja jotkut ortodoksien mukana paenneet luterilaiset perheet. Ennen rauhantekoa palasi väkeä tasaisesti, mutta rauhanehdot vaikeuttivat rajan yli käyntiä; paenneet katsottiin Venäjän kansalaisiksi. Palanneiden oli myös vaikea sopeutua yhteisöön; sodanaikaiset väkivallanteot säilyivät mielissä molemmin puolin.²⁶ Kaiken kaikkiaan Ruotsin hallitsemasta Karjalasta muutti 1600-luvun aikana Venäjälle 40–50 000 henkeä. Tämä oli yli kaksi kolmasosaa alueen kantaväestöstä.²⁷ Ortodoksipakolaisten määränpää Lähtijät päätyivät lähinnä ylisen Volgan pohjoisosiin, jonne haluttiin viljelijöitä pitkällisten levottomuuksien autioittamiin kyliin. Kantaväestö oli paennut Volgan alajuoksulle, minne muodostui runsaasti itsenäisiä kasakkayhteisöjä. Sijainti oli tärkeä Moskovan kaupungin elintarvikehuollon kannalta, joten asuttamista tuettiin hallitsijatasolta asti. Asutus organisoitiin järjestelmällisesti ja tulokkaille annettiin etuuksia sekä verohelpotuksia. 1650-luvulla ennen ruptuurisotaa houkuttelu muuttui aktiiviseksi ja Käkisalmen lääniin organisoitiin asiamiesverkosto vakoilua ja värväystä varten.²⁸ Tverin alueelle 150–200 km Moskovasta luoteeseen muodostui nk. Tverin Karjala, jossa suurimmat yhteisöt ovat osittain säilyttäneet oman kielensä ja kulttuurinsa. Luterilaisväestön muutto Käkisalmen lääniin Ortodoksien pako avasi tilaa uudelle väestölle. Väestöpaine ympäristöstä oli kova, sillä naapurimaakunnat olivat kärsineet raskaasta sotaväenotosta, Käkisalmen lääni puolestaan oli sotaväenotosta vapautettu. Tyhjeneviin kyliin muutti väestöä pääosin Savosta, jonkin verran myös Kainuusta ja Ruotsille vanhastaan kuuluneesta Viipurin Karjalasta. Vähäisessä määrin väestöä tuli Pohjanmaalta asti.²⁹ Tilaton väestö sai siirtyä alueelle luvallisesti, mutta talonpojat laskettiin Suomen puolelta karanneiksi. Savossa voudit laativat luetteloita karanneista, osin määränpäänkin mainiten.³⁰ Tulokas sai autioituneen tilan viljelyynsä käräjäpäätöksen jälkeen. Muuttoliikkeen syyn ja Ruotsin ortodoksipolitiikan arviointia Ruotsin käännytyspolitiikan määrätietoisuudesta on esitetty tutkijoiden keskuudessa jyrkempiäkin arvioita. Vanhastaan tutkimus arvioi käännytystyön ja luterilaistamistoimenpiteet varsin ankariksi, kuitenkin niin ettei suoranaisia pakkokeinoja tai väkivaltaa käytetty. Seurauksena myös ortodoksien maastapaon pääsyynä olisi ollut luterilainen käännytyspolitiikka. Uudemman historiakirjoituksen mukaan erityisesti kruunun ja ylimmän virkamiehistön kanta oli maltillinen ja vältti pakkokeinoja. Aikaisemmin ankariksi mielletyt luterilaistamistoimenpiteetkään eivät näytä olleen säännönmukaisesti jatkuvia (tästä esimerkkinä luterilaisseurakuntien kustannuksiin osallistuminen), määräyksistä lipsuttiin (pappiskielto) tai käytäntö perustui vapaaehtoisuuteen (saarnapakko). Muuttoliikkeen pääsyinä pidetään ankaria katovuosia, raskasta verotusta ja kulttuurisia syitä: ortodoksiväestö samaistui venäjää puhuviin uskonveljiin, ei luterilaisiin ruotseihin.³¹ Rajan takana odotti helpompi elanto tutussa kulttuurissa.³² Lähteet - Marja Huovila: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Lahti, 1995. ISBN 952-90-6565-5. - Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Vammala, 2005. ISBN 951-746-698-6. - Aulis Könönen & Heikki Kirkinen: Pohjois-Karjalan historia I. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1969. - Pentti Laasonen: Novgorodin imu. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2005. ISBN 951-746-697-8. - Jussi Lappalainen: Kaarle X Kustaan Venäjän-sota. Gummerus. Jyväskylä, 1972. ISBN 951-20-0098-9. - Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1986. ISBN 951-9363-26-2. Viitteet [1] Laasonen s. 11-13, 16, 151 [2] Huovila s. 61-65 [3] Huovila s. 104 [4] Huovila s. 70 [5] Katajalalähde tarkemmin? [6] Laasonen s. 91 [7] Saloheimo s. 92-103 [8] Katajala s. 29 [9] Katajala s. 236 [10] Laasonen s. 20-25, Katajala s. 44-48, Lappalainen s. 42-45 [11] Laasonen s. 151 [12] Huovila s. 72, Laasonen s. 98 [13] Laasonen s. 33-42, 46 [14] Laasonen s. 97 [15] Laasonen s. 49, Katajala s. 33-34 [16] Laasonen s. 53 [17] Huovila s. 74-76 [18] Katajala s. 48, Laasonen s. 100 [19] Huovila s. 92 [20] Laasonen s. 104 [21] Lappalainen s. 96 [22] Katajala s. 49 [23] Huovila s. 92, Laasonen s. 111, Lappalainen s. 283 [24] Saloheimo s. 370, 402 [25] Huovila s. 79 [26] Laasonen s. 112 [27] Huovila s. 74, 92, Könönen s. 25, Lappalainen s. 25, Saloheimo s. 98-100, Laasonen s. 110 [28] Saloheimo s. 91-92, Lappalainen s. 285, Laasonen s. 102 [29] Lappalainen s. 282, Huovila s. 79 [30] Saloheimo s. 79, 144 [31] Katajala s. 48 [32] Laasonen s. 100 Maakuntarykmentti Maakuntarykmentit toimivat Ruotsin vallan aikana Suomessa 1600–1700 lukujen taitteessa. Historia 1600–1617 Ruotsin vallan alaisuudessa Suomesta kirjattiin kaikki 15–60 vuotiaat terveet miehet sotilaaksi. Kirjauksen suoritti yleensä pitäjän pappi. Näistä sotaan osallistuneista joukoista käytettiin nimitystä "lippukunta". ¹ Vuonna 1626 Ruotsin armeija joutui uudelleen järjestelyn alle. Tämä tiesi myös Suomessa uudelleen järjestelyjä. Suomen joukot jaettiin kahdeksaan eri maakunnalliseen 1 200 miestä käsittävään rykmentiin. ¹ Jalkaväkirykmentit nimettiin Suomessa kahdeksalle paikkakunnalle: - Hämeen läänin jalkaväkirykmentin - Oulussa toimiva Kuninkaallinen Pohjanmaan jalkaväkirykmentti n:o 20 - Porin läänin jalkaväkirykmentti - Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti - Turun läänin jalkaväkirykmentti - Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentti - Viipurin läänin jalkaväkirykmentin Vuosien 1733–1734 toimeen pannun ruotujaon mukaisesti joukkoja järjesteltiin jälleen uudelleen useissa eri pitäjissä. Katso myös - Porvarikaarti Viitteet [1] Jouko Vahtola: Oulu varuskuntakaupunkina, s. 24–42. Suomenmaa: Pohjan Prikaatin kilta r.y., 2005. ISBN 952-91-8656-8. (suomeksi) Maaviskaali Maaviskaali (ruots. landsfiskal) oli Ruotsissa ja Suomessa valtionhallinnollinen virkamies, joka toimi muun muassa alisyyttäjänä. Virat perustettiin Ruotsissa 1714. Suomessa virat lakkautettiin 1860.¹ Ruotsissa maaviskaali oli 1918–1964 maavoudin (landsfogde) alainen virkamies, jonka tehtäviin kuuluivat maaseudun poliisi-, syyttäjä- ja ulosottoasiat. Virat lakkautettiin ja korvattiin siten, että poliisiasiat siirtyivät poliisimestareille, syyttäjäasiat piirisyyttäjille ja ulosottoasiat kruununvoudeille.² Lähteet [1] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. [2] Nationalencyklopedin, Bokförlaget Bra Böcker 1993, hakusana landsfiskal. Noitavainot Ruotsin valtakunnassa Noitavainot Ruotsin valtakunnassa sijoittuvat pääsääntöisesti 1660–1680-luvulle.¹ Ruotsin valtakunnassa ei ollut kirkollista inkvisitiota, vaan noitaoikeudenkäynnit käytiin maallisissa tuomioistuimissa. Syytettyjen kidutus oli valtakunnan lain vastaista, ja sitä käytettiinkin vain harvinaisissa poikkeustapauksissa.² Aikalaiskokemuksessa ei ilmennyt varsinaisia noitavainoja siinä muodossa, jossa ne näyttäytyvät nykyihmiselle, vaan samassa kylässä tai kaupungissa asuvat ihmiset vain yksinkertaisesti epäilivät toisiaan noituudesta.³ Noitavainoja on nykyisin pidetty nimenomaisesti noitiin kohdistuvana vainona. Aikalaisten käsitys asiasta oli toisenlainen: he uskoivat olevansa itse noitien vainoamia. Yleensä ihmiset kuvittelivat, että noituudesta syytetty oli aiheuttanut heille haittaa toistuvilla vahingonteoilla, ja epäilyksiään he esittelivät yleensä laveasti oikeudelle. Oleellista noitasyytöksen hyväksymiselle oli noitumisen motiivin löytyminen. Mikäli sellaista ei löydetty, syyte saatettiin hylätä. Pitkään jatkuneita naapurusten riitoja, joihin oli liitetty noituusepäilyjä, käsiteltiin oikeudessa kuin mitä tahansa riita- tai rikosjuttuja. Noitavainoja on nyky-yhteiskunnassa usein käytetty vertauskuvana vallanpitäjien pahuudesta, naisiin kohdistuneesta väkivallasta tai epätasa-arvosta. 1600-luvulla talonpoikaisväestö, jonka jäsenistä pelkästään Ruotsin valtakunnassa teloitettiin yli 400 henkeä, ei kuitenkaan pitänyt noitavainoja esivallan harjoittamana hirmuvaltana. Pikemminkin kansa yleisesti vaati teloituksia aktiivisemmin kuin hallitsijat. Aatelisten näkökulmasta noitaoikeudenkäynnit olivat kaukainen ja vähäpätöinen asia. Lainsäädäntö Lainsäädäntö asetti eri asemaan taikuuden, jolla pyrittiin saamaan aikaan sosiaalisesti hyväksyttäviä lopputuloksia, kuten parempaa karjaonnea tai parantaa tauteja, ja noituuden (lat. maleficium), jolla pyrittiin saamaan aikaan vahingollisia lopputuloksia, kuten muiden vahingoittamista. Taikuutta oli harjoitettu kauan, eikä siitä tullut lainvastaista, ennen kuin esivalta katsoi sen uskonnolliseksi toisinajatteluksi ja sääti sen rikokseksi. Vahingoittava noituus eli musta magia puolestaan oli ollut kiellettyä koko tunnetun ihmiskunnan historian. Ruotsissakin se oli jo noin vuosina 1200–1350 kirjoitettujen maakuntalakien mukaan rangaistavaa. Vuonna 1350 kuningas Maunu Eerikinpojan maan- ja kaupunginlaeissa todetaan: "Jos mies miehen eli waimo waimon welhoudella surmapi, nin että hän sijtä cuoleman saapi mistatkan [=menettäköön] hengens sen caltaisesta työstä, miehen pitä wiruelle pandaman ia waimo poldettaman – –." Väster­åsin valtio­päivillä vuonna 1528 noituus ja taikuus määrättiin kuolemanrangaistuksen alaiseksi ja rangaistavuus ulotettiin näin myös valkoiseen magiaan. Taikuuden kiellon lisääminen lakiin johtui uskon­puhdistuksen luomasta uudesta tilanteesta. Aikaisemmin taikuus ja osittain noituuskin oli kuulunut kirkon tuomiovaltaan ja maallinen tuomiovalta oli tunnustanut kirkon määräykset. Kirkolla oli myös ollut omat kurinpitomenetelmänsä. Uskonpuhdistuksen jälkeen valtiosta tuli uskonnon puhtauden takaaja ja kirkon kurinpidollinen valta pieneni. Samalla varmistettiin, että mahdolliset sakot kuuluivat kruunulle kirkon sijaan. Uusilla säädöksillä pyrittiin myös varmistamaan, että vakavista jumalanpilkka- ja uskonrikkomuksista voitiin langettaa kuolemantuomio. 1600-luvun aikana Ruotsin valtakunnan oppineiden suhtautuminen taikuuteen kiristyi. Taikuudesta tuli aikaisempaa selvemmin epäjumalanpalvelusta ja majesteettirikos. Näkemys noudatteli yleisiä keskieurooppalaisia demono­logisia käsityksiä. Katsottiin, että sekä noituudessa että taikuudessa voima tuli paholaiselta ja molemmat olivat yhtä tuomittavia. Ruotsin valtakunnassa taikuuden ja noituuden demonologisoituminen tapahtui yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen verrattuna varsin myöhään. Yleisesti Euroopassa uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvulla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua "Mooseksen lakia" eli eräitä kohtia Raamatusta. Ruotsissa alettiin viitata Mooseksen lakiin jo Kustaa Vaasan aikana 1530-luvulla, mutta yleiseksi oikeusohjeeksi se tuli vuonna 1608, ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnanlakiin asti. Mooseksen lain mukaan noituuden ja taikuuden ohella muun muassa jumalan­pilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Aikalaisten silmissä noituus oli yksi kuolemalla rangaistava rikos muiden joukossa. ¹⁰ ¹¹ Ruotsalaisen tutkijan Jonas Liliequistin mukaan muun muassa eläimeen sekaantumisesta tuomittiin Ruotsin valtakunnassa useammin kuolemaan kuin noituudesta tai taikuudesta.¹² Vielä vuoden 1734 laissa säädettiin kuolemanrangaistus sille, joka noituudella vahingoitti toisen terveyttä tai omaisuutta. Jos joku noitakeinoin surmasi toisen, oli hänet teilattava, jos hän oli mies, tai hänen päänsä lyötävä pois, jos hän oli nainen, minkä lisäksi hänen ruumiinsa oli sen jälkeen poltettava roviolla. Samat rangaistukset säädettiin myös sille, joka pyysi noitaa niin tekemään. Lisäksi laissa oli säädetty vähintään kymmenen ja enintään neljänkymmenen taalarin sakko tai vaihtoehtoisesti vesileipävankeus ennustamista, henkiparannusta tai muuta taikuutta harjoittavalle.¹³ Oikeuskäytäntö Taikuuden kieltävien lakien valvonta ei kuitenkaan historiantutkijoiden mukaan ollut johdonmukaista. Esimerkiksi vuonna 1593 kuningas Kaarle IX vapautti muutaman tukholmalaisen noitavaimona pidetyn naisen, koska kuninkaan mukaan naiset olivat voineet tunnustaa pelkkiä harhoja ja kuvitelmia ja heidän teloittamisensa olisi ollut sopimatonta ilman tarkempaa tutkintaa.¹⁴ Ruotsin valtakunnan oikeuslaitos ei käytännössä tuntenut taikuutta juuri lainkaan ennen 1660-lukua, mutta tuon vuosikymmenen aikana tilanne muuttui.¹⁵ Suomessa aina 1660-luvulle asti kohdeltiin oikeudessa syytettyjen noita- ja taikatekoja sen mukaan minkälainen vaikutus teolla oli ollut. Lisääntynyt noitalainsäädäntö ei ollut oma erityinen ilmiönsä, vaan liittyi laajempaan yleiseen rikosoikeudelliseen kehitykseen.¹⁶ Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin yleisesti. On epäilty, ettei lakia olisi edes tarkoitettu kirjaimellisesti noudatettavaksi, vaan että se olisi toiminut pelotteena. Alamaiset eivät tienneet, kenet esivalta eli viime kädessä kuningas armahtaisi.¹¹ Noitalait olivatkin noitavainojen välttämätön, mutta eivät yksinään riittävä edellytys. Suuret noitavainot eivät voineet alkaa ennen kuin kansanomaiset taiat ja noitatavat oli julistettu rikoksiksi, mutta noitavainojen ei voida kuitenkaan katsoa alkaneen noituudesta ja taikuudesta säädettyjen lakien seurauksena, eivätkä ne päättyneet lain muuttumiseen. Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain mukaan toisen surmaaminen taikka terveyden tai omaisuuden vahingoittaminen noituudella oli edelleenkin kuolemanrangaistuksen alainen teko¹⁷ , mutta lakia ei noudatettu eikä edes vahingoittavasta noituudesta ollut annettu tuolloin kuolemantuomioita vuosikymmeniin. Rikoslaista poistettiin maininnat noituudesta vasta 1779.¹⁸ Suomen rikos­laissa, joka säädettiin vuonna 1889, oli ammattitietäjän ja -taikojan toimi kielletty ja siitä säädettiin sakkorangaistus: Joka maksusta harjoittaa tietäjäntointa, loihtimista tahi muuta senkaltaista taikausta, vetäköön sakkoa enintään kaksisataa markkaa.¹⁹ Pykälä säilyi muuttumattomana vuoteen 1998, jolloin se kumottiin merkityksettömänä. Taikauskon torjumiseen rikoslailla ei ole enää yhteiskunnallista tarvetta. Herkkäuskoisten ihmisten erehdyttäminen voi kuitenkin eräissä tapauksissa täyttää petoksen tunnusmerkistön.²⁰ Kidutus Ruotsin valtakunnanlaissa, sekä maanlaissa että tuomarin­ohjeissa, kiellettiin kidutus. Kidutusta kuitenkin joskus harvoin käytettiin kuninkaan tai hovioikeuden aloitteesta. Suurien vainojen aikana 1600-luvulla kidutuksesta tuli tästä huolimatta osa tutkintaa ja se oli pääasiassa hovi­oikeuksien tai erikseen pystytettyjen noitakomiteoiden hallinnassa. Joissain tapauksissa kuitenkin myös alioikeudet turvautuivat lainvastaisesti kidutukseen. Pohjois-Ruotsin vainoissa, joissa syytettyinä oli lapsia, myös heidän vanhempiaan painostettiin ja uhkailtiin. Psilanderin aloittamissa Ahvenanmaan noitaoikeudenkäynneissä kuulusteluissa käytettiin peukaloruuveja.² Suurien noitaprosessien ulkopuolella laittomien painostuskeinojen käyttö lienee kuitenkin ollut harvinaista, sillä hovioikeudet punnitsivat noituusjuttujen yleensä todisteita tarkasti ja suurin osa syytetyistä vapautettiin. Niin noituus- kuin taikuustapauksissakin tukeuduttiin pääsääntöisesti todistajien lausuntoihin, joiden jälkeen katsottiin, "ettei epäilty voinut kieltää tapahtunutta". Tutkija Marko Nenonen arvioi, ettei "aikakauden parhaimpia oikeusperinteitä noituus- ja taikuusoikeudenkänneissä tutkitulla alueella (Ala-Satakunta, Pohjois-Pohjanmaa sekä Viipurin Karjala) juurikaan rikottu".² Noitavainojen syyt Pääartikkeli: Noitavainojen syyt Noitavainojen selitykset ovat karkeasti jakaantuneet kahteen päälinjaan, jossa toisessa korostetaan hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehitystä ja toisessa taloudellisia ja sosiaalisia ristiriitoja. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Euroopassa vahvistunut keskusvalta tehosti ja oikeuslaitoksien toimintaa ja tiukensi rikoslakia. Näin ihmisten väliset kiistat tulivat aikaisempaa useammin oikeuslaitosten käsittelyyn samalla kun esivalta ja erityisesti papisto pystyi tehokkaammin kitkemään uskonnollista poikkeavuutta yhteiskunnasta. Sosiaalis-taloudellisissa selityksissä katsotaan, että 1500- ja 1600-luku olivat myös suuren taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen aikaa, jolloin sodat, liikakansoitus, katovuodet lisäsivät köyhyyttä samalla kun rahatalouden kehitys ja laajeneva kaupankäynti lisäsi rikkauden määrää. Tämän eriarvoistumisen aiheuttama katkeroituminen purkautui sitten noitaoikeudenkäynneissä.²¹ Noitaoikeudenkäynnit keskiajalla Keskiajalla katolinen kirkko suhtautui noituuteen ja taikuuteen ristiriitaisesti. Kirkon oma "valkoinen magia" teki vaikeaksi perustella miksi taikuus olisi kiellettyä. Katolisen kirkon pyhimyskulttiin kuului pyhäinjäännösten kunnioitus ja niiden avulla pyrittiin myös vaikuttamaan esimerkiksi satonäkymiin. Keskiajalla Ruotsissa kannettiin Eerik Pyhän luita Uplannin pelloilla. 900-luvulta peräisin olevan kirkollisen ohjeen, Canon Episcopiin mukaan kaikki kuvitelmat lentävistä noidista olivat rienausta. 1200-luvulla kirkko keskittyi ennen kaikkea kerettiläisyyden ja taikauskon vastustamiseen. Aina 1300-luvulle asti maallinen ja hengellinen valta rankaisivat vain vahingoittavaa taikuutta, joka yleensä ilmeni konkreettisilla tavoilla. Noituminen rinnastui myrkyttämiseen ja sillä murhaamista pidettiin törkeänä murhana erotukseksi esimerkiksi tappelun yhteydessä tapahtuneesta hengen riistosta.²² Keskiaikana erityisesti yhteiskunnan yläluokan piirissä maleficium-noituus liittyi yleisesti poliittisiin kiistoihin ja valtataisteluihin. Ruotsin valtakunnassa tämän kaltaisia tapahtumia edusti vielä 1585 käyty oikeusjuttu, jossa erästä naista syytettiin Juhana-herttuan ja Kaarina Hannuntyttären lapsen, Lucretian, murhaamisesta noituudella. Nainen vapautettiin syytteistä, mutta teloitettiin myöhemmin toisen miehensä murhasta. Noituus oli ollut rikollista käytännössä aina, mutta varsinaisia noitavainoja ei Euroopassa ilmennyt ennen uuden ajan alkua. Norman Cohnin esittämän teorian mukaan tämä johtui perinteisestä akkusatorisesta oikeusprosessista, jossa vahingon kärsinyt keräsi todisteet ja haastoi epäillyn vahingontekijän käräjille. Koska noituuden todistaminen oli vaikeaa, tämä vähensi myös oikeustapausten määrää varsinkin kuin yleensä aiheettomasti syytteen nostanut sai itse suuren sakon. Vasta uuden ajan kynnyksellä oikeudet muuttuivat inkvisitiotoriseksi prosesseiksi, jossa syytteen nosti ja todisteiden keräämisestä vastasi esivalta. Tämän kaltaisessa järjestelmässä syytteen nostajaa ei uhannut sakkorangaistus, vaikka syyte kaatuisikin oikeudessa.²³ Noitavainojen huippukausi Jo 1500-luvulla oli järjestetty jonkin verran noitaoikeudenkäyntejä, jotka perustuivat lähinnä Vanhassa testamentissa annettuihin noituuskieltoihin. Ensimmäiset länsieurooppalaisten noitateorioiden mukaiset noitaoikeudenkäynnit Ruotsissa käytiin Ahvenanmaalla vuonna 1666 ja ne alkoivat ilmeisesti 1655 Ahvenanmaan kihlakunnantuomariksi nimitetyn Nils Psilanderin aloitteesta.²⁴ Psilander oli opiskellut Tarton yliopistossa, jossa hän oli tutustunut saksalaisiin noitateorioihin ja -sapattiin ja hän ilmeisesti katsoi perustaneensa tekonsa aikakautensa uusimpaan tietoon. Laajamittaisemmat noitaoikeudenkäynnit alkoivat emä-Ruotsissa kaksi vuotta Ahvenanmaan tapahtumien jälkeen ja pian ne levisivät sieltä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Vaikka noitavainot Suomen alueella muistuttivat länsieurooppalaista joukkohysteriaa ainoastaan 1670–80-luvulla, noitaoikeudenkäynnit eivät eronneet merkittävästi muiden eurooppalaisten alueiden tapahtumista.²⁵ Ruotsin alueella vahingoittava noituus oli tavanomaisin syytös 1610-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen yleisimmäksi syytteeksi nousi taikuus. Suomessa taikuussyytökset yleistyivät vasta 1660-luvun jälkeen.²⁶ 1670–80-luvulla naisista tuli suurin noituudesta ja taikuudesta syytetty ryhmä. Noina vuosikymmeninä jo yksistään Suomen alueella oli syytettyinä yli 200 ihmistä, joista useita tuomittiin kuolemaan. 1680-luvulla noitavainot alkoivat vaimentua ja kuolemaan tuomittujen määrä väheni hyvin nopeasti, vaikka noitaoikeudenkäyntejä oli vielä 1700-luvun alussakin.²⁵ Ketä syytettiin? Ruotsin valtakunnassa enemmistö syytetyistä ei ollut yhteiskunnan vähäosaisimpia vaan itsenäisiä maanviljelijöitä ja kaupungeissa kauppiaita vaimoineen. Ilmeisesti oli yleistä, että syytteitä esitettiin suhteellisesti varakkaita vastaan useammin kuin köyhiä. Yleensä yhdessä oikeudenkäynnissä käsiteltiin vain yhden syytetyn tapausta kerralla. Syytetty ja syyttäjä tunsivat yleensä toisensa ja asuivat samassa kylässä.²⁵ Oli kuitenkin sosiaalisia ryhmiä, jotka olivat ilmeisesti noitavainosyytöksien ulkopuolella. Tällaisia ryhmiä oli muun muassa aateli, papisto ja pappien rouvat. Esimerkiksi Tukholman noitaoikeudenkäyntien aikana eräs aktiivisimpiin ilmiantajiin kuulunut piika syytti noituudesta kreivi Magnus de la Gardien ja tämän veljen vaimoja. Oikeudessa tämä ilmianto sivuutettiin nopeasti ja piialta ryhdyttiin kyselemään jonkin södermalmilaisen leskivaimon tekemisistä.²⁷ Ruotsissa noituudesta syytetyistä 85 % oli naisia. Vielä suurempi osuus tuomituista ja teloitetuista oli naisia ja noituudesta kuolemaan tuomituista vain noin 1 % oli miehiä. Syytetyt naiset olivat pääsääntöisesti nuoria; 60 % oli iältään 14–44-vuotiaita, mutta tuomion saaneet olivat tätä keskimääräisesti vanhempia. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että esivalta oli antanut ohjeen teloittaa ensisijaisesti vanhoja ja paatuneita noitia, jotka olivat harjoittaneet syntiä jo pitempään. Tämän vuoksi myös lesket olivat teloitetuissa yliedustettuna. Noidan antoi tavallisesti ilmi joku sukulainen ja usein lapsi (noin 50 % tapauksista). Ilmiantaja oli usein myös naispuolinen sukulainen, joka itse oli syytettynä noituudesta, tunnustanut sen ja tämän jälkeen pakotettiin nimeämään muita noitia. Noidat olivat yleensä hyvämaineisia ja keskimääräistä varakkaampia.²⁸ Taalainmaan ja Tukholman suuret noitaoikeudenkäynnit Taalainmaalla vuonna 1668 alkaneet ja sittemmin myös Tukholmaan levinneet massavainot olivat Euroopan suurimpia noitaoikeudenkäyntiprosesseja, ja ne herättivät aikanaan laajaa huomiota Euroopassa. Tähän huomioon vaikutti prosessin laajuuden lisäksi se, että suuret oikeudenkäynnit olivat tuolloin Keski-Euroopassa jo harvinaisia. On arveltu, että noitavainot olisivat voineet levitä paljon laajemmallekin, mikäli esivalta ei olisi puuttunut niihin. Papiston ja maallisten vallanpitäjien suhtautumisessa noituusväitteisiin oli horjuvuutta ja ankara ja lempeä linja vaihtelivat. Vallalle pääsi kuitenkin käsitys, jonka mukaan useimmissa tapauksissa oli kysymys yksittäisten ihmisten houreista, todellista noituutta oli vain harvassa.²⁹ ³⁰ Ruotsin valtakunnan suurin noitaoikeudenkäyntien sarja sai alkunsa syksyllä 1667 Åsenin kylässä Itä-Taalainmaalla, kun 11-vuotias paimentyttö Gertrud haki kuttuja saarelta, jonne ne olivat karanneet. Koska Gertrudin pikkuveli ei ollut uskaltanut hakea kuttuja, olivat lapset riidelleet ennen kuttujen hakemista. Todennäköisesti veli levitti kertomuksia Gertrudin suorittamasta taikuudesta kuttujen takaisin saamiseksi, koska alueelle levisi huhuja siitä, että Gertrud olisi kävellyt vetten päällä kuttuja saarelta hakiessaan. Pappi ryhtyi tutkimaan asiaa, ja pitkällisen kiistämisen jälkeen Gertrud tunnusti noituuden ja kertoi noitasapatista Blåkullassa (suom. "Sinikukkula", Kyöpelinvuori). Aluksi harkittiin kuolemanrangaistusta, mutta lopulta Gertrud sai katumusharjoituksia.²⁹ Lähtökohtana olivat tarinat, joita varsinkin lapset ja nuoret kertoivat. Niissä mentiin lentämällä Blåkulla-nimiseen paikkaan, jossa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Saatana antoi pidoissa ruokaa ja vahti, että kaikki saavat syödäkseen. Siellä heidät myös kastettiin uudelleen ja vihittiin toisilleen tai Blåkullan asukeille tai Saatanalle. Kerrottiin myös, kuinka Blåkullassa tapahtui orgioita, joissa oltiin sukupuoliyhteydessä Saatanan ja muiden Blåkullan-kävijöiden kanssa. Kertomusten mukaan osa lapsista myös synnytti siellä myös olentoja, joilla oli eläinten ja ihmisten piirteitä.²⁹ Kertomukset Blåkullasta ja yksinkertaiset tarinat saivat kuitenkin koko ajan uusia piirteitä. Esimerkiksi kun vartiomies Håkanin anoppi Kerstiniä syytettiin vartiopäällikkö Anders Olofssonin vaimon lehmän kuolemasta, katsottiin lehmän kuoleman syyksi se, että Kerstin ratsasti kyseisellä lehmällä Blåkullaan. Noituussyytöksiin liitettiin tämän jälkeen myös maaginen maitovarkaus.²⁹ Erittäin tyypillinen piirre Ruotsin noitaoikeudenkäynneissä oli lapsitodistajien runsas määrä. Syynä lapsitodistajien käyttöön oli se, että Pohjois-Ruotsiin (Norrlanti) perustettu erityinen noitakomissio päätti ensimmäisessä Gävlen kokoontumisessaan asettaa lasten todistukset etusijalle. Myös erityisiä noitien näyttäjiä ilmaantui. Noitaoikeudenkäyntien seurauksena teloitettiin arviolta kolmisensataa ihmistä. Suuri noitaprosessi päättyi vihdoin vuonna 1676 viranomaisten asetettua vastustamaan sitä.²⁹ Noitavainot Suomessa Vaikka Suomea ja erityisesti Lappia pidettiin tuolloin noitien kotimaana, šamanistinen noitakulttuuri oli pääosin hävinnyt suomalaisten keskuudesta jo kauan ennen noitavainoja.³¹ Šamaanien tilalle oli kehittynyt uudenlainen tietäjien perinne, jonka edustajia kutsuttiin myös into- tai myrrysmiehiksi. Säilyneiden oikeudenkäyntipöytäkirjojen perusteella myrrysmiesten parantamismenoihin kuului ähkyminen ja puhkuminen (tosin todistaja epäili parantajan tehneen näin vain suuremman palkkion toivossa). Noitavainojen aikaan myös myrrysmiesten perinne taantui ja sekoittui uusiin virtauksiin. Tietäjiä oli kuitenkin edelleen olemassa, ja heidän uskottiin näkevän ja tekevän enemmän asioita kuin muiden ihmisten. Eräiden tutkijoiden mukaan noituus- ja taikuusoikeudenkäynnit levisivät Suomeen 1600-luvun aikana Ruotsista ja 30-vuotisen sodan tuliaisena Saksasta. Suomessa oli kuitenkin elänyt vahva noituuteen ja taikuuteen liittyvä kansanusko jo kauan aikaisemmin. Myös noituuteen liittyviä riitoja ja oikeusjuttuja oli käyty alueella ennen 30-vuotista sotaa.³² Noitaoikeudenkäynneissä syytetyiksi joutui kuitenkin useimmiten tavallinen talonpoika ja pelättyjä "ammattinoitia" syytettiin harvoin. Usko noituuteen ja taikuuteen tarkoitti, että ihmiset uskoivat toisillaan olevan kyvyn myös noituudella vahingoittamiseen, mikä usein nousi esiin riita- ja kateustilanteissa.³³ Noitaoikeudenkäyntien tutkimuksessa on havaittu, että noitasyytösten taustalla oli usein kysymys yksityishenkilöiden välisistä riidoista. Antero Heikkinen on osoittanut, että ainakin Pohjanmaalla vuosina 1665–1684 yleisin oikeudessa esitetty motiivi noitumiselle oli loukkauksen aiheuttama suuttumus.³⁴ Noituussyytöksissä paine oikeusprosessiin näyttää tulleen yleensä kyläyhteisöltä eikä esivallan taholta, mihin viittaa myös se, että noituudella vahingoittamisesta tuomittiin vain harvoin. Ei kuitenkaan ole voitu varmuudella selvittää, miksi syytösten määrä alkoi lisääntyä 1600-luvun puolivälissä. Vaikuttavia tekijöitä olivat luultavasti yleisen keskusvallan kehittymisen myötä vahvistunut oikeuslaitos sekä se syytteen esittäjän pyrkimys taloudelliseen hyötyyn.³⁵ Pitkään uskottiin, että noitaoikeudenkäynneissä Suomessa syytettiin vain joitain satoja ihmisiä. Marko Nenosen ja Timo Kervisen keräämän 1 200 tapauksen aineiston perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että vuosina 1500–1700 syytettyjä oli yhteensä noin 2 000.³⁶ Koska Suomen oikeusistuimissa noitavainot eivät olleet yhtenäinen ilmiö vaan syytteet, syyttäjät, syytetyt ja tuomiot vaihtelivat alueittain ja ajallisesti ja lisäksi noituudesta ja taikuudesta syytettiin ihmisiä Suomessa varsin vähän verrattuna moniin muihin rikoksiin, ei Suomen noitaoikeudenkäyntejä kuvaa kovin hyvin termi "vaino". Hetkittäin, erityisesti noitamaineisia kerjäläisiä vastaan käydyt oikeudenkäynnit Ala-Satakunnassa 1650–1660-luvuilla sekä vuosisadan lopun taikuussyytökset muodostavat oikeudenkäyntien suman, jonka voidaan katsoa saaneen vainon piirteitä. Noitavainojen alueet ja niissä syytetyt Nykyisen Suomen alueella noitavainot keskittyivät pääosin Ahvenanmaalle ja Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille, joista oli tiiviit yhteydet Ruotsiin.³⁸ ³⁹ Kaiken kaikkiaan noitaoikeudenkäyntejä oli sitä vähemmän ja syytettynä oli todennäköisemmin mies mitä kauempana länsirannikolta oltiin.³⁶ Toisin kuin yleensä Euroopassa, Suomessa syytettynä noituudesta oli yleensä miehiä. Täysin poikkeuksellista tämä ei kuitenkaan ollut ja miehet muodostivat enemmistön noitavainoissa myös läntisessä Saksassa, Virossa, Venäjällä ja Islannissa. Noituudesta ja taikuudesta syytettyjen määrä Suomen alueella oli varsin suuri.²⁵ Miehiä ja naisia syytettiin tilastojen mukaan erilaisista noituuden ja taikuuden muodoista. Perinteisestä vahingoittavasta noituudesta syytetyistä yli 2/3 oli miehiä, kun taas taikuudesta syytetyistä yli puolet oli naisia. Noitasapatista syytetyistä 2/3 oli naisia.³⁶ Suomen alueella noitia syytettiin samoista asioista kuin muuallakin Euroopassa: vahingoittamisesta, kirkon kieltämien taikojen teosta ja yhteistoiminnasta paholaisen kanssa.⁰ Vaikka pääpiirteittäin noitaoikeudenkäynnit noudattivatkin Suomessa keskieurooppalaista mallia, ilmeni niissä myös kotimaisia aineksia, kuten parantajia, jotka harjoittivat toimintaansa loitsimalla.¹ Mikään historiallinen aineisto ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalainen muinaisusko tai suomalainen mytologia olisi merkittävästi vaikuttanut suomalaisten noituus- ja taikuusprosessien erityispiirteisiin.² Marko Nenonen on esittänyt myös, ettei miesten suurta osuutta noituudella syytetyistä voida sitoa vanhaan šamanistiseen perinteeseen, koska esimerkiksi Ruotsissa miesten osuus syytetyistä kasvoi vasta 1700-luvulla.² Oppineiden maagikkojen oikeudenkäyntejä alkoi ilmaantua 1650-luvulla ja niissä oli yleensä kyse kiellettyjen kirjojen hallussapidosta. Syytetyt olivat pääsääntöisesti Turun akatemian oppineita ja ylioppilaita.³ Noitaoikeudenkäynnit Suomen alueen noitaoikeudenkäynneissä suurin osa syytetyistä julistettiin syyttömiksi ja pahantahtoisesta noituudesta (maleficium) tuomittiin vain muutamia syytettyjä. Noituus ei ollut yleinen rikos ja sen toteen osoittaminen oli vaikeaa. Syytöksiä noituudesta esittivät pääasiassa yksityishenkilöt, jotka syyttivät oletettua noitaa omista onnettomuuksistaan tai epäonnestaan. Hyvän onnen tuottamisesta ja parantamisesta nostivat syytteitä pääasiassa virka- ja kirkonmiehet. Suomen alueella ei koskaan ollut systemaattisia noitavainoja, vaan syytöksien määrä nousi ja laski eri alueilla eri aikaan. Noitavainot koostuivat yksittäisistä syytöksistä, joita esitettiin erilaisista henkilökohtaisista syistä. Alemmat oikeusasteet tuomitsivat noin 10 % syytetyistä kuolemaan, mutta vain puolet tuomioista lopulta pantiin toimeen. Yleisin tuomio noituudesta oli varsin suuri sakko.²⁵ Noituus ei edes kiihkeimpinä vainovuosina ollut yleinen rikos. Kaikista käsitellyistä rikostapauksista noituus- ja taikuusoikeudenkäyntien määrä oli vain noin 2 %. Myös kuolemantuomioista noituudesta ja taikuudesta tuomittujen määrä muodosti vain pienen osan. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla vain noin 4 % kuolemantuomioista liittyi noitaoikeudenkäynteihin.⁴ Eniten oikeudenkäyntejä oli Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Näillä alueilla lienee ollut 2/3 yli 1 500 suomalaisesta noituus- ja taikuusoikeudenkäynnistä.³⁹ Hämeen ja Ylä-Satakunnan alueilla noituus oli hyvin harvinainen rikos. Alueelta tiedetään 1500–1600-luvulla yhteensä 63 oikeusprosessista, joissa syytettyinä oli yhteensä 79 henkilöä. Todellisia tapauksia on ollut enemmän, koska kaikista ei ole säilynyt asiakirjoja.⁵ Vuosien 1526 ja 1689 välisenä aikana löytyneiden asiakirjojen perusteella Suomen alueella tuomittiin 103 ihmistä kuolemaan noituudesta syytettynä. Suurinta osaa kuolemaantuomituista ei kuitenkaan mestattu, vaan hovioikeus muutti tuomiot lievemmiksi.⁶ Historioitsija Heikki Ylikangas on esittänyt teorian, jonka mukaan noitaoikeudenkäyntien esiintyminen taloudellisesti toimeliailla alueilla, kuten tervakaupan vaurastuttamalla Pohjanmaalla, olisi saanut henkistä taustaansa osittain myös varhaiskapitalismin mentaliteetista. Vaurastumistoiveita vaalivat ihmiset alkoivat pelätä kateellisia ja vahingoittamishaluisia tai hyvinvointia varastavia noitia.⁷ Noitasapattiteoriat Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan tarinoita maahisten ja vuorten asukkaiden kanssa tehdyistä sopimuksista sekä "vaihdokkaista" eli paholaisen ottamista lapsista. Myös vanhempaa perua oleva tarinat šamaanien sielumatkoista olivat tuskin kokonaan kadonneet 1500–1600-luvulla. Tästä huolimatta noitasapattiteoriat eivät juurtuneet alueelle ja syynä oli ilmeisesti se, että lentomatkat sapattiin ja orgiat Saatanan kanssa olivat ilmeisesti kuitenkin vieraita maan kansanperinteelle. Ensimmäinen viittaus noitasapattiin löytyy vuodelta 1553, jolloin eräs mies sai sakot haukuttuaan toista "vuoren ja paholaisen lapseksi". Noitien lentomatkoista ensimmäiset maininnat ovat Pohjanmaalta vuosilta 1634–56 ja 1647. Tuolloin kuitenkin Turun hovioikeus ja ilmeisesti myös piispa Isaacus Rothovius suhtautuivat asiaan epäillen.⁸ Ainoastaan 8 % oikeudenkäynneistä käsitteli sapattiin lentäviä noitia. Edes kiihkeimpien vainojen aikana 1670–1680-luvuilla ne eivät nousseet merkittäväksi ilmiöksi.³ Suomessa ei aikakaudella ollut myöskään tarpeeksi voimakasta opillista auktoriteettia, jonka olisi onnistunut muokata uskomukset maahisista ja vuorenpeikoista yhtenäiseksi sapattiteoriaksi, vaikka Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi yrittikin tätä. Hänen pyrkimyksiään haittasi kuitenkin jo se, että kenraalikuvernööri Pietari Brahe suhtautui noitavainoihin hyvin epäilevästi eikä tukenut piispan toimia. Länsi-Suomeen Ruotsista tulleet noitasapattitarinat jonkin verran vaikuttivat, mutta Itä-Suomessa lentäviä noitia ei esiintynyt.⁹ Taikuusoikeudenkäynnit Suomessa taikuussyytökset alkoivat lisääntyä 1660-luvulla, puoli vuosisataa Ruotsia myöhemmin. Vaikka voidaan olettaa, että kyseessä oli yleinen alueen oikeustavan muutos, ei mitään yksiselitteistä säädöstä asiasta ole löydetty. Vaikka myös luterilainen ortodoksia oli saanut tiukimman muotonsa vuoteen 1660-mennessä ja monet uskonsäännöt oli tehty ehdottomiksi, ei tälläkään ole voitu osoittaa olleen suoraa yhteyttä taikuusoikeudenkäyntien lisääntymiseen. Kuitenkin uskonnollinen kurinpito Suomessa lisääntyi Gezelius vanhemman tullessa piispaksi samaan aikaan ja on oletettavaa, että yhtenä vaikuttavana tekijänä olisi ollut kirkollisen ja maallisen vallan lähentynyt yhteistyö. Tästä osoituksena on myös se, että 1660-luvun jälkeen Ala-Satakunnassa ja Pohjois-Pohjanmaalla syytteitä esittivät aikaisempaa useammin nimismiehet.⁰ Taikuudesta, toisin kuin vahingoittavasta noituudesta, oikeusprosessin aloitti tavallisesti valtion virkamies: pappi, kruununvouti tai nimismies. Taikuusoikeudenkäynneissä oli myös useimmiten useita syytettyjä. Tämä johtui osittain siitä, että syytteeseen joutui esimerkiksi taialla parantajan lisäksi tältä apua hakeneet ihmiset. Taikuus tuli tavallisesti ilmi pappien tarkastusmatkoilla, juoruista tai ilmiannoista. Joskus myös taikuusjutut alkoivat riitojen vuoksi, kun riitaantuneet ihmiset antoivat toisiaan ilmi esivallalle. Siten myöskään taikuusoikeudenkäynnit eivät olleet yksinomaan esivallan toimeenpanemia vanhojen tapojen ja uskomuksien vainoja. Vaikka taikuusprosessit eivät olisi voineet syntyä ilman esivallan toimeenpanemaa oikeuskäytännön muutosta ja kontrollipolitiikkaa, osallistuivat yksityiset kyläläiset niihin ainakin osittain henkilökohtaisten motiiviensa vuoksi.¹ Kirkon pyrkimys taikauskoisten tapojen ja uskomusten hävittämiseen oli osa laajempaa uutta ankarampaa uskontopolitiikkaa ja valtion tiukempaa alamaisten arkipäivän kontrollia. Esivalta pyrki saamaan maaseutuväestön tiukemmin kunnioittamaan lakia ja järjestystä. Uskonnollisen suvaitsemattomuus oli sekin osa aikakauden murrosta kohti uutta keskusjohtoisempaa valtiota ja taloudellis-sosiaalisia muutoksia.² Varhaiset noitaoikeudenkäynnit Noitaoikeudenkäyntejä alettiin järjestää Suomen alueella 1500-luvun puolessa välissä, lähes sata vuotta myöhemmin kuin Keski-Euroopassa.³⁹ Tällöin oikeudenkäynnit keskittyivät pääasiassa Varsinais-Suomeen, Ala-Satakuntaan ja ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. 1500-luvulla syyteitä nostettiin pääasiassa noituudella vahingoittamisesta tai ne olivat luonteeltaan kunnianloukkauksenomaisia. Kuolemantuomioita julistettiin vuosisadan aikana toistakymmentä ja ne pantiin myös käytäntöön useammin kuin 1600-luvulla. 1500-luvun loppupuolella syytteet vähenivät ilmeisesti ulkoisten, kuten 25-vuotisen sodan, ja sisäisten levottomuuksien, kuten nuijasodan, vuoksi. 1600-luvun alussa syyteitä oli vähän ja ne yleistyivät uudelleen vasta vuosisadan puolivälissä.³⁶ Noitaoikeudenkäyntien huippukausi Ensimmäiset laajamittaiset oikeudenkäynnit käytiin Länsi-Suomessa vuosina 1649–1665, jolloin lukuisia kerjäläisiä syytettiin uhriensa kuoleman aiheuttamisesta noituuden avulla, ja he saivat kuolemantuomion. Turun hovioikeus kuitenkin muutti kuolemantuomiot raskaiksi sakoiksi, ruoskinnaksi ja karkotukseksi. Karkotuksia ei laitettu käytäntöön, vaan syytetyt jäivät asumaan vanhoihin seurakuntiinsa.²⁵ Noituus säilyi Suomessa yleisimpänä syytteenä aina 1680-luvulle asti. 1670-luvulla taikuudesta tuli yleisin oikeudenkäyntiperuste ja erityisesti esivallan naisia vastaan ajamat taikuussyytteet yleistyivät. Suomessa vain vainojen huippuvaiheessa 1670–1680-luvuilla oikeus sai käsiteltäväksi noitasapatti- ja paholaisen palvontasyytöksiä. Noitasapattioikeudenkäynneissä oli yhteensä vain vajaa sata syytettyä. Noitasapattioikeudenkäynnit hävisivät nopeasti ja jo 1680-luvulla tuomioistuimet jättivät huomioitta oikeudenkäynnin aikana esiin nousseet noitasapattisyytökset.³⁶ Pohjois-Pohjanmaalla ja Ala-Satakunnassa noitaoikeudenkäyntien perustyypiksi muodostui 1660-luvun jälkeen oikeudenkäynnit taikuudesta syytettyjä naisia vastaan. Molemmilla alueilla syyttäjänä toimi yleensä esivalta ja syytteenä oli parantavien ja onnea tuottavien loitsujen lausuminen. Taikoja tehneet naiset saivat rangaistuksena pääsääntöisesti sakkoja.³ Noituusprosessit erosivat Viipurin Karjalassa oleellisesti länsisuomalaisesta mallista. Alueella syytäjinä toimivat tavallisesti yksityiset henkilöt ja syytteenä oli vahingoittava noituus. Karjalassa noituusprosessien määrä kasvoi huomattavasti 1680-luvun alkuvuosien jälkeen ja syytettynä oli yli 80 %:ssa tapauksista mies.⁴ Lähteet Kirjallisuus - Guillou, Jan: Noitien asianajaja. (Häxornas försvarare: Ett historiskt reportage, 2002). Suom. Tapio Koivukari. Helsinki: WSOY: Johnny Kniga, 2004. ISBN 951-0-27747-9. - Nenonen, Marko: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 165. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1992. ISBN 951-8915-56-3. - Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Synnin palkka on kuolema: Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla. Toimittanut Anne-Riitta Isohella. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13081-1. - Tuotanto: Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland, Layout ja tekninen toteutus: Kimmo Kykkanen Huomautukset: Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa 15.10.2005. Oy Chronicon Ltd Finland. Viitattu 13.3.2007. Viitteet [1] Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA (www.chronicon.com/noita). "Ruotsissa suuret vainot puhkesivat vasta 1668, aikana jolloin ne monissa maissa olivat jo hiipumaan päin." Marko Nenonen: Witchcraft, Magic and Witch Trials in rural Lower Satakunta, Northern Ostrobothnia and Viipuri Karelia, 1620–1700. "The greatest number of legal proceedings were in the 1670s and 1680s..All in all the majority of sentences passed in trials for witchcraft and magic were for benevolent magic within a short period, the 1670s and 1680s." Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001. "Even though the Finnish witch trials followed clearly the western European pattern only in the 1670s and 1680s, we would like to state, that contrary to belief, the witch trials in Finland in general did not differ very much from those in other countries." [2] Nenonen 1992, s. 137–138. [3] Nenonen & Kervinen 1994, s. 43. [4] Nenonen & Kervinen 1994, s. 225. [5] Guillou 2002, s. 153. – Ruotsin alueella yli 300 nyky-Suomen alueella yli 100 (ks. jäljempänä). [6] NOITAVAINOJEN JA MAGIAN HISTORIAA VUOSILUKUINA. [7] Nenonen 1992, s. 258–259. [8] Nenonen 1992, s. 146. [9] Nenonen & Kervinen 1994, s. 191. [10] FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500–1750). Marko Nenonen and Timo Kervinen. [11] JUMALAN LAKI ASTUU VOIMAAN. [12] Nenonen 1992, s. 31. [13] {{verkkoviite | Osoite = http://agricola.utu.fi/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/1734/l175916.html | Nimeke = Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Pahategon Caari, 2. luvun 1 § [14] Guillou 2002, s. 36. [15] Nenonen, Marko & Kervinen, Timo, Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001. "Only the maleficent (harmful) magic was considered indictable before the 1660s. In secular courts benevolent magic was rarely dealt with and hardly ever condemned under the prevailing norms of justice. Some statutes for the treatment of all kinds of magic as criminal had been enacted in the 16th century. However, their observance appears to have been inconsistent." [16] Nenonen & Kervinen 1994, s. 59. [17] Agricola-historiasivut: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, Pahategon kaari, II luvun 1 § [18] Nenonen & Kervinen 1994, s. 194 [19] Rikoslaki (39/1889) 42 luku 8 § Viitattu 27.3.2007. [20] HE 6/1997 Hallituksen esitys n:o 6/1997 rikoslain muuttamiseksi, luvun 42 yksityiskohtaiset perustelut. Viitattu 27.3.2007 ja Laki rikoslain muuttamisesta (563/1998). Viitattu 27.3.2007. [21] Nenonen 1992, s. 33–34, katso myös Nenonen & Kervinen 1994, s. 45–49. [22] Guillou 2002, s. 22–27. [23] Nenonen 1992, s. 226–227 [24] FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500–1750). Marko Nenonen and Timo Kervinen: "The first trials influenced by Diabolism took place on the Swedish speaking island, Ahvenanmaa (Åland) situated between Sweden and Finland (1666)." [25] Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001. [26] Nenonen 1992, s. 261–262. [27] Guillou 2002, s. 90. [28] Guillou 2002, s. 97–98 [29] Guillou 2002. [30] TS 17.10.2004: Silloin kun kidutus oli sielunhoitoa [31] NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA. "Shamanistinen noitakulttuuri hävisi Suomestakin jo kauan ennen noitavainoja." [32] SUOMEN VARHAISIMMAT NOITAOIKEUDENKÄYNNIT. Timo Kervinen & Marko Nenonen. [33] Nenonen & Kervinen 1994, s. 37–38, 40–41. [34] Nenonen 1992, s. 236. [35] Nenonen 1992, s. 380–381. [36] Nenonen & Kervinen 1994, s. 232, 236. [37] KUOLEMANTUOMIOT Koonneet Timo Kervinen ja Marko Nenonen [38] TS 17.10.2004: Silloin, kun kidutus oli sielunhoitoa: "Suomen..noitavainot rajoittuivat lähes yksinomaan Ahvenanmaalle ja Pohjanmaan ruotsinkieliselle alueelle, jonne vaikutteet Ruotsista tietysti helposti tulivat. Suomalaisia 1600-luvun noitavainoja tutkineen Antero Heikkisen mukaan muualla Suomessa noitaoikeudenkäynnit olivat harvinaisia.". [39] Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa [40] NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA. [41] Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 240. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0. [42] Nenonen 1992, s. 386. [43] Nenonen & Kervinen 1994, s. 234. [44] Nenonen 1992, s. 141. [45] Marko Nenonen ja Timo Kervinen: Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa [46] KUOLEMANTUOMIOT [47] Ylikangas, Heikki: Aikansa rikos historiallisen kehityksen kuvastajana. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 2000. [48] Nenonen 1992, s. 310. [49] Nenonen & Kervinen 1994, s. 164 [50] Nenonen 1992, s. 271. [51] Nenonen 1992, s. 284–285. [52] Nenonen 1992, s. 289. [53] Nenonen 1992, s. 148 [54] Nenonen 1992, s. 112,150 Kirjallisuutta - Eilola, Jari: Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa. Bibliotheca Historica 81. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-550-5. - Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa – Myytin synty. Atena Kustannus, 2006. ISBN 951-796-438-2. - Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa – Paholaisen apuna. Atena Kustannus, 2007. ISBN 978-951-796-481-4. - Virtanen, Leena: Noitanaisen älä anna elää – Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666–1671. WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39892-0. Aiheesta muualla - Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa - Väitös: Noidat olivat uhka yhteisölle - Silloin kun kidutus oli sielunhoitoa - A. H. Snellman: Noitien vaino Pohjanmaalla (PDF) - Noitavaino elää ja voi hyvin. Yle Oulu 14.10.2010. - Noitavainoista Tiimalasi 2/2013. Oulun porvarikaarti Oulun porvarikaarti toimi Oulun kaupungin puolustuksen turvaajana maakuntarykmentin osallistuessa linnoitus- tai sotatoimiin. Kaartin olemassaolo sijoittuu Ruotsin vallan aikaiseen Ouluun 1700–1800-lukujen taitteessa. Aseistus ja varustus Oulun porvarikaartille vahvistettiin 1761 valtakunnan porvarikaartien asepuvun yleisen mallin mukainen asu, joka muistutti karoliinien asepukua. Jalkaväen upseereille oli määrätty sininen asetakki ja valkoiset puolisaappaat, joissa käytettiin säärystimiä. Miehistön puvuksi määrättiin siniset vaatteet, valkeat sukat sekä mustat pieksut. Ratsuväen upseereiden tuli hankkia sininen asetakki kullatuin napein, jossa oli valkea kaulus sekä rinnusliepeet. Lisäksi asuun kuului valkeat housut. Upseereilla oli hatussa arvomerkkinä keltainen kaluuna ja keltainen ruusu. Oulun porvarikaarti sai ratsuväkiosastolle vuonna 1732 lipun, jonka malli pohjautuu 1600-luvun lippuun. Myös jalkaväkikomppania sai oman lipun vuonna 1762. Aseistus oli ajoittain porvariston hankkimaa. Vuonna 1733 kruunu myönsi Oulun kaupungille varastoista 300 käytettyä kivääriä pistimineen. Ruudin hankinta jäi kaartin tehtäväksi, se ostettiin porvarien lahjoittamilla varoilla Oulun kauppaseuran ruutivarastosta. Vuonna 1740 kaarti anoi Tukholmasta sentnerin pistooliruutia ja 1800 musketinluotia, jotka toimitettiin Ouluun. Oulun porvarikaartin aseistus 1700-luvulla ei ollut tyydyttävä, sillä pormestari Peldan teki vuonna 1755 anomuksen 200–300 musketin erästä. Vastausta ei saatu. Mollin teki puolestaan 150 musketin anomuksen vuonna 1761. Uusi anomus lähti perään vuonna 1763 500–600 kivääristä. Kaikkien hylättyjen anomusten jälkeen kauppias K. F. Engmanin onnistua 1775 hankkia Ouluun 300 muskettia. Samalla perustettiin kaartiin tykistöosasto. Tykistöosaston hankinta vaati kaupungissa kiivasta keskustelua. Lopulta kauppias J. Nylander ilmoitti hankkivansa kaupungille kaksi paria kolmen kippunnan tykkejä. Kaartin johto Kaarti toimi pormestarin alaisuudessa. Kaartin päällikkönä mainitaan Hollender 1740. Rykmentin päällikkönä toimi Uhlström. Miehistöä komensi luutnantti Pehr Junnelius.¹ ² Kaartin toiminta Porvareiden johtama kaartin toiminta suututti kansaa, koska taustalla oli rangaistuksia. Oulussa tarkastuksista ja paraateista aiheetta poisjääneet tuomittiin maksamaan ratsuväen kassaan. Kaupunkilaiset pitivätkin äkseerausta rauhanaikana perin joutavana ja jopa naurettavana. Porvarikaartin ja kaupungin porvaristoon kuulumattoman väestön kesken sattui usein välikohtauksia. Kaupunkilaisten mielestä porvareiden pöyhkeily ärsytti heitä. Vuonna 1748 Oulun porvarisratsuväen ratsumestari Z. Wacklin kertoi huomanneensa ratsuväen harjoituksissa ihmisten osoittavan mieltään porvarikaartille "halveksivilla ja epäkunnioittavilla elkeillä". Ratsumestari kirjoitti lehteen, että "vapaa porvaristo, joka huomattavin kustannuksin koettaa toimia kansan hyväksi, ei ole velvollinen kärsimään kunniattomuutta tai pilkkaa." Oulun porvariskaarti ajautui keväällä 1780 sanasotaan. Ratsuväestä osa saapui klo 5 määrättyihin harjoituksiin. Paikalle tulleistakin osa kieltäytyi ratsastusharjoituksista. Maistraatti määräsi niskuroitsijoille seuraavaksi aamuksi ylimääräisen yleistarkastuksen, äksiisi- ja paraatiharjoittelun. Uppiniskaiset niskoittelijat eivät välittäneet rangaistuksesta. Asia vietiin raastupaan tutkittavaksi. Esitutkinnassa kävi ilmi, erään kauppiaan kohdalla, ettei hän tahtonut osallistua. Hänet oli alennettu ratsumestarista rivimieheksi, ilmoittamatta miksi. Kauppias oli puolestaan hankkinut sijaisen ja se taas aiheutti sen, että porvarisoikeudet saaneet eivät halunneet ratsastaa sellaisten rinnalla, joilla näitä oikeuksia ei ollut. Kauppias väitti, että rykmentin päällikkö Uhlström oli käyttäytynyt epäkunnioittavasti harjoituksissa läsnä olleita maistraatin jäseniä kohtaan. Uhlström oli istunut lakki päässä, vaikka maistraatin jäsenet olivat paljain päin jne. Uhlström puolestaan huomautti, että Heikelin oma käytös oli kaikkea muuta kuin mallikelpoista, sillä hän oli saatuaan kutsun mainittuihin harjoituksiin luvannut lähettää sinne valkoisen koiransa. Suuri osa ratsuväkeä oli sitä paitsi käyttänyt muualta lainattuja varusteita. Vuonna 1782 muutamat Oulun vaikutusvaltaisimmat kauppiaat ja tervaporvarit esittivät, että porvariston oli syytä luopua porvarikaartista. Joidenkin porvarien mielestä sotilaallinen toiminta oli haitaksi liiketoiminnalle sekä oli porvaristolle muutenkin sopimatonta. Asiasta nousi kiivas sanasota. Kauppias Pehr Junnelius ja eräs oululainen kupariseppä nousivat vastustamaan lausuntoja. Oulun porvarikaartit lopetettiin 1793 yleisellä esivallan käskyllä² Lähteet [1] Aimo Halila: Oulun kaupungin historia II (1721–1809), s. 745. Kirjoila Oy, 1953. [2] Jouko Vahtola: Oulu varuskuntakaupunkina, s. 24–42. Suomenmaa: Pohjan Prikaatin kilta r.y., 2005. ISBN 952-91-8656-8. Aiheesta muualla - Porvarikaartit Suomessa Pitäjänkäynti Pitäjänkäynti oli Ruotsissa ja Suomessa varattomien koululaisten (teinien) ja ylioppilaiden tapa tehdä avunkeruumatkoja seurakuntiin. Käytäntö alkoi jo keskiajalla, mutta siinä ilmeni niin paljon epäkohtia, että Ruotsin hallitus kielsi sen 1780. Siitä huolimatta tapa jatkui 1800-luvulle saakka.¹ ² Avunkeruualueet jaettiin opiskelevan nuorison kesken ja kerääjiä kehotettiin käyttäytymään siivosti. Käytäntö kuitenkin häiritsi maalaisväestön rauhallista eloa, mutta maan hallitus sieti tapaa vuosisatoja välttämättömänä pahana.³ Pitäjänkäynnin vähentämiseksi Ruotsissa otettiin 1624 käyttöön teinirahat, joka oli maanomistajilta kannettu vero. Teinirahat lakkautettiin Ruotsissa 1835 ja Suomessa 1865. Lähteet [1] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, hakusana pitäjänkäynti. [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966, hakusana pitäjänkäynti. [3] Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919, hakusana pitäjänkäynti. [4] Uusi tietosanakirja, hakusana teinirahat. Porvarikaarti Porvarikaarteja alettiin perustaa 1600-luvun puolessavälin Ruotsin vallan aikana. Kaartit oli jaettu kahteen osaan. Niissä oli porvareiden muodostama ratsuosasto ja muista kaupunkilaisista koottu jalkaväkiosasto. Osastojen tehtävänä oli turvata kaupunkien puolustus maakuntarykmenttien osallistuessa sotaan.¹ Historia Porvarikaartien malli oli haettu Keski-Euroopasta, jossa perustettiin kaupunkien puolustukseksi kaarteja. Samanaikaisesti toimivat kuninkaan ylläpitämät kahdeksan ruotujakoista maakuntarykmenttiä, jotka olivat keskittyneet maakunnan ja rintamalinjan puolustamiseen. Myös linnoitustyöt kuuluivat maakuntarykmenttien alaisuuteen. Sodanuhan kasvaessa Kaarle XI määräsi järjestettäväksi ruotujakolaitoksen tavoin Suomen porvarikaartit Tukholman katselmusjärjestyksellä vuonna 1692. Venäjän yhdyttyä suurena pohjan sotana tunnettuun sotaan Ruotsia vastaan vuonna 1700 loputkin porvarikaarteista perustettiin tai varustettiin. Ne saivat aseellista täydennystä Ruotsin valtiolta, mm. tykkejä. Porvarikaartit perustettiin rannikkokaupunkeihin, koska miehistö pulan vuoksi mereltä tulevaa vihollisuhkaa piti pystyä puolustamaan kaupunkikohtaisesti. Myöhemmin sodan edetessä irtonaiset, tuhoja tekevät ja osittain suuretkin kasakkapartiot työllistivät porvarikaarteja. Venäläisten miehitettyä osan Suomesta jaettiin porvarikaarti sissipartioiksi. Vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen ja tilanteen rauhoittuessa palasivat porvarikaartit takaisin kaupunkeihin. Vuonna 1741 syttyi uusi sota. Tuolloin porvarikaartin miesvahvuus nostettiin koskettamaan koko miespuolista väestöä. Puolustustoimet olivat turhia, koska Etelä-Suomen puolustus ei kestänyt Venäjän hyökkäyksiä. Pohjois-Suomi jäi yksin puolustamaan maata. Sota päättyi Turun rauhaan 1743. Porvarikaartien aika jatkui rauhan aikana. 1780-luku oli porvariskaartien riitaista aikaa, kun kansan ja osittain porvariston mielipide kääntyi niitä vastaan. Porvarikaartien aika alkoi hiipua 1788, kun kunigas Kustaa III määräsi perustettavaksi jokaiseen kaupunkiin porvarikaartin pohjalle kaksi tai useamman jalkaväkikomppanian sekä ratsu- ja tykistöosastot. Porvarikaartit lopetettiin virallisesti vasta 1793 yleisellä esivallan käskyllä¹ Porvarikaartin komppanian komentajana toimi kapteeni tai luutnantti ja nuorimpana upseerina toimi yleensä vänrikki. Alipäällystöön kuuluivat vääpeli, kersantti sekä yksi tai useampia korpraaleja. Yleensä kaupunkikohtaisena komentaja toimi porvariupseeri (majuri). Suurissa kaupungeissa joukkoa täydensi katselmuskirjuri ja majoitusmestari. Upseereiksi valittiin pääasiassa valtaporvareita ja raatimiehiä. Porvarikaarti toimi maistraatin alaisena. Kriisi- tai sota-aikana maistraatin korvasi varuskuntakaupungeissa paikallinen sotilasviranomainen, joka otti johdon käsiinsä. Rauhan aikana porvarikaarti harjoitteli hyökkäystä sekä puolustusta. Paraatiharjoitukset kuuluivat myös harjoitusohjelmaan. Kaartin aseistus ja ampumatarvikkeet hankittiin rauhan aikana porvarien varoilla.¹ Suomessa porvarikaarteja toimi mm. seuraavissa kaupungeissa: Helsinki, Hämeenlinna, Kokkola, Oulu, Pietarsaari, Porvoo, Tammisaari, Tornio, Turku, Uusikaupunki ja Vaasa. Aiheesta muualla Kaupunkilaisvaruskunnat eli porvarikaartit Suomessa Viitteet [1] Jouko Vahtola: Oulu varuskuntakaupunkina, s. 24-42. Suomenmaa: Pohjan Prikaatin kilta r.y., 2005. ISBN 952-91-8656-8. (suomeksi) Ruptuurisota Ruptuurisota oli Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1656–1658 käydyn Pohjan sodan sivunäyttämö Karjalassa ja Inkerissä. Ruptuurisotaa nimitetään myös Kaarle X Kustaan Venäjän-sodaksi, joskin erityisesti ruotsalaisessa asiayhteydessä siihen tuolloin liitetään myös tilanteeseen liittyneet taistelut Liivinmaalla. Sodan tärkeimpiä syitä oli Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerelle. Toinen seikka sodan taustalla oli Käkisalmen läänin ortodoksiväestön asema, joka nähtiin poliittisena sekä Ruotsissa että Venäjällä.¹ Sodan vaikutukset alueella olivat merkittävät, sillä sodan aikana ortodoksien muuttoliike Venäjälle kasvoi maastapaoksi. Väestön siirtymisen seurauksena Käkisalmen läänin väestöpohja muuttui lyhyessä ajassa karjalan kieltä puhuvista ortodokseista pääosin Savosta muuttaneisiin luterilaisiin talonpoikiin, läänin eteläosassa pääosa uudisasukkaista tuli Viipurin Karjalasta. Sana ruptuuri tarkoittaa repeämää. Ruptuurisodalla viitataan yhteiskunnalliseen repeämään, välirikkoon ortodoksisen ja luterilaisen väestön välillä. Sodan taustaa Stolbovan rauhansopimus 1617 Stolbovan rauhassa 1617 vaikeuksissa ollut Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerin. Käkisalmen lääniä Ruotsi oli miehittänyt ja hallinnoinut jo vuodesta 1611. Venäjälle aluemenetykset vaikeuttivat eniten ulkomaankauppaa: maa oli pitkään pyrkinyt siirtämään kasvavan Länsi-Euroopan kauppansa Arkangelin reitiltä Itämerelle. Rauhan jälkeen Ruotsi pystyi kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä. Sotaa edeltänyt suurvaltapolitiikka Pääartikkeli: Pohjan sota Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat 1650-luvun alussa jokseenkin rauhanomaiset, eikä Ruotsilla ollut kuningatar Kristiinan aikana laajentumissuunnitelmia itään. Vuonna 1654 Venäjä aloitti sodan Puolaa vastaan ja eteni Liettuaan. Nimellisenä syynä oli Puolan Vaasa-sukuisen kuninkaan Juhana II Kasimirin aloittama sota zaporogikasakoita vastaan. Ruotsissa juuri valtaan noussut kuningas Kaarle X Kustaa määräsi heinäkuussa 1654 täyden puolustusvalmiuden Viroon, Liivinmaalle ja Inkeriin, ja elokuussa koko kansallisen armeijan liikekannallepanon. Seuraavana vuonna venäläisjoukot jatkoivat etenemistään myös Puolan Liivinmaalle, jossa ne lähenivät Itämeren rannikkoa.² Estääkseen Venäjän avautumisen Itämerelle Kaarle X Kustaa hyökkäsi pohjoisesta Puolan Liivinmaahan ja sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhauptin joukot valtasivat Väinänlinnan. Venäläiset miehittivät suurinta osaa muusta Liivinmaasta, mutta eivät päässeet rannikolle asti. Venäläiset johdossaan tsaari Aleksei I joutuivat toteamaan Ruotsin riistäneen heiltä Puolan-sotaretken tärkeimmän päämäärän, jalansijan Itämerelle.² Etelässä ruotsalaisjoukot hyökkäsivät menestyksellisesti Puolaan, jolloin maan länsiosan ns. Suur-Puolan aateliset ja Brandenburgin vaaliruhtinas siirtyivät Ruotsin puolelle. Sotaonni kääntyi puolalaisten laajamittaisen kansannousun myötä, ja ruotsalaiset joutuivat vetäytymään vaikeissa oloissa. Ruotsin tappioiden myötä Itävalta, Tanska ja Alankomaat aloittivat vilkkaan diplomatian saadakseen Venäjän ryhtymään sotaan Ruotsin kanssa.² Venäläisten aloitekausi: hyökkäys kesällä 1656 Liivinmaalla ja Käkisalmen läänissä nousi epäilys venäläisten hyökkäysaikeista talvella 1656. Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Horn sai toukokuun lopulla tarkastusmatkallaan selville, että venäläiset kokosivat parhaillaan hyökkäyslaivastoa ja Inkerin talonpojat valmistelivat kapinaa venäläisiä tukeakseen. Horn kutsui Suomen ylimmät sotilasvirkamiehet hätäkokoukseen, jossa sovittiin muun muassa heti suoritettavasta nostoväen kokoamisesta.³ Horn pyysi apua myös emämaasta Ruotsista, mutta valtaneuvosto odotti Tanskan hyökkäävän eikä lähettänyt apua. Valtaneuvosto vastusti myös talonpoikien nostoväen aseistamista: se pelkäsi väen nousevan venäläisvihollisten sijaan omaa aatelistoa vastaan. Tieto suomalaisen nostoväen kokoamisesta sai venäläiset rintamakomentajat aikaistamaan kesäkuun loppuun määrättyä hyökkäystä. Hyökkäys tapahtui kahdella rintamalla: etelässä laivaston tukemana maahyökkäyksenä Pähkinälinnaan ja pohjoisella Laatokalla 250 aluksen kuljetuslaivaston maihinnousuina. Venäläiskomentajat ja -joukot Laatokan joukkoja johtivat Aunuksen voivodi Pjotr Puškin (ven. Пётр Пушкин) apulaisenaan Novgorodista lähetetty voivodi Jenaklyts Tšelištšev (ven. Енаклыч Челищев). Eteläisiä maajoukkoja johti Lavan linnakkeen voivodi Pjotr Potjomkin (ven. Пётр Потёмкин). Yhteensä noin 3 500 miehen joukot koostuivat vakinaisista sotilaista, streltseistä ja Donin kasakoista. Kaikki komentajat näyttävät toimineen erillään, ilman hyökkäystä koordinoivaa yhteistä johtoa. Jokainen heistä myös vastasi eri esimiehelle.³ Sotatoimet Laatokalla ja Käkisalmen linnan piiritys Koillis-Laatokalla Tšelištšev otti luvatta käyttöönsä Puškinin kuljetuslotjia, pakotti sata aunuslaista siviiliä soutajiksi ja määräsi 2. kesäkuuta joukkonsa hyökkäämään Salmiin. Hyökkäys oli ennenaikainen, Tšelištšev toimi omatoimisesti saatuaan kiinni Aunuksen puolustusta tiedustelleen vakoojan. Joukot valtasivat Sortavalan, jatkoivat Pälkjärvelle ja Tohmajärvelle sekä sieltä edelleen Savon vesille. Puškinilla vei aikaa ryhmittää joukkonsa uudelleen Tšelištševin toimenpiteiden jälkeen, mutta saatuaan joukot valmiiksi hän keskitti kaikki voimansa Olof Granatenburgin johtaman Käkisalmen linnan suuntaan, jonka piiritys aloitettiin 3. heinäkuuta. Käkisalmen linnan lähialuetta lukuun ottamatta venäläiset saivat nopeasti koko Laatokan alueen hallintaansa. Eteläinen hyökkäys Pähkinälinnaa ja Nevanlinnaa kohti Potjomkinin joukot hyökkäsivät 3. kesäkuuta 1656 yli Lavaojan Ruotsin puolelle ja löivät 50-henkisen rajaa vartioineen rakuunaosaston. Joukot suuntasivat kohti Pähkinälinnaa, jossa osa venäläisten Laatokan laivaston joukoista nousi maihin ja piiritti linnan. Venäläiset maajoukot etenivät Pähkinälinnan edustalle, josta osa jatkoi kohti Nevanlinnaa. Ennen saartoa linnan komentaja ehti lähettää matkaan salakielisen viestin Narvaan. Väki otettiin sisälle linnaan, karjaa teurastettiin ja hakuli poltettiin. Nevanlinnan valtaus ja reitti Suomenlahdelle Etelässä Nevan suulla Nevanlinnan virkamiehistö, sotaväki ja porvaristo pakenivat rahvaan jäädessä paikoilleen. Venäläisjoukot miehittivät Nevanlinnan ilman mainittavaa vastustusta. Viljavarastot jaettiin talonpojille, väestöltä vaadittiin uskollisuudenvala ja puolustajien jättämät tykit takavarikoitiin. Johtomiesten talot poltettiin, jonka yhteydessä koko puurakenteinen kaupunki paloi. Venäläiset eivät jääneet miehittämään linnaa, vaan vetäytyivät Pähkinälinnan piiritykseen. Nevanlinnan valtauksen tarkoituksena oli ollut poistaa varustus Nevan suulta, jotta Lyypekistä tulossa oleva ampumatarvikelaivaus pääsisi perille. Venäläisjoukot miehittivät Pähkinälinnan edustan, eivät pyrkineet ohi jokea myöten, vaan vetivät maitse kannaksen poikki osan aluksistaan Nevalle. Pähkinälinnan luona Potjomkin piti jatkuvasti vain noin sataa piirittäjää ja käytti muita joukkoja iskuihin ympäristöön. Heinäkuussa Potjomkin oli onnistunut vedättämään jo noin 50 pientä alusta Nevalle, josta Suomenlahdelle oli vapaa kulku. Suomenlahdella alukset 22. heinäkuuta meritaistelun jälkeen pakottivat suomalaisten tiedustelukuutin maihin Retusaaren rantaan, jossa talonpoikaisjoukot surmasivat aluksen 30 muskettimiestä ja laivamiehistön lukuun ottamatta yhdeksää, jotka myytiin orjiksi Venäjälle. Taistelu oli Venäjän merisotahistorian ensimmäinen voitto. Alukset kuitenkin palasivat Nevalle 2. elokuuta kuultuaan ruotsalaisen laivasto-osaston tulosta. Kolmen laivan ja 16 pienemmän aluksen muodostama osasto oli lähetetty Tukholmasta 28. kesäkuuta ja sitä johti amiraali Carl Gustaf Wrangel.¹⁰ Wrangelin päästessä Nevanlinnan edustalle venäläiset olivat jo poistuneet. Pohjoisella rintamalla Puškinin joukkojen Käkisalmen linnan piiritys ei tuottanut tulosta. Linna oli hyvin varustettu, olkoonkin että miehityksessä oli puutteita. Piirityksen aikana linnassa hyödynnettiin kaikki resurssit: muun muassa seitsemän tuomittua vankia aseistettiin ja liitettiin joukkoihin, vaikka useimmat heistä oli tuomittu taposta.¹¹ Ruotsalaisten vastatoimet Ruotsi ei ollut lainkaan valmistautunut hyökkäykseen pohjoisella rajalla. Yksiköt oli siirretty eteläisille sotatoimialueille eikä Suomeen ollut jätetty edes suunniteltua rauhanajan vahvuutta.¹ Pommeriin ja Liivinmaalle oli kuljetettu yhteensä 34 000 miehen armeijat ja Ruotsin puolustukseen oli koottu yli 8 000 miestä, kun taas Suomen varuskuntiin oli jätetty yhteensä ainoastaan 350 miestä. Lisänä oli muutama sata miestä kotikomppanioissa ja yksi kokoamaton aatelislippue.¹² Suomalaisten keskuudessa hyökkäys aluksi levitti suoranaista pakokauhua raja-alueella. Esimerkiksi Lappeenrannan evakuointia harkittiin vakavasti.¹³ Pienilukuisen vakinaisen sotaväen tueksi hätäisesti kerättiin puolustukseen talonpoikaisjoukkoja toimeenpanemalla nostoväen otto. Kesäkuun puolessa välissä aseistettuja talonpoikia oli yli 500. Heinäkuun alussa talonpoikaisjoukkoja oli 820 miestä ja ratsuväkeä 168 miestä, mutta osin puutteellisella aseistuksella. Lännestä oli tulossa 200 miehen ratsuväkiosasto, johon kuului aatelislippue ja rahalla värvättyjä ratsumiehiä. Rakuunoita oli saatu kasaan 217, yhteensä puolustuksella oli siis 1 200 miestä. Joukot olivat kuitenkin hätäisesti koottuja, pikakoulutettuja ja kokemattomia. Joukkojen koontipaikkana toimi Viipuri.¹⁴ Suomalaiset tekivät pienimittaiset onnistuneet vastahyökkäykset Taipaleeseen ja Rautuun. Taipaleen yöllisen hyökkäyksen yhteydessä 18. kesäkuuta kauppala poltettiin. Kaikki kiinni saadut sotilaat ja siviilit surmattiin. Vähäiset hyökkäysjoukot vedettiin takaisin saman tien.¹⁵ Ortodoksitalonpoikien tuki venäläisille Venäläiset joukot pyrkivät saamaan paikallisen väestön puolelleen lupauksin tai uhkaamalla. Luterilaistalonpojat yleensä pakenivat metsiin ja pyrkivät Suomen puolelle, kun taas ortodoksit vannoivat uskollisuutta tsaarille ilman mainittavampia houkutteluja. Ortodoksit muodostivat spontaanisti talonpoikaisjoukkoja, jotka hyökkäsivät luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin, kartanoihin ja tiloihin. Toiminta oli alusta lähtien kulttuuri- ja uskontoperusteista. Rakennuksia poltettiin, kiinnisaadut luterilaiset surmattiin tai vangittiin ja vietiin pakkotyöhön Venäjälle. Talonpoikaisliike levisi parissa päivässä Kiteelle ja Tohmajärvelle, ja myöhemmin koko lääniin. Talonpoikaisjoukot hoitivat pitkälti maaseudun miehityksen ja puolustuksen suomalaisjoukkoja vastaan venäläisten keskittyessä linnojen piirittämiseen.¹⁶ Talonpoikien laajamittainen mukanaolo ja tiukka jakaantuminen uskonnon mukaan toi tilanteeseen sisällissodan piirteitä. Venäläisjoukkojen ollessa niskan päällä ortodoksitalonpojat terrorisoivat luterilaisväestöä, mutta osat vaihtuivat suomalaisjoukkojen tullessa paikkakunnalle. Molemmin puolin otettiin siviiliväestöä vangiksi tietojen keruuta varten ja kidutusta käytettiin jokseenkin rutiininomaisesti.¹⁷ Luterilaisten kostotoimille antoi pontta Suomen sotavoimien ylipäällikön, sotamarsalkka kreivi Gustaf Adolf Lewenhauptin elokuussa 1656 antama julistus, jonka mukaan kapinan aikaisiin tihutöihin syyllistyneet ortodoksit voitiin surmata. Kosto saattoi kohdistua myös syyttömiin paikalle jääneisiin ortodokseihin.¹⁶ Kun suuri osa kahakoinnista koostui siviilien toimista – ortodoksien kapinaliikkeestä sekä luterilaisten vastatoimista ja kostosta – niin väestön kannalta väkivalta sai raaempia muotoja kuin varsinaisen sotaväen toiminta yleensä.¹⁶ Sissisotaa talonpoikien voimin Heinäkuussa ortodoksijoukot nousivat pieninä vajaan kymmenen miehen ryhminä Saimaan vesistöön, jossa ne ryöstelivät Savon talonpoikia ja harjoittivat sissisotaa. Mukana oli myös Tšelištševin venäläisjoukkoja. Elokuussa sissisota siirtyi Itä-Savosta sisemmäksi Suomeen. Tukikohdaksi Saimaalla muodostui Kiteen Villalan kylä, pääjoukon tukikohta oli Brahean kaupunki. Kuopion pitäjässä joukot polttivat Tuusniemen kylän. Kerimäeltä tuhottiin järjestelmällisesti yli sata tilaa 400 miehen voimin. Nurmeksen pappila ja kirkko poltettiin. Savonlinnan kaupunki poltettiin kehnosti miehitetyn Olavinlinnan kykenemättä sitä estämään.¹⁸ Syyskesällä venäläisten toiminnan painopiste ja joukkojen kokoaminen keskitettiin Kurkijoen alueelle ja Käkisalmen piiritykseen. Laatokan pohjoispuolitse venäläisillä olisi vesitse helpompi reitti tunkeutua Savoon kuin Inkerin ja Kannaksen maatien kautta.¹⁹ Vesireitti Laatokalta Savoon soveltui kuitenkin vain pienille sissiryhmille, ei armeijan liikutteluun. Syksy 1656 ja sodan vakiintumisvaihe Suomeen sotatalous ja systemaattinen puolustussuunnitelma Ylipäällikkö Lewenhaupt saapui heinäkuussa 1657 Suomeen. Kokenut Lewenhaupt oli saanut laajat valtuudet koko maan sotatalouden organisoimiseen ja Suomea ryhdyttiin määrätietoisesti varustamaan sotaa varten. Kiristetty vuoden 1657 väenotto toi 1 500 alokasta. Rekrytoinnin tuloksena saatiin 1 000 ratsumiestä, ja 500 siirrettiin Baltiasta. Etelä-Suomeen laadittiin keskitetty puolustussuunnitelma. Ensimmäistä kertaa rannikon puolustuksesta pyrittiin rakentamaan systemaattinen linnoitusjärjestelmä. Linnakkeiden paikoiksi määrättiin Iso Susisaari, Porkkala, Bäron salmi ja Hankoniemi. Vihollisen maajoukkojen etenemisen tielle rakennettiin reduttiverkosto. Sotatarvikevarastot keskitettiin Viipuriin, Hämeenlinnaan ja Turkuun. Elokuun alussa ylipäällikkö Lewenhaupt marssitti joukkonsa Siestarjoelle, jonne perusti leirin. Paikka oli tarkkaan harkittu, se sijaitsi Viipurin, Käkisalmen, Pähkinälinnan ja Nevanlinnan muodostaman nelikulmion keskellä. Mukana oli Viipurin ratsurykmentti ja sata rakuunaa, sekä kenttätykkejä.²¹ Elokuun lopussa Lewenhaupt saapui saarretun Käkisalmen linnan edustalle ja hyökkäsi linnoittautuneita piiritysjoukkoja vastaan. Venäläisiä piirittäjiä ei saatu ajettu pois, mutta linnan puolustusta ja ruokavarastoja kyettiin täydentämään.¹¹ Suomalaiset keskittivät joukkonsa Nevan suulle. Mukana olivat Lewenhauptin ja Inkerin ylipäällikkö Hornin joukot sekä Wrangelin laivasto-osasto, yhteensä 2 500 miestä. Saatuaan talopojilta tiedon ylivoimaisten joukkojen saapumisesta venäläiset vetäytyivät Nevanlinnasta. Suomalaisjoukot eivät päässeet auttamaan Pähkinälinnaa teiden huonon kunnon vuoksi, mutta Nevanlinna miehitettiin ja varustettiin. Wrangelin laivasto puhdisti kaupunkiin johtavan laivaväylän venäläisten upottamista hylyistä ja tukki puolestaan Suomeen johtavan pohjoisen väylän.¹¹ Uudelleenryhmitykset syksyllä 1656 Varotoimena Lewenhauptin joukkoja vastaan Potjomkin veti Pähkinälinnan piiritysjoukkonsa hieman kauemmas parempiin puolustusasemiin. Hyökkäysyrityksistä huolimatta linnaa ei ollut saatu vallattua. Hyvin varustetun Pähkinälinnan puolustajilla ei ollut minkäänlaista pulaa ruoka- tai ammustarvikkeista. Piiritysjoukkojen ongelmana puolestaan oli jatkuvasti korkeana pysynyt karkuruus. Venäläisten vetäytyminen ja sodan käänne Pohjoisessa Käkisalmen linnan luona suomalaisten 25. lokakuuta suorittaman valehyökkäyksen jälkeen venäläiset vetäytyivät linnan piirityksestä ja vetivät joukkonsa takaisin. Osa joukoista purjehti suoraan Laatokan poikki Aunukseen, mutta osasto kärsi myrskyssä pahoja vaurioita. Puškin vetäytyi maateitse Sortavalaan ja jatkoi sieltä 18. lokakuuta puolustusasemiin Aunukseen. Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi peräytyvien joukkojen mukana ortodoksiväestön joukkopako Venäjälle.²² Potjomkin sai 3. marraskuuta Novgorodista määräyksen lopettaa Pähkinälinnan piiritys. Venäläisjoukot vetäytyivät kuun puolessa välissä, Potjomkin vei joukkonsa Laatokan kaupunkiin ja sieltä Novgorodiin. Venäläiset keskittivät eteläiset joukkonsa Lavan linnoitukseen.²³ Venäläisten vetäydyttyä suomalaiset joukot miehittivät Laatokan länsipuolisen alueen. Everstiluutnantti Drakenstierna asettui joukkoineen Pielisjärven ja Liperin maastoon.²⁴ Etelässä Lewenhaupt pystytti pääleirinsä Rautuun, Horn palasi Narvaan ja Wrangel perusti tukikohdan Koivistolle.¹¹ Ylipäällikkö Lewenhaupt kuoli sairasvuoteelle 29. marraskuuta, mutta ehti sitä ennen suunnitella suomalaisjoukkojen uudet asemat. Joukkojen pääpaino keskitettiin pohjoiseen Kurkijoelle, etäisimmät osastot työnnettiin Sortavalaan.²⁵ Talven aikana suomalaiset saivat sotatapahtumissa yliotteen. Koillisen Laatokan asutuksen hävitys Tammikuussa kenraalimajuri Erik Kruse marssi miehineen Sortavalasta Laatokan pohjoispuolitse aina Aunuksen edustalle asti. Marssillaan suomalaisjoukot hävittivät järjestelmällisesti koko Laatokan koillisen rannikkoalueen. Rakennukset poltettiin ja karja tuhottiin. Yhteensä 66 kylää, muun muassa kymmenkunta kirkkoa ja yli 300 tilaa poltettiin. Kiinni saatu siviiliväestö surmattiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aunuksen edustalta joukot kääntyivät paluumatkalle hyökkäämättä vahvasti miehitettyyn linnoitukseen.²⁶ Toinen sotakesä 1657 Suomen ylipäälliköksi oli nimetty Inkeristä Kustaa Evertinpoika Horn. Horn piti itsepäisesti Suomen puolta Tukholmasta esitettyjä vaatimuksia vastaan, joiden mukaan Liivinmaalle tulisi siirtää suomalaisia joukkoja. Amiraali Wrangelin laivasto-osasto saapui vahvistettuna Suomen rannikolle toukokuun lopulla 1657 ja purjehti Nevanlinnan edustalle. Wrangel nousi Nevaa pitkin Laatokalle ja varmisti järven laivastoherruuden ylivoimallaan. Alkukesän pienet kahakat eivät ratkaisseet sodan kulkua puoleen eikä toiseen. Suomalaiset etsivät ratkaisutaistelua, ja Kustaa Horn marssitti 1 700 miehen armeijan kohti Lavan venäläislinnoitusta. Linnoituksen edustalla käytiin 1. elokuuta tasavahvojen joukkojen kesken sodan ainoa suurempi kenttätaistelu, jonka tulos oli arvioijasta riippuen ratkaisematon tai venäläisten niukka voitto.²⁷ Elokuussa Horn lähetti jo osan joukoista Viron ja Liivinmaan avuksi. Osa eteläisistä joukoista siirrettiin pohjoiseen Kurkijoen seudulle, jossa venäläiset olivat Aunuksesta käsin tehneet useita pienempiä maihinnousuja. Horn oli kuitenkin aiemmin komentanut linnoittamaan ilmeisimmät maihinnousupaikat ja hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Komentaja Tšeglokov (ven. Чеглоков) eteni Aunuksesta Laatokan pohjoispuolitse maitse Käkisalmen edustalle, mutta Hornin Nevalta siirtämät suomalaisjoukot torjuivat venäläiset Kurkijoella ja Sortavalassa 28. ja 29. elokuuta. Syyskuun puoleenväliin mennessä venäläiset vetäytyivät takaisin Aunukseen.²⁸ Suomalaisjoukot vetäytyivät talvileirille Rautuun. Syksyllä erityisesti Turkuun, Viipuriin ja Käkisalmeen iskenyt ruttoepidemia hiljensi osapuolten intoa taisteluihin.¹⁹ Kun tautiin ei ollut mitään hoitokeinoja ja kuolleisuus tiedettiin suureksi, oli joukoille määrätty liikkumiskielto ainoa keino torjua ruton leviämistä. Pelkästään Käkisalmen puolustajien ratsuskvadroona menetti muutamassa kuukaudessa ruttoon kolmanneksen vahvuudestaan, toistasataa miestä.lähde? Sodan loppuvaihe Vallisaaren välirauhaan 1658 Talvella 1658 Suomen maavoimien painopiste oli Kannaksella, ja Nevan puolustuksen kulmakivinä olivat Pähkinälinna ja Nevanlinna. Venäläisjoukoilla oli paikallinen ylivoima sekä Aunuksen ja Lavan linnoitukset, mutta venäläisarmeijan oli selvästi turha yrittää etenemistä sisä-Suomeen.²⁹ Kahakointi oli pienimuotoista, lukuun ottamatta venäläisten maaliskuun lopussa yllättäen tekemää hyökkäystä Nevanlinnaan. Puolustus kuitenkin onnistui torjumaan joukot linnaan rientäneiden talonpoikien avustuksella.²⁰ Molemmat osapuolet olivat samaan aikaan sodassa myös muita naapureitaan vastaan; Ruotsi Tanskaa ja Venäjä Puolaa (vaikka aselepo olikin voimassa elokuusta 1656 vuoteen 1659). Ruotsin pakotettua Tanskan Roskilden rauhaan helmikuussa 1658 venäläiset olivat valmiita lopettamaan vihollisuudet. Molemmin puolin suoritettiin kosketuksia, joilla pyrittiin neuvotteluihin, ja aselepo saatiin voimaan toukokuussa. Aselevon aikana kenraalikuvernööri Horn piti yllä täyttä puolustusvalmiutta.²⁰ Välirauha solmittiin 20. joulukuuta 1658 Vallisaaressa Narvan eteläpuolella. Lopullinen rauhansopimus saatiin kolmen vuoden kuluttua Kardisissa 21. kesäkuuta 1661. Sopimuksessa Ruotsi menetti alueita Liivinmaalla (Kokenhusenin, Adselnin, Tarton, Marienburgin ja Wasch-Narvan³⁰ ), muutoin raja pidettiin ennallaan.¹⁹ Sodan seuraukset Suoranaisista sotatoimista Suomi selvisi yllättävän vähällä. Hyökkäyksen alkaessa maa oli tyhjennetty sotaväestä, mutta hätäisestikin kootuilla talonpoikaisjoukoilla saatiin hyökkäys ajan myötä torjuttua. Toisaalta venäläiset eivät koskaan ryhmittäneet sivunäyttämöksi mielletylle alueelle 5 000 miestä enempää. Taktisesti sota näytti, että Laatokka voi olla paitsi puolustuseste, myös hyökkäystie.²⁰ Samaten Wrangelin laivaston purjehdus Suomenlahdella antoi esimerkin paikallisesti voimakkaan laivasto-osaston vaikutuksesta jo pelotteenakin. Sota runteli raskaasti keskeisenä sotanäyttömänä ollutta Laatokan aluetta. Erityisesti Pohjois-Laatokalla – Sortavalassa, Pälkjärvellä ja Salmissa – sodankäynti ja erityisesti siviiliväestöön kohdistettu terrori aiheuttivat runsaasti tuhoja. Vuonna 1660 koko läänin verotulot olivat vain 40 % sotaa edeltävän ajan tuloista. Kun eteläisissä pitäjissä, esimerkiksi Pyhäjärvellä, sota ei liiemmin aiheuttanut tuhoja eikä muutoksia verotuotossa, niin pohjoisissa pitäjissä romahduksen on täytynyt olla täydellinen.³¹ Merkittävin sodan seuraus oli kuitenkin Käkisalmen läänin väestömuutos. Sota kiihdytti muuttoliikettä Venäjälle, jonka vuoksi alue lopulta lähes tyhjeni ortodoksisesta kantaväestöstä. Vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä. Tilalle muutti luterilaista väestöä pääosin Savosta, osin myös Viipurin Karjalasta ja Kainuusta. Alle sadassa vuodessa 1600-luvulla Käkisalmen läänin väestön enemmistö muuttui karjalaa puhuvista ortodokseista suomenkieliseksi luterilaisväestöksi, joka oli osin länsikarjalaista, osin savolaista alkuperää ja vaihtelevassa määrin luterilaiseen kirkkoon siirtynyttä kantaväestöä. Lähteet - Anton Eskola: Suomen sodat ja rauhat. Jyväskylä: Gummerus, Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7602-4. - Marja Huovila: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Lahti, 1995. ISBN 952-90-6565-5. - Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Vammala, 2005. ISBN 951-746-698-6. - Aulis Könönen & Heikki Kirkinen,: Pohjois-Karjalan historia I. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1969. - Jussi Lappalainen: Kaarle X Kustaan Venäjän-sota v. 1656–165 Suomen suunnalla. Gummerus. Jyväskylä, 1972. ISBN 951-20-0098-9. - Jussi Lappalainen: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2001. ISBN 951-746-286-7. - Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1986. ISBN 951-9363-26-2. - Pentti Laasonen: Novgorodin imu. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2005. ISBN 951-746-697-8. - Pekka Hiitola: Kaarle X Kustaan Venäjän sota (1656 - 1658) 12.03.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Viitattu 17.7.2008. Viitteet [1] Huovila s. 88 [2] Lappalainen 1972, s. 25–29 [3] Lappalainen 2001 s. 117 [4] Eskola 2007, s. 107–109 [5] Lappalainen 1972 s. 97–99 [6] Lappalainen 1972 s. 111–113 [7] Huovila s. 89 [8] Lappalainen 1972 s. 118–119 [9] Lappalainen 2001 s. 119 [10] Lappalainen 1972 s. 136-137, 156 [11] Lappalainen 1972 s. 166–170 [12] Lappalainen 2001 s. 113 [13] Lappalainen 1972 s. 121 [14] Lappalainen 1972 s. 121–123 [15] Lappalainen 1972 s. 128, 133 [16] Laasonen s. 107 [17] Huovila s. 92 [18] Lappalainen 1972 s. 160–163 [19] Huovila s. 90 [20] Lappalainen 2001 s. 124–125 [21] Lappalainen 1972 s. 166 [22] Lappalainen 1972 s. 171 [23] Lappalainen 1972 s. 174 [24] Saloheimo s. 119 [25] Lappalainen 1972 s. 179 [26] Lappalainen 1972 s. 184–185 [27] Lappalainen 1972 s. 214–218 [28] Lappalainen 1972 s. 220–222 [29] Lappalainen 1972 s. 249 [30] Hiitola 2008 [31] Huovila s.92 Käytetty kalenteri Tekstissä esitetyt päivämäärät ovat juliaanisen kalenterin mukaisia. Kalenteri oli 1650-luvulla kymmenen vuorokautta jäljessä nykyisin käytetystä gregoriaanisesta kalenterista. Kirjallisuutta - Fihlman Ensio 1995, Tverin Karjalaan 1600-luvulla paenneet uukuniemeläiset - Kadonnut kirkko ja Alttaripetäjän arvoitus - Kirkinen Heikki 1979, Karjala idän ja lännen välissä - Kuujo - Immonen - Puranen 1958, Kurkijoen kihlakunnan historia - Laasonen Pentti 1976, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana - Lehtinen Erkki 1961, Hallituksen yhtenäistämispolitiikkaa Suomessa 1600-luvulla - Matikainen Olli 1995, Kurkijoen manaajapappi, Tietolipas 140, SKS - Nenonen Marko 1992, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700 - Tigerstedt K.K, 1880, Bref från Generalguvernörer och landshöfningar i Finland, förnämst under Drottning Kristinas tid - Tigerstedt K.K. 1880, Ur Per Brahes brefvekxlning, bref från och till Per Brahe - Virtaranta Pertti ja Helmi 1989, Kauas läksit karjalainen Arvid Stålarm Arvid Eerikinpoika Stålarm (1549–1620) oli ruotsalainen sotilas ja hallintomies, joka toimi Suomen käskynhaltijana 1597–1599. Stålarm oli 1561 paašina Juhana-herttuan (myöhemmin Juhana III) hovissa Turussa, yleni 1571 ratsumestariksi ja 1579 ylimajoitusmestariksi. Vuosina 1579–1583 hän otti osaa Henrik Klaunpoika Hornin ja Pontus de la Gardien sotaretkiin Venäjää vastaan. Stålarm toimi Ivangorodin eli Iivananlinnan linnanpäällikkönä Viron itärajalla vuosina 1581–1582. Hän palveli Venäjää vastaan käydyssä sodassa amiraalina ja myöhemmin jalkaväen ylipäällikkönä. Narvan päälliköksi hänet nimitettiin 1592 ja hän oli rauhanneuvottelijana Täyssinässä 1594–1595. Stålarm toimi myös 1580–1599 Savon ja 1593–1594 Sääksmäen kihlakunnan tuomarina sekä 1602–1605 Karjalan laamannina. Klaus Flemingin kuoltua kuningas Sigismund nimitti Stålarmin Suomen aatelin toivomuksesta Suomen ylikäskynhaltijaksi ja sotaväen ylipäälliköksi 1597. Samana vuonna Kaarle-herttua valtasi Turun linnan ja Stålarm joutui lähtemään sisämaahan. Hän sai linnan uudelleen hallintaansa Kaarlen poistuttua Turusta. Stålarm tuki Sigismundia tekemällä joukkoineen hyökkäyksen Ruotsiin. Retki jäi tuloksettomaksi ja sotilaat alkoivat nimittää sitä makkararetkeksi. Kaarle-herttua teki toisen retken Turkuun 1599 murtaen Marttilan taistelussa suomalaisten vastarinnan ja vallaten Turun linnan uudelleen. Stålarm antautui ja sai kuolemantuomion, mutta hänet armahdettiin ja vietiin vangittuna Ruotsiin ja näin hän vältti Turun verilöylyn. Suomen aatelin pyynnöstä hänet vapautettiin 1602 ja nimitettiin Liivinmaalla taistelleen sotajoukon ylipäälliköksi vuosiksi 1602–1604. Sotamenestys Puolaa vastaan tyrehtyi joukkojen huoltovaikeuksiin. Kun paljastui että Stålarm oli ollut kirjeenvaihdossa Sigismundin kanssa, Kaarle menetti luottamuksensa Stålarmiin ja vangitutti hänet. Vuonna 1605 hänet tuomittiin Linköpingissä uudelleen kuolemaan, mutta tuomiota ei pantu täytäntöön, vaan hän sai elää vankina Gripsholmin linnassa kuolemaansa saakka. Katso myös - Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu Lähteet - Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. - Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966. Aiheesta muualla - Suomen kansallisbiografia Joakim Terentjef Joakim Terentjef (Jaakkima Terentinpoika) oli 1600-luvulla Karjalassa vaikuttanut ortodoksipappi, joka siirtyi opettamaan luterilaista oppia. Ruotsin luterilaistamistoimenpiteet Ruotsin sai Stolbovan rauhassa 1617 haltuunsa muun muassa Käkisalmen läänin, jonka väestö oli lähes kokonaan ortodoksista. Väestöä pyrittiin luterilaistamaan muun muassa kansanvalistuksen avulla, ja tärkein muoto oli Lutherin katekismuksen opettaminen. Opetustyötä varten pyrittiin palkkaamaan ortodoksipappeja, jokseenkin kehnolla menestyksellä. Vuonna 1644 pappeja oli neljä, ja lisäksi kuusi ortodoksitiakkaa.¹ Kuuluisin työhön suostuneista papeista oli Joakim Terentjef. Terentjefin tehtävät Novgorodin metropoliitta oli vihkinyt Terentjefin ortodoksipapiksi vuonna 1623, ja hänet oli määrätty papiksi Suistamolle.² ³ Hän osoitti kiinnostusta luterilaisuutta kohtaan siinä määrin, että maaherra Magnus Nieroth kutsui hänet Uukuniemen ortodoksiseurakunnan papiksi, ja sieltä 1638 edelleen Kurkijoen seurakunnan kirkkoherraksi. Kurkijoella oli kuitenkin jo ortodoksipappi, rovasti Osip Kuisma.² Nieroth suunnitteli Kurkijoelle koulua ortodokseja varten. Terentjefin piti opettaa pari ensimmäistä vuotta, ja sitten voitaisiin vielä palkata toinen, luterilainen opettaja.³ . Seurakuntalaiset eivät hyväksyneet Terentjefiä, vaan tukivat entistä pappiaan. Pietari Brahen vieraillessa Kurkijoella 1639 hän syrjäytti Osipin ja nimitti Joakim Terentjefin Kurkijoen ortodoksien rovastiksi, jolloin hänestä tuli ortodoksipappien esipaimen.² ⁴ Toimenpide oli Brahelle poikkeuksellinen, sillä hän oli useaan otteeseen tähdentänyt luterilaistamisen perustuvan vapaaehtoisuuteen.³ Noituussyyte ja käräjät Tilanne kärjistyi erään seurakuntalaisen, vouti Jefim Simonoffin syyttäessä Terenjefiä noituudesta. Simonoffin mukaan Terentjef olisi tarjoutunut opettamaan taikakeinoja hänen pojalleen, ja Simonoffin kieltäydyttyä oli sokeuttanut pojan. Asian johdosta Terentjef haastettiin 1642 Kurkijoen talvikäräjille. Hän puolustautui väittämällä, että koko syyte johtui hänen opetustyöstään ja kääntymyksestään luterilaiseen uskoon. Väite ei herättänyt lautamiehissä toivottua vastakaikua: Terentjef tuomittiin kuolemaan noituudesta.³ Kaikki kuolemantuomiot oli alistettava hovioikeuden ratkaistavaksi. Hovioikeudessa Terentjef puolustautui menestyksellisesti. Lisäksi Pietari Brahe pyrki vaikuttamaan tuomion kumoamisen puolesta ja lähetti hovioikeudelle kirjeen. Hovioikeudesta Terentjef määrättiin kuultavaksi Turun tuomiokapituliin asti, missä tarkistettiin asian uskonopilliset kysymykset. Vuonna 1643 hovioikeus kumosi tuomion ja palautti Terentjefin virkaansa, jota hän hoiti vuoteen 1652.³ Katso myös - Karjalan väestömuutos 1600-luvulla - Ruptuurisota Lähteet - Kuujo, Immonen, Puranen: Kurkijoen kihlakunnan historia, s. 340-342. Hiisi-säätiö, Kurki-säätiö, Lumi-säätiö, Jaama-säätiö, 1958. - Karl K. Tigerstedt: Bidrag till Kexholms läns historia under drottning Kristinas regering, s. 52-53. {{{Julkaisija}}}, 1876-85. sis. julkaisuun Program öfver verksamheten och förändringarna vid åttaklassiga lyceum i Åbo och fyrklassiga elementarskolan i Björneborg. - Joachim Terentieffin noitaoikeudenkäynti ja kuolemantuomio, Kurkijoen käräjäpöytäkirja 4. helmikuuta 1642 - Olli Matikainen: Kurkijoen manaajapappi, s. 197-208. teoksessa Manaajista maalaisaateliin toim. Kimmo Katajala, s. 168-180,. SKS. Tietolipas 140 - Ensio Fihlman: Uukuniemen pappi Jaakkima Terentinpoika. omakustanne, 1998. ISBN 952-90-9805-7. (Uukuniemen kotiseutuhistorian sarja 3) - Bref från generalguvernörer och landshöfdingar i Finland, förnämligast under drottning Kristinas tid, s. 72, 62. julk. Karl K. Tigerstedt. Frenckellska Bokförlaget (?), 1869. - Marja Huovila: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Käkisäätiö, 1995. ISBN 952-90-6565-5. - Pentti Laasonen: Novgorodin imu. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-697-8. Viitteet [1] Laasonen s. 52 [2] Kuujo, Immonen, Puranen 1958 [3] Laasonen s. 54-58 [4] Tigerstedt 1869 Kirjallisuutta - Salminen Viktor, Jaakkiman pitäjän historia, aakkiman Sanomalehti- ja Kirjapaino 1923. – 2. p. Suomalaisen naisliiton Jaakkiman osasto, 1967 - Tigerstedt Karl K., Ur Per Brahes brefvexling : bref från och till Per Brahe 1-2, Helsingfors, J. C. Frencell & son. - Laakso Ville, Uukuniemen Papinniemen Kirkkokallion tutkimukset 1996-2005, Turun yliopisto. Julkaisut luetteloitu tässä linkissä(Tutkimusten avulla on selvitetty Uukuniemen 1600-luvulla kadonnutta ortodoksikirkkoa, -kylää ja kalmistoa, sekä 1500-1600-luvun ortodoksikulttuuria.) Turun akatemia Kuninkaallinen Turun Akatemia (lat. Regia academia aboensis, ruots. Kungliga Akademien i Åbo) on Turussa vuosina 1640–1828 toiminut Suomen ensimmäinen yliopisto. Suomen sodan jälkeen 1809 sen nimeksi tuli Keisarillinen Turun Akatemia. Yliopisto siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin vuonna 1827 ja sen nimi muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi. Suomen itsenäistyttyä yliopiston nimeksi vaihdettiin Helsingin yliopisto vuonna 1919. Turkuun perustettiin samoihin aikoihin kaksi uutta yliopistoa: vuonna 1918 ruotsinkielinen Åbo Akademi ja vuonna 1920 suomenkielinen Turun yliopisto. Turun akatemiaa edelsivät Turun katedraalikoulu (noin 1276–1630) ja Turun kymnaasi (1630–1640). Lisäksi jo aiemmin keskiajalla oli suomalaisia kouluttautunut Pariisissa ja muissa ulkomaisissa yliopistoissa, mutta Turun Akatemia liitti Suomen osaksi eurooppalaista yliopistojärjestelmää ja mahdollisti korkeimman sivistyksen hankkimisen myös kotimaassa. Akatemian yhteyteen perustettiin myös Suomen ensimmäinen kirjapaino vuonna 1642. Turun akatemian perustaminen Kuninkaallisen Turun Akatemian perusti Ruotsin kuningatar Kristiina Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen ja Turun piispan Isaacus Rothoviuksen tuella. Suurvaltakaudella koulutukseen ja sivistykseen alettiin kiinnittää Ruotsissa aiempaa enemmän huomiota. Turun Akatemia oli Ruotsin suurvallan hallitsemien alueiden kolmas yliopisto. Pohjoismaiden vanhinta Uppsalan yliopistoa kehitettiin ja kruunu perusti uudet yliopistot Turun ohella Tarttoon vuonna 1632 ja Lundiin vuonna 1666. Axel Oxenstierna ehdottaa valtaneuvostolle 18 elokuuta 1636 Tarton yliopiston siirtoa Turkuun. Se ei kuitenkaan toteudu vaikka olisikin siten lähempänä valtakunnan ydintä¹ . Kreivi Brahe alkaa heti toimia saavuttuaan 21. marraskuuta 1637 kenraalikuvernööriksi Turkuun. Brahe tekeekin jo 14. joulukuuta 1637 esityksen yliopiston perustamisesta Turkuun. Kuningatar Kristiinan ja kuningattaren holhooja, kansleri Oxenstiernan johdolla valtaneuvosto allekirjoittaa Turun akatemian perustamiskirjan 26. maaliskuuta 1640² Turussa yliopisto perustettiin käytännössä muuttamalla Turun kymnaasi yliopistoksi ja nimittämällä useimmat sen opettajat professoreiksi. Yliopiston tilat saatiin kymnaasin kaksikerroksisesta kivitalosta Tuomiokirkon kehämuurista² . Uuden yliopiston avajaiset pidettiin 15. heinäkuuta 1640.³ Ensimmäisiksi professoreiksi Turun akatemiaan valittiin⁴ : - Teologian professori, Aeschillus Petraeus - Jumaluus-opin professori, Johannes Terserus - Jumaluus-opin professori, Sven Vigelius - Kreikan ja heprean professori, Martin Stodius - Lainopin professori, Johan Dalecarlus - Fysiikan ja kasviopin professori, Georg Alanus - Matematiikan professori, Simon Kexlerus - Valtio-opin ja historian professori, Mikael Wexionius - Lääketieteen ja anatomian professori, Erik Achrelius - Turun akatemian vihkiäiset osa 1 (Albert Edelfelt, 1902, maalaus Helsingin yliopiston juhlasalissa) - Turun akatemian vihkiäiset osa 2 - Turun akatemian vihkiäiset osa 3 Suurvaltakausi (1617–1718) Turun Akatemian toimintaa leimasivat 1600-luvulla luterilainen puhdasoppisuus ja Ruotsin asema eurooppalaisena suurvaltana. Latinaa käytettiin tieteellisten julkaisujen kielenä. Turun Akatemiassa oli neljä tiedekuntaa: filosofinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen. Kruunun näkökulmasta akatemian tehtävänä oli ennen kaikkea uusien pappien, lääkärien, virkamiesten ja upseerien kouluttaminen valtion palvelukseen. Opetus- ja tutkimustyön lähtökohtina olivat suurvaltakaudella eurooppalainen humanismi ja skolastissävytteinen luterilainen teologia. Teologian professorit osallistuivat myös ajan uskontopoliittiseen keskusteluun, minkä ohella akatemiassa tutkittiin myös Suomen muinaishistoriaa ja suomen kieltä. Promootioperinne rantautui Suomeen Uppsalasta, ja ensimmäinen promootio järjestettiin Turun akatemian aikana vuonna 4. toukokuuta 1643. Silloin promovoitiin 10 filosofian maisteria mukana muun muassa Abraham Kollanius⁵ . Siitä lähtien promootioperinne on jatkunut katkeamattomana Keisarillisessa Aleksanterin-Yliopistossa ja Helsingin yliopistossa sekä myöhemmin Suomen muissakin yliopistoissa koko yliopistohistorian ajan. Suurvaltakaudella akatemiassa vaikuttaneista oppineista mainittakoon ennen kaikkea Daniel Juslenius (1676–1752). Hän aloitti opintonsa Turussa 1691, ja 1713 hänet nimitettiin itämaisten kielten professoriksi. Daniel Jusleniusta voidaan pitää suurvaltakauden gööttiläisen ja myös fennofiilisen aatesuuntauksen edustajana. Jusleniuksen teoksista on tunnetuin Aboa vetus et nova (1700), jossa hän käsittelee Suomen kansan muinaisia vaiheita ja Turun kaupunkia. Vapauden aika (1719–1772) Isonvihan aikana 1713–1721 Turun Akatemia oli evakuoituna Tukholmaan, ja sen toiminta oli pysähdyksissä. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen yliopiston toiminta käynnistyi uudelleen. Luonnontieteiden merkitys kasvoi Ruotsissa ja tämä heijastui myös Turun akatemian toimintaan, jota alkoi leimata vapauden ajalle tyypillinen fysiokraattinen hyödyn korostaminen. Tutkimuksen painopisteet sijaitsivat kasvinjalostuksen ja maatalouden kehittämisen aloilla. Luonnontutkijoista mainittakoon Carl von Linnén oppilas Pehr Kalm (1716–1779), joka toimi Turun Akatemian luonnonhistorian ja taloustieteen professorina. Hän perusti akatemiaan Suomen oloissa ainutlaatuisen kasvitieteellisen puutarhan. Kalmin tunnetuin teos on hänen Pohjois-Amerikkaan suuntautuneesta tutkimusmatkastaan kirjoittama matkakuvaus En resa till Norra Amerika. Kalmin ohella akatemiassa vaikuttaneista luonnontutkijoista on mainittava lisäksi lääketieteen professori ja rehtori Johan Leche (1704–1764). Kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727–1797) aloitti suomalaisen kemian opetuksen aikakauden Turun Akatemiassa vuonna 1761. Kustavilainen aika ja Ruotsin vallan loppu (1772–1809) Kustavilaisella ajalla Turun Akatemian toimintaan vaikutti edelleen luonnontieteiden kehitys. Tässä vaiheessa Ruotsissa alkoi saada aiempaa enemmän sijaa myös Englannista ja Ranskasta levinnyt valistus. Turun Akatemian kansainväliset yhteydet lisääntyivät ja akatemia eli kustavilaisella ajalla kukoistuskauttaan. Tunnetuin Turussa 1700-luvulla vaikuttaneista tiedemiehistä oli monipuolinen humanisti, kielentutkija ja historioitsija Henrik Gabriel Porthan (1739–1804), joka toimi Turun akatemian kirjastonhoitajana ja kaunopuheisuuden professorina. Hänen merkityksensä Suomen historiantutkimuksen synnylle ja suomalaisen kulttuurin tutkimukselle on ollut huomattava. Porthanin johdolla perustettiin Turussa Aurora-seura, jonka puitteissa julkaistiin Suomen ensimmäistä sanomalehteä Tidningar utgifne af ett sällskap i Åbo. Hän aloitti lisäksi suomalaisen kansanrunouden harrastuksen. Porthanin ohella Turun akatemiassa vaikuttivat kustavilaisella ajalla huomattava oikeustieteilijä, oikeustieteen professori Matthias Calonius (1738–1817) ja kemisti Johan Gadolin (1760–1852). Turun akatemia toimi pitkään useissa Tuomiokirkon ympäristössä sijainneissa rakennuksissa, kunnes Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin hallituskaudella vuonna 1802 aloitettiin Akatemiatalon rakennustyöt arkkitehti Carl Christoffer Gjörwellin laatimien suunnitelmien mukaan. Rakennustöiden johtamisesta vastasi italialaissyntyinen Charles Bassi. Vuonna 1815 valmistunut rakennus edustaa yleiseurooppalaista uusklassistista empiretyyliä, joka levisi 1700-luvun lopulla myös Ruotsiin ja Suomeen. Akatemiantalon rakentaminen oli huomattava hanke koko valtakunnan mittakaavassa ja se kuvasti osaltaan Turun Akatemian merkitystä. Nykyisin Vanhana Akatemiantalona tunnettu rakennus lukeutuu Suomen arvokkaimpien kulttuurihistoriallisten muistomerkkien joukkoon ja Turussa toimivat yliopistot käyttävät sitä edelleen akateemisiin juhlamenoihin. Ruotsiin ja myös Turkuun levisi 1700-luvun lopulla erityisesti Saksassa voimakkaasti vaikuttanut romantiikka. Tämän seurauksena 1800-luvun alussa Turun akatemian piirissä syntyi poliittis-kirjallinen liike Turun romantiikka, jossa romantiikkaan yhdistyi Porthanin aateperintö. Liike tähtäsi suomalaisen kansallistunnon herättämiseen ja se keskittyi Adolf Ivar Arwidssonin ympärille. Liikkeen toiminta kuitenkin vaikeutui myöhemmin venäläisten karkotettua Arwidssonin Ruotsiin. Seuraavan sukupolven, johon kuuluivat mm. Lönnrot, Snellman, Topelius ja Runeberg, toiminta tapahtuikin jo pääasiallisesti Helsingissä. Keisarillinen Turun Akatemia (1808–1827) Venäjän hyökättyä Suomeen 1808 syttyi Suomen sota, minkä päättäneessä Ruotsin ja Venäjän välisessä Haminan rauhassa vuonna 1809 keisari Aleksanteri I päätti Suomen liittämisestä Venäjään autonomisena Suuriruhtinaskuntana. Tähän päättyi samalla Kuninkaallisen Turun Akatemian aika, sillä yliopiston nimi muutettiin Keisarilliseksi Turun Akatemiaksi. Yliopisto toimi Venäjän keisarin alaisuudessa, ja sen toimintaa laajennettiin. Turkuun rakennettiin esimerkiksi tähtitorni akatemian käyttöön saksalaisen arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnitelmien mukaan. Turun palo tuhosi vuonna 1827 suuren osan yliopiston kokoelmista ja tiloista. Niinpä keisarin käskykirjeellä 25. lokakuuta 1827 määrättiin Turun akatemia siirrettäväksi suuriruhtinaskunnan uuteen hallintokaupunkiin Helsinkiin lähemmäs Pietaria. Yliopiston nimeksi tuli Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa. Suomen itsenäistyttyä yliopiston nimeksi tuli Helsingin yliopisto. Oppilaitos on koko historiansa ajan ollut Suomen suurin ja monialaisin, ja se on jatkanut laajentumistaan 1900- ja 2000-luvuilla. Nykyään Helsingin yliopistossa on 11 tiedekuntaa ja opiskelijoita lähes 40 000. Myöhempi yliopistokoulutus Turussa Turussa ei annettu yliopistollista opetusta vuosina 1828–1917, mutta Suomen itsenäistyttyä syntyi Turkuun ruotsinkielinen ja suomenkielinen yliopisto jatkamaan yliopistokaupungin perinteitä. Åbo Akademi perustettiin kansalaiskeräyksen turvin vuonna 1918 varmistamaan, että ruotsinkielinen ylin opetus Suomessa säilyisi, vaikka Helsingin yliopisto olisi suomalaistettu. Turun yliopiston perustivat puolestaan suomenmieliset maailman ensimmäiseksi täysin suomenkieliseksi yliopistoksi 1920, niin ikään kansalaiskeräyksen turvin. Vaikka nykyiset Turun yliopistot onkin perustettu 1910–1920-lukujen taitteessa, ulottuu Turun historia yliopistokaupunkina 1640-luvulle saakka. Lähteet - Simo Tuomola (toim): Abo - Suomen metropoli, 1600-luku Turussa. Turun Tietotarjonta - Turku, 2000. ISBN 951-9129-39-1. Viitteet [1] Simo Tuomola (toim), 2000, Abo - Suomen metropoli, 1600-luku Turussa. s.42 [2] Simo Tuomola (toim), 2000, Abo - Suomen metropoli, 1600-luku Turussa. s.46 [3] Kuninkaallinen Turun akatemia Helsingin yliopistomuseo Arppeanum [4] Simo Tuomola (toim), 2000, Abo - Suomen metropoli, 1600-luku Turussa. s.50 [5] Simo Tuomola (toim), 2000, Abo - Suomen metropoli, 1600-luku Turussa. s.56 [6] http://www.uwasa.fi/promootio2011/ptieto/ [7] http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/n/NT00003DB2.html [8] Rinne, Ilmari: Muistolaatat kertovat Turun historiaa. Suomen Turku -lehti, 1976, nro 4, s. 39. Turkuseura ry. Artikkelin verkkoversio Viitattu 6.12.2015. [9] Perälä, Tauno: "Turun kaupunki 1600-luvulla", Turun seitsemän vuosisataa, s. 112. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys ry, 1965. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 6.12.2015). Aiheesta muualla - Katsaus Turun akatemian, Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston ja Helsingin yliopiston historiaan - Turun akatemian väitöskirjoja Kansalliskirjaston digitoimina. Vallisaaren rauha Vallisaaren rauha on Ruotsin ja Venäjän välinen Narvan ja Vaskinarvan välillä Vallisaaressa 20. joulukuuta 1658 solmittu kolmivuotinen välirauha. Siinä sovittiin, että Venäjä sai toistaiseksi pitää ne Ruotsin Liivinmaan osat, jotka se oli miehittänyt.¹ Se päätti ruptuurisodan² Lähteet [1] Facta 2001, WSOY 1985, 17. osa, palsta 605 [2] Pekka Hiitola: Kaarle X Kustaan Venäjän sota (1656–1658) 12.3.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Viitattu 17.7.2008. Vuoden 1686 kirkkolaki Vuoden 1686 kirkkolaki oli Ruotsin ja Suomen ensimmäinen protestanttinen kirkkolaki. Laki antoi itsevaltiuden ajan hengen mukaisesti kuninkaalle laajat oikeudet kirkkoon nähden. Se oli voimassa Suomessa vuoteen 1870 mutta Ruotsissa nykyaikaan saakka. Laki ilmestyi Henrik Florinuksen käännöksenä suomeksi vuonna 1688.¹ Lain mukaan jokaisen alamaisen oli kuuluttava kirkkoon, mutta poikkeuksena olivat Itä-Suomen ortodoksit ja ulkomailta tulleet toisuskoiset, joiden oli harjoitettava oppiaan suljetuissa tiloissa.¹ Taustaa Laki säädettiin kuningas Kaarle XI:n aikana. Sen mukaan Jumala oli antanut kirkon hallinnon kuninkaalle, joten kirkon itsemääräämisoikeutta vähennettiin. Valtion ja kirkon suhteet haluttiin määritellä tarkasti. Valmisteluvaiheessa oli esillä ajatus erillisen kirkolliskollegion perustamisesta valtion keskusvirastoksi, mutta se ei toteutunut papiston voimakkaan vastustuksen takia. Ennen lakia oli valtiopäivien pappissääty toiminut eräänlaisena kirkollisasioiden virastona. Uuden lain mukaan pappissäädyn hallinnolliset ja oikeudenkäytön tehtävät lakkasivat.² Laki merkitsi sitä, että tuomiokapitulin päätöksistä valitettiin maalliseen hovioikeuteen. Piispojen nimitysoikeus kuului kuninkaalle. Papinvaaleissa Suomeen jäi enää 26 sellaista pitäjää (seurakuntaa), joissa kansan suorittama papinvaali oli sillä tavoin ratkaiseva, että tuomiokapitulin oli nimitettävä eniten ääniä saanut ehdokas.² Kansanopetus säädettiin laissa kirkon tehtäväksi, mutta sen muodosta ja laajuudesta ei säädetty mitään. Piispa Johannes Gezelius vanhempi oli ehdottanut kirkkolakiin liitettävää koulutoimen ohjeistoa, mutta sitä ei lopulta otettu mukaan. Yksityiskohtia Oikea kristillinen usko määriteltiin Konkordian (Tunnustuskirjojen) ja Upsalan vuoden 1593 kirkolliskokouksen pohjalta: »Meidän Cuningallises Waldacunnasam / ja sen alla olewaisis Maacunnisa / pitä caickein itzens tunnustaman yxin ja ainoastans sijhen Christiliseen Oppijn ja Uscoon / cuin on perustettu Jumalan pyhäs Sanasa / Wanhan ja Uden Testamentin Prophetalisis ja Apostolisis Kirjoituxis / ja käsitetty Colmesa Pää-Symbolis, Apostolico, Nicæno ja Athanasiano, nijn myös sinä muutamattomas Ausburin Tunnustuxes / wuodesta 1530. cuin 1593. Upsalan Conciliumis wastanotettu / ja coconaises / nijn cutzutusa / Libro Concordiæ selitetty on. Ja caicki ne jotca Opetussäädysä / Kircois / Academiois / Gymnasiumeis eli Schouluisa / johongun wircaan tulewat / pitä / sijnä cuin he Ordineratan / eli cosca he jongun Graduxen ottawat / hengellisellä Walalla tähän Oppijn ja Uscon Tunnustuxeen itzens sitoman ja welcapääxi tekemän.» (I. Lucu. Oikiast Christilisest Opista. § I.) Piispa piti hiippakunnassaan synodaalikokouksia: »Jocaitzes Hijppacunnas eli Superintendentias / pitä jocawuosi / määrätyl ja sowelial ajalla / Pappein cocous pidettämän / sekä Kirckoherrain että Cappalaisten canßa / ja cosca he owat cocondunet / pitä heidän läsnä oleman Duomiokircos / Amulla Seitzemän lyödes / cosca Sarna pidettämän pitä; Ja sen jälken menewät Papit Pispans canßa Auditoriumin / eli sijhen paickaan cuin sitä warten catzottu on / cusa ensist weisatan Veni Sancte Spiritus, ja seurawainen Lucu luetan / Deus qui corda fidelium &c. Sijtte pitä Pispa lyhyen Puhen / sowitetun sijhen cuin edesotetan / ja sen päälle seura Disputatio.» (XXV. Lucu. Pappein cocouxest. § I.) 15. luku sisälsi avioliittoon liittyvien asioiden jaon maallisen ja kirkollisen tuomiovallan alaiseksi: »Sitä wastan tule Pispan ja Duomio-Capitlumin tutkistella ja duomitta seurawaisia asiota / nijncuin. - Lukea cuinga Iästä sucu ja heimolaisus on / cosca sijtä rijdellän / ja ne jotca suculaiset owat / toinen toisens omaxens pyytäwät. - Cuinga Kihlaminen ja Awioskäsky hywäll omal Tunnolla taitan raketa ja wallallens päästä. - Cuinga se Kihlaus sito / joca ilman ehdon tilata on tehty / cosca molemmat tahtowat eritä. - Cuinga Kihlaus taitan päästettä / cosca kihlatut yhdes maannet ja rickonet owat. - Millä oikeudel Kihlaus eli Awioskäsky / paitzi huorutta / pitä eroitettaman. - Nijn myös cosca Awiopari mahta eroitetta yhdesä macamast ja istumast. - Cosca se wiallinen / joca Huoruden tähden Awiopuolisastans eroitetan / pitä saaman naida / ja kenen canßa. - Cosca se joca Puolisaldans hyljätyx tule / taita itzens Awioskäskyyn anda; Nijn myös enä muuta cuin erinomaisest tartu kijnni Jumalan Sanaan ja Omatundoon; nijn myös ne Asiat / joista ei löytä mitän säätyxi mailmallises Laisa / jotca ei tule Wanhimmitten ja Nainuitten Oikeuteen ja naimisen Oikeuteen / Calus ja Rahas.» (XV. Lucu. Kihlamisest ja Awioskäskystä. § I.) »Awioskäskys sallitan myös ero / Cosca Mies eli Waimo Mailmallises Oikeudes / nijn hywin muista tiedoist / cuin omast tunnustuxest / löytän olewaisen Awioskäskyn alla itzens secoittanex jongun muun canßa / ja Huorintehnexi / ja se wiatoin puoli ei tahdo anda itzens sowitta. Josa Tilas ne pitä Pispalda ja Capitlumilda eroitettaman / sillä tawalla / että wiatoin sanotan wapaxi Awioskäskyn Sitestä / ja saa itzens anda toisen Awioskäskyyn / waan se pitä oleman wialliselda poiskielty / nijncauwan cuin wiatoin on naimatoinna: Mutta cuinga se sama sijtte mahta naida / eli ei / se annetan Consistoriumin hywäx löytämiseen.» (§. VI. ) Lähteet [1] Nenonen, Kaisu-Maija – Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 592. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Halila, Aimo: "Suomi suurvalta-aikana", Suomen historia osa 3: Suurvalta-aika, s. 173–174. Espoo: Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2492-2. Kirjallisuutta - Hellemaa, Lahja-Irene – Jussila, Anja – Parvio, Martti (toim.): Kircko-laki ja ordningi 1686. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 444. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISSN 0355-1768. ISBN 951-717-451-9. Teoksen verkkoversio. Aiheesta muualla - Kircko-Laki Ja Ordningi (3.9.1686). Kirkkolain teksti ruotsiksi ja suomeksi. Suomen suuriruhtinaskunta Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa² ) oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa pääosin nykyisen Suomen valtion alueella vuosina 1809–1917. Se oli nykyisen Suomen itsenäisen tasavallan edeltäjä, joka täytti jo osan itsenäisen valtion kriteereistä. Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla paljolti siitä syystä että Ruotsin kuninkaan arvonimiin lukeutui vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo. Hallinnollista ja valtiollista merkitystä tämä käsite sai kuitenkin vasta Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suuriruhtinaskunnan suvereeni hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka johti suuriruhtinaskunnan armeijaa. Venäjän valtiollisen rakenteen ja suomalaisten aloitteellisuuden kautta Suomen suuriruhtinaskunnalle muotoutui autonominen eli itsehallinnollinen asema, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta hallituskonseljista Suomen senaatti ja sen eri toimituskunnat maan tärkeimmäksi sisäiseksi hallintoelimeksi.³ Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet. Suomen suuriruhtinaskunta lakkasi ja Suomen yhteys Venäjään katkesi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan Venäjällä aiheuttaman valtiollisen hajoamisen yhteydessä. Suomen suuriruhtinaskunnan synty Suomen suuriruhtinaat Ruotsin vallan ajalla Maantieteellisenä käsitteenä, ilman mitään hallinnollista merkitystä, Suomen suuriruhtinaanmaa mainittiin ensimmäisen kerran Ruotsin valtakaudella vuonna 1518, jolloin Johannes Magnus käytti nimitystä. Seuraava tiedossa oleva viittaus tähän käsitteeseen on päivämäärältä 3. elokuuta 1577, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III käytti arvonimeä "Suomen suuriruhtinas". Käkisalmen vuonna 1580 tapahtuneen valloituksen jälkeen Juhana III ryhtyi käyttämään Suomen ja Karjalan suuriruhtinaan arvonimeä (säilynyt lähde 11. heinäkuuta 1581). Tämän jälkeen Suomen suuriruhtinaan arvonimi sisältyi useimpien Ruotsin kuninkaiden muodolliseen arvonimistöön aina Ruotsin vallan ajan loppuun asti. Valtiollista merkitystä arvonimellä tai Suomen suuriruhtinaskunnan käsitteellä ei ollut, koska nimellisellä suuriruhtinaskunnalla ei ollut mitään omaa hallintoa tai lainsäädäntöä. Käsitteitä käytettiinkin vain harvoin ja enimmäkseen hyvin muodollisissa ja seremoniallisissa yhteyksissä. Pariin otteeseen Suomen suuriruhtinaan arvonimi oli myönnetty kuninkaan alaikäiselle pojalle, mutta tällöinkin oli kyse täysin muodollisesta tittelistä, johon ei liittynyt Suomeen kohdistuvaa valtaa tai tehtäviä. Suuriruhtinaskunnan vaakuna Pääartikkeli: Suomen vaakuna Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui Ruotsin kuninkaan arvomerkkeihin. Vanhin säilynyt Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jonka viimeistely valmistui vuonna 1591. Vaakuna on yhdistelmä Suomen herttuoiden sineteissä jo 1300-luvun alussa esiintyneestä pystystä leijonavaakunasta⁸ ja 1500-luvulla käytetystä Karjalan vaakunasta. Todennäköisesti Käkisalmen valtauksen jälkeen valmistuneessa vaakunassa Suomen herttuoiden leijona polkee Karjalan vaakunan kotkapäistä venäläistä käyräsapelia, joka on alun perin turkkilainen ja islamilainen vallan merkki. Leijona heiluttaa oikealla panssaroidulla käsivarrellaan Karjalan vaakunan länsimaista kaksiteräistä miekkaa. Suomi siirtyy Venäjän valtaan Ruotsin suurvalta-asema alkoi järkkyä 1700-luvun vaihteesta alkaen. Ensin suuri Pohjan sota pakotti kuningaskunnan 1721 luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa Baltian omistuksensa sekä Karjalassa suuren osan Viipurin ja Savonlinnan läänistä sekä Käkisalmen läänistä Venäjälle. Sodan lopulla Suomi oli miehitettynä. Toiseksi Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan tuloksena Turun rauhassa 1743 Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin kaakkoisosa siirtyi Venäjälle. Näitä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.¹⁰ Ruotsin ja sen myötä Suomen¹¹ kohtalo ratkaistiin, kuten niin usein historian aikana, Venäjän ja sen kanssa suurvalta-asemasta kilpailevien länsi- tai keskieurooppalaisten suurvaltojen välillä. Tällä kertaa Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sota Britanniaa vastaan johti Venäjän, Tilsitin sopimuksen pohjalta, Suomen sotana tunnettuun pakotesotaan Ruotsia vastaan 21. helmikuuta 1808. Sodan päättyessä vuonna 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä, ja Venäjän armeija oli valloittanut myös osan nykyistä Ruotsin Lappia. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan Ruotsin ja Venäjän välillä. Haminan rauhansopimuksen IV artiklassa, jossa Venäjälle luovutettu alue määriteltiin, ei mainittu Suomen nimeä, vaan siinä lueteltiin Venäjälle siirtyneet läänit. Sen sijaan Suomen nimi kyllä esiintyy sopimuksen V, X, XIV ja XVII artikloissa, jotka koskevat aluesiirron eräitä vaikutuksia.¹² ¹³ ¹⁴ Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin entisistä Ruotsin valtakunnan itäisistä lääneistä (nk. Uusi Suomi), aikaisemmin Västerbottenin lääniin kuuluneet Kemin Lappi ja Tornion Lapin itäosa mukaan luettuna. Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementti, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Lisäksi Inarin koillisosa liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826 norjalais-venäläisen yhteisalueen jaon yhteydessä.¹⁵ Suomen autonomia Pääartikkeli: Porvoon valtiopäivät Ruotsin tappion häämöttäessä ja uuden keskieurooppalaisen sodan uhatessa Pietarissa pohdittiin vallatun Suomen alueen tulevia hallintojärjestelyjä. Niiden toteuttaminen kiireellisinä, vielä sodan kestäessä ja ennen Haminan rauhasopimuksen allekirjoittamista, oli merkittävä asia Suomen aseman muotoutumisen kannalta. Suomalaisalueen hallintamenettely määräytyi lähinnä neljästä Venäjään vaikuttaneesta reaalipoliittisesta tekijästä: Venäjän keskusjohdon heikkous, Euroopassa käynnissä olleista Napoleonin sodista Venäjään kohdistunut sodanuhka, myös Ruotsin kautta, ja Ruotsin vastaisen raja-alueen rauhoittaminen muutenkin sekä toisaalta luoteisen Suomen muuta Itä-Eurooppaa vähäisempi suurstrateginen merkitys, Pietarin suojausta lukuun ottamatta.¹⁶ Entisten Ruotsin kahdeksan suomalaismaakunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen tilanne vakiinnutettiin kahdessa seremoniassa. Ensimmäinen toteutettiin Pietarissa, jossa uudet alamaiset kävivät kumartamassa Venäjän valtaistuinta. 30. marraskuuta 1808 C. E. Mannerheimin johtama 22-henkinen lähetystö tapasi Aleksanteri I:n. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, ja keisari Aleksanteri lupasi säilyttää aiemmat oikeudet ja kirkon. Keisari teki lähetyskunnan kanssa sopimuksen, joka vastasi Viron ja Liivinmaan kaupunkien sekä aateliston kanssa vuonna 1710 tehtyjä kapitulaatiosopimuksia. Lähetyskunnan lähettäminen herätti Suomessa aluksi paheksuntaa. Jouduttiin antamaan ilmoitus, ettei valtuuskunta millään muotoa voinut korvata säätyvaltiopäiviä. Myös lähetyskunta itse kieltäytyi esiintymästä valtiopäivien valtuuksin.¹⁷ Tämän vuoksi suomalaislähetystöllä ei ollut maapäivien päätösvaltaa, mutta se oli laatinut 15 kohdan toivomuslistan, johon keisari merkitsi myönteisen päätöksensä. Listaan sisältyi vähäpätöisiäkin asioita, mutta siihen oli myös merkitty kaikki olennainen: "Yleinen turvallisuus, lait ja oikeudet säilyttämällä ja hallituskomitean asettaminen" (kenraalikuvernööri komitean puheenjohtajaksi).¹⁸ Toinen seremonia pidettiin Porvoon maapäivillä, jotka keisari kutsui koolle Porvooseen 25. maaliskuuta 1809. Siellä toistettiin, suomalaisten "omalla maaperällä", Pietarissa aiemmin toteutettu valta-akti: Suomen säädyt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle ja Venäjän keisari puolestaan takasi suomalaisille aiemmin voimassa olleen lainsäädännön, keskus- ja paikallishallinnon, sekä kirkon ja muut oikeudet. Säädyt olivat Porvoossa valansa suhteen erikoisessa asemassa sikäli, että muutama viikko aiemmin Ruotsissa oli tehty vallankaappaus, jossa kuningas Kustaa IV Aadolf oli syösty vallasta ja säätyjen edellinen uskollisuudenvala oli menettänyt pohjansa. Suomalaiset olivat toivoneet, että keisari olisi selkeästi vahvistanut Ruotsin vallan aikaiset perustuslait, mutta keisari hyväksyi entiset lait vain yleisellä tasolla, niitä erikseen yksilöimättä.¹⁹ Aleksanteri I:n ihanteena ei ollut perustuslaillinen monarkia vaan itsevaltius, mutta Ruotsin vallan aikana syntynyt hallinto tarjosi hänelle venäläisten kehittymätöntä hallintoa tehokkaamman hallintokoneiston. Toisaalta sen kautta Suomelle muotoutui 1800-luvun loppupuoliskoon mennessä itsehallinto, ja autonomia oli laajempi kuin keisari Aleksanteri I oli alun perin tarkoittanut. Venäjän itsevaltiaalle suomalaisten vanhojen perustuslaillisten oikeuksien takaaminen ei olisi ollut valtapoliittisesti vaikeaa, koska Ruotsin kustavilaiselta ajalta periytyneet vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja olivat taanneet ruotsalaisille kuninkaille varsin runsaat valtaoikeudet. Toisaalta Aleksanteri I ei myöskään vahvistanut Suomessa, muista reunavaltioista poiketen, jura majestica -periaatetta, jonka mukaan suuriruhtinaskunnan sisäinen lainsäädäntö saattoi olla voimassa vain siltä osin kuin se ei toiminut emämaan etua ja lakeja vastaan. Tämä hankaloitti myöhemmin Suomen ja Venäjän välisten asioiden hoitoa. Suomen suuriruhtinaskunta oli muodostettu. Keisari Aleksanteri I katsoi Suomen tulleen yhdistetyksi Venäjään suomalaisten omien etujen pohjalta, ei valloituksena. Hän otti käyttöönsä Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja lupasi juhlapuheessaan suomalaisille paikan "kansakuntana kansakuntien joukossa". Aleksanteri I tituleerauksessa mainittiin siitä lähtien erikseen, Venäjän keisariuden ja Puolan hallitsijuuden lisäksi Suomen suuriruhtinuus.²⁰ Suomalaisten suhde Venäjään Vuoden 1861 Tammikuun valiokuntajupakan seurauksena Israel Hwasserin 1830–1840-lukujen taitteessa kehittelemä Suomen valtio-oppi levisi merkittävästi yleiseen tietoisuuteen. Whasserin luonnonoikeuden sopimusteoriaan nojaavan opin pohjana oli ajatus, että Suomi oli Porvoon maapäivillä 1809 irtautunut Ruotsista ja tehnyt erillisrauhan Venäjän kanssa. Tämän opin mukaan Suomi oli muuttunut Ruotsin maakunnasta perustuslaillisesti hallituksi valtioksi, jonka perustuslakeina olivat vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 vakuuskirja. Suomen ja Venäjän välillä katsottiin olleen kyse valtioliitosta, ja tästä näkökulmasta venäläistämispolitiikan kaudet 1899–1905 ja 1909–1917 koettiin sortona ja petoksena. Tämän, Ruotsin valtakauden henkisen perinnön arvoa suomalaisuudessa korostaneiden tahojen tulkinnan mukaan, Suomen suuriruhtinaskunnan suhde Venäjään oli luonteeltaan lähinnä reaaliunioni.²¹ Suomalaisen historiantutkimuksen nykyisten tulkintojen ja venäläistulkintojen mukaan Suomi ei ollut valtio-opillisesti erillinen valtio, vaan provinssi, kuvernementti, fiskaali- tai osavaltio (tai 1600-luvun termein ns. "finanssivaltio" eli lähinnä talouteen liittyvä keskushallintokoneisto). Porvoossa vuonna 1809 ei valtiosta eikä autonomiastakaan ollut tehty mitään valtio-oikeudellisesti pätevää kaksipuolista valtiosopimusta Suomen ja Venäjän välillä, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema ja sitä koskevat päätökset olivat täysin Venäjän keisarin hallinnassa. Näin muodoin kukin Venäjää hallinnut keisari päätti itsenäisesti suomalaisten aseman säilyttämisestä tai muuttamisesta. Suomalaisnäkemyksen mukaan keisarin valtaa Suomessa rajoittivat vuoden 1772 ja 1789 perustuslait. He yrittivät saada tsaareja hyväksymään maalle näihin lakeihin pohjautuvan hallitusmuodon ja muuttamaan ne suomalaisten muuttuneeseen asemaan paremmin soveltuviksi, siinä onnistumatta (esim. suomalaisten luterilaisuus vs. keisarien ortodoksisuus ja hallitsijan perimysjärjestys). Venäjällä ei ollut lainkaan vallalla, tiukan itsevaltiuden takia, länsieurooppalaista käsitystä perustuslaeista muun lainsäädännön yläpuolella olevina valtiosääntöinä. Keisarit olivat vain lupautuneet käyttämään itsevaltiuttaan suuriruhtinaskunnassa aiemmin vallinneiden lakien avulla. Toisin sanoen, he katsoivat voivansa hallita Suomea sen perustuslakien mukaan sitomatta itseään niihin ja alistumatta niiden alaisiksi. Käytännössä he johtivat suomalaisaluettaan hallinnollisilla määräyksillä, ukaaseille ja manifesteilla. Aleksanteri II:n kaudelta alkaen perustuslakien muodollinen merkitys lisääntyi, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863, mutta niilläkin lopullinen päätösvalta säilyi keisarilla. Lähinnä suurvaltapoliittisten tekijöiden vaikutuksesta suomalaisten autonomian laatua sekä vanhojen perustuslakien asemaa ja vaikutusta koskeva suomalais- ja venäläisnationalistisen tulkinnan välinen voimakas ristiriita oli leimaa-antava piirre emämaan ja suuriruhtinaskunnan välisissä suhteissa 1800-luvun lopulta lähtien.²² Hallinto Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin Venäjän keisari esittelijänään ja valmistelijanaan suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteeri. Suuriruhtinaskunnassa Venäjän keisaria edustivat kaksijakoisesti Suomen kenraalikuvernööri ja Suomen senaatti. Venäjän keisarin korkeimpana edustajana kenraalikuvernöörin asema oli merkittävä, hän oli maan sotilaallinen johtaja ja osallistui myös senaatin toimintaan. Kenraalikuvernöörin suora yhteys ja vuorovaikutus keisarin kanssa aiheutti joskus toiminnan päällekkäisyyttä myös ministerivaltiosihteerin suhteen. Senaatilla puolestaan oli lähinnä neuvoa-antava rooli, se sai esitysoikeuden vasta vuonna 1886. Suomalaisilla oli sisäisen keskus-, alue- ja paikallishallinnon lisäksi käytössä muun muassa omia postimerkkejä (1856–), oma raha vuodesta 1860 ja oma armeija. Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööreinä toimivat, aikajärjestyksessä:²³ - Kenraali Göran Magnus Sprengtporten 1808–1809 - Kenraali Mihail Barclay de Tolly 1809–1810 - Kenraali Fabian Steinheil 1810–1823 - Kreivi Gustav Mauritz Armfelt vt 1812–1813 - Kenraali Arseni Zakrevski 1823–1831 - Amiraali Aleksandr Mensikov 1831–1855 - Kenraali Fredrik Vilhelm von Berg 1855–1861 - Kenraali Platon Rokassovski vt 1854–1855, 1861–1866 - Kenraali Johan Mauritz Nordenstam vt 1861, 1864, 1868, 1870, 1872–1873 - Kenraali Nikolai Adlerberg 1866–1881 - Kenraali Fjodor Heiden 1881–1897 - Kenraaliluutnantti Stepan Gontšarov vt 1897–1898 - Kenraali Nikolai Bobrikov 1898–1904 - Kenraaliluutnantti Ivan Obolenski 1904–1905 - Todellinen salaneuvos Nikolai Gerard 1905–1908 - Kenraali Vladimir von Boeckmann 1908–1909 - Kenraaliluutnantti Franz Albert Seyn 1909–1917 - Senaattori Adam Lipski 1917 - Mihail Stahovitš 1917 - Nikolai Nekrasov 1917 Läänit Ruotsissa 1634 käyttöön otettu läänijaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi. Venäjän kielessä Suomen läänejä nimitettiin kuvernementeiksi. - Uudenmaan lääni - Hämeenlinnan lääni - Turun ja Porin lääni - Viipurin lääni (muodostui Suomeen liitetystä Viipurin kuvernementista) - Mikkelin lääni (ent. Kymenkartanon lääni) - Kuopion lääni (ent. Savon ja Karjalan lääni) - Vaasan lääni - Oulun lääni Liput Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä.²⁴ Vuonna 1812 vahvistettiin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus). Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettiin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös "vanhan tavan mukaan" lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli myös kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.²⁵ Nykyisen Suomen lipun kaltainen siniristilippu tuli ensimmäisenä käyttöön pursiseura Nyländska Jaktklubbenin seuralipun muodossa 1861 alkaen varustettuna Uudenmaan läänin vaakunalla yläkulmassaan. Esikuvana oli Pietarin Keisarillisen pursiseuran samanlainen lippumalli. Myöhemmin 1890 kyseisen pursiseurojen lippumallin virallisti senaattikin, kun ruotsinkielinen Östra Nylands Segelförening oli aikonut ottaa seuralipukseen Ruotsin lipun.²⁶ 1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten yksityisillä huviloilla, juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa myös saattoi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä yleensä käytössä oli Venäjän valko-sini-punainen lippu.²⁷ Suomen suuriruhtinaskunta osallistui Tukholman olympialaisiin 1912 omalla joukkueellaan. Kisojen avajaisissa Suomen joukkue marssi Venäjän joukkueen perässä Finland-kyltin takana. Joukkue kantoi lisäksi Helsingin ruotsinkielisen naisvoimisteluseuran lippua. Kisojen aikana mitaliseremonioissa vakiintui, että suomalaisille nostettiin salkoon Venäjän lippu ja sen alle sinivalkoinen viiri, jossa luki Finland.²⁸ Armeija Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunnan armeija Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät he enää tehneet palvelusta. Siitä lähtien Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle". Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1 200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.²⁹ Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkka-ampujapataljoona, Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Turkin sodassa Suomen kaarti kunnostautui eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja Shipkan vuorisolan valtaamisessa seuraavan vuoden alussa. Kiitollisuuden osoituksena Aleksanteri II myönsi sille vanhan kaartin arvonimen.³⁰ Vuonna 1878 Aleksanteri II sääti asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa ja ensimmäiset kutsunnat järjestettiin vuonna 1881. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johtivat kenraalikuvernööri, Suomen sotaväen päällikköhallitus ja sotakomisariaatti. Armeijan rauhanajan vahvuus oli 5 000 miestä ja sen kahdeksan pataljoonaa perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881. Lisäksi Lappeenrantaan perustettiin Rakuunarykmentti vuonna 1889.³¹ Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä venäläistämiskaudella 12. heinäkuuta 1901³² , Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan vuoden 1905 suurlakko Venäjän keisarikunnassa ja suomalaisten kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.³³ Provinssi imperiumin varjossa Venäjän voitto Ranskaa vastaa käydyssä sodassa vuosina 1812–1814 nostatti Venäjän yhdeksi Euroopan mahtivaltioista. Mantereen valtapoliittinen kehitys määräytyi vuoden 1815 Wienin kongressissa syntyneessä Pyhän allianssin mukaisessa, saavutetun status quon ylläpitoon pyrkineessä ilmapiirissä. Keisari Aleksanteri I:n näkemykset muuttuivat myös vanhoilliseen suuntaan muun muassa 1820-luvulla Puolassa ja Balkanilla ilmenneiden kapinaliikkeiden vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin jo vuoden 1819 Suomen-vierailunsa aikana lupaamia valtiopäiviä ei kutsuttukaan koolle. Käytännössä Aleksanteri I johti suuriruhtinaskuntaansa itsevaltiudelle perinteisen suosikkijärjestelmän kautta. Hänen luottomiehensä "Suomen ministeri" Gustav Mauritz Armfelt Pietarissa (ministerivaltiosihteeri hänen avustajanaan) hoiti, Venäjän valtiosihteeri Mikael Speranskin kanssa, suuriruhtinaanmaata koskevat asiat suoraan keisarin kanssa.³⁴ Keisari Aleksanterin valtakautta seurasi vuodesta 1825 lähtien vanhoillisen keisari Nikolai I:n kausi. Hän oli alun perin haluton tunnustamaan edellisen keisarin Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämiä oikeuksia, mutta Pietarissa puhjenneen dekabristikapinan aiheuttamassa paineessa ja sekasorrossa uusi keisari päätti lopulta hyväksyä suomalaisten entisen aseman "perustuslakien mukaan". Dekabristikapina vaikutti koko Nikolai I:n ajan hallintojärjestelyihin: se synnytti vallankumouksen pelon, jonka seurauksena keisari turvautui järjestysvaltakoneistoon. Yleiseen kansliaan perustettiin III osasto eli salainen poliisi jonka toimeenpanevaksi elimeksi tuli santarmilaitos. Santarmivalvonta yletettiin myös Suomeen, joka kuului Pietarin piiriin. Myös sensuuria tiukennettiin vuonna 1829 annetulla asetuksella. Melko pian syntynsä jälkeen Pyhä allianssi alkoi rakoilla ja menettää valtaansa. Euroopassa voimistunut teollinen vallankumous, porvariston vahvistuminen ja liberalismin nousu sekä niiden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset vaatimukset nostattivat kapinaliikkeitä koko mantereella. Venäjälle kuuluneen Puolan levottomuudet vuonna 1830 (marraskuun kansannousu) johtivat Puolan autonomian menetykseen. Euroopan "hullu vuosi" 1848 kiivaine vallankumousliikkeineen jatkoi vuoden 1815 allianssin pirstoutumista sekä johti lopulta mantereen jakautumiseen liberaalimpaan, teollistuvaan läntiseen osaan (mm. Britannia ja Ranska) ja talonpoikaiseen, konservatiivisempaan itäiseen osaan (mm. Preussi ja Venäjä).³⁵ Euroopan kehityksen seurauksena ja Nikolai I:n oman ajattelun pohjalta Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka. Keisarin auktoriteetti sekä poliittinen ja sotilaallinenkin kontrolli olivat vahvoja (muun muassa tiukka sensuuri). Maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli hidasta. Kenraalikuvernööri Menšikovin suomalaisille antaman ohjeen mukaan suuriruhtinaskunnasta ei saanut kuulua mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, vaan maassa vallitsi "valtioyö", jonka syylliseksi tosin on pyritty osoittamaan vain keisari itse. Toisaalta on myös arvioitu, että hyvän aseman suoraan keisarin alaisuudessa saanut suomalainen virkamiehistö ei erityisesti valtiopäiviä edes kaivannutkaan. Myös ajan luterilainen kirkko tuki keisarin valtaa voimakkaasti. Se tuomitsi vallankumoukselliset toimet Euroopassa ja emämaassa sekä ylisti keisarin aseitten menestystä niiden torjunnassa. Keisari Nikolai I pyrki kaikin keinoin estämään eurooppalaisten kapinaliikkeiden hengen ja ajatusten leviämisen Venäjälle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Erityisen huomion kohteena oli yliopistonuoriso ja yliopistolaitokset. Osittain tästä syystä Kuninkaallinen Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin, jonne perustettiin Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto Suomessa vuonna 1828. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin kontrolli joko toimi hyvin tai suomalaiset olivat lojaaleja (tai välinpitämättömiä) Pietarin keskusvallan suhteen; maa oli keisarikunnan yksi rauhallisimmista kolkista. Nikolai I myönsi tämän todetessaan levottomuuksien aikana: "Jättäkää suomalaiset rauhaan, se on provinssi, joka ei ole aiheuttanut minulle minuutinkaan huolta". Nikolain valtavuosia 1848–1852 on historiankirjoituksessa kutsuttu hiljaisuuden ajaksi tai imperiumin vastaiskuksi, joka päättyi lopulta koko Venäjää vavisuttaneeseen kriisiin Mustanmeren suunnassa.³⁵ Krimin sodan mullistus Oolannin sota Pääartikkeli: Oolannin sota Suurvaltapoliittinen tilanne Euroopassa johti Venäjän sotaan ensin Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1853, ja myöhemmin Ranskaa ja Britanniaa vastaan vuosina 1854–1855 (Krimin sota). Sota käytiin pääasiassa Mustallamerellä ja Krimin niemimaalla, mutta taistelut ulottuivat lopulta myös Itämerelle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan Oolannin sodan (1854–1855) nimisenä konfliktina. Siinä Britannian laivaston osasto kävi Venäjää vastaan hävityssotaa, vahingoittaen suomalaisia rannikkokaupunkeja (mm. Helsinki, Hamina, Kokkola, Kotka, Oulu, Raahe) ja niiden satamia, sekä tuhoten Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla ja Svartholman linnoituksen Loviisassa. Kokkolassa paikallisen väestön kokoama vapaaehtoinen joukko-osasto yllätti brittijoukot ja torjui niiden hyökkäyksen Kokkolan satamaa vastaan. Sodan kuuluisin taistelu oli Viaporin pommitus 9.–11. elokuuta 1855. Siinä brittilaivasto, jonka laivatykkien kantomatka oli kaksi kertaa pidempi kuin Viaporin tykistön kantomatka, tulitti linnoitusta turvalliselta etäisyydeltä. Maihinnousua ei yritetty vaan päätarkoituksena oli ilmeisesti sitoa keisarikunnan joukkoja Itämerelle ja aiheuttaa venäläisille arvovaltatappio. Sen lisäksi Viaporin puolustajat menettivät 55 kaatunutta ja 204 haavoittunutta. Oolannin sota oli Suomen historian viimeinen vain "sotilaiden sota". Helsingin siviiliväestö saattoi seurata kaikessa rauhassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta.³⁶ Tappion voima Häviö Krimin sodassa aiheutti Venäjällä sisäisen kriisin, jonka vuoksi uudeksi keisariksi 3. maaliskuuta 1855 valittu Aleksanteri II aloitti maassa voimakkaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Hän poisti Venäjältä maaorjuuden 1861, erotti toimeenpano- ja tuomiovallan toisistaan 1864 sekä uudisti kunnallispolitiikkaa. Raamatun suomenkielinen käännöskomitea asetettiin senaatin päätöksellä 11. huhtikuuta 1861, ja sitä johtivat A. W. Ingman ja professori Gabriel Geitlin. Suomessa uusi keisari sai aikaan merkittävän taloudellisen ja henkisen edistymisen. Aleksanteri II on kutsuttu "vapauttajakeisariksi", jonka patsas pystytettiin Helsingin Senaatintorille. Hän joutui kuitenkin sopeutumaan uuteen tilanteeseen: jos uudistuksia ei olisi tehty ylhäältäpäin, reformivaateet olisivat voineet purkautua hallitsemattomina alhaaltapäin. Aleksanteri II valtakaudella politiikan punaisena lankana olivat Venäjän voiman palauttaminen sekä yhtenäisyyden säilyttäminen ja lisääminen. Tavoitteen saavuttamiseksi keisari tasapainoili maan taloutta vahvistavien vapauksien ja toimenpiteiden sekä sisäistä kontrollia lisäävien toimien välillä. Erityisen hankala tapaus oli vuonna 1863 puhjennut Puolan kapina, joka kukistettiin ja jonka jälkeen alkoi santarmilaitoksen voimakas kehittäminen. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri II ei Nikolai I:n tapaan suoralta kädeltä hyväksynyt suomalaisten asemaa. Itsevaltiutta kannattanut uusi keisari allekirjoitti Suomea koskevan hallitsijanvakuutuksensa vasta kun maan hallintatapaa koskevan ehdotuksen kohta "konstitutioiden mukaan" oli vaihdettu sanoihin "entisten säädösten mukaan". Tällä Aleksanteri II halusi korostaa sitä, ettei Suomella ollut sellaisia "konstitutioita", joilla valta olisi jaettu keisarin ja valtiopäivien kesken. Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten maahan perustettiin Suomen santarmihallitus vuonna 1867 ja Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus vuonna 1870.³⁷ Kokonaisuutena Venäjän tappio Krimin sodassa ja Aleksanteri II:n hallintakausi johtivat kuitenkin Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta hyvin myönteiseen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaan. Kruununperillisenä Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston kanslerina toiminut keisari vieraili Helsingissä 24. maaliskuuta 1856 ja antoi senaatille viisikohtaisen valtuuskirjeen merkittävien muutosten aikaansaamiseksi maan teollisessa kehityksessä, liikenneyhteyksissä, kaupassa ja merenkulussa sekä koulu- ja kansansivistyksen edistämisessä. Kenraalikuvernööriksi määrättiin liberaali Baltian saksalainen kenraali Fredrik Vilhelm von Berg. Tätä merkittävämpi päätös oli erottaa aiemmin suuriruhtinaskunnan taloushallinnossa keskeisesti vaikuttanut, merkantilistista taloutta edistänyt Lars Gabriel von Haartman tehtävistään vuonna 1858. Hänen tilalleen valittiin taloudellisen liberalismin opit omaksunut Fabian Langenskiöld.³⁸ Valtiopäivät 1860-luvun vapauden ilmapiirissä Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt alkoivat esittää vaatimuksia suuriruhtinaskunnan valtiopäivien koollekutsumisesta. Aloite tuli säädyiltä, ja erityisesti niiden alemmilta portailta eli papistolta, porvareilta ja talonpojilta. Heidän näkemyksensä mukaan 1800-luvun alkupuoliskon "valtioyö" oli suosinut aatelistoa ja korkeinta virkamiehistöä. Vaade johti kuitenkin arvovaltakiistaan keisarin ja suomalaisten välillä, koska keisari olisi halunnut pitää aloitteen tässäkin asiassa itsellään. Valtiopäiväkiista ratkaistiin, kuten usein muutkin kriisit, Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolella, tällä kertaa Puolassa. Puolalaiset olivat esittäneet vastaavia vaateita kuin suomalaiset, mutta ne oli torjuttu vielä jyrkemmin. Tämä johti veriseen tammikuun kansannousuun vuonna 1863. Rauhoittaakseen tilannetta Venäjällä Aleksanteri II lopulta ilmoitti armeliaasti, että aina rauhallisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa valtiopäivät kutsutaan koolle 15. syyskuuta 1863. Puolasta sen sijaan tehtiin Venäjän kenraalikuvernementti. Suomalaisten odotuksiin nähden sekä vuoden 1863 valtiopäivät että niitä seuranneet vuoden 1867 valtiopäivät olivat suuri pettymys, koska todellista poliittista valtaa säädyille ei annettu. Vuonna 1869 keisari laati uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka mukaan valtiopäivien sallittiin kokoontua säännöllisesti viiden vuoden välein.³⁹ Keisarin murha Narodnaja volja -terroristiliikkeen jäsenet murhasivat Pietarissa 13. maaliskuuta 1881 keisari Aleksanteri II:n, joka oli juuri hyväksynyt suunnitelman Venäjän parlamentin perustamisesta ja jonkin asteisesta vallan jakamista sille. Murhan taustalla vaikuttivat sekä maassa pitkään kestänyt itsevaltius että vapautuspolitiikan ja konservatiivisten toimien ristiriitaisuus ja niiden erilainen kohdentuminen eri kansanosiin. Teon suoritti vain kolmen narodnikin ryhmä, pääsuunnittelijana nuori Sofja Perovskaja, jonka valkoisen nenäliinan heilautus sinetöi keisarin kohtalon. Toisaalta parlamentin perustaminen emämaassa olisi todennäköisesti ollut suomalaisten autonomian kannalta haitallinen ratkaisu. Aleksanteri II seurasi keisari Aleksanteri III:n valtakausi vuosina 1881–1894. Aleksanteri III:n hallitsemaa Venäjää on kuvattu poliisivaltioksi. Hänen kautensa aikana Venäjän keskushallinto, pyrkimys yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön ja santarmilaitos vahvistuivat merkittävästi, vastareaktiona keisarin murhalle ja muille levottomuuksille. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri III kausi oli kaksijakoinen sikäli, että hän vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan suomalaisten aiemman aseman ja salli valtiopäivien kokoontua kolmen vuoden välein. Merkittävin myönnytys suomalaisille oli, että säädyt saivat valtiopäivillä esitysoikeuden vuoden 1886 valtiopäiväjärjestystä koskeneella manifestilla. Toisaalta valtakauden loppuvaiheessa vuonna 1889 suuriruhtinaskuntaan kohdistettiin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimet.⁰ Suomalainen kansakunta muutoksessa Keisari Aleksanteri II:n valtakauden alun "vapauden aika" oli tuon ajan suomalaisille sukupolville vastaavanlainen merkittävä kokemus kuten myöhemmin olivat vuoden 1905 suurlakko tai maaliskuun vallankumous vuonna 1917. Väestönkasvu Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli 863 000 (+185 000 henkeä Viipurin läänin liityttyä suuriruhtinaskuntaan), vuonna 1870 väestöä oli 1 770 000, vuonna 1891 väestömäärä oli 2 380 000, vuonna 1901 2 656 000, vuonna 1910 2 930 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Kasvu oli keskimäärin noin prosentti vuodessa. Etelä-Suomessa väestönlisäys oli alhaisempi, alle prosentin vuodessa, Keski- ja Pohjois-Suomessa lisäys oli korkeampi, yli prosentin vuodessa. Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia "ameriikan raitilta" oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. Suuriruhtinaskunnassa Kotkaa kutsuttiin savolaisten "ameriikaksi", sen teollisuuden tarjoamien hyvien työmahdollisuuksien takia. Teollistumisen edetessä Itä-Suomesta suuntautui Etelä-Suomeen voimakas sisäinen muuttoliike. Ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä maaseudulta muutti kaupunkeihin yhtä paljon suomalaisia kuin heitä oli muuttanut ulkomaillekin.¹ Nälkävuosien katastrofi (1867–1868) Pääartikkeli: Suuret nälkävuodet Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000–120 000 suomalaista eli 7 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia. Vuoden 1867 viljasato ja perunasato epäonnistuivat lähes täysin. Karjataloudessa vaikeuksia oli ollut jo 1860-luvun alusta lähtien. Toukokuussa kolmen viikon aikana satoi lunta ja sitä oli maassa vielä kesäkuussakin. Jäät lähtivät esimerkiksi Pirkanmaan Näsijärvestä vasta 17. kesäkuuta, Lahden Vesijärvestä 12. kesäkuuta ja Päijänteestä 15. kesäkuuta. Leipäviljasadon lopullinen menetys varmistui 4. syyskuuta 1867 ankaraan pakkasyöhön, joka tuhosi heinäkuussa kasvuun päässyttä viljaa koko maassa. Aamulla syyskuun neljäntenä jäätyneet rukiin tähkät kilisivät toisiaan vasten. Suomeen syntyi vakava viljapula eikä ulkomaista viljaa saatu riittävästi maahan, koska varhaisen talven vuoksi meret jäätyivät ennenaikaisesti. Lisäksi rautatieyhteys Pietarista Suomeen oli vielä keskeneräinen. Osasyynä pulaan oli liiallinen toiveikkuus sadon suhteen. Maan keskushallinto ei reagoinut tilanteeseen riittävän ajoissa eikä se ollut varautunut huonoimpaan vaihtoehtoon, vuosien 1862 ja 1865 heikoista sadoista huolimatta. Valtiontalous oli heikossa kunnossa, joten tilanteessa oli turvauduttava lainan ottoon korvaavan viljan saamiseksi. Lainarahan hankintaa vastustettiin myös Suomen markan suojaamiseksi. Viljan osto ulkomailta oli lisäksi hankaloitunut sekä saatavuuden että hinnan takia, koska sadot olivat olleet huonoja muuallakin Euroopassa 1860-luvulla. Hätäruoan ja viimeisten ruokavarastojen avulla selvittiin jotenkuten yli poikkeuksellisen ankaran talven 1868, joka päättyi poikkeuksellisen lämpimään kevääseen huhtikuussa. Tammi-helmikuulla 1868 kuolleisuus nousi jo jonkin verran, mutta maaliskuusta lähtien suomalaisia kohtasi ennennäkemättömän nopea tuho. 1860-luvun alussa suomalaisia oli kuollut keskimäärin noin 4 000–7 000 henkeä kuukaudessa. Maalis-elokuussa 1868 heitä menehtyi 10 000–25 000 henkilöä kuukaudessa. Tällä kertaa "toukokuu oli kuukausista julmin", lähes 25 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Synkimpiä kuolinseutuja olivat Satakunnan keski- ja pohjoisosat, Hämeen länsiosat ja Kanta-Häme, Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaa sekä Pohjois-Karjala. Pahiten kärsineillä seuduilla 25 prosenttia väestöstä menehtyi. Alhaisin kuolleisuus oli Ahvenanmaalla ja Lapin alueella. Epäedulliset sääolot aiheuttivat vakavan kadon myös Pohjois-Venäjällä ja Ruotsissa, mutta siellä kuolonuhrien määrä jäi selvästi alhaisemmaksi kuin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ero selittynee pääosin Suomessa riehuneella epideemisellä sairaudella, jota aikalaislääkärit kutsuivat lähinnä tyyfukseksi eli lavantaudiksi. Jälkikäteen on arvioitu, että kyseessä oli itse asiassa tautiryhmä, johon kuuluivat lavantauti, pilkkukuume, toisintokuume ja influenssa. Taudit lisäsivät merkittävästi kuolleisuutta nälän heikentämässä suomalaisväestössä. Epidemian lähtöpisteenä on arvioitu olleen Pietari, josta epidemia kulkeutui sotaväen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan, aluksi muun muassa Hämeenlinnan kaupungin kasarmeille. Ahvenanmaan ja Lapin alhaiset kuolleisuusluvut vuonna 1868 selittyisivät siten niiden eristyneisyydellä Etelä-Suomesta. Osa nälän ahdistamista suomalaisista lähti pitkillekin kerjuu- ja pakomatkoille, joiden varrella heitä majoitettiin ahtaisiin väliaikaistiloihin. Niissä tautiepidemia levisi ja iski nälän heikentämiin vaeltajiin ja myös ympäristön asukkaisiin kohtalokkain seurauksin (Suomen lääkärikunnastakin kuoli noin 10 prosenttia vuonna 1868). Aikalaiskuvauksissa Suomen maanteitä pitkin laahustaneita heikkokuntoisia ihmisparkoja kutsuttiin "haamujen kulkueiksi". Nälkävuosien katastrofi varjosti suomalaista sielun maisemaa pitkään. Se loi synkän kontrastin 1870-luvulta alkaneeseen positiivisen kehitysuskon sävyttämään ilmapiiriin. Kevään 1868 kauhistuttava muisto lienee myös vaikuttanut alitajuisesti kansalaisten reaktioihin, kun seuraava merkittävä ruokapula iski vuonna 1917.² Suomen kielen asema Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin. Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A. S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta, taustalla asetukseen vaikutti myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860. Hänen hallintokaudellaan annettiin 1. elokuuta 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen. Vuoden 1902 kieliasetuksen myötä suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin silloisten venäläistämistoimien vuoksi molemmat kielet alistettiin venäjän kielelle.³ Teollistuminen ja talouden kehitys Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa. Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. Teollisen toiminnan ja käsityön välinen ero oli hämärä 1800-luvun alussa, niiden yhteenlaskettu työntekijä määrä oli vuonna 1815 11 700 henkeä. Varsinaisia tehdastyöläisiä oli vuonna 1820 3 500 henkeä. Suuriruhtinaskunnan hallinnon kielteisistä toimista riippumatta ja huolimatta suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien "omia teitään", koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. Tehtaan syntyyn vaikutti kuitenkin myös valtiollinen tuki, nimeltään Privilegium Tammerfors, jonka mukaan perustaja saattoi tuoda toiminnan alkuvaiheessa raaka-aineet ja koneet Tampereelle, ja viedä valmiit tuotteet maasta Venäjälle tullitta. Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, keisari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma. Sen tarkoituksena oli korvata sodasta aiheutuneet tuhot Suomelle kauppaa ja merenkulkua edistämällä, mutta siihen oli myös sijoitettu finanssien ja teollisuuden uudistaminen. Tämän talouden uudistusohjelman myötä annettiin vuonna 1861 uusi metsäasetus, johon kuului sahauksen vapauttaminen ja höyrysahojen käyttö. Näin sahatavaran tuotanto ja vienti ulkomaille lisääntyi merkittävästi juuri 1860-luvun aikana. Sahatavaran vientiä seurasi puumassan, ja paperin vienti, joista tuli merkittäviä vientituotteita erityisesti Venäjälle. Merkantilistinen talousjärjestelmä purettiin ja se teki tilaa Länsi-Euroopassa syntyneelle liberalistiselle, sekä L.G.Haartmanin edistämälle kameralistiselle talousajattelulle. Vuonna 1879 Suomen suuriruhtinaskuntaan säädettiin täydellinen elinkeinovapaus, ammattikuntajärjestelmä oli purettu jo vuonna 1868. Yhtä merkittävä lainsäädännöllinen muutos oli työväestöön (ns. epäitsenäinen väestö) kohdistuneen laillisen suojelun järjestelmän purkaminen vuonna 1880. Uudet lait sallivat väestön vapaan muuton suuriruhtinaskunnassa ja määrittivät työsuhteen tasavertaiseksi työntekijän ja työnantajan väliseksi yksityiseksi sopimukseksi.⁴ Vesimyllyt tehdassaleiksi Teollisuustyöväestön määrä suuriruhtinaskunnassa oli vuonna 1860 11 800 henkeä, vuonna 1890 55 000, vuonna 1910 100 000–120 000 ja vuonna 1913 150 000 henkilöä. Olennaista kehityksessä oli kaupunkityöväen määrän kasvu: vuonna 1870 kaupunkityöväestön kokonaismäärä (perheineen) oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 vastaava luku oli 608 000 henkilöä. Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Vuodesta 1857 alkaen sallittiin höyrysahojen käyttö, mikä synnytti Länsi-Euroopan markkinoille suuntautuneita merkittäviä vientisahoja Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoille suurimpien jokien eli parhaiden uittoväylien suulle. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa. Kokonaistuotanto oli vuosina 1885–1889 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja vuosina 1909–1913 3,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Vuonna 1913 työntekijöitä sahoilla oli 27 000 henkeä. 1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa.⁵ Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Suurteollisuudeksi se kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle. Paperituotteiden vuosituotanto kasvoi 30 000 tonnista vuosina 1895–1899 148 000 tonniin vuosina 1910–1913. Vientitulojen kannalta sahatavara ja raakapuu olivat kuitenkin pitkään avainasemassa; vuonna 1910 pitemmälle jalostettujen paperituotteiden osuus oli 11 prosenttia metsäteollisuuden kokonaisviennistä. Suuriruhtinaskunnan kokonaisviennistä metsäsektorin osuus oli 75 prosenttia.⁶ Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870-luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. Tuotteiden suuri kysyntä perustui pääasiassa Venäjän kasvaviin sisämarkkinoihin, emämaassa ei juurikaan ollut tamperelaisten kanssa kilpailuun kyennyttä puuvillan jalostusta. Tekstiiliteollisuudella oli lisäksi merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kohotti naisen merkitystä työelämässä. Tampereen tehtaitten työntekijöistä jopa ⅔ oli nuoria maalta muuttaneita naisia. Lainsäädännöllisesti naisista tehtiin täysvaltaisia kansalaisia vuonna 1864. 1840-luvulla tekstiiliteollisuutta oli syntynyt myös Turkuun ja Forssaan, sekä vuonna 1892 Hyvinkäälle, mutta tehtaat eivät kyenneet horjuttamaan Tampereen valta-asemaa.⁷ Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Osa uusista tehtaista rakennettiin vanhojen ruukkien yhteyteen. Vuonna 1850 metalliteollisuuden uusien tuotantohaarojen tuotteiden jalostusarvo oli 140 000 hopearuplaa, mutta vuonna 1860 se oli jo 850 000 hopearuplaa. Niiden pääasiallinen vientikohde oli Venäjän sisämarkkinat, emämaan alan teollisuus oli kehittymätöntä tai se kärsi raaka-ainepulasta Venäjän huonojen kuljetusyhteyksien takia. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.⁸ Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta 1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %. Maatalouteen liittyvät elämäntavat ja kulttuuri olivat siten vallitsevia. Ne olivat merkittävältä osaltaan peräisin Ruotsin valtakaudelta. Olennaisin ero Venäjään oli, että Ruotsin kuningaskunnassa ei ollut toteutettu maaorjuutta, ja tilanne säilyi ennallaan suuriruhtinaskuntakaudellakin. Itä-Suomessa harjoitettiin lisäksi vielä vapaamuotoista kaskikulttuuria. Suuriruhtinaskunnassa maatilojen asema tuotannon kannalta vaihteli suuresti etelä-pohjois- ja lounais-koillissuunnissa sekä ilmasto- ja maaperäolosuhteiden että tilakoon suhteen. Viljelyyn sopivaa maata oli kaikkiaan noin 9 % Suomen pinta-alasta. Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta. Siellä sääolot ja heikompi maan laatu rajoittivat viljelyä. Viipuri lääni oli sikäli erikoisessa asemassa, että liitettäessä ns. Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan talonpojille jaettiin noin miljoona hehtaaria uutta maata. Tuloksena oli runsaasti pientiloja, ja hyvin tasainen tilakoko, kartanoita alueella oli vähän. Toisaalta kaskiviljelyn päättyminen loi alueelle suuren niin sanotun loisväestön. Keskimääräinen tilakoko Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 10–25 ha, ja sitä edusti pääosa Pohjanmaan maatiloista. Kuten Viipurin läänissäkin, Pohjanlahden itäisen rannikkoalueen maatilat olivat pinta-alaltaan poikkeuksellisen saman suuruisia, mutta kookkaampia kuin Itä-Suomessa.⁹ Maatalouspolitiikka muuttui 1800-luvun aikana, sen alkuvuosikymmenien muun muassa tullisäädösten avulla suojatusta agraarimerkantilismista vapaata markkinataloutta kohti. 1800-luvun lopulta lähtien maatalouden kannattavuus oli täysin riippuvainen kotimaisista ja ulkomaisista markkinoista. Valtiovalta ei suojannut maataloutta tulleilla eikä maksanut viljelijöille hintatukea. Markkinavaikutusten yleispiirre oli, että suomalaisen viljan viljelyn asema heikkeni ja karjatalouden asema vahvistui. Maahan tuotiin emämaasta tullivapaasti viljaa, ja myös Saksasta tuodun halvan viljan osuus oli suuri. Lopulta 1910-luvulla ulkomaisen leipäviljan osuus oli 99 % maan tarpeesta, ja maatalousvaltaisessa suuriruhtinaskunnassa jopa maanviljelijätkin ostivat leipäviljaa. Suomi oli siis hyvin riippuvainen vieraasta viljasta, mutta toisaalta suuntaus mahdollisti siirtymisen hyvin kannattavaan voin tuotantoon. Voilla oli laajat ja tuotteliaat markkinat sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Suuriruhtinaskunnasta vietiin voita 1860-luvulla kolme miljoonaa kiloa ja 1880-luvulla kuusi miljoonaa kiloa. Tuolloin voi oli puutavaran jälkeen tärkein vientituote. Voin tuotannon edellytyksenä oli voimakas meijeritekniikan ja -verkoston kehittäminen, ja siten 1890-luvulla maassa oli jo 850 separaattoreilla varustettua meijeriä.⁰ Suomalainen markkinatalous Viimeistään 1800-luvulla suomalaisten talouselämä kiinnittyi tiiviisti kansainväliseen talouteen ja markkinoihin. 1900-luvun alussa ulkomaankaupan osuus maan kansantuotteesta oli yli 50 %. Suomalaisilla oli hieman erikoinen asema lännen vahvasti kilpailtujen markkinoiden ja idän heikommin kilpailtujen markkinoiden välissä. Venäjällä merkittävä tekijä oli lisäksi Pietarin suurkaupungin läheisyys, ja sen suuri kulutustaso ja taloudellinen toiminta. Karjalankannaksen taloudelle Pietari oli ratkaisevassa asemassa, ja Terijoen lomakaupungissa myös turismi oli merkittävässä asemassa. Lisäksi Pietarin tarjoamien työpaikkojen vuoksi kaupunkiin muutti Kaakkois-Suomesta merkittävä määrä suomalaisia. Helsingin jälkeen suomalaisperäistä kaupunkilaisväestöä olikin eniten Pietarissa. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan väliselle kaupalle oli luonteenomaista pitemmälle jalostettujen metalli-, tekstiili- ja puuteollisuuden tuotteiden vienti Suomesta Venäjälle, ja toisaalta raaka-aineiden ja ennen kaikkea viljan runsas tuonti emämaasta suuriruhtinaskuntaan. Länsi-Eurooppaan suuntautuneessa kaupassa alhaisen jalostustason omanneiden metsäteollisuustuotteiden (sahatavara, raakapuu) ja toisaalta voin viennillä oli ratkaiseva asema. Vaikka jalostamattoman puun hinta oli alhainen kaupan rahallinen arvo muodostui korkeaksi, koska sen volyymi oli hyvin suuri.¹ Metsäteollisuuden merkitys suomalaisten taloudelle oli tärkeä myös sen suurten kerrannaisvaikutusten vuoksi. Laajeneva puukauppa toi merkittäviä tuloja maaseudulle, metsänomistajille, metsureille ja uittotyöläisille. Saha- ja muun metsäteollisuuden bruttotulosta 38 % jäi metsänomistajille kantorahana ja 29 % metsätyömiehille palkkatulona. Lisätuloja voitiin puolestaan käyttää muun muassa laajenevan karjantuotannon kehittämiseen. Lisäksi useat paperi- ja selluloosatehtaat syntyivät sisämaahan, koskien partaille, keskelle maaseutua, jolloin niiden vaikutus lähiyhteisöön oli välitön. Metsäteollisuuden koko tuotantoketju vaikutti merkittävästi palkkatyöväestön muodostumiseen myös maaseutuoloihin.² Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi. 1800-luvun loppuun mennessä keskiverto kaupunkityöläiselle elintason nousu merkitsi siirtymistä jatkuvasta puutteesta vaatimattomaan toimeentuloon. Ammattitaitoisen (teollisuus)työntekijän elintaso kohosi selvemmin, taso oli tyydyttävä tuon ajan mitta-asteikossa. Suhteellisesti voimakkaimman elintason nousun työväestössä saavuttivat maatalouden maalaispiian tehtävistä kaupunkityöväestöön siirtyneet nuoret naiset, mutta toisaalta naisten palkkataso oli 60 prosenttia miesten palkkatasosta. Suomalaisten yleinen tulotaso oli keskitasoa Euroopassa, se oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopassa, mutta korkeampi kuin Itä-Euroopassa.³ Toisaalta tulo- ja varallisuuserot eri väestöryhmien välillä kasvoivat samaan tahtiin, ne olivat suurimmillaan 1910-luvulla. Rikkaimman ja köyhimmän vähemmistön välinen ero oli päätä huimaava, mutta valtaosa suomalaisista eli rahvas, oli elintasoltaan lopulta lähellä toisiaan. Lisäksi vapaan markkinatalouden ja vapautuneen elinkeinotoiminnan kääntöpuoli, taloudelliset lamakaudet, alkoivat koetella erityisesti teollisuustyöväestöä, esimerkiksi 1890-luvulla. Talouden taantumat paljastivat työväestön elonpohjan ohuuden ja epävarmuuden; lyhytkin työttömyysjakso saattoi johtaa hyvin vaikeaan tilanteeseen. Lamakaudet toisaalta loivat ja vahvistivat kurjistumisteorioita, mutta laajassa kokonaiskuvassa suomalaisen työväestön elintaso kohosi ja elinolot parantuivat 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa.⁴ Kuljetusyhteydet ja tullit Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti keisarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla. Talouden merkantilistien ja liberalistien välillä oli erimielisyyttäkin siitä pitikö maassa edistää rautatieverkon vai vesireittien eli kanavien rakentamista. Vaikka kanavien haittapuolena oli jään muodostuminen talvella, molemmat kuljetusreitit kuitenkin tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Kanavaa käytti vuosina 1857–1870 noin 2 600 laivaa vuodessa. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten höyrylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille järville. 1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari–Viipuri–Kouvola–Riihimäki–Helsinki sekä Riihimäki–Tampere-, Riihimäki–Hanko- ja Tampere–Turku-radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere–Haapamäki–Seinäjoki–Vaasa, Seinäjoki–Kokkola–Oulu ja Kouvola–Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin. Rautatieverkolla liitettiin eri puolille maata syntyneitä teollisuuslaitoksia toisiinsa ja satamiin sekä tehostettiin maataloustuotteiden kuljetusta maan sisällä ja ulkomaille. Lisäksi junaliikenne, kuten myös järvien laivaliikenne, edisti suomalaisten muuttoliikettä kaupunkeihin ja teollistuneille seuduille. Myös puunkorjuun kannattavuus syrjäseuduilla kohentui tehokkaamman kuljetusverkon avulla. Rautatiet yhdistivät ja tiivistivät Suomen suuriruhtinaskuntaa sekä sisäisesti että emämaan suhteen. Toisaalta rautatieverkon kehittäminen oli emämaan osalta tärkeää myös sotilaallisesta näkökulmasta armeijan operatiivisen liikkuvuuden parannuttua.⁵ Suomen suuriruhtinaskunnan tullijärjestelmä ja tullisäädökset määräytyivät Venäjän tullipolitiikan mukaan. Suomesta tehtiin oma tullialueensa ja maahan perustettiin tullihallitus vuonna 1812. Toiminnan alkuvaiheen keskeinen tavoite oli purkaa suuriruhtinaskunnan riippuvuutta Ruotsista ja estää ruotsalaisten tuotteiden halpatuonti Venäjälle. 1800-luvun alkupuoliskon tullipolitiikkaa leimasivat merkantilistinen suojamuuriajattelu, mutta tilanne muuttui 1850-luvulla. Tullista tuli yksi talouspolitiikan keino suuriruhtinaskunnan kehityksen edistämisessä. Ulkomailta voitiin tuottaa alhaisin tullein raaka-aineita ja koneita Suomen kehittyvälle teollisuudelle, ja toisaalta suuriruhtinaskunnasta Venäjälle vietävien tuotteiden tulli oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopasta Venäjälle tuoduilla tuotteilla. Lisäksi Venäjä saattoi antaa suomalaisille tuotteille kiintiöitä vapaaseen tuontiin sen mukaan kuin ao. tuotteista oli emämaassa pulaa. Toisaalta vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata, mutta tämä ei haitannut suomalaisteollisuutta niin kauan kuin venäläisteollisuus oli kehittymätöntä, ja tullivapaus osin myös ohjasi suuriruhtinaskunnan teollisuuden rakennetta. Tullien vaikutus näkyi suomalaisessa maataloudessa aiemmin kuvatulla tavalla, halvan viljan vapaan tuonnin kautta. Suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun loppupuoliskon voimakkaan talouden kasvun vuoksi tullimaksut olivat maan keskushallinnon suurin ja kasvava tulonlähde, ja muun muassa siksi omasta tullihallinnosta pidettiin tiukasti kiinni.⁶ Kaupankäynti Vuonna 1859 annettiin asetus, jonka mukaan kauppoja oli mahdollista perustaa myös maaseudulle. Tuon ajan maakaupat olivat valikoimiltaan varsin monipuolisia; samasta kaupasta saattoi ostaa muun muassa hevosen valjaita, öljylamppuja, suolaa, kahvia, posliiniastioita, tehdaskankaita ja rusinoita. Leipää, maitoa tai lihaa kaupoissa ei juuri myyty, koska maaseuduilla lähes jokaisella oli niitä omasta takaa. Vauraimpien talojen emännät saattoivat nyt juhlistaa pyhäinpäiväänsä pukeutumalla tehdasvalmisteisiin vaatteisiin ja juomalla kahvia posliinikupeista. Metsäkaupoilla vaurastuttuaan talolliset saattoivat myös lähettää lapsensa kaupunkien oppikouluihin. Metsärahoja käytettiin myös maatalojen tehostamiseen. Isännät ostivat taloon höyryvoimalla toimivan koneen eli lokomobiilin, jolla pyöritettiin puimakonetta. Aikaa ja vaivaa säästyi runsaasti perinteiseen riihipuintiin verrattuna. Uudet tehdasvalmisteiset rauta-aurat muokkasivat peltoja ennennäkemättömän tehokkaasti. Maaseutu oli siirtymässä omavaraistaloudesta rahatalouteen, jossa ostettiin ja myytiin rahalla. Raha Pääartikkeli: Suomen markka Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen Pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus-Laina ja Depositioni-Contori Suomen Suuren-Ruhtinanmaassa. Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi. Vuonna 1859 J. V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.⁷ Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää. Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset Jos suomalaisten vuosina 1810–1916 kokemia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia tarkastellaan 2000-luvun alun näkökulmasta, ne näyttävät vähäpätöisemmiltä kuin 1900-luvulla tapahtunut monitahoinen kehitys. Sen sijaan aikalaisnäkökulmasta katsottuna suomalaisväestö eli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mullistusten aikaa sekä aineellisesti että henkisesti. Heidän oli vain huomattavasti vaikeampi vertailla kehitystä aiempiin vuosisatoihin kuin tämän päivän suomalaisilla. Venäläistämispolitiikan kaudet Pääartikkeli: Sortokaudet Yhtenäistämisen tausta Vuosina 1899–1905 ja 1908–1917 emämaa Venäjä kohdisti Suomeen suuriruhtinaskuntaan yhtenäistämis- eli venäläistämispolitiikan, jota suomalaiset ovat kutsuneet sortokausiksi ja routavuosiksi. Aiemmat valtakunnallistamista eli integraatiota koskeneet historiantulkinnat ovat korostaneet ajanjakson taustalla panslavismia ja Venäjän suurvaltapoliittisen aseman heikentymistä. Saksan keisarikunta nousi merkittäväksi valtatekijäksi Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Saksa muodosti yhdessä Italian ja Itävalta-Unkarin kanssa valtapoliittisen kolmiliiton. Lisäksi Turkki ja Britannia etelässä sekä Japanin vahvistuminen idässä Aasiassa haastoivat Venäjän mahtia. Sotilaspoliittiset tekijät olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä Venäjän reaktioissa reuna-alueillaan. Keisarikunnan luoteisessa kulmassa Suomen suuriruhtinaskunnan merkitys pääkaupunki Pietarin etuvartiona kasvoi entisestään.⁸ Uusimmat historiantulkinnat ovat laajentaneet kokonaiskuvaa. Niissä korostuu Venäjän sisäinen kehitys 1800-luvun alun hajanaisesta, heikon keskusjohdon omanneesta valtiosta, 1800-luvun loppupuoliskon vahvan keskusjohdon valtakunnaksi. Suomi kuten muutkin Venäjän valtaamat maat saivat oman hallinnon ja erivapauksia, koska Venäjä ei kyennyt niitä aluksi muuten hallitsemaan. Tilanne muuttui 1800-luvun aikana, ja Venäjä alkoi lopulta ottaa Suomen suuriruhtinaskunnankin haltuunsa. Suomalaisten kohdalla myös taloudelliset tekijät olivat yhtenä syynä venäläisten halukkuuteen liittää maa kiinteämmin emämaahan. 1800-luvun puolivälistä lähtien teollinen vallankumous ja talouselämä olivat edistyneet Suomessa pitemmälle kuin Venäjällä; Viipurin takana sijainnut pohjoinen korpien ja järvien maa oli muuttunut nopeasti ja ohittanut emämaan taloudellisessa kehityksessä.⁹ Laajassa kokonaiskuvassa Venäjän keisarikunnan reaktio "imperiumien aikakauteen" (1875–1914) oli samanlainen kuin muiden Euroopan sekä vanhojen että uusien suurvaltojen reaktiot: vallan, erityisesti sotilasvallan keskittäminen, hallinnon uudistaminen ja valtakuntien sisäinen yhtenäistäminen.⁰ Valtakunnallistaminen Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistama yhtenäistämispolitiikka alkoi keisari Aleksanteri III:n valtakaudella. Vuonna 1890 suunniteltiin Suomen oman tullilaitoksen ja rahapolitiikan lakkauttamista, mutta venäläisen liike-elämän vastustuksesta sitä ei lopulta suoritettu. Emämaassa pelättiin jatkuvasti voimistuvan suomalaisteollisuuden vahvaa kilpailua sisämarkkinoilla. Ainoa toteutunut integraatiotoimi tuossa vaiheessa oli vuoden 1890 postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen. Lisäksi Aleksanteri III valmisteli yleisvaltakunnallisen lainsäädännön vahvistamista koko Venäjän alueella, mutta suomalaisten osalta asia hautautui ns. Bungen komiteaan.¹ Vuonna 1894 Venäjän keisariksi nousi keisari Nikolai II, joka hallitsijanvakuutuksessaan vahvisti lähinnä säätyprivilegiot ja mainitsi suomalaiset vain asukkaina, ei kansakuntana tai kansana. Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Ennen virkaansa astumista hän selvitti maan tilaa hallitsijan näkökulmasta, ja totesi tilanteen Venäjän valta- ja sotilaspolitiikan kannalta huonoksi. Bobrikov laati Suomessa tarvittavista muutoksista luettelon, joka jälkikäteen sai suuren venäläistämisohjelman nimen. Keskeisin tavoite oli, suurvalta- ja sotilaspoliittisen tilanteen mukaisesti, liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan, ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Sotilastaktinen ja asetekninen kehitys sekä kiihtyvä varustelukilpa loi suurvaltoihin modernit massa-armeijat, joiden organisointi edellytti keskitettyä ylijohtoa, eikä reuna-alueiden pienet, erilliset joukot sopineet enää tähän järjestelmään. Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vaikutti tältä osin voimakkaasti Bobrikovin toimiin Suomessa.² Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi, ukaasien ja manifestien sijaan, venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri maassa. Lisäksi suunniteltiin taas suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin. Nykyisen historiantulkinnan mukaan yhtenäistämistavoitteissa ei lopulta ollut kyse suomalaisten etnisestä tai kulttuurisesta venäläistämisestä, vaan pääasiassa suuriruhtinaskunnan tiukemmasta sotilaallisesta ja hallinnollisesta kontrollista.³ Ensimmäinen venäläistämiskausi Ensimmäinen venäläistämiskausi alkoi vuonna 1899, kun Nikolai II antoi suomalaisille helmikuun manifestin. Sen taustalla ei varsinaisesti ollut Bobrikovin laatima lista toimenpiteistä, vaan lähinnä kiista suuriruhtinaskunnan armeijan liittämisestä emämaan armeijaan. Sotaministeri Kuropatkin esitti armeijan muutosta jo vuonna 1898, mutta se aiheutti vastarintaa Suomen senaatissa, ja tämän johdosta Nikolai II päätti tarkentaa asetuksia ja helpottaa Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä. Toisaalta puhtaasti suuriruhtinaskunnan sisäisten ja paikallisten säädösten ja asetusten säätämisjärjestykseen ei manifestissa puututtu. Suomalaisten aseman suhteen hankalin kohta manifestissa oli, että Nikolai II pidätti, itsevaltiuden mukaisesti, itsellään täyden päätösvallan siitä mitkä asiat olisivat yleisvaltakunnallisen ja mitkä paikallisen lainsäädännön alaisia. Itse asiassa Suomeen ulottunutta yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä oli toteutettu koko 1800-luvun ajan, kaikkiaan noin 200 sekä Venäjää että suuriruhtinaskuntaa koskevaa yhteistä lakia ja asetusta oli säädetty. Helmikuun manifestin aiheuttaman ristiriidan taustalla olikin enemmän se, että suomalaisten käsitys omasta asemastaan oli muuttunut, ja toisaalta venäläisten halu ja kyky säädellä suuriruhtinaskuntansa asioita oli lisääntynyt 1800-luvun loppuun mennessä.⁴ Suuriruhtinaskunnan armeijan lakkautuksen lisäksi ennen vuoden 1905 käännettä Suomessa toteutui venäjän kielen aseman vahvistus virastojen virkakieleksi, rautatielaitoksen hallintouudistus, postimerkkiuudistus eli vaihto venäläisiin merkkeihin, lehdistösensuuri sekä ns. kolmikielisyys-säännös, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkien katujen nimiä merkittiin myös venäjänkielisinä. Lopulta Nikolai Bobrikov sai vuonna 1903 kolmeksi vuodeksi diktaattorin valtuudet alamaisiinsa nähden, Balttian maiden mallin mukaisesti. Kuitenkin merkittävin valtakunnallistamisen aihe, vuonna 1902 toteutettu armeijauudistus osittain raukesi suomalaisten vastustukseen. Heidät vapautettiin lopulta kokonaan asevelvollisuudesta sotilasmiljoonilla. Keisari Nikolai II ja sotaministeri A. Kuropatkin olivat saaneet Suomen suuriruhtinaskunnan tiukempaan sotilaalliseen kontrolliin, mutta samalla menettäneet aiemmin rauhalliset alamaisensa.⁵ Roudan aika 1800-luvun lopussa Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan johtavan kerroksen väliset, siihen asti poikkeuksellisen vakaat ja rauhalliset suhteet kriisiytyivät. Lähtökohtana välien vakaudelle ja suomalaisen eliitin myötämielisyydelle tsaareja kohtaan oli ollut se, että vuonna 1809 he olivat saaneet johdettavakseen oman hallintokokonaisuuden, suuriruhtinaskunnan. Tämä poikkesi sekä Ruotsin valtakaudesta että esimerkiksi kapinallisesta Puolasta, jonka valtaeliitti päinvastoin oli menettänyt asemansa Venäjän vallattua maan. Venäjän puolelta suurvaltapoliittisesti vähämerkityksellisempi suomalaisalue "unohtui" ja jäi vaille suurta huomiota. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnon ja säätyjen valtapoliittinen asema vahvistui 1800-luvun kuluessa niin maan sisäisten kuin myös emämaan toimenpiteiden vaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen, 1800-luvun puoliväliin asti ulottunut "hiljaisuuden ja huomaamattomuuden" aika muuttui 1850-luvulta lähtien. Tuolloin voimistunut positiivinen teollinen ja taloudellinen kehitys, Aleksanteri II valtakauden luoma vapauden ilmapiiri sekä niitä tukenut liberalistinen ja nationalistinen ajattelu lisäsivät suuriruhtinaskunnan valtapoliittista painoarvoa ja kohottivat suomalaisten omanarvontuntoa. Venäjän keisarien lakeihin sitoutumaton, ukaaseihin ja manifesteihin sekä suosikkijärjestelmään perustunut, ja lukumäärältään vähäiseen virkamiehistöön nojannut hallintotapa antoi tilaa suomalaisten omalle aktiivisuudelle asioiden hoidossa ja etujen hankinnassa. Tämä korostui keisari Aleksanteri III valtakauden alussa, jolloin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja säädyt saivat lakien esitysoikeuden. Suomen entinen emämaa Ruotsi vaikutti kehitykseen sikäli, että Venäjän keisarit tukivat suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, nousua, koska se vähensi Suomen henkistä riippuvuutta Ruotsista. Fennomaaneja suosittiin muun muassa hallintovirkojen täytössä entisten ruotsalaismielisten hallintomiesten sijaan. Fennomaaneista ei kuitenkaan tullut vain Pietarin hallintokoneiston jatketta suuriruhtinaskunnassa, vaan Suomen yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehityshistoriaan perustuen he kääntyivät etsimään tukea maan sisältä, nousevien säätyjen, talonpoikien ja porvariston joukosta, ja alkoivat korostaa entistä voimakkaammin suomalaisnationalistista näkökulmaa. Samaa ajattelua tukivat suomalaisuutta ja ruotsalaisperintöä sen taustalla korostaneet svekomaanit. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa olikin vallalla ajattelu, jonka mukaan se oli "valtio". Fennomaanien mielestä tämä oli seurausta suomalaisten "kansallishengen" heräämisestä Venäjän suojeluksessa. Svekomaanit korostivat valtioliittoa, joka heidän mielestään oli tehty Porvoossa vuonna 1809. Tähän suomalaisten, ja myös Venäjän aiemman johdon, luomaan rakenteeseen Venäjän keisarikunnan uusi, voimakas pyrkimys saada valtakunnalle tiiviimpi valtiorakenne sitten törmäsi. Ristiriita oli sikäli poikkeuksellisen tunnepitoinen, että suomalaisten kokema uusi asema ei perustunut juridiikkaan eli uusiin virallisiin sopimuksiin tai uuteen lainsäädäntöön, vaan ajan myötä vakiintuneisiin hallintokäytäntöihin, niin sanottuun "maan tapaan". Lisäksi puhjenneen valtataistelun kierre voimisti tunteita molemminpuolin konfliktin aikana.⁶ Tältä pohjalta suomalaisvirkamiehistön ja muun valtaa pitäneen väestön reaktio helmikuun manifestia vastaan oli katkera ja voimakas. Heitä loukkasi ennen kaikkea se, ettei suomalaisten kanssa ollut ennakkoon neuvoteltu asetuksista, ja manifestin katsottiin rikkovan vakavasti koko hallintojärjestelmää vastaan. Suomalaisten näkemyksen mukaan heiltä riistettiin manifestilla lainsäädäntövaltaa, mutta sitä he eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan olleet lakien pohjalta edes saaneet. Lisäksi suomalaiset pelkäsivät valtakunnallisen lainsäädännön ja sen merkityksen lisääntymistä suuriruhtinaskunnassa. Nikolai II sai valapaton ja vallankaapparin maineen maassa. Suomalaisten ensireaktio oli traditionaalinen suoraan hallitsijaan vetoaminen, säätyjen johto pyrki neuvotteluihin Pietariin. Koko maan väestön kannalta merkittävin toimi oli suuriruhtinaskunnassa koottu ns. Suuri adressi noin 523 000 nimellä varustettuna, sekä uutta asevelvollisuuslakia vastaan suunnattu adressi, johon kerättiin noin 473 000 allekirjoittajaa. Adressien kautta maan johto sai mukaansa, ja samalla "herätti" koko kansakunnan. Mikään toimenpide ei kuitenkaan tehonnut keisariin, hän ei edes ottanut lähetystöjä vastaan, mutta ei ollut suomalaisilleen vihainenkaan. Adressien merkitys suuriruhtinaskunnassa oli lopulta kahtalainen, toisaalta suuri osa suomalaisia toimi ensimmäisen kerran yhdessä ja kyseenalaisti koko valtajärjestelmän, mutta toisaalta adressien kokoamisen järjestely rikkoi kansakunnan yksituumaisuutta.⁷ Aseeton vastarinta Venäläistämisen suhteen suomalaiset jakaantuivat myöntyväisyyssuuntaukseen ja "perustuslailliseen" passiiviseen vastarintaan sekä radikaaliin aktivismiin. Fennomaanien, kielikysymyksen perustalta muodostama, Suomalainen puolue hajosi vanha- ja nuorsuomalaisiin. Vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet olivat pääasiassa ns. ensimmäisen polven fennomaaneja, joihin keisari Aleksanteri II hallintokauden suomalaiskansallista liikettä tukenut vapauden ilmapiiri oli tehnyt suuren vaikutuksen. He olivat nousseet valtionvirkoihin juuri tuon ajan seurauksena. 1800-luvun lopulta lähtien he joutuivat sopeutumaan aivan eri tavoin toimivan Venäjän aktiivisuuteen. Merkittävimpiä myöntyväisyyden suunnan näyttäjiä olivat Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, Agathon Meurman, J.R. Danielson-Kalmari ja E.G. Palmen. Heidän kantavana ajatuksenaan oli poliittinen realismi, etteivät suomalaiset kuitenkaan voineet estää Venäjän toimia maassa. Esimerkkinä huonoimmasta vaihtoehdosta tapahtumien kulussa oli Puolan kohtalo 1860-luvulla. Siksi tavoitteena oli välttää ristiriitoja Pietarin johdon kanssa. Vanhemman polven fennomaanit olivat tottuneet hoitamaan asioita suoraan keisarin kanssa, ja siksi he eivät nimenomaan halunneet ärsyttää keisaria. Lisäksi he arvioivat, että keisari oli ainoa mahdollisuus autonomian säilymisen suhteen; Venäjän hallinnon laajeneminen olisi heikentänyt suuriruhtinaskunnan tilannetta. Myöntyväisyyden kannattajien suhtautumiseen liittyi myös ajattelu ja toiveikkuus, jonka mukaan "kaikesta huolimatta tärkeimmät eli kieli, maa, talonpojat, uskonto ja kulttuuri säilyisivät". Sopuisan politiikan taustalla oli perimmältään toive, että suurvaltapoliittiset muutokset saattaisivat lopulta helpottaa suomalaisten tukalaa asemaa.⁸ Perustuslaillinen, passiivien vastarinta, aktivoitui elokuussa vuonna 1901. Linjan edustajat olivat pääosin ruotsinmielistä sivistyneistöä ja fennomaanien ns. toista sukupolvea, nuorsuomalaisia, joille Venäjä oli kulttuurisestikin vastenmielinen, ja jotka kilpailivat vähenevistä virkapaikoista vanhasuomalaisten kanssa. Heidän asenteensa nojasi käsitykseen lakien ja oikeuden suuriruhtinaskunnalle antamasta suojasta, eivätkä he kannattaneet aktiivisen vastarinnan "laittomuuksia". Perustuslaillisten keskeisiä johtajia olivat muun muassa Leo Mechelin, Robert Hermanson ja R.A. Wrede. Passiivisen vastarinnan kannattajien tunnuslause oli: "Ei myötävaikuttaa, ei totella, ei tunnustaa". He onnistuivat luomaan Helsingistä käsin johdetun organisaation, Kagaalin, joka koostui 45 aluekomiteasta eri puolilla suuriruhtinaskuntaa, ja siihen kuului myös naiskagaali. Kagal oli alun perin venäläisten antama pilkkanimi (juutalaisseurakuntien yhteisjärjestö), mutta suomalaisten joukossa se sai isänmaallisen sävyn. Passiivisessa vastarinnassa virkamiehistö oli keskeisessä asemassa, koska heillä oli parhaat mahdollisuudet jarruttaa uusien lakien ja säädösten täytäntöön panoa. Lisäksi Kagaali levitti venäläisvaltaa vastustavaa kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Perustuslaillisten näytönpaikka ja parhaiten onnistunut hanke oli asevelvollisuuskutsuntojen vastustuksen organisointi vuonna 1902. Uutta valtakunnallista asevelvollisuuslakia, jonka mukaan suomalaismiesten olisi pitänyt palvella emämaan armeijassa, vastustettiin aktiivisesti. Ensimmäisistä kutsunnoista kieltäytyi keskimäärin noin 45 % 25 000:sta asevelvollisesta.⁸ Aseellinen vastarinta Aktiivinen eli aseelliseen toimintaan perustunut vastarinta käynnistyi suuriruhtinaskunnassa vuosina 1902–1903. Se syntyi yksittäisten, radikalismiin suuntautuneiden henkilöiden ja perustuslaillisen passiivisen vastarinnan jyrkemmän siiven piirissä, ja kagaaliin kuuluneiden sekä sen ulkopuolella toimineiden radikaalien työläisten joukossa. Osa perustuslaillisista siirtyi aktiivisen vastarinnan kannattajiksi muun muassa Nikolai Bobrikovin saatua diktaattorin valtuudet Suomessa. Aktivismi jakautui sekä lähinnä ruotsinkielisen porvarillisen sivistyneistön aktivismiin että vähemmän tunnettuun työläisaktivismiin. Venäläistämistoimien kansallismielisen perusvastustuksen lisäksi työläiset tavoittelivat yhteiskunnallisia uudistuksia ja heitä motivoi myös pelko työväenlehtien lakkautuksista sekä työväenpuoleen painostuksesta ja sen toiminnan häirinnästä. Merkittävä työläisaktivistien johtohahmo oli Matti Turkia. Ennen vuoden 1905 suurlakkoa työläisaktivisteja on arvioitu olleen Suomessa lähes 5 000, ja he suunnittelivat useita terrori-iskuja venäläisviranomaisia vastaan. Molemmilla aktivistiryhmittymillä oli yhteyksiä muun muassa Ruotsiin, Venäjän emämaahan ja Japaniin (Japanin-Venäjän sodan aikana). Niin sanotun varhaisaktivismin (1899–1905) keskeisiä porvarillisia toimijoita olivat muun muassa Konni Zilliacus, Herman Gummerus ja Arvid Mörne. Edellä mainittujen lisäksi myöhemmän (1914–1917) ns. uusaktivismin keskushahmoja oli Elmo Kaila. He perustivat Aktiivisen vastustuspuolueen 17. marraskuuta 1904 ja porvarillisen Voimaliiton heti suurlakon 1905 jälkeen. Puolueen eräs merkittävimpiä hankkeita oli asekauppa, jolla saatiin hankittua japanilaisella rahoituksella 15 000 kivääriä, 2 500 pistoolia ja kolme tonnia räjähteitä. Asetarvikkeet tuotiin Suomen Kemiin ja Pietarsaareen syksyllä 1905 John Grafton -laivalla, joka ajoi lopulta karille ja omat räjäyttivät sen. "Pietarsaaren pamauksesta" tuli tieto Helsinkiin salaviestinä: "Täti kuoli, hän halkesi". Valtaosa aseista päätyi lopulta viranomaisten käsiin.⁹ Aktivistien terrorisuunnitelmat ja -toimet olivat ensimmäisen venäläistämiskauden merkittävimpiä vastarinnan muotoja, asevelvollisuudesta kieltäytymisen lisäksi. He muun muassa laativat teoksen Musta Kirja, Svarta Boken, tuhotyön välikappaleita, jossa esiteltiin valokuvineen myös 13 päättävissä asemissa ollutta suomalaista, joita uhattiin "toimenpiteillä". Heidän joukossaan oli senaattoreita, poliiseja ja arkkipiispa, joiden katsottiin tukeneen venäläishallintoa. Vuosina 1904–1905 suomalaisten vastarinta huipentuikin aktivistien toteuttamaan poliittiseen terroriin, kun Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovn 16. kesäkuuta 1904 ja Lennart Hohenthal murhasi myöntyväisyyssuuntausta kannattaneen suomalaisprokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen 6. helmikuuta 1905. Bobrikovin surmaaminen nähtiin monissa suomalaispiireissä oikeutettuna tekona, mutta Soisalon-Soinisen murha jakoi mielipiteet voimakkaammin kahtia, koska kyseessä oli suomalainen virkamies. Lisäksi työläisaktivistit murhasivat santarmieversti Vladimir Kramarenkon Viipurissa heinäkuussa 1905. Myös muita attentaatteja suunniteltiin ja yritettiin toteuttaakin, mutta ne epäonnistuivat, muun muassa Hämeenläänin kuvernööriä vastaan.⁰ Vuoden 1905 suurlakon käänne Pääartikkeli: Vuoden 1905 suurlakko Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisen valta-asetelman vuoksi oli luonnollista, etteivät suomalaisten toimenpiteet voineet muuttaa kehitystä. Sen sijaan ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi loka–marraskuussa vuonna 1905 suurvaltasuhteiden vaikutuksesta, Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Itsevaltiaan keisarin arvovallan menetys purkautui Pietarin verisunnuntaihin 22. tammikuuta 1905 ja muihin levottomuuksiin koko Venäjän alueella, sekä lopulta laajaan yleislakkoon lokakuussa 1905. Vallan menetyksen uhka taivutti keisari Nikolai II lopulta merkittäviin poliittisiin myönnytyksiin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa noin viikon mittainen suurlakko pantiin toimeen 29. lokakuuta- 8. marraskuuta 1905. 20. heinäkuuta vuonna 1906 suuriruhtinaskunnassa toteutettiin tuon ajan oloissa lähes vallankumouksellinen poliittinen uudistus, kun säätyvaltiopäivät korvattiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen koko kansaa edustavalla eduskunnalla. Suomen historian ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15.–16. maaliskuuta vuonna 1907. Suurlakon ja sitä seuranneena kumouksellisena aikana, normaalin järjestysvallan lakattua toimimasta, maassa ilmeni sisäisiä levottomuuksia ja jännitteitä, jotka johtivat ihmishenkien menetyksiin. Suomen suuriruhtinaskunnassa ylimmän vallan lyhytaikainen romahdus johti kuitenkin enemmän demokratisoitumiseen ja kansalaisyhteiskunnan kehityksen voimistumiseen kuin väkivaltaan ja sisäiseen hajoamiseen. Monissa muissa Venäjän keisarikunnan osissa, esimerkiksi Baltian maissa tilanne oli päinvastainen.¹ Toinen venäläistämiskausi Pääartikkeli: Toinen sortokausi Tausta Lopulta kumouksellinen vuosi 1905 ei johtanutkaan todelliseen vallankumoukseen vaan keisari Nikolai II säilytti valtansa. Keisari oli jo kirjoittanut eroanomuksensa valmiiksi lokakuun 1905 lopussa, mutta hän jätti sen viime tingassa allekirjoittamatta. Romanovien imperiumi pysyi koossa ja aloitti "vastaiskunsa" Suomen suuriruhtinaskunnassa 2. kesäkuuta vuonna 1908. Suuriruhtinaskunnan valtapoliittinen asema oli huonompi toisen venäläistämiskauden alussa kuin se oli ensimmäisen valtakunnallistamisvaiheen alussa ollut. Tälläkin kertaa kaikki johtui suurvalta- ja sotilaspoliittisista tekijöistä. Venäjä oli kärsinyt raskaan tappion Japania vastaan käydyssä sodassa, ja Venäjän aiemmin mahtava laivasto oli pääosin tuhoutunut. Tappio Aasiassa sekä taloudellisen kilpajuoksun ja sotilaallisen kilpavarustelun kiihtyminen Euroopassa siirsi keisarikunnan sotilaallisen painopisteen vanhalle mantereelle, ja emämaan luoteisen suomalaisalueen merkitys korostui siinä aivan uudella tavalla. Venäjä siirsi pääosan vielä kunnossa olevaa laivastoaan Kronstadin laivastotukikohtaan Pietarin kupeeseen. Sen, kuten pääkaupungin suojaamisestakin, tuli elintärkeä asia venäläisille. Laivaston ylijohto piirsi sotakarttoihinsa kaksi keskeistä suojalinjaa; Porkkala–Tallinna ja Ino–Krasnaja Gorka. Niiden turvaaminen ja koko pohjoisen Itämeren valvonta edellyttivät sotilaallista ja sisäistä vakautta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Toisaalta suunniteltiin uuden laivaston ja merisataman kokoamista Jäämeren sulasatamaan Murmanskiin, josta olisi mahdollisuus toimintaan Atlantilla ympärivuotisesti. Sinne ei ollut rautatieyhteyttä, ja sellaista suunniteltiin kahtena reittivaihtoehtona; Pietari–Oulu–Muurmansk tai Pietari–Itä-Karjala–Viena–Muurmansk. Viimeksi mainittu lopulta valittiin rakennuskohteeksi, mutta pelkkä suunnitteluvaihekin kiinnitti sotilasjohdon huomion suuriruhtinaskuntaan, ja myös itäisen radan tuleva suojaaminen edellytti suomalaisalueen kontrollointia. Suunnitelmista huolimatta Kronstadt säilyi vielä pitkään pääsotasatamana. Kolmas keskeinen suomalaisten asemaan vaikuttanut seikka oli, että muuttuneen strategisen ajattelun ja sotateknisen kehityksen takia Venäjän armeijan johto joutui ensimmäisen kerran ottamaan huomioon myös maahyökkäyksen uhan suomalaisalueen kautta Pietaria vastaan. Pietarissa pelättiin sekä Saksan armeijan maihinnousua Turun–Porkkalan alueelle tai sen hyökkäystä Ruotsin kautta pohjoisesta. Erityisesti Karjalankannas sai tilanteessa uuden strategisen arvon. Venäläisnäkökulmassa tässä "sotapelissä" suomalaisten oma rooli oli myös oleellisesti muuttunut. Aiemmin sopuisa, "huomaamaton" ja "lojaali" kansakunta oli tullut näkyväksi, ja osoittanut vuosien 1899–1905 aikana sekä aggressiivisuutta että kumousintoa. Suomi oli siis arvaamaton tekijä jonkin suurvallan uhatessa Pietaria ja sen laivastotukikohtaa. Siksi maan sisäisen järjestyksen valvonta ja ylläpito oli venäläisten kannalta tärkeää, sotilaallisen varmistuksen lisäksi.² Toteutus Nikolai II kesäkuun toisena 1908 antaman asetuksen ja sitä seuranneen vuoden 1910 lain on katsottu joidenkin suomalaisarvioiden mukaan jopa lopettaneen Suomen autonomian kokonaan. Vuoden 1908 määräyksessä katkaistiin vanha valtatraditio, jossa kaikki keisarille menevät suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat hoiti ministerivaltiosihteeri suoraan keisarin kanssa Pietarissa. Uuden säädöksen mukaan asiat esiteltiin nyt sekä ministerivaltiosihteerin että Venäjän uuden ministerineuvoston kautta keisarille. Todellisuudessa valta oli kuitenkin ministerineuvostolla, joka teki ministerivaliosihteeristä vain kumileimasimen. Päätös heijasti vallanmuutosta emämaassa. Venäjästä oli tullut perustuslaillinen monarkia suurlakon 1905 jälkeen, ja keisarin ohessa maata hallitsivat duuma, valtakunnanneuvosto ja ennen kaikkea ministerineuvosto, jonka puheenjohtaja eli pääministeri oli merkittävä valtahahmo. Vuoden 1910 lain mukaan kaikki lait ja säädökset, jotka eivät koskeneet yksinomaan Suomen sisäisiä asioita oli säädettävä emämaan lainsäädäntöelimissä. Suomalaiset saivat lähettää neljä edustajaa valtakunnanduumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon maataan edustamaan, mutta eduskunta kieltäytyi valitsemasta näitä edustajia. Lisäksi vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan muut Venäjän alamaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, poliittisia oikeuksia lukuun ottamatta. Venäläiset valmistelivat myös, turvallisuuspolitiikkaan liittyen, vuonna 1914 uutta lakia tai itse asiassa laajaa toimenpideohjelmaa (nk. täydellinen venäläistämisohjelma), jolla Suomen suuriruhtinaskuntaa ja sen hallintoa olisi sidottu entistä tiukemmin Venäjän hallintoon, mutta toisaalta maan sisäiseen päätöksentekoon (eduskunta, senaatti) ei olisi puututtu. Ohjelma jäi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Lisäksi, sotilaspolitiikkaan kiinteästi liittyen, suuriruhtinaskunnan luotsilaitos venäläistettiin, ja Karjalankannaksen eräiden pitäjien liittämistä emämaahan suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi lopulta toteutumatta.³ Marraskuussa 1909 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi ja valtakunnallistamissuunnitelmien toteuttajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Franz Seyn, joka jatkoi virassaan maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Vuoteen 1910 mennessä suuriruhtinaskunnan hallintoa olikin venäläistetty voimakkaasti. Huipentuma tässä suhteessa oli venäläiskenraali Vladimir Markovin johtama virkamieshallitus, jota on kutsuttu Suomen amiraali- tai sapelisenaatiksi. Se koostui pääosin venäläissyntyisistä upseereista. Lisäksi suomalaisten potentiaalista yhteisrintamaa kyettiin torjumaan jatkuvilla eduskunnan hajotuksilla, johon keisarilla oli täysi valtaoikeus. Vuosina 1907–1913 eduskunta hajotettiin ja vaalit järjestettiin lähes joka vuosi. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto olikin vuosina 1910–1917 venäläisempi kuin koskaan aiemmin. Toisaalta tämä näytti riittävän Pietarin vallanpitäjille eli etniseen ja kulttuuriseen venäläistämiseen ei ilmeisesti pyritty.⁴ Suomalainen vastarinta Suomalaisten vastarinta uusia yhtenäistämistoimia vastaan oli laajempi, mutta lopulta heikompi kuin ensimmäisellä venäläistämiskaudella. Vastarinnan pohja laventui vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, kun työväestö ja rahvas pääsivät mukaan valtiolliseen toimintaan ja sisäistivät paremmin omat toimintamahdollisuutensa sekä venäläisten toiminnan haittavaikutukset niihin nähden. Lisäksi myöntyväisyyssuuntauksen kannatuksen heikentyminen vahvensi vastustusta entisissä hallintosäädyissä. Suomalaisvastarinta oli ilmeisesti laimeampaa myös, koska venäläispoliitikot osasivat toimia hienovaraisemmin kuin Bobrikovin aikainen jyrkkä hallinto vuosina 1899–1905. Keskeinen syy Franz Seynin hallinnon menestykseen oli kuitenkin suomalaisten sisäinen epäyhtenäisyys. Heiltä kului paljon energiaa omien sisäisten kiistojen ratkaisuyrityksissä. Eduskuntauudistus nosti esiin monet työelämään ja maanomistukseen, erityisesti torpparikysymykseen sekä työaikalakeihin ja työoloihin liittyneet kiistakysymykset, ja myös muita pitkäaikaisen säätypohjaisen yhteiskuntajaon aiheuttamia ongelmia. Suomalaispoliitikkojen oma toiminta sekä keskinäiset riidat ja ryhmäkuntaisuus olivatkin eräs osasyy "sapeli-amiraalisenaatin" asettamiseen ja myös eduskunnan toistuviin hajotuksiin. Lisäksi suomalaiset kieltäytyivät lähettämästä edustajiaan Venäjän duumaan ja valtakunnanneuvostoon, mikä vain vähensi heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Kuten aiemminkin Suomen suuriruhtinaskunnan historiassa, suomalaisten tilanne ja asema ratkesi myös 1910-luvulla maan ulkopuolella, kun koko vanhan Euroopan romuttanut ja tuhonnut kuningashuoneiden välinen eurooppalainen suursota puhkesi elokuussa 1914.⁴ Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän hajoaminen Sodan vaikutukset Suomen suuriruhtinaskunnan synty 1800-luvun alussa, sen kehitys, ja päättyminen 1900-luvun alussa kietoutuivat neljän ratkaisevan sodan ympärille: Suomen sota, Krimin sota, Venäjän–Japanin sota ja ensimmäinen maailmansota. Kun maailmansota alkoi elokuussa 1914 Venäjän armeijan puolustussuunnitelmat menivät aluksi jäihin, koska venäläiset aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Saksaa vastaan Puolan kautta. Käänne sodassa Saksan ja Venäjän välillä tapahtui kuitenkin nopeasti Itä-Preussissa sekä 26. elokuuta 1914 Tannenbergin taistelussa että 6.–15. syyskuuta 1914 Masurian järven taistelussa, joissa saksalaiset löivät keisarin armeijan joukot. Vuoden 1915 syyskuun alkuun mennessä Saksa oli vallannut koko Puolan sekä Liettuan, ja niin keisari Nikolai II oli ajettu puolustuskannalle. Heti sodan alettua emämaan kontrolli suuriruhtinaskunnassa lisääntyi; tiukennettu sensuuri sekä sanan- ja kokoontumisvapauden rajoitukset ja hintasäännöstely astuivat voimaan. Lisäksi joitakin venäläistämistoimenpiteitä suoritettiin, muun muassa venäjän kieli määrättiin tyttökouluihin pakolliseksi oppiaineeksi. Venäjän sotatoimien keskittyessä vuosina 1914–1916 Keski-Euroopan rintamille, Suomen suuriruhtinaskunta jäi sotilaallisesti hiljaiseen sivurooliin eikä taisteluita maassa käyty. Tosin Saksan laivasto miinoitti Porin ja Rauman edustaa 6. joulukuuta 1914, ja lisäksi se vaurioitti 11. elokuuta Bengtskärin majakkaa ja hävitti Bogskärin majakan 6. syyskuuta 1914. Silti Suomi ei ollut ulkopuolinen sodassa; maan rooli ja asema emämaan sodankäynnin suhteen vaihteli sodan yleistilanteen mukaisesti. Vuoteen 1917 asti suuriruhtinaskunta toimi laajan itärintaman luoteisen sivustan varmistajana, ja ennen kaikkea pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden valvonnan yhtenä keskeisenä lenkkinä. Maa kuului Pietarin sotilaspiiriin ja sinne oli sijoitettuna Venäjän VI Armeijan 22. Armeijakunta, jonka vahvuus oli 40 000 sotilasta. Venäläiset muun muassa suorittivat laajoja linnoitustöitä strategisesti merkittävillä paikkakunnilla, erityisesti Etelä-Suomessa. Maailmansodan loppua kohden Suomen strategis-sotilaallinen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin Saksan armeija pyrki etenemään kohti Pietaria. Tällöin myös saksalaisten maihinnousun todennäköisyys suuriruhtinaskunnan rannikoille lisääntyi.⁵ Taloudellisessa mielessä Suomella oli tärkeä asema emämaan sotateollisuuden tarvitsemien tuotteiden, ja myös elintarvikkeiden toimittajana, erityisesti Pietarin alueelle. Maailmansota vaikutti maan ja sen kansalaisten talouteen ja oloihin kaksijakoisesti. Sodan alussa, vientireittien sulkeuduttua länsimarkkinoille suomalaisten vahva sahateollisuus joutui suuriin vaikeuksiin, seurauksena olivat seisokit ja 10 000 työtöntä sahatyöläistä. Sotateollisuustuotteiden ja myös muiden valmisteiden voimistuva kysyntä emämaassa käänsi tilanteen kuitenkin suomalaisille positiiviseksi. Metalli-, tekstiili- ja paperiteollisuus koki voimakkaan positiivisen "sotabuumin", ja aloilla esiintyi jopa työvoimapulaa, uusia työpaikkoja syntyi 10 000–20 000. Tuotanto ja palkat nousivat maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Tuolloin 40 000 teollisuustyöntekijää (40 % teollisuustyöväestä) työskenteli Venäjän sotatilausten vaikutuspiirissä. Osa sahoilta työttömäksi jääneistäkin hakeutui uusille työpaikoille, mikä lisäsi muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin entisestään. Maatalouskin hyötyi Venäjän, erityisesti Pietarin kasvavasta elintarvikkeiden kysynnästä, ja myös maassa ollut venäläinen sotaväki kulutti runsaasti elintarvikkeita. Sodan talousvaikutusten kääntöpuolia olivat voimistunut inflaatio ja elintarvikepula, joiden vaikutukset alkoivat näkyä selvästi Suomessa vuoden 1916 lopussa ja vuoden 1917 alussa.⁵ Suomalaisten suhde sotaan Maailmansotaan ja sen Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta merkittävimpiin osapuoliin suhtautumisen osalta suomalaiset voitaneen jakaa kolmeen ryhmään, joiden väliset rajat eivät liene olleet jyrkät ja selkeät. Varsinkin sodan alussa osa kansasta oli välinpitämätöntä, koska taistelutoimet eivät ulottuneet suuriruhtinaskuntaan asti. Sodasta taloudellisesti riippuvaiset ja siitä hyötyneet suomalaiset teollisuuspiirit ja maataloustuottajat sekä näiden työntekijät puolestaan suhtautuivat positiivisesti Venäjään. Osa väestöstä ei kokenut Venäjän asiaa maailmansodassa omakseen emämaan suuriruhtinaskuntaan kohdistamien valtakunnallistamis- ja venäläistämistoimien vuoksi.⁶ Viimeksi mainitut näkivät maailmanpalossa mahdollisuuden vähentää Venäjän vaikutusta maassa tai jopa mahdollisuuden irrottautua emämaasta. Suursota nosti esiin jo 1800-luvun lopussa Preussissa syntyneen, Saksan suurvalta-aseman nousuun perustuneen germanismin, jonka naamion alla tavoiteltiin Saksan ylivaltaa Euroopassa. Se oli lähisukua Venäjällä syntyneelle panslavismille, ja sille oli ominaista suurvaltainen sotilaallisen voiman, mahdin ja voimakkaamman oikeuden ihannointi sekä rotuajattelu, jossa kansoja jaettiin mm. "valtionmuodostuskykyisiin ja -kyvyttömiin". Germanismi suhtautui aliarvioivasti Itä-Euroopan kansoihin ja toisaalta siihen liittyi suunnitelmia myös Pohjoismaiden ja Baltian maiden liittämisestä Saksan valtapiiriin. Ruotsissa tämä ajattelu saavutti laajaakin kaikupohjaa, ja sieltä germanistinen idea levisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan ruotsinkieliseen älymystöön. Suomalaisten osalta merkittävin hanke tässä suhteessa, ja samalla niin sanottu uusaktivismi, alkoi 20. marraskuuta 1914. Tuolloin joukko nuoria, lähinnä ruotsinkielisiä ylioppilaita kokoontui Helsingissä, Pohjalaisosakunnan (Ostrobotnia) talossa. Kokouksessa kehiteltiin ajatusta nuorten vapaaehtoisten sivistyneistön edustajien pääsystä Ruotsiin tai Saksaan sotilaskoulutusta saamaan. Tähtäimessä oli Venäjän keisaria ja muita venäläisiä poliittisia toimijoita vastaan suunnattu vapautus- ja kumousliike, jolla olisi myös sisäpoliittista merkitystä. Salainen tapaaminen johti lopulta suomalaisen jääkäriliikkeen syntyyn, Saksan tuella.⁷ Saksan itärintamalle kehittelemän, Venäjän sisäiseen hajoamiseen tähdänneen reunavaltiopolitiikan mukaisesti myös suomalaisten suhteen oli laadittu toimintasuunnitelmia heti sodan alussa. Suomalaisten ja saksalaisten suunnitelmat kohtasivat 26. tammikuuta 1915, kun saksalaiset kutsuivat 200 suomalaista nuorta miestä Saksaan sotilaskoulutukseen (Pfadfinder-kurssi), johon osallistui lopulta 189 alokasta. Myöhemmin, syksystä 1915 kesään 1916, toimintaa laajennettiin ja Suomesta rekrytoitiin koulutukseen kokonainen pataljoona alokkaita, noin 1 600 miestä. Heistä muodostui sittemmin Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona 27, joka osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijan osastona itärintaman pohjoisimmalla rintamaosalla Latviassa Riialahden ja Riian kaupungin etelä-länsipuolella; Aa-joella, Dumbessa, Ekkaussa, Misse-joella ja Schmardenissa.⁸ Suomalaisten sotilaallinen asennoituminen ensimmäiseen maailmansotaan ei kuitenkaan ollut näin mustavalkoinen, vaan toisaalta sodan syttyminen aiheutti maassa myös innostusta taisteluun Venäjän keisarikunnan armeijassa. Elo-marraskuussa 1914 noin 500–600 suomalaista nuorta miestä ilmoittautui vapaaehtoisiksi rivimiehiksi emämaan armeijaan. Mukana oli muun muassa Tukholman vuoden 1912 olympialaisten mitalimiehiä. Sanomalehti Uuden Suomettaren kirjoituksessa syksyllä 1914 uskottiin "poikamme todistavan saksalaisille olevansa hakkapeliittojen jälkeläisiä" ja osan miehistä palaavan kotiin Yrjön-ristin ritareina. Merkittävämpää oli, että noin sata miestä ilmoittautui vapaaehtoisina venäläisten upseerikursseille ja lisäksi noin 200 suomalaissyntyistä aktiivi- ja reservinupseeria taisteli keisari Nikolai II joukoissa. Lisäksi suomalaissyntyisiä, korkeasti koulutettuja sotilaita palveli merkittävissä asemissa keisarin joukoissa, muun muassa C. G. E. Mannerheim, Hannes Ignatius, Wilhelm Thesleff ja Martin Wetzer. Kenraali Mannerheim teki Suomen senaatille ehdotuksia merkittävän suomalaisen, vapaaehtoisen joukko-osaston luomisesta emämaan armeijaan. Asialle olisi löytynyt tukea suomalaisista teollisuuspiireistä, mutta laaja-alaista kannatusta hanke ei suuriruhtinaskunnassa saavuttanut. Innostus taisteluun keisarin puolesta laimeni vuoteen 1915 mennessä sodan pitkittymisen ja Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Kaikkiaan noin 800–900 suomalaissotilasta palveli ensimmäisessä maailmansodassa emämaan armeijassa.⁹ Venäjän keisarikunnan loppu Tutkijat ovat jonkin verran erimielisiä siitä milloin Venäjän keisarikunnan sisäinen hajoaminen alkoi. Joidenkin mielestä teollistumisen ja yhteiskunnallisen modernisaation viivästyminen 1800-luvulla, Romanovien itsevaltiaan hallintatavan vuoksi, oli ensi askel, ja sitä seurasivat Japanin-Venäjän sota, vuoden 1905 kumouksellinen vaihe ja lopulta ensimmäinen maailmansota.⁰ Ilmeisesti yksimielisiä ollaan siitä, että ensimmäiseen maailmansotaan ei lähtenyt mukaan vahva, yhtenäinen, voimaa uhoava Venäjä, vaan lopulta heikko imperiumi, jolle sota oli tavallaan mahdollisuus saattaa myös sisäpolitiikka järjestykseen. Tämä kuitenkin epäonnistui. Venäjän armeija oli lukumääräisesti vahva, rivissä oli noin 16 miljoonaa sotilasta, lähes sata divisioonaa, mutta armeijan johto oli heikko ja organisaatio vanhentunut. Vuoteen 1917 mennessä keisarin armeija oli menettänyt kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet ja vangeiksi joutuneet yhteenlaskettuina noin kuusi miljoonaa miestä. Tärkeä syy Venäjän kyvyttömyyteen kestää pitkäaikaista sotatilaa oli sen heikko teollistumisaste ja infrastruktuuri, erityisesti huonot liikenneyhteydet. Tässä suhteessa Saksa ja länsivallat olivat selvästi vahvemmassa asemassa.¹ Vuoden 1916 loppuun mennessä elintarviketilanne oli muuttunut Venäjällä lähes katastrofaaliseksi, ja sotaväsymys, suuret tappiot sekä kotirintaman luhistuminen demoralisoivat maan armeijaa. Tammi–maaliskuussa 1917 Venäjän keisarikunnan hajoamiskehitys saavutti lakipisteensä. Helmikuussa alkaneesta lakkojen ja mellakoiden kierteestä muodostui ratkaiseva sisäinen kriisi, joka tosin aluksi näytti kääntyvän vielä keisari Nikolai II:n eduksi. Tilanteen ratkaisivat hänen omat aiemmin uskollisimmat sotajoukkonsa, kun sotilaat kieltäytyivät ampumasta enempää omia kansalaisiaan ja siirtyivät mellakoitsijoiden ja lakkoilijoiden puolelle. Keisari Nikolai II luopui kruunusta ja valtaistuimesta 15. maaliskuuta 1917. Venäjän duuma ja sen muodostama väliaikainen hallitus ottivat vallan. Romanovien pitkä hallintokausi oli päättynyt. Samalla irtautui myös Suomen suuriruhtinaskunta. Venäjälle muodostui suurvallan kokoinen valtatyhjiö, jonka täyttyminen toi tullessaan kiihkeän ja verisen valtataistelun. Se päättyi vasta Neuvostoliiton syntyyn 30. joulukuuta 1922. Suomen tie oli samansuuntainen; valtatyhjiön syntyminen ja taistelu vallasta johtivat sekä maan irrottautumiseen Venäjästä ja itsenäistymiseen että veriseen sisällissotaan. Lopulta suuressa mullistuksessa syntynyt itsenäinen Suomen tasavaltainen valtakunta muistutti kuitenkin sangen vähän 1920-luvulla muotoutunutta uutta Venäjää. Tämä johtui sekä suomalaisen kansankunnan omintakeisesta kehityshistoriasta että ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta. Venäjällä valta-asetelma käännettiin ylösalaisin ja entisistä alamaisista tuli hallitsijoita. Aiempi hallinto ja hallitsijat tuhottiin. Suomessa, monista suuristakin ristiriidoista huolimatta, valta-asetelman vakaa pohjavirtaus perustui maltillisten väestöryhmien väliseen sovintoon ja kompromissiin.² Lähteet - Risto Alapuro (1988): State and revolution in Finland. ISBN 0-520-05813-5. - Risto Alapuro (1992): Valta ja valtio – miksi vallasta tuli ongelma 1900-luvun vaihteessa?. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 251–257. ISBN 951-9066-53-5. - Osmo Apunen (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47–404. ISBN 951-35-2495-7. - Pertti Haapala (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. ISBN 951-9254-75-7. - Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. ISBN 951-9066-53-5. - Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. ISBN 951-37-1532-9. - Sakari Heikkinen (1992): Aineen voitot – 1800-luvun elintaso. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 149–172. ISBN 951-9066-53-5. - Tuomas Hoppu (2006): Historian unohtamat. Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918. ISBN 951-746-804-0. - Häkkinen, Antti ym.: Kun halla nälän tuskan toi: Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16738-X. - Osmo Jussila (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. ISBN 951-0-29500-0. - Osmo Jussila (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3. - Eino Jutikkala & Kauko Pirinen (2002): Suomen historia. ISBN 951-0-27217-5. - Caius Kajanti (1997): Siniristilippumme. ISBN 951-1-13552-X. - Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5. - Oiva Ketonen (1983): Kansakunta murroksessa. ISBN 951-0-11907-5. - Matti Klinge (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-50-0682-1. - Matti Lackman (2000): Suomen vai Saksan puolesta ? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN 951-1-16158-X. - Pertti Luntinen (1992): Vapauden toiveet keväällä 1917. Teoksessa: Manninen, O. (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa I, s. 146–168. ISBN 951-37-0730-X. - Henrik Meinander (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11–52. ISBN 951-50-1055-1. - Henrik Meinander (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 951-0-30809-9. - Ilkka Mäntylä (2003): Suurvallan romahtaminen. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 267–297. ISBN 951-0-27365-1. - Toivo Nygård (2003a): Uhattu autonomia. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 537–552. ISBN 951-0-27365-1. - Toivo Nygård (2003b): Uhkan väliaikainen väistyminen. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 553-565. ISBN 951-0-27365-1. - Toivo Nygård (2003c): Autonomian menetys. Itsenäisyyden sarastus. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 566-580. ISBN 951-0-27365-1. - Toivo Nygård (2003d): Talous ja yhteiskunta vuosisadan vaihteessa. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 581-587. ISBN 951-0-27365-1. - Tuomo Olkkonen (2003): Modernisoituva suuriruhtinaskunta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 465–533. ISBN 951-0-27365-1. - Markku Onttonen & Hilkka Vitikka (toim.) (1984): Jääkärien tie. ISBN 951-0-12588-1. - Mikko, Pollari, Petri Ruuska, Anu-Hanna Anttila, Ralf Kauranen, Olli Löytty & Pekka Rantanen (2008): Alamaisjärjestyksen konkurssi ja avoin tulevaisuus. Teoksessa: Haapala, P. et al. (toim.) Kansa kaikkivaltias, suurlakko Suomessa 1905, s. 43–73. ISBN 978-951-851-167-3. - Panu Pulma (2003a): Rauhoituspolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 373–389. ISBN 951-0-27365-1. - Panu Pulma (2003b): Suojamuuripolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 393–403. ISBN 951-0-27365-1. - Panu Pulma (2003c): Yhteiskunta ja talouselämä. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 404–433. ISBN 951-0-27365-1. - Paavo Rintala (1987): St. Petersburgin salakuljetus, historiallis-kaunokirjallinen teos. ISBN 951-1-09726-1. - Timo Soikkanen, toim. Taistelu autonomiasta, Perustuslait vai itsevaltius? Edita 2009 ISBN 978-951-37-5602-4 - Päiviö Tommila (2008): Suomen autonomian synty 1809-1819. ISBN 978-951-3753238. - Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 136. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-82-X. - Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6. - Heikki Ylikangas (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4. - Seppo Zetterberg (2003): Suomen sota. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 361–372. ISBN 951-0-27365-1. Viitteet [1] Suomen tilastollinen vuosikirja 1916 (PDF) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastokeskus. Viitattu 12.2.2013. [2] Wiipurin sanomat 1.9.1886, nro 137, s. 2, "Suomen Suuriruhtinanmaan asetus-Kokous n:o w.1886 on ilmestynyt..." [3] Klinge 1997, Jutikkala & Pirinen 2002, Pulma 2003a, Zetterberg 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [4] Haapala 1995, Jussila 2004 ja 2007, Ylikangas 2007 [5] Kauko Pirinen, Magnus ducatus Finlandiae, Historiallinen Aikakauskirja 1953, ss. 107–114. [6] Leif Tengström: "Muschoviten...Turcken icke olijk" II, 1997, s. 104 [7] Antero Manninen: Suomen kansan ajantieto, 1948, s. 70, vrt. Einar W. Juva. Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin vallan aikana, 1951, passim [8] Hausen, Reinhold 1900: Finlands medeltidssigill [9] Tuukka Talvio, Suomen leijona, 1997, passim, A. W. Rancken–Kauko Pirinen, Suomen vaakunat ja kaupunginsinetit, 1949, Tengström emt., Meinander 2006 [10] Mäntylä 2003 [11] Jussi T.Lappalainen, Lars Ericson Wolke, Ali Pylkkänen: Suomen sodan historia 1808–1809, s. 301. Lainaus: "Kun Ruotsin luovuttama alue lueteltiin lääneittäin - valtausjärjestyksessä muutoin - on uusin tutkimus halunnut korostaa, ettei Suomi olisi ollut kokonaisuus. Väite on liioiteltu. Ei näet voitu yleisesti sanoa, että Ruotsi luovuttaa Suomen, Venäjällähän oli jo ennestään Vanha Suomi. Luetteleminen oli välttämätöntä tarkkuuden vuoksi, kun osa Länsi-Pohjaakin liitettiin.". Helsinki: , 2008. [12] http://www.histdoc.net/historia/frhamn.html Haminan rauhansopimuksen teksti [13] Suomi 3, 1843, ss. 355–366 [14] vrt. Zetterberg 2003 [15] Pulma 2003a [16] Klinge 1997, Jutikkala & Pirinen 2002, Nygård 2003a, Pulma 2003a, Zetterberg 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [17] Soikkanen Timo, s. 29 [18] Jussila 2004 [19] Jutikkala & Pirinen 2002, Pulma 2003a, Jussila 2004 [20] Klinge 1997, Pulma 2003a, Zetterberg 2003, Meinander 2006, Jussila 2004 ja 2007 [21] Klinge 1997, Meinander 2006, Jussila 2007, ruotsalaismielisten ja svekomaanien näkemyksiä valtioliitto-valtiosopimuksesta edustivat erityisesti August Schauman ja Leo Mechelin, jonka suomennos Nordisk familjebok-tietosanakirjaan julkaistu Kansan Ystäwä-lehdessä 7.1.1882 Suomen hallitusmuoto ja waltionhoito [22] Apunen 1987, Haapala 1995, Klinge 1997, Jutikkala & Pirinen 2002, Pulma 2003a, Jussila 2004 ja 2007, Meinander 2006, Ylikangas 2007, Tommila 2008 [23] Apunen 1987, Jutikkala & Pirinen 2002, Pulma 2003a, Jussila 2004 [24] Kajanti 1997 ss. 110–140 [25] Kajanti 1997 ss. 88–90 [26] Kajanti 1997 s. 79–80 [27] Kajanti 1997 s. 164 [28] Kajanti 1997 ss. 176–178 [29] Puolustusvoimat: Suomen Kadettikoulu 1821–1905 Viitattu 22.10.2007 [30] Puolustusvoimat: Suomen Kaarti hyökkäsi Balkanille Viitattu 22.10.2007 [31] Olkkonen 2003 [32] Kimmo Pietiläinen: Kansalaiskalenteri 1991, WSOY 1990, s. 75–76 [33] "Herkkä-omatuntoiset" – Alamaisideologia ja aseistakieltäytyminen 1960-luvun Suomessa: Kilpinen, Kai. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, historian laitos. K. Kilpinen, 2007. Tutkielman verkkoversio (PDF) (viitattu 22.10.2007). [34] Pulma 2003a, Jussila 2004 [35] Pulma 2003b, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [36] Pulma 2003b, Meinander 2006 [37] Olkkonen 2003, Jussila 2004 [38] Olkkonen 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [39] Klinge 1997, Olkkonen 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [40] Rintala 1987, Klinge 1997, Olkkonen 2003, Jussila 2004 [41] Apunen 1987, Keränen 1992, Haapala 1992 ja 1995, Olkkonen 2003, Pulma 2003c [42] Ketonen 1983, Turpeinen 1986, Häkkinen et al. 1991, Olkkonen 2003, Meinander 2006 [43] Pulma 2003b, Olkkonen 2003 [44] Haapala 1986, 1992 ja 1995, Olkkonen 2003, Pulma 2003c, Ylikangas 2007 [45] kts. Verlan tehdasmuseo [46] Apunen 1987, Haapala 1992 ja 1995, Nygård 2003d, Olkkonen 2003 [47] Haapala 1986 ja 1995, Pulma 2003c [48] Pulma 2003c [49] Apunen 1987, Haapala 1995, Pulma 2003c, Meinander 2006 [50] Haapala 1995, Pulma 2003c, Olkkonen 2003 [51] Apunen 1987, Alapuro 1988, Haapala 1992 ja 1995, Olkkonen 2003 [52] Haapala 1992, 1995 [53] Apunen 1987, Haapala 1992 ja 1995, Heikkinen 1992, Nygård 2003d [54] Apunen 1987, Haapala 1995, Nygård 2003d [55] Nygård 2003d, Olkkonen 2003, Meinander 2006, Ylikangas 2007 [56] Haapala 1995, Pulma 2003c [57] Olkkonen 2003. [58] Apunen 1987, Klinge 1997, Nygård 2003a [59] Apunen 1987, Alapuro 1988, Haapala 1995, Nygård 2003a, Jussila 2004, Ylikangas 2007 [60] Pollari et al. 2008 [61] Apunen 1987, Nygård 2003a [62] Apunen 1987, Klinge 1997, Nygård 2003a, Jussila 2007 [63] Apunen 1987, Nygård 2003a, Jussila 2007, Pollari et al. 2008 [64] Apunen 1987, Nygård 2003a, Jussila 2004 ja 2007, Ylikangas 2007 [65] Apunen 1987, Nygård 2003a, Jussila 2004 ja 2007 [66] Alapuro 1988 ja 1992, Klinge 1997, Olkkonen 2003, Jussila 2004 ja 2007, Meinander 2006, Ylikangas 2007 [67] Apunen 1987, Jussila 2004 ja 2007 [68] Apunen 1987, Klinge 1997 [69] Ylikangas 1986, Apunen 1987, Klinge 1997, Nygård 2003a, Lackman 2000, Jussila 2004 ja 2007 [70] Keränen 1992, Apunen 1987, Klinge 1997, Lackman 2000, Nygård 2003a, Jussila 2004 ja 2007 [71] Alapuro 1992, Nygård 2003b [72] Apunen 1987, Nygård 2003c, Jussila 2007 [73] Apunen 1987, Nygård 2003c, Jussila 2004 ja 2007 [74] Apunen 1987, Klinge 1997, Nygård 2003c, Jussila 2007 [75] Apunen 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 [76] Apunen 1987, Klinge 1997, Jussila 2007 [77] Apunen 1987, Klinge 1997, Lackman 2000 [78] Onttonen & Vitikka 1984, Apunen 1987, Klinge 1997 [79] Keränen 1992, Klinge 1997, Meinander 1999, Hoppu 2006 [80] Ylikangas 1986 ja 2007, Haapala 1995, Meinander 2006 [81] Apunen 1987, Luntinen 1992 [82] Alapuro 1988 ja 1992, Keränen 1992, Haapala 1995, Meinander 2006 Kirjallisuutta - Engman, Max: Pitkät jäähyväiset: Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY, Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-34880-2 Aiheesta muualla - Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917 [vanhentunut linkki] - Agricola, Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä - Artikkeli Finland vuoden 1911 Encyclopedia Britannicassa - Autonomian ajan sotilasasiakirjat Arkistolaitoksen Portti-käyttäjäpalvelu. - Yle Oppiminen: Keisarit ja Suomi Suomen historia Aura-seura Aura-seura oli nuorten yliopisto-opettajien vuonna 1815 Turussa perustama kirjallis-filosofinen seura, joka syntyi romantiikan ja kansallisten aatteiden merkeissä.¹ Se jatkoi 1700-luvulla toimineen Aurora-seuran perinteitä. Aura julkaisi vuosina 1817–1818 kirjallista Aura-kalenteria, jonka nimeksi Linsén ehdotti ensin Selmaa¹ sekä aikakauslehteä nimeltään Mnemosyne (ilmestyi 1819–1823). Auraan kuului Suomen silloisen kulttuurielämän vaikuttajista muiden muassa A. I. Arwidsson, J. J. Tengström, Reinhold von Becker, A. G. Sjöström ja J. G. Linsén, joka oli seuran perustaja ja sen innokkain jäsen¹ . Auran jäsenet laativat muun muassa kansallisia kulttuuriohjelmia. Ohjelmien laadintaan oli innoittamassa Suomen uusi asema Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntana. Tengströmin Aurassa ilmestynyt ohjelmakirjoitus (Muutamista Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin esteistä) edusti konservatiivista linjaa. Arwidsson taas ammensi kansallisromantiikasta ja kiivaili suomalaisen kansallisuuden puolesta. Arwidsson kirjoitti aluksi seuran Mnemosyneen, mutta aikaa myöten lehti ei enää tyydyttänyt häntä. Hän olisi halunnut tehdä siitä julistavamman.² Aura-seuralaiset ja erityisesti Arwidsson olivat maan johtomiesten tarkkailussa. Uusia, vapaamielisiä aatteita pidettiin yhteiskuntarauhan uhkana. Suomessa niihin katsottiin sekaantuneen Aura-seuralaisten lisäksi myös muita yliopistomiehiä, joiden muinaisuuteen ja romantiikkaan mieltynyt suuntaus oli maan johtomiehistä hullutusta. Sekä seuran jäsenet että heidän julkaisemansa lehdet olivat ruotsinkielisiä. Poikkeuksena oli Reinhold von Becker, joka toimitti suomenkielisiä Turun Wiikko-Sanomia. Von Becker sanoutui irti Aura-seuralaisten keskuudessa yleisestä ja kansallisromantiikkaan liittyneestä kansan luonnontilan ihannoinnista. Esimerkiksi Linsén ja Arwidsson pitivät kansanvalistusta luonnonmukaisuuden turmeluna. Von Beckerin mielestä se taas oli välttämätöntä sivistystyötä. Hän ilmoitti oman lehtensä tavoitteiksi kansan lukutaidon parantamisen, kielenhuollon ja opetuksen. Lähteitä - Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, Suomenmaa, Historiamme kuuluisia yhdistyksiä, s. 555, 8. painos, WSOY 1958 Viitteet [1] Pikku Jättiläinen, s. 555 [2] Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet : Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. Painettu väitöskirja: Rantanen Päivi: Suolatut säkeet. SKS, Helsinki 1997. ISBN 951-717-947-2. Ellibs, Turku, 2007. 978-952-99867-3-6 (PDF). Kirja www:ssä Autot Suomessa Varhainen autoilu Suomessa Suomen ensimmäinen auto? Suomen ensimmäisiä autoilijoita olivat ilmeisesti 1800-luvun loppuvuosina silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa omilla automobiileillaan vierailleet varakkaat venäläiset. Myös ruotsalainen Nobel-yhtiö kuljetti tuotteitaan autoilla sekä Suomeen että Suomen kautta Venäjälle.¹ Ensimmäiset varmat tiedot auton liikkumisesta Suomessa ovat vuodelta 1899. Hufvudstadsbladet kirjoitti pikku-uutisissaan 17. elokuuta 1899 "moottorivaunun" liikkuneen Helsingin kaduilla ja "herättäneen yleisön keskuudessa uteliasta mielenkiintoa". Myöhemmin samana vuonna Viipurin Uutissanomat kertoi, että "automobiilivaunun on nähty kiitävän hyvää vauhtia kaupungin kaduilla".² Ensimmäisestä Suomeen tuodusta autosta tai sen tuontivuodesta ei ole varmaa tietoa. Ensimmäinen automainos kuitenkin julkaistiin sanomalehdessä jo vuonna 1899,¹ kun helsinkiläinen Suomen Valokuvaus-, Kauppa- & Tehdas-Osakeyhtiö mainosti Patria- ja Phoebus-merkkisiä lähinnä moottoripyöriksi luokiteltavia ajoneuvoja, jotka kuitenkin oli lisävarusteilla muutettu nelipyöräisiksi.³ Suomen ensimmäisenä autona on pitkään pidetty kamariherra Hjalmar Linderin Mercedes Simplexiä, mutta nyttemmin ensimmäisenä pidetään Turussa tullattua liikemies Victor Forseliuksen Benz Velo Comfortablea, joka saapui maahan Lyypekistä Per Brahe -höyrylaivalla 2. toukokuuta 1900. Tampereella ensimmäinen auto on liikkunut vuoden 1902 keväällä. Suomen ensimmäinen kuorma-auto on mahdollisesti ollut käytössä jo vuonna 1903 Turussa, vaikka pitkään ensimmäisenä on pidetty vuonna 1906 Tervakosken paperitehtaalle hankittua autoa. Suomen ensimmäinen linja-auto oli Turkuun 9. joulukuuta 1905 laivarahtina tuotu Scheibler, jolla aiottiin liikennöidä Uudenkaupungin ja Turun välillä. Ensimmäiselle matkalleen omnibussi lähti jo 11. joulukuuta Turun Tuomiokirkontorilta ilman matkustajia. Auton moottorin rikkouduttua Laitilan Kodjalan kylässä auto hinattiin seuraavana päivänä Uuteenkaupunkiin neljällä hevosella. Autoliikenteen synty Suomen ensimmäinen varsinainen autokauppias oli helsinkiläinen Sergei Nikolajeff jr, joka avasi myös autokorjaamon sisältäneen liikkeensä vuonna 1905.¹ Samana vuonna J. Aaltonen perusti maan ensimmäisen itsenäisen autokorjaamon Turkuun. Koska kaupunkien välinen liikenne ei silloisilla teillä onnistunut, linja-autolle etsittiin uusi tehtävä. 6. toukokuuta 1906 Turkuun kolmen matkustajan kanssa ajetun auton kuljettaja Johan Lambert Stenroos jätti 16. toukokuuta maistraatille ilmoituksen Turun kaupungin sisäistä liikennettä harjoittavasta autolinjasta. Matkustajia ei kuitenkaan ollut riittävästi toiminnan saamiseksi taloudellisesti kannattavaksi, ja seuraavana syksynä linja-auto myytiin Pietariin. ⁹ Vuonna 1906 helsinkiläinen ajuri Gustaf Wilhelm Orraeus sai luvan harjoittaa vuokra-autoliikennettä. Samana vuonna vuokra-autolupa annettiin myös oululaiselle työmiehelle William Nybergille, jonka Ford oli myös Oulun ensimmäinen auto.¹⁰ Vuokra-autojen määrä lisääntyi nopeasti, ja vuonna 1910 muun muassa Helsingissä oli jo 64 vuokra-autoa.¹¹ Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä 22. heinäkuuta 1907, ja sen myötä auton ohjaamiseen piti hakea ajolupa katsastusmieheltä. Vastaavia järjestyssääntöjä alettiin laatia myös muissa kaupungeissa: Lahdessa vuonna 1908, Turussa vuonna 1910, Viipuriin säädettiin väliaikaiset määräykset vuonna 1911, ja 1912 tulivat voimaan pysyvät määräykset, myös Jyväskylä sai samana vuonna omat järjestyssääntönsä.¹² Helsingin ja samalla koko maan ensimmäisen automobiilin ajoluvan sai autokauppias, filosofian maisteri Yrjö Weilin 21. elokuuta 1907.¹² Samana vuonna Weilin tilasi Akseli Gallen-Kallelalta Bil-Bol-nimellä tunnetun mainosjulisteen Bilaktiebolaget-autoliikkeelleen Tukholman automobiilinäyttelyä varten;¹³ ¹⁴ julisteen punaisen avoauton mallina on ilmeisesti ollut juuri Weilinin oma auto. – Nämä tiedot julisteesta on osoitettu olevan kiistanalaisia.¹⁵ Suomen ensimmäinen autokoulu mainitaan perustetun Turkuun vuonna 1912. Asetus ajokortin pakollisuudesta Suomessa astui voimaan kuitenkin vasta vuonna 1923. Vielä 2000-luvulla on ollut toiminnassa useita jo 1920-luvun alkupuolella perustettuja autokouluja. ¹⁶ Varhaista autoilua hankaloitti se, että bensiini oli pitkään ostettava apteekista. Esimerkiksi Loviisan apteekki mainosti itseään vuonna 1910 kaupungin ensimmäisenä bensiiniasemana.¹⁷ Autoilun kehitys 1920–1950-luvulla Suomessa oli 1910-luvun puolivälissä noin tuhat yksityisautoa, niistä kolmasosa Helsingissä.¹⁸ Vuoden 1918 heinäkuussa eduskunta hyväksyi tienpitovelvollisuuden yksityisiltä maanomistajilta valtiolle siirtävän uuden tielain. Muutoksen perusteena oli, että kasvavan autoliikenteen vaatima tiestön ylläpito edellytti koneellista kunnossapitoa. 1920-luvun taloudellinen kasvukausi moninkertaisti maan automäärän. Vuoden 1922 tilaston mukaan maan ajoneuvokanta oli 1 131 henkilöautoa ja 623 pakettiautoa, vuonna 1929 koko ajoneuvokanta oli jo 40 273 autoa.¹⁹ Vuonna 1922 tuli voimaan valtioneuvoston päätös automobiilien ja moottoripyörien rekisteröimisestä ja katsastuksesta sekä asetus automobiililiikenteestä. Suomi oli Euroopan ensimmäisiä maita, joissa autot ja moottoripyörät määrättiin rekisteröinti- ja katsastusvelvollisuuden alaisiksi. Ensimmäinen tieliikennelaki ja -asetus, joilla kumottiin siihenastiset liikennettä koskevat säädökset, annettiin vuonna 1926, ja nämä olivat voimassa vuoteen 1957 saakka. ²⁰ Vuonna 1929 perustettiin Liikennekulttuurikomitea kehittämään liikenneturvallisuutta. ²¹ Vuonna 1938 komitea yhdistyi vuonna 1935 perustettuun Tapaturmantorjunta ry:hyn, jolloin syntyi Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaos (Talja). ²² Eräs tärkeä tekijä autokannan kasvussa oli myös vuonna 1919 säädetty kieltolaki ja sen käynnistämä pirtun salakuljetus, johon tarvittiin ajoneuvoja. Kieltolaki suhtautui asiaan erittäin ankarasti: sen mukaan pirtun salakuljetukseen käytetty ajoneuvo oli määrättävä menetetyksi valtiolle, ellei sen omistaja pystynyt sitovasti todistamaan, että se oli häneltä "rikoksen kautta poisjoutunut" tai että hänellä ei ollut "syytä varoa sitä käytettävän puheena olevalla tavalla". Yksinomaan jo pirtun noutoon meno oli rikos. Lakia tiukennettiin vielä vuonna 1926 siten, että menettämisseuraamus koski aina auton alkuperäistä omistajaa. Tätä lainkohtaa tulkittaessa myös auton vähittäismaksulla myynyt liike saattoi menettää auton olematta millään tavalla rikokseen osallinen. Vuoteen 1927 mennessä oli arviolta jo 200 autoa julistettu menetetyiksi valtiolle.²³ Liikenneonnettomuuksien lisääntyminen Suomen ensimmäisenä auto-onnettomuutena on yleisesti pidetty tapausta, jossa henkilöauto vuonna 1907 ajoi Helsingin Rautatientorilla päin lyhtypylvästä. Merkillepantavaa oli, että auton kuljettaja oli alkoholin vaikutuksen alaisena ja joutui sairaalahoitoon. Moottoriliikenteen alkuajoilta ei ole olemassa luotettavia tietoja tieliikennevahingoista. Yhtenäiset tilastot tieliikenteessä sattuneista vahingoista alkavat vuodesta 1931, jolloin sosiaaliministeriön alainen sosiaalinen tilastotoimisto alkoi laatia koko Suomen kattavia vahinkotilastoja. Tuona vuonna liikenneonnettomuuksissa sai surmansa 119 ja loukkaantui 1 047 henkilöä. Tuolloin rekisterissä oli vajaat 39 000 moottoriajoneuvoa. Vuoteen 1940 saakka tilastoitiin vain moottoriajoneuvovahingoissa kuolleet ja loukkaantuneet. Vuodesta 1941 lähtien on kerätty vastaavat tiedot kaikista tieliikenneonnettomuuksista. Vuonna 1950, jolloin Suomessa oli rekisterissä jo yli 70 000 moottoriajoneuvoa, tieliikenneonnettomuuksissa kuoli 375 ja loukkaantui 3 224 henkilöä.²⁴ Suosituimmat automerkit 1930–1950-luvuilla Autokanta oli 1930-luvun loppuun saakka yhdysvaltalaisvoittoista, myydyimpinä autoina oli pitkään T-Ford, Chevrolet, sekä Plymouth ja Dodge. Vuonna 1939 kymmenen eniten rekisteröityä henkilöautomerkkiä olivat yhtä lukuun ottamatta yhdysvaltalaisia: Ford, Chevrolet, Chrysler, Opel, Buick, Dodge, Nash, Studebaker, Plymouth ja Hudson. ²⁵ Sotien aikaan armeija otti käyttöönsä suuren osan autokannasta ja erityisesti vuosimallien 1936–1940 autot. Kyseiset vuosimallit ajettiin todella loppuun: ne joutuivat vähän käytettyinä rintamalle, sen jälkeen ne päätyivät taksiajoon ja lopuksi nuorisoautoiksi. Vielä vuonna 1960 oli taksiajossa 1930-luvun yhdysvaltalaisia autoja. Useimmilla ajettiin lähes miljoona kilometriä. Vuonna 1948 alkoi neuvostoliittolaisen Moskvitšin maahantuonti, ja merkki oli siitä lähtien Suomen yleisimpiä parinkymmenen vuoden ajan. Myös brittiläisvalmisteisia autoja – mm. Austin, Morris, Ford ja Vauxhall – rekisteröitiin tuolloin varsin paljon. Dieselmoottori syrjäytti bensiinimoottorin kuorma- ja linja-autoissa 1950-luvun aikana. Vuoden 1955 alussa Suomessa oli rekisterissä 72 809 henkilöautoa, 34 895 kuorma-autoa, 10 249 pakettiautoa, 4 108 linja-autoa, 125 seka-autoa ja 1 444 erikoisautoa. Suurimmat autojen tuontimaat olivat tuolloin Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Itä-Saksa ja Tšekkoslovakia, ja eniten rekisteröityjä henkilöautoja olivat Moskvitš, Škoda, Ford (jota tuotiin Britanniasta, Länsi-Saksasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista), Volkswagen ja Ifa.²⁶ Vuonna 1961 Suomessa oli rekisterissä 219 148 henkilöautoa, 45 781 kuorma-autoa, 27 978 pakettiautoa, 6 199 linja-autoa ja 2 480 erikoisautoa.²⁷ Autoistuminen 1960-luvulta alkaen Autojen määrä Suomessa oli ennen 1960-lukua alhainen ja keskittyi pääasiassa Etelä-Suomeen. Maaseudulla autoja oli keskimäärin yksi kappale kylää kohden. Autojen suosio alkoi kasvaa 1950-luvulla. Autovero oli alun perin valtion keino hillitä valuutan valumista maasta pois. Ensimmäinen autovero tuli 1958. Henkilöautojen maahantuonti oli säännösteltyä ja tuontiluvan varaista vuoteen 1962 asti, kunnes maahantuonti vapautui. Samana vuonna ilmestyivät ensimmäiset veronkiertokokeilut, niin sanotut piilofarmarit, jotka myytiin ilman takapenkkiä, mutta joihin ostaja sai asentaa itse takapenkin. Vastaavaa veronkiertoa tapahtui aina 2000-luvulle saakka. Suomen myydyin auto oli Volkswagen Kupla lähes koko 1960-luvun. Japanilaisten autojen maahantuonti Suomeen käynnistyi 1960-luvun aikana. Tuolloin tulivat mm. Datsun, Toyota, Mazda ja Honda. Japanilaisten autojen tulo ja myynnin kasvu supistivat etenkin brittiläisten merkkien menekkiä. Vuonna 1965 rikottiin ensimmäisen kerran 100 000 ensirekisteröidyn henkilöauton raja.²⁸ Loppuvuodesta 1969 alkoi Saab-henkilöautojen kokoonpano Uudessakaupungissa. Vuosikymmenen aikana rekisterissä olevien henkilöautojen määrä moninkertaistui: kun vuoden 1960 alussa Suomessa oli reilut 160 000 rekisteröityä henkilöautoa – joukossa jopa 1920-luvulta peräisin olleita autoja –²⁹ , niitä oli vuosikymmenen päättyessä runsaat 643 000. Samalla autojen keski-ikä oli laskenut, kun vanhoja autoja oli poistettu käytöstä.³⁰ Puolen miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja ylittyi vuonna 1966. ³¹ Vuoden 1970 lopussa Suomessa oli rekisterissä 711 968 henkilöautoa, 56 707 pakettiautoa, 46 195 kuorma-autoa, 8 116 linja-autoa ja 5 024 erikoisautoa. ³² Autot nähtiin edistyksellisimpänä kulkumuotona 1960- ja 1970-luvulla, ja Suomessakin toteutettiin silloin hyväksi katsottua autoistumisen ihannetta. Siihen aikaan Suomeen rakennettiin suuri määrä uusia teitä, ja henkilöautojen määrä alkoi lisääntyä. Tämä kehitys katkesi 1970-luvun öljykriisiin, jolloin joukkoliikenteen alasajo pysähtyi ja sitä alettiin suosia poliittisessa päätöksenteossa.lähde? Öljykriisin myötä dieselmoottori yleistyi myös henkilö- ja pakettiautoissa. Suomen myydyin auto oli 1970-luvulta 1980-luvulle neuvostoliittolainen Lada. Brittiläisten autojen markkinaosuus putosi 1970-luvun aikana yli neljäsosasta alle viiden prosentin; samalla ajanjaksolla japanilaisten autojen osuus rekisteröidyistä henkilöautoista kasvoi kahdeksasta prosentista 20 prosenttiin. Vuonna 1976 rikkoutui miljoonan ajoneuvorekisterissä olevan henkilöauton raja. ³³ Auton ja liikenteen yhteiskunnallistuminen Henkilöautojen määrän lisääntyessä autoistuminen muuttui yhä näkyvämmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua, ja vuonna 1969 Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö julkaisi kirjasen Alas auton pakkovalta. Kirjan tekijöiden mielestä autot olivat alkaneet liiaksi hallita liikennejärjestelmien ja koko yhteiskunnan kehittämistä. Kirjanen oli tarkoitettu pamfletiksi, mutta se otettiin vakavasti myös yksityisautoilun kannattajien piirissä. ³⁴ Osittain tämän pohjalta Paasion hallitus asetti keväällä 1972 ensimmäisen parlamentaarisen liikennekomitean, joka työskenteli vuoteen 1975 saakka. Komitea laati ehdotukset muiden muassa liikenneturvallisuustyön organisoinnista ja nopeusrajoituksista sekä ehdotukset uudeksi tieliikennelaiksi ja laiksi ajoneuvojen rakenteesta ja varusteista. Eduskunta hyväksyi uuden, pitkään valmistellun tieliikennelain huhtikuussa 1981, ja laki astui voimaan huhtikuun alussa 1982.³⁵ Tiestön kehittyessä ja ajonopeuksien kasvaessa alettiin kiinnittää huomiota autojen turvallisuuteen tai silloin pikemminkin turvattomuuteen. 1970-luvulle tultaessa liikenneonnettomuuksissa sai Suomessa surmansa yli tuhat henkilöä vuodessa. Korkeimmillaan luku oli vuonna 1972, jolloin tieliikenteessä kuoli 1156 henkilöä. Onnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä oli suurimmillaan vuonna 1970, jolloin eriasteisia vammoja sai tieliikenteessä 16 028 henkilöä.³⁶ Tiekohtaisten nopeusrajoitusten käyttöönoton lisäksi autojen turvallisuutta parannettiin lainsäädännöllä. 1970- ja 1980-luvuilla toteutettuja henkilöautoja koskevia määräyksiä olivat sekarengastuksen – rakenteeltaan tai mitoiltaan erilaisten renkaiden samanaikaisen käytön – kieltäminen vuonna 1970, talvirenkaiden käyttöpakko joulukuun alusta helmikuun loppuun vuonna 1978, turvavöiden määrääminen pakollisiksi henkilöautojen etuistuimille vuonna 1971 ja takaistuimelle vuonna 1981 sekä niiden käyttöpakko etuistuimilla vuonna 1975 ja takaistuimella vuonna 1987. Varoituskolmio tuli autojen pakolliseksi varusteeksi vuonna 1972. Liikenneturvallisuustyöhön keskittyneen Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaoksen (Talja) seuraajaksi perustettiin vuonna 1971 Liikenneturva. ³⁷ Ajovalojen käyttö autoissa ja muissa moottoriajoneuvoissa kaikkina vuorokaudenaikoina säästä riippumatta tuli pakolliseksi uuden tieliikennelain nojalla. ³⁸ Vakuutusyhtiöt asettivat 1970-luvun alussa Suomen jokaiseen lääniin tutkintalautakunnat, joiden tehtävänä oli selvittää jokaiseen kuolemaan johtaneeseen tieliikenneonnettomuuteen myötävaikuttaneet tekijät ja laatia suositukset liikenneturvallisuuden parantamiseksi ja vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi tulevaisuudessa.³⁹ Suomen Gallup teki vuonna 1982 selvityksen henkilöautojen omistuksesta eri sosiaaliryhmiin kuuluvissa talouksissa. Selvityksen mukaan johtavassa asemassa olevien henkilöiden kotitalouksista omisti henkilöauton 79 prosenttia, toimihenkilötalouksista 73 prosenttia, maanviljelijöiden talouksista 68 prosenttia ja työväestön kotitalouksista 65 prosenttia. Rekisterissä ollut henkilöautokanta jakaantui eri sosiaaliryhmien kesken siten, että työväestöön kuuluvat omistivat henkilöautoista 45 prosenttia, toimihenkilöt 31 prosenttia, johtavassa asemassa olevat 15 prosenttia ja maanviljelijät yhdeksän prosenttia. ⁴⁰ Autokauppa huippuvuosista lamaan ja uuteen nousuun Suomessa autojen kokonaismäärä kasvoi voimakkaimmin 1960-luvun lopulla keskimäärin 10 prosentin vuosivauhdilla. 1970- ja 1980-lukujen aikana henkilöautokannan nettolisäys oli keskimäärin viisi prosenttia vuodessa. Vuonna 1985 rikottiin 1,5 miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja. ⁴¹ Henkilöautojen rekisteröinti saavutti huippunsa Suomessa 1980-luvun lopussa, jolloin autokauppa kävi miltei ylikierroksilla. Vuonna 1989 Suomessa rekisteröitiin 176 771 uutta henkilöautoa.² Vuoden 1990 lopussa Suomen ajoneuvorekisterissä oli 1 926 326 henkilöautoa (388 henkilöautoa 1000 asukasta kohti), joista kymmenen yleisintä merkkiä (Toyota, Nissan/Datsun, Ford, Opel, Lada, Volvo, Volkswagen, Saab, Fiat ja Mazda) kattoivat noin kolme neljännestä. Pakettiautoja oli rekisterissä 207 226, kuorma-autoja 54 269, linja-autoja 9 287 ja erikoisautoja (mm. sairas-, palo-, ruumis-, hinaus-, huolto- ja matkailuautot sekä auton alustalle rakennetut työkoneet) 20 621 kappaletta. Tuona vuonna henkilöautojen liikennesuorite oli 45,8 miljardia henkilökilometriä, mikä oli 84,3 prosenttia Suomen koko henkilökuljetussuoritteesta. ⁴³ ⁴⁴ 1990-luvun alun talouslaman vuoksi autojen myynti romahti muutamassa vuodessa niin, että vuonna 1993 uusia henkilöautoja rekisteröitiin vain 55 143 kappaletta.⁵ Tilanne johti henkilöautojen tarjonnan supistumiseen ja monien autoliikkeiden ajautumiseen konkurssiin, mutta toisaalta sen on jälkeenpäin katsottu selkeyttäneen automarkkinoita. Lamavuosina autokannan kehitys kääntyi muutamana vuonna jopa negatiiviseksi, koska uusia autoja rekisteröitiin vähemmän kuin vanhoja poistettiin käytöstä. Erään autoalan julkaisun päätoimittaja kirjoitti vuonna 1995, että "huumaava aika, jolloin autot olivat jakotavaraa, ei todennäköisesti koskaan palaa".⁶ 1990-luvulta lähtien autoistumiskehitys on taas päässyt vauhtiin. Tämä on näkynyt kaukana keskustoista sijaitsevien automarkettien rakentamisena, joukkoliikenteen matkustajakatona, kasvavana riippuvuutena autosta ja liikenneruuhkinalähde?. Autoistuminen on nähty viime aikoina välttämättömänä yhteiskunnan kehitystä tukevana seikkana maaseudullakenen mukaan?. Suurissa kaupungeissa joukkoliikenteellä on erittäin merkittävä asema liikenteessä. Tilastotietoja Suomessa oli vuonna 2000: - Henkilöautoja noin 2,12 miljoonaa - Pakettiautoja noin 235 000 - Kuorma-autoja noin 64 000 - Linja-autoja noin 9 700 Lisäksi oli moottoripyöriä noin 88 000. Katso myös - Sähköautot Suomessa Lähteet [1] ruotsin ajoneuvotuotannon historia 1800-luvulta lähtien pähkinänkuoressa luettu 6.2.2007 [2] U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1983, s. 25. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9. [3] Suomen ensimmäinen auto luettu 7.2.2007 [4] Vossikalla ja automapiilillä luettu 7.2.2007 [5] VeteraaniKuorma-auto Nettilehti 4/2005 luettu 9.2.2007 [6] Vuosisata suomalaista autoilua [7] Suomen Autoteknillinen Liitto ry SATL - 70 vuotta autoalan hyväksi luettu 6.2.2007 [8] Linja-auto 100 vuotta Suomessa luettu 9.2.2007 [9] Bussijuhlaa! luettu 9.2.2007 [10] Oululainen taksi aloitti varhain luettu 6.2.2007 [11] Vuokra-autot luettu 9.2.2007 [12] AKE – Ajokortti täyttää 100 vuotta luettu 7.2.2007 [13] Akseli Gallen-Kallela: Bil-Bol juliste luettu 7.2.2007 [14] Julisteita – Taidetta kaikille luettu 7.2.2007 [15] Bil-Bol -julisteen oikea tausta selvinnyt? luettu 19.2.2010 [16] Veli-Matti Kunnari (toim.): Ensio Itkonen: Ajoneuvoksen albumi –Ajo-opetuksen ja liikennevalistuksen vaiheita, s. 90. Helsinki: Alfamer Kustannus Oy, 2001. [17] Apteekin historiaa... luettu 9.2.2007 [18] Autoliikenne luettu 9.2.2007 [19] Ajoneuvokanta vuosina 1922 -1965 luettu 3.8.2008 [20] Esko Salovaara: TALJA – Liikenneturva ry 1935–1973, s. 18. Helsinki: Liikenneturva, 1976. [21] Salovaara 1976, s. 28. [22] Salovaara 1976, s. 31–32. [23] Moisala 1983, s. 114. [24] Salovaara 1976, s. 22–23. [25] Moisala 1983, s. 100. [26] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1956, s. 211–213. Helsinki: Otava, 1955. [27] Moisala 1983, s. 223. [28] Olli J. Ojanen: Autot ja autoilu Suomessa 60-luvulla, s. 24. Helsinki: Kustannus Oy Alfamer, 2002. [29] Ojanen 2002, s. 5. [30] Ojanen 2002, s. 32. [31] Timo Laitinen: Auto 70-luvulla, s. 204. Helsinki: Alfamer Oy, 2008. [32] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1993, s. 59. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1993. [33] Laitinen 2008, s. 203–204. [34] Kimmo Levä (toim.): Tulevaisuuden teemat – Mobilia-vuosikirja 1995, s. 35. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1995. [35] Moisala 1983, s. 257–258. [36] Moisala 1983, s. 253. [37] Laitinen 2008, s. 7–8. [38] Tieliikennelaki 3.4.1981/267, 36 §. [39] Matti Jansson ja Matti Korjula: Menetti ajoneuvonsa hallinnan... – tutkittua tietoa kuolemankolareista, s. 153. Helsinki: Kustannus Oy Infopress, 1976. ISBN 951-737-035-0. [40] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1983, s. 30–31. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1983. [41] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1987, s. 37. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1987. [42] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1991, s. 45. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1991. [43] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1992, s. 45–46. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1992. [44] Erikoisauto-käsitteestä luovuttiin juridisesti vuonna 2002 voimaan tulleen ajoneuvolain nojalla. Tämän jälkeen vastaavat autot on luokiteltu niiden pääasiallisen käyttötarkoituksen mukaan joko henkilöiden tai tavaran kuljettamiseen tarkoitetuiksi ajoneuvoiksi, jolloin niihin on sovellettu kyseisen ajoneuvoluokan määräyksiä. Ajoneuvolaki (1090/2002). [45] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1994, s. 56. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1994. [46] Heikki Laurell (toim.): Suomen henkilöautot 1995, s. 33. Helsinki: Kustannus Oy Autotekniikka, 1995. Aiheesta muualla - Yle Elävä arkisto: Automobiilit tulevat Feminismi Suomessa Feminismi Suomessa syntyi 1800-luvun lopullalähde?, kun 1884 perustettiin Suomen Naisyhdistys ja vuonna 1892 edelleen toimiva Unioni Naisasialiitto Suomessa ry.¹ Historia Tunnetuimpia naisasiaa ajaneita toimijoita oli kirjailija Minna Canth, joka toi niin lehtikirjoituksissaan kuin kirjoissaan esille vallitsevia epäkohtia 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Canth kirjoitti köyhyyden lisäksi esimerkiksi paljon tyttöjen ja naisten koulutuksen puolesta kantaaottavia kirjoituksia ja toimi muutenkin tätä asiaa edistääkseen. Tämän lisäksi Canth kritisoi vallitsevaa siveyskäsitystä, joka suhtautui hyväksyvästi miehen vapaanpaan seksuaalikäyttäytymiseen syyllistäen puolestaan naista "siveettömyydestä".² Suomessa naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden 1906. Poliittinen innostus sukupuolten tasa-arvon puolesta jäi laimeaksi äänioikeudesta huolimatta. Poliittisiin puolueisiin perustetut naisosastot ja -järjestöt toimivat kuitenkin sosiaali- ja kulttuurivalistustyön kautta.³ Naisasialiike pyrki parantamaan naisten asemaa ja vaati naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Vasta uuden avioliittoliittolain myötä 1920-luvulla naisten tasa-arvoisuus lain edessä toteutui kaikilta osin. Naisasialiikkeen merkitys näkyi muun muassa naisten tulemisessa mukaan julkiseen elämään. Naiset hankkivat koulutusta ja työtä ja heidän asemansa koheni yhteiskunnassa. Näin suomalaiseen yhteiskuntaan syntyi naissivistyneistö. Itsekin 1960-luvulla suomalaisessa tasa-arvoliikehdinnässä aktiivisesti toimineen Margaretha Mickwitzin mukaan varsinaisen sukupuoliroolikeskustelun voidaan Suomessa katsoa alkaneen vuonna 1965, jolloin useita aiheeseen liittyviä artikkeleita julkaistiin suomalaisissa sanomalehdissä. Keskusteluun sytykettä antoivat muun muassa ruotsinkielellä julkaistut naisen asemaa käsittelevät kirjat, sekä Anna-Liisa Sysiharjun vuonna 1960 julkaistu väitöskirja Home,Equality and Work. Vuonna 1968 julkaistiin ensimmäinen kattava esitys sukupuolten asemista ja rooleista Suomessa, Elina Haavio-Mannilan teos Suomalainen nainen ja mies, joka mahdollisti kunnollisen tietopohjan sukupuolten epätasa-arvon tarkasteluun. Suomessa perustettiin vuonna 1966 Yhdistys 9, joka keskittyi sekä miesten että naisten sukupuolirooleihin eikä siis ollut varsinaisesti radikaalifeminismin innoittama. Yhdistys oli enimmäkseen akateeminen liike ja sen jäsenistössä oli sekä miehiä että naisia. Margaretha Mickwitz, joka toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana, kuvaa, että Yhdistys 9 perusti toimintansa radikaaliin sukupuolirooli-ideologiaan, jonka mukaan sekä naisella että miehellä on kaksi roolia; ansiorooli ja perherooli. Ainoa ratkaisevan ero sukupuolten välillä oli se, että nainen synnyttää. Yhdistys oli ensimmäinen tämänkaltainen toimija Suomessa, ja se edistikin laajasti tasa-arvoa koskevien epäkohtien tulemista yleiseen tietoisuuteen ja julkiseen keskusteluun, minkä lisäksi se vaikutti myös viralliseen sukupuolten epätasa-arvoa koskevaan linjaan. Esimerkiksi vuonna 1967 Suomen hallituksen vastaus YK:n pääsihteerin kyselyyn, jossa selvitettiin naisten osallistumisesta valtioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen perustui suurelta osin yhdistykseltä pyydettyyn lausuntoon. Varsinainen toisen aallon feminismi rantautui Suomeen vasta verrattain myöhään, 1970-luvulla. Vuonna 1973 perustettu Puna-akat/Rödkärringarna sulautui 1974 järjestöön nimeltä Marxist-Feministerna. Kattojärjestö Feministit-Feministerna perustettiin 1976. Katso myös - ROKS - Suomen naisyhdistys - Unioni Naisasialiitto Suomessa ry - Feminismi - Miesliike Lähteet [1] Tuomo Olkkonen: "Nainenkin on ihminen", Suomen Historian Pikkujättiläinen, s. 538. 7. painos. Porvoo - Helsinki - Juva: Wsoy, 1987. ISBN 951-0-14253-0. [2] Minna Maijala: Minna Canth (1844-1897) Klassikkogalleria, Kristiina-instituutti. Viitattu 22.3.2011. [3] Mickwitz, Margaretha & Essen, Agneta von & Nordgren, Elisabeth (toim.): Roolien murtajat: Tasa-arvokeskustelua 1960-luvulta 2000-luvulle, s. 11. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-085-5. [4] Margaretha Mickwitz: Miten sovittaa Yhdistys 9 naistutkimuksen kehyksiin? Minna.fi Tasa-arvotiedon keskus, helmikuu 2007. Viitattu 22.3.2011. Kirjallisuutta - Kontula, Anna: Tästä äiti varoitti. Helsinki: Like: Into, 2009. ISBN 978-952-01-0299-9. - Tiitinen, Tuija: Tosinaisen käsikirja. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-449-8. Aiheesta muualla - Unioni naisasialiitto Suomessa ry - Suomalainen naisliitto ry - Naisten kulttuuriyhdistys ry - Naisjärjestöjen keskusliitto - Naisjärjestöt Yhteistyössä NYTKIS ry. - Monika-naiset liitto ry. Maahanmuuttajanaisjärjestöjen kattojärjestön sivut. - Profeministimiehet. - Feministien vuoro Feminististen kirjoittajien/tutkijoiden blogi. - Laura Koljonen: Feministit voivat nykyään olla mitä mieltä vain – siksi he riitelevät jatkuvasti keskenään. Suomen kuvalehti 13/2012. Fennomania Fennomania, suomenmielisyys, suomenkiihko¹ oli suomalaisten kansallisen heräämisen liike, joka syntyi 1800-luvun alkupuolella ja vaikutti erityisesti saman vuosisadan jälkipuolella. Fennomaniaan sisältyi pyrkimys saattaa suomalaisuus ja suomen kieli hallitsevaan asemaan Suomessa. Myöhemmin fennomania on usein suomennettu suomalaisuusliikkeeksi, mutta käsite ei ole vakiintunut.lähde? Vastareaktio, ruotsalaismielinen svekomania, syntyi kun osa suomenruotsalaisista alkoi kokea vahvistuneen suomalaisuusliikkeen uhaksi identiteetilleen. Sanaa fennomania on tiettävästi ensi kerran käyttänyt kirjeessään saksalainen historioitsija Christian Friedrich Rühs saksankielisessä kirjeessään C. C. Gjörwellille.¹ Historia 1700-luvun fennofilia 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että kulttuurin levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaansa Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä.² Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan, eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa.³ 1800-luvun fennomania Fennomania syntyy Venäjän vallan aikana Kun Suomi 1808-09 liitettiin Venäjään ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden, oli suomen kieli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti vähän viljeltyä ja kokonaan poissa virastoista, yliopistosta ja kouluista; kirkko oli ainoa julkinen paikka, missä suomea käytettiin. Muutamat isänmaanystävät kuitenkin katsoivat, että perinpohjainen muutos olisi saatava aikaan. Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi, valtiollinen suomenmielisyys, joka ei enää tyytynyt pelkkään suomen kielen tieteelliseen tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen maassa enemmistökielenä puhutun suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen asemaan. Tämä toiminta sai pian fennomanian nimen. Sanan keksi tiettävästi ruotsalainen kansallisromantikko Lorenzo Hammarskjöld. Hammarskjöld tarkoitti termin myönteiseksi, vaikka myöhemmin fennomania herätti ruotsalaisissa ja ruotsinkielisissä torjuvia asenteita. Valtiollinen suomenmielisyys lähti, kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä. Sen ensimmäisiä edustajia olivat J. G. Linsén ja professori Fredrik Bergbom, jotka Mnemosyne-lehdessään ajoivat tätä uutta suomalaisuutta, A. I. Arwidsson, joka lehdessään Åbo Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle, että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa kotimaista kieltään, ja E. G. Ehrström, joka samassa lehdessä esitti, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensimmäisen kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee ollut, että ylioppilaat vuonna 1820 tekivät anomuksen suomen kielen opettajan asettamisesta. Vuonna 1826 perustettiinkin suomen kielen lehtorin virka, mutta yleensä Arwidssonin, Ehrströmin ym. esittämät kansalliset vaatimukset eivät saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen keskustelu suomen kielen kohottamisesta taukosi parin vuosikymmenen ajaksi. Suomenkielinen kulttuuri kehittyy Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden alalla. Tämän työn keskukseksi tuli vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Samaan aikaan J. L. Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa Keski-Suomen maisemista ja rahvaasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa lämpimämpiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samoin vaikuttivat M. A. Castrénin luennot Kalevalasta. Näin altistuivat mielet sille uudelle herätykselle, jonka J. V. Snellman vuonna 1844 aloitti Saima-lehdessä. Arkailematta hän osoitti, miten Suomen kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt muista jälkeen ja miten syynä oli kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas ei voinut olla, niin kauan kuin kansan oma kieli ei ollut sen sivistyskielenä. Siksi oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä. Virastoissa ja kouluissa suomi oli korotettava sille tulevaan asemaan. Runeberg ja kirjailija Zacharias Topelius kirjoittivat ruotsiksi, Elias Lönnrot suomeksi. Snellman itse kirjoitti yleensä ruotsiksi. Hänen suomenkielen taitonsa eivät olleet olemattomat, mutta hän katsoi taitonsa kuitenkin riittävän puutteelliseksi kirjoittaakseen suomen kielellä. Kirjoituskielen eroista huolimatta kaikki he vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä. Fennomania kohtaa poliittisia ongelmia Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi monella taholla, mutta kohtasivat toisaalla jyrkkää vastarintaakin. Ruotsinkielisessä sanomalehdistössä koetettiin osoittaa, että suomen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös hallituspiireissä suhtauduttiin suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti. Seurauksena oli vuoden 1850 sensuurikielto, jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tavoittelivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan aikaan perustettiin yliopistoon suomen kielen professorin virka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Castrén, ja vuonna 1851 annettiin asetus, jonka mukaan niiltä, jotka pyrkivät tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnille, oli vastedes vaadittava suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa. Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus joutui unohduksiin, ja vuonna 1860 se muodollisestikin kumottiin. Vapaampi Aleksanteri II:n aika Aleksanteri II:n noustua vuonna 1855 valtaistuimelle ilmapiiri vapautui, ja suomenmielisyyskin nosti päätään. Jo vuonna 1855 Yrjö-Koskinen Suomettaressa vaati, että oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Vuonna 1858 aloittikin etupäässä Wolmar Schildtin ansiosta perustettu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu toimintansa Jyväskylässä. Julkisuuden alalla suomenmielisten tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi ja suomenkielisten oppikoulujen aikaansaaminen. Snellmanin aloitteesta julkaistiin vuonna 1863 "kielimanifesti", jonka mukaan ruotsi tosin edelleen oli pysyvä Suomen virallisena kielenä, mutta suomea pidettävä ruotsin veroisena kaikessa, mikä koski välittömästi maan varsinaista suomenkielistä väestöä. Suomalainen kansallistunne voimistuu Nykyistä merkitystään suomalaisuus alkoi saada 1800-luvun keskivaiheilla nationalismin myötä. Alettiin puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä, suomalaisten yhteenkuuluvuudesta, suomenkielisen kulttuurin kehittämisestä, suomalaisten kansallisesta historiasta, veljeydestä sukulaiskansojen kanssa ja lopulta jopa suomalaisten oman kansallisvaltion perustamisesta. Kalevalan synnyttämä Karjala-innostus eli karelianismi oli tärkeä osa suomalaisen kansallistunteen kehitystä. Suomenkielinen koululaitos kasvaa Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti varsinkin 1870-luvulla kiivaita taisteluita valtiopäivillä, joilla Yrjö-Koskisen ja A. Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas aateli- ja porvarissääty olivat ruotsinmielisten vallassa. Valtio oli perustanut suomenkielisiä lyseoita Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Mutta suomenmieliset vaativat useampia suomenkielisiä oppikouluja ja ennen kaikkea suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Kun hallitus aluksi oli näille vaatimuksille kylmäkiskoinen, ryhdyttiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja, jotka valtio sittemmin otti haltuunsa Yrjö-Koskisen tultua vuonna 1882 senaattiin. Suomen kielen asema vakiintuu Muillakin aloilla suomalaisuus edistyi 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Suomenkielinen sanomalehdistö lisääntyi, kirjallisuus alkoi versoa ja kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi, teatteri syntyi ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaiset aiheet saivat yhä tärkeämmän sijan. Myös liike-elämä alkoi suomalaistua, kun Kansallispankki, Suomi-yhtiö ynnä muut suomalaiset liikelaitokset oli perustettu. Yhä lisääntyneiden suomenkielisten oppikoulujen vaikutuksesta syntyi suomenkielinen sivistyneistö. Vuonna 1900 astui voimaan uusi kieliasetus, jossa suomi kohotettiin tasavertoiseksi virkakieleksi ruotsin ja venäjän rinnalle. Toisin kuin vuonna 1863 tämä asetus toimi, ja suomenkielen käyttö hallinnossa lisääntyi huomattavasti. "Aitosuomalaisuus" jatkaa fennomanian perintöä Suomen itsenäistyttyä syntyi ns. aitosuomalaisuusliike, joka halusi saada aikaan nopean ratkaisun Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa sekä pyrki "suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi, korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle" ja "voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen". Katso myös - Lauantaiseura - Turun romantiikka - Suuri nimenmuutos Lähteet [1] Otavan Iso tietosanakirja, osa 2, palsta 1320, Otava 1968 [2] Opetusministeriö - Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta "Tämä fennofiliaksi kutsuttu varhainen suomalaisuusliike on henkilöitynyt Henrik Gabriel Porthaniin, joka kuitenkin suhtautui lojaalisti Ruotsin valtakuntaan ja arvioi, että suomen kieli oli kulttuurin levitessä kokonaan häviävä, niin kuin Länsi-Suomen kehityksestä jo voitiin nähdä." [3] Miten kaukaa suomalaista nationalismia onkaan haettava? [4] Pieni tietosanakirja, s. 424. Otava. Teoksen verkkoversio. [5] Kansalliskielten kehitys historian valossa "Suuriruhtinaskunnan aika merkitsi suomalaisen identiteetin sekä "Suomen syntyä" niin poliittisessa kuin aatehistoriallisessa mielessä. SKS: Fennomania [6] (Vaikka Runeberg, Topelius, Lönnrot, J. V. Snellman, "Kirjoittivat ruotsiksi ja/tai suomeksi, silti ei voida kiistää, että he kaikki vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä") Kielilakikomitea 2000 Kirjallisuutta - Hämäläinen, Pekka Kalevi: Kielitaistelu Suomessa 1917–1939. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta Nationality strife in Finland 1917–1939 suomentanut Osmo Mäkeläinen. Porvoo Helsinki: WS, 1968. - Tommila, Päiviö (päätoim.): Herää Suomi: Suomalaisuusliikkeen historia. Toimittaja: Maritta Pohls. Kuopio: Kustannuskiila, 1989. ISBN 951-657-280-4. Suomen historia Finljandskaja gazeta Finljandskaja gazeta (ven. Финля́ндская газе́та) oli Helsingissä vuosina 1900–1917 ilmestynyt venäjänkielinen sanomalehti.¹ Se oli autonomian ajan ainoa pitkäikäinen Suomessa ilmestynyt venäläinen sanomalehti.² Kenraalikuvernööri Bobrikov perusti Finljandskaja gazetan Venäjän hallituksen äänenkannattajaksi Suomen suuriruhtinaskunnassa. Sen tavoitteena oli edistää Suomen hallinnollista liittämistä Venäjään sekä suomalaisten ja venäläisten kansallista lähentymistä. Lehti rahoitettiin valtion ja kenraalikuvernöörin avustuksilla sekä virallisilla ilmoituksilla, jotka suomen- ja ruotsinkielisen virallisen lehden lisäksi oli pakko julkaista myös venäjänkielisessä lehdessä.¹ ³ Alkuvaiheessa Finljandskaja gazeta oli innokas propagandalehti, mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen sen tilaajamäärä ja merkitys romahti. Vähitellen siitä tuli "elävä ruumis", joka levisi vain osalle Suomessa asuvista venäläisistä. Lehden ilmestyminen lakkasi helmikuun vallankumouksen jälkeen. ⁵ Finljandskaja gazetan julkaisijana toimi kenraalikuvernöörin kanslia. Se ilmestyi aluksi kolmesti, vuodesta 1901 lähtien neljästi, vuonna 1913 viidesti ja vuodesta 1914 kuudesti viikossa.¹ Lehden levikki oli suurimmillaan 1 180 kappaletta vuonna 1904. Lisäksi sitä jaettiin vapaakappaleina virkamiehille.³ Vuoteen 1904 saakka sen rinnalla ilmestyi myös suomenkielinen viikkolehti Suomen Sanomat. Päätoimittajana työskenteli vuoteen 1908 saakka venäläisen konservatiivilehti Svetin entinen toimittaja I. A. Baženov.¹ ³ Sen jälkeiset päätoimittajat olivat lyhytaikaisia, viimeisenä P. A. Šveikovski (1915–1917).² Lähteet [1] Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter, s. 80. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-239-1. [2] Taimi Torvinen: Venäläiset lehdet Suomessa, erityisesti Finljandskaja gazeta, s. 241, 246, 250. Teoksessa Venäläiset Suomessa 1809-1917 (toim. Pauli Kurkinen). Historiallinen Arkisto 83. Suomen Historiallinen Seura, 1985. ISBN 951-9254-57-9. [3] Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 547. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-220-0. [4] Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter, s. 81. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-239-1. [5] Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 548. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-220-0. [6] Suomen lehdistön historia 7: Hakuteos Savonlinna – Övermarks Tidning, s. 57. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-241-3. Aiheesta muualla - Finljandskaja gazeta digitoituna Kansalliskirjastossa Hakaniemen mellakka Hakaniemen mellakka oli 2. elokuuta 1906 Helsingissä Hakaniemen torilla tapahtunut aseellinen välikohtaus. Viaporin kapinaan liittyneen yhteenoton osapuolina olivat ylioppilaiden suojeluskaarti vastapuolenaan punakaarti ja kapinallisia Venäjän laivaston matruuseja. Välikohtaus sai alkunsa, kun punakaartilaiset yrittivät pysäyttää Hakaniemessä raitiovaunun kulun.¹ Selkkaus vaati yhteensä yhdeksän kuollutta, joista seitsemän kuului suojeluskaartiin ja kaksi punakaartiin eli työväen järjestyskaartiin.² Lisäksi mellakassa loukkaantui kymmeniä.³ Hakaniemen mellakkaa pidetään ensimmäisenä suojeluskuntien ja punakaartien välisenä yhteenottona. Suomalaisten punaisten osallistuminen Viaporin kapinan tukemiseen lakolla johti Suomen työväenliikkeen ja Venäjän vallankumouksellisten kietoutumiseen aiempaa syvällisemmin toisiinsa sekä aiempaa selvempään vastakkainasetteluun porvariston kanssa. Taustaa Viaporin kapina alkoi 30. heinäkuuta 1906. Kapinalliset odottivat suomalaisten punakaartien tukevan kapinaa, mutta kaartien vaikutus kapinaan oli lopulta vähäinen. Punakaartin johtaja Johan Kock julisti suurlakon alkaneeksi, mutta julistus oli tehoton ja jäi Helsingissäkin vajavaiseksi. Suomen porvarilliset puolueet eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä. Tuolloin vielä heikosti järjestäytyneen Suomen Sosialidemokraattinen Puolueen johto ei myöskään yhtynyt lakkojulistukseen, mutta ei myöskään sitä kieltänyt. Puoluejohto ei nimittäin katsonut järkeväksi ryhtyä taisteluun koko maan työväenliikkeen voimin, kun juuri oli saavutettu eduskuntauudistus, jolta odotettiin paljon, ja toisaalta Viaporin kapina katsottiin paikalliseksi yksittäistapaukseksi, joka oli tuomittu häviöön.³ ⁵ Helsingin raitioteiden työntekijät olivat olleet lakossa vuonna 1905, mutta hävisivät lakon, koska työnantaja oli värvännyt rikkureita, jotka jäivät töihin lakon päättymisen jälkeen. Kockin julistaman suurlakon alkaessa osa raitioteiden työntekijöistä kieltäytyi osallistumasta lakkoon. Lakkolaisten ja töissä jatkaneiden välit kiristyivät. Tapahtumien kulku Tilanne Helsingissä kärjistyi, kun punakaartilaiset kolmantena lakkopäivänä, torstaina 2. elokuuta pysäyttivät väkisin Helsingin raitiovaunujen kulun. Ylioppilaiden suojeluskaartin päällikkö, ratsumestari Didrik von Essen määräsi tällöin aseistetut kaartilaiset turvaamaan liikenteen jatkumisen. Jokaiseen vaunuun nousi useita suojeluskuntalaisia. Eräs Hakaniemeen kello 10 aamulla kaupungilta saapunut raitiovaunu pysäyttettiin raiteille kasatuilla esteillä. Suojeluskuntalaisten poistettua esteet vaunun ympärille kerääntynyt väkijoukko alkoi kivittää heitä, ja pian molemmat osapuolet avasivat tulen. Paikalle saapuneet ratsupoliisit onnistuivat rauhoittamaan tilanteen. Liikennöinti Sörnäisiin kulkevalla linjalla päätettiin lopettaa vapaaehtoisesti, mutta kun vaunuja oltiin viemässä Hakaniemen raitiovaunuhalliin, alkoi suojeluskuntalaisten kivittäminen ja laukaustenvaihto uudelleen. Ratsupoliisit yrittivät jälleen rauhoittaa tilanteen. Kun paikalle saapui keskustasta poliisimestarin valtuuttama kapteeni Carl Caloniuksen komentama 60 miehen suojeluskuntaosasto, ratsupoliisit vetäytyivät syrjään, koska eivät kyenneet enää hallitsemaan tilannetta.¹ Toisin kuin suojeluskuntalaiset, toimivat Hakaniemeen kerääntyneet punakaartilaiset järjestäytymättömästi ja ilman kunnollista johtoa tai kaartin tunnuksia. Heillä oli kuitenkin ylivoima. Suojeluskuntalaiset asettuivat ampumaketjuun raitiovaunuhallin eteen ja ammuskelu jatkui. Paikalle saapui punakaartin päämajasta Eläintarhan huvilalta kymmenen Viaporin kapinaa tukenutta venäläistä matruusia, jotka oli johdattanut paikalle punakaartiin kuulunut suomalainen pannuseppä Ursin ilmeisesti omasta aloitteestaan. Venäläiset alkoivat tulittaa suojeluskuntalaisia takaapäin hallituilla yhteislaukauksilla. Suojeluskuntalaisten päällikkö Calonius kaatui ja suojeluskuntalaiset pakenivat epäjärjestyksen vallassa, minkä jälkeen myös venäläiset poistuivat. Pääkahakassa oli siihen mennessä kuollut viisi suojeluskuntalaista ja yksi punakaartilainen. Osa suojeluskuntalaisista saattoi vahingossa ampua toisiaan sekasortoisen pakonsa yhteydessä. Hetkeä myöhemmin Hakaniemeen pyrki keskustasta vielä toinen, luutnantti Erik Åkermanin komentama 23 miehen vahvuinen suojeluskuntaosasto, joka joutui myös ankaraan tulitukseen. Myös Åkerman kaatui, jolloin hänenkin miehensä perääntyivät. Erään tiedon mukaan Åkerman olisi hetkeä ennen kuolemaansa ampunut harhalaukauksen erääseen poliisiin, joka kuoli seuraavana vuonna haavoihinsa.¹ Uudenmaan läänin kuvernööri Max Theodor Alfthan kutsui tilannetta rauhoittamaan poliisivoimien lisäksi myös venäläisiä kasakoita, jotka puolestaan ottivat yhteen paikalla olleen väkijoukon kanssa. Usean vuorokauden yhtämittaiseen palvelukseen turhautuneet kasakat ryhtyivät piiskaamaan myös ohikulkijoita. Mukana oli myös puoli komppaniaa venäläistä jalkaväkeä kahden konekiväärin kanssa. Sotilaat ja suomalaiset poliisit tyhjensivät punakaartin kanslian ja pidättivät sen henkilökunnan, mutta eivät osallistuneet varsinaiseen taisteluun. Aloitteen sotilaiden kutsumisesta oli tehnyt Helsingin poliisipäällikkö Carl Wilhelm Malm.¹ Hakaniemen rauhoittumisen jälkeen tapahtumien painopiste siirtyi Palokunnantalolle, jossa suojeluskuntalaiset olivat valmistelleet kostohyökkäystä Hakaniemeen. Palokunnantalolle kokoontui suuri väkijoukko ja vaati suojeluskuntalaisten riisumista aseista. Suojeluskuntalaiset ampuivat ilmaan pelottaakseen väkijoukkoa, mutta ilman tulosta. Lopulta suojeluskuntalaisten piti luopua aseistaan, jotka otettiin talteen poliisilaitokselle. Samalla ilmoitettiin kunnan varoin ylläpidettyjen suojeluskuntien lakkauttamisesta. Illalla suurlakkokomitea lopetti suurlakon. Seuraukset Mellakan poliisitutkinnassa oli yli 200 henkilöä, joista 20 asetettiin syytteeseen. 15 syytettyä vapautettiin todisteiden puutteen vuoksi, mutta viisi sai hovioikeudessa syytteen valtiopetoksesta. Lopulta syytetyistä tuomittiin vain yksi punakaartin komppanian päällikkö. Syytettyjen asianajajana toiminut entinen prokuraattori Valde Hirvikanta vaati myös suojeluskuntalaisten asettamista syytteeseen, mutta näin ei tehty, koska he olivat toimineet poliisimestarin alaisina ja siten virallisessa järjestystehtävässä.¹ Mellakassa kuolleiden punakaartilaisten hautajaiset muodostuivat poliittisiksi mielenosoitukseksi porvariston väkivaltaa vastaan. Hautajaissaattue oli suuri ja siihen osallistui suomalaisten rinnalla paljon venäläisiä vallankumouksellisia. Suojeluskuntalaisille järjestettiin valtion kustannuksella juhlalliset hautajaismenot, mikä oli protesti punakaartien väkivaltaa vastaan. Mellakassa kuolleet suojeluskaartilaiset on haudattu Hietaniemen hautausmaalle yhteishautaan. Muistomerkin suunnitteli arkkitehti Valter Jung. Hakaniemen mellakan seurauksena senaatti päätti lopettaa punakaartit. Punakaartien toiminta oli muodostunut ongelmalliseksi myös sosiaalidemokraateille ja elokuun puoluekokouksessa puolue julisti punakaartit hajonneeksi. Punakaartit päättivät toimintansa syksyllä 1906, mutta osin paikoin maanalaista toimintaa jatkettiin syksylle 1907. Tapausta pidetään ensimmäisenä suojeluskuntien ja punakaartien välisenä yhteenottona. Toisaalta suomalaisten punaisten osallistuminen Viaporin kapinan tukemiseen lakolla johti Suomen työväenliikkeen ja Venäjän vallankumouksellisten kietoutumisen aiempaa syvällisemmin toisiinsa sekä myös aiempaa selvempään vastakkainasetteluun oman maan porvariston kanssa, mitkä ovat Suomen työväenliikkeen syntykehityksen ja toisaalta Suomen itsenäistymisprosessin erityispiirteitä. Hakaniemen mellakan tiedetään johtaneen ruotsalaisen historioitsijan Olof Palmen radikalisoitumiseen kiihkeäksi sosialismin vastustajaksi ja kääntymiseen jopa yleisen äänioikeuden vastustajaksi. Myöhemmin Palme oli kokoamassa vapaaehtoisista koottua Ruotsalaista prikaatia, joka osallistui Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Hän itse kaatui Tampereen taistelussa huhtikuussa 1918.¹⁰ Uhrit Hakaniemen mellakan yhteydessä kuoli seitsemän suojeluskaartilaista ja kaksi punakaartilaista. Luutnantti Erik Åkermania lukuunottamatta kaikki suojeluskaartilaiset saivat surmansa Hakaniemen torilla, kuten myös punakaartilaisista Vilppu Kihlström. Åkerman ja toinen punakaartilainen Juho Jokinen kuolivat hetkeä myöhemmin Siltasaaressa käydyssä laukaustenvaihdossa. Haavoittuneiden suojeluskaartilaisten joukossa oli muun muassa vapaaherra Gustaf Cedercreutz. Välikohtauksen aikana punakaartilaiset ottivat myös kaksi vankia, joista toinen oli professori Gustaf Nyström.¹¹ Suojeluskaartilaiset - alikapteeni Carl Mathias Calonius (s. 1869) - uunimuurari Karl Alfred Kullberg (s. 1865) - työnjohtaja Emil Lehtonen (s. 1878) - arkkitehti Gustaf Adolf Lindberg (s. 1865) - työnjohtaja Karl Oskar Nordlin (s. 1879) - viilarioppilas Gustaf Alfred Törnqvist (s. 1888) - luutnantti Erik Torsten Åkerman (s. 1879) Punakaartilaiset - työmies Juho Jokinen - satamatyömies Vilppu Kihlström Lähteet [1] Osmo Jussila: Nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899–1914, s. 141–146. Historiallisia tutkimuksia 110. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1979. [2] Tietosanakirja-osakeyhtiön Tietosanakirja 1909–1922 Projekt Runeberg. Viitattu 18.2.2014. [3] 1906 Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka Helsinki 1812–2012. Viitattu 18.2.2014. [4] Sisällissodan tausta ja nimitykset Pala Suomen historiaa. Viitattu 18.2.2014. [5] Antti Hyvönen: "IV:3 Viaporin kapina ja Suomen työväenliike", Suomen vanhan työväenpuolueen historia, s. 107–112. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy, 1963. [6] Osmo Apunen: Rajamaasta tasavallaksi, teoksessa Itsenäisen Suomen historia 1, s. 133–137. Weilin+Göös, 1991. ISBN:951-35-5157-1. [7] Hakaniemen mellakka Suomenlinnan merilinnoituksen viralliset sivut. Viitattu 18.2.2014. [8] Helsingin kaupungin puutarhalautakunnan vuosikertomus 1908 s. 276. Helsingin kaupunki. Viitattu 14.10.2014. [9] Sisällissodan tausta ja nimitykset Pala Suomen historiaa. Viitattu 18.2.2014. [10] Christian Palme: Olof Palme (1884 -1918). Mannen som kunde ha blivit en svensk fascistledare 26.11.1995. Dagens Nyheter. Viitattu 10.3.2015. [11] Hagnäs kravallerna. Östra Finland, 3.10.1906, nro 228, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 22.5.2016. Heimoaate Heimoaate tarkoittaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostavaa aatetta, jota on kutsuttu myös panfennismiksi¹ . Heimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten. Heimoaatteella on aiemmin ollut näkyviä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Suomen taiteen kultakausi pohjautui vahvasti karelianismiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina heimoaate vaikutti heimosotiin ja Suur-Suomi-aatteeseen. Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomalaissukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Juminkeko-säätiö. Myös tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista. Lähteet - Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X. Viitteet [1] Kirkinen & Sihvo: s. ? Katso myös - Akateeminen Karjala-Seura - Heimosodat - Karelianismi - Pangermanismi - Panslavismi - Skandinavismi - Suur-Suomi-aate Helsingfors lyceum Helsingfors lyceum (suom. Helsingin lyseo) oli Helsingissä 1831–1891 toiminut ruotsinkielinen, Suomen ensimmäinen uudenaikainen yksityisoppikoulu.¹ Sen perustivat Lauantaiseuran vaikutuspiiriin kuuluneet kirkkoherra Axel Adolf Laurell, filosofian maisteri Johan Jakob Nervander, filosofian maisteri Johan Ludvig Runeberg, filosofian maisteri Nils Abraham Gyldén, filosofian maisteri Bengt Olof Lille ja filosofian maisteri Karl Henrik Ståhlberg.² Toiminta alkoi 1831, jolloin koulussa oli 12 oppilasta ja kuusi opettajaa. Avellanin koulun lopetettua toimintansa 1832 monet sen oppilaat siirtyivät Helsingfors lyceumiin. Koulu oli aluksi 6-luokkainen ja maan ainoa yliopistoon johtava oppilaitos. Koulun laajetessa 8-luokkaiseksi vuonna 1857 se joutui hankkimaan toimiluvan. Yliopistoon siirtyi oppilaita Helsingfors lyceumista ensimmäisen kerran vuonna 1835. Koulu lakkautettiin 1891 oppilasmäärän käytyä liian vähäiseksi. Koulu toimi eri tiloissa vuokralla ja sen oma kivitalo valmistui Kaisaniemeen Vuorikadulle 1874.² Rehtorit - Axel Adolf Laurell (1831–1840) - Karl Henrik Ståhlberg (1840–1841) - Germund Fredrik Aminoff (1841–1845) - Karl Backman (1845–1856) - Karl Gabriel Leinberg (1856–1868) - Emil Böök (1868–1891)² Lähteet [1] Saara Hakala: The Helsingfors Lyceum, 1831–1891. Reforming Secondary School in Finland. (pdf) Viitattu 28.2.2010. (englanniksi) [2] Jari Salminen: Helsingfors lyceum 1831–1891 Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. 10.8.2005. Helsinki: Yksityiskoulujen liitto. Viitattu 28.2.2010. (suomeksi) Helsingin junkkarikoulu Helsingin junkkarikoulu, varsinaisesti Helsingin jalkaväen junkkariopisto (ven. Гельсингфорское Юнкерское училище oli Helsingissä joulukuusta 1846 vuoteen 1879 toiminut sotilasopetuslaitos, jossa opetettiin tulevia vänrikkejä tehtäviinsä. ¹ Koulun tarkoituksena oli opettaa suomalaisille vapaaehtoisille sotatiedettä ja venäjää. Koulu ei kuitenkaan ollut vain suomalaisia varten, vaan muitakin oppilaita otettiin siten, että noin kaksi kolmasosaa oli nimiltään suomalais-ruotsalaisia. Maaliskuussa 1844 Suomen senaatti antoi perustamishankkeelle rahoitusta. ² Junkkarikoulu toimi aluksi vuokratiloissa. Oma talo saatiin vuonna 1850 salaneuvos Otto Wilhelm Klinckowströmin 1800-luvun alussa rakennuttamasta uusgoottilaista tyyliä edustaneeseesta palatsista Liisantorin varrelta. Valtio hankki palatsin Klinckowströmin kuoltua. Koulussa opetettiin venäläisessä jalkaväkidivisioonassa palveleville suomalaisille aliupseereille ja upseerikokelaille erilaisia sotilasaineita sekä venäjän kieltä. Sana junkkari tulee saksan kielen sanasta junker, ja tätä termiä käytettiin Venäjällä upseerikokelaasta. 1860-luvulla koulun pääsyvaatimuksia tiukennettiin ja vapaiksi jääneille paikoille otettiin Venäjältä tulleita oppilaita. Tästä oli suuri apu koulun taloudelle, vaikkakin venäläisten osuus pysyi pienenä.² Koulu lakkautettiin 1879, kun Suomen senaatti ei halunnut enää ylläpitää sitä. Entinen palatsirakennus purettiin 1880-luvun alussa, ja paikalle rakennettiin Uudenmaan tarkk'ampujapataljoonan kasarmit.³ Koko olemassaolonsa ajan helsingin junkkarikoulu oli merkittävä upseerien kouluttaja. Vuoteen 1871 mennessä sieltä valmistui kaikkiaan 381 upseeria, joista 160 oli suomalaisia. Vuodesta 1872 alkaen oppilaiden määrä kasvoi niin, että valmistuneita oli 80 upseeria vuodessa.² Lähteet [1] Kuvailusivu. Vakka. Narc.fi [2] J. E. O. Screen: Venäläiset sotaoppilaitokset Suomessa, s. 191–195, 199. teoksessa Venäläiset Suomessa 1809-1917, (toim. Pauli Kurkinen) Historiallinen Arkisto 83. Suomen Historiallinen Seura, 1985. ISBN 951-9254-57-9. [3] Junkkarikoulu muutti Klinckowströmin palatsiin. Kertomuksia Helsingin kortteleista Osa 21 Peura, Helsingin Sanomat 10.12.2005. Web Archive 13.11.2006. Katso myös - Torsten Forstén Kirjallisuutta - The Helsinki Yunker School 1846-79, J. E. O. Screen, Suomen historiallinen seura, 1987 ISBN: 9519254870 Helsingin kirkkomellakat 1917 Helsingin kirkkomellakoilla viitataan Venäjän vallankumouksen aikana touko-kesäkuussa 1917 Helsingin kirkoissa esiintyneisiin levottomuuksiin. Niiden aiheuttajina olivat kirjailija Arvid Järnefelt sekä asianajaja ja toimittaja Jean Boldt, jotka pitivät kirkoissa omia, ajoittain jopa mellakoinniksi muuttuneita puhetilaisuuksiaan. Levottomuudet huipentuivat kesäkuussa Boldtin johtamien anarkistien tekemään Nikolainkirkon eli nykyisen Helsingin tuomiokirkon valtaukseen. Järnefeltin kirkkopuheet Arvid Järnefelt oli Pietarissa vuonna 1861 syntynyt varatuomari ja kirjailija, joka opiskeluaikoinaan tunnettiin innokkaana fennomaanina. 1890-luvun alussa hän tutustui tolstoilaisuuteen ja oli vuodesta 1895 lähtien myös kirjeenvaihdossa Leo Tolstoin kanssa.¹ Tämän myötä hän siirtyi ajattelussaan kohti kristillistä anarkismia.² ³ Maaliskuussa 1917 alkaneen Venäjän vallankumouksen aiheuttama yhteiskunnallinen kuohunta levisi kevään aikana myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Toukokuun aikana Järnefelt piti pappien kiellosta huolimatta jumalanpalveluksien yhteydessä kolme puhetilaisuutta helsinkiläisissä kirkoissa. Hän ilmoitti niistä etukäteen muun muassa Helsingin Sanomissa ja Työmiehessä. Järnefelt käsitteli puheissaan muun muassa yhteiskunnallista tasa-arvoa ja pasifismia sekä esitteli omia uskonkäsityksiään. Hänen puheitaan kerrotaan olleen kuulemassa jopa monituhatpäinen kannattajajoukko. Ensimmäisen puheensa hän piti Nikolainkirkossa 6. toukokuuta ja seuraavan Johanneksenkirkossa 13. toukokuuta, jossa oli vähällä syntyä mellakka, kun Järnefeltiä ei aluksi haluttu päästää puhumaan. Hänen kannattajansa huusivat iskulauseita, kuten "Alas papit!" ja "Papit hirteen!", mutta välikohtaus laukesi lopulta Järnefeltin itse rauhoitettua tilanteen, jonka jälkeen hän pääsi pitämään oman puheensa. Viimeisen, 20. toukokuuta Kallion kirkossa järjestetyn puhetilaisuuden aikana Järnefeltin kannattajien kerrottiin joidenkin lehtitietojen mukaan käyttäneen väkivaltaa kirkon kanttoria Ilmari Krohnia kohtaan. Oulussa ilmestyvä vasemmistolainen Kansan Tahto puolestaan kirjoitti, että väkijoukko oli vain keskeyttänyt kanttori Krohnin säestyksen, kun papit olivat virsiä laulattamalla yrittäneet estää Järnefeltiä puhumasta. Kirkkoherra Julius Engström oli määrännyt veisattavaksi peräti 80 virttä. Kansan Tahdon mukaan seurauksena oli "yleinen hulina", mutta väkivaltaisuuksia ei lehti maininnut. Porvarillinen lehdistö kutsui Järnefeltin kannattajia muun muassa "huligaanijoukoiksi", jotka olivat häpäisseet kirkon. Erityisesti herätti kummastusta, miten tunnustettu suomalainen kirjailija saattoi olla mukana sellaisessa toiminnassa. Hänen epäiltiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Työväenlehdet sen sijaan suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin myönteisesti, niiden mukaan kirkot soveltuivat hyvin kansanvalistukseen. Muista kulttuurivaikuttajista esimerkiksi runoilija Eino Leino piti Järnefeltin esiintymisiä "suurina kulttuurihistoriallisina tapahtumina". Myös Jean Sibelius antoi hänelle tukensa, sanoen kirkon kuuluvan kaikille. Sibeliuksen puoliso Aino oli Arvid Järnefeltin sisar. Hänen toimintansa johti lopulta vankeustuomioon, joka päättyi valtionhoitaja Mannerheimin armahdukseen vuonna 1919. ⁹ Järnefeltin pitämät puheet julkaistiin vielä vuoden 1917 aikana teoksena Kirkkopuheet.¹⁰ Se sisältää myös hänen poliisille antamansa selvityksen toukokuun aikaisista tapahtumista. Nikolainkirkon valtaus Levottomuudet Helsingin kirkoissa jatkuivat Järnefeltin jälkeenkin, kun hänen tapaansa kristillisen vakaumuksen omanneen anarkistin Jean Boldtin kannattajat alkoivat pitämään päivittäin omia kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla. Jean Boldt oli kuopiolaissyntyinen asianajaja ja toimittaja, joka 1890-luvulla oli kiinnostunut teosofiasta ja myöhemmin tolstoilaisuudesta sekä sosialismista. Järnefeltiä huomattavasti radikaalimpi Boldt kannatti muun muassa eläinsuojelua ja kasvissyöntiä.¹¹ Nikolainkirkon portailla pitämissään puheissa Boldt hyökkäsi erityisesti suurpääomaa ja rikkaita kapitalisteja vastaan, mainiten nimeltä muun muassa asetehtailija Hugo Standertskjöldin, laivanvarustaja Lars Krogiuksen, toimitusjohtaja Jacob von Julinin sekä sahanomistaja James Salvesenin, joiden päitä hän vaati vadille.¹² Kesäkuun alussa Boldt yritti koota omaa punakaartia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Myös Väinö Linna mainitsee hänen hurmoshenkiset vallankumouspuheensa Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa. Boldtin lisäksi toinen kokousten johtohahmoista oli entinen pappi Juho Uoti.¹³ Kesäkuun 17. päivänä joukko Boldtin kannattajia jäi jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon ja alkoi pappien tai miliisin estelemättä ilmeisesti myös rikkomaan paikkoja. Valtauksen jälkeen Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi pitämään omaa puhettaan. Kirkko täyttyi illan aikana äärimmilleen, anarkistit pitivät omia palopuheitaan ja lauloivat työväenlauluja. Lopulta paikalle jäi yön tullessa noin 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta joukossa olleet sotilaat saivat kuitenkin estettyä tämän. Miliisi teki uuden iskun aamuyöllä ja onnistui tällä kertaa pidättämään Boldtin sekä tyhjentämään Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen. Boldtin vangitseminen aiheutti Senaatintorilla rajua mellakointia, kun hänen kannattajansa kivittivät poliisilaitoksen ikkunoita ja yrittivät vapauttaa Boldtin. Mellakoinnissa loukkaantui kolme miliisiä. Oikeudenkäynnissä Boldt luokiteltiin mielenvikaiseksi ja hänet suljettiin Niuvanniemen mielisairaalaan. Boldt vapautui vain hieman ennen kuolemaansa vuonna 1920.¹⁴ Kirjailija Juha Siltanen on kirjoittanut Nikolainkirkon tapahtumista näytelmän Vallankumous, joka saa ensi-iltansa KOM-teatterissa vuoden 2014 lokakuussa.¹⁵ Lähteet [1] Valpola, Veli (toim.): "Uusi Tietosanakirja 9", s. 287. Tietosanakirja Oy, Helsinki 1962. [2] Arvid Järnefelt ajattelijana 21.4.2010. Aikalainen. Viitattu 14.9.2014. [3] Ripatti, Mikko: "Mihin koulu opettaa? Arvid Järnefelt kasvatuksesta" 50 vuotta opettajankoulutusta Savonlinnassa, Viitattu 14.9.2014. [4] Isopahkala, Harri: "Keppihevonen vai tukikeppi? – Kirkko, papisto ja uskonto kriisivuosina 1917-1919 Oulun sanomalehdissä" s. 29–34. Pro gradu-tutkielma, Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta 2009. [5] ARVID JÄRNEFELT: KIRKKOPUHEET Teosofia.net. Viitattu 14.9.2014. [6] Arvid Järnefelt, Lohja Elias-kirjailijat. Viitattu 14.9.2014. [7] Tawaststjerna, Erik: "Sibelius", s. 286. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1997. ISBN 951-643-904-7. [8] Nyström, Samu: "Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918" s. 136-137. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 2013. [9] Arvioita, katsauksia: Arvid Järnefelt vieraantuneisuuden kriitikkona ja päiväkirjan kirjoittajana 5/2011. Hiidenkivi. Viitattu 14.9.2014. [10] Kirkkopuheet Suomen kansallisbibliografia Fennica. Viitattu 14.9.2014. [11] Lång, Markus: "Boldt, Jean (1865 - 1920)" Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Biografiakeskus. Viitattu 14.9.2014. [12] Kuisma, Markku: "Sodasta syntynyt: Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista 1914-1920" WSOY 2010. ISBN 978-951-0-36340-9. [13] Kerro tarina Tuomiokirkosta 7.12.2010. Kirkko & Kaupunki. Viitattu 14.9.2014. [14] Robert Boldt (1861-1923) Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät. Viitattu 14.9.2014. [15] Teatteria köyhien ja kurjien puolelta 7.5.2014. Tiedonantaja. Viitattu 14.9.2014. Hopeamarkka Hopeamarkka on nimitys markan kolikosta, joka sisältää hopeaa. Ensin se oli Suomen suuriruhtinaskunnan rahajärjestelmän perusta 1860–1877 ja myöhemmin ilmestyneet vuoden 1964–1968 markkoja alettiin nimittämään hopeamarkoiksi. Suomen suurruhtinaskunnan aika Aluksi markan arvo oli sidottu Venäjän ruplaan. Metallirahan puute, vaihtelevat valuuttakurssit hampurin markan ja ruplan välillä olivat ongelmia. Myös ulkomaisen luoton saannin vaikeudet sekä pankin perustamisvaikeudet olivat ongelmia. Vuonna 1859 Henrik Borgström vaati hopeakannalle paluuta ja suomalaiset kauppiaat lähettivät anomuskirjeitä senaatille. Hypoteekkiyhdistyksen perustavan kokouksen julkilausuma ja senaatti käsitteli asiaa 1.12.1859. Samassa kuussa senaatin finanssitoimituskunnan pällikkö Fabian Langenskiöld ehdotti hopeakantaan paluuta. Langenskiöld sai keisarilta suostumuksen Suomen omaan rahayksikköön 4.4.1860 sekä keisarilta ehdollisen suostumuksen paluusta hopeakantaan elokuussa 1862. Vielä Samana vuonna Langenskiöld otti Saksasta 16 milj. markan hopealainan. Langenskiöld suositteli seuraajakseen Snellmania.¹ Vuonna 1860, markka oli määritelty kiinteästi neljäsosaksi ruplaa. Markka sidottiin hopeakantaan vuonna 1865, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta. Aleksander Fadejev² suunnitteli ensimmäinen hopeamarkan vuonna 1861 ja se lyötiin Suomen Rahapajalla 15.10.1864.³ Hopeamarkka painoi 5,18g, halkaisijaltaan 24 mm ja sen metalliseos oli 86,8 % Ag, 13,2 % Cu.² Hopeisia markkoja lyötiin vuosina 1864-1867, 1870, 1872, 1874, 1890, 1892, 1893, 1907 ja 1915. Yhden hopeamarkan hopeamäärä määriteltiin ilmoittamalla, että yhdestä naulasta (n. 425 g) hopeaa voi lyödä 94,48 kappaletta yhden markan hopeakolikoita. Rahasarjan muut hopearahat olivat arvoltaan 2 markkaa, 50 penniä ja 25 penniä. Kahden markan kolikot olivat markkaa suurempia halkaisijaltaan ja painoltaan ja pennit vastaavasti pienempiä. Nämä hopearahat poistuivat käytöstä laillisena maksuvälineenä 1.1.1994.² Ensimmäinen maailmansota aiheutti käytännössä kultakannasta luopumisen. 1918 kolikotkaan eivät olleet enää hopeisia eivätkä kultaisia, koska inflaatio oli tehnyt markan nimellisarvosta niin vähäarvoisen, että vanhat jalometalliset kolikot olivat romumetalliarvoltaan arvokkaampia kuin rahalliselta nimellisarvoltaan. Itsenäisyyden aika Olof Eriksson ja Heikki Häiväoja suunnittelivat vuonna 1964 julkaistun markan. Sen ulkoasu oli kilpailun tulosta, jossa yhdistettiin näiden kahden osallistujan ehdotukset. Sen hopeapitoisuus oli 35%(metalliseos 35 % Ag, 57 % Cu, 8 % Zn), läpimitta 24 mm ja paino 6,4 g. Näitä hopeamarkoiksi kutsuttuja kolikoita lyötiin vuosina 1964–1968 sisältäen hopeaa, mutta tämän jälkeen niitä lyötiin myös ilman hopeaa, aina vuoteen 1993 asti seoksella 75 % Cu, 25 % Ni. ² Myöhemmin hopeiset markat tai eurot ovat olleet juhlarahoja tai sijoituskolikoita. Viitteet [1] Tarkka, Juha: Suomen markan syntyvaiheet ja J.V. Snellman - Esitelmä Suomen Pankin Rahamuseossa 16.5.2006 (Rahatoiveita Suomessa, Fabian Langenskiöld, sivut 5-6) Viitattu 6.2.2015. [2] Suomen pankki: Historiallisia suomalaisia seteleitä ja metallirahoja (1 markka, 1865 (tyyppi 1861), Suunnittelija: Aleksander Fadejev) Viitattu 6.2.2015. [3] Suomen rahapaja: Ensimmäinen markka ja numismatiikka - juhlarahan suunnittelukilpailu (pdf) (Ensimmäinen markka) Valtiovarainministeriö. 2014. Viitattu 6.2.2015. Juomalakko Juomalakko oli raittiusliikkeen toimintamuoto, jossa pidättäydyttiin alkoholin nauttimisesta ja tarjoamisesta sekä ajettiin samalla alkoholipoliittisia tavoitteita. Sitä käytettiin mielenosoituksena hallituksen toimia, kuten alkoholiverotusta, vastaan ja sen avulla haluttiin aikaansaada uudistuksia alkoholilainsäädäntöön. Juomalakkoja järjestettiin etenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa eri maissa. Huomattavia tapahtumia olivat esimerkiksi Belgian, Itävallan ja Saksan juomalakot. Belgiassa hallitus korotti 1903 alkoholiveroa saadakseen valtion tulot nopeasti lisääntymään. Maan työväki järjesti laajan juomalakon saaden alkoholin kulutuksen laskemaan noin yhdellä kolmanneksella. Vuonna 1908 Itävallan työväki järjesti olutlakon, joka herätti ulkomaillakin huomiota terveyteen ja käytöstapoihin vaikuttaneilla seurauksillaan. Vuonna 1909 alkoi Saksan järjestäytyneen työväen viinalakko, joka oli suunnattu alkoholiveron korotusta vastaan. Sekin sai alkoholin kulutuksen vähenemään kolmanneksella. Suomen juomalakot Ruotsin vuoden 1873 juomalakko sai kannatusta monessa Suomenkin kaupungissa, mutta sillä ei ollut suurtakaan vaikutusta Suomen alkoholinkulutukseen. Suomessa juomalakolla tarkoitetaan erityisesti vappuna 1898 alkanutta "suurta juomalakkoa". Sen panivat alulle saman vuoden maaliskuussa kotkalaiset sahatyömiehet Kalle Heikkilä ja Emil Andersson sekä Oulun piirilääkäri Konrad Relander, jonka ansiosta juomalakko laajeni koko maahan. Lähes 70 000 ihmistä kirjoitti nimensä lakkolistoihin sitoutuen olemaan vuoden ajan nauttimatta ja muille tarjoamasta alkoholia. Lakolla haluttiin vaikuttaa myös alkoholin valmistusta ja vapaata kauppaa vastaan. Ensimmäinen yleinen juomalakkolaisten kokous pidettiin Tampereella marraskuussa 1898. Kokous oli yksimielinen päämäärästään saada Suomeen kieltolaki. Paikalliset juomalakkotoimikunnat alkoivat kerätä nimikirjoituksia valtiopäiville annettavaa anomusta varten. Yli 160 000 suomalaisen allekirjoittama anomus jätettiin vuoden 1900 valtiopäiville. Anomuksessa säätyjä pyydettiin toimimaan kieltolain saamiseksi Suomeen. Muitakin yleisiä juomalakkolaisten kokouksia järjestettiin, mutta vähitellen aate hiipui muiden valtiollisten tapahtumien varjoon. Uudelleen juomalakkoa pyrittiin aikaansaamaan 1909, mutta silloin eduskunnan hyväksymä kieltolaki jätettiin vahvistamatta ja juomalakko ei laajentunut koko maahan. Lähteet - Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919. Katso myös - Tipaton tammikuu Kansankirjasto Kansankirjastot olivat lähinnä suomenkieliselle alemmalle kansanluokalle, rahvaalle, tarkoitettuja kirjastoja¹ . Kansankirjastotoiminta sai varsinaisesti alkunsa hieman ennen 1800-luvun puoliväliä, ja se oli osa Suomen autonomian ajan itsenäistymiseen johtavaa valtakunnallista kehitystä. Kansankirjastoaate levisi Suomeen Ruotsista, jossa useat seurakunnat olivat perustaneet kirjastoja sivistysmielessä halukkaille lukijoille. Suurin syy aatteen leviämiseen Suomessa oli kuitenkin yleisen kansallisen herätyksen vaikutus.² Toimeenpanevana voimana kansankirjastotoiminnassa olivat ylioppilaat ja sivistyneistö. Myöhemmin tärkeässä roolissa kirjastotoiminnan elvyttämisen kannalta oli Kansanvalistusseura. Kansankirjastotoiminta oli luonteeltaan rahvasta holhoavaa valistustyötä, jota ylempi kansanluokka sääteli.³ Kansankirjastojen tarjoamat kirjat valittiin tarkasti – tarkoituksena oli, että niiden tuli edistää lukijoiden henkistä kehitystä ja nostaa koko kansan sivistystasoa⁴ . Kirjastoja pidettiin sekä hyödyllisinä että tarpeellisina, koska kirjojen toivottiin ohjaavan rahvasta pois paheellisista vapaa-ajanviettotavoista sekä parantavan sivistyksen myötä rahvaan taloudellista ja moraalista tilaa. Kansansivistystyön piiriin kuuluvan kirjastotoiminnan ehdottomina edellytyksinä olivat kansankielisen kirjallisuuden synty ja monipuolistuminen, lukutaidon yleistyminen sekä kirjatietoon pohjautuvan sivistystason nousun merkityksen ymmärtäminen. Kansankirjastoaate ei missään nimessä ollut yksi yhtenäinen aate, jolla olisi ollut tietty päämäärä. Yhteisenä nimittäjänä koko kansankirjastoaatteen sisällä oli kuitenkin kansallisuusajattelu ja siitä nouseva kansanvalistustyö. 1800-luvun kansankirjastoaatetta leimasi myös vahvasti uskonnollinen filantropia, joka yhdisti suomalaisen yhteiskunnan kehittäjinä ja uudistajina herännäisyyden, kansallisuusliikkeen ja vapaamielisyyden. Kansankirjastojen aika päättyi 1900-luvun alussa, kun ne muutettiin vähitellen kaikille kansanluokille suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi amerikkalaisten ja anglosaksisten kirjastonäkemysten vaikutuksesta.¹ Historia Kansankirjastojen edeltäjät Kansankirjastoja edelsivät papiston kirkonkirjastot ja lukuseurojen kirjastot, joita alkoi esiintyä Suomessa 1700-luvun lopulla. Lisäksi oli yksityishenkilöiden pitämiä kirjastoja. Edellä mainittujen kirjastojen toiminta ei kuitenkaan juurikaan ulottunut suomenkieliseen rahvaaseen. Ensimmäinen kansankirjasto Ensimmäisenä oppimattomalle kansalle suunnattuna kansankirjastona pidetään vapaaherra Rabbe Gottlieb Wreden perustaman Anjalan Regina-koulun kirjastoa. Koulu perustettiin vuonna 1802 ja kirjasto luultavasti hieman sen jälkeen – ensimmäiset maininnat kirjaston lainausmaksuista löytyvät koulun tilikirjasta vuodelta 1808. Kirjaston käyttö ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kovin vilkasta ja Regina-koulun kirjastoa pidetäänkin merkittävänä lähinnä siksi, että se on ensimmäinen tunnettu kansankirjastoyritys. Regina-koulun kirjasto oli kuitenkin aikaansa edellä, koska kului kauan, ennen kuin se sai seuraajia.¹⁰ Ennen vuotta 1845 perustettiin Regina-koulun kirjaston lisäksi vain neljä muuta: Tampereen Lainakirjastoseura sekä Weckströmin (Pohjan pitäjä), Sadelinin (Hammarland) ja ilmeisesti Europaeuksen (Ylinen) kirjastot¹¹ . Kaarle Werkon 1879 kansankirjastoista keräämistä tiedoissa kerrotaan Regina-kirjastosta seuraavasti: "Kirjoja saapi lainata ja pitää maksutta vuoden ajan. Kirjastossa on enimmäkseen uskon-opillisia ja eräitä historiallisia, luonnontieteellisiä kirjoja ja vähän romaneja. Sääntöjä ei ole. Kirjaston raha-arvo arviolta on 350 m:kaa. Kirjastonhoitaja: kiertokouluttaja O. Rosvall, palkkiotta."¹² Kansankirjaston synty, leviäminen ja hetkellinen hiipuminen Useat kansansivistyksen asialla olleet henkilöt julkaisivat 1800-luvun alkupuolella kirjoituksia, joissa kannatettiin kansankirjastojen perustamista¹³ . Suomen kansankirjastoliikkeen isänä pidetään kuitenkin Juho Pynnistä, viipurilaista kauppapalvelijaa, joka kehotti kirjastojen perustamiseen lehtikirjoituksin 1840-luvun puolivälissä. Kirjoitukset, joita jälkipolvet ovat nimittäneet "Pynnisen herätyshuudoksi", saivat osakseen suurta mielenkiintoa suomenkielisissä lehdissä, toisin kuin muiden aiemmin samaa asiaa ajaneiden. Ilmeisesti kansallisen herätyksen vaikutuksesta kirjastoaate alkoi saada vastakaikua. Pynninen ryhtyi myös käytännön toimiin kirjaston perustamiseksi. Hän perusti Viipuriin vuonna 1846 kirjaston, joka oli melko pienestä kävijämäärästä huolimatta toiminnassa vuoteen 1861 asti, jolloin Viipuriin perustettiin yhteinen kaupunginkirjasto.¹⁴ Edellä mainittujen seikkojen ansiosta kansankirjastoja perustettiin alussa vilkkaimmin Viipurin läänissä. Vuoteen 1850 mennessä Suomessa perustettiin 19 pitäjänkirjastoa, joista kahdeksan Viipurin lääniin. 1850-luvulla uusia kansankirjastoja syntyi jo melko nopeasti, mutta todellisena kansankirjastojen perustamisen vuosikymmenenä voidaan pitää 1860-lukua, jolloin perustettiin 242 kansankirjastoa. Silloin saivat myös alkunsa useat Suomen kaupunginkirjastoista¹⁵ . Vuoteen 1875 mennessä kansankirjastoja oli perustettu yhteensä jo 436 kirjastoa.¹⁶ Kansankirjastoaatteen taustalla olleen kansallisuusaatteen keskeisenä teemana oli ajatus kansankielen suosimisesta ja kansankielisen kirjallisuuden levittämisestä. Kansankirjastojen merkitystä pidettiin tässä suhteessa oleellisena alusta asti, mutta suurena puutteena olivat kansankirjallisuuden vähäinen määrä ja laatu sekä kansalaisten lukuhaluttomuus. Lisäksi poliittiselta fennomanialta haluttiin viedä toiminnan mahdollisuudet ja siksi sensuurisäännöksiä käytettiin viemään suomenkielisiltä oikeus omankielisen kirjallisuuden levittämiseen. Myös nälkävuosi 1868 teki hallaa kansankirjastoille aiheuttaen henkistä väsymystä ja monien pitäjien lainakirjastojen joutumisen melkein unohduksiin¹⁷ . Näiden ongelmien takia monen kansankirjaston toiminta hiljeni ja kirjastoja lakkautettiin.¹⁸ Kansanvalistusseuran toiminta kansankirjastojen elvyttäjänä Alkuinnostuksen jälkeisessä kansankirjastojen toiminnan hiipumisessa tapahtui ratkaiseva käänne, kun vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura ryhtyi kansankirjastojen valtakunnalliseksi yhdyssiteeksi ja otti kansankirjastojen toiminnan hoitaakseen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä.¹⁹ Siitä huolimatta, että kansankirjastoliike pyrki erilleen muusta kansanvalistustyöstä, juuri Kansanvalistusseuran hoidossa kirjastoliike voimistui ja kasvoi niin, että sen myöhemmät kehitysvaiheet olivat mahdollisia²⁰ . Kansanvalistusseura alkoi jakaa kansankirjastoille säännöllistä avustusta vuonna 1896, mikä nosti kansankirjastotyön tasoa huomattavasti 1890-luvulla²¹ . Kansanvalistusseuran toimikunta ja vuodesta 1893 seuran kirjastovaliokunta toimivat kansankirjastotyön johdossa vuoteen 1910 saakka, jolloin Suomen Kirjastoseura syntyi. Senkin jälkeen Kansanvalistusseura oli johdon toiminnassa mukana Valtion Kirjastotoimiston perustamiseen asti vuonna 1922.¹ Järjestöjen kirjastot ja kunnankirjastot Rahvaan kansankirjastotyö eriytyi voimakkaasti 1890-luvulla erilaisten seurojen ja työväenyhdistysten kautta vastavetona sille, että kansankirjastotoiminnasta puuttui luottamus itse kohteeseen, rahvaaseen. Kansanvalistusseuran toiminta oli ollut suomenkielisen eliitin säätelemää ylhäältä alaspäin suuntautuvaa valistustyötä – kansankirjastoja perustaneet ylioppilaat ja sivistyneistö sekä Kansanvalistuseura pyrkivät holhoamaan kansankirjastotoimintaa, mikä rajoitti rahvaan osallistumismahdollisuuksia.³ 1890-luku oli kaikkein vilkkain kirjastojen perustamisen vuosikymmen, jolloin perustettiin eräiden laskelmien mukaan yli 700 kirjastoa. Kirjastojen lukumäärän äkillinen kasvu johtui nimenomaan eri järjestöjen toiminnan samanaikaisesta vilkastumisesta – nuorisoseuraliike, raittiusliike ja työväenliike levisivät ympäri maan ja jokainen niistä perusti myös omia kirjastojaan. Toimeenpanevana voimana järjestöissä olivat yleensä valistuneimmat kansalaiset, ensimmäisen polven sivistyneet ja kansaa lähimpänä olleet säätyläiset.²² Kirjastojen kehittäminen oli Suomessa pitkään yksityisten tahojen varassa. Kirjastotoimi jäi valtion taholta hyvin vähälle huomiolle. Kun valtio aloitti kirjastotoimen johtamisen vuonna 1921, jokaisessa kaupungissa oli jo oma kunnallinen kirjasto. Maaseudulla kunnallisen kirjastotoimen kehitys oli kuitenkin huomattavasti hitaampaa. Sitä mukaa kun kunnankirjastoja perustettiin, niihin liitettiin useimmat yhdistysten kirjastoista. Yhdistykset pitivät itsellään yleensä vain pienen käsikirjaston. Kirjastojen yhdistymisen takia kirjastojen lukumäärä pieneni samalla, kun kirjastojen sidos- ja lainaluvut kasvoivat.²³ Kansankirjaston seuraaja – yleinen kirjasto Kansankirjastot muutettiin vähitellen koko kansalle suunnatuiksi yleisiksi kirjastoiksi 1900-luvun alussa, kun amerikkalaiset ja anglosaksiset kirjastonäkemykset rantautuivat Suomeen. Yleisten kirjastojen myötä pyrittiin poistamaan kirjaston 1800-luvulla saama hyväntekeväisyyden ja köyhäinavun leima. Sen seurauksena myös kirjavalikoimia laajennettiin ja siirryttiin suljetusta hyllyjärjestelmästä avoimeen, jossa asiakkaat pääsivät itse käsiksi kirjoihin.¹ Kirjastojen käyttäjät ja hoitajat Kuten sanottu, kansankirjastot oli tarkoitettu alemmille kansanluokille. Kirjastojen perustajat ja johtokuntiin kuuluneet olivat yleensä pappeja, lukkareita ja opettajia sekä vuosisadan vaihteesta lähtien nimismiehiä, lääkäreitä ja talollisia, jotka eivät juuri käyttäneet kansankirjastoja. Kansankirjastojen käyttäjäkuntaan kuului mm. mäkitupalaisia, torppareita, tinaajia, kauppa-apulaisia, renkejä ja paikoin myös "herraskaisia" talollisia. Toisille lukeminen oli keino paeta todellisuutta, mutta toiset pyrkivät lukemisen ja sivistyksen avulla ylöspäin yhteiskunnan hierarkiassa. Monin paikoin kansankirjastojen käyttö oli vähäistä ja toiminta hiipui alkuinnostuksen jälkeen. Toisaalla tultiin yli kymmenenkin kilometrin päästä jalkaisin lainaamaan luettavaa. 1800-luvulta ei ole säilynyt minkäänlaisia tilastotietoja lainaajista ja tiedot perustuvat lähdeaineistojen hajamainintoihin.²⁴ Kirjastoja hoitivat niiden perustajat, useimmiten papit tai heidän rouvansa. Kansakoulujen perustamisen jälkeen kirjastonhoitajina toimivat yleensä opettajat. Alkuun kirjastonhoitajat eivät saaneet työstään palkkaa, vaan sitä pidettiin kutsumustyönä. Kaupungeissa, joiden kirjastot myös olivat enemmän auki, ryhdyttiin maksamaan palkkaa aiemmin kuin maaseudulla.²⁵ Kansankirjastojen rahoitus Kirjastojen rahoitus tuli sekalaisista lähteistä. Julkisista varoista annetut avustukset olivat aluksi vähäisiä ja yleensä tilapäisiä. 1800- luvun jälkipuoliskolla monet kunnat tukivat kirjastoja koira- tai viinaveroista saaduilla rahoilla tai lainajyvästön varoilla. Vuonna 1903 vain kymmenen prosenttia kunnista avusti kirjastojaan säännöllisesti.²⁶ Suurin osa kansankirjastoista perustettiin yksityisten lahjoitusten avulla. Joko kirjaston perustaja tai useammat säätyläiset yhdessä lahjoittivat kirjoja. Yliopistojen osakunnat perustivat kirjastoja lähettämällä kirjakokoelmia pitäjiin. Keräysten tai arpajaisten järjestäminen oli yleistä. Esimerkiksi Forssan tehtaan kirjaston perustamiseen vuonna 1866 lahjoitti rahaa 17 herrashenkilöä ja 330 työntekijää. Tehtaan kirjastolla oli myös vuosittainen käyttömaksu (neljä tai kaksi markkaa) ja tehdas lahjoitti vuosittain 60 markkaa kirjastolle. Jos kirjaston perustamisen jälkeen ei huolehdittu rahoituksesta ja kokoelman kartuttamisesta, hiipui kirjaston toiminta vuodessa tai kahdessa kun lainaajat olivat lukeneet kaikki kirjat. Parhaat tulokset saatiin, kun kirjasto oli perustettu talosta taloon kiertäneellä varojen keruulla, jolloin ihmiset tunsivat sen omakseen. Lainausmaksuista kertyi rahaa, mutta niin vähän, ettei se riittänyt kirjojen ostamiseen. Maksuista pyrittiin eroon ja köyhimmät oli yleensä vapautettu niistä. Myös seurakunnat rahoittivat kirjastoja erilaisilla seurakuntalaisilta kerättävillä maksuilla ja kinkereillä kerätyillä lahjoituksilla.²⁷ Kansankirjastojen tarjoama kirjallisuus Kansankirjastoaatteen mukaan kansankirjastojen tarjoamien kirjojen tuli edistää lukijoiden henkistä kehitystä ja koko kansan sivistystasoa. Vuonna 1906 perustettu kansankirjastokomitea katsoi, ettei kirjastoista pidä sulkea pois "arvokkaita puolueen tai lahkon käsityskannasta poikkeavia esityksiä", mutta "epäsiveellinen, rikoksiin kiihottava kirjallisuus ja myös muulla tavoin ala-arvoinen kirjallisuus" tuli poistaa kirjastoista.²⁸ Koska sosialistista kirjallisuutta pidettiin propagandana, sitä ei hankittu kansankirjastoihin. Tämä ratkaisu johti osaltaan työväenkirjastojen perustamiseen.²⁹ Sanomia Turusta -lehdessä ilmestyi vuonna 1856 tiettävästi ensimmäinen luettelo kansankirjastoille suositelluista kirjoista. Luettelon lyhentämiseksi siitä oli jätetty pois uskonnollinen kirjallisuus – se sisälsi 34 taloutta käsittelevää kirjaa, 23 historiallista, 8 lainopillista, 11 luonnontieteellistä ja 44 kaunokirjallista teosta. Luettelon oli ilmeisesti tehnyt lehden toimittaja lehtori Gustaf Erik Eurèn, joka julkaisi kansankirjasia, mm. Apinjat ja gorillat sekä Taitava ja toimellinen juuston tekiä.³⁰ Vuonna 1861 kirjanpainaja G. L. Söderström julkaisi luettelon kansankirjastokirjallisuudesta. Ajan hengestä kertoi se, että luettelon yli tuhannesta teoksesta lähes puolet oli hengellistä luettavaa, muun muassa Lutheria, Renqvistiä ja Ryleniä. Historiallisista ja maantieteellisistä teoksia olivat muun muassa Ahlqvistin matkamuistelmat ja Yrjö Koskisen Nuijasodan historia. Kaunokirjallisuudesta mainitaan Juteini, Lagervall, Oksanen ja Runeberg sekä Kantele, Kalevala, Kanteletar ja Suomen kansan satuja ja tarinoita. Ulkomaista kirjallisuutta edustivat mm. Setä Tuomon tupa, Kultala, Genoveva ja Andersenin sadut. Monissa kirjastoissa oli enimmäkseen uskonnollista kirjallisuutta. Postilloja, raamattuja, saarnakirjoja, virsikirjoja, yms. saattoi olla kymmeniä kappaleita.³¹ Kansanvalistusseuran otettua kirjastoasiat hoitoonsa 1874 se laati luettelon kansankirjastoille sopivista kirjoista. Luettelo oli hyvin suppea: Yrjö Koskisen Suomen historiat, Stefan Löfvingin päiväkirja, Suomen tilastollinen käsikirja, pari saarnakokoelmaa ja ainoana kaunokirjallisena teoksena Sandeaun Lokkiluoto. Vuonna 1883 julkaistiin sen vuoden kalenterissa laajempi 200 kirjan luettelo, jossa oli myös suositeltuja lehtiä: Kyläkirjasto ja sen kuvalehti, Walvoja, Suomen kuvalehti, Kirjallinen Kuukauslehti ja Pääskynen. Seuraavan luettelon laati tohtori Valfrid Vasenius yhdessä kansanvalistusseuran kirjastotoimikunnan kanssa. Kirjanen ilmestyi 1891 ja se jaettiin kaikkiin kirjastoihin ilmaiseksi, sillä se sisälsi myös ohjeita kirjaston hoitamisesta. Luettelossa oli 486 kirjaa, joista 167 oli kaunokirjallisia, muun muassa Juhani Ahon, Santeri Alkion, E. F. Jahnssonin, Kauppis-Heikin, Meriläisen, Päivärinnan, Reijosen ja Suomalaisen teoksia. Minna Canthilta luetteloon pääsivät ainoastaan teokset Murtovarkaus ja Roinilan talossa. Realismia vieroksunutta luetteloa arvosteltiin ja eri järjestöjen edustajista koostunut komitea laatikin uuden, vuonna 1893 ilmestyneen luettelon. Sen jälkeen kirjaluetteloita laati kirjastovaliokunta ja ne alkoivat ilmestyä säännöllisesti.³² Kansanvalistusseuran kirjastovaliokunta keskusteli perusteellisesti kirjavalinnoista. Kirjavalintoihin vaikutti myös vuodesta 1902 ilmestynyt Arvosteleva kirjaluettelo³³ . Esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja rauhaa käsiteltiin kahdessa eri kokouksessa ennen hyväksymistä. Luetteloista hylättiin muun muassa Järnefeltin Heräämiseni, Knut Hamsunin Viktoria, Larin-Kyöstin Kulkurin laulut ja Eino Leinon Sata ja yksi laulua, Tuonelan joutsen ja Hiihtäjän virsiä. Vuosina 1919–1929 pannaan joutuivat esimerkiksi Hurskas kurjuus, Putkinotko, Guy de Maupassantin Kaunis ystävä, Anatole Francen Paistinkääntäjän tarinoita, Haanpään Kenttä ja kasarmi, homoseksuaalisuutta käsitellyt Kuolema Venetsiassa sekä Stendhalin Punaista ja Mustaa. Luettelon ulkopuoliset kirjat päätyivät harvoin kansankirjastoihin, sillä Kansanvalistusseura välitti vain luetteloiden kirjoja ja kansankirjastoille kirja-avustuksena annettavat teokset valittiin niistä.³⁴ Lähteet - Kiviperä, Marja: Kansanvalistuseuran toiminta kansankirjastojen hyväksi Suomen kirjastonhoitajien liiton perustamiseen saakka. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 1969. - Karjalainen, Erkki ja Toiviainen, Timo: Suomen vapaan kansansivistystyön vaiheet. Espoo: Amer-yhtymä Oy Weilin+Göös, 1984. - Karjalainen, Marjaana: Kansankirjastojen kehitys Suomessa vuosina 1802–1906. Tampere: Kirjastopalvelu Oy, 1977. - Mäkinen, Ilkka: "Nödvändighet af LainaKirjasto": modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 1997. - Mäkinen, Ilkka (toim.): Kirjastojen vuosisata. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 1999. - Mäkinen, Ilkka (toim.): Suomen yleisten kirjastojen historia. Helsinki: BTJ Finland Oy, 2009. - Sulin, Hannu: Kansankirjastoliikkeen itsenäistyminen ja organisatorinen eriytyminen sekä yleisen kirjastotoimen hallinnollinen järjestäminen 1892–1928. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 1981. Viitteet [1] Karjalainen, 1977, s. 6 [2] Karjalainen, 1977, s. 3, 23, 25 [3] Sulin, 1981, sivu 20-21 [4] Mäkinen, 1999, sivu 45 [5] Karjalainen, 1977, s. 27-28 [6] Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49 [7] Sulin, 1981, sivu 18 [8] Karjalainen, 1977, s. 3 [9] Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 49 [10] Karjalainen, 1977, s. 23-24 [11] Mäkinen, 1997, sivu 257 [12] Mäkinen, 2009, sivu 88 [13] Kiviperä, 1969, sivu 2 [14] Karjalainen, 1977, s. 28, 30-32 [15] Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 50 [16] Karjalainen, 1977, s. 32-33 [17] Mäkinen, 1997, sivu 384 [18] Sulin, 1981, sivu 19 [19] Karjalainen, 1977, s. 34 [20] Sulin, 1981, sivu 13 [21] Sulin, 1981, sivu 30 [22] Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 33, 50 [23] Karjalainen & Toiviainen, 1984, sivu 51-52 [24] Karjalainen, 1977, s. 111-115 [25] Karjalainen, 1977, s. 103 [26] Karjalainen, s. 122-126 [27] Karjalainen, 1977, s. 115-119 [28] Mäkinen, 1999, sivu 45 [29] Mäkinen, 1999, sivu 87 [30] Karjalainen, 1977, s. 68 [31] Karjalaine, 1977, s. 70-71 [32] Karjalainen, 1977, s. 71-73 [33] Karjalainen, 1977, s. 71 [34] Karjalainen, 1977, s. 74-75 Aiheesta muualla - Ratasvuori Irma, 2000. "Kirjasto on kiireimmiten kuntaan laitettava": kirjastojen kehitys Keski-Suomessa 1860-luvulta 1920-luvulle. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto. URL: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2000850552 - Kansalaistoimijoiden kirjastot : Tapaustutkimus Pormestarinluodon ja Väinölän kirjatuvista, Kankaan Kamarikirjastosta ja Pispalan kirjastotalosta Riikka Säärelä, Oulun seudun ammattikorkeakoulu 2011. - - Lähdeaineistoa aiheesta Kansankirjastolaki Wikiaineistossa Laki oli voimassa 1929–1962. Kansanvalistusseura Kansanvalistusseura (lyhenne KVS) on Suomessa suomenkielisen väestön keskuudessa tehtävän kansansivistystyön edistämiseksi 1874 perustettu seura¹ , vuodesta 1934 alkaen säätiö Helsingissä. Päätehtävänä on kansantajuisen kirjallisuuden painattaminen ja levittäminen. Seuran vuoteen 1919 saakka harjoittaman yleisen kustannustoiminnan piirissä oli näkyvä asema historiaa, yhteiskuntaa ja kansallisia oloja käsittelevillä teoksilla, joilla erityisesti venäläistämiskaudella voimistettiin suomalaista kansallistuntoa. Kansanvalistusseuran Kalenteri Kansanvalistusseuran Kalenteri ilmestyi vuosina 1881-1957. Sen tavoitteena oli yhdistää jokapäiväiseen ajanviettoon asiantuntija-artikkeleita sekä runoja ja kertomuksia. Lukutaidon lisääntymisen myötä kalenterin levikki kasvoi, ja sen tehtävä tiedollisen sivistyksen ja käytännön elämää koskevien neuvojen antajana muodostui merkittäväksi.² Kirjastolaitos, kansan- ja työväenopistot Kansansivistystyön alkuvaiheessa seura toimi kirjastolaitoksen kehittämiseksi, kansanopistojen ja työväenopistojen perustamiseksi ja opintokerhotoiminnan käynnistämiseksi. 1960-luvulta alkaen seura on järjestänyt runsaasti kursseja ja seminaareja erikoisalanaan taiteet ja kielet. Kansanvalistusseura julkaisee Aikuiskasvatus-lehteä yhdessä Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran kanssa.³ KVSK-Opisto Vuonna 1920 perustettiin Kansanvalistusseuran Kirjeopisto eli KVSK-Opisto. Opiston kurssit jakautuvat ammatillisiin, pohjakoulutusta täydentäviin ja harrastekursseihin. Ohjelmaan kuuluu virallisiin pätevyystutkintoihin johtavia ja valmentavia ammattikursseja, peruskoulun ja lukion kursseja, kielikursseja ja yleissivistäviä vapaita opintoja. KVS:n Kirjeopisto toimi 2000-luvulla Kansanvalistusseuran Etäopiston nimellä. Sen toiminta loppui vuonna 2013. Oriveden Opisto Vuonna 1946 Kansanvalistusseura hankki omistukseensa alkuaan 1909 perustetun Oriveden Opiston, jossa syksystä kevääseen ulottuvan perusoppijakson lisäksi järjestetään eri pituisia taide-, kieli- ja harrastekursseja. Vuodesta 1953 Oriveden Opiston osana on toiminut Klemetti-opisto, joka on tullut tunnetuksi muun muassa kuoronjohtajakoulutuksestaan, nuorison musiikkileireistä ja kamarikuorostaan. 1. tammikuuta 2015 Oriveden Opisto liitettiin Ahlmanin ammattiopistoon, ja vastuu koulutustoiminnasta siirtyi Ahlmanin koulun Säätiölle. Lähteet [1] http://www.kansanvalistusseura.fi/fi/historia [2] http://www.kansanvalistusseura.fi/fi/historia/rahvaan-sivistamista [3] http://www.kansanvalistusseura.fi/fi/historia/omat-opistot-syntyvat Kieliasetus (1850) Kieliasetus (täsmälliseltä säädösnimekkeeltään Nådig Förordning till Censur-Öfver-styrelsen angående åtskilliga tillägg till författningarne om censuren i landet) oli 8. huhtikuuta 1850 annettu sensuuriasetus, jolla pyrittiin estämään Euroopan hullun vuoden 1848 aatteiden leviäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Asetuksella kiellettiin lähes kaikki suomenkielinen julkaisutoiminta. Kieliasetus kumottiin vuonna 1860. Taustaa Euroopan hullu vuosi alkoi helmikuussa 1848, kun vallankumouksellinen liikehdintä alkoi Pariisissa. Levottomuudet levisivät nopeasti muualle Eurooppaan. Liikehdintään liittyi liberalistisia vapausvaatimuksia ja kansallisia pyrkimyksiä. Levottomuudet kuitenkin loppuivat vuoden loppuun mennessä. Venäjän keisari Nikolai I torjui levottomuuksien leviämisen Venäjälle voimakkaasti. Venäläiset joukot osallistuivat Unkarin kapinan kukistamiseen sekä miehittivät Moldavian ja Valakian. Myös muita lievempiä keinoja käytettiin uusien aatteiden torjumiseksi.¹ Suomessa senaatti ryhtyi toimenpiteisiin aatteiden leviämisen torjumiseksi. Ruotsin vastaisen rajan valvontaa parannettiin, annettiin erilaisia matkustuskieltoja ja sensuuria tiukennettiin. Useiden ulkomaisten sanomalehtien tuonti kiellettiin kokonaan ja sanomalehtien tuonnille asetettiin muitakin rajoituksia. Kaikki ulkomailta peräisin oleva tuontikirjallisuus tarkastettiin ja erityisesti pyrittiin estämään ranskalaisten Victor Hugon, Eugène Suen ja Alexandre Dumas vanhemman yhteiskuntakriittisten romaanien kääntäminen. Ruotsin- ja vieraskielisiä lehtiä ja kirjallisuutta ei koettu uhkaavaksi, sillä vain säätyläiset lukivat niitä.¹ Vuoden 1850 sensuuriasetus Yksittäisistä vastatoimista merkittävin oli vuonna 1850 annettu kieliasetus. Muodollisesti tällä säädöksellä täydennettiin aikaisempaa sensuurilainsäädäntöä eli vuoden 1829 painoasetusta.² Uudella asetuksella kiellettiin muiden kuin uskonnollisten ja taloudellista valistusta sisältävien teosten julkaiseminen suomeksi. Asetus ei koskenut uusintapainoksia, joten esimerkiksi oppikirjoja, historiallisia kuvauksia ja kansanperinneaineistoa sai edelleen julkaista.¹ Asetuksella kiellettiin julkaisemasta valtiollisia uutisia, tietoja ulkomailla tehdyistä rikoksista sekä alkuperäisiä ja käännösromaaneja.³ Asetus koski vain suomenkielisiä painotuotteita. Ruotsinkielisiä painotuotteita sai Suomessa julkaista vapaasti.³ Asetuksen laati kenraalikuvernööri Aleksandr S. Menšikov maaliskuussa, keisari vahvisti sen 6. maaliskuuta 1850, ja se esiteltiin senaatin hyväksyttäväksi 8. huhtikuuta 1850. Vaikutukset Sensuuriasetus lamaannutti suomalaisen sanomalehdistön, ja esimerkiksi Suometar lopetti ilmestymisen vuonna 1850. Vaikutukset jäivät kuitenkin suhteellisen lyhytaikaisiksi, kun 1850-luvun alussa useat suomenkieliset sanomalehdet, myös Suometar, alkoivat ilmestyä uudelleen. Myös uusia lehtiä ryhdyttiin julkaisemaan.¹ Vuoden 1850 kieliasetusta täsmennettiin vuosina 1851–1853, lievennettiin 1854⁵ ja 1857, ja se kumottiin lopullisesti Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860 (AsK 4/1860). Kieliasetuksen lisäksi 1850-luvun alussa annettiin useita muita asetuksia, joilla pyrittiin turvaamaan uhattuna ollutta sääty-yhteiskunnan asemaa. Asetukset koskivat muun muassa vaivaishoitoa, irtolaisuutta, yliopistoja ja niiden opiskelijoita. Virallinen Suomi, virkamiehet, kirkko ja sanomalehdistö tukivat Nikolai I:n vuosien 1848–1852 toimia voimakkaasti. Yhdessä vastatoimet eristivät Suomen tehokkaasti muusta maailmasta, mutta eristys jäi lyhytaikaiseksi, sillä järjestelmä alkoi murtua vuonna 1853, kun Venäjä ja Turkki ajautuivat kansainväliseen konfliktiin, joka johti Krimin sotaan.¹ Luettelo kieliasetukseen liittyvistä säädöksistä Ennen vuotta 1860 säädökset julkaistiin Suomen suuriruhtinaskunnassa pääsääntöisesti vain ruotsiksi. Vuoden 1850 sensuuriasetukseenkin liittyvät säädökset ovat siksi useimmat ruotsinkielisiä. - Nådig Förordning till Censur-Öfver-styrelsen angående åtskilliga tillägg till författningarne om censuren i landet (8.4.1850) - Nådig Förordning till Censur-Öfver-styrelsen angående föreskrifter vid censuren och behandlingen af utländska till Finland införde böcker m. m. (10.11.1851) - General-Tull-Directionens circulaire om hvad vid censuren af utländske till Finland införda böcker är att iakttaga (12.12.1851) - General-Tull-Directionens circulaire, angående censur behandlingen af böcker, som från utrikes ort införas till de sjöstäder, hvarest särskild censor icke finnes (7.3.1852) - General-Tull-Directionens Circulaire, om tullklarering af böcker, som inkomma till städer i Finland, hvarest särskild censor icke finnes (5.3.1853) - Keisarin käskykirje suomalaisten kirjojen painattamisesta (12.10.1854)⁶ - Armollinen Julistus, koskeva muutosta Armollisessa Asetuksessa ²/₁₄ päivältä Lokakuuta 1829 sensuurista ja kirjakaupasta Suomessa (23.3.1857) - Armollinen Julistus niiden kirja-teosten sensuurista eli painolupaa varten tutkimisesta, jotka Suomen kielellä präntistä toimitetaan (AsK 27.2.1860/4) Lähteet Kirjallisuus - Nurmio, Yrjö: Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä: Vuoden 1850 kielisäännöksen syntyhistorian, voimassaolon ja kumoamisen selvittelyä. Helsinki: WSOY, 1947. - Suomen historian pikkujättiläinen, s. 400–403. WSOY, 1989. ISBN 951-0-14253-0. Viitteet [1] Suomen historian pikkujättiläinen. [2] Nurmio 1947, s. 13. [3] Olavi Junnila: "Autonomian rakentamisen ja kansallisen nousun aika", Suomen historia 5. Helsinki: Weilin + Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9. [4] Nurmio 1947, s. 231–236. [5] Nurmio 1947, s. 370–376. [6] Nurmio 1947, s. 370–376. Aiheesta muualla - Armollinen Julistus, koskeva muutosta Armollisessa Asetuksessa ²/₁₄ päivältä Lokakuuta 1829 sensuurista ja kirjakaupasta Suomessa (23.3.1857) - Armollinen Julistus niiden kirja-teosten sensuurista eli painolupaa varten tutkimisesta, jotka Suomen kielellä präntistä toimitetaan (4/1860) Kieliasetus (1902) Kieliasetus eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus suomen- ja ruotsinkielen käyttämisestä Suomenmaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa (AsK 18/1902) oli 19. kesäkuuta 1902 annettu säädös, joka määräsi tuomioistuinten ja viranomaisten toimituskieleksi sen kielen, jota kunnallistoimessa tuomioistuimen tai viranomaisen virka-alueella käytettiin.¹ Akseli Liston mukaan tämä asetus teki lopun aiemmin voimassa olleesta virallisesta käännösjärjestelmästä, johon oli liittynyt erinäisiä epäkohtia, mutta toisaalta eräisiin asioihin nähden, joita ei voitu pitää jotakuta yksityistä tai kuntaa erityisesti koskevina, asetus jätti viranomaisten mielivallalle tuntuvan sijan. Ylemmillä viranomaisilla oli tällaisissa tapauksissa valta valita, kumpaa kieltä niissä tahtoivat käyttää. Näihin asioihin kuului osa virallisen toiminnan tärkeimmistä asioista, kuten lainsäätämistä, valtion taloutta ynnä muuta sellaista koskevat asiat. Vuonna 1910 olivatkin asiakirjat sellaisissa asioissa pysyneet suureksi osaksi ruotsinkielisinä.¹ Katso myös - Kieliasetus (täsmennyssivu) Lähteet [1] A. Listo: Kielikysymys. Teoksessa Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 149–150. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910. Kielireskripti Kielireskripti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus Suomen kielen asettamisesta yhdenmoisiin oikeuksiin Ruotsin kielen kanssa kaikissa semmoisissa kohdissa, jotka wälittömästi koskevat maan nimen-omaan suomalaista wäestöä (AsK 26/1863) oli keisari Aleksanteri II:n antama säädös, joka kohensi suomen kielen asemaa Suomen suuriruhtinaskunnan valtionhallinnossa. Säädöksen mukaan suomenkielisiä asiakirjoja voitiin jättää virastoihin ja tuomioistuimiin välittömästi asetuksen voimaantulon jälkeen. Tämän lisäksi asetus velvoitti viranomaisia ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, jotta valtion elimet ja laitokset pystyisivät 20 vuoden kuluttua asetuksen voimaantulosta tuottamaan itse suomenkielisiä asiakirjoja. Kielireskripti säädettiin J. V. Snellmanin ehdotuksesta ja esittelystä 1. elokuuta 1863.¹ Akseli Listo kirjoittaa, että vaikka vuoden 1863 kieliasetus kaikessa pääasiassa edelleen säilytti ruotsinkielen virallisen valta-aseman Suomessa, alkoivat tämän parannuksen hyvät hedelmät pian tulla näkyviin. Suomen kieltä alettiin nimittäin käyttää erilaisissa asiakirjoissa, kuten kiinteistöjen kauppa- ja vuokrakirjoissa, perunkirjoitus- ja jakokirjoissa, velkasitoumuksissa ynnä muissa, jotka siihen asti olivat tuomioistuimille ja virastoille kelvatakseen olleet ruotsiksi kirjoitettavat. Osaltaan tämä vaikutti kirjoitustaidon leviämiseen suomalaisen kansan keskuudessa.² Edeltäviä säädöksiä Vuoden 1850 säädös Pääartikkeli: Kieliasetus (1850) Vuonna 1850 annettiin niin sanottu kieli- eli sensuuriasetus,³ joka kielsi suomen kielen käyttämisen kirjallisessa toimessa, paitsi uskonnollisten ja taloudellisten aiheiden käsittelyssä.² Vuoden 1851 säädös Vuonna 1851 annettu julistus⁴ määräsi, että suomalaisseudulle virkamiehiksi pyrkivien tuli vuoden 1856 alusta osoittaa osaavansa suullisesti käyttää suomen kieltä. Vuoden 1858 säädös Kielireskriptiä edelsi vuonna 1858 annettu julistus,⁶ jonka mukaan kirkonkokous- ja pitäjänkokouspöytäkirjat niissä maaseutuseurakunnissa, joissa suomen kieltä jumalanpalveluksissa jo käytettiin, oli kirjoitettava suomeksi.² Lähteet [1] Olavi Junnila: "Autonomian rakentaminen ja kansallisen nousun aika", Suomen historia 5, s. 151. Helsinki: Weilin + Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9. [2] A. Listo: Kielikysymys. Teoksessa Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 149. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910. [3] Nådig Förordning till Censur-Öfver-styrelsen angående åtskilliga tillägg till författningarne om censuren i landet (8.4.1850). [4] Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus Palvelusmiehiltä vaadittavasta Suomen kielen taidosta, ja Suomalaisten Translaattorien ottamisesta maalle (1.12.1851). [5] Facta: 10-osainen tietosanakirja. 3. painos. Osa 4 (Ism–Liv). Helsinki: WSOY ja Tietosanakirja, 1974. ISBN 951-0-01484-2. [6] Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus kirkon- ja pitäjänkokous-protokollain kirjoittamisesta Suomen kielellä (14.7.1858). Katso myös - Kielimanifesti vuodelta 1900 - Kieliasetus vuodelta 1902 Kittilän kapina 1917 Kittilän kapina tapahtui Kittilässä marraskuun 1917 suurlakon jälkimainingeissa 24. marraskuuta 1917. Kapinan yhteydessä ammuttiin Lapin kihlakunnan kruununvouti Axel Sandström (1867–1917). Tapahtumien kulku Hitaan tiedonkulun vuoksi suurlakko pääsi Kittilässä alkamaan vasta 20. marraskuuta. Suurlakon päätyttyä järjestettiin Kittilän työväentalolla lauantai-iltana 24. marraskuuta Kittilän kunnallisjärjestön koollekutsuma kansalaiskokous joka päätti muun muassa erottaa Kittilän poliisin, nimismies Aarne Auliksen ja kruununvouti Sandströmin. Kruununvouti Sandström oli mukana Kittilän kunnallispolitiikassa ja hän oli jyrkillä ja kärkevillä mielipiteillään joutunut usein vastakkain paikallisten työväenliikkeen edustajien kanssa. Kokous valitsi lähetystön jonka tehtävänä oli viedä tieto erottamisesta Sandströmille. Kun lähetystö saattoväkineen tuli kruununvoudin virkatalolle myöhään samana iltana ja esitti tälle vaatimuksen erota virastaan sekä luovuttaa virka-arkisto kruununvouti käski väkijoukkoa hajaantumaan ja ampui sitten eri lähteistä riippuen joko asuntonsa eteisen kattoon tai sitten väkijoukkoa kohti. Tällöin väkijoukossa ollut Väinö (Verneri) Vettanen ampui toverinsa Kalle Lehtisen yllytyksestä kohti kruununvoutia joka sai kuolettavan osuman laukauksista. Vettanen oli entisen kirkkoväärti Mikko Vettasen poika jonka kerrotaan saaneen kruununvoudilta aikanaan korvapuustin ja Lehtinen oli puolestaan kruununvouti Sandströmin erottama entinen poliisi. Samassa yhteydessä kapinalliset valtasivat Kittilän lennätin- ja puhelinlaitoksen. He lähettivät sähkeen SDP:n Lapin piirijärjestön sihteerille pyytäen lähettämään Kittilään aseita mutta vastauksessaan piirisihteeri kehotti kittiläläisiä rauhallisuuteen. Myöhemmin tehdyn nimismiehen kertomuksen mukaan kapinalliset olisivat myös lähettäneet Oulun läänin maaherralle sähkeen jossa ilmoitettiin kruununvoudin kuolleen "kansaa vastaan nostamassaan kapinassa". Kapinalliset lopettivat lennätintoimiston valtauksen jo seuraavana maanantaina ja lupasivat nimismies Aulikselle viran takaisin jos tämä alkaisi esiintyä kansan miehenä ja luopuisi Sandströmin tapon selvittelystä. Vettanen ja Lehtinen pidätettiin mutta työväestö esti heidän siirtämisensä Kittilästä Oulun vankilaan. Myöhemmin syytetyt pääsivät pakenemaan ja siirtyivät itärajan yli Venäjän puolelle. Sandströmin surma jakoi siihen saakka yhtenäisinä toimineen Kittilän työväestön maltillisiin ja jyrkän linjan kannattajiin. Aseellista toimintaa Kittilässä ei kuitenkaan enää jatkettu.¹ ² Lähteet [1] Vesa Uusisalmen kotisivut : Kittilän kapina [2] Ulla Aatsinki : Tukkiliikkeestä kommunismiin : Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, Tampere University Press 2008, Kittilän kapinasta s. 162-165 Kornilovin kapina Kornilovin kapina oli Venäjällä syyskuussa 1917 tehty sotilasvallankaappausyritys, joka oli osa Venäjän vallankumousta. Armeijan ylipäällikkönä toimineen kenraali Lavr Kornilovin tarkoituksena oli syöstä vallasta Aleksandr Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen hallitus ja asettaa maahan sotilasdiktatuuri. Kapinayritys päättyi ilman taisteluja, kun johdostaan eristetyn armeijan joukot antautuivat Pietarin ulkopuolella bolševikien agitoinnin ansiosta. Tapahtuman aiheuttamat levottomuudet näkyivät kuitenkin erilaisina väkivaltaisuuksina myös muun muassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Taustaa Helmikuun vallankumouksessa syrjäytetyn keisari Nikolai II:n jälkeen valta oli Venäjällä siirtynyt Aleksandr Kerenskin johtamalle väliaikaiselle hallitukselle. Bolševikit olivat yrittäneet kaataa sen jo kuukautta aikaisemmin niin sanottujen Heinäkuun päivien aikana. Tämän jälkeen syntyneen kapinaliikkeen taustalla oli oikeistomielisten upseerien tyytymättömyys Venäjän sotamenestykseen ensimmäisessä maailmansodassa, josta taas bolševikit halusivat maan kokonaan irti, sekä maan syöksyminen lähes täydelliseen sisäiseen ja ulkopoliittiseen kaaokseen. He pelkäsivät myös bolševikien uutta vallankaappausyritystä.¹ ² Kapinayritys Vallankaappauksen sotilaalliset valmistelut alkoivat 20. elokuuta, kun ylipäällikkö Kornilov antoi käskyn siirtää joukkoja muun muassa Suomen suuriruhtinaskunnasta ja Ukrainasta lähemmäksi Pietaria. Syyskuun 1. päivänä hallituksen sotaministerille esitettiin suunnitelma kaupungin puolustuksesta vastaavan erillisen armeijan muodostamisesta. Toteutuessaan se olisi merkinnyt alueen sotilaallisen ja poliittisen vaikutusvallan keskittymistä ylipäällikkö Korniloville. Kaksi päivää myöhemmin hän vaati Pietarin alueen alistamista operatiivisesti ylipäällikön käskyvaltaan. Väliaikainen hallitus ilmoitti 6. syyskuuta hyväksyvänsä Kornilovin vaatimukset, mikä käytännössä tarkoitti sotilasdiktatuurin syntymistä Venäjälle. Tarkoituksena oli samalla aloittaa Pietarin miehitys, riisua varuskunnat aseista sekä hajottaa bolševikien neuvostot. Erillisen Pietarin armeijan nimellä muodostetun uuden armeijan ylipäälliköksi Kornilov nimitti kenraali Aleksander Krymovin.³ Krymov antoi 7. syyskuuta ensimmäisen päiväkäskynsä, jossa hän julisti Pietarin kaupungin ja kuvernementin, Kronstadtin linnoituksen, Vironmaan kuvernementin sekä Suomen suuriruhtinaskunnan piiritystilaan. Tämä tarkoitti, että aseiden hallussapito oli laitonta, lisäksi kokousten ja lakkojen järjestäminen oli ampumisen uhalla kielletty. Alueille tuli myös voimaan sensuuri ja ulkonaliikkumiskielto sekä mahdollisuus perustaa kenttäoikeuksia. Samana päivänä Kornilov esitti yliprokuraattori Vladimir Lvoville uudet vaatimuksensa, joiden mukaan Pietari oli julistettava sotatilaan, sotilaallinen ja poliittinen valta keskitettävä armeijan ylipäällikölle ja kaikkien ministerien Kerenskiä lukuun ottamatta erottava. Kornilov määräsi myös uusia joukkojensiirtoja kohti Pietaria.³ Syyskuun 8. päivänä Kerenski keskusteli tilanteesta Kornilovin kanssa sähkösanomien välityksellä, jonka jälkeen hän vangitutti yliprokuraattori Lvovin ja vaati hallitukselta rajoittamattomia valtuuksia kapinallisia vastaan toimimiseen. Valtuudet saatuaan Kerenski erotti vuorokautta myöhemmin Kornilovin armeijan ylipäällikön tehtävistä. Kriisi kuitenkin syveni seuraavana päivänä, kun rintamien ja armeijoiden komentajat ilmoittivat tukevansa Kornilovia.³ Tämän jälkeen Kerenski pyysi tukea bolševikien ja muiden vasemmistolaisten muodostamalta Petrogradin neuvostolta. Nämä saivat oman punakaartinsa vahvistukseksi apujoukkoja Kronstadtin linnoituksesta, josta Pietariin purjehti 11. syyskuuta noin 3 000 neuvostolle uskollista matruusia. Kenraali Krymovin joukkojen pyrkiessä kohti kaupungin keskustaa, punakaartien rautatietyöläiset puolestaan pysäyttivät sotilaskuljetusjunia ja paikalla olleet agitaattorit saivat joukkojen keskuudessa aikaan kieltäytymisiä ja karkaamisia. Myös tietoliikenneyhteydet katkaistiin, joten yksiköt eivät enää olleet komentajiensa hallinnassa. Asevoimien uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin 12. syyskuuta Kerenski, jonka jälkeen kapinajohtajat pidätettiin ja kenraali Krymov ampui itsensä. Jo aiemmin vangitun Kornilovin antaman selityksen mukaan hänen tarkoituksenaan oli vain avata uusi rintama Pietariin saksalaisten mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi, kuten esikunnassa oli jo keväällä suunniteltu.³ Kapinallisten kukistamisen jälkeen väliaikaisen hallituksen ja neuvostojen välit alkoivat jälleen viilenemään. Hallitus päätti kuitenkin eräänlaisena hyvän tahdon eleenä vapauttaa kaksi vangittuna ollutta neuvostojen jäsentä, bolševikki Pavlo Dybenkon ja anarkisti Anatoli Zeleznjakovin, jotka molemmat suuntasivat Helsinkiin Suomen vallankumouskomitean johtajan Ivar Smilgan tueksi. Kuukautta myöhemmin käynnistyi bolševikkien aloittama lokakuun vallankumous. Lokakuun vallankumouksen aattona "kornilovilaisuus" oli eri puolten propagandassa se, jolla vastapuoli pyrittiin leimaamaan pettureiksi. Tapahtumat Suomessa Kornilovin kapinan aiheuttuma levottomuus heijastui myös eri puolille Suomea ja johti useisiin väkivaltaisuuksiin, joista suurimmat koettiin Viipurissa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä ei ollut Kornilovin tukijoita, mutta Helsingin neuvosto perusti yhdessä Itämeren laivastoa valvoneen Tsentrobaltin kanssa Suomen vallankumouskomitean. Se järjesti upseereille julkisen kuulustelun ja vaati kirjallista sitoumusta, etteivät he aio osallistua Kornilovin "vastavallankumouksellisena" pidettyyn toimintaan.³ Komitea lähetti Helsingistä Pietariin kolme hävittäjää ja yhteensä 1 600 merisotilasta⁴ sekä yritti lähettää vielä jalkaväkirykmentin ja kaksi tykkipatteria Viipurista. Vallankumouskomitean komisaarin saavuttua Viipuriin 11. syyskuuta, kieltäytyi kaupungissa olleen 42. erillisen armeijakunnan Kornilovia tukenut päällikkö kenraali V. A. Oranovski kuitenkaan tunnustamasta minkäänlaista "kansankomissaaria". Tämän jälkeen komissaari Sasov kutsui koolle Viipurin neuvoston, joka päätti vangita Oranovskin sekä viisi muuta upseeria. Heidät kuljetettiin Hotelli Belvederessa sijainneesta esikunnasta Vanhan raatihuoneen torin laidalle Viipurin päävartion arestitiloihin, jonka edustalla upseerit myöhemmin saman iltapäivän aikana ammuttiin ja ruumiit heitettiin viereiseen Linnasalmeen. Yhteensä kaupungissa surmattiin päivän aikana ilmeisesti jopa 20 korkea-arvoista upseeria. Tapaukset tunnetaan niin sanottuina Viipurin upseerisurmina.³ Helsingin ja Viipurin lisäksi vallankumouskomiteoita perustettiin sotilasvallankaappauksen vastavoimaksi ainakin Turussa ja Tampereella. Viimeksi mainitussa vangittiin yli 20 upseeria ja myös Turussa sekä Kotkassa nähtiin vangitsemisia, joiden kohteeksi joutuivat yleensä asemapaikkakuntiensa komendantit tai paikkakunnalle sijoitettujen yksikköjen päälliköt.³ Helsingin Eteläsatamassa ammuttiin 13. syyskuuta taistelulaiva Petropavlovskin luutnantti ja kolme aliluutnattia, lisäksi Turun keskustassa Linnakadulla ammuttiin Itämeren laivaston Turun lentoaseman päällikkö. Satakunnassa tapahtui kaksi upseerisurmaa, jotka tehtiin Tyrvään pappilassa ja Kokemäellä.³ Suomen lisäksi levottomuuksia oli myös Tallinnassa. Tietokirjailija Robert Brantbergin mukaan C. G. E. Mannerheim tuki Kornilovin kapinahanketta. Koska Kornilovin kapina heikensi Venäjän väliaikaista hallitusta, se antoi 12. syyskuuta kirjeitse "Kornilovin manifestina" tunnetun määräyksen, jolla joukko Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeneita asioita siirrettiin toistaiseksi Venäjän hallitukselta Suomen senaatin päätösvaltaan. Tämä käskykirje itse asiassa antoi senaatille pääosiltaan ne valtaoikeudet, joihin toteutumattomalla Lex Tulenheimolla oli pyritty. Väliaikaiseksi tarkoitettua määräystä sovellettiin siihen saakka, kunnes Suomen uusi hallitusmuoto saatiin säädettyä 1919. Lähteet [1] 1917: Kornilov Affair Seventeen Moments in Soviet History. Viitattu 1.12.2014. [2] The Kornilov Affair Alpha History. Viitattu 1.12.2014. [3] Eerola, Jari: "Viipurin upseerisurmat elokuussa 1917 osana Venäjän poliittista kehitystä" Helsingin yliopisto. Viitattu 1.12.2014. [4] Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 63–64. Books on Demand 2010. ISBN 978-952-49838-3-9. [5] Robert Brantberg: Mannerheim – Valkoinen kenraali 1914–1918 (tiivistelmä) Brantberg.fi. Viitattu 1.12.2014. [6] Osmo Jussila: Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917, s. 100 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–1999 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). WSOY, Helsinki 1999. Kuhmon Vieksin varhainen pulakapina Kuhmon Vieksin varhainen pulakapina oli yhteenotto, joka tapahtui Kuhmossa Vieksiin kylässä keväällä 1869 virkavallan ja paikallisten asukkaiden välillä. Koko Kainuussa oli varsin huonot satovuodet 1867 - 1868 ja väki oli nälänhädässä. Kajaanin kihlakunnassa kuoli kolmena vuonna yhteensä yli 4 900 henkeä, mikä on moninkertainen määrä tavanomaiseen verrattuna. Pieni osa maakunnan väestä ryhtyi jopa merirosvoukseen saadakseen hieman elantoa. Kuhmon virkaa tekevä nimismies lähti suorittamaan verovelkojen vuoksi pakkohuutokauppaa muutamaan Vieksin taloon. Kylän epätoivoinen väki oli kokoontumut pirttiin, ja kun nimismies levitti asiakirjansa, heitti joku kyläläisistä sangon vettä papereille ja toinen kasvoille. Sen jälkeen kyläläiset yrittivät litistää herran pöydän ja seinän väliin, mutta tämä pääsi poliiseineen pakoon uhaten tuoda Oulusta sotaväen avukseen. Kyläläiset olivat sillä välin tervanneet karhuntaljan nimismiehen reessä. Isäntää sakotettiin myöhemmin, mutta pakkohuutokauppa jäi suorittamatta. Lähteet - Aiheesta Hakasuon kyläyhdistyksen sivuilla - Heikkinen, Reijo – Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kajaani 1986. ISBN 951-99779-2-9 Lahden sotilassairaala Lahden sotilassairaala perustettiin vuonna 1914 kehotuksesta ensimmäisen maailmansodan haavoittuneita venäläisiä sotilaita varten. Aloitteen sairaalan perustamisesta teki Hollolan kunnan aloitteesta Hollolan kihlakunnan ja Jämsän kihlakunnan kunnat. Sairaalaan liittyviä asioita käsiteltiin kuntien yhteisissä kuntakokouksissa. Suomen Senaatti päätti Lahden sotilassairaalan lakkauttamisesta 1. syyskuuta 1916 alkaen. Sotilassairaalan toimipisteitä olivat Lahden kunnallissairaala ja kansanopisto.¹ Lähteet [1] Arno Forsius. Lahden kunnallisen sairaankuljetuksen historiaa. Viitattu 13.7.2014. Lauantaiseura Lauantaiseura (ruotsiksi: Lördagssällskapet) oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen.¹ Topelius kuvaa "Päiväkirjoissaan", kuinka Lauantaiseuran iltojen aikana pääsi tutustumaan "Runebergin tyyneen huumoriin, Snellmanin säälimättömään logiikkaan, Nervanderin purevaan ivaan ja Nordströmin kompapuheisiin, jotka olivat teräviä kuin silmäneulat." Pikku Jättiläinen ilmoittaa seuran perustajiksi kuusi nuorukaista, jotka olivat J. L. Runeberg, J. J. Nervander, A. A. Laurell ja tämän veli G. Laurell, Bengt Olof Lille, ja J. J. Nordström¹ . Seuran johtohahmona toimi aluksi Johan Jakob Nervander ja myöhemmin Johan Ludvig Runeberg. Lauantaiseuran loppuaikoina Johan Vilhelm Snellman oli piirin johtava, keskustelun kulkuun ratkaisevasti vaikuttava henkilö. Runebergistä tuli kuitenkin vähitellen seuran kantava voima ja hänen muuttonsa Porvooseen vuonna 1837 aiheutti seuran säännöllisen toiminnan loppumisen¹ . Lauantaiseuran edeltäjiä olivat 1800-luvun alussa kokoontunut Aura-seura ja 1700-luvun loppupuoliskolla Suomen kulttuurielämään vaikuttanut Aurora-seura. Lauantaiseuran toiminta Lauantaiseuran merkitys suomenkielisen sivistyksen ja kulttuurin kehittymiselle oli merkittävä. Sen vaikutuksesta syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja ensimmäinen uudenaikainen yksityisoppikoulu Helsingfors lyceum (suom. Helsingin lyseo) vuonna 1831 sekä seura alkoi julkaista omaa lehteä Helsingfors Morgonbladia. Lauantaiseuran epävirallisena äänenkannattajana voidaan pitää Runebergin vuonna 1832 perustamaa sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia, sillä useat seuran jäsenet avustivat sitä. Lehti oli kirjallis-filosofinen ja elitistinen ja se keräsi ympärilleen noin 400-päisen lukijakunnan. Lauantaiseuran jäseniä - J. A. Ahlstubbe - K. Backman - Matthias Alexander Castrén - G. Geitlin - Fredrik Cygnaeus - F. A. Ehrström - F. Langensköld - Axel Adolf Laurell (teologi) - G. F. Laurell - Bengt Olof Lille - M. J. Lindfors - Elias Lönnrot - Johan Jakob Nervander - Johan Jakob Nordström - N. H. Pinello - Gabriel Rein - Carolina Runeberg - Fredrika Runeberg - Johan Ludvig Runeberg - K. H. Ståhlberg - R. S. Sjöman - Johan Vilhelm Snellman - J. M. af Tengström - F. Tengström - Zacharias (Sakari) Topelius Lähteet - Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, Suomenmaa, Historiamme kuuluisia yhdistyksiä, s. 555, 8. painos, WSOY 1958 - Havu, Ilmari: Lauantaiseura ja sen miehet. Otava, 1945. - Tommila, Päiviö & Reitala, Aimo & Kallio, Veikko (toim.): Suomen kulttuurihistoria, osa II, s. 42-62. Kansallisten juurien löytäminen. WSOY, 1983. - Tommila, Päiviö: Suomen sanomalehdistön historia, osa I, s. 77-265. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809-1859. Kuopio: Kustannuskiila, 1988. Viitteet [1] Pikku Jättiläinen, s. 555 Laukon torpparihäädöt 1907 Laukon torpparilakko ja sitä seuranneet torpparihäädöt tapahtuivat vuosina 1906–1907 Laukon kartanon mailla Vesilahdessa ja Tottijärvellä. Laukon torpparien häädöt saivat aikanaan paljon julkisuutta, koska ne tapahtuivat vuoden 1907 eduskuntavaalien aattona. Häädöillä oli myös vaikutusta myöhempään maanvuokrausta koskevaan lainsäädäntöön.lähde? Laukon torpat 1900-luvun alussa 1900-luvun alussa Laukon ja Tottijärven kartanot omisti vapaaherra, paroni Herman Standertskjöld-Nordenstam, joka oli perinyt tilan isältään Carl August Standertskjöldiltä 1885. Laukon ja Tottijärven kartanoihin kuului noin 150 torppaa, joista suurin osa sijaitsi Tottijärven puolella. Torppien viljelypinta-alat vaihtelivat 1–35 hehtaarin väliltä. Keskimäärin yhdessä torpassa oli viljeltyä maata 8,5 hehtaaria. Isoimmat torpat saattoivat pitää renkiä, jonka tehtävänä oli torpalle määrättyjen päivätöiden tekeminen kartanossa. Suurimmalla osalla Laukon torpista oli vain suulliset vuokrasopimukset. Tyypillinen torpan vuosivuokra saattoi olla seuraavanlainen (esimerkkinä Laukon kartanon Murron torppa): - 5 hehtolitraa ruista - 38 markkaa rahaa - 20 kananmunaa - 5 litraa puolukoita - 30 heinäseivästä - 194 hevospäivää (mies ja hevonen työssä kartanossa) Suurimman osan torpan vuokrasta muodostivatkin päivätyöt eli taksvärkki. Päivätyöt olivat joko miestyöpäiviä tai hevostyöpäiviä. Lisäksi eräillä torpilla oli sopimuksissaan käskettäessä tehtäviä naistyöpäiviä sekä lisätyöpäiviä, joista jälkimmäisistä maksettiin palkka. Torpparien oli myös pidettävä kunnossa kartanon maantieosuuksiin kuuluneita maanteitä, ja heidän oli tietenkin myös suoritettava asunnoistaan menevät kruunun-, kunnan- ja kirkollisverot. Torppareiden kokemat epäkohdat Koska vuokrasopimukset eli kontrahtit olivat valtaosin suullisia, oli niihin kartanon puolelta jälkeenpäin lisätty päivätöitä, postinkuljetuspäiviä ja "laasopäiviä" (kartanon puiston lakaisua). Päivätyöt olivatkin raskain osa vuokrasta. Tätä rasitusta lisäsi se, että useimmat torpat olivat melko kaukana Laukon kartanosta, jonne päivätyöt täytyi mennä suorittamaan. Aikaisemmin nämä päivätyöt oli tehty lähempänä olleessa Tottijärven kartanossa. Urakka- eli tinkitöissä käytettiin myös vain kartanon omien hevosten tekemiä työsuorituksia mittapuuna myös torppareilta vaadittaville työsuorituksille. Kartanon hevoset olivat kuitenkin paremmin ruokittuja ja hoidettuja kuin torpparien omat hevoset. Kartanoon tuleville päivätyöläisille ja heidän hevosilleen oli varattu majapaikaksi taksvärkkipirtti ja hevostalli. Laukon kartanossa nämä molemmat olivat kuitenkin heikkokuntoisia, eikä niitä siivottu kartanon puolesta. Taksvärkkipirtti oli päivälläkin hämärä, sillä siinä oli vain yksi 9-ruutuinen ikkuna, jonka alimmat ruudut oli peitetty laudoilla. Pirtin makuulaverit, joilla pitkän matkan takaa tulleet joutuivat yöpymään, olivat piintyneet mustiksi liasta ja vanhuuttaan. Samoin lavereilla olevat makuuoljet olivat pehkuuntuneet. Pirtin lattiaa ei myöskään oltu pesty vuosikausiin. Torppareilla oli jatkuva häädön uhka, koska vuokrasopimukset olivat juoksevia, toisin sanoen sopimus voitiin irtisanoa milloin vain. Tämä lisäsi elämän epävarmuutta ja esti tekemästä mitään pitkän ajan suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Häätö saattoi tapahtua hyvinkin pienten asioiden vuoksi. Vuonna 1902 häädettiin kaksi Laukon torpparia siksi, että heidän lehmänsä olivat kerran päässeet rikkinäisestä aidasta kartanon metsään. Eräs toinen torppari häädettiin samana vuonna taas sen vuoksi, että häneltä oli sairauden takia jäänyt 20 päivätyötä tekemättä. Kartanon metsien käyttö aiheutti myös kitkaa. Aiemmin Laukon metsiä oli myyty hyvin runsaasti, ja sen jälkeen oli jouduttu tekemään laajoja metsänistutustöitä. Nämä metsänistutukset rajoittivat torppareiden mahdollisuuksia käyttää kartanon metsiä laiduntamiseen. Myös hirsien saanti kartanon metsistä rakennusten korjaamista varten oli tiukasti säännelty. Jokainen hirsi täytyi anoa erikseen, ja se täytyi käyttää heti sille tarkoitetussa kohteessa, sillä "paroni ei voinut katsella hirsiläjiä". Paroni Herman Standertskiöld-Nordenstamin autoritäärinen ja etäinen persoona vaikutti myös hänen suhteisiinsa alustalaisiinsa. Torppareilla ja muilla alustalaisilla piti esimerkiksi aina olla lakki kädessä heidän kulkiessaan kartanon verannan ohi riippumatta siitä, oliko paikalla isäntäväkeä vai ei. Paroni ei myöskään puhunut suomea, joten kaikki keskustelut hänen ja alusväen välillä tapahtuivat tulkin välityksellä. Vuonna 1907 suomalaisen puolueen edustaja, senaattori Kairamo, luonnehti Laukon omistajaa seuraavasti: "Itsepäinen, mahtipontinen, vieraskielinen, epäkansallinen, turhanpäiväisesti ylvästelevä ja ylimielinen aatelisherra, joka ei ole, eikä tahdo, eikä voikaan olla minkäänlaisessa persoonallisessa suhteessa alustalaistensa kanssa, sanalla sanoen senmallinen paroni, joita niin viljalti tunnetaan Itämerenmaakunnista ja jotka siellä ovat tulleet surullisen kuuluisiksi." Myös Laukon pehtooriin August Vilhelm Vikströmiin oltiin tyytymättömiä, häntä kuvattiin pikkumaiseksi ja ärhenteleväksi. Laukon torpparilakko Vuoden 1905 suurlakon jälkeinen poliittinen kuohunta saavutti myös Laukon torpparialueet. Tammikuussa 1906 pidettiin Siurossa torpparikokous, johon osallistui myös Laukon torppareita. Tämän seurauksena keväällä 1906 perustettiin Tottijärvellä sekä torppareiden että palvelijoiden ammattiosastot. Huhtikuussa Tampereella järjestetyn yleisen torpparikokouksen jälkeen, johon Laukon torppareiden edustajina ottivat osaa Nestori Telkkä ja Kaarle Yli-Lammi, Tottijärvelle saapui entinen koneenkäyttäjä, Pirkkalasta kotoisin ollut Ville Leskinen, johtamaan toimintaa yhdessä palvelijain ammattiosaston esimieheksi valitun torppari Nestori Telkän kanssa. 6. toukokuuta 1906 pidettiin Telkän torpassa torppareiden ja palvelijoiden yhteinen kokous, jossa esitettiin seuraava vaatimuslista lähetättäväksi Laukon paronille: - 10-tuntinen työpäivä kesällä ja 7-tuntinen talvella; työt aloitettava kello 6 aamulla ja lopetettava kello 18 illalla; ruokatunnit klo 8–9 ja 13–14; - kartanon ja torpparien hevosten kilpailuttaminen ja tinkityöt lopetettava; - ihmisellinen kohtelu työnantajien taholta, tyoväellä oikeus erottaa epäinhimillisesti käyttytyvät työnjohtajat; - taksvärkkipirtti kunnostettava, eri huoneet peseytymistä ja vaatteiden kuivausta varten; nämä tilat siivottava kartanon puolesta joka päivä; - jokaiselle taksvärkkipirttiin majoittuvalle hankittava rautasänky vuodevaatteineen; - torpparien hevosille varattu talli saatava kuntoon, samoin erillinen suojapaikka työkaluille. Tämä vaatimuskirjelmä lähetettiin paronille ja siihen odotettiin vastausta 12. toukokuuta mennessä. Kun vastausta ei määräaikaan mennessä tullut päättivät torpparit 13. toukokuuta ryhtyä lakkoon vaatimustensa ajamiseksi läpi. Asia alistettiin kuitenkin ensin torppareiden keskustoimikunnalle Helsinkiin, mutta sieltä 17. toukokuuta tulleessa vastauksessa kehotettiin välttämään lakon aloittamista viimeiseen saakka. Kun alustalaiset pitivät 20. toukokuuta taas kokousta, tuli sinne tieto, että Nestori Telkkä oli kutsuttu paronin puheille. Koko kokousväki, noin 150 henkeä, päätti lähteä Telkän mukaan kartanoon. Kun kartanon pihalle saapuneet alustalaiset kohtasivat paronin, ilmoitti Ville Leskinen torppareiden edustajana, että lakko alkaa, jos esitettyihin vaatimuksiin ei suostuta. Paroni puolestaan vastasi tulkin välityksellä, että hän kyllä keskustelisi yksityisesti niiden alustalaisten kanssa, joilla oli hänelle asiaa, mutta ei joukkojen eikä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Paroni syytti torppareita myös kotirauhan rikkomisesta. Vastauksena tähän kuului väkijoukosta alas-huutoja, ja tilanne päättyi hälinöintin väkijoukon poistuessa kartanon pihalta. Lakko alkoi 21. toukokuuta. Siinä oli alussa mukana 115 Laukon ja Tottijärven kartanoiden torpparia, ja vain 4 torpparia jäi sen ulkopuolelle. Lakon johtajina toimivat torpparit Telkkä, Yli-Pihnala, Siuvo ja Joenperä. Lakkolaiset asettivat aluksi lakkovahdit kartanon päivätyöläispirttiin, mutta 23. toukokuuta Hämeenlinnasta saapunut maaherran lähettämä poliisikomennuskunta karkotti vahdit. Samassa yhteydessä annettiin lakkolaisille paronin haasteet käräjille. Paroni ei suostunut keskustelemaan torppareiden keskustoimikunnan lähettämän edustajan J. Märisen kanssa, vaan sanoi neuvottelevansa vain työhön palanneiden alustalaisten kanssa. 19. heinäkuuta 1906 pidetyillä välikäräjillä torppareita edusti varatuomari Eino Nyyssölä Lahdesta. Kihlakunnanoikeus tuomitsi lakon johtajat vankeuteen ja kaikki lakossa olevat torpparit häädettäviksi. Hovioikeus vahvisti myöhemmin tuomiot. Nyyssölä yritti vielä neuvotella paronin kanssa, mutta tämä ei suostunut antamaan anteeksi sitä, että hänelle oli 20. toukokuuta huudettu "ale, ale". Torppareiden häädöt tapahtuvat Oikeuden päätöksen saatua lainvoiman ei paroni kuitenkaan heti kiirehtinyt häätöjen toimeenpanoa odottaen lakkolaisten taipuvan. 35 torpparia palasikin tässä vaiheessa työhön. Syksyllä 1906 jätettiin ensimmäiset häätötuomiot viranomaisille toimeenpantaviksi, ja ensimmäiset väkivaltaiset häädöt tapahtuivat Yli-Lammin ja Stenvikin torpissa marraskuussa 1906. Ensimmäiset joukkohäädöt tehtiin 14.–19. tammikuuta 1907 joulun pyhien ja vuoden vaihteen aiheuttaman viivästyksen jälkeen. Näinä päivinä häädettiin 19 torpparia. Kruununvoudin ja paikallisten poliisien apuna häädöissä oli Hämeenlinnasta lähetetty poliisikomennuskunta ja Helsingistä tullut ratsupoliisiosasto. Erityisesti jälkimmäisten toiminta aiheutti yleistä pahennusta. Häätöjen yhteydessä talojen uunit ja ikkunat rikottiin, jotta häädetyt eivät olisi voineet palata niihin asumaan. Lähestyvien vuoden 1907 eduskuntavaalien vuoksi häätöjä oli seuraamassa myös lehtien toimittajia ja ne saivat paljon julkisuutta tiedotusvälineissä. Huhti- ja toukokuussa 1907 häädettiin 71 torpparia, 5 lampuotia ja 2 mäkitupalaista. Mukana olivat myös ne torpat, joissa häätö oli tehty ensimmäisen kerran jo tammikuussa. Häätöjen seurauksena kaikkiaan noin 500 ihmistä menetti asuntonsa. Paroni antoi Yli-Pihnalan ja Peränojan torpat vanhuksien ja kaikkein avuttomimpien tilapäisiksi asuinpaikoiksi. Vesilahden ja Tottijärven kunnat esittivät senaatille, että valtio ostaisi Laukon kartanon ja jakaisi ja myisi sen maat kaikille halukkaille ostajille kuoletuslainoja vastaan. Tähän ei senaatti kuitenkaan suostunut, koska pelättiin sitä tulkittavan lakkolaisten voitoksi. Samoin se olisi ollut ennakkotapaus muille vastaaville häädöille. Senaatti yritti kyllä välittää asiassa, mutta paroni kieltäytyi yhteistyöstä. Häädettyjen hyväksi järjestettiin rahankeräyksiä Suomessa ja myös amerikansuomalaisten keskuudessa. Suurin ongelma häädetyillä oli uusien asuntojen saanti. Useat häädetyt asuivat kesäajan 1907 metsissä tai entisten kotiensa naapureissa ladoissa ja riihissä. Syksyllä heille tarjottiin valtion puolesta asuntoja Tuusulan ja Urjalan reservikasarmeissa, joihin osa muuttikin. Suurin osa häädetyistä jäi kuitenkin edelleen kotipaikkakunnalleen tai muutti naapurikuntaan Nokialle työn perään. Jälkiseuraukset Entisten torppareiden ja heidän tilalleen tyhjiin torppiin tulleiden välit pysyivät katkerina, jopa niin että Tottijärvelle perustettiin aikanaan oma suojeluskuntakin. Tämä oli ainutlaatuista entisillä torpparialueilla. Sisällissodan aikana punaiset hävittivät Laukon paronin kodin maan tasalle. Laukon häädöillä oli vaikutus myöhempään lainsäädäntöön, ensin vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen, jossa muun muassa määrättiin lyhimmäksi vuokrasopimuksen kestoajaksi 50 vuotta ja sitten myöhempiin vuoden 1918 torpparivapautuslakiin ja vuoden 1922 Lex Kallioon (laki maan hankinnasta asutustarkoituksiin). Lokakuussa 1918 julkaistun torpparivapautuslain eli lain vuokra-alueiden lunastuksesta tultua voimaan ilmoittivat kaikki Laukon ja Tottijärven kartanoiden torpparit haluavansa käyttää sitä hyväkseen, ja suurimman osan kanssa paroni Herman Standertskiöld-Nordenstam tekikin kaupat. Kaikkiaan Tottijärvelle syntyi 108 uutta tilaa, ja Laukon kartanosta erotettiin 10 tilaa. Kun kävi ilmi, että Laukon isäntä olisi halukas myymään koko kartanonsa, perustivat vesilahtelaiset ja tottijärveläiset Osakeyhtiö Laukon vuonna 1921. Yhtiön osakkailla olisi ollut erioikeus kartanon maiden ostoon niiden jaon tapahtuessa. Herman Standertskiöld-Nordenstam myi kartanon kuitenkin 1923 pojilleen Rolf ja Gustav Standertskjöld-Nordenstamille. Kartanon maita myytiin tämän jälkeen halukkaille ottamatta huomioon asutuslainsäädännön määräyksiä, ja monet ostajat tekivät sitoumuksia, joita eivät sitten pystyneetkään täyttämään ilman apua. Vuonna 1925 näille vaikeuksiin joutuneille asutustilallisille järjestyi Vesilahden ja Tottijärven kuntien takaama 22 vuodessa takaisinmaksettava valtionlaina. Lopullisesti Laukon kartano siirtyi pois Standertskiöld-Nordenstam-suvulta, kun se myytiin 1929 tamperelaiselle kauppaneuvos Rafael Haarlalle. Lähteet - Kirsti Arajärvi: Vesilahden historia, 1950, s. 613-623. - Minna Valkama: Vesilahden torppariajan historiaa Lex Tulenheimo Lex Tulenheimo oli Tokoin senaatin keväällä 1917 eduskunnalle antama lakiesitys, jonka tarkoituksena oli helmikuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa siirtää huomattava osa entisestä Suomen suuriruhtinaan vallasta Suomen senaatille. Esitys nimettiin senaatin oikeustoimituskunnan päällikkönä toimineen Antti Tulenheimon mukaan. Lakiesitys perustui yhteisymmärrykseen Suomen senaatin ja Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Esityksen valiokuntakäsittelyn aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta kuitenkin muokkasi siitä huomattavasti radikaalimman version eli niin sanotun valtalain, jonka mukaan ylin valtiovalta olisikin siirtynyt eduskunnalle. Lex Tulenheimo olisi jättänyt Venäjän hallitukselle oikeuden hajottaa valtiopäivät ja määrätä uudet vaalit sekä normaalin valtiopäivien koollekutsumisen ja päättämisen. Venäjän hallitukselle olisivat jääneet myös "Venäjän etua" koskevat kysymykset. Suomen kenraalikuvernöörin tuli antaa lausunto siitä, mitkä Suomen senaatin käsiteltäväksi tulevista asioista olisivat koskeneet Venäjän etuja.¹ Sen sijaan valtalaissa Suomen eduskunnalle olisi siirretty sellaisiakin valtaoikeuksia, jotka Lex Tulenheimo jätti Venäjän hallitukselle, kuten valtiopäivien koollekutsuminen. Venäjän väliaikaisen hallituksen vastustuksen vuoksi valtalaki ei koskaan tullut voimaan, vaikka se hyväksyttiinkin Suomen eduskunnassa kesällä 1917. Sen sijaan Lex Tulenheimon sisältö pääosin tosiasiallisesti toteutui heikentyneen Venäjän väliaikaisen hallituksen 12. syyskuuta antaman niin sanotun Kornilovin manifestin kautta.² Lähteet [1] Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 97. WSOY, Helsinki 2006. [2] Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 98. Luettelo keisarillisista vierailuista Suomessa Luettelo keisarillisista vierailuista Suomessa. Venäjän keisarit Venäjän keisarit kävivät autonomian aikana Suomessa ainakin 81 kertaa. Matkoista 47 oli lomia, joilla viivyttiin yleensä kaksi viikkoa kerrallaan.¹ Pietari Suuri - 1710 – Johti Viipurin valtausta suuren Pohjan sodan aikana - 1719 – Ankkuroitui Ledsundiin Lemlantiin Ahvenanmaalla, johti Ruotsiin tehtyjä hyökkäyksiä² Katariina II - 1772 – Imatra, Viipuri³ - 1783 – Hamina, Viipuri, tapasi Ruotsin Kustaa III:n Haminassa⁴ Aleksanteri I - 1803 – ⁵ Punkaharju⁶ - 1809 – Maaliskuu, Porvoon valtiopäivien avajaiset, heinäkuu, valtiopäivien päättäjäiset⁷ - 1812 – Turku, tapasi Ruotsin kruunuprinssin Kaarle Juhanan. - 1819 – Laatokan itäpuoli, Salmi, Sortavala, Joensuu, Kuopio, Kajaani, Oulu, Pohjanlahden rannikko (Kokkola)⁹ , Turku, Tampere, Kangasala, Helsinki, Viipuri, Pietari¹⁰ ¹¹ ¹² ¹³ ¹⁴ Nikolai I - 1830 – Helsinki¹⁵ - 1833 – Keisaripariskunta Nikolai I ja Aleksandra Fjodorovnan saapuvat Helsinkiin höyrylaiva Ischoralla 29. toukokuuta. Tapauksen muistoksi paikalle pystytettiin Keisarinnankivi. - 1851 - Turku¹⁶ - 1854 – Helsinki¹⁷ Aleksanteri II Aleksanteri II vieraili kruununperillisenä Helsingissä vuosina 1842 ja 1851.¹⁸ - 1856 – Tampere¹¹ - 1863 – Helsinki, 16. syyskuuta,¹⁸ Träskändan kartano, Hämeenlinna 30.7.¹⁹ ²⁰ - 1876 – Helsinki⁷ ²¹ Aleksanteri III Kruununperillinen Alexander vieraili Helsingissä kesäkuussa 1857, saapuen höyryfregeetti Rurikilla.²² - 1882 – Helsinki, vuoden 1882 säätyvaltiopäivien avajaiset 24 tammikuuta 1882²³ - 1885 – Viipuri, Lappeenranta,³ ²⁴ Helsinki - 1891 – Lappeenranta³ Lomamatkat Aleksanteri III purjehti säännöllisesti Suomen vesillä keisarillisella huvipurrella. Hän lomaili Suomessa 21 kertaa ja vietti saaristossa 213 lomapäivää.¹ Saattue ankkuroitui usein Turun saaristoon. Vakituinen satamapaikka oli Högsåran Kejsarhamn, jossa Aleksanteri III vieraili yhteensä 14 kertaa.¹ Vuonna 1884 keisari vieraili Riilahden meritaistelun tapahtumapaikalla ja läheisessä Aminoffien Riilahden kartanossa. Vuosien 1888 ja 1894 välillä keisaripari vietti kesiä Langinkosken kalastusmajassa. Nikolai II Nikolai II purjehti isänsä tavoin usein Suomen vesillä. Keisariksi tultuaan hän vietti vain yhden päivän Langinkosken keisarillisessa kalamajassa - 1914 – Virolahdella ensimmäisen maailmansodan puhjetessa⁷ - 1915 – Helsinki, 10. maaliskuuta.²⁵ ²⁶ Saksan keisari - Saksan keisari Vilhelm II 25. heinäkuuta-26. heinäkuuta 1905 Koivisto, Virolahti. Vilhelm II ja Venäjän tsaari Nikolai II solmivat Koiviston sopimuksen puolustusliitosta. Sopimusta ei ikinä ratifioitu.²⁷ Japanin keisari - Japanin keisari Akihito ja keisarinna Michiko, 26.–28. toukokuuta 2000²⁸ + kruununprinssi Akihito ja prinsessa Michiko 12. kesäkuuta – 16. kesäkuuta 1985. Helsinki, Heinävesi, Järvenpää, Savonlinna, Punkaharju²⁹ + prinssi Hitachi 20. syyskuuta-23. syyskuuta 1995 Helsinki, Levi, Kittilä³⁰ Iranin šaahi - Iranin šaahi Mohammad Reza Pahlavi ja šaahitar Farah Pahlavi 22.–26. kesäkuuta 1970, Helsinki, Kuopio, Rovaniemi³¹ Brasilian keisari - Brasilian keisari Pedro II 1876,Hanko, Imatra Viipuri³² ³³ . Katso myös - Luettelo kuninkaallisista vierailuista Suomessa Kirjallisuutta - E. Nervander: Kejsar Alexander I:s samtliga resor i Finland. Helsingfors 1906. - Gripenberg, Sebastian: Berättelse om kejsar Aleksanders färd: från Nissilä gästgifveri till staden Kajana. 1828 Lähteet - Jorma & Päivi Tuomi-Nikula: Keisarit kesälomalla Suomessa, s. 236. Venäjän keisarien matkat Suomessa. Atena Kustannus Oy, 2002. ISBN 951-796-287-8. Viitteet [1] Saarten salat – Venäjän tsaarit lomailivat usein saaristossa – Helsingin Sanomat, 4.6.2003 "Meno & Paluu" [2] Matts Dreijer: Ålands bebyggelse i Ord och Bild. Käännös englannin kiellelle, Hjördis Sundblom, 1992. , 1963. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.12.2008). (englanniksi) [3] Keisarillisia matkoja kaakkois-Suomessa [4] ESR-tietopalvelu – projektin S80860 loppuraportti [5] Keisarin vierailu Joutsenossa [6] Historia [7] Keisareittemme jäljillä [8] Panu Pulma: Pien-Ruotsin ulkopolitiikka puntarissa. Tieteessä tapahtuu, 2003, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (PDF) [9] KEISARI ALEKSANTERI I:N VIERAILU [10] Aleksanteri I Roosien vieraana [11] Keisarivierailut vauhdittivat Tampereen kasvuun [12] KEISARIN KUOPIO [13] KARJALAN MEREN ÄÄRELLÄ [14] Keisari Aleksanteri I:n vierailu Kainuussa 1819 [15] Matti (Matts) Heikinpoika Pätsi eli Jurvanen [16] Keisari vierailee Turussa. Suometar, 30.9.1851, 5. vsk, nro 39, s. 4. Artikkelin verkkoversio Viitattu 2.10.2009. [17] Peilisali (kuva 2) [18] Keisarin aikaan Tikkurilan vanhalla asemalla [19] Teatteriesitys lapsille ja maaherran vastaanotto 3.8. – Keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman lääninhallituksessa [20] Keisarinmänty on Suomen paksuin petäjä [21] Pöytäkirja, pidetty Suomen Suuriruhtinanmaan toisia yleisiä Waltiopäiwiä awattaessa, Waltiosalissa Keisarillisessa Linnassa Helsingissä, Syyskuun 18 päiwänä 1863. [22] Helsingfors d. 25 juni. Åbo Tidningar, 30.06.1857, nro 50, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 30.06.2014. [23] Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollinen Puhe Suomenmaan Säädyille. Keski-Suomi, 28.01.1882, nro 8, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 30.06.2014. [24] 120 vuotta kansallispukuja Suomessa [25] Tsaari Nikolai II Helsingissä 1915 [26] Vihattu tsaari Nikolai II vieraili Helsingissä 1915 [27] Vuosisatamme Kroniikka, s. 70. Koiviston sopimus allekirjoitetaan. Jyväskylä . Helsinki: Gummerus. [28] Suomen tasavallan presidentti: Japanin keisari vierailee Suomessa [29] Vuosi 85, s. 138. Japanin kruununprinssi vierailulla Suomessa. Helsinki: KG Bertmark Kustannus Oy. [30] Vuosi 95, s. 138. Keisarillinen vierailu Suomessa. Helsinki: KG Bertmark Kustannus Oy. [31] Iranin shaahin vierailu Suomessa 9170 Ylen elävä arkisto [32] TERVETULOA SUOMALAISELLE SAARELLE - BRASILIAAN (Brasilia/Brasil - Suomi/Finlândia / Info) Brasilia / Brasil. Brasilia/Brasil - Suomi/Finlândia. Viitattu 11.3.2015. [33] Ensimmäiset eteläamerikkalaiset Suomessa (Brasilian keisari ensimmäisiä vierailijoita) Maahanmuuton historiaa. Maahanmuuttovirasto. Viitattu 11.3.2015. Marraskuun manifesti Marraskuun manifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja toimenpiteistä laillisen järjestyksen palauttamiseksi maahan (AsK 49/1905) on tsaari Nikolai II:n 4. marraskuuta 1905 antama säädös, jonka on katsottu päättäneen niin sanotun ensimmäisen sortokauden Suomessa. Manifestilla kumottiin toistaiseksi helmikuun manifestin säännökset ja luvattiin kutsua kokoon Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät säätämään kansanedustuslaitoksen uudistuksesta ja kansalaisvapauksista. Samalla manifesti peruutti myös Suomen kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet. Julistuksen sisällön muotoili perustuslaillisten johtaja Leo Mechelin. Säädöstä nimitetään yleisesti manifestiksi, koska sen ruotsinkielinen otsikko kuuluu: "Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Manifest." Manifestin syyt Venäjä hävisi vuonna 1905 päättyneen sodan Japanille, mistä Suomessakin riemuittiin. Venäjällä käynnistyi laaja yhteiskunnallinen mellakointi ja lakkoilu, minkä seurauksena lopulta tsaari taipui lokakuussa luopumaan itsevaltiudestaan ja antamaan valtaa kaksikamariselle parlamentille sekä hyväksymään joitain ihmisoikeuksia (Venäjän vuoden 1905 vallankumous). Mellakoinnin ollessa päättymässä se levisi Suomeen, joskin rauhanomaisena. SDP:n ja perustuslaillisten kannattajakunta laajensivat passiivisen vastarintansa lakkoiluksi ja mielenosoituksiksi. Suurlakko käynnistyi Suomessa marraskuun alussa. Perustuslaillisten virkamiesten lakko sulki virastot, työläisten lakot pysäyttivät muun yhteiskunnan, mutta työnantajat maksoivat silti heille usein palkkaa tukeakseen lakkoilua. Muun muassa 1. marraskuuta julkistetussa Tampereen punaisessa julistuksessa — johon perustuslaillisetkin aluksi yhtyivät — yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vaatinut SDP olisi halunnut vielä jyrkempiä toimia ja kutsua yleisen kansalliskokouksen päättämään valtiopäivä- ja äänioikeusuudistuksesta, mutta lopulta perustuslaillisille riitti laillisuuden palauttaminen. He hyväksyivät vaatimukset uudesta valtiopäiväjärjestyksestä, kunhan siitä päätettäisiin laillisessa järjestyksessä. Perustuslaillisten johtohahmo, sitoutumaton Leo Mechelin kirjasi perustuslaillisten vaatimukset ja luovutti ne kenraalikuvernööri Ivan Obolenskille. Keisari Nikolai hyväksyi sitten vaatimuslistan manifestissaan. Siihen oli lisätty nyt myös lupaus kansanedustuslaitoksen reformista, joka oli ollut nimenomaan työväenliikkeen ja suuria kansanjoukkoja keränneiden lakon aikaisten joukkomielenosoitusten ensisijainen vaatimus. Osa työläisistä olisi yhä halunnut jatkaa lakkoilua mutta taipui muutamaa päivää myöhemmin. Manifestin seuraukset Maan uusi hallitus eli Mechelinin senaatti muodostettiin yksinomaan perustuslaillisista. Sortokaudella laittomasti irtisanotut virkamiehet palautettiin virkoihinsa ja niihin otetut (yleensä vanhasuomalaiset) näin erotettiin. Tärkein manifestiin perustuvista uudistuksista oli säätyvaltiopäivien korvaaminen uudella eduskunnalla. Uusi vaalilaki ja valtiopäiväjärjestys valmisteltiin Robert Hermansonin johtamassa komiteassa, jossa olivat edustettuina eri puolueet, myös vanhasuomalaiset ja sosiaalidemokraatit. Viimeiset säätyvaltiopäivät hyväksyivät kesällä 1906 uudistuksen, joka toteutti ensimmäisenä maailmassa sekä naisten äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Samana vuonna hyväksyttiin myös Mechelinin senaatin esitys lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden taanneesta perustuslaista. Suuriruhtinas jätti sen sijaan vahvistamatta paino- ja yhdistymisvapauslait. Vapaampi ajanjakso jäi väliaikaiseksi, ja parin vuoden kuluttua käynnistyi toinen sortokausi (1908–1917), joka päättyi maaliskuun manifestiin. Aiheesta muualla - Lähdeaineistoa aiheesta Marraskuun manifesti Wikiaineistossa Marraskuun sosialistit Marraskuun sosialistit oli nimitys, jota käytettiin vuoden 1905 suurlakon jälkeen Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen liittyneistä nuorista akateemisista henkilöistä.¹ ² Heidän mukaansa sosialismi oli tiede, jonka avulla voitiin toteuttaa lopullisena ja välttämättömänä yhteiskuntamallina pidetty sosialistinen yhteiskunta. Marraskuun sosialistit muodostivat puolueen niin sanotun "älymystösiiven", jonka esikuvana olivat böömiläissyntyisen sosiaalidemokraatin Karl Kautskyn luokkataisteluun pohjautuvat teoriat. Niiden mukaan kaikkea yhteistyötä omistavan luokan kanssa oli vältettävä.³ Marraskuun sosialistit olivat alun perin maaliskuussa 1905 perustetun Ylioppilaiden sosialidemokraattisen yhdistyksen jäseniä, jonka ydinryhmään kuuluivat Otto Wille Kuusinen, Edward Gylling, Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki. Suurlakon päätyttyä marraskuussa 1905 yhdistykseen kuuluneet ylioppilaat liittyivät sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ylioppilaiden lakkokomitean johtohahmona toiminut Kuusinen tosin oli liittynyt puolueeseen jo vuotta aikaisemmin. Joulukuussa 1905 he perustivat poliittisen toimintansa pääfoorumiksi Sosialistisen Aikakauslehden, jonka päätoimittajaksi tuli Gylling, toimitussihteeriksi Kuusinen sekä kahdeksi muuksi vakituiseksi toimittajaksi Sirola ja Wuolijoki. Vuoden 1908 vaaleissa kaikki neljä valittiin eduskuntaan.¹ Muita Marraskuun sosialisteja olivat muun muassa Severi Alanne, Martti Kovero, Kullervo Manner, Mikko Uotinen ja Wäinö Wuolijoki.³ Myöhemmin monet heistä liittyivät niin sanottuihin "siltasaarelaisiin". Lähteet [1] Kuusinen, Otto Wille (1881 - 1964) Suomen kansallisbiografia. Viitattu 4.5.2015. [2] Pieni Tietosanakirja Projekt Runeberg. Viitattu 4.5.2015. [3] Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin. Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 63. Tampere University Press, 2008. ISBN 978-951-44-7574-0. Ministerivaltiosihteeri Ministerivaltiosihteeri (ruots. Ministerstatssekreterare) oli virkamies, joka esitteli Venäjän keisarille Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat. Hän toimi siten linkkinä Suomen senaatin ja Venäjän hallinnon välillä. Ministerivaltiosihteerin viraston asemapaikkana oli Pietari ja monet viraston tehtävistä antoivat sille myös edustuston luonnetta. Viraston yhteydessä toimi myös Suomen passivirasto. Lain mukaan ministerivaltiosihteerin tuli olla Suomen kansalainen, mutta sortovuosien aikana vuosina 1904–1905 ja 1913–1917 virkaan oli nimitettynä venäläinen henkilö. Ministerivaltiosihteerin virasto lakkautettiin vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen, 28. kesäkuuta 1918. Ministerivaltiosihteerin apuna toimi Suomen asiain komitea. Luettelo ministerivaltiosihteereistä Nimike ministerivaltiosihteeri otettiin käyttöön 1834, tätä ennen puhuttiin valtiosihteeristä. Venäjän väliaikaisen hallituksen aikana nimettiin ministerivaltiosihteerin tehtävään lykyeksi aikaa Suomen asiain komissaari, Fjodor Izmailovitš Roditšev. Lähteet Aiheesta muualla - Tietoa valtiosihteerinviraston asiakirjojen tutkimisesta (Arkistolaitos) - Valtiosihteerinvirasto Pietarissa kasvatti Suomelle diplomaattikuntaa, Ulkoasiainhallinnon matrikkeli - Geschichte der Behordenorganisation Russlands von Peter dem Grossen bis 1917 - Tiden före Finlands självständighet: skötseln av utrikesärenden under autonomin Punainen julistus Julistuskirja Suomen kansalle eli niin sanottu punainen julistus on vuoden 1905 suurlakon aikana Tampereella annettu julistus, jossa luetellaan lakon yleiset tavoitteet.¹ Niistä keskeisimmät olivat Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvien sortotoimien lopettaminen, väliaikaisen hallituksen nimittäminen ja kansalliskokouksen koollekutsuminen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen. Punaisen julistus oli aikanaan ensimmäinen Suomessa julkisesti esitetty kansalaisvapauksia, demokratiaa ja työväen oikeuksia vaatinut puheenvuoro. Sen hyväksyi sosialidemokraattisen työväenliikkeen ohella myös perustuslaillinen porvaristo. Vaikka julistuksen vaatimukset jäivät suurlakon päättyessä saavuttamatta, vaikutti se suuresti vuoden 1906 eduskuntauudistukseen ja vuotta myöhemmin pidettyihin eduskuntavaaleihin, joissa myös naisilla oli ensimmäistä kertaa äänioikeus. Vuonna 1906 Suomeen saatiin myös yhdistymisvapaus, minkä jälkeen maahan perustettiin sadoittain erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä. Toimittaja Yrjö Mäkelinin laatiman tekstin luki yleisölle runoilija Kössi Lindström. Kansan keskuuteen se levitettiin punaiselle paperille painettuna, josta julistus sai myöhemmin tunnetun nimensä. Vuorokautta myöhemmin punainen julistus hyväksyttiin myös Helsingissä järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa. Suurlakon taustaa Venäjän tsaarinvaltaa ja viranomaisia vastaan suunnattu vuoden 1905 suurlakko julistettiin alkaneeksi Helsingissä 30. lokakuuta. Tampereesta muodostui kuitenkin nopeasti sen aatteellinen keskuspaikka, jossa punaisen julistuksen lisäksi sai alkunsa myös sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja perustuslaillisen porvariston lyhytaikaiseksi jäänyt yhteinen lakkorintama. Tamperelaisten aktiivisuuden mahdollisti, ettei kaupungissa ollut venäläistä sotaväkeä, jonka läsnäolo rajoitti toimintaa Helsingissä. Tampereen kauppatorilla (nyk. Keskustori) järjestettiin koko suurlakkoviikon ajan suuria kansalaiskokouksia, joissa oli enimmillään kymmeniä tuhansia osallistujia. Kaupungissa valtaa pitänyt suurlakkokomitea esitti kokouksissa vaatimuksia ja ponsia, joista järjestetyihin äänestyksiin kaikilla paikalle saapuneilla oli mahdollisuus osallistua. Sisältö Punaisen julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimus vanhasuomalaisen senaatin erosta ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsuminen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen. Lisäksi julistuksessa vaadittiin valtiollisia uudistuksia, jotka sisälsivät kaikille kansalaisille kuuluvan kokoontumis-, yhdistys- ja sananvapauden, sekä sensuurin lakkauttamista.² Tekstistä oli jätetty pois vaatimus yksikamarijärjestelmästä, jotta myös perustuslailliset saatiin hyväksymään julistus.² Myöskään uskonnonvapautta ei kirjattu julistukseen, koska kirkkokin oli mukana suurlakossa.³ Yrjö Mäkelinin kirjoittaman radikaalin ja ilmaisuiltaan jopa röyhkeän tekstin taustalla oli usko Venäjällä tapahtuvasta nopeasta tsaarinvallan romahtamaisesta. Sen perusteella esitettiin vallankumouksellinen ajatus kansalliskokouksesta sekä suunnitelma väliaikaisen hallituksen asettamisesta, jotka molemmat sivuttivat entisen hallitsijan täysin. Sosialistisen työväenliikkeen näkökulmasta ajatus väliaikaisesta hallituksesta oli ainutlaatuinen, koska Mäkelinin ehdotuksessa siihen osallistuisivat sosialidemokraattien lisäksi myös porvarilliset puolueet. Julistuksen laadintaan osallistuneista erityisesti Eetu Salin oli yhteistoimintaa vastaan, mutta ainutkertaisen tilaisuuden johdosta hyväksyi kuitenkin ajatuksen. Punaisen julistuksen vaiheet Julistus esitellään Tampereella Punainen julistus annettiin Tampereen raatihuoneen parvekkeelta 1. marraskuuta 1905 kello 10 aamupäivällä alkaneessa kansalaiskokouksessa, jossa arvioitiin olevan paikalla jopa 40 000 osallistujaa. Edellisenä yönä valmistuneen tekstin oli pääosin kirjoittanut tuolloin Kansan Lehden päätoimittajana työskennellyt Yrjö Mäkelin. Sen laatimiseen osallistuivat kuitenkin myös muut Tampereen suurlakkokomitean valiokunnan jäsenet, joihin kuuluivat Kansan Lehden taloudenhoitaja Vihtori Kosonen, konttoristi Siiri Lemberg, kaupanhoitaja Heikki Lindroos sekä porilainen suutari Eetu Salin. Julistus levitettiin kansalaisille punaiselle paperille painettuna, josta se myös sai myöhemmin tunnetun nimensä. Nimeen ei siis liittynyt mitään vasemmistolaista symboliikkaa, vaikka sen taustalla olivatkin sosialidemokraatit. Punaisen julistuksen ovat allekirjoittaneet viisi suurlakkokomitean valiokunnan jäsentä sekä komitean puheenjohtaja A. A. Lagerström ja sihteeri Yrjö Sirola. Lisäksi lehtiseen on painettu Kössi Lindströmin sekä kuudentoista suurlakkokomitean jäsenen nimet. Kansalaiskokouksen hyväksyttyä julistuksen, päättyi Keskustorilla järjestetty tilaisuus hurraa-huutoihin ja soittokunnan esittämään Marseljeesiin. Tämän jälkeen riehaantunut väkijoukko alkoi töhrimään maalilla venäjänkielisiä katukylttejä ja virastojen nimiä sekä repimään alas muita keisarinvallan tunnuksia. Julistuksen hyväksyivät myöhemmin iltapäivällä myös Tampereen perustuslailliset. Osa heistä esitti eriävän mielipiteensä, koska vaatimukset senaatin erosta ja säätyvaltiopäivien syrjäyttämistä merkitsivät käytännössä vallankumousta. Myöntyväisyyspolitiikkaa harjoittaneet vanhasuomalaiset puolestaan totesivat punaisen julistuksen jopa rikolliseksi ja laativat vastineeksi oman ohjelmansa. Sosialidemokraatit katsoivat kuitenkin esitetyt vaatimukset niin merkittäväksi, että punainen julistus päätettiin saattaa koko maan tietoisuuteen. Niinpä julistusta lähdettiin kuljettamaan Porista saapuneella lakkojunalla kohti Helsinkiä. Matkalle lähtivät Yrjö Mäkelin, Kössi Lindström, Vihtori Kosonen, Eetu Salin ja A. F. Fihlman. Vastaanotto Helsingissä ja marraskuun manifesti Kun punainen julistus esiteltiin Helsingissä, se ei saanut lainkaan yhtä varauksetonta vastaanottoa kuin Tampereella. Ajatus väliaikaisen hallituksen asettamisesta ja tsaarin syrjäyttämisestä tuntui pääkaupunkiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden keskellä epärealistiselta ja uhkarohkealta. Perustuslailliset eivät myöskään kannattaneet siihen sisältynyttä vaatimusta kansalliskokouksen koollekutsumisesta, joten he suhtautuivat viileästi koko julistukseen. Perustuslailliset olivatkin lähettäneet omat edustajansa Pietariin neuvottelemaan keisarin kanssa tilanteen ratkaisusta. Lopulta työväenliikkeen johto vei julistuksen 3. marraskuuta Rautatientorilla kokoontuneen kansalaiskokouksen päätettäväksi, joka hyväksyi sen innostuneesti. Seuraavana päivänä järjestetyssä kokouksessa asetettiin väliaikainen hallitus, joka koostui kahdestakymmenestäneljästä jäsenestä. Se ei kuitenkaan kokoontunut kertaakaan, sillä samaan aikaan keisari Nikolai II oli vahvistanut Pietarissa niin sanotun marraskuun manifestin, jossa valtiopäivät kutsuttiin kokoon säätämään kansanedustuslaitoksen uudistuksesta ja kansalaisvapauksista. Marraskuun manifestin oli laatinut perustuslaillisten Leo Mechelin. Se oli porvarillisten puolueiden käymien neuvottelujen tulos, joissa työväenliike sivuutettiin kokonaan. Manifesti olikin heille suuri pettymys, kun suurlakon aikana asetetuista tavoitteista jouduttiin luopumaan. Se vähensi myös työväenliikkeen vaikutusmahdollisuuksia tulevan äänioikeusuudistuksen sisältöön, koska asian valmistelu annettiin senaatille ja säätyvaltiopäiville. Manifesti hylkäsi myös punaisessa julistuksessa esitetyn vaatimuksen väliaikaisesta hallituksesta ja johti lopulta sosialidemokraattien ja perustuslaillisten välirikkoon. Tapahtumilla oli vaikutuksensa myös työväenliikkeen sisällä, kun Yrjö Mäkelinin edustama yhteistyölinja jäi tappiolle ja luokkataisteluoppia korostanut jyrkkä siipi vahvistui marraskuun lopulla järjestetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa. Kulttuurivaikuttajien kannanotto Yksitoista suomalaista kulttuurielämän vaikuttajaa, jotka yhtä lukuunottamatta olivat kuvataiteilijoita, ottivat marraskuun toisen päivän illalle päivätyssä vetoomuksessaan kantaa punaisen julistuksen hyväksymisen puolesta. Hufvudstadsbladetissa suurlakon jälkeen 8. marraskuuta julkaistussa kirjeessä he ehdottivat kaikkien puolueiden yhdistyvän julistuksen taakse, jotta kansakunnan yhtenäisyyttä uhanneesta tilanteesta olisi selvitty. Taiteilijoiden vetoomuksen olivat allekirjoittaneet Werner von Hausen, Eric Ehrström, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Robert Stigell, Bruno Aspelin, Felix Nylund, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Robert Kajanus ja Alpo Sailo. He eivät välttämättä kannattaneet punaisen julistuksen kaikkia vaatimuksia, mutta kehoittivat liittymään siihen "paremman ratkaisun puutteessa".¹⁰ Muistaminen Tampereen raatihuoneen seinään kiinnitettiin vuonna 1955 kuvanveistäjä Sisko Petäjän suunnittelema graniittinen punaisen julistuksen muistolaatta. Vuonna 1985, jolloin suurlakosta tuli kuluneeksi 80 vuotta, järjestettiin keskustorilla tilaisuus, jossa taiteilijaprofessori Veikko Sinisalo luki julistuksen raatihuoneen parvekkelta.¹¹ Julistuksen muistojuhlia on viimeksi pidetty vuosina 2005 ja 2015.¹² Kansanedustaja Jukka Gustafsson teki satavuotisjuhlan johdosta Tampereen kaupunginvaltuustolle aloitteen jonkin Keskustorin osan nimeämisestä Punaisen julistuksen aukioksi, mutta ehdotusta ei toteutettu.¹³ Lähteet - Haapala, Pertti & Löytty, Olli & Melkas, Kukku & Tikka, Marko (toim.): Kansa kaikkivaltias: Suurlakko Suomessa 1905. Helsinki: Teos, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3. - Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen: Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio. - Suodenjoki, Sami & Peltola, Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa : Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44-6893-3. Teoksen verkkoversio. Viitteet [1] Takala, Pasi: Suurlakko ja marraskuun manifesti Opetushallitus. Viitattu 29.3.2016. [2] Penttilä, Saija: Maltillisen Mäkelinin punainen julistus Tampereen yliopisto. Viitattu 30.3.2016. [3] Haapala ym., s. 151–152. [4] Soikkanen, s. 226–228. [5] Suodenjoki & Peltola, s. 91–101. [6] Jaakkola, Jouko: Suurlakko 1905 Tampereella päivästä päivään Koskesta voimaa. Viitattu 30.3.2016. [7] Rajala, Kalle: Väkivaltaa ja vallankumousta. Aikalaiskäsitys suurlakosta Helsingissä ja Tampereella, s. 62. Tampere: Tampereen yliopiston Historiatieteen laitos, 2007. Teoksen verkkoversio. [8] Haapala ym., s. 32. [9] Haapala ym., s. 37. [10] Haapala ym., s. 257. [11] SUURLAKON MUISTOLAATTA Tampereen muistolaatat ja muut muistomerkit. Viitattu 30.3.2016. [12] Punainen julistus 100 vuotta 26.10.2005. Vasemmisto – Vänstern. Viitattu 30.3.2016. [13] 346 § Jukka Gustafssonin ym. valtuustoaloite Keskustorin osan nimeämiseksi Punaisen julistuksen aukioksi 30.11.2005. Tampereen kaupunki. Viitattu 30.3.2016. Aiheesta muualla - Lähdeaineistoa aiheesta Punainen julistus Wikiaineistossa Puolan malja Puolan malja on nimitys Helsingissä vuonna 1830 tapahtuneelle poliittiselle skandaalille, jossa ylioppilaiden väitettiin kohottaneen maljan Venäjää vastaan kapinoiville puolalaisille. Puolan kapina, joka alkoi 29. marraskuuta 1830, oli laajennut koko Euroopan puheenaiheeksi. Venäjän keisari Nikolai I pelkäsi kumouksen leviävän, minkä seurauksena myös Suomen viranomaiset pitivät tavallistakin tiukemmin silmällä kaikkea vähänkin epäilyttävää toimintaa. Helsingissä joukko ylioppilaita oli juhlinut 16. joulukuuta 1830 pro gradu -koetuloksiaan Mennin kahvilassa Aleksanterinkadulla ja tilaisuudessa oli kohotettu "puolalainen malja".¹ Matematiikan dosentti Claes Albert Tulindberg ilmiantoi osalliset muutamia kuukausia jälkeenpäin ja kertoi joukossa olleen myös kaksi yliopiston opettajaa, J. L. Runeberg ja J. J. Nervander. Huhupuheiden mukaan ilmiannon syynä oli se, että Nervander oli Tulindbergin kilpailija avointa matematiikan apulaisprofessuuria haettaessa.² Kireässä ilmapiirissä tapaus sai suhteettoman huomion ja siitä raportoitiin itselleen keisarille. Tapauksen pelättiin asettavan suomalaisten lojaaliuden tsaarinvallalle epäilyksenalaiseksi, joten siihen reagoitiin tiukasti.¹ Ministerivaltiosihteeri ja yliopiston vt. kansleri Robert Henrik Rehbinder matkusti Pietarista Helsinkiin tutkimaan tapausta. Hänen kuulusteluissaan Nervander kiisti edes olleensa paikalla ja Runeberg keksi selittää kyseessä olleen väärinkäsitys. Hän sanoi ylioppilaiden kutsuvan lasin viimeistä juomatilkkaa "puolalaiseksi". Lisäksi kaikki läsnä olleet väittivät Tulindbergin olleen niin tukevassa humalassa, ettei hän olisi voinut seurata tilannetta kovinkaan tarkasti. Rehbinder hyväksyi selitykset ja lopulta Pietarista vaadittiin vain rehtoria antamaan julkinen varoitus osallisille.² Rehbinder sanoi myöhemmin tapausta kanslerikautensa vaikeimmaksi.¹ Vaikka ylioppilaspiireissä tunnettiinkin yleisesti jonkinlaista sympatiaa kapinoivia puolalaisia kohtaan, kyseessä tuskin oli kovin vakava poliittinen kannanotto vaan pikemminkin kiinnostuksen ilmaiseminen maailmantapahtumiin.¹ Lähteet [1] Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 107–108. Otava, Helsinki 1989. [2] Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on: Runeberg, vänrikki ja kansakunta (suom. Timo Hämäläinen ja Risto Hannula), s. 39–40. Gummerus, Helsinki 1988. Pörssitalon mellakka Pörssitalon mellakka oli Helsingissä 17.–18. elokuuta 1917 tapahtunut yhteenotto, joka johti Helsingin suojeluskunnan perustamiseen. Kesällä 1917 pahentunut elintarvikepula ja lisääntynyt työttömyys aikaansaivat levottomuuksia ja eräillä paikkakunnilla valtuustot joutuivat piiritetyiksi. Helsingissä väkijoukko, johon kuului työttömiä ja hätäaputyömaiden työläisiä, piiritti 17. elokuuta Pörssitalon, jossa Helsingin kaupunginvaltuusto parhaillaan piti kokoustaan. Piirittäjät vaativat hätäaputyömaiden tuntipalkkojen korottamista ja täyden palkan maksamista erääseen juuri päättyneeseen lakkoon osallistuneille. Piirittäjät, joiden joukossa oli myös venäläisiä sotilaita, alkoivat riisua paikalla olleita miliisin jäseniä aseista ja miliisit joutuivat poistumaan paikalta. Helsingissä oli Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 poliisilaitoksen tilalle muodostettu miliisi, jota johti pietarinsuomalainen bolševikkeihin kuulunut Kustaa Rovio.¹ Rovio aseisti tässä tilanteessa poliisilaitoksen patukoilla noin sadan nuoren miehen vapaaehtoisjoukon, jonka porvarilliset aktivistit olivat järjestäneet paikalle. Ratsain ja jalan liikkuneet, valkoisin käsivarsinauhoin ja patukoin varustautuneet vapaaehtoiset saivat sitten piirittäjäjoukon hajotettua ja joukon johtajat pidätettyä. Tästä vapaaehtoisjoukosta porvarilliset muodostivat seuraavina päivinä Helsingin ensimmäisen suojeluskunnan.¹ ² Senaatintorilla pidettiin 18. elokuuta kansankokous, jossa sosialidemokraattista puoluetta ja Roviota arvosteltiin kiivaasti porvarillisiin vapaaehtoisiin turvautumisesta. Paikalla olleet venäläiset puhujat lupasivat aseita työläisille. Edellisenä iltana perustettu porvarillinen järjestysjoukko hajotti patukoilla myös tämän kokouksen ja Rovio kehotti vastuuntuntoisia työläisiä pysymään poissa Senaatintorilta. Rovio sai tukea Työmies-lehdeltä, joka julkaisi 19. elokuuta asiasta pääkirjoituksen otsikolla Epäjärjestys on tuomittava, ja tämän jälkeen vastaavat järjestyshäiriöt päättyivätkin Helsingissä.¹ Yhteenoton seurauksena Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta arvosteli Roviota siitä, että tämä oli turvautunut porvarillisten vapaaehtoisten apuun ja piti sitä huonosti harkittuna. Samalla kuitenkin myönnettiin, että piirittäjien joukossa oli ollut "edesvastuuttomia huligaaneja" ja Rovio oli ollut päätöstä tehdessään kovan paineen alla. Roviota kiellettiin kuitenkin vastedes turvautumasta samanlaisiin keinoihin. Porvarillisella puolella mellakkaa pidettiin väkivaltana ja anarkiana ja mellakka pyrittiin myös tarkoitushakuisesti esittämään sosialidemokraattien järjestämänä.¹ Lähteet [1] Agricola uutis- ja keskustelufoorumi : Valkoinen terrori 1918 [2] Suomi 80 Viikko 34 18.8. - 24.8.1917 Rajamaa Rajamaa on aiemmin käytössä ollut nimitys, jolla tarkoitettiin suuren valtion rauna-alueella sijaitsevaa seutua, jonka katsottiin olevan sivistyksellisesti ja taloudellisesti sekä usein myös poliittisesti takapajuinen. Suomen autonomian ajan loppuaikoina venäläiset käyttivät Venäjän rajamaa -nimitystä (ven. okraina) halveksiessaan Suomea tai kieltäessään sen erikoisaseman.¹ Suomen paikannimissä ja sukunimissä olevat raja-sanan sisältävät nimet viittaavat johonkin tarkkaan rajapaikkaan tai ne kertovat asumuksen sijaitsevan lähellä valtakunnan, läänin, maakunnan, pitäjän, kylän tai maatilan rajaa. Sukunimissä tällaisia ovat esimerkiksi Raja, Raja-aho, Rajahalme, Rajakallio, Rajakangas, Rajala, Rajalahti, Rajamäki, Rajanen, Rajaniemi ja Rajasalo.² Lähteet [1] Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939. [2] Kustaa Vilkuna & Marketta Huitu & Pirjo Mikkonen & Sirkka Paikkala: Uusi suomalainen nimikirja, s. 708–710. Otava, 1988. ISBN 951-1-08948-X. Reservikomppania Reservikomppania oli 1882–1901 Suomen suuriruhtinaskunnan armeijan harjoitusyksiköiden yleisnimitys. Komppanioita oli yhteensä 32 kappaletta eli neljä jokaisessa pataljoonan reservipiirissä. Niissä koulutettiin ne kutsuntatarkastuksen hyväksytysti läpäisseet miehet, jotka arvannoston perusteella välttyivät joutumasta vakinaiseen väkeen.¹ ² Asevelvollisten palvelus vakinaisessa väessä kesti kolme vuotta, kun taas muut saivat lyhyemmän koulutuksen kolmena kesänä pidetyissä reserviharjoituksissa.³ Lähteet [1] Iso tietosanakirja. Osa 11, palsta 12, hakusana reservikomppania. Helsinki: Otava, 1936. [2] Uusi tietosanakirja. Osa 17, palsta 12, hakusana reservikomppania. Helsinki: Tietosanakirja oy, 1964. [3] Otavan iso tietosanakirja. Osa 8, palsta 457, hakusana Suomen puolustuslaitos. Helsinki: Otava, 1964. Suomen suuriruhtinaskunnan armeija 1880–1905 - Henkivartioväen 3. Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) - Suomen 1. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) + 1. Artjärven reservikomppania (Artjärvi) + 2. Tuusulan reservikomppania (Tuusula) + 3. Lohjan reservikomppania (Lohja) + 4. Halikon reservikomppania (Halikko) - Suomen 2. Turun Tarkk'ampujapataljoona + 5. Maarian reservikomppania (Maaria) + 6. Uudenkaupungin reservikomppania (Uusikaupunki) + 7. Ulvilan reservikomppania (Ulvila) + 8. Ikaalisten reservikomppania (Ikaalinen) - Suomen 3. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona + 9. Närpiön reservikomppania (Närpiö) + 10. Laihian reservikomppania (Laihia) + 11. Alavuden reservikomppania (Alavus) + 12. Kruunupyyn reservikomppania (Kruunupyy) - Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona + 13. Oulun reservikomppania (Oulainen) + 14. Oulun reservikomppania (Oulu) + 15. Kemin reservikomppania (Kemi) + 16. Kajaanin reservikomppania (Kajaani) - Suomen 5. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona + 17. Iisalmen reservikomppania (Iisalmi) + 18. Suonenjoen reservikomppania (Suonenjoki) + 19. Juuan reservikomppania (Juuka) + 20. Joensuun reservikomppania (Joensuu) - Suomen 6. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona + 21. Savonlinnan reservikomppania (Savonlinna) + 22. Mikkelin reservikomppania (Mikkeli) + 23. Mäntyharjun reservikomppania (Mäntyharju) + 24. Taavetin reservikomppania (Taavetti) - Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona + 25. Lammin reservikomppania (Lammi) + 26. Urjalan reservikomppania (Urjala) + 27. Oriveden reservikomppania (Orivesi) + 28. Saarijärven reservikomppania (Saarijärvi) - Suomen 8. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona + 29. Lappeenrannan reservikomppania (Lappeenranta) + 30. Muolaan reservikomppania (Muolaa) + 31. Rautjärven reservikomppania (Rautjärvi) + 32. Sortavalan reservikomppania (Sortavala) - Suomen Rakuunarykmentti (Lappeenranta, vuodesta 1890) - Suomen Kadettikoulu (Hamina) Jotkut yksiköistä lakkautettiin jo ennen 1905. Lakkauttamisen syynä oli se, etteivät suomalaiset suostuneet asevelvollisuuden laajentamiseen koko Venäjän keisarikuntaan, vaan olivat valmiita palvelemaan vain Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Suomen suuriruhtinaskunta korvasi asevelvollisuuden puuttumista niin kutsutuilla sotilasmiljoonilla, maksuille suuriruhtinaskunnalta Venäjän keisarikunnan budjettiin. Suomen santarmihallitus Suomen santarmihallitus oli Suomen suuriruhtinaskunnassa vuosina 1867–1917 toiminut venäläinen virasto. Viraston tehtäviin kuului valtiollisten rikosten tutkinta sekä passien tarkastukset satamissa ja raja-asemilla. Virasto raportoi havainnoistaan Suomen kenraalikuvernöörille ja se sai toimeksiantoja kenraalikuvernööriltä, prokuraattorilta ja läänien kuvernööreiltä. Santarmit valvoivat järjestystä varuskunnissa, sotilasparaateissa, juhlissa, markkinoilla ja yleisissä kokouksissa. Heidän tehtäviinsä kuului myös matkustajaliikenteen tarkkailu. Santarmihallitus toimi vuodesta 1904 ns. Ohranan talossa Helsingissä. Ensimmäiset santarmikomennuskunnat perustettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan jo 1817 Kuopioon ja Viipuriin samoihin aikoihin kun santarmilaitos perustettiin Venäjällä. Vuonna 1867 perustetun Suomen santarmihallituksen lisäksi perustettiin 1870 Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus. Suomen santarmihallituksen toiminta päättyi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Santarmihallituksen arkiston asiakirjoja tiedetään poltetun ainakin vuosina 1902, 1905 ja 1917. Suurin osa santarmihallituksen arkiston asiakirjoista luovutettiin vuosina 1926–1927 Neuvostoliittoon Tarton rauhansopimukseen liittyneen arkistonvaihdon yhteydessä. Jäljellä olevaa aineistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Arkiston asiakirjojen pääkielenä oli venäjä. Suurin osa asiakirjoista liittyy vuoden 1905 suurlakon aikaan sekä ensimmäisen maailmansodan vuosiin 1914-1917.¹ ² ³ Viitteet [1] Arkistojen portti : Suomen santarmihallitus Arkistolaitos [2] Suomen santarmihallituksen arkisto Arkistolaitos [3] Arkistonmuodostaja: Suomen santarmihallitus Arkistolaitos Aiheesta muualla - Suomenmaalaisen santarmihallinnon asiakirjat: luettelo Arkistolaitos - Venäläiset sotilasasiakirjat (VESA)-projekti : Santarmihallinnon asiakirjoja Arkistolaitos Sotakomissaari Sotakomissaari eli sotakomisarius oli Suomessa 1878–1903 käytössä olleen yleisen asevelvollisuuden aikana kutsuntapiirien päälliköiden virkanimikkeenä. Suomen senaatti nimitti henkilöt tehtäviinsä, ja he toimivat samalla puheenjohtajina kutsuntalautakunnissa, jotka käsittelivät sotaväenottoa koskevia asioita. Sotakomissaarin tehtävänä oli toimia kutsuntatoimiston puheenjohtajana ja julistaa toimistossa tehdyt päätökset, johtaa toimiston työskentelyä, huolehtia toimiston diaarin kirjoittamisesta ja hoitaa toimiston arkistoa. Kutsuntatoimiston päätöksenteko oli kollegista. Jos toimiston jäsenet eivät olleet asiasta yksimielisiä, niin suoritettiin äänestys, jossa enemmistön kanta voitti. Äänten mennessä tasan päätökseksi tuli puheenjohtajan kanta.¹ Vuonna 1885 säädettiin, että avoimiin sotakomissaarin virkoihin oli ensisijaisesti otettava upseereja, joiden oli ikänsä vuoksi täytynyt erota sotilaspalveluksesta. Kapteenit ja heitä alemmat upseerit joutuivat eroamaan vakinaisesta sotaväestä täytettyään 50 vuotta. Reservin komppanianpäälliköt erosivat 55-vuotiaina ja vakinaisen väen esiupseerit ja reservin piiriesiupseerit 60-vuotiaina. Ikärajat eivät koskeneet esikuntapäälliköitä eivätkä pataljoonankomentajia.² ³ Ruotsin sotakomissaarit Ruotsissa sotakomissaari oli aiemmin käytössä ollut nimitys, jota käytettiin divisioonan esikunnassa olevasta virkamiehestä tai sotakollegion jäsenestä. Lähteet [1] Keisarillisen majesteetin armollinen johdesääntö kutsunta- ja läänintoimistoille Suomessa, 16/1880 [2] Keisarillisen majesteetin armollinen julistus sisältävä ehtoja ja määräyksiä upseerien eroamisesta virasta määrätyllä iällä, 32/1885 s. 4–5 [3] Keisarillisen majesteetin armollinen asetus upseerien eroomisesta sotapalveluksesta määrätyllä iällä, 32/1885 s. 2–3 Sotilasmiljoonat Sotilasmiljoonat olivat Suomen suuriruhtinaskunnan Venäjän keisarikunnalle vuosina 1902–1916 maksama korvaus siitä, ettei suomalaisia kutsuntalakkojen jälkeen enää yritetty saada asevelvollisiksi Venäjän keisarikunnan armeijaan.¹ Maksun suuruus vuonna 1909 oli 10 miljoonaa markkaa, minkä jälkeen se nousi vuosittain miljoonalla. Kaikkiaan maksuja suoritettiin 195 miljoonaa markkaa.¹ Tämän järjestelyn ansioista suomalaisten ei tarvinnut osallistua ensimmäisen maailmansodan taisteluihin osana Venäjän keisarikunnan armeijaa. Toisen sortokauden aikana vuodesta 1909 lähtien suomalaiset eivät enää olisi suostuneet maksamaan sotilas­miljoonia, ja eduskunta yritti estää niiden suorittamisen alentamalla veroja, jottei niiden tuotto riittäisi maksuun. Markovin senaatti kuitenkin myönsi niihin tarvittavat varat, ja vastaava summa säästettiin valtion muista menoista, pää­asiassa koulutus- ja lääkintä­menoista.¹ Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 477, art. Sotilasmiljoonat. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Suomen asiain komitea Suomen asiain komitea oli valmistelukunta, joka ministerivaltiosihteerin apuna käsitteli hallitsijan ratkaistaviksi meneviä Suomen asioita vuosina 1811-1826 ja 1857-1891. Tausta Suomen asiain komitean juuret ovat jo venäläisen Suomen asiain komiteassa, jonka valtiosihteeri Mihail Speranski korvasi Suomen asian komissiolla vuonna 1809. Vuonna 1811 tämä huonosti toiminut komissio oli tullut tiensä päähän, ja Speranski halusi perustaa uuden Suomen asiain komitean ja Suomen valtiosihteerin viran. Perusteena tälle muutokselle käytettiin muuttunutta Suomen asemaa. Suomi ei enää ollut kuvernementti, vaan "valtio" jolta tulisi paljon asioita suoraan keisarin ratkaistaviksi. Merkitys Suomen asiain komitean työ oli ratkaisevassa asemassa Suomen autonomian kannalta. Asioiden esittely ennen Suomen valtiosihteeriä hoidettiin Venäjän valtiosihteerin kautta. Tämä tarkoitti Suomen asioiden keskittymistä Venäjälle. Suomen asioiden komitea erotti Suomen asiat keisarikunnan muista asioista. Suomen asiain neuvottelukunta Suomen asiain neuvottelukunta oli Venäjän keisarikunnan ministerineuvoston eli Venäjän hallituksen yhteyteen vuonna 1907 perustettu komitea, joka valmisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeneita asioita. Sen tarkoituksena oli lisätä Venäjän hallituksen kontrollia Suomea koskeneiden asioiden esittelyssä keisarille, mikä oli aiemmin ollut Suomen ministerivaltiosihteerin yksinoikeus. Samaa tavoitetta ajoi myös seuraavana vuonna säädetty uusi esittelyjärjestys, josta usein katsotaan toisen sortokauden alkaneen.¹ Suomen asiain neuvottelukunta perustettiin lokakuussa 1907 Venäjän pääministeri Pjotr Stolypinin aloitteesta. Neuvottelukunnan puheenjohtajana toimi ministerineuvoston puheenjohtaja eli Venäjän pääministeri. Muina jäseninä olivat alkujaan valtion kontrollööri Pjotr Haritonov, Venäjän valtakunnanneuvoston jäsenet Vladimir Deutrich ja Nikolai Sergejevski, senaattori Nikolai Garin sekä kenraaliluutnantti Mihail Borodkin. Vuonna 1908 komiteaa täydennettiin kolmella jäsenellä, joista yksi oli Suomen kenraalikuvernööri ja kaksi muuta tuleva pääministeri Vladimir Kokovtsov sekä oikeusministeri Ivan Štšeglovitov. Myöhemmin, Ivan Goremykinin pääministerikaudella myös Suomen ministerivaltiosihteeri kutsuttiin neuvottelukuntaan. Pääosa neuvottelukunnan jäsenistä kannatti Suomen autonomian kaventamista yleisvaltakunnallisen lainsäädännön osalta.² Useat heistä olivat kuuluneet Sergejevskin aiemmin johtamaan Suomen asioiden valmistelukomiteaan, jonka Vjatšeslav von Plehwe oli perustanut Venäjän valtakunnanneuvostoa varten vuonna 1899.³ Vaikka Suomen asiain neuvottelukunta palvelikin Suomen autonomian kaventamista, se oli silti myös merkkinä siitä, että Suomelle edelleen tunnustettiin Venäjän valtakunnassa eräänlainen erityisasema, sillä millään muulla valtakunnan osalla ei ollut vastaavaa elintä.² Lähteet [1] Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 90–91. WSOY 2006. [2] Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 720–721. WSOY 2004. [3] Jussila 2004, s. 679–680, 720–721. Suomen suuriruhtinas Suomen suuriruhtinas on arvonimi, joka kuului Ruotsin kuninkaan titteleihin vuodesta 1581 alkaen, ja jota käytettiin Suomen suuriruhtinaskunnan valtionpäämiehestä 1809–1917. Ensimmäisen kerran nimitystä käytti tilapäisesti ruotsalainen humanisti Johannes Magnus (Magnus ducatus Finlandiae). Juhana III eli Juhana-herttua otti voittoja juhliakseen itselleen 1581 arvonimen 'Suomen suuriruhtinas' (Storfurste till Finland). Suomen valtiolliselle asemalle nimityksellä ei ollut Ruotsin vallan aikana merkitystä ja joskus sillä tarkoitetttiin koko Suomea tai jotain pienempää aluetta siitä. Suomen valtiollinen asema muuttui nimityksen suhteen 1809 kun Suomen alue siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen ja viitattiin autonomiseen suuriruhtinaskuntaan.¹ Käytännössä Suomen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas oli aina Venäjän keisari. Suomen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän keisarikuntaa ja Venäjän keisari oli myös Suomen hallitsija. Siksi onkin usein käytetty nimitystä "keisari-suuriruhtinas". Suomen suuriruhtinaskunnan asiat esiteltiinkin suoraan keisari-suuriruhtinaalle, ohi Venäjän hallintokoneiston, aina vuoden 1905 valtiopäiväjärjestysuudistukseen asti. Ennen vuotta 1905 Suomen asioista päätti Venäjän puolelta ainoastaan keisari-suuriruhtinas, ei Venäjän hallitus. Aleksanteri I:n lisätessä arvonimiinsä "Suomen suuriruhtinaan", ei se sinänsä tarkoittanut vielä Suomen suuriruhtinaskunnan syntyä. Venäjän keisarin tehtäviin Suomen suuriruhtinaana kuului Suomen suuriruhtinaskunnan lakien hyväksyminen ja hänelle neuvoa antavien säätyvaltiopäivien kutsuminen koolle. Jokaisen keisari-suuriruhtinaan valtakautta hallitsi omanlaisensa poliittinen suuntaus. Aleksanteri I tunnetaan valloittajana, Nikolai I hallitsi valtakuntaa kansliansa avulla, "vapauttajatsaari" Aleksanteri II on saanut myös Suomessa liberaalin maineen. Aleksanteri III:n aikana koko valtakunnan yhtenäistämispolitiikka oli jo käynnissä, ja huippunsa se saavutti Nikolai II:n valtakaudella. Nikolai II oli isäänsä heikompi hallitsija, joka ei kuunnellut ministeriensä neuvoja, vaan oli perheensä ja sen lähipiiriin kuuluneiden henkilöiden (muun muassa Grigori Rasputinin) vaikutuksen alainen. Keisari-suuriruhtinaiden aika päättyi helmikuun vallankumoukseen maaliskuussa 1917, minkä jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus käytti vielä jonkin aikaa entistä suuriruhtinaan valtaa Suomessa. Suomen suuriruhtinaat 1809–1917 Lähteitä - Suomen hallitusmuoto ja waltionhoito, suomennos Leo Mechelinin Nordisk familjebok-tietosanakirjaan kirjoittamasta artikkelista. Julkaistu Kansan Ystäwä-lehdessä 07.01.1882 - "Titeln storfurste af Finland antogs af Johan III 1581 och ingick sedan i svenska konungatiteln, tills Finland af träddes (1809)." runeberg.org/nfcg/0135.htmln [1] "Suomen suuriruhtinas", Otavan Iso Tietosanakirja 8, s. 504. Helsinki: Otava, 1966. Suomen suuriruhtinaskunnan armeija Suomen suuriruhtinaskunnalla oli vuosina 1812–1905 erilaisia omia joukko-osastoja. Vuosina 1881–1901 Suomella oli asevelvollisuuteen perustunut oma armeija, niin sanottu Suomen vanha sotaväki. Armeija Porvoon valtiopäivillä 1809 uusi hallitsija, Venäjän keisari Aleksanteri I, asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta. Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle". Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1 200 miehen rykmenttiä, ja Haminaan perustettiin topografikunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi. 1. Jääkärirykmentin alaisia olivat Turun ja Hämeenlinnan pataljoonat, 2. Jääkärirykmentin alaisia Heinolan ja Kuopion pataljoonat, 3. Jääkärirykmentti käsitti ainoastaan Viipurin pataljoonan. Viipurin pataljoona sijoitettiin 1½ vuodeksi Pietariin suorittamaan vahtipalvelusta keisarin palatsissa. Vuonna 1819 vahvennettiin jääkärirykmentit jalkaväkirykmenteiksi ja Suomen opetuspataljoona siirtyi Helsinkiin. Vuonna 1819 Suomessa olivat seuraavat sotaväen joukot: - I Jalkaväkirykmentti + 1. Turun pataljoona + 2. Vaasan pataljoona - II Jalkaväkirykmentti + 3. Hämeenlinnan pataljoona + 4. Heinolan pataljoona - Suomen jääkärirykmentti + 5. Viipurin pataljoona + 6. Kuopion pataljoona - Helsingin opetuspataljoona - Suomen kadettikoulu 1827 sotaväki järjestettiin uudelleen: - I prikaati + 1. Turun tarkk'ampujapataljoona + 2. Vaasan tarkk'ampujapataljoona - II prikaati + 3. Hämeenlinnan tarkk'ampujapataljoona + 4. Heinolan tarkk'ampujapataljoona - III prikaati + 5. Kuopion tarkk'ampujapataljoona + 6. Viipurin tarkk'ampujapataljoona - Helsingin opetustarkk'ampujapataljoona - Suomen kadettikoulu Pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Yhdessä joukot muodostivat divisioonan. Suomen kaarti Pääartikkeli: Suomen kaarti Heinäkuussa 1829 sai Anders Edward Ramsayn johtama Suomen Opetustarkk'ampujapataljoona Nuoren Kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona, Suomen Kaarti. Muut joukot hajotettiin 21. toukokuuta 1830 paitsi samana vuonna perustettu 1. Suomen meriekipaasi. Suomen Kaarti osallistui etunenässä muiden Venäjän kaartinjoukkojen kanssa Puolan kapinan kukistamiseen vuosina 1830–1831. Meriekipaasi - 1. Suomen meriekipaasi (1830–1862), Suomen kaaderiekipaasi (1862–1880) - 2. Suomen meriekipaasi (1854–1856) Ensimmäinen Suomen meriekipaasi oli laivatonta meriväkeä ja perustettaessa 1 100 miehen vahvuinen merkijalkaväen osasto. Se sijoitettiin ensin Viaporiin, ja myöhemmin sen käyttöön annettiin Katajanokan Merikasarmi. Toinen meriekipaasi perustettiin Itämaisen sodan aikana.¹ . Krenatööritarkk'ampujapataljoona Tämän värvätyn joukko-osaston nimi vaihtui useaan otteeseen: - Suomen tarkk'ampujapataljoona (1846–1848) - Suomen krenatööritarkk'ampujapataljoona (1848–1856) - Suomen harjoitustarkk'ampujapataljoona (1856–1857) - Suomen opetustarkk'ampujapataljoona (1857–1859) - Suomen opetustarkk'ampujakoulu ja opetustarkk'ampujakomppania (1859–1860) Sijaitsi vuoteen 1857 Turussa Sirkkalan kasarmilla, myöhemmin Hämeenlinnassa. Helsingin junkkarikoulu Pääartikkeli: Helsingin junkkarikoulu Helsingissä venäläistä divisioonaa komentanut kenraali Mandelstierna perusti kaupunkiin 1846 valtion rahoittaman junkkarikoulun, joka opetti Venäjän armeijaan haluaville suomalaisille nuorille venäjän kieltä ja sotilaallisia aineita. Se lakkautettiin asevelvollisuuden tultua voimaan Suomessa vuonna 1880.² Krimin sota Krimin sodan aikana perustettiin yhdeksän pataljoonaa, jotka värvättiin Ruotsin vallan ajan ruotulaitoksen mukaan. Pataljoonan vahvuudeksi määrättiin 600 miestä, kokonaisvahvuus siten 5400 miestä. Pataljoonista kuusi ensimmäistä perustettiin 1854 ja loput kolme 1855. - Suomen Ruotujakoinen 1. Turun Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 2. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 4. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 5. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 6. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 7. Porin Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 8. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona - Suomen Ruotujakoinen 9. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona Sodan loputtua pataljoonien miesluku vähennettiin 320:een ja 1867 ne lopullisesti lakkautettiin . Sodan aikana perustettiin myös 2. Suomen meriekipaasi 1854, mutta se lakkautettiin heti sodan jälkeen vuonna 1856. Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen. Asevelvollisuus Useimmat Euroopan valtiot siirtyivät 1800-luvun aikana asevelvollisuusarmeijoiden käyttöön. Venäjällä tsaari Aleksanteri II antoi marraskuussa 1870 käskykirjeen, jossa määrättiin ottamaan yleinen asevelvollisuus käyttöön aiemman pakko-ottojärjestelmän sijaan. Laki asevelvollisuudesta astui Venäjällä voimaan vuoden 1874 alussa ja se koski koko väestöä säädystä riippumatta. Palveluksesta ei enää aiempaan tapaan voinut vapautua maksulla tai hankkimalla sijaisen tilalleen. Lakiin sisältyi kuitenkin useita perhesyihin liittyneitä vapautusperusteita, joiden seurauksena suurin osa ikäluokista välttyi edelleen palvelukselta. Palvelusaika määrättiin viideksitoista vuodeksi, josta kuusi vuotta oli aktiivista palvelusta ja loput vietettiin reservissä.³ Pian vuoden 1870 keisarillisen käskykirjeen jälkeen ryhdyttiin pohtimaan, miten asevelvollisuus saatettaisiin voimaan myös Suomessa. Venäjän sotaministeriö laati Suomea koskeneen ehdotuksen, jonka mukaan suuriruhtinaskunta olisi voinut asettaa noin 40 000 miestä omia joukkoja. Suomessa asiaa pohdittiin useassa komiteassa. Venäjän sotaministeri Dmitri Miljutin vastusti suomalaisen komission mietinnössä ehdotettuja poikkeusjärjestelyitä, joiden mukaan suomalaisia joukkoja ei saisi viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, niitä ei saisi alistaa kenenkään muun kuin Suomen kenraalikuvernöörin alaisuuteen ja niiden upseereiksi saisi nimittää vain suomalaisia. Kun komission näkemyksiä myötäillyt Suomen senaatin lakiehdotus tuli esiteltäväksi Pietariin lokakuussa 1876, Turkin sota oli jo ovella ja sotaministerin huomio suunnattu siten muualle. Keisari antoi 7. joulukuuta 1876 esityksen Suomen asevelvollisuuslaiksi, joka pääosin vastasi suomalaisten erityistoiveita. Suomen säätyvaltiopäivät ottivat lakiesityksen käsittelyyn vuotta myöhemmin ja se hyväksyttiin 16. tammikuuta 1878. Keisari vahvisti sen saman vuoden joulukuussa, mutta järjestelyä pidettiin väliaikaisena. Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki loi Suomelle oman armeijan, joka toimi erillään Venäjän armeijasta. Asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrättiin vain osa, jotka valittiin arpomalla kutsuttujen joukosta. Aktiivinen palvelus kesti kolme vuotta ja sitä seurasi kaksi vuotta reservissä. Loput asevelvolliset siirtyivät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi ja joutuivat osallistumaan sinä aikana kerran vuodessa 30 päivän reserviharjoituksiin. Suomessa palvelusaika oli siis selvästi lyhyempi kuin muualla Venäjällä. Reservistä vapauduttuaan kaikki asevelvolliset kuuluivat nostoväkeen 40-vuotiaiksi asti, kuten Venäjälläkin. Ensimmäiset kutsunnat pidettiin keväällä 1881. Suomen armeijan rauhanajan kooksi määriteltiin 5600 miestä. Asevelvollisen sotaväen päällikkönä toimi koko sen olemassaolon ajan kenraali Georg Edvard Ramsay. Helsinkiin asetettiin 1879 Suomen Opetuskomppania (200 miestä), jonka tuli harjoittaa alipäällystöä joukkoja varten. Vuonna 1881 tämä komppania lakkautettiin ja aliupseerit jaettiin 8 uuden tarkk'ampupataljoonan kesken. Pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin vuosina 1880–1881, ja ne olivat täydessä vahvuudessa vuonna 1883. Tällöin sotaväki koostui seuraavista yksiköistä: - Henkivartioväen 3. Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) - Suomen 1. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) + 1. Artjärven reservikomppania (Artjärvi) + 2. Tuusulan reservikomppania (Tuusula) + 3. Lohjan reservikomppania (Lohja) + 4. Halikon reservikomppania (Halikko) - Suomen 2. Turun Tarkk'ampujapataljoona + 5. Maarian reservikomppania (Maaria) + 6. Uudenkaupungin reservikomppania (Uusikaupunki) + 7. Ulvilan reservikomppania (Ulvila) + 8. Ikaalisten reservikomppania (Ikaalinen) - Suomen 3. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona + 9. Närpiön reservikomppania (Närpiö) + 10. Laihian reservikomppania (Laihia) + 11. Alavuden reservikomppania (Alavus) + 12. Kruunupyyn reservikomppania (Kruunupyy) - Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona + 13. Oulun reservikomppania (Oulainen) + 14. Oulun reservikomppania (Oulu) + 15. Kemin reservikomppania (Kemi) + 16. Kajaanin reservikomppania (Kajaani) - Suomen 5. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona + 17. Iisalmen reservikomppania (Iisalmi) + 18. Suonenjoen reservikomppania (Suonenjoki) + 19. Juuan reservikomppania (Juuka) + 20. Joensuun reservikomppania (Joensuu) - Suomen 6. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona + 21. Savonlinnan reservikomppania (Savonlinna) + 22. Mikkelin reservikomppania (Mikkeli) + 23. Mäntyharjun reservikomppania (Mäntyharju) + 24. Taavetin reservikomppania (Taavetti) - Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona + 25. Lammin reservikomppania (Lammi) + 26. Urjalan reservikomppania (Urjala) + 27. Oriveden reservikomppania (Orivesi) + 28. Saarijärven reservikomppania (Saarijärvi) - Suomen 8. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona + 29. Lappeenrannan reservikomppania (Lappeenranta) + 30. Muolaan reservikomppania (Muolaa) + 31. Rautjärven reservikomppania (Rautjärvi) + 32. Sortavalan reservikomppania (Sortavala) - Suomen Rakuunarykmentti (Lappeenranta, vuodesta 1890) - Suomen Kadettikoulu (Hamina) Yhdessä pataljoonassa oli neljä komppaniaa, rakuunarykmentti koostui kuudesta eskadroonasta. Lisäksi perustettiin 32 reservikomppaniaa. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun. Suomen sotaväen vahvuus ei milloinkaan ylittänyt puolta maassa olleiden venäläisten joukkojen vahvuudesta. Suomalaiset joukkoyksiköt olivat luonteeltaan kevyttä jalkaväkeä eikä niitä ollut varustettu raskaalla aseistuksella, koska sodan sattuessa venäläiset joukot olisivat tarjonneet tykistötuen. Poliittisista syistä pataljoonia ei koottu kahden pataljoonan tarkk'ampujarykmenteiksi kuin sotaharjoituksissa. Reservikomppaniat harjoittelivat aika ajoin pataljoonakokoonpanossa. Eräissä harjoituksissa nähtiin jopa neljästä reservipataljoonasta muodostettu rykmentti. Sodan aikana tällaisilla rykmenteillä olisi pyritty korvaamaan vakinainen väki kotirintaman vartiointi- ja järjestyksenpitotehtävissä. Varsinaiseen taistelukäyttöön reservijoukot eivät olisi soveltuneet kuin rajoitetusti. Sen sijaan vakinaisessa väessä palvelleista miehistä olisi voitu koota reservin tarkk'ampujapataljoona kunkin vakinaisen pataljoonan rinnalle. Näin Suomi olisi asettanut sodan sattuessa kahdeksan rykmenttiä tarkk'ampujia ja yhden ratsuväkeä valtakunnan puolustuksen tueksi. Tykistön ja pioneerien puuttuminen olisi kuitenkin aiheuttanut tarpeen venäläisten joukkojen välittömälle tuelle. Venäjä olisi kuitenkin voinut siirtää valtaosan maassa rauhan aikana olleista vakinaisista joukoista painopistealueelle Suomen ulkopuolelle. Joukkojen koulutuksessa päähuomio oli ammunnan tarkkuudessa, jossa yksiköt saavuttivat toistuvasti yleisvaltakunnallista menestystä. Taktiikan alalla tehtiin kokeiluja sissitoiminnasta, mutta pääpaino oli venäläisen jalkaväenohjesäännön mukaisessa taktiikassa. Puolustussuunnitelmien laatimisessa ongelmaksi nähtiin se, että Suomessa oli verrattain vähän venäläisen taktiikan vaatimia laajoja aukeita, joilla joukkoja olisi voitu liikutella sujuvasti. Metsän käyttöä puolustukseen ei edes ehdotettu. Tarkk'ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella vuonna 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla. Vastaavaa ratkaisua käytettiin Venäjän keisarikunnassa myös muualla. Muun muassa tataarikaanikunnat korvasivat asevelvollisuuden ylimääräisellä verolla. Suomen asevelvollisissa joukko-osastoissa palveli niiden olemassaolo aikana 1881–1901 kaikkiaan arviolta 39 000 miestä ja lyhyen reservikoulutuksen sai noin 93 000. Katso myös - Jääkäriliike Lähteet - Suomen Sotaväki 1881–1905, Eskoff.net - Palmunen, Einar: Hämeen pataljoona eli Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona, Hämeennlinna-seura, 1975 Viitteet [1] WSOY Iso tietosanakirja 6, s. 163, WSOY 1997 ISBN 951-0-20163-4 [2] Torsten Ekman: Suomen kaartii 1812–1905, s. 71. Schildts 2006. [3] Ekman 2006, s. 239. [4] Ekman 2006, s. 242–245. [5] Ekman 2006, s. 245–246. [6] Ekman 2006, s. 377. Aiheesta muualla - Tietoa Suomen suuriruhtinaskunnan armeijasta ja siihen liittyvistä asiakirjoista (Arkistolaitos) - Uudenmaan tarkk'ampujapataljoonan upseerit asuivat Karhun korttelissa Helsingin Sanomat - Arvomerkit 1800-luvun lopussa - Pohjan Prikaatin Kilta – Suomen Ruotujakoinen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoona (23.6.1854 – 21.4.1868) - Pohjan Prikaatin Kilta – Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona (1.1.1881 – 12.7.1901) - Genos – Finska undervisningsskarpskyttekompaniet 1879–1881 - - Suomen suuriruhtinaskunnan armeija 1880–1905 - Henkivartioväen 3. Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) - Suomen 1. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona (Helsinki) + 1. Artjärven reservikomppania (Artjärvi) + 2. Tuusulan reservikomppania (Tuusula) + 3. Lohjan reservikomppania (Lohja) + 4. Halikon reservikomppania (Halikko) - Suomen 2. Turun Tarkk'ampujapataljoona + 5. Maarian reservikomppania (Maaria) + 6. Uudenkaupungin reservikomppania (Uusikaupunki) + 7. Ulvilan reservikomppania (Ulvila) + 8. Ikaalisten reservikomppania (Ikaalinen) - Suomen 3. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona + 9. Närpiön reservikomppania (Närpiö) + 10. Laihian reservikomppania (Laihia) + 11. Alavuden reservikomppania (Alavus) + 12. Kruunupyyn reservikomppania (Kruunupyy) - Suomen 4. Oulun Tarkk'ampujapataljoona + 13. Oulun reservikomppania (Oulainen) + 14. Oulun reservikomppania (Oulu) + 15. Kemin reservikomppania (Kemi) + 16. Kajaanin reservikomppania (Kajaani) - Suomen 5. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona + 17. Iisalmen reservikomppania (Iisalmi) + 18. Suonenjoen reservikomppania (Suonenjoki) + 19. Juuan reservikomppania (Juuka) + 20. Joensuun reservikomppania (Joensuu) - Suomen 6. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona + 21. Savonlinnan reservikomppania (Savonlinna) + 22. Mikkelin reservikomppania (Mikkeli) + 23. Mäntyharjun reservikomppania (Mäntyharju) + 24. Taavetin reservikomppania (Taavetti) - Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona + 25. Lammin reservikomppania (Lammi) + 26. Urjalan reservikomppania (Urjala) + 27. Oriveden reservikomppania (Orivesi) + 28. Saarijärven reservikomppania (Saarijärvi) - Suomen 8. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona + 29. Lappeenrannan reservikomppania (Lappeenranta) + 30. Muolaan reservikomppania (Muolaa) + 31. Rautjärven reservikomppania (Rautjärvi) + 32. Sortavalan reservikomppania (Sortavala) - Suomen Rakuunarykmentti (Lappeenranta, vuodesta 1890) - Suomen Kadettikoulu (Hamina) Jotkut yksiköistä lakkautettiin jo ennen 1905. Lakkauttamisen syynä oli se, etteivät suomalaiset suostuneet asevelvollisuuden laajentamiseen koko Venäjän keisarikuntaan, vaan olivat valmiita palvelemaan vain Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Suomen suuriruhtinaskunta korvasi asevelvollisuuden puuttumista niin kutsutuilla sotilasmiljoonilla, maksuille suuriruhtinaskunnalta Venäjän keisarikunnan budjettiin. Suomen Taideyhdistys Suomen Taideyhdistys on vuonna 1846 perustettu järjestö, joka alkuaikoinaan otti tehtäväkseen luoda perustan Suomen taide-elämälle. Sen perustamisaikana Suomessa ei ollut taiteen opetusta eikä taidemuseoita. Lahjakkaita suomalaisia taiteilijoita oli lähtenyt opiskelemaan ulkomaille ja jäänyt myös työskentelemään muihin maihin.¹ Yhdistys sai alkutaipaleellaan suojelijakseen keisari Nikolai I:n pojanpojan, suuriruhtinas Aleksanterin (myöhemmin Venäjän keisari Aleksanteri III), joka oli tuolloin yksivuotias.² Yhdistyksen perustamisen vuosipäiväksi tuli Aleksanterin syntymäpäivän mukaan 10. maaliskuuta 1846. Taideyhdistys ryhtyi jakamaan palkintoja ja myöntämään stipendejä suomalaisille taiteilijoille. Dukaattipalkintoja on jaettu nuorille, vasta uraansa aloitteleville taiteilijoille vuodesta 1858 alkaen. Lisäksi myönnetään muita palkintoja. Yhdistys ryhtyi myös kartuttamaan taidekokoelmaansa. Se järjesti ensimmäisen taidenäyttelyn keväällä 1847 Helsingissä niin sanotussa Heidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella (rakennuksessa toimii nykyisin Ruotsin Helsingin-suurlähetystö).³ Esillä oli lähes sata maalausta, joista noin puolet oli kotimaista tekoa. Taiteilijoiden kouluttamiseksi yhdistys alkoi ylläpitää perustamisensa alusta asti piirustuskouluja. Niistä ensimmäinen perustettiin Helsinkiin 1848. Turun piirustuskoulu, joka oli perustettu 1846 siirtyi Suomen taideyhdistyksen haltuun 1852. Koulutoiminta säätiöitiin vuonna 1939. Nykyään Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulu tunnetaan nimellä Kuvataideakatemia. Yhdistyksen museo- ja koulurakennus, taiteiden talo Ateneum, valmistui vuonna 1887. Vuonna 1990 Ateneumin taidemuseon kokoelmat siirtyivät kokonaan valtiolle. Yhdistyksen myöntämät palkinnot ja apurahat - Nuorten taiteilijoiden apuraha - Edvard Richter -apuraha kuvataidearvostelijoille - Tunnustuspalkinto: Suomen taideyhdistys myöntää merkittävästä elämäntyöstä vuosittain yhden tunnustuspalkinnon. ⁸ + 2002 Timo Aalto + 2003 Tapio Junno + 2004 Eino Ahonen + 2005 Anna-Maria Osipow + 2006 taidemaalari ja -graafikko Matti Kujasalo + 2007 kuvataiteilija Ismo Kajander + 2008 kuvanveistäjä Hannele Kylänpää + 2009 taidemaalari Lauri Laine + 2010 kuvataiteilija Oliver Whitehead + 2011 kuvataiteilija Pekka Nevalainen + 2012 performanssitaiteilija Irma Optimisti + 2013 kuvataiteilija Lauri Anttila + 2014 taidegraafikko ja -maalari Marjatta Hanhijoki⁹ + 2015 valokuvataiteilija Timo Kelaranta - Dukaattipalkinto - Kirjallisuuspalkinto - William Thuring -säätiön pääpalkinto ja muut nimikkopalkinnot alle 45-vuotiaille taiteilijoille Lähteet - Raakel Kallio (toim.), Dukaatti, Suomen Taideyhdistys 1846–2006, WSOY, 2006. Viitteet [1] Susanna Pettersson: Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin, s. 157. Helsinki: SKS, Valtion taidemuseo, 2008. [2] Kallio, Rakel (toim.), Pettersson, Susanna: Dukaatti, Suomen taideyhdistys 1846-2006, s. 20. Wsoy, 2006. [3] Susanna Pettersson, Suomen Taideyhdistys, Tausta, perustaminen ja toiminnan kulmakivet kirjassa Raakel Kallio (toim.), Dukaatti, Suomen Taideyhdistys 1846–2006, WSOY, 2006. [4] Helsingfors Tidningar 3.4.1847 [5] Yhdistyksen alkuvaiheita. Suomen taideyhdistys. Viitattu 14.8.2015. [6] Tie suomalaiseen taiteeseen, Ekman ja Turun Piirustuskoulu, Turun taidemuseo. Viitattu 10.1.2009.[vanhentunut linkki] [7] Arkisto – aiemmin myönnetyt tunnustuspalkinnot Suomen Taideyhdistys. Viitattu 16.12.2015. [8] Tunnustuspalkinto Suomen Taideyhdistys. Viitattu 16.12.2015. [9] Frilander, Aino: Taideyhdistyksen perinteikäs Dukaattipalkinto ympäristöteemoja käsittelevälle kuvataiteilija Alma Heikkilälle HS.fi. 3.12.2014. Viitattu 4.12.2014. Aiheesta muualla - Ateneumin historia - Suomen taideyhdistyksen pöytäkirjat vuosilta 1846-1901. Lähteillä.fi - Suomen Taideyhdistys - Kuvataide-elämän rakentumisen aikaa. Lähteillä.fi - Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisen näyttelyn arvostelun 1. osa | 2. osa | 3. osa Suomi kesäolympialaisissa 1912 Suomen joukkueen vahvuus Tukholman kesäolympialaisissa 1912 oli 164 urheilijaa. Suomen suuriruhtinaskunnan joukkue osallistui kisoihin erillään Venäjän keisarikunnan joukkueesta. Suomen osallistumisesta omana joukkueenaan oli sovittu Ruotsin ja Venäjän kesken. Kisojen avajaisissa suomalaiset marssivat Venäjän joukkueen takana Finland-kyltin kanssa sekä myös ajoittain Helsingin ruotsinkielisen naisvoimisteluseuran lippua heiluttaen. Suomen suuriruhtinaskunnallahan ei omaa virallista lippua ollut. Kisojen aikana Suomen jalkapallomaajoukkue pelasi voitokkaasti Venäjää vastaan. Tuolloin salkoon nostettiin Venäjän lippu, ja näkyville asetettiin lakana, jossa luki Finland vunnit (eli Suomi voitti). Myöhemmin kisojen aikana muodostui käytännöksi, että suomalaiset mitalinsaajat ilmoitettiin Venäjän lipun ja sen alle nostetun sinivalkoisen Finland-viirin kanssa. ¹ Mitalistit Kultaa - Hannes Kolehmainen 3 (5 000 m, 10 000 m, maastojuoksu) - Armas Taipale 2 (Kiekonheitto, Kiekonheitto - molemmat kädet) - Julius Saaristo (Keihäänheitto - molemmat kädet) - Kaarlo Koskelo (Kreikkalais-roomalainen paini 60 kg) - Emil Väre (Kreikkalais-roomalainen paini 67,5 kg) - Yrjö Saarela (Kreikkalais-roomalainen paini yli 82,5 kg) Hopeaa - Hannes Kolehmainen, Jalmari Eskola, Albin Stenroos (Maastojuoksun joukkuekilpailu) - Elmer Niklander (Kiekonheitto - molemmat kädet) - Julius Saaristo (Keihäänheitto) - Väinö Siikaniemi (Keihäänheitto - molemmat kädet) - Ivar Böhling (Kreikkalais-roomalainen paini 82,5 kg) - Johan F. Olin (Kreikkalais-roomalainen paini yli 82,5 kg) - Harry Wahl, Waldemar Björkstén, Jacob Björnström, Bror Brenner, Allan Franck, Erik Lindh, Aarne Pekkalainen (Purjehdus - 10 m luokka) - Kaarle Ekholm, Eino Forsström, Eero Hyvärinen, Mikko Hyvärinen, Tauno Ilmoniemi, Ilmari Keinänen, Jalmari Kivenheimo, Karl Lund, Aarne Pelkonen, Ilmari Pernaja, Arvid Rydman, Eino Saastamoinen, Aarne Salovaara, Heikki Sammallahti, Hannes Sirola, Klaus Uuno Suomela, Lauri Tanner, Väinö Tiiri, Kaarlo Vasama, Kaarlo Vähämäki (Joukkuevoimistelu - vapaa järjestelmä) Pronssia - Albin Stenroos (10 000 m) - Elmer Niklander (Kuulantyöntö – molemmat kädet) - Urho Peltonen (Keihäänheitto – molemmat kädet) - Otto Lasanen (Kreikkalais-roomalainen paini 60 kg) - Alpo Asikainen (Kreikkalais-roomalainen paini 75 kg) - Bertil Tallberg, Gunnar Tallberg, Arthur Ahnger, Emil Lindh, Georg Westling (Purjehdus - 8 m luokka) - Ernst Krogius, Max Alfthan, Erik Hartvall, Jarl Hulldén, Sigurd Juslén, Eino Sandelin, Johan Silén (Purjehdus – 12 m luokka) - Nestori Toivonen (Hirviammunta – kertalaukaukset) - Nestori Toivonen, Iivo Väänänen, Axel Fredrik Londén, Ernst Rosenqvist (Hirviammunta – kertalaukaukset joukkuekilpailu) Suomen jalkapallomaajoukkue sijoittui neljänneksi, joka on miesten maajoukkueen kaikkien aikojen paras sijoitus arvokisoissa. Lähteet - Finland at the 1912 Stockholm Summer Games Sports Reference LLC. (englanniksi) Viitteet [1] C.Kajanti: Siniristilippumme, s. 178-9. Otava, 1997. 951-1-13552-X. Valtiot kesäolympialaisissa 1912 Suostuntaesitys Suostuntaesitys oli Venäjän keisarin tekemä esitys Suomen eduskunnalle, jotta eduskunta myöntyisi ja säätäisi tietyksi ajaksi veron (suostuntavero). Verolla kerättiin varoja tarkoituksiin, joihin valtion vakinaiset tulot eivät riittäneet. Keisari teki esityksen varsinaisten valtiopäivien alussa ja eduskunta lähetti sen valtiovarainvaliokunnan käsittelyyn. Sieltä esitys siirtyi täysistuntoon, jossa se käsiteltiin kolmesti. Esitystä ei voitu jättää lepäämään seuraaviin valtiopäiviin. Uudesta tai lisätystä suostuntaverosta tehty ehdotus raukesi, ellei sitä kannattanut kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.¹ Suostuntaesitysmenettely oli voimassa vuoteen 1919 asti.² Lähteet [1] Tietosanakirja, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1909–1919. [2] Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939. Suuret nälkävuodet Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa.¹ Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä.² Vain vuosien 1695–1697 suuret kuolonvuodet tiedetään vielä tuhoisammiksi. Myös Ruotsissa kärsittiin nälästä samaan aikaan.³ Nälkävuosien aikana lasketaan väestönmenetys noin 150 000 hengeksi. Suomen väkiluku oli seitsemänä vuonna (1866–1872) pienempi kuin vuonna 1865. Verrantona Suomen historian muista mullistuksista vuoden 1918 sisällissota painoi väkilukua kahtena vuonna, talvisota yhtenä. Jatkosodan aikana väkiluku kasvoi joka vuosi. Vuosi 1857 Kato oli tullut Pohjois-Suomessa ja Oulun läänissä Lappia myöten. Nälkiintyneitä varten kerättiin avustuksia Englannissa, Skotlannissa ja Irlannissa. Vuosi 1862 Pohjois-Suomessa oli huono sato. Pohjanmaalta ja Savosta lähteneet nälkiintyneet kerjäläislaumat saivat ruokaa Keski- ja Etelä-Suomesta, missä sato oli ollut melko hyvä. Vuosi 1865 Pohjois-Suomessa elokuun puolessavälissä mahdollisuus hyvään satoon vaikutti vielä hyvältä, kunnes elokuun 23. päivänä tullut halla tuhosi tuleentumattoman viljan laajoilla alueilla. Jonkin verran asukkaita muutti Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan nälkää pakoon. Kajaanin kihlakuntaan kuuluvasta Kuhmosta muutti 745 henkeä Venäjälle Aunuksen kuvernementtiin. Heinää saatiin niukalti, ruista vain siemeneksi, ja pakkaseen turmeltui myös ohran nelinkertainen sato. ⁹ Lavantautiin kuoli 57 000, punatautiin 7 500 ja hinkuyskään yli 3 000 henkeä. Paikasta toiseen kiertelevät kerjäläiset säästyivät paremmin taudeilta kuin pysyvämpään olopaikkaan kuten työ­laitoksiin tai talollisten palvelukseen jääneet. Myös monet nälkiintyneitä auttaneet sairastuivat. Maan väestöstä kuoli noin 7,9 prosenttia.¹⁰ Vuosi 1866 Kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin; peruna ja juurekset mätänivät peltoon. Syysvilja jouduttiin kylvämään vaikeiden olosuhteiden vallitessa, ja sääolosuhteet pysyivät epäedullisina rukiin kasvulle. Talvi oli pitkä ja ankara. Etelä-Suomessa oli paksu lumipeite vielä toukokuun alussa, ja kesä tuli kuukauden myöhässä. Kevätkylvöt myöhästyivät ja karjanrehusta tuli suuri puute. Sadon kypsyminen ennen syyskylmiä ei ollut varmaa, ja huonon sadon mahdollisuuteen varauduttiin. Toukokuussa Johan Vilhelm Snellman ryhtyi toimiin, jotta maahan saataisiin tuotua viljaa ulkomailta. Kansalle jaettiin myös tietoa sienten käytöstä ruokana, hätä­leivän valmistuksesta sekä karjalle sopivasta hätäleivästä. Elokuussa oli ensimmäinen halla, joka ei vielä aiheuttanut tuhoja. Syyskuun 3. päivänä alkoi pakkanen, joka hävitti kypsymättömän viljan melkein kokonaan etenkin maan pohjoisosissa. Tämän jälkeen tuli vielä useita muita hallaöitä, ja loputkin sadosta tuhoutui.¹¹ Perunasato turmeltui runsaiden syyssateiden vuoksi.¹² Viljaa jaettiin käsitöitä, airoja, villoja, lankoja, ruoteita, lankkuja, vasikannahkoja ja lampaannahkoja vastaan.¹³ Kun ruokavarastot loppuivat, suurten väkijoukkojen oli lähdettävä Pohjois- ja Itä-Suomesta kerjuulle pysyäkseen hengissä.¹⁴ ¹² Vuonna 1866 astui Suomessa voimaan viinan kotipolton kieltävä laki.¹⁵ Virallinen perustelu oli raittiusaate, mutta todellisuudessa kysymys oli viljan saatavuudesta. Talonpojat ansaitsivat enemmän polttamalla viljan viinaksi, kuin myymällä sen jauhettavaksi. Tämä pahensi ennestäänkin heikkoa elintarviketilannetta ja niinpä senaatti kielsi viinan kotipolton. Olojen parantuessakaan ei Suomessa enää saanut valmistaa laillisesti kotipolttoista viinaa ja laki on samankaltainen tänäkin päivänä.¹⁶ ¹⁷ Vuosi 1867 Talvi 1866–1867 oli ankara ja kevät tuli myöhässä. Esimerkiksi Helsingin toukokuun keskilämpötila oli normaalin kymmenisen asteen sijaan +1,8 astetta.¹² Jäät lähtivät monin paikoin vasta kesäkuussa, ja kesä alkoi vasta kesäkuun puolivälissä.¹² ¹⁸ Esimerkiksi Etelä-Suomessa järvet olivat jäässä ja pellot paksujen lumikinosten peittäminä vielä toukokuussa.¹⁹ ²⁰ Edellisenä syksynä kylvetyn rukiin oraat olivat kovin kehnoja, ja jo varhain huomattiin, että kaura ja ohra olivat hallan vuoksi tulleet itämättömäksi pohjoisissa lääneissä. Elokuun lopun ja syyskuun alun ankarat hallat koettelivat satoa. Myös perunasato epäonnistui. Kaikkia edellisiä vuosia täydellisempi kato koetteli koko Suomea Ahvenanmaata ja lounaisia ja eteläisiä osia lukuun ottamatta. Sato ei riittänyt edes siemenviljaksi.¹² ¹⁸ ²¹ ²² Karjaa jouduttiin teurastamaan runsain määrin rehun puutteen vuoksi ja ruuaksi.²¹ Talvi tuli aikaisin, ja viljalaivat jäivät siksi vieraisiin satamiin. Venäjän, Ruotsin ja muiden maiden avustukset olivat vähäisiä.¹² Syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala menettivät eniten väestöstään, jopa 20 prosenttia. Useimmat kuolemat aiheuttivat taudit, joille kaupunkeihin paenneet ja tilapäismajoitukseen päätyneet altistuivat.²³ Syyskuussa kuoli noin 5 000, joulukuussa 6 500 ihmistä.²⁴ Kulkutaudit levisivät koko maahan ja tappoivat nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain.²⁵ Vuosi 1868 Vuoden 1868 alussa nälänhätä oli suurimmillaan. Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä.²⁴ ²⁶ ²⁵ ²⁷ ¹⁸ ²⁸ Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta.²⁷ Riittävä määrä siemenviljaa saatiin ostettua Itämeren­maakuntien (Viron ja Liivinmaan) vuoden 1866 sadosta, joka oli toimitettu jo Hollantiin, jossa se oli tarkoitus käyttää olutpanimoissa, mutta Adolf Wasenius ja valtionagronomi Forsberg ostivat 40 000 tynnyriä Itämeren­maakuntien ohraa Hollannista Schiedamin kaupungista. Ohratynnyrit päätettiin lähettää höyry­laivoilla Suomeen. Itämeren­maakuntien ohra oli tarkoitettu siemenohraksi, se oli epäpuhdasta ja sisälsi runsaasti myös ruohonsiemeniä. Tanskasta ja Etelä-Ruotsista ostettiin 6000 tynnyriä.²⁹ Kevätkylvö päästiin tekemään ajoissa ja syksyn sadosta tuli hyvä Pohjois-Suomessa ja kohtalainen muualla Suomessa. ³⁰ ²⁷ Kesällä sää oli hyvä, ja sato onnistui, mutta kerjäläisten levittämät kulku­taudit tappoivat yhä ihmisiä. Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin ja sekä infrastruktuuria että teollisuutta kehitettiin, jotta vastaavanlaiset nälänhädät voitaisiin tulevaisuudessa torjua tehokkaammin. Käytännössä maatalouden monipuolistuminen näkyi karja­talouden aseman parantumisena. Nälkävuodet lisäsivät kiinnostusta parempien kulkuyhteyksien kehittämiseen, mikä myötävaikutti rauta­teiden rakentamiseen.³¹ ³² Suomen senaatin toimet nälkävuosina Johan Vilhelm Snellman kääntyi tunnetun frankfurtilaisen pankkiirin, vapaaherra C. von Rothschildin puoleen, pyytäen häntä järjestämään kuuden miljoonan lainan. Rothschild ehdotti tavanomaista käytäntöä, obligaatioiden myymistä, mutta Snellman totesi, että siihen menisi niin pitkälti aikaa, että sitä ennen Suomen kansa olisi kuollut nälkään. Rothschild antoi sitten lainan omista varoistaan. Pietarista ostettiin jauhoja helsinkiläisen suurkauppias Adolf Vaseniuksen kautta, mutta satamat jäätyivät jo lokakuun lopussa ja ankara lumentulo vaikeutti jauhojen kuljettamista. Pietarista lähti kaksi suurta höyrylaivaa niitä kuljettamaan, mutta meren jäätymisen vuoksi laivakuljetuksista jouduttiin pian luopumaan. Maan pohjoisosiin saatiin kuitenkin kuljetetuksi jonkinlaisiksi varastoiksi noin 40 000 tynnyriä viljaa.³³ ²⁷ Suomen uusi kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg suhtautui tilanteeseen vakavasti ja uskoi enemmän Helsingfors Dagbladissa huhtikuussa 1867 julkaistua laajaa raporttia kuin paikallisten kuvernöörien raportteja, jotka eivät paljastaneet tilanteen koko vakavuutta.²⁷ Nälkävuoden aikana työttömyys kasvoi suuresti. Valtio järjesti hätä­apu­töitä eri puolilla Suomea. Rakennettiin teitä ja kanavia sekä kuivattiin järviä.³⁴ Heti syyshallojen jälkeen oli Venäjällä muodostettu Aleksanteri II:n johdolla hätäapukomitea Pohjois-Venäjän ja Suomen hädänalaisten auttamiseksi.³⁵ Suomeen saapui viljaa avustuksina melkein kaikista Euroopan maista.³⁶ Venäjällä oli ollut myös laaja kato ja miljoonittain nälkää näkeviä, ja viljan hinta oli noussut nopeasti.²⁷ Kaikki avustustoiminta osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Suomen viljantuotanto oli ollut normaalisti neljä miljoonaa tynnyriä, mutta vuonna 1867 vain 2,4 miljoonaa tynnyriä.³⁶ Senaattorina ja finanssitoimituskunnan 1. päällikkönä toiminutta Johan Vilhelm Snellmania on joskus pidetty syypäänä tilanteen pahentumiseen. Uudempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että ulkomaisen velan saanti ei enää tahtonut onnistua vuoden 1865 rahauudistukseen sisältyneen revalvaation ja siitä seuranneen rahapulan vuoksi³⁷ ja että pelottavan suuri osa maatiloista ja metsistä oli jo menossa pakkomyyntiin. Poliittisen eliitin arvomaailmassa "vastikkeettoman avun" antaminen rahvaalle nähtiin kansakunnan moraalia rappeuttavana siveellisyyskysymyksenä. Samanlainen asenne esiintyi brittiläisen yläluokan mietteissä Irlannin nälänhädän aikana 1840-luvulla.³⁸ Muuan keskeinen syy oli alkeellisen maanviljelyn joustamattomuus ja tilattoman väestön valtavasti kasvanut määrä – molemmat asioita, joista juuri Snellman oli vuosikymmeniä varoitellut. Hätäaputyöt osoittautuivat ongelmaksi, sillä nälkiintyneiden ihmisten kerääntyessä paikkakunnille etenkin lavantauti riehui niin, että Riihimäki–Pietari-rautatien rakentajista viidenneksen arvioidaan menehtyneen vuoden kuluessa. Snellman totesi eräässä sanomalehtikirjoituksessaan: »Käy hyvin laatuun hoitaa esim. siemenviljan ostoa ja lainausta murhemielin, mutta kuitenkin alistuen ja tyynesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin kauhu valtaa sydämen. Saa raataa kuin mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Jolla on siinä asiassa ollut jotakin vastuunalaisuutta, hänelle nuo kalpeat haamut saattavat ilmestyä kummittelemaan; ja hänen omatuntonsa saattaa yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi? Jos nuo 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, – ja tämä summa, vastaten puolen vuoden tuloja yleisessä valtionrahastossa, jonka suoritettavana olivat avustusmenot, tyydyttänee ankarankin valtiontilintarkastajan vaatimuksia – jos koko tämä summa olisi käytetty yksinomaan, työttömien, nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemenviljaan y.m., ehkä silloin kaikki olisivat olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.³⁹ » Suomen taloushistoriallisen tilaston mukaan rukiin vienti Suomesta kasvoi vuonna 1867 ollen noin 16 prosenttia vuosikymmenen keskiarvoa suurempaa. Viennin osuus koko ruissadosta, joka oli pienin vuosikymmeniin, oli kaksi prosenttia (edellisen vuoden sadosta yksi prosentti). Määrällisesti siitä olisi riittänyt noin 1,5 kg viljaa kuukaudessa 150 000 ihmiselle vuodeksi. Myös kauraa, voita ja kalaa vietiin ulkomaille normaalia enemmän.⁰ Lähteet - Toimituskunta: Oma maa VI, Wsoy, 1911 - Häkkinen, Antti, Vappu Ikonen, Kari Pitkänen ja Hannu Soikkanen: Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Porvoo, WSOY, 1991 - Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII, Otava, 1935 - Koskinen, Yrjö. Suomen kansan historiasta, Helsinki, 1869–1873 - Korhonen, Arvi (toim.),Suomen historian käsikirja II,Wsoy,1949 - Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868, Suomen historiallinen seura, 1986, ISBN 951925482X - Klinge, Matti: Keisarin Suomi, Schildts Miktor, 1997, ISBN 9789515006820 - Toim. Vihtori Karpio, Raittiusasiain tietokirja, Wsoy, Porvoo, 1934 - Päivi Dahl; Tanja Hirschovits: Tästä on kyse - tietoa päihteistä,Youth Against Drugs ry., Helsinki, 2002, ISBN 9519761527 Viitteet [1] Tilastokeskus – Tieto&trendit www.stat.fi. Tilastokeskus. Viitattu 9.4.2013. [2] Johdanto www.museo24.fi. Jämsän kaupunki. Viitattu 8.8.2008. [3] Korhonen, Suomen historian käsikirja II, s. 205 [4] Oiva Turpeinen, s. takakansi [5] Kaarina Vattula (toim.): Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto, s. 18. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5089-0. [6] Klinge, s. 237–238 [7] Juva, 8, s. 152 [8] Oiva Turpeinen, s. 13–15 [9] Klinge, s. 238 [10] Juva, 8, s. 170–171 [11] Juva, 8, s. 155 [12] Oma maa 5, s. 85 [13] Juva, 8, s. 157 [14] Juva, 8, s. 162 [15] Karpio, Raittiusasiain tietokirja, s. 788 [16] Dahl ja Hirschovits, Tästä on kyse - tietoa päihteistä, s. 436 [17] Alkoholilaki 1143/1993 ja 1/2001 4 § [18] Suomen kansan historiasta, s. 563 [19] Oiva Turpeinen, s. 19 [20] Rein, Juhan Vilhelm Snellmanin elämä – jälkimäinen osa, s. 601–602 [21] Klinge, s. 238 [22] Juva, 8, s. 174 [23] Korhonen, s. 205 [24] Oiva Turpeinen, s. 22 [25] Korhonen, s. 206 [26] Ignatius, K. V., Oma maa 5, s. 86 [27] Klinge, s. 239 [28] Zetterberg, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 503 [29] Rein, Juhan Vilhelm Snellmanin elämä - jälkimäinen osa, s. 617–618, 630 [30] Juva, 8, s. 174–176 [31] Oma maa 5, s. 86 [32] Klinge, s. 240, 242 [33] Juva, 8, s. 156 [34] Juva, 8, s. 160 [35] Juva, 8, s. 161–162 [36] Juva, 8, s. 162 [37] Klinge, s. 237 [38] Heidi Hirvonen: Tiedon, tahdon vai resurssien puutetta? Suomen hallinto ja syksyn 1867 elintarvikekriisi Pro gradu, 2013, s.89, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos. [39] Juva, 8, s. 175–177 [40] Kaarina Vattula (toim.): Suomen taloushistoria 3, Historiallinen tilasto, s. 188. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1983. ISBN 951-30-5089-0. Aiheesta muualla - Hirvonen, Heidi: Tiedon, tahdon vai resurssien puutetta? Suomen hallinto ja syksyn 1867 elintarvikekriisi (Pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, 2013. Suomen historia Tamelanderin juttu Tamelanderin juttu oli Krimin sodan aikana vuonna 1855 tapahtunut poliittinen skandaali, jonka yhteydessä ylioppilas Oskar Tamelander paljastui Venäjän viranomaisten vakoojaksi ja erotettiin Helsingin yliopistosta. Tapahtumat saivat alkunsa, kun Tukholmassa asunut suomalainen runoilija Emil von Qvanten julkaisi salanimellä Peder Särkilax pamfletin Fennomani och skandinavism, jossa hän Krimin sodan vuoksi vaati Suomen erottamista Venäjästä ja kannatti uuden suomalais-skandinaavisen liittovaltion perustamista. Viranomaiset halusivat selvittää kirjoittajan henkilöllisyyden, jolloin venäläismielinen Postihallituksen pääjohtaja Alexander von Wulffert värväsi tehtävään sukulaispoikansa Oskar Tamelanderin. Yliopiston suomenmielisissä piireissä liikkunut Tamelander matkusti Tukholmaan, jossa hän saikin von Qvantenin henkilöllisyyden selville. Tamelanderin uteliaisuus kuitenkin herätti von Qvantenin epäilykset. Hän lähetti tämän mukana Helsinkiin kirjeen, jossa von Qvanten postisensuuria harhauttaen vihjasi vastaanottajalle Tamelanderin olevan viranomaisten ilmiantaja.¹ Lokakuussa 1855 Anders Gustaf Ramsay kutsui Tamelanderin Helsingissä järjestettyyn tapaamiseen, jossa oli paikalla myös useita muita opiskelijoita sekä yliopiston opettajia. Tamelanderilta onnistuttiin saamaan tunnustus, jonka jälkeen varakansleri Johan Reinhold Munck erotti hänet yliopistosta.² Tamelanderin paljastuttua kävi ilmi, että hän oli myös tyrkyttänyt sensuurin kieltämää kirjallisuutta henkilöille, jotka haluttiin tehdä epäilyksenalaisiksi.¹ Katso myös - Töölön juttu Lähteet [1] Futrell, Michael: Northern Underground: Episodes of Russian Revolutionary Transport and Communications Through Scandinavia and Finland 1863–1917, s. 27–28. Lontoo: Faber and Faber Ltd., 1963. [2] Tamelanderska affären Uppslagsverket Finland. Viitattu 25.2.2016. Tammikuun valiokunta Tammikuun valiokunnaksi (ruots. Januariutskottet) kutsutaan 20. tammikuuta vuonna 1862 toimintansa aloittanutta valtakunnallista kokousta, joka oli eräänlainen yksikamarinen tynkäeduskunta. Sen tehtävänä oli valmistella varsinaisten "maapäivien" eli valtiopäivien kokoontumista. Valiokuntaan kuului kaksitoista jäsentä kustakin neljästä säädystä. Kussakin säädyssä oli toimitettu edustajien vaali, ja siksi kyseessä oli ainoa vaaleilla valittu edustajakokous Suomessa 1800-luvulla. Kyseessä oli 1800-luvun ainoa valtiollinen kokous, jossa ei kokoonnuttu säädyittäin. Valiokunta katkaisi Porvoon valtiopäivien päättymisestä jatkuneen valtioyön. Tapahtumien taustaa Venäjän keisari Nikolai I:n kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle Suomen kansan keskuudessa heräsi toiveita uudistuksista. Samaa tunnetta ei tosin ollut Suomea hallitsevan senaatin jäsenten keskuudessa. Toisena pääsiäispäivänä eli 25. maaliskuuta 1855 suuriruhtinas kävi henkilökohtaisesti senaatissa ja saneli pöytäkirjaan seuraavan ohjelmatoivomuksen.¹ Senaatin tulisi: - ehdottaa kaupan ja merenkulun edistämisestä; - ehdottaa tarkoituksenmukaiset keinot maan teollisuuden kehittämiseksi, vanhojen tehdaslaitosten parantamiseksi ja uusien rakentamiseksi; - tehdä ehdotus koulujen parantamiseksi ja miten maalaiskuntien kansanopetusta voitaisiin helpottaa; - ehdottaa komitea kanavien ja rautateiden rakentamiseksi maan sisäosien ja valtakunnan pääkaupungin välille; - ehdottaa miten alempien virkamiesten palkkoja voitaisiin korottaa. Suuriruhtinaan ohjelma herätti toiveita kansan ja pienen sivistyneistön keskuudessa. Kannanotossa nähtiin mahdollisuus valtiopäivien koolle kutsumiseen. Rauhallisena pysyneessä Suomessa oli kuitenkin kuplivaa odotusta. Yliopiston rehtori Gabriel Rein oli kutsunut 20. syyskuuta 1855 suuriruhtinaan kruunajaisjuhlaan arvovaltaisen vierasjoukon. Läsnä ollut professori Frans Ludvig Schauman teki asian kuitenkin selväksi ruotsinkielisessä juhlapuheessaan, jossa hän suoraan esitti maapäivien koolle kutsumista. Puhe herätti sekä närkästystä että ihastusta. Maan korkeimmat virkamiehet olivat närkästyneitä ja heidän joukossaan oli itse suuriruhtinas. Liberaalit olivat kuitenkin innostuneita puheesta ja sen rohkeudesta. Suuriruhtinas Aleksanteri II oli käskenyt 9. toukokuuta 1859 senaattia ja Suomen kenraalikuvernööriä laatimaan luettelon niistä toimista, jotka edellyttäisivät maapäivien koollekutsumista. Tämä luettelo toimitettiin hallitsijalle vuoden 1861 alussa kun senaatti oli saanut vaaditun luettelon valmiiksi. Maan omat virkamiehet olivat uudistuksille torjuvampia kuin maassa olevat venäläiset virkamiehet. Näin senaatin finanssitoimituskunnan päällikkö Lars Gabriel von Haartman joutui uudistuksiin myönteisesti suhtautuneen kenraalikuvernööri Fredrik Vilhelm von Bergin kanssa vastakkain. Kiista päätyi von Haartmanin ilman omaa pyyntöä tapahtuneeseen eroon. Hänen tilalleen tuli Fabian Langenskiöld. Ajatus valiokunnasta syntyy Senaattori Fabian Langenskiöld oleskeli kevättalvella 1861 Pietarissa samaan aikaan kenraalikuvernööri von Bergin kanssa. Langenskiöld halusi puhua Suomen tilanteesta von Bergin kanssa ja toivoi tämän pyytävän suuriruhtinaan vastaanottoa. Kenraalikuvernööri kuitenkin kehotti häntä kääntymään ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin puoleen. Kun Aleksanteri II ei ollut innostunut kutsumaan koolle valtiopäiviä ajankohdan poliittisen tilanteen vuoksi, pettynyt Langenskiöld pyysi neuvotteluja sekä Armfeltin että muiden Pietarissa olleiden suomalaisten kanssa. Näiden neuvottelujen aikana hän ehdotti, että säätyjen sijaan kutsuttaisiin koolle erikoinen säätyvaliokunta, jossa olisi yhtä monta edustajaa kustakin neljästä säädystä. Tämän valiokunnan tehtävänä olisi selvittää ne tärkeimmät ja kiireellisemmät asiat, joita ei voitaisi valtakunnassa ratkaista ilman säätyjen myötävaikutusta. Näistä asioista valiokunta laatisi myös oman lausuntonsa, jonka perusteella hallitsija voisi ratkaista asiat kunnes säädyt kutsuttaisiin koolle. Jo aiemmin kenraalikuvernöörin kansliapäällikkö oli esittänyt melko samanlainen ajatuksen. Reaktio ehdotukseen Ajatus säätyvaliokunnan kokoontumisesta herätti pelkoa niin senaatissa kuin kansankin joukossa. Valiokunnalla pelättiin korvattavan itse valtiopäivät ja näin ollen sitä pidettiinkin perustuslakien vastaisena. Valiokunnan koollekutsumisesta määrännyt niin sanottu huhtikuun manifesti allekirjoitettiin Pietarissa 10. huhtikuuta 1861 ja julkaistiin Suomessa 17. huhtikuuta. Tietyt, lähinnä liberaaleista sanomalehtimiehistä ja tilanomistajista muodostuneet piirit ryhtyivät välittömästi organisoimaan valiokuntaa vastaan suunnattua kansalaismielipiteen ilmausta saadakseen keisarin muuttamaan päätöstään. Tämän piirin johtoon asettui sittemmin ritarihuoneen ensimmäinen kreivi, Carl Magnus Creutz. Suunnitteilla oli kansalaiskokous tai -adressi. Suomen senaatti käsitteli valiokunta-asiaa 18. huhtikuuta, jolloin prokuraattori Carl Edvard Gadd ja senaattorit Cronstedt, Törnqvist, Federley, Furuhjelm ja Munck vaativat ilmoitettavaksi hallitsijlle menettelyn olevan perustuslainvastainen, mutta jäivät vähemmistöön.² Helsingissä järjestettiin 22. huhtikuuta 1861 valiokuntaa vatustanut mielenosoitus, jonka on sanottu olleen Suomen ensimmäinen poliittinen mielenosoitus. Mielenosoituksen järjestämisessä aktiivisimpana ryhmänä olivat ylioppilaat. Eräiden aiempien tapausten vuoksi pelättiin, että mielenosoitus saattaisi johtaa viranomaisten rangaistuksiin, jotka koskettaisivat koko yliopistoa. Siksi jotkut vanhemmat opiskelijat, kuten maisteri Wilhelm Lavonius ja tohtori J. E. Waaranen yrittivät vielä viime hetkellä ylipuhua ylioppilaat hajaantumaan. Carl Immanuel Qvist kuitenkin keskeytti Waarasen sanoen "Haista paska!" ja kulkue lähti liikkeelle Esplanadin puistosta. Mielenosoittajat kiersivät osoittamassa suosiotaan valiokunta-ajatusta vastustaneiden senaattoreiden kotitalojen edessä Helsingissä. Mukana ollut K. E. F. Ignatius muisteli myöhemmin mukaan liittyneen tuhansia ihmisiä, mutta tämä luku saattaa olla liian suuri.³ Mahdollisesti mielenosoituksen vaikutuksesta keisari Aleksanteri allekirjoitti 24. huhtikuuta ilmoituksen, jonka mukaan tammikuun valiokunta tulisi olemaan vain varsinaisia valtiopäiviä valmisteleva. Selitys julkaistiin Suomessa kolme päivää myöhemmin.³ Helsingin mielenosoituksen keskeisenä iskusanana oli juuri "perustuslaki", vaikka juuri kukaan ei tuolloin tuntenutkaan paljon puhuttujen Suomen perustuslakien sisältöä, sillä niitä ei oltu julkaistu painettuina Suomen suuriruhtinaskunnassa. Niinpä professori Johan Philip Palmén julkaisi syksyllä 1861 kirjallisen esityksen Suomen perustuslaeista, joka meni kuin kuumille kiville. Marraskuussa 1861 von Bergin tilalle Suomen kenraalikuvernööriksi tuli Platon Ivanovitš Rokassovski. Rokassovskin tehtäväksi tuli rauhoitella mielipiteitä Suomessa. Lopullinen rauhoitus valiokuntaa vastustaneille saatiin, kun Rokassovski toi Helsinkiin keisarin lupauksen valtiopäivien järjestämisestä. Jäsenet PuheenjohtajaJ. U. S. Gripenberg⁵ - Takarivissä: A. Björnberg, M. E. Alopæus, E. G. Wasastjerna, J. M. Hackzell, A. Armfelt, N. Kosonen, Eturivissä: C. G. Wolff, F. L. Schauman, J. C. Hornborg, M. Retula, E. Niemelä ja J. A. von Essen. - Takarivissä: A. Borg, J. Hannuksela, L. G. Pelkonen, J. E. Keto, E. J. Andelin C. J. Grönholm, Eturivissä: C. G. von Kræmer, J. F. Bergh, J. R. Taube, A. F. Järnefelt, R. J. Örn ja G. Tengström. - Takarivissä: A. Törngren, C. R. Forsman, W. Sneckendal, H. F. Sohlberg, S. Manttaali, F: Procopé, Eturivissä: G. G. Aminoff, C. J. Carpelan, A. Puhakka, H. Jaatinen, K. Mölsä ja A. J. Europæus. Lähteet [1] Jatkossa lainataan muun muassa teosta Einar W. Juva: Suomen kansan aikakirjat VIII osa, 1856–1899, s. 10–39. Tämä arvoväritteinen käsitys on peräisin K. W. Rauhalan nimiin pannusta lainauksesta. [2] Matti Klinge: Kansalaismielen synty: Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä 1853–1871, s. 129–131. WSOY, Helsinki 1967. [3] Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 545–546. Otava, Helsinki 1989. [4] Klinge 1967, s. 134–135. [5] Helsingfors Dagblad no 15, 20.01.1862, sivu 2 [6] http://matrikkeli.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=15845 Tilattoman väestön alakomitea Tilattoman väestön alakomitea oli vuosina 1901–1906 Suomessa toiminut asiantuntijaelin joka kartoitti tilastollisella kyselytutkimuksella Suomen maaseudun ruokakuntien taloudellista tilaa. Alakomitean työn ansiosta Suomessa pystyttiin ensimmäistä kertaa luotettavasti selvittämään maaseudun torpparien ja tilattoman väestön lukumäärät kunnittain. Alakomitea perustettiin keväällä 1901. Se toimi kuntien Tilattoman väestön lainarahastosta saamien varojen käyttöä tutkineen Tilattoman väestön komitean alaisuudessa asiantuntijaelimenä. Lainarahaston varoja käytettiin maan hankkimiseen tilattomalle väestölle ja sen rahoituksen turvin perustettiin Suomeen vuoden 1917 loppuun mennessä yhteensä noin 7 500 viljelys- ja asuntotilaa joiden yhteenlaskettu pinta-ala oli noin 147 000 hehtaaria. Tilattoman väestön alakomitea siirsi pian itse pääkomitean toissijaiseen asemaan. Alakomitean sihteerinä toimi Hannes Gebhard. Alakomitea järjesti vuonna 1901 kyselytutkimuksen maaseudun ruokakuntien taloudellisista oloista. Tutkimuksen otospäiväksi valittiin 1. syyskuuta 1901 ja kyselyn tilastollisena yksikkönä olivat ruokakunnat. Kuntiin lähetettiin kyselykaavakkeet joissa kysyttiin ruokakunnan päämiehen elinkeinoa ja asemaa, ruokakunnan jäsenlukua, asuinoloja sekä ruokakunnan hallussa olleen pellon ja luonnonniityn kokoa ja karjan lukumääriä. Osa tiedoista täytettiin kunnissa suoraan manttaalikirjoihin pohjautuneiden veroluetteloiden perusteella ja osan taas keräsivät kuntien valitsemat tietojen kerääjät haastattelemalla ruokakuntia. Palautetut kaavakkeet käsitteli erityinen alakomitean yhteyteen perustettu tilastollinen toimisto. Tilattoman väestön alakomitean työ jäi kesken kun se lakkautettiin vuonna 1906. Alakomitean työtä jatkoi sen jälkeen perustettu agraarikomitea. Alakomitean keräämän aineiston pohjalta julkaistiin vuodesta 1908 alkaen joukko tieteellisiä tutkimuksia. Alakomitean tekemä kyselytutkimus oli Suomen suurin tilastoselvitys ennen vuonna 1950 suoritettua väestölaskentaa. Tutkimusaineistoa käytettiin muun muassa apuna myöhemmissä asutus- ja maauudistushankkeissa.¹ Tilattoman väestön alakomitean arkisto sijaitsee Kansallisarkistossa ja sen avulla on myöhemmin tutkittu Suomen maaseudun asutuksen ja maanviljelyn rakennetta 1900-luvun alussa. Arkistossa on 221 kunnasta tulleet vastaukset.² ³ Kirjailija Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian toisessa osassa kartanon paronin Suomen sisällissodan aikana murhanneet punaiset esittäytyvät tilattoman väestön alakomitean edustajina tullessaan etsimään aseita kartanoon. Alakomitean työhön liittyviä julkaisuja - Tilattoman väestön alakomitea : tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa. Tilattoman väestön alakomitea 1901–1910 - Tilattoman väestön lainarahasto. Mietintö / Tilattoman väestön alakomitea n:o 1. Helsinki 1901 - Kruununmetsämaitten asuttamisesta. Mietintö / Tilattoman väestön alakomitea n:o 2. Helsinki 1904 - Hannes Gebhard : Yhteiskuntatilastollinen kartasto Suomen maalaiskunnista v. 1901 : tilattoman väestön alakomitean kokoaman ainehiston nojalla. Suomen Maantieteellinen seura, Helsinki 1908 (ilmestyi suomen, ranskan ja ruotsin kielellä) - Hannes Gebhard : Viljellyn maan ala ja sen jakautuminen Suomen maalaiskunnissa v. 1901. Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa / Tilattoman väestön alakomitea v. 1901, 3. Helsinki 1908 - Hannes Gebhard : Asunto-olot Suomen maalaiskunnissa v. 1901. Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa / Tilattoman väestön alakomitea v. 1901, 2. Helsinki 1910 - Hannes Gebhard : Maanviljelysväestö sen suhde muihin elinkeinoryhniin ja sen yhteiskunnallinen kokoonpano Suomen maalaiskunnissa v. 1901 – Jordbruksbefolkningen, dess förhållande till andra yrkesgrupper och dess sammansättning i Finlands landskommuner år 1901. Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa / Tilattoman väestön alakomitea v. 1901, 1. Helsinki 1913 - Hannes Gebhard : Työväenperheitten asunto- ja maataloudellisia oloja. Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa / Tilattoman väestön alakomitea v. 1901, 5. Helsinki 1916 - J. H. Vennola : Maanomistus Suomen maalaiskunnissa 2. Tilastollinen tutkimus yhteiskunta-taloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa v. 1901 / Tilattoman väestön alakomitea, 6. Helsinki 1917 - H. Paavilainen : Karjan- ja porojen omistus Suomen maalaiskunnissa v. 1901 sekä vertailuja ulkomaiden vastaaviin oloihin. Tilastollinen tutkimus yhteiskuntataloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa / Tilattoman väestön alakomitea v. 1901, 4. Helsinki 1918 Lähteet - [1] Krista Auvinen : 140 vuotta Tilastokeskuksen kokoelmissa - Käännettyjä sivuja, paljon painomustetta ja paperia, Statisti 6/2005, sivu 5 [2] Arkistojen portti : Tilattoman väestön alakomitea [3] Jari Niemelä : Keitä pienviljelijät olivat?, LAARI 2010 – Suomen maatalousmuseon vuosikirja, alakomiteasta sivulla 10 [4] Täällä Pohjantähden alla II (Google Kirjat-linkki sivulle) Tsentrobalt Tsentrobalt eli Itämeren laivaston keskuskomitea (ven. Центральный комитет Балтийского флота, Tsentralnij komitet Baltiskogo flota) oli Venäjän vallankumouksen aikana lähinnä Helsingistä johdettu Venäjän Itämeren laivaston demokraattinen hallintoelin. Se perustettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen huhtikuussa 1917. Myöhemmin komitealla oli merkittävä osuus myös lokakuun vallankumouksen tapahtumissa. Perustaminen ja ensimmäinen edustajainkokous Tsentrobaltin perustava kokous järjestettiin Helsingissä 23. huhtikuuta. Mukana oli lisäksi matruuseja Itämeren laivaston Pietarin, Tallinnan ja Hangon tukikohdista. Ensimmäisen varsinaisen istuntonsa se piti 11. toukokuuta Helsinkiin ankkuroidussa kuljetuslaiva Violassa. Tsentrobaltissa oli aluksi 33 jäsentä, joista bolševikkeja tai heidän tukijoitaan oli kymmenen, lisäksi mukana oli maltillisempia sosialisteja, anarkisteja ja sitoutumattomia matruuseja. Puheenjohtajaksi valittiin risteilijä Gromoboin päällikkö, sitoutumaton Roman Grundman ja kuusimiehisen puheneuvoston puheenjohtajaksi bolševikki Pavel Dybenko. Hänen poliittiseksi neuvonantajakseen Helsinkiin saapui Aleksandra Kollontai, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen ja Neuvostoliiton välisenä rauhantunnustelijana. Tallinnaan sijoitetut Itämeren laivaston yksiköt eivät olleet Suomen suuriruhtinaskunnan, Pietarin ja Kronstadtin laivastoyksiköiden tavoin yhtä aktiivisesti mukana Tsentrobaltin toiminnassa, koska ne osallistuivat myös ensimmäisen maailmansodan taisteluihin.¹ Tsentrobaltin koollekutsuma Itämeren laivaston ensimmäinen edustajainkokous järjestettiin Helsingissä 7.–28. kesäkuuta. Siihen osallistui yli 130 matruusia, jotka edustivat laivaston tukikohtia Suomesta ja Pietarista. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan 21. kesäkuuta hyväksynyt Tsentrobaltin esittämiä sääntöjä, jolloin keskuskomiteaan valittiin uusi jäsenistö. Tämän jälkeen enemmistö Tsentrobaltin jäsenistä oli bolševikkejä ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin heidän edustajansa Pavlo Dybenko. Pietaria hallitsivat tuolloin rinnakkain väliaikainen hallitus ja niin sanottu Pietarin neuvosto. Tsentrobaltin siirtyminen bolševikkien haltuun tarkoitti käytännössä sitä, että mahdollisessa valiaikaishallituksen ja neuvoston välisessä kiistassa Itämeren laivasto tukisi jälkimmäistä.¹ Kohti lokakuun vallankumousta Pietarissa heinäkuun kansannousun yhteydessä Dybenko vangittiin ja väliaikainen hallitus hajotti Tsentrobaltin. Uusittu Tsentrobalt kokoontui 7. elokuuta. Sen johdossa oli menševikki Sergei Magnistski, ja myös muut jäsenet olivat enimmäkseen maltillisia sosialisteja. Suomeen sijoitettujen matruusien keskuudessa bolševikkien kannatus pysyi edelleen suurena, kun taas Tallinnassa kannatettiin menševikkejä; lisäksi Kronstadtin linnoituksessa oli anarkisteilla vahva jalansija.² Syyskuussa 1917 Tsentrobalt tuki niin sanotun Kornilovin kapinan aikana väliaikaista hallitusta, kun vastapuolella oli oikeistolaisten upseerien vallankaappaushanke. Kapinan myötä väliaikainen hallitus menetti valtaansa Pietarin neuvostolle. Lokakuun alussa se yrittii jälleen hajottaa radikaalimmaksi muuttuneen Tsentrobaltin, mutta komitea julistautuikin irti hallituksen käskyvallasta.³ Tämän jälkeen Helsingin Marianpalatsissa pidettiin edustajainkokous, jossa hyväksyttyjen sääntöjen mukaan Tsentrobalt päättäisi jatkossa Itämeren laivastossa kaikista muista paitsi sotilaallisista ja teknisistä asioista, joihin niihinkin tarvittiin laivakomiteoiden suostumus. Edustajainkokous valitsi puheenjohtajaksi jälleen Pavlo Dybenkon ja varapuheenjohtajaksi anarkisti Anatoli Zeleznjakovin. Pietarissa puolestaan pidettiin 24.–26. lokakuuta kokous, jossa Tsentrobalt päätti antaa tukensa bloševikkien vallankumoushankkeelle, joka käynnistyi lopulta 6. marraskuuta. Seuraavana päivänä Helsingistä lähti kohti Pietaria kolmella junalla ja viidellä sota-aluksella yli 4 800 matruusia. Kronstadtin linnoituksesta Pietariin suuntasi saman verran apuvoimia. Tsentrobaltin lakkauttaminen ja Suomen sisällissota Lokakuun vallankumouksen jälkeen Tsentrobaltin puheenjohtaja Pavlo Dybenko siirtyi laivaston uuden vallan keskukseen Pietariin, ja hänen tilalleen Helsinkiin valittiin Nikolai Izmailov. Komitean vanhan johdon hajottua valittiin 27. marraskuuta uusi sitoutumaton puhemiehistö. Se vastusti avoimesti bolševikkien politiikkaa, koska se koki sen muita vasemmistopuolueita syrjiväksi. Joulukuun alussa bolševikit järjestivät Pietarissa suuren laivastokongressin, jossa he saivat keskitettyä kaiken vallan itselleen. Kokouksen päätöksen mukaan Tsentrobaltin tuli alistua uudelle hallitukselle. Dybenko saapui Helsinkiin 15. joulukuuta ilmoittamaan asiasta keskuskomitealle ja laivaneuvostoille. Dybenko puhdisti samalla Tsentrobaltin puheneuvoston ja nimitti tilalle omaa linjaansa ajavia bolševikkeja. Keskuskomiteaan jäi kuitenkin vahva anarkistien, SR-puolueen ja menševikkien muodostama oppositio. Myös yksittäisten laivojen miehistöt vastustivat bolševikkien antamia määräyksiä, koska väliaikaisen hallituksen syrjäyttämisen myötä ei enää pitänyt olla mitään ylempiä käskijöitä. Neuvosto-Venäjä irrottautui ensimmäisestä maailmansodasta 15. joulukuuta 1917 voimaan astuneen aseleposopimuksen myötä ja 2. tammikuuta 1918 Tsentrobalt sai kansankomissaarien neuvoston määräyksen demobilisaatiosta. Yli 40 000 miestä oli jo aikaisemmin lähtenyt luvattomasti kotiin, ja seuraavien viikkojen aikana kotiutettiin suurin osa muista. Tämän yhteydessä Itämeren laivastosta lähti paljon bolševikkien, SR:n ja menševikkien kannattajia, mikä puolestaan lisäsi anarkistien vaikutusvaltaa jäljelle jääneissä laivoissa. Anarkistit ryhtyivat tukemaan sekä Suomen että Viron radikaaleja sosialisteja muun muassa jakamalla näille aseita. Helsingissä heidän haltuunsa jäi taistelulaiva Petropavlovsk, jossa liehuneet punaliput vaihdettiin anarkistien mustiin pääkallolippuihin. Sisäpoliittisesti kiristyneessä tilanteessa Suomen senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud neuvotteli 24. tammikuuta Tsentrobaltin johdon kanssa. Suomen sisällissota syttyi 28. tammikuuta, ja valkoiset alkoivat riisua aseista ja vangita venäläisiä sotilaita eri puolilla maata. Heidän joukossaan oli myös Pohjanmaan rannikkokaupunkien merisotilaita. Samana päivänä Tsentrobaltissa järjestettiin uudet vaalit, jonka anarkistit voittivat. Tämän jälkeen Tsentrobalt määräsi 8. helmikuuta risteilijä Bajanin purjehtimaan kohti Vaasaa ja kukistamaan valkoisen senaatin sekä vapauttamaan vangitut merisotilaat, mutta aluksen laivakomitea kieltäytyi. Sisällissodan aikana anarkistimatruusit tukivat avoimesti punaisia, ja heitä oli jonkin verran mukana sotatoimissa. Taistelulaivoilta Poltava ja Respublika sekä telakalla olleelta hävittäjä Orfeilta koottiin 250 matruusin joukko, joka osallistui punaisten rinnalla Ruoveden suunnan taisteluihin helmikuun alkupuolella. Helmikuun 12. päivänä Leninin johtama Neuvosto-Venäjän hallitus teki päätöksen uuden Työläisten ja talonpoikain punaisen laivaston perustamisesta. Samalla perustettiin laivastoasiain kansainkomissariaatti, jonka kansainkomissaarin viran sai Pavlo Dybenko. Seuraavana päivänä hän hajotti Tsentrobaltin ja nimitti sen yksinvaltaiseksi pääkomissaariksi Nikolai Izmailovin. Tsentrobalt jatkoi toimintaansa vielä parin viikon ajan, kunnes bolševikit helmikuun lopulla kyllästyivät laivakomiteoiden kieltäytymisiin ja lakkauttivat sen. Näin vajaan vuoden mittainen demokraattinen kausi Venäjän Itämeren-laivastossa päättyi. Katso myös - Kronstadtin kapina Lähteet - Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, Books on Demand 2010. ISBN 978-952-49838-3-9. Viitteet [1] Harjula, s. 54–55. [2] Harjula, s. 59–62. [3] Harjula, s. 63–64. [4] Harjula, s. 68. [5] Harjula, s. 70. [6] Harjula, s. 74–77. [7] Harjula, s. 78–72. [8] Harjula, s. 86. Turun–Ahvenanmaan vahvistettu asema Turun–Ahvenanmaan vahvistettu asema oli osa Venäjän keisarikunnan merivoimien suunnitelmaa eurooppalaisen sodan varalta kesäkuulta 1912, ja sitä alettiin Saksan hyökkäyksen pelossa panna toimeen voimallisesti ensimmäisen maailmansodan alettua. Etelämmässä vastaavanlainen asema oli Muhun vahvistettu asema Vironmaan kuvernementissa. Suunnitelma käsitti 18 rannikkopatteria, jotka sijoitettiin pääasiassa Krimin sodan päätteeksi 30. maaliskuuta 1856 Venäjän keisarikunnan ja sodan voittaneiden Osmanien valtakunnan, Ranskan keisarikunnan sekä Yhdistyneen kuningaskunnan kesken Pariisin rauhassa demilitarisoimalle Ahvenanmaalle. Mustanmeren osalta Venäjä oli ilmoittanut jo 1870, ettei se katso demilitarisoinnin koskevan Mustanmeren aluetta Pariisin rauhan mukaisesti. Ahvenanmaan osalta ei tiettävästi tuonkaltaista julistautumista irti rauhansopimuksen määräyksistä tehty ensimmäiseen maailmansotaan mennessä, jossa Ranska ja Yhdistyneet kuningaskunnat olivat ententenä ja ympärysvaltoina Venäjän keisarikunnan liittolaisia, kun taas Osmanien valtakunta oli Saksan puolelle menneenä ja keskusvaltoihin liittyneenä Venäjänkin vihollinen. Esikunta-, huolto- ja johto-osat - Turun-Ahvenanmaan vahvennetun aseman esikuntapäällikkö (esikunta) (ven. Штаб начальника Або-Оландской шхерной позиции), Turku - Ranta-aseman tykistö, kuusi patteria ja varasto (ven. Артиллерия приморского фронта позиции (6 рот и склад)), Ahvenanmaa - Turun laivastopuoliekipaaši (ven. Абоский флотский полуэкипаж), Turku - Upseerien kiväärijoukkojen koulun rykmentti (ven. Стрелковый полк офицерской стрелковой школы), Ahvenanmaa - Ahvenanmaan meripataljoona (ven. Оландский морской батальон), Ahvenanmaa - Keisari Pietari Suuren merilinnoituksen maarintamaan kenttätykistön neljäs ja viides patteri (ven. 4-я и 5-я батареи полевой артиллерии сухопутного фронта морской крепости Императора Петра Великого), Ahvenanmaa - Ahvenanmaan autokomennuskunta (ven. Оландская автомобильная команда), Ahvenanmaa - Viaporin linnoituksen pioneerikomppanian ja Viaporin linnoituksen miinapataljoonan komennuskunta (ven. Команды Свеаборгской крепостной саперной роты и Свеаборгского крепостного минного батальона), Ahvenanmaa - Vahvistetun aseman sotapoliisikomennuskunta (ven. Жандармская команда позиции) - Kaunasin linnoitussotalennätinkomppanian ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs työjoukkue (ven. 1-й, 2-й, 3-й и 4-й рабочие взводы Ковенской крепостной военно-телеграфной роты), Turku Patterit - № 59, Örö, Dragsfjärd, 3 tai 4 x 120 mm (10/1915) - № 60, Örö, Dragsfjärd, 4 x 305/52 O (??/1916) - № 61, Örö, Dragsfjärd, 4 x 152/45 C (10/1915) - № 62, Utö, Korppoo, 4 x 152/45 C (05/1915) - № 63, Utö, Korppoo, 4 x 152/45 C (12/1915) - № 64, Utö, Korppoo, 4 x 75 mm (4/1915), 3 x 152 mm:n haupitsi (08/1916), 2 x 75 mm (08/1916) - № 64a, Utö, Korppoo, 2 x 75 mm (08/1916) - № 65, Ledsund, Lemland, 4 x 120 mm:n laivatykki (04/1916) - № 66, Storlobben, Föglö, 4 x 120 mm:n laivatykki (04/1916) - № 67, Katanpää, Kustavi, 4 x 152/45 C (09/1915) - № 68, Katanpää, Kustavi, 4 x 120 mm:n japanilainen tykki (04/1915) - № 69, Hamnö, Vårdö, 2 x 120 mm:n japanilainen tykki (07/1916) - № 70, Boxö, Saltvik, 2 x 120 mm:n japanilainen tykki (05/1916) - № 71, Mellantorp, Hammarland, 3 x 152/45 C (05/1916) - № 72, Kungsö, Jomala, 3 x 152/45 C (05/1916) - № 73, Frebbenby, Hammarland, 3 x 152/45 C (05/1916) - № 74, Sålis, Hammarland, 3 x 152/45 C (05/1916) Tukevat tykkiveneet - Bobr (ven. Бобр) - Grozjaštšij (ven. Грозящий) - Hivinets (ven. Хивинец) - Hrabryj (ven. Храбрый) Tukevat kuljetusalukset - Bierneborg (ven. Биернеборг) - Kivima (ven. Кивима) Tukevat miinalautat - Finbju (ven. Финбю) - Miinalautta 129, minonosets 129 (ven. миноносец 129) ¹ Viitteet [1] http://guides.rusarchives.ru/browse/guidebook.html?bid=238&sid=821262 Töölön juttu Töölön juttu eli Töölön päivälliset oli Helsingissä Krimin sodan aikana vuonna 1855 tapahtunut poliittinen skandaali, jossa Helsingin yliopiston ylioppilaat kohottelivat maljoja Venäjän vastustajien kunniaksi.¹ Eräs liberaalisti ajattelevista ja Ruotsiin suuntautuneista ylioppilaista koostunut ystäväpiiri oli viettänyt 30. marraskuuta 1855 Antinpäivää Töölön ravintolassa, joka sijaitsi nykyisen Hesperian puiston alueella. Sama piiri oli hieman aiemmin paljastanut opiskelija Oskar Tamelanderin Venäjän hallituksen vakoojaksi niin sanotussa Tamelanderin jutussa. Töölön tilaisuudessa oli kertoman mukaan kohotettu maljoja Venäjän vihollisille ja vihollismaiden johtajille, kuten Britannian kuningatar Viktorialle ja Ranskan keisari Napoleon III:lle. Juhlijat yrittivät lisäksi estää sotilassoittokuntaa esittämästä keisarihymniä.² Tapaus leimattiin valtiolliseksi mielenosoitukseksi.³ Vuoden 1830 vastaavan "Puolan maljan" tapauksen tavoin osalliset yrittivät selittää kyseessä olleen väärin kuulemisesta johtunut väärinkäsitys.² Tapauksen tultua julki kenraalikuvernööri F. W. R. von Berg ja sijaiskansleri Johan Reinhold Munck puuttuivat asiaan ja osallisia rangaistiin, epäsuorasti myös Tamelanderin paljastamisen vuoksi. Yhteensä 12 ylioppilasta erotettiin yliopistosta eripituisiksi ajoiksi: joukon johtajana pidetty ylioppilas Karl Wetterhoff ainiaaksi, ylioppilas Anders Ramsay kahdeksi vuodeksi ja maisteri Anders Herman Chydenius sekä kandidaatti J. H. E. Berg puoleksitoista vuodeksi. Lisäksi Karl Gustaf Ehrström joutui eroamaan juridisen ja Adolf Erik Nordenskiöld fyysis-matemaattisen tiedekunnan kuraattorin virasta.² Nordenskiöld menetti myös virkansa vuorikonduktöörinä.³ Fyysis-matemaattisen tiedekunnan sihteeri Johan Jakob Chydenius erosi vapaaehtoisesti myötätunnosta muita erotettuja kohtaan. Myös Tamelander erotettiin.² Erotettuihin kuulunut Anders Ramsay kuvaili myöhemmin Töölön jutun tapahtumia tunnetussa muistelmakirjassaan Muistoja lapsen ja hopeahapsen. Erottamisten ohella muutamia osallisia tuomittiin karsseriin.² Näiden joukossa oli muusikko Filip von Schantz, jonka on sanottu säveltäneen arestinsa aikana Karsseripolska-nimisen polskan. Lähteet [1] Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 552. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 501–503. Otava, Helsinki 1989. [3] Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1966, osa 9 p. 428. [4] Tölöaffären Uppslagsverket Finland. Viitattu 20.6.2016. [5] Seija Lappalainen: / Schantz, Filip von (1835 - 1865) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Upseerien uimakoulu Upseerien uimakouluksi kutsuttiin 11. syyskuuta 1917 Viipurissa tapahtunutta venäläisten upseerien surmaamista. Pari päivää aiemmin Pietarissa alkaneesta kenraali Lavr Kornilovin johtamasta oikeistopiirien vallankaappausyrityksestä kiihtyneet bolsevikkeja kannattaneet venäläiset sotilaat sieppasivat Viipurin päävartiosta 11 kenraalia ja everstiä. Siepatut upseerit vietiin Turun sillalle, josta heidät heitettiin veteen. Upseerit, jotka yrittivät päästä uimalla rantaan, ammuttiin. Surmattujen joukossa oli muun muassa 42. armeijakunnan komentaja, kenraali Oranovski sekä suomalaissyntyinen Viipurin sensuuria aiemmin johtanut everstiluutnantti Karl Kyrenius, joka ehti ennen surmaamistaan ampua yhden rannalla seisseen sotilaan. Tapahtumaa seuraamassa oli myös suuri väkijoukko. Surmaajat kutsuivat tekojaan "upseerien uimakouluksi" ja tämä nimitys levisi myös lehtikirjoitteluun tapauksesta.¹ ² Lähteet [1] Oikeiston vallankaappausyritys Venäjällä, Suomi 80-sivusto Viikko 37 8.9.-14.9.1917 [2] Erkki Ahon Suomen vanhempi historia-blogi 11.11.2013 : Uimakoulu, ampumaharjoitukset Aiheesta muualla - Elena Dubrovskaja ja Lars Westerlund : Upseerien uimakoulu - Viipurin upseerisurmat syyskuussa 1917 teoksessa Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22 osa 1 : Sotatapahtumat 1914-17 ; toim. Lars Westerlund. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2004. Helsnki 2004, s. 185 Suomen valtiosihteerinvirasto Suomen valtiosihteerinvirasto oli vuosina 1826–1918 autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan edustajana Pietarissa toiminut virasto. Sen päällikkönä oli ministerivaltiosihteeri (vuoteen 1834 valtiosihteeri), joka oli korkein suomalainen viranomainen Venäjän keisarin luona. Virastoa kutsuttiin myös Hänen Majesteettinsa Keisarin Suomen kansliaksi. Suomen itsenäistymisen jälkeen ministerivaltiosihteeri oli lyhyen aikaa Suomen diplomaattinen edustaja Pietarissa, kunnes valtiosihteerinvirasto lakkautettiin kesäkuussa 1918. Valtiosihteerinviraston edeltäjänä toimi vuosina 1808–1826 Suomen asiain komitea. Lähteet - Valtiosihteerinvirasto Arkistojen portti Valtiosääty Valtiosääty on aiemmin käytössä ollut nimitys, joka tarkoitti sellaista ihmisryhmää, jolla oli oikeus lähettää edustajiaan valtiopäiville. Nimitystä käytettiin myös tällaisen ryhmän edustajista valtiopäivillä.¹ Valtiosääty koostui valtiopäivämiesten valitsijoista, joita yhdisti ammatti tai yhteiskunnallinen asema. Valtiosäädyt saivat kukin erikseen valita edustajansa kansanedustuslaitokseen.² Suomessa oli neljä valtiosäätyä vuoden 1906 valtiopäiväjärjestykseen (26/1906) saakka. Sillä luotiin yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanedustuslaitos. Valtiosäädyt olivat¹ - aateli - pappissääty, joka edusti kirkkoa ja opettajia - porvarissääty, joka edusti kaupunkien väestöä; sen vaaleissa saivat äänestää porvarit ja kaupunkien virkamiehet, myöhemmässä vaiheessa kaikki tietyn veronmaksukyvyn omaavat ja kiinteistönomistajat. - talonpoikaissääty, jossa valtiopäiville valittiin yksi edustaja jokaisesta tuomiokunnasta, äänioikeutettuina maata omistavat. Lähteet [1] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965, hakusana valtiosäädyt. [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966, hakusana valtiosäädyt. Katso myös - Säätyvaltiopäivät Valtioyö Valtioyö on autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan historiallinen jakso Porvoon maapäivien 1809 ja vuoden 1863 säätyvaltiopäivien välillä, jolloin ei pidetty lainkaan valtiopäiviä. Tuolloin maata hallitsivat virkamiehet ilman valtiopäivien ohjausta.¹ Lähteet [1] Valtioyö päättyy Nuorten Eduskunta. Viitattu 8.11.2015. Viaporin kapina Viaporin kapina oli heinä-elokuun vaihteessa 1906 tapahtunut kapina Suomenlinnan eli silloisen Viaporin merilinnoituksessa Helsingissä. Se liittyi Venäjän–Japanin sodan aiheuttamaan laajempaan kapinaliikehdintään Venäjän keisarikunnan sisällä. Viaporin kapinan oli tarkoitus olla lähtölaukaus koko maan laajuiselle vallankumoukselle, mutta se kuitenkin epäonnistui tapahtumien käynnistyttyä yli viikkoa suunniteltua aikaisemmin. Kapina alkoi 30. heinäkuuta, kun osa linnoituksen venäläisestä sotaväestä nousi upseeristoa vastaan kapteeni Sergei Tsionin sekä kahden nuoren luutnantin johdolla. Suunnitelman olivat laatineet venäjän vallankumoukselliset bolševikit ja eserit. Kapinalliset uskoivat saavansa tukea toisilta Helsinkiin sijoitetuilta joukko-osastoilta sekä Johan Kockin johtamalta Suomen punakaartilta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kapina kukistettiin jo vajaan kolmen vuorokauden kuluttua. Tapaukseen liittyi myös muita levottomuuksia Helsingissä ja lähiympäristössä. Niistä tunnetuin on niin sanottu Hakaniemen mellakka, joka oli ensimmäinen Suomen punakaartien ja suojeluskuntien välinen yhteenotto. Taustaa Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen bolševikit ottivat aseellisen vallankumouksen tavoitteekseen keväällä 1905 Lontoossa järjestetyssä kolmannessa puoluekokouksessaan. Tärkeä rooli sen toteuttamisessa annettiin Venäjän Itämeren laivastolle. Vuoteen 1906 mennessä oli bolševikit ja sosialistivallankumouksellisen puolueen eserit olivat perustaneet jo 60 salaista taisteluryhmää, jotka toimivat laivaston ja keisarillisen armeijan sisällä. Pääpaino oli laivastoyksiköissä, koska niiden miehistöt koostuivat suurimmaksi osaksi kaupunkien teollisuustyöläisistä. Jalkaväen yksiköt taas oli muodostettu maaseudun väestöstä, joka ei ollut yhtä tietoinen työväenaatteesta. Taisteluorganisaatiot levittivät joukko-osastoissa puolueen julkaisemia laittomia lehtiä ja kirjoja. Bolševikin lisäksi myös puolueen vähemmistöläisillä eli menševikeillä sekä esereillä oli omat julkaisunsa.¹ Kapinan valmistelut Alustavat suunnitelmat Ensimmäinen varsinainen vallankumoussuunnitelma laadittiin keväällä 1906. Kumouksen piti alkaa samana kesänä tai syksynä Viaporin ja Kronstadtin linnoitusten sotilaskapinoilla, jonka jälkeen siihen liittyisi myös muita linnoituksia sekä Itämeren laivasto ja Mustanmeren laivaston päätukikohta Sevastopolissa.² Tämän jälkeen eri puolilla Venäjää aloitettaisiin yleislakko, joka laajenisi työläisten kansannousuksi.¹ Valmisteluja jatkettiin kesän aikana laivaston ja armeijan salaisissa vallankumouskomiteoissa. Ilmiantajiensa ansiosta Venäjän hallitus oli kuitenkin tietoinen mahdollisesta vallankaappausyrityksestä ja luokitteli lähes puolet Kronstadtin ja Viaporin linnoitusten sekä Tallinnan ja Liepājan laivastoasemien miehistöstä epäluotettaviksi.³ Vallankumouksellinen toiminta oli Suomen suuriruhtinaskunnan alueella paljon helpompaa kuin Venäjällä, jonka poliisilla ei ollut toimivaltuuksia Suomessa. bolševikit perustivat Suomessa sijainneiden Venäjän armeijan yksiköiden keskuuteen oman sotilasorganisaation, joka oli suoraan sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitean alainen. Toiminnan keskuspaikka oli Viaporin linnoitus, missä heillä oli kaikkein suurin kannatus. Kolmelletoista Helsingin edustan saarelle levittäytyneessä Viaporin linnoituksessa oli yhteensä noin 6 000 sotilasta. Lisäksi kaupungissa oli yksi jalkaväkipataljoona sekä yksi laivaston joukko-osasto, joka oli sijoitettu Katajanokan Merikasarmiin. Lokakuun 1905 suurlakon aikana perustettuun Suomen punakaartiin kuului yli 20 000 miestä, joista katsottiin myös olevan apua kapinan yhteydessä.¹ Duuman hajottamisen aiheuttamat levottomuudet ja salainen kokous Heinäkuun 21. päivänä keisari Nikolai II hajotti toukokuussa valitun duuman, joka aiheutti Pietarissa mellakointia. Hajotetun duuman jäseniä kokoontui vuorokautta myöhemmin Viipuriin, jossa he antoivat niin sanotun Viipurin manifestin, kehottaen kansalaisia muun muassa yleiseen kansalaistottelemattomuuteen. Joitakin duuman jäseniä, kuten vallankumouksellinen Mitrofan Mihailitšenko, saapui myös Helsinkiin, mikä osaltaan kasvatti kapinaa suunnitelleiden maanalaisten sotilaskomiteoiden suosiota.² Duuman hajottamisen johdosta Hesperian puistossa nähtiin punakaartin organisoima 20 000 hengen mielenosoitus, johon osallistui myös 400 venäläistä sotilasta sekä muun muassa tuolloin Helsingissä oleskellut vallankumouksellinen kirjailija Leonid Andrejev. Viaporin kapinan jälkeen hän pakeni Suomesta, pelätessään joutuvansa maineensa vuoksi pidätetyksi, vaikka ei siihen osallistunutkaan. Samaan aikaan järjestettiin Helsingissä kapinaa suunnitellut salainen kokous,³ johon bolševikkien lisäksi osallistuivat muun muassa esereiden taistelujärjestön johtajat Viktor Tšernov ja Jevno Azef. Heistä jälkimmäinen oli kuitenkin todellisuudessa tsaarin salaisen poliisin Ohranan ilmiantaja.² Mukana oli lisäksi punakaartin johtaja Johan Kock sekä ilmeisesti myös suomalaisia sosiaalidemokraatteja, kuten Otto Wille Kuusinen sekä Yrjö Sirola.³ Kapina päätettiin lopulta aloittaa Viaporissa ja Kronstadissa samanaikaisesti 10. elokuuta 1906. Helsingissä oli tuolloin yhteensä noin 7 000 venäläistä sotilasta, joista Viaporiin oli sijoitettu puolet. Heistä noin 1 800 oli tykkimiehiä, 1 500 jalkaväkeä ja 250 miinoittajia. Kock lupasi kapinallisille punakaartin tuen, mutta hänen suunnitelmansa osoittautuivat kuitenkin liian optimistisiksi. Vaikka kartiin kuului parhaimmillaan jopa 25 000 miestä, vain pienellä osalla oli aseistusta, eivätkä he muodostaneet taistelukykyistä armeijaa.² Johtohahmot Kapinan johtohahmoiksi nousivat kapteeni Sergei Tsionin lisäksi nuoret luutnantit Arkadi Jemeljanov ja Jevgeni Kohanski. Heistä Tsion oli toimittanut Viaporissa ilmestynyttä Vestnik Kasarmi (Kasarmin sanansaattaja) -lehteä, Jemeljanov puolestaan oli salanimeä "Filip" käyttänyt linnoituksen vallankumouksellisen sotilaskomitean johtaja ja Kohanski hänen apulaispäällikkönsä. Jemeljanov ja Kohanski olivat bolševikkejä, mutta Tsion oli jossakin vaiheessa vaihtanut sosialistivallakumouksellisten esereiden riveihin.² Sotilaskomiteaan kuului lisäksi viisi tykkimiestä sekä yksi jalkaväen sotilas. Katajanokan merisotilaiden kapinajohtajana puolestaan toimi bolševikki Jegor Mikejev.¹ Kapinan kulku Tapahtumat käynnistyvät Kapinan oli tarkoitus alkaa vasta 10. elokuuta, mutta tilanne Viaporissa eskaloitui kuitenkin jo useita päiviä aiottua nopeammin.² Kapinamielialaa oli keväästä lähtien aiheuttanut huonon ruoan ja ylimääräisten palkkioiden leikkaamisen lisäksi muun muassa yhden sotamiehen kuolema upseeriston simputuksen uhrina. Sotilaat olivat järjestäneet joukkokokouksia, joissa esitettiin erilaisia vaatimuksia olosuhteiden parantamiseksi.¹ Heinäkuun lopulla tsaarin salainen poliisi Ohrana oli ilmiantajilta saamiensa tietojen perusteella varoittanut Viaporin komentajana toiminutta kenraalimajuri Vladimir Laimingia mahdollisesta kapinasta, joka määräsi saarten ympäristön miinoitettavaksi kapinallisten laivojen rantautumisen estämiseksi. Kun miinoja laskeneille sotilaille selvisi toiminnan syy, kieltäytyvät he 28. heinäkuuta jatkamasta miinoitusta. Tämän johdosta Laiming pidätytti kaikki miinoittajat, repi upseerien arvomerkit omakätisesti irti ja uhkasi heitä myös ampumisella. Vangitut kuljetettiin Santahaminaan, missä he joutuivat viettämään ensimmäiset puolitoista vuorokautta ilman ruokaa.² Suomenlinnan tykkimiesten saatua tiedon miinoittajien vangitsemisesta, päättivät he seuraavana päivänä pitää kokouksen. Upseeristo puolestaan aikoi vastata tähän pidättämällä myös tykkimiehet, mutta nämä ehtivät kuitenkin tekemään oman vastaiskunsa heinäkuun 30. päivän iltana.² 6. 8. ja 9. komppanian miehet yrittivät aluksi vapauttaa miinoittajat, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen he yrittivät vielä vallata linnoituksen komendantin Iso-Mustasaaressa, mutta joutuivat lopulta vetäytymään Santahaminan kautta Kuninkaansaareen, jossa sijaitsivat linnoituksen raskaimmat tykit.¹ Kapinalliset perustivat saarelle oman päämajansa ja ottivat mukaansa kaikki löytämänsä veneet, sekä runsaasti aseistusta, kuten kiväärejä ja konekiväärejä. Sergei Tsion yritti vedota tykkimiehiin, jotta he eivät aloittaisi kapinaa, ennen kuin Kronstadtin linnoituksesta saataisiin lisätietoa, mutta tapahtumat olivat jo edenneet liian pitkälle.² Kapina alkaa Heinäkuun 30. päivänä puoli yhdentoista aikaan illalla Kuninkaansaaresta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi kapinan aloittamisesta ja samalla myös Vallisaari, Susisaari sekä Kustaanmiekka otettiin kapinallisten haltuun. Viaporin saarista Iso- ja Pikku-Mustasaari sekä Santahamina jäivät hallitukselle uskollisten joukkojen haltuun ja Harakka sekä Länsi-Mustasaari puolestaan pysyivät puolueettomina.² Kapinan aloittamisesta lähetettiin välittömästi viesti Merikasarmin lisäksi myös Eteläsatamassa olleille miinalaivoille sekä Viipurin, Tuusulan ja Perkjärven varuskuntiin.¹ Kapinan alkaessa kapteeni Tsion oli vielä kaupungissa, josta hän yritti yöllä soutaa Kuninkaansaareen suomalaisen aktivistin Filemon Tidermanin ja kahden eserin avustamana. Miehet harhautuivat huonon näkyvyyden vuoksi Isoon-Mustasaareen ja olivat joutua pidätetyiksi. He onnistuivat kuitenkin pelastautumaan väittämällä olevansa lehtimiehiä.² Kapinallisten riveihin liittyi kaikkiaan seitsemän tykistökomppaniaa kymmenestä, eli noin 1 500 miestä. Yhteensä kapinallisia oli noin 2 000. Komentaja Laiming onnistui lopulta nostamaan joukkojensa määrän 2 800 mieheen, kun kapinalliset eivät saaneet estettyä meritse tehtyjä täydennyksiä. Itämeren laivaston saapumiseen saakka heillä oli kuitenkin enemmän tulivoimaa. Varsinaiset taistelut alkoivat varhain heinäkuun 31. päivän aamuna. Kapinalliset alkoivat ensimmäiseksi pommittamaan Iso-Mustasaaressa sijainnutta komendanttia, jonne suuntautui ankaraa tykistötulta sekä Kuninkaansaaresta että Kustaanmiekasta. Komentaja Laimingin kerrotaan paenneen kranaatteja Suomenlinnan kirkon kellariin.² Kapinallisilla oli mahdollisuus vallata sekasortoon joutunut päämaja, mutta he päättivät kuitenkin odottaa esereiden lupaaman laivaston saapumista.¹ Taistelu Katajanokasta Merikasarmilla oli arviolta vajaat 300 merisotilasta, joiden odotettiin liittyvän kapinallisten puolelle. Heidän tarkoituksenaan oli myös ottaa haltuun Eteläsatamaan ankkuroidut hävittäjät Emir Buharski ja Finn, mutta upseeriston vastarinnan takia valtaus epäonnistui.¹ Aluksilta avattiin tuli kasarmia kohti, jolloin huonosti aseistetut merisotilaat yrittivät kaupungin keskustaan. Suurin osa ei kuitenkaan päässyt murtautumaan Katajanokan kanavan ylitse, vaan joutui kasakoiden ja hallitukselle uskollisten jalkaväkijoukkojen pysäyttämiksi. Yhteensä noin 100 merisotilasta vangittiin ja loput pakenivat veneillä kapinallisten hallitsemille saarille. Muutamat kaupunkiin päässeet vietiin Helsingin Työväenyhdistyksen talolle Yrjönkadulle, jossa heille annettiin siviilivaatteet ja sotilaat liittyivät Vesilinnanmäelle koottuun punakaartiin. Joidenkin lähteiden mukaan myös noin 100–150 punakaartin jäsentä olisi osallistunut Katajanokalla käytyyn taisteluun. Viiden aikaan iltapäivällä kasakat ja hallituksen sotilaat onnistuivat miehittämään laivaston sotilaista tyhjentyneen Merikasarmin. Tämän jälkeen Helsingin rannat olivat hallituksen joukkojen hallussa, eikä kapinallisilla ollut enää huoltoreittejä tai edes kontaktia kaupungissa oleviin liittolaisiinsa.² Apujoukot saapuvat ja kapinalliset antautuvat Elokuun 1. päivänä kaupunkiin saapui lopulta hallituksen lisäjoukkoja. Niitä ei kuitenkaan saatu kuljetettua Viaporiin asti, koska kaikki veneet olivat kapinallisten hallussa. He päättivät vihdoin yrittää myös Iso-Mustasaaren valtausta, joka olikin jo valmistautumassa antautumiseen kovan tykistötulen paineessa. Tilanteen muutti kuitenkin onnekas sattuma, kun Kuninkaansaareen ammuttu kranaatti osui suoraan ruutikellariin. Seurannut räjähdys surmasi lähes 60 miestä ja sai kapinallisten rivit sekaisin. Loukkaantuneiden joukossa oli muun muassa kapinajohtaja Arkadi Jemeljanov.¹ Kuuden aikaan iltapäivällä Helsingin edustalle saapuivat Itämeren laivaston taistelulaiva Tsesarevitš ja panssarikansiristeilijä Bogatyr.³ Kapinalliset luulivat niiden olevan heidän hallussaan, koska eserit olivat luvanneet myös laivaston tuen. Ilmiantajien ansiosta tsaarin salainen poliisi oli kuitenkin saanut vihiä kapinasuunnitelmasta, jolloin Suomenlahdelle sijoitettuja aluksia oli määrätty purjehtimaan Riianlahdelle. Lisäksi miehistön keskuudessa vaikuttaneita agitaattoreita oli pidätetty, osa oli myös siirretty maihin ja korvattu merikadeteilla tai upseereilla.¹ Kapinajohtajiin kuulunut Jevgeni Kohanski lähti erehdyksessä tervehtimään aluksia, mutta joutuikin pidätetyksi.³ Laivoilta avattiin nopeasti raskas tykistötuli kohti kapinallisten hallussa olleita saaria, jolloin he joutuivat ristituleen. Samaan aikaan hallituksen Pietarista lähettämät vahvistukset pääsivät viimeinkin aloittamaan oman hyökkäyksensä kaupungin suunnasta.³ Tilanne muuttui nopeasti niin toivottomaksi, että varhain seuraavana aamuna kapinalliset antautuivat, noin 60 tuntia kapinan käynnistäneiden tykinlaukausten ampumisen jälkeen.¹ Jälkiselvittelyt Kapinan jälkeen pidätettiin noin 900 siihen osallistunutta sotilasta. Heistä 43 teloitettiin, 127 tuomittiin pakkotyölaitokseen ja loput 735 joutuivat vankilaan tai kurikomppaniaan.³ 11. elokuuta teloitettiin ensimmäisenä kapinan johtajiin kuuluneet Arkadi Jemeljanov ja Jevgeni Kohenski sekä viisi kapinajohtoon luettua tykkimiestä. Sergei Tsion ja Johan Kock sen sijaan onnistuivat molemmat suomalaisten aktivistien avustamana pakenemaan Ruotsin kautta Englantiin. Punakaartin osuus Suomen punakaartin johtaja Johan Kock julisti suurlakon kapinallisten tueksi Helsingissä⁶ . Venäjän Itämeren laivasto tulitti 1. elokuuta Viaporia ja punakaartilaiset auttoivat kapinallisia pakenemaan Viaporista⁷ . Mäkkylässä punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset ottavat yhteen. Helsingin punakaarti järjesti suurlakon, mutta sosiaalidemokraatit ja porvarilliset ryhmät vastustivat kapinaa voimakkaasti. Venäjän armeijan tuloa Viaporiin kapinaa tukahduttamaan pyrittiin estämään lähettämällä 80 punakaartilaista rikkomaan rataa Riihimäen kohdalla. Pohjoinen Haapahuhdan rautatiesilta räjäytettiin 1. elokuuta 1906. Kapinan aikana Hakaniemessä syttyi vakava mellakka⁶ , kun vallankumoukselliset yrittivät pysäyttää raitiovaunujen kulun. Raitiovaunuja suojasi porvarillinen ylioppilaiden suojeluskaarti, joten sattunutta mellakkaa on myöhemmin kuvattu suomalaisten "punaisten" ja "valkoisten" ensimmäiseksi yhteenotoksi, vaikka kyseessä oli pikemminkin venäläisten matruusien ja suojeluskaartin välinen kahakka. Kymmenkunta ihmistä sai surmansa. Kapinassa vangittiin kapinoivien sotilaiden ohessa myös noin satakunta heitä tukenutta punakaartin jäsentä. Viaporissa kuolleiden venäläisten sotilaiden ja suomalaisten punakaartilaisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta suomalaisia arvioidaan kuolleen noin 150 kaatuneina ja teloitettuina. Mantereella pidätetyt kapinalliset joutuivat suomalaisten viranomaisten käsiin, ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Yhteensä 77 punakaartilaista tuomittiin kuritushuoneeseen. Tavanomaisin vankeusrangaistuksen pituus oli neljä vuotta. Punakaartin päällikön Johan Kockin⁶ onnistui paeta kapinan kukistuttua maasta aktivistien avulla Ruotsiin ja sieltä edelleen Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Mechelinin senaatti tuki sikäli tsaarin hallitusta, että se luovutti Suomesta turvapaikan ottaneita Viaporin kapinallisia Venäjälle. Viitteet [1] Восстание в Свеаборге и Кронштадте Vrag Kapitala (venäjäksi). Viitattu 27.3.2015. [2] In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July – 2nd of August 1906 - lessons for anarchists 3.12.2006. Antti Rautiaisen kirjoituksia. Viitattu 23.3.2015. [3] Флот под красным флагом Революции. В Первой Русской Революции Sut Vremeni (venäjäksi). Viitattu 24.3.2015. [4] White, Fredrik H.: Memoirs and Madness: Leonid Andreev Through the Prism of the Literary Portrait, s. 126. Carleton University Press, 2006. ISBN 978-077-35304-4-7. Teoksen verkkoversio Google Booksissa [5] Свеаборг. Наказание мятежников Tolstiyyoj, 12.6.2012. (venäjäksi) Viitattu 24.3.2015. [6] Vuosisatamme kronikka, s. 85 Gummerus [7] Suomen itsenäistymisen kronikka, s. 13 Gummerus 1992 ISBN 951-20-3800-5 [8] Riihimäen Historia I, s. 600-601, Riihimäen kaupunki 1979 ISBN 951-99205-4-4. [9] Antti Hyvönen: "IV:3 Viaporin kapina ja Suomen työväenliike", Suomen vanhan työväenpuolueen historia, s. 107–112. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy, 1963. Kirjallisuutta - Salomaa, Erkki: Viaporin kapina, Kansankulttuuri 1965. - Kolu, Ere: Aktivisti, Tammi 2005. ISBN 978-951-31342-1-1. Vuoden 1917 yleislakko Vuoden 1917 yleislakko oli Suomessa 14.–20. marraskuuta 1917 toteutettu yleislakko. Tausta Kun keisari oli luopunut vallasta helmikuun vallankumouksessa, oli epäselvää, kuka käytti korkeinta valtaa Suomessa eli vahvisti lait ja käytti nimitysvaltaa. Porvareiden näkemys oli, että korkein valta kuului toistaiseksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella (SDP) oli eduskunnassa ehdoton enemmistö, ja heidän mukaansa kaikki valta ulko- ja sotapolitiikkaa lukuun ottamatta kuului eduskunnalle. Heinäkuussa 1917 eduskunta sääti valtalain, joka sai suosiota myös porvaripuolueista. Se otti korkeimman vallan SDP:n näkemyksen mukaisesti eduskunnalle. Väliaikaisen hallituksen pääministeriksi noussut Aleksandr Kerenski ei kuitenkaan hyväksynyt valtalakia vaan hajotti eduskunnan. Oikeiston ja vasemmiston koalitiosenaatti, Tokoin senaatti, hajosi elokuussa. Syyskuussa Kerenski nimitti sen tilalle porvarillisen Setälän senaatin. SDP:ssä alettiin käydä kiistaa, pitäisikö puoleen ajaa reformeja eduskunnan vai vallankumouksen kautta. Lokakuun eduskuntavaaleissa SDP sai 92 paikkaa eli menetti enemmistönsä. Puolue julkaisi 1. marraskuuta Me vaadimme -ohjelman, jossa se vaati laajoja reformeja, senaatin vaihtamista sosialistienemmistöiseen ja Venäjän kanssa tehtävää sopimusta, jolla valtalaki pantaisiin toimeen. Bolševikit nousivat Venäjällä valtaan lokakuun vallankumouksessa, joka gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtui 7. marraskuuta. 8. marraskuuta eduskunta hylkäsi SDP:n ohjelman. Venäjällä valtaan noussut Vladimir Lenin lähetti Suomen sosialisteille viestin: "Nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin."¹ Suomen yhteiskunta oli vuonna 1917 hajoamispisteessä. Syksyllä elintarvikepula paheni, hinnat nousivat, säännöstely tiukkeni, tuottajilta pakko-otettiin elintarvikkeita, työttömyys lisääntyi ja varsinaista nälkääkin esiintyi, etenkin kaupungeissa. Mellakat lisääntyivät, ja kun sotatila päättyi, lakoista tuli taas sallittuja. Suomessa oli vuonna 1917 noin 500 lakkoa. Ammatillinen järjestäytyminen ja työväen luokkatietoisuus lisääntyivät. Lakoista tuli entistä useammin väkivaltaisia. Punakaartit ja suojeluskunnat kilpailivat järjestyksen ylläpitämisestä. Ennen yleislakkoa ilmapiiriä oli kärjistänyt myös 7. marraskuuta tapahtuneet Mommilan veriteot. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen kahtiajako oli jyrkentynyt ja myös sosialistinen agitaatio lisäsi sitä.¹ Työväestöllä oli pitkään ollut ongelminaan epävarmat työsuhteet, huonoiksi koetut palkat sekä yleinen köyhyys ja puute. Vuoden 1905 suurlakon myötä työväestön poliittinen valveutuneisuus lisääntyi ja ongelmia alettiin pitää yhteiskunnallisina ongelmina ja epäoikeudenmukaisina. SDP:n näkemykset, että omistava luokka riisti köyhää kansaa ja että työläisten oli joukkovoimallaan luotava sosialistinen ihanneyhteiskunta, olivat saaneet työväen piirissä suosiota. Kun SDP ei saanut ajamiaan reformejaan läpi eduskunnassa, puolue ja sen kannattajat radikalisoituivat.¹ Lakon tapahtumat Yleislakko käytiin 14.–20. marraskuuta 1917. Se protestoi leipäpulan vuoksi ja pyrki painostamaan eduskuntaa. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Helsingissä lakko oli punakaartien voimannäyttö. Se tuki lokakuun vallankumousta ja loi pohjaa Suomessa tapahtuvalle vallankumoukselle. Lakon aikana punakaartit saivat venäläisiltä sotilailta aseita.¹ Punakaartit järjestäytyivät lakon aikana suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, alueella, joka tuli sisällissodassa punaisten hallintaan. Lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Niiden kautta työväenliike oli lakon aikana käytännössä vallassa eteläisimmässä Suomessa, mukaan lukien Helsingissä. Punakaarteilla ja suojeluskunnilla oli lakon aikana yhteenottoja ja lakossa kuoli yli 20 henkilöä. Punakaartien vastapainoksi perustettiin suojeluskuntia, mutta lähinnä Karjalaan, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Savoon eli alueelle, joka tuli sisällissodassa valkoisten hallintaan. Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla suojeluskuntien toiminta taas tukahtui selvästi lakon aikana.¹ Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Kun eduskunta päätti 16. marraskuuta siirtää hallitsijan vallan itselleen, SDP kuitenkin tuki päätöstä. Päätöksen jälkeen eduskunta toteutti SDP:n keskeisiä vaatimuksia: sääti kahdeksan tunnin työpäivän, uudisti kunnallislait ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi.¹ Lähteet [1] Vahtola, Jouko: Suomen historia, s. 285–292. Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9. Yhdenvertaisuuslaki Yhdenvertaisuuslaki oli 14. toukokuuta 1912 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan tullut laki, jonka mukaan Venäjän alamaisilla jotka eivät ole Suomen kansalaisia, annetaan Suomessa samat oikeudet kuin paikallisillakin kansalaisilla on. Laki oli säädetty yleisvaltakunnallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, niin että Venäjän valtakunnanneuvosto ja duuma hyväksyivät sen, mutta Suomen eduskuntaan ei lakia tuotu käsiteltäväksi. Keisari Nikolai II oli vahvistanut 1910 lain yleisvaltakunnallisesta lainsäädäntöjärjestyksestä, ja yhdenvertaisuuslaki oli tärkeimpiä tämän lain nojalla säädetyistä ns. yleisvaltakunnallisista laeista. Lain nojalla Venäjän kansalaiset saivat muun muassa oikeuden hakea virkoja Suomesta ilman Suomen kansalaisuutta ja toimittaa asioitaan viranomaisten kanssa venäjän kielellä. Koska Suomen eduskunta ei ollut hyväksynyt yhdenvertaisuuslakia, monet suomalaiset viranomaiset kieltäytyivät noudattamasta sitä. Useita näistä kieltäytyjistä tuomittiin vankeusrangaistuksiin venäläisissä tuomioistuimissa. Viipurin maistraatin jäsenet vangittiin ja vietiin Pietariin Krestyn vankilaan sen jälkeen, kun maistraatti oli kieltäytynyt käsittelemästä erään venäläisen talonpojan jättämää elinkeinoilmoitusta lihakaupan pidosta Viipurissa. Kun Viipurin hovioikeus piti maistraatin päätöksen ennallaan, myös hovioikeuden jäsenet joutuivat 8 kuukaudeksi Krestyn vankilaan 1913-1914. Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomarina toiminut Pehr Evind Svinhufvud puolestaan kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Ivanovitš Kasanskia Suomen prokuraattoriksi. Suomen kenraalikuvernööri Frans Seyn erotti hänet tuomarinvirasta. Kun Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, hänet vangittiin Luumäellä kesken oikeudenistunnon ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Yhdenvertaisuuslakia ei julkaistu Suomen asetuskokoelmassa, mutta se julkaistiin 1912 suomeksi erillisenä teoksena nimeltä "Yhdenwertaisuuslaki" ja kunnanviranomaiset. Teoksella ei ollut merkitty tekijöitä, ja siinä olleissa lain kommenteissa huomautettiin, ettei Suomen eduskunta ollut lakia hyväksynyt. Lähteet - Eduskunnan kirjaston sivut: Kirja-aarre: "Yhdenwertaisuuslaki" ja kunnanviranomaiset (luettu 8.9.2008) Yleinen suomalainen teollisuusnäyttely 1876 Yleinen suomalainen teollisuusnäyttely 1876 oli Suomen ensimmäinen kotimaista teollisuutta ja taidetta esitellyt messutapahtuma, joka pidettiin kesällä 1876 Helsingin Kaivopuistossa. Näyttelyn avajaiset olivat 1. heinäkuuta ja näyttely oli avoinna syyskuun puoliväliin saakka. Näytteilleasettajia oli 1769 ja pääsylipun lunasti kahden ja puolen aukiolokuukauden aikana 93 000 kävijää. Näyttelyn kohokohta oli kaksi viikkoa avajaisten jälkeen, kun keisari Aleksanteri II puolisoineen sekä kruununperillinen Aleksanteri puolisoineen vierailivat näyttelyssä. Kaivohuoneen pohjoispuolella sijainneen näyttelyhallin oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer. Näyttelyssä oli esillä muun muassa Suomessa valmistettuja maatalous- ja teollisuuskoneita, veneitä sekä kokonainen höyryveturi. Kansatieteellisellä osastolla esiteltiin sisustettuja maalaiskoteja ja taidehallissa oli esillä suomalaisten taiteilijoiden teoksia. Näyttelyalueella sijaitsi kahvila, puistoravintola, Hartwallin mineraalivesimyyntipiste ja Sinebrychoffin Bierhalle, jossa myytiin olutta. Kaivohuoneen edustalle oli tehty Bonhoffin kauppapuutarhan toteuttama koristekasvikuvioistutus suihkulähteineen. Lähteet - Vihreät sylit : Kaivopuisto Itsenäisen Suomen historia Tämä artikkeli kertoo Suomen historiasta vuodesta 1917 eteenpäin. Suomen itsenäistyminen Pääartikkeli: Suomen itsenäistyminen Katso myös: Suomen kuningaskuntahanke Suomalaisten kansallistunne alkoi kasvaa 1800-luvulla yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa.¹ Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Lönnrotin Kalevala muodostivat suomalaista kulttuuria ja antoivat maalle moraalisen identiteetin.² Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän kevättalvella 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui.³ Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, jopa itsenäistymiseen. Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi. Väliaikaisen hallituksen kukistuttua äärivasemmistolaisten bolševikkien suorittamassa lokakuun vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittinen kenttä jakautui kahtia siitä, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto halusi tunnustuksen ensin Venäjää hallinneilta bolševikeilta. Eduskunta kokoontui 6. joulukuuta 1917 ja hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen. Venäjä tunnusti Suomen virallisesti 4. tammikuuta 1918 ja samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat myös Ruotsi ja Ranska. Saksa tunnusti itsenäisyyden 6. tammikuuta 1918. Suomen sisällissota Pääartikkeli: Suomen sisällissota Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Sota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Maailmansota aiheutti, Venäjän keisarikunnan pirstoutumisen kautta, sisäisen hajoamisen ja taistelun vallasta Suomessa, jonka poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaristiseen valtajärjestelmään. Lisäksi yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia. Hajaannuksen keskeinen seuraus oli kahden aseistetun valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui niiden väliseen sotaan tammikuussa 1918. Valkoiset voittivat sodan keisarillisen Saksan tuella. Neuvosto-Venäjän tukemat punaiset hävisivät sodan. Suomi siirtyi Venäjän valtapiiristä Saksan valtapiiriin. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten itsenäisyys varmistui ja maan valtiomuodoksi muotoutui tasavaltainen demokratia. Sisällissodille luonteenomaisesti poliittinen terrori oli sodan aikana yleistä. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin vasta sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli noin 13 000 punaista. Sisällissota vaati yhteensä noin 37 000 uhria, joista noin 75% oli suomalaisia punaisia. Muut uhrit olivat suomalaisia valkoisia, sekä saksalaisia ja venäläisiä. Sisällissota oli psykologisesta ja aineellisesta näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisen kansakunnan historian tuhoisin tapahtuma, joka traumatisoi kansaa ja jakoi sen kahtia. Ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen seurauksena maltillinen vasemmisto ja oikeisto kykenivät kuitenkin aloittamaan pian sisällissodan jälkeen suomalaisia ajan myötä yhdistäneen yhteistyön. Itsenäisen Suomen alkutaival Katso myös Suomi 1920-luvulla Sisällissodan jälkeen Suomen hallitusmuodoksi oli tulossa monarkia. Kuninkaanvalinnasta oli eriäviä mielipiteitä ja lopulta tukeuduttiin Saksaan, kuten mm. valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeri Juho Kusti Paasikivi halusivat, mutta mitä mm. sotajohdossa ansioitunut C. G. E. Mannerheim vastusti. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi Friedrich Karl, mutta kuningaskuntahanke jäi sikseen, kun Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa. Suomesta tuli tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17. heinäkuuta 1919. ⁸ Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg. Vuonna 1920 Suomi solmi Tartossa, Virossa rauhan- ja rajasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat, joiksi määrättiin Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Itä-Karjalan rajakuntien Repolan ja Porajärven asukkaat olivat vaatineet kuntien liittämistä Suomeen ja käytännössä ne olivat jo olleetkin Suomen hallinnassa, mutta rauhansopimuksella ne palautettiin Venäjälle. Suomi sai kuitenkin Venäjältä Petsamon alueen ja samalla yhteyden Jäämerelle ja Liinahamarin sataman.¹⁰ Suhteita Neuvosto-Venäjään, vuodesta 1922 lähtien Neuvostoliittoon, rasitti myös Itä-Karjalan asema. Suomi halusi laajempaa autonomiaa vedoten asiaa koskeneisiin Tarton rauhansopimuksen määräyksiin, Neuvostoliitto katsoi nimellisen autonomian riittävän. Kansainliitto totesi asian olevan Neuvostoliiton sisäinen asia eikä puuttunut siihen Suomen pyynnöistä huolimatta.¹¹ Toinen ongelma koski Ahvenanmaata, jonka Ruotsi oli miehittänyt Suomen sisällissodan aikana. Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin, mutta vaatimus hylättiin tiukasti. Viimein Kansainliitto ratkaisi kysymyksen 1921 Suomen toivomusten mukaan.¹² Suomen turvallisuusongelmaa pyrittiin ratkaisemaan puolustusliitolla Viron, Latvian ja Puolan kanssa, eduskunta ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, ja 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus.¹³ 1930-luvun loppupuoliskolla suunniteltiin puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välille, tämäkin hanke kariutui mm. Neuvostoliiton vastustaessa Ahvenanmaan uudelleenlinnoittamista.¹⁴ 1920- ja 1930-luvuilla Suomea pitkään vaivanneet rakenteelliset ristiriidat pyrittiin ratkaisemaan. Ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan välinen kieliriita onnistuttiin lopettamaan kielilainsäädännöllä. Ruotsin kielen asemaa heikennettiin kuitenkin vasta 1930-luvun loppua kohti.lähde? Vuonna 1918 70 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuosien 1919 ja 1922 maauudistuksilla parannettiin maaseudun vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten asemaa. Lakiuudistusten perusteella lunastettiin itsenäisiksi yhteensä 126 000 torppaa, mäkitupaa ja lampuotitilaa.¹⁵ Ståhlbergin presidenttikaudella 1919–1925 oikeisto ja keskustaryhmät olivat vallassa. Pisimpiin vankeustuomioihin sisällissodan jälkeen tuomitut armahdettiin. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue järjestäytyi uudelleen Väinö Tannerin johdolla ja muodostettuaan vähemmistöhallitukseen 1926 järjesti yleisen armahduksen.¹⁶ Ståhlberg ajoi tietoisesti vahvaa eheyttämispolitiikkaa, pienentääkseen sisällissodassa syntynyttä kuilua suomalaisten välillä. Hänen kaudellaan maassa tehtiin lukuisia sosiaalisia uudistuksia lainsäädännössä ja verotuksessa, mitkä lisäsivät tasa-arvoa ja kasvattivat elintasoa.¹⁷ Radikaaleimmat sosiaalidemokraatit pakenivat Venäjälle sisällissodan loppuvaiheessa ja perustivat siellä elokuussa 1918 Suomalaisen Kommunistisen Puolueen, joka ei saanut toimia laillisesti Suomessa. Niinpä SKP liittolaisineen perusti lailliseksi muodokseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 paikkaa. Poliisi kuitenkin pidätti kaikki sen kansanedustajat maanpetoksesta syytettynä ja kielsi puolueen vuonna 1923. Kommunismin kasvun myötä järjestyi fasistinen Lapuan liike, joka 1929–1932 toimi kommunistisia sanomalehtiä vastaan, järjesti massamielenilmauksia ja terrorisoi yksittäisiä kansalaisia toimeenpanemalla muilutuksia. Kommunisteja estettiin osallistumasta 1930 vaaleihin ja kommunistien toiminta kaikissa muodoissaan kiellettiin. Kommunistilaeilla rajoitettiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.¹⁸ Svinhufvud nostettiin presidentiksi 1931 lapualaistenkin tuella. Pian liike kääntyi sosiaalidemokraattejakin vastaan ja vuoden 1932 Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti puuttui asiaan ja sai radiopuheellaan kapinan loppumaan. Samoihin vuosiin sattui myös talouspula, jonka kärjistymänä koettiin muun muassa Nivalan konikapina.¹⁹ Suuri epäonnistuminen oli vuosien 1919–1932 kieltolaki, joka johti rikosten määrän ja laittomuuden kasvuun ja lisäsi merkittävästi alkoholin kulutusta. Kieltolaki lopetettiin vasta kansanäänestyksen jälkeen 1932.²⁰ Toinen maailmansota Pääartikkelit: Talvisota, Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota Toisen maailmansodan aikana Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan sekä Lapin sodan.²¹ Elokuussa 1939 tehdyn Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati neuvotteluja Leningradin turvaamiseksi ja vaati Suomelta aluetta Karjankannakselta, tukikohtaa Hangosta ja Suomenlahden ulkosaaret. Virallisen neuvostopropagandan mukaan alueluovutukset olisi korvattu vaihtona alueisiin Itä-Karjalasta (Porajärvi ja Repola). Neuvottelujen katkettua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 järjestämiensä ns. Mainilan laukausten jälkeen ja alkoi talvisota. Huolimatta monista voitoista puolustus Karjalankannaksella oli murtumaisillaan. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 päätti sodan, ja Suomen täytyi luovuttaa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Raja-Karjala, Suomenlahden ulkosaaret (luovutettu Karjala) sekä Kuusamon ja Sallan itäosat ja Petsamosta Kalastaja- ja Srednisaarentojen länsiosat ja vuokrata Hangon tukikohta Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Pohjoismaisen puolustusliiton suunnittelua jatkettiin talvisodan päätyttyä. Hanke kuitenkin kariutui jälleen. Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Suomi liittyi Saksan rinnalle kesäkuussa 1941 tavoitteena ainakin saada luovutetut alueet takaisin. Näin aluksi kävikin, mutta lisäksi suuri osa Itä-Karjalaa miehitettiin pyrkimyksenä luoda Suur-Suomi. Jatkosota päättyi lopulta kesän 1944 perääntymiseen ja uusiin aluemenetyksiin. Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun välirauhasopimuksen mukaan saksalaiset oli ajettava maasta. Tämän jälkeen käytiin Lapin sota aiempaa liittolaista Saksaa vastaan Lapissa päättyen 27. huhtikuuta 1945. Saksan joukot tuhosivat perääntyessään suuria alueita Lapissa. Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947. Puolueeton Suomi Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä länsivaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli YYA-sopimus liitti – tiukimman tulkinnan mukaan – Suomen sotilaallisesti tavallaan samaan leiriin Neuvostoliiton kanssa, vaikka Suomi virallisesti selitti olleensa puolueeton valtio. Sopimusta jatkettiin vuosina 1955, 1970 ja 1983. Monet poliitikot käyttivät neuvostosuhteita puoluepoliittisten kiistojen selvittelyyn, mikä tietysti johti Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvuun. Toiset taas työskentelivät määrätietoisesti Neuvostoliiton vaikutuksen vastustamiseksi. Kun sotakorvaukset oli maksettu, kauppa Neuvostoliittoon jatkui ja oli jopa 25 prosenttia ulkomaankaupasta 1980-luvulla. Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta ennenaikaisesti 1956. 50 vuoden sopimuksen oli alun perin määrä loppua vasta vuonna 1994, jolloin Neuvostoliittoa ei edes ollut enää olemassa. Neuvostoliiton katsotaan useaan kertaan pyrkineen puuttumaan epäsuorasti tai muutoin painostamalla Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja hallitusratkaisuihin, kuten 1958 yöpakkashallituksen hajotuksessa ja lokakuun 1961 noottikriisissä. 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun varsinkin kulttuuri- ja mediakentässä näkyi ns. taistolaisuus, SKP:n neuvostomielistä vähemmistöä myötäillyt ja Neuvostoliittoa ihaillut äärivasemmistolainen liike. Vuoden 1973 alussa Kekkonen valittiin poikkeus­lailla presidentiksi ilman vaaleja ja vastaehdokkaita, mitä nykyään jotkut pitävät demokratiavajeen aallonpohjana ja merkinneen Kekkoselle lopullista yksinvallan aikakauden alkua. Toisin kuin nykyään, tuohon aikaan Suomessa presidentillä oli erittäin paljon valtaa ja hän saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja hallituksen lähes mielivaltaisesti. Vuonna 1973 Suomi solmi kuitenkin länsieurooppalaisten maiden kanssa EEC-vapaakauppasopimuksen. EEC-sopimusta vastustettiin Helsingin Sanomissa julkaistulla koko sivun ilmoituksella, jonka olivat allekirjoittaneet monet vieläkin tunnetut poliitikot.²² Vuonna 1975 Helsingissä järjestettiin ETYK, joka paitsi vahvisti Kekkosen ja Suomen puolueettomuusasemaa länsimaiden silmissä, niin myös kylvi tulevan Itä-Euroopan kommunististen hallitusten hajoamisen siemenet, kun ETYK:n ns. kolmannen korin luettelemien ihmisoikeuksien innostamana Itä-Euroopan maissa oppositiovoimat perustivat ns. Helsinki-ryhmiä.²³ Vasta 1989 Mihail Gorbatšovin Suomen vierailun yhteydessä Neuvostoliitto tunnusti selväsanaisesti Suomen puolueettomaksi maaksi.²⁴ Suomi yhdentyneessä Euroopassa Vuonna 1991 tapahtunut Neuvostoliiton romahdus tuli Suomelle täytenä yllätyksenä, mutta sitä käytettiin heti hyväksi. Suomi hylkäsi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksesta muut sotilaalliset kohdat paitsi rajasopimukset. Vuonna 1992 Suomi ja Venäjä solmivat YYA-sopimuksen korvaavan ns. naapuruussopimuksen suhteiden perusteista.²⁵ ²⁶ 1991 pankkikriisin ja Neuvostoliiton vientikaupan romahduksen seurauksena Suomen talous aloitti sukelluksensa syvimpään lamaansa sitten 1930-luvun suuren laman (kts. Suomen 1990-luvun alun lama). Muutamassa vuodessa katosi 450 000 työpaikkaa, ja työttömyys nousi kohisten 16 prosenttiin. Vasta 1994 bruttokansantuote kääntyi uudelleen nousuun.²⁷ ²⁸ Suomen ja Euroopan yhteisön lähentyminen alkoi syksyllä 1989 ensin päätöksellä liittyä EFTA:n EY:n talousalueet yhdistävään Euroopan talousalueseen (ETA). Se kuitenkin astui voimaan vasta 1. tammikuuta 1994, jolloin neuvottelut varsinaisesta jäsenyydestäkin olivat jo pitkällä. Ensimmäisenä EY-jäsenyyden puolesta otti kantaa Suomen talouselämän etujärjestöt 1990-luvun alussa. Poliitikot olivat ainakin julkisuudessa pitkään varauksellisia välttäen ärsyttämästä muutoksessa olevaa Neuvostoliittoa. Vielä Yleisradion vaalitentissä maaliskuussa 1991 puolueiden puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Ole Norrback oli avoimesti jäsenyyden kannalla eikä EY-jäsenyyden hakemista kirjattu suoraan Esko Ahon (kesk.) hallitusohjelmaankaan. Presidentti Mauno Koivisto oli varovainen ja asetti sanansa myöhemmin keväällä 1991 tarkasti "En ole sitä viime aikoina paljon viitsinyt vastustaakaan". Kevään ja kesän 1991 aikana kokoomus ja oppositiopuolue SDP muuttivat kantansa EY-myönteisiksi ja kun vielä pääministeri Aho kääntyi jäsenyyden taakse syksyn mittaan, antoi hallitus tammikuussa 1992 selonteon eduskunnalle, jossa päädyttiin ehdottamaan jäsenyyden hakemista.²⁹ Eduskunnan myönteisen äänestyksen jälkeen Suomen EY-jäsenhakemus jätettiin 18. maaliskuuta 1992 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993 samanaikaisesti Ruotsin ja Itävallan kanssa. Jäsenyysneuvotteluissa yksi kiperistä kysymyksistä oli Suomen pohjoisen ilmaston huomioon ottaminen maataloustukipolitiikassa. Myönnytyksenä Suomi sai lopulta luvan tukea maataloutta myös omin varoin EY-tukien lisäksi. Jäsenyysneuvottelut saatiin päätökseen saman aikaan, kun Martti Ahtisaaresta tuli Suomen 10. ja samalla ensimmäinen suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla valittu presidentti. EY-jäsenyyden tärkeyttä perusteltiin julkisuudessa erityisesti taloudellisilla syillä ja pääsyllä mukaan päätöksentekoon, mutta myös turvallisuuspoliittinen näkökulma oli monille vähintäänkin yhtä tärkeä. Jäsenyydestä pidettiin Esko Ahon aiemman lupauksen mukaisesti 16. lokakuuta 1994 Suomen kaikkien aikojen toinen neuvoa-antava kansanäänestys, edellinen oli kieltolain kumoamisesta vuoden 1931 lopussa. EU-kansanäänestyksessä 57 % äänesti jäsenyyden puolesta.³⁰ Ahvenanmaalla järjestettiin oma erillinen kansanäänestys, joka sekin oli jäsenyyden puolesta.³¹ 1. tammikuuta 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, joksi EY:tä nyt Maastrichtin sopimuksen voimaantulon myötä kutsuttiin. 1999 Suomen markka kiinnitettiin euroon pysyvästi siten, että 5,94573 markkaa on 1 euro. Vuonna 2002 eurosta tuli käteisvaluutta ja yli 140 vuotta käytössä ollut markka poistui käytöstä kahden kuukauden siirtymäajan jälkeen 1. maaliskuuta 2002.³² Suomen entinen presidentti Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008. Lähteet [1] Martti Häikiö: Kansakunta itsenäistyy – näkökulmia Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan viettoon Suomi 100 / Kleion pauloissa. Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.. 2014/2017. Viitattu 26.3.2016. [2] Klinge, Matti: / Runeberg, Johan Ludvig (1804–1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.4.2016. [3] Maaliskuun vallankumous Suomi80. Tampereen yliopisto. Viitattu 23.4.2016. [4] Kuusinen Janne: Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi80. Tampereen yliopisto. Viitattu 23..4.2016. [5] Kuusinen, Janne: Suomi 80: Itsenäisyyden tunnustaminen Turun yliopisto. Viitattu 16.1.2015. [6] Paloposki, Jyrki: Euroopan maat tunnustavat Suomen itsenäisyyden - vivat, floreat, crescat 7.2.2008. Suomen ulkoasiainministeriö. Viitattu 16.1.2015. [7] Vares V: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus, s. 288-291. WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9. [8] Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). s.117-120. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0 [9] Ensimmäinen presidentti astuu virkaansa 1919 Yle Elävä arkisto. 1919/2006. Viitattu 23.4.2016. [10] Tarton rauhasta 90 vuotta Yle. Viitattu 23.4.2016. [11] Churchill, Stacy: Itä-Karjalan kohtalo 1917–1922: Itä-Karjalan itsehallintokysymys Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisissä suhteissa 1917–1922, s. 190. Alkuperäisen väitöskirjan The East Karelian autonomy question in Finnish-Soviet relations, 1917–1922 lyhentänyt ja tarkistanut suomalaista laitosta varten tekijä. Suomentanut Katariina Churchill. Porvoo Helsinki: WSOY, 1970. [12] Ahvenanmaan historiaa Visit Åland. Viitattu 23.4.2016. [13] Hyökkäämättömyyssopimus 1932 Pro Karelia. Viitattu 23.4.2016. [14] Jakobsson, Max: Diplomaattien talvisota, s. 63-65. 7. painos. WSOY, 2002. ISBN 9789510275368. [15] Heikki Myyryläinen: Maalaisväestön rakenne 1700- ja 1800-luvulla Mikkelin pitäjässä 1998. Mikkelin kaupunki. Viitattu 24.7.2008. [16] Tannerin hallitus 13.12.1926 - 17.12.1927 Tannerin tarina. Viitattu 23.4.2016. [17] Kohi, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum - Suomen historian käännekohtia, s. 85-89. Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0. [18] Rahkonen E: "Jos lainsäädäntö on...". pro gradu. Jyväskylän yliopisto, 1998. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.5.2016). [19] 1930-luvun pula ja konikapina Yle elävä arkisto. Viitattu 23.4.2016. [20] John H. Wuorinen: Finland's Prohibition Experiment. Annals of the American Academy of Political and Social Science, 1932, 163. vsk, s. 216–226. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.5.2016. [21] Professori: Lapin sota on unohdettu, seurauksia kantavat lappilaiset Studio 55. 2015. Viitattu 5.5.2016. [22] http://www.punatahdet.com/EEC.html [23] Etyk muutti Itä-Euroopan toisinajattelijoiden elämää – julkisuuden paine vaikutti Stasinkin toimintaan Helsingin Sanomat. 18.7.2015. Viitattu 30.10.2015. [24] Suomi 80-luvulla Yhdistyneet kansakunnat. Suomen YK-liitto. Viitattu 30.10.2015. [25] Ulkoministeri Erkki Tuomioja: Paasikivi palasi Moskovaan Ulkoasiainministeriö. 2003. Viitattu 30.10.2015. [26] Asetus Venäjän federaation kanssa suhteiden perusteista tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta Finlex. 1992. Viitattu 30.10.2015. [27] Sappinen J: Lamasta noustaan – vaikkei käännettä aina heti huomatakaan Tieteessä tapahtuu. 1996. Viitattu 30.10.2015. [28] Uusitalo R: Miten kävi hallitun rakenneuudistuksen ? VATT. 1999. Viitattu 30.10.2015. [29] J. Tarkka "Uhan alta unioniin", 2002 [30] EU-kansanäänestys Suomi Euroopan unioniin ja eurovaluuttaan. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 31.10.2015. [31] Ahvenanmaan asema Eurooppa-tiedotus. Viitattu 30.10.2015. [32] Suomi siirtyy euroon - Rahanvaihtojakso 1.1.–28.2.2002 Euroopan unioni. Viitattu 30.10.2015. Aiheesta muualla - ProKarelian kokoelma itsenäisen Suomen kansainvälisistä sopimuksista Suomen historia Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen 1977 Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen oli 10.–13. heinäkuuta 1977 tapahtunut lentokonekaappaus, jonka yhteydessä Aeroflotin Tupolev Tu-134 -tyyppinen matkustajakone kaapattiin Neuvostoliiton sisäisellä Petroskoi–Leningrad-lennolla ja pakotettiin laskeutumaan Suomeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa kaappajat pitivät sitä hallussaan kolme päivää. Koneessa oli 70 matkustajaa. Kaappaus päättyi verettömästi kaappaajien antautuessa Suomen viranomaisille, minkä jälkeen kaikki lentokoneessa olleet palasivat takaisin kotimaahansa. Tapahtumat Varkauksista työleirille tuomitut 22-vuotias Gennadi Šeludko ja 19-vuotias Aleksandr Zagirnjak kaappasivat lentokoneen sen noustua Petroskoista käsikranaatilla uhaten ja vaativat sen lentäjää lentämään Tukholman Arlandan lentoasemalle. Polttoainepulaan vedonnut kapteeni laskeutui kuitenkin Helsinki-Vantaan lentoasemalle.¹ Tupolev laskeutui Helsinki-Vantaa lentoasemalle 20.49. Poliisi yritti päästä koneeseen klo 23.00 mutta kaapparit eivät päästäneet heitä sisään. Heti laskeutumisen jälkeen kaapparit vapauttivat lentokoneen lentäjät ja matkustamohenkilökunnan. Myöhemmin viisi panttivankia onnistui pakenemaan koneesta. Kaapparit olivat vapauttaneet 20 ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Vähitellen kaapparit päästivät koneesta pois yhä useampia matkustajia. Kaapparit vaativat lentomahdollisuutta ulkomaille uhaten muussa tapauksessa räjäyttää koneen käsikranaatilla. Kaappauksen jälkeen kranaatti paljastui vaarattomaksi harjoituskranaatiksi.¹ Toisena kaappauspäivänä kaappareiden kanssa käytiin neuvotteluita, joissa heille kerrottiin, ettei Ruotsi antaisi heille turvapaikkaa. Kaapparit pyysivät päästä Norjaan, Itävaltaan tai Saksan liittotasavaltaan. Suomen viranomaiset tarjosivat kaappareiden haltuun pienkonetta, kaksimoottorista Cessnaa, jolla he olisivat voineet poliisin mukaan lentää Helsingistä Tukholmaan. Tähän kaapparit eivät suostuneet. Kolmantena päivänä kaappausdraama päättyi, kun kaapparit nukahtivat ja kolme viimeistä panttivankia pääsivät ongelmitta pakenemaan. Tämän jälkeen kaapparit antoivat periksi ja antautuivat poliisille. 34 tunnin kuluttua kaappausepisodin jälkeen kaapparit vietiin keskusrikospoliisin kuulusteltaviksi. Kolme päivää myöhemmin kaapparit luovutettiin Neuvostoliittoon, jossa Zagirnjak tuomittiin kahdeksan ja Šelusko viidentoista vuoden vankeusrangaistukseen julkisessa oikeudenkäynnissä. Viranomaisten toiminta Suomelle neuvostoliittolaisen koneen kaappaus oli vaikea kysymys, jota hallitus ja tasavallan presidentti hoitivat henkilökohtaisesti. Tilanne käynnistyi hankalaan aikaan, sillä hallitus oli jo lähtenyt lomalle. Ensimmäisen kaappauspäivän illan mittaan lentokentälle saapui kuitenkin lähes koko hallitus, joka toimi lentokentän alla olleissa suojatiloissa. Pääministeri Kalevi Sorsa oli lomalla pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mutta hänen kanssaan oltiin jatkuvassa puhelinyhteydessä. Tilanteesta vastasi hallituksen asettama ministeriryhmä.² Hallitusta johti pääministerin sijainen, maatalousministeri Johannes Virolainen. Muut kriisiryhmään kuuluneet ministerit olivat sisäministeri Eino Uusitalo, liikenneministeri Veikko Saarto, puolustusministeri Taisto Tähkämaa, valtiovarainministeri Paul Paavela, opetusministeri Kalevi Kivistö ja ulkoministeri Paavo Väyrynen. Poliisin toimia johti poliisiylitarkastaja Kyösti Jousimaa, joka myöhemmin vaihdettiin Erkki Korhoseen. Käytännössä toiminnan pääsuuntalinjoista päätti kuitenkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Hän päätti, ettei kaappareille myönnettäisi missään tapauksessa turvapaikkaa. Pääsääntöisesti olisi pyrittävä väkivallattomuuteen, mutta tämä ei ollut ehdotonta: "Ihmisvahinkoja on pyrittävä välttämään, mutta sille ei voi mitään, jos niitä tulee." ³ Poliisi ja puolustusvoimat eristivät lentokoneen välittömästi. Lehdistö ei päässyt koneen lähelle, mikä aiheutti voimakasta kritiikkiä kaappaajille myötämielisessä länsimaisessa lehdistössä. Hallituksen toiminta pidettiin täysin salassa julkisuudelta. Koska paikalle oli saapunut Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov, syntyi kuva, jonka mukaan Suomen viranomaiset olisivat toimineet tilanteessa neuvostoliittolaisten tahdottomina käskyläisinä. Vielä vuonna 1999 Keijo Korhonen kritisoi silloista hallitusta täydellisestä selkärangattomuudesta. Todellisuudessa Stepanovin tiukkasanaisiin vaatimuksiin ratkaista tilanne väkivaltaa käyttäen ei kuitenkaan suostuttu ja lentokentän alueelle oli ryhmitetty ilmatorjuntayksikkö estämään mahdolliset neuvostoliittolaiset hyökkäykset. Lähteet - YLE Elävä arkisto/Arkivet: Flygplanskapningen - Varjoja Helsingin yllä. Ylioppilaslehti 2002 - Forsberg, Tuomas; Ahosniemi, Arno (2003) Suomi ja kriisit : vaaran vuosista terrori-iskuihin. Gaudeamus, Helsinki. ISBN 951-662-886-9. Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 8. - Visuri, Pekka. (2006) Suomi kylmässä sodassa. Otava ja Kadettikunta, Helsinki. ISBN 978-951-1-20925-6. Viitteet [1] Neuvostoliittolainen lentokonekaappausdraama Suomessa Yle Elävä Arkisto. Viitattu 9.12.2013. [2] Ahosniemi, Arno: Takaisin Neuvostoliittoon : Suomi ja Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus 10. - 12.7. 1977. Kriisipäätöksenteko ja tiedotus University of Helsinki, Political History. Viitattu 9.12.2013. [3] Ahosniemi Arno: Varjoja Helsingin yllä. Ylioppilaslehti, 2002 / 2005. Artikkelin verkkoversio Viitattu 9.12.2013. Ahvenanmaan kysymys Ahvenanmaan kysymyksellä tarkoitetaan keskustelua Ahvenanmaan liittämisestä Ruotsiin Suomen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1918 Ahvenanmaalla heräsi ajatus maakunnan liittämisestä Ruotsiin, josta se oli liitetty vuonna 1809 Suomen sodan seurauksena muun Suomen yhteydessä Venäjään. Myös Ruotsissa kannatettiin ajatusta saariryhmän liittämisestä kielellisin ja historiallisin perustein Ruotsiin. Vähentääkseen Ahvenanmaan irtautumishaluja Suomen eduskunta sääti Ahvenanmaan itsehallintolain. Lopulta Kansainliitto ratkaisi asian vuonna 1921 Suomen eduksi ja Ruotsi alistui päätökseen. Ahvenanmaan asema itsenäisen Suomen osana sinetöityi, kun Suomi ratifioi Kansainliiton maiden tekemän Ahvenanmaan demilitarisointia koskevan sopimuksen 28. tammikuuta 1922. Suomalainen diplomatia Kansainliitossa Asian ratkeaminen Suomen hyväksi on luettava Suomea Kansainliitossa edustaneen taitavan diplomaatin Carl Enckellin ansioksi. Kuitenkin hieman yllättäen myös Suomen Japanin-suurlähettiläällä, professori Gustaf John Ramstedtilla oli epäsuorasti huomattava vaikutus Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisuun. Hän oli seurannut tarkasti kiistan vaiheita sanomalehdistössä ja laatinut sen perusteella asiaa koskevan muistion. Kansainliiton Geneven konferenssiin osallistui myös Japanin valtuuskunta. Sen johtajana oli Tanetaro Megata, jonka sihteerinä toimi Ramstedtin suomen kielen oppilas Kiichi Toyama. Ramstedtin muistio käännettiin japaniksi ja jaettiin valtuuskunnan laivamatkan aikana kaikille sen jäsenille. Muistiossa huomautettiin Ruotsin vedonneen siihen, että Ahvenanmaa sijaitsee maantieteellisesti lähempänä Ruotsin kuin Suomen mannermaata. Ramstedt korosti japanilaisille, että Ahvenanmaan kuitenkin erottaa Ruotsista meren syvänne, kun taas Suomen rannikolle sitä yhdistää katkeamaton saaristo. Ahvenanmaa on itse asiassa lähempänä Suomen puoleista saaristoa kuin mitään maa-aluetta Ruotsin puolella. Kerrotaan myös Kansainliiton jäseniä kuljettaneen laivan suomalaisen kapteenin ohjanneen laivan suorinta meritietä Suomen manneralueelta Ahvenanmaalle ja sieltä Ruotsiin mahdollisimman pitkää reittiä. Saaristoyhteyden korostaminen sai tietenkin tukea Japanin kaltaisesta saaristovaltiosta. Japanin valtuuskunnan mielenkiinto asiaa kohtaan ja sen Suomen oikeuksia puoltavat puheenvuorot vaikuttivat ilmeisen merkittävästi tehtyyn päätökseen, jolla Kansainliiton neuvosto 24.6.1921 julisti Suomella olevan kiistattomat oikeudet Ahvenanmaahan. Katso myös - Länsipohjan kysymys Lähteet - Ahvenanmaan sopimusten teksti FINLEX-sivustolla - Komulainen, Arvo: Taistelu Ahvenanmaasta: Oolannin iäisyyskysymys. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6796-X. - Thorsten Renvall: Skuggornas bok. Sanningen om Nystadskårens expedition till Åland år 1918 : En ledning till Ålandsseparatismens utvecking. Åbo 1922. - Thorsten Renvall: Nya blad till Skuggornas bok. Åbo 1924. Alakansakouluseminaari Alakansakouluseminaari oli aiemmin Suomessa oppilaitos, joka valmisti opettajia alakansakouluihin. Suomessa toimi kaksi alakansakouluseminaaria, jotka sijaitsivat Hämeenlinnassa ja Torniossa.¹ Säännökset Alakansakouluseminaareista vuonna 1926 annetun asetuksen[L 1] mukaan valtio ylläpiti opettajien valmistamiseksi alakansakouluihin tarpeellisen määrän naisseminaareja, joiden oppiaika oli kaksivuotinen. Näitä seminaareja kutsuttiin alakansakouluseminaareiksi.² Opetuksen sisällöstä Alakansakouluseminaarit antoivat oppilailleen voimistelussa sekä laulussa ja soitossa sellaisen koulutuksen, että seminaarista valmistuneet olivat päteviä opettamaan laulua ja voimistelua myös yläkansakoulussa. Niille oppilaille, joilla oli käsitöissä suurempi harjaantuneisuus kuin mitä yläkansakoulun oppimäärän suorittaminen edellytti, piti antaa tilaisuus sellaisen opetuksen saamiseen käsitöissä, että he olivat päteviä opettamaan sitä myös yläkansakoulussa.² Oppilaitokseen pääsystä Alakansakouluseminaariin olivat voimassa seuraavat pääsyvaatimukset:² - pyrkijän piti olla täyttänyt tai hänen oli täytettävä seitsemäntoista vuotta ennen sen kalenterivuoden loppua, jona hän pyrki seminaariin; - hänen piti olla hyvämaineinen; - hänen piti olla rokotettu; - hänen piti olla käynyt yläkansakoulu tai omata vastaavat tiedot ja taidot; - hänellä piti olla soitannollisia taipumuksia; sekä - hänellä piti olla lääkärin todistama terve ja virheetön ruumiinrakenne. Oppilaitoksesta Alakansakouluseminaarit olivat joko yhdenkertaisia, joissa oli yksi ensimmäinen ja yksi toinen luokka, tai yhdistettyjä, joissa oli kaksi rinnakkaista ensimmäistä ja samoin kaksi rinnakkaista toista luokkaa. Alakansakouluseminaareihin oli yhdistetty harjoituskoulu, johon kuului yhdenkertaisessa seminaarissa kaksi ja yhdistetyssä seminaarissa neljä alakansakoulun luokkaa, joissa kussakin oli kaksi vuosiosastoa. Sen lisäksi järjestettiin voimistelun ja laulun sekä tarpeen mukaan käsitöiden opetuksen harjoittelua jossain paikkakunnan ylemmässä kansakoulussa.² Katso myös - Opettajaseminaari - Kansakoulu Lähteet [1] Ilkka Teerijoki, Kaisu-Maija Nenonen: "Seminaari", Historian suursanakirja, s. 458. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. [2] Hakkila, Esko (toim.): "Alakansakouluseminaari", Lakiasiain käsikirja, s. 19–20. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938. Lakiviitteet [1] Asetus alakansakouluseminaareista (24.9.1926). Amnesty Internationalin historia Suomessa Amnesty Internationalin historia Suomessa on osa järjestön kansainvälistä historiaa. Amnesty Internationalin toiminnan Suomessa katsotaan alkaneen vuodesta 1964, jolloin Elisabeth ja Tom Gordon pitivät esitelmän Amnestyn toiminnasta Helsingissä. Esitelmän innoittamana ryhmä opiskelijoita perusti vuonna 1967 Amnestyn Suomen osaston, joka kuitenkin lopetettiin jo reilut kaksi vuotta myöhemmin. Osasto perustettiin kuitenkin uudelleen vuonna 1974 ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Markku Lahtela. Amnestyn kansainvälinen jaos ei halunnut Suomen osaston alkuaikoina antaa sille hoidettavaksi ihmisoikeusrikkomuksia Neuvostoliitosta, koska se epäili Suomen osaston kykyä puolueettomuuteen. 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa Amnestyn suosio Suomessa kasvoi ja osasto ryhtyi ottamaan kantaa erityisesti neuvostoloikkareihin, aseistakieltäytymiseen ja kidutuksen vastaiseen toimintaan. 1990-luvulla Amnestyn Suomen osasto ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja taloudellisiin ongelmiin. Osaston uudelleenorganisoimisen ansiosta kiistat ja talousasiat saatiin kuitenkin valtaosin ratkaistua. 2000-luvulle tultaessa Amnestyn suosio on yhä kasvanut Suomessa ja nykyisin järjestöllä on Suomessa noin 40 000 tukijaa ja 20 paikallisryhmää. Historia Ensimmäisen järjestön lyhyt historia Vuonna 1964 englantilaiset Elisabeth ja Tom Gordon pitivät esitelmän Amnestyn toiminnasta Kalevankadulla Helsingin ruotsalaisen säästöpankin tiloissa. Esitelmän innoittamina Martina Aminoff, Monica Frölander-Ulf ja Märta Salmelin (myöhemmin Salokoski) perustivat Suomeen ensimmäiset kolme paikallisosastoa. Näitä johtamaan perustettiin marraskuussa 1967 Amnestyn Suomen osasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin professori Erik Stenius. Valtakunnallinen toiminta kuitenkin hiipui nopeasti ja Suomen osasto lakkautettiin jo reilut kaksi vuotta myöhemmin maaliskuussa 1970. Muutama paikallisryhmä jatkoi tästä huolimatta toimintaansa.¹ Uudelleenperustaminen Suomen osasto perustettiin uudelleen vuonna 1974. Sen puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Markku Lahtela. Suomen osaston omaa kaksikielistä lehteä Amnesty-Tiedote/Bulletin alettiin julkaista syksyllä 1976 ja pian tämän jälkeen avattiin Suomen osaston ensimmäinen toimisto Mannerheimintielle. Toimisto oli vain kuuden neliön suuruinen ja sijaitsi hissittömän kerrostalon kuudennessa kerroksessa.¹ 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus Suomen politiikkaan oli vielä ilmeinen. Vaikka Suomen osasto virallisesti päättikin kohdella Neuvostoliittoa tasapuolisesti, ei Amnestyn kansainvälinen sihteeristö antanut Suomen osaston käsiteltäväksi neuvostoliittolaisia ihmisoikeustapauksia.¹ Vuonna 1977 Amnesty voitti Nobelin rauhanpalkinnon, joka nosti median mielenkiintoa järjestöä kohtaan myös Suomessa. Amnestyn Suomen osaston edustajat antoivat useita radio- ja televisiohaastatteluja ja ihmisoikeuskeskustelu nousi lehdistössä entistä enemmän esille. Rauhanpalkinnon tuoman julkisuuden ansiosta Amnestyn Suomen osaston jäsenmäärä ylitti vielä samana vuonna 500 ihmisen rajapyykin.¹ Neuvostoloikkarit, aseistakieltäytyminen ja kidutuksen vastainen kampanja Neuvostoloikkareiden takia 1980-luvun alkupuolella Amnestyn Suomen osaston kampanjointi keskittyi pitkälti Suomen ulkomaalaislakeihin. Osaston silloinen puheenjohtaja Björn Sundell keskusteli Amnestyn adoptoiman neuvostoloikkari Vjatjeslav Tsherepanovin palautuksesta jopa sisäministeri Mikko Jokelan ja keskusrikospoliisin päällikön Seppo Tiitisen kanssa. Suomesta karkotettu Tsherepanov tuomittiin Neuvostoliitossa karkuruudesta 12 vuoden vankeusrangaistukseen. Syksyllä 1984 Amnesty julkaisi raportin, jossa Suomea syytettiin sellaistenkin turvapaikanhakijoiden käännyttämiseen, joiden palauttaminen saattoi merkitä heille kiduttamista, vankeutta tai jopa kuolemantuomiota. Tämä herätti lehdistön huomiota myös Suomen ulkopuolella.¹ Toinen Amnestyn merkittävä teema Suomessa oli aseistakieltäytyminen. Helmikuussa 1984 Amnestyn kansainvälinen sihteeristö adoptoi Amnestyn mukaan Suomen ensimmäisenä mielipidevankina pidetyn Pertti Haaparannan, joka oli vangittu tämän kieltäytyessä suorittamasta asepalvelustaan.¹ Suomen osasto osallistui aktiivisesti myös Amnestyn kansainväliseen kidutuksen vastaiseen kampanjaan. Kampanja oli Amnestyn kannalta menestys: se sai suomalaisissa tiedotusvälineissä niin paljon huomiota, että järjestöllä oli ajoittain jopa pulaa lehdistötilaisuuksiin kykenevistä henkilöistä.¹ Amnestyn Suomen osasto oli pitkään ollut yksi pienimmistä Amnesty-osastoista, mutta 1980-luvun puolivälin paikkeilla se alkoi lähetä jo keskisuuria ja kehittyneitä osastoja. 1980-luvun puoliväliin mennessä Suomen osastolla oli noin 3 700 jäsentä. Suomen osaston ensimmäinen kokopäiväinen työntekijä palkattiin helmikuussa 1983. Vuonna 1988 Amnesty International järjesti Ihmisoikeudet jokaiselle! -nimisen kampanjan YK:n ihmisoikeusjulistuksen 40-vuotisjuhlavuotena. Kampanjaan kuului muun muassa Suomenkin televisiossa näytetty rock-konsertti tammikuussa 1989, joka nosti erityisesti nuorten kiinnostusta Amnestya kohtaan.¹ Sisäiset ongelmat ja uusi nousu 1990-luvulle tultaessa Amnestyn Suomen osaston jäsenmäärä oli kasvanut nopeasti, minkä takia järjestön rakenne oli muuttumassa vapaaehtoisjärjestöstä kohti palkattujen työntekijöiden johtamaa järjestöä. Kesällä 1990 Suomen osastossa toteutettiin organisaatiouudistus, jossa muun muassa palkattiin Amnestyn Suomen ensimmäinen pääsihteeri, Jorma Pesonen. Organisaatiouudistuksen takia kolme Suomen osaston työntekijää kuitenkin irtisanoi itsensä kesän ja syksyn aikana.¹ 1990-luvun alussa Amnestyn Suomen osastolla oli myös pahoja taloudellisia ongelmia. Se karsi kuluja lakkauttamalla toimistosihteerin ja pääsihteerin toimet sekä lomauttamalla vuoron perään puolet työntekijöistään. Vuonna 1992 Suomen osaston jäsenmäärä laski noin 600 hengellä 4 800 jäseneen. Vuoteen 1994 mennessä Suomen osasto oli velkaa kansainväliselle organisaatiolle jo yli puoli miljoonaa markkaa ja osaston toiminta oli tappiollista. Taina Järvisen johdolla Suomen osaston taloutta pyrittiin kohentamaan muun muassa toimiston uudelleenorganisoimisella, varainhankinnan tehostamisella ja kampanjoinnin keskittämisellä.¹ Talouden kohentamisen myötä Amnestyn Suomen osasto keskittyi vain tiettyihin maantieteellisiin alueisiin. Toiminta-alueista merkittävin oli Venäjä, jossa Suomen osasto keskittyi vuodesta 1998 alkaen erityisesti Tshetshenian sodan ihmisoikeusrikkomuksiin reagoimiseen. Aktiivinen työskentely tuotti tulosta: Amnestyn jäsenmäärä kaksinkertaistui viidessä vuodessa ja velka saatiin maksettua kokonaan pois vuoteen 2001 mennessä. Saman vuoden marraskuussa Suomen osaston jäsenmäärä nousi yli 10 000 henkeen.¹ 2000-luvulla Amnestyn Suomen osasto on jatkanut kasvamistaan. Vuonna 2007 osastolla oli noin 30 000 jäsentä ja 19 kokopäiväistä työntekijää.¹ Vuonna 2011 Amnestylla oli jo noin 40 000 tukijaa Suomessa.² Paikallisryhmiä Suomen osastolla on nykyään 20.³ Nykyisin Suomen osaston toiminnanjohtaja on Frank Johansson. Yksi Suomen osaston kaikkien aikojen merkittävimmistä kampanjoista on ollut yhä toiminnassa oleva Joku raja!, jonka avulla Amnesty on pyrkinyt toimimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kampanjan avulla on muun muassa edesautettu useiden lakiehdotusten hyväksymistä. ⁶ 2010-luvulla Amnestyn Suomen osasto on ottanut aktiivisesti kantaa muun muassa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n epäiltyihin vankilentoihin Suomessa. Amnestyn painostuksesta Suomen ulkoasiainministeriö selvitti yhdessä ilmailuviranomaisten kanssa 150 epäiltyä vankilentoa Suomessa vuosina 2001–2006. Ulkoasiainministeriö jätti kuitenkin yhden ei-yksityislennon selvittämättä ja teki siitä lisäselvityspyynnön Yhdysvaltain suurlähetystölle. Amnestyn mielestä tämä selvityspyyntö oli kuitenkin riittämätön. Lähteet - Suomen osaston historia Amnesty Suomi. Viitteet [1] Suomen osaston historia Amnesty Suomi. Viitattu 25.12.2011. [2] Amnestyn Suomen osasto Amnesty Suomi. Viitattu 25.12.2011. [3] Amnesty paikkakunnallasi Amnesty Suomi. Viitattu 25.12.2011. [4] Amnestyn toimiston henkilökunta Amnesty Suomi. Viitattu 10.10.2013. [5] Johansson, Frank: Minun Amnestyni. Amnesty-lehti, 2011, nro 2, s. 7. Amnesty Suomi. Artikkelin verkkoversio Viitattu 10.10.2013. [6] Joku raja! Amnesty Suomi. Viitattu 31.12.2011. [7] Amnesty tyytymätön ulkoministeriön selvityspyyntöön vankilennoista YLE. 31.10.2011. Viitattu 26.12.2011. Amnesty International Historia - Historia Suomessa - Kritiikki Pääsihteerit: Peter Benenson - Eric Baker - Martin Ennals - Thomas Hammarberg - Ian Martin - Pierre Sané - Irene Khan - Salil Shetty Muuta: Chimes of Freedom - Ihmisoikeudet nyt! - Keepers of the Flame - Salaisen poliisin pallit - Vesi murtaa kiveä Asekätkentä Asekätkentä oli jatkosodan jälkeen Suomessa suoritettu salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jolla pyrittiin mahdollistamaan sissisodankäynti sellaisessa tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Operaatio toteutettiin suojeluskuntapiireittäin kunkin piirin paikalliset olot hyvin tunteneiden upseerien johdolla. Toimenpiteen virallinen nimi oli hajavarastointi. Nimityksen asekätkentä sille keksi sanomalehdistö, koska sitä käyttämällä tapahtumasarjasta arveltiin saatavan aikaan paremmin myyviä uutisia. Epäpoliittisuudestaan huolimatta operaatio sai siihen osallistuneiden kautta oikeistolaisen ja selvästi kommunismin vastaisen sävyn.¹ Operaatio toteutettiin Päämajan määräyksestä ja sen johdolla, mutta sitä voitiin selvästi pitää Moskovan välirauhansopimuksen vastaisena.² Se yritettiin pitää salassa, mutta se paljastui. Liittoutuneiden valvontakomissio ja suomalaiset kommunistit vaativat, että asia oli nopeasti selvitettävä ja että siihen osallistuneita oli rangaistava. Asiasta säädettiinkin erikoislaki, ja lopulta Pohjoismaiden laajimmassa oikeusjutussa toiminnasta tuomittiin 1 488 henkilöä.³ Operaatio Asekätkennän syynä oli pelko Suomen miehityksestä. Valo Nihtilä oli upseereita sotakorkeakoulun taktiikan opettajana kouluttaessaan korostanut tulevaisuuteen orientoitumista ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumista. Näin toimivat suunnitelmia tekevät yleisesikunnat kaikkien maiden armeijoissa. Kun operaatiota alettiin suunnitella, meneillään ollut Romanian miehitys lisäsi osaltaan epävarmuutta. Aseiden, myöhemmin muunkin tarvittavan materiaalin, kätkennällä piti turvata mahdollisuudet sissisodankäyntiin miehityksen tapahtuessa. Jos puolustauduttaisiin, taistelut siirtyisivät sisämaahan eikä väestöä voitaisi evakuoida. Sissitoimintaan tarvittaisiin nimenomaan kaikkialla maassa olevia varastoja sekä paikalliset olot tunteva johto. Salaista hanketta johtivat Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä ja operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Sakari Haahti. Huolella koottu joukko upseereita entisine luotettuine alaisineen alkoi toimittaa rintamakäytöstä luovutettavia aseita varikoiden sijasta kätköihin. Kaiken kaikkiaan materiaalia oli tarkoitus varata noin 8 000 sotilaan varustamiseen, yhdelle pataljoonalle eli 900 miehelle kutakin suojeluskuntapiiriä kohti. Lopulta aseita oli suojeluskuntapiireissä noin 35 000 sotilaan käyttöön. Alkuperäinen aseiden hajavarastointisuunnitelma laajeni käsittämään aseiden ohella myös muita tarvikkeita ja varusteita, joiden käsittely organisoitiin omiksi "linjoikseen". Tällaisia linjoja olivat esimerkiksi pioneeri-, viesti- ja lääkintälinja. Ilmitulo ja tutkinta Tapaus tuli ilmi keväällä 1945 oululaisen varastointiin osallistuneen vasemmistolaisen sotilaan, Lauri Kumpulaisen, varastettua hajasijoitetusta ase- ja varustekätköstä muonaa omiin tarpeisiinsa. Kiinnijäätyään oli hän uhkauksensa mukaisesti ilmoittanut asiasta omia kanaviaan myöten valvonta­komission Oulun toimistoon. Ensimmäinen asekätkennästä pidätetty oli Oulussa Lapin sodan asepäällikkö majuri Vilho Pösö. Monien mielestä Kumpulainen menetteli maan­petoksellisesti tiedottaessaan asekätkennästä neuvostoliittolaisille, koska kyseessä oli maan­puolustuksen kannalta tärkeä operaatio eikä se ollut millään tavalla voimassa olleiden lakien vastainen. Liittoutuneiden valvontakomissio jätti 3. kesäkuuta Suomen hallitukselle asiasta erittäin tiukkasävyisen kirjelmän, jossa se vaati asian nopeaa selvittämistä.² Myöhemmin valvontakomissio ei kuitenkaan ottanut asiaan niin jyrkkää kantaa kuin kirjelmän nojalla näytti. Sen ymmärrettiin olevan varotoimenpide, jonka motiivit komission upseerit kyllä ymmärsivät, vaikkeivät poliittisesti voineetkaan niitä hyväksyä.² Sen sijaan suomalaiset kommunistit vaativat Suomen hallitukselta kovia toimia, rikostutkintaa ja rangaistuksia ylintä sotilasupseeristoa myöten, muun muassa maan- ja valtio­petoksellisesta toiminnasta maan laillista hallitusvaltaa vastaan. Rangaistusta ei kuitenkaan vaadittu rikoksen tehneelle ja sotilassalaisuuden luvattomasti paljastaneelle sotilastoverille. Liittoutuneiden valvontakomissio ja suomalaiset kommunistit vaativat kovia toimia. Sisäministeri Yrjö Leino teki asekätkennästä − "suoranaisesta aseellisesta, taantumuksellisesta väkivaltayrityksestä" – selkoa eduskunnalle sotasyyllisyysasiasta käydyn keskustelun yhteydessä heinäkuun alussa 1945 pyrkien kytkemään nämä kaksi asiaa yhteen. Asekätkentäjuttua tutkimaan perustettiin Leinon määräyksestä syyskuussa 1945 erityinen sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) tehtävän osoittauduttua Valtiolliselle poliisille (Valpo) ylivoimaiseksi. Syyskuun loppuun mennessä oli pidätetty jo 547 henkilöä epäiltyinä osallistumisesta asekätkentään.¹⁰ Asian ulkopoliittisista vaikutuksista huolestunut oikeusministeri Urho Kekkonen vetosi lokakuun alussa pitämässään radiopuheessa kaikkiin kansalaisiin, jotta nämä avustaisivat viranomaisia jutun selvittämisessä.¹¹ Massiiviset tutkinnat johtivatkin Pohjoismaiden laajimpaan oikeudenkäyntiin kätkentään osallistuneita vastaan. Pidätyksiä tehtiin runsaasti ja Sörnäisten vankilaan Helsingissä suljettuja korkeampia upseereita kutsuttiin leikillisesti nimellä "Sörnäisten yleisesikunta".¹² Korkein vangittu upseeri oli päämajoitusmestari kenraaliluutnantti A. F. Airo, joka laillisuusperiaatteen ja silloin voimassa olleen rikoslain voimaanpanoasetuksen vastaisesti oli pidätettynä kaksi vuotta kahdeksan kuukautta ilman tuomiota.¹³ Suomalainen äärivasemmisto pyrki osoittamaan jutun pääsyylliseksi nimenomaan Airon ja piti asekätkentää "suomalaisten upseerien johtamana salaliittona, johon maan taantumuspiirit olivat yhtyneet".¹⁴ Tosiasiassa Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa tai edes valvoa kätkentäoperaatiota, koska silloin vielä käynnissä ollut Lapin sota ja lukuisat valvontakomission antamat tehtävät olivat vieneet hänen kaiken aikansa.¹⁵ Asekätkentään paikallistasolla osallistuneet pidätetyiksi joutuneet "maakunnan miehet" istuivat enimmäkseen lähimmissä lääninvankiloissa tai paikallisten poliisilaitosten selleissä.¹⁶ Mannerheim-ristin ritari lentomestari Urho Sakari Lehtovaara oli viimeisimpiä asekätkennän vuoksi pidätettyjä. Lehtovaara menehtyi nykytiedon mukaisesti Valpon kuulustelujen ja pidätyksen aikana oman käden kautta kuulustelijansa virka-aseen aiheuttamaan ampumahaavaan. Hänet haettiin Saloon haudattavaksi sen jälkeen, kun hänen 15. tammikuuta 1949 oli ilmoitettu kuolleen. Erikoislaki Asekätkennän tutkintaa hidasti – paitsi jutun valtaviksi paisuneet mittasuhteet ja monien tutkijoiden taitamattomuus – ennen kaikkea se, ettei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu nostaa syytteet jutun vuoksi pidätettyjä henkilöitä vastaan. Asekätkijöiden tuomitsemiseksi laadittiin kuitenkin taannehtiva laki samaan tapaan kuin sotasyyllisistäkin. Pekkalan hallitus antoi vasta elokuussa 1946 eduskunnalle esityksen "laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa",¹⁷ . Lakiesityksen mukaan asekätkentään osallistuneita voitiin rangaista vankeudella tai enintään kuuden vuoden kuritus­­huone­­tuomiolla. Henkilöt, jotka olivat väärin­käyttäneet valtaa, joka heillä oli viran tai toimen perusteella, tai jotka olivat jatkaneet toimintaa vielä asian tutkinnan ja selvittämisen aikana, voitiin tuomita jopa kahdeksaksi vuodeksi kuritus­­huoneeseen. Rangaistus voitiin kuitenkin tuomita ehdollisena monissa sellaisissakin tapauksissa, jossa näin ei muiden rikosten osalta olisi voitu tehdä. Ensimmäisenä oikeus­asteena lain nojalla nostettavia syytteitä käsiteltäessä oli Sotaylioikeus. Laki oli säädettävä perustus­lain säätämis­järjestyksessä, mutta asian luonteen vuoksi se oli julistettava kiireelliseksi.¹⁷ Eduskunnan perustuslakivaliokunta ehdotti mietinnössään hallituksen esittämään lakiin useita muutoksia. Valiokunnan ehdotuksen mukaan ei olisi ollut rangaistava henkilöitä, jotka olivat osallistuneet vain liikekannallepanon valmisteluun, hankkineet tai luovuttaneet tarvikkeita tai vain auttaneet asekätkentään osallistuneita pitämään asia salassa. Lisäksi syyteoikeus rikoksiin olisi rauennut vuoden 1947 lopussa, tai jos niitä jatkettaisiin vielä vuonna 1947 tai myöhemmin, vuoden kuluttua siitä, kun Moskovan välirauhansopimuksen tilalle olisi saatu lopullinen rauhansopimus, vuoden kuluttua rauhansopimuksen allekirjoittamisesta.¹⁸ . Asian toisessa käsittelyssä 14. tammikuuta 1947 eduskunta päätti äänin 118-68, että laki oli säädettävä hallituksen esittämässä muodossa; vähemmistö, pääasiassa Kokoomuksen kansanedustajat, kannattivat perustus­laki­valio­kunnan mietintöä.¹⁹ Kolme päivää myöhemmin eduskunta päätti kuitenkin yksimielisesti julistaa lain kiireelliseksi ja hyväksyä sen.²⁰ Oikeudenkäynnit Jutussa suurimman huomion saaneen, niin kutsutun päämajan haaran oikeuskäsittely alkoi 28. maaliskuuta 1947 Helsingin Kaivopuistossa kenraali Rudolf Waldenin perikunnan omistamassa Marmoripalatsissa, jonka perikunta oli vuokrannut valtiolle. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden asessori, myöhempi oikeusministeri Arvo Helminen sekä oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä poliisiylitarkastaja Eino Nikupaavola ja hallitussihteeri Urho Kiukas.²¹ Oikeus ehti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan haaran juttu oli valmis päätettäväksi 9. huhtikuuta 1948. Muiden muassa kenraaliluutnantti A. F. Airoa ja kenraaliluutnantti Einar Mäkistä vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun taas eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja määrättiin erotettaviksi puolustusvoimien palveluksesta.²² "Maakunnan miesten" osalta oikeudenkäynnit pidettiin suojeluskuntapiireittäin ja viimeiset niistä saatiin päätökseen kesäkuussa 1949.²³ Asekätkennän oikeuskäsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin Korkein oikeus antoi päätöksensä; asekätkennän paljastumisesta oli tuolloin kulunut jo lähes viisi vuotta. KKO kovensi sotaylioikeuden antamia tuomioita peräti 698 henkilön osalta.²⁴ Toimintaan osallistui kaikkiaan noin 5 000–10 000 henkilöä. Määrän summittaisuus johtuu siitä, ettei kaikkien toimintaan osallistuneiden osuus koskaan paljastunut.²⁵ Näistä noin 2000 oli jossakin vaiheessa pidätettynä. Myöskään pidätettyjen tarkkaa määrää ei tiedetä.²⁶ Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) kuulusteli virallisten tietojen mukaan 5 870 henkilöä, mutta todellinen määrä oli paljon suurempi. SMTE:n suorittamista kuulusteluista kertyi 294 suurta kansiota, joissa oli yhteensä 45 000 sivua. Valpon kuulustelemien henkilöiden lukumäärästä ei ole mitään tietoa.²⁷ Rangaistuksia sai kaikkiaan 1 488 henkilöä ja vankeustuomioiden yhteenlaskettu pituus oli lähes 400 vuotta. Nuorin syytteeseen asetetuista ja tuomituista oli ollut toiminnan alkaessa 16-vuotias, vanhin 78-vuotias. Tiedossa olevien kuulusteltujen ikäjakauma oli vieläkin laajempi, 12–87 vuotta. Tuomitut olivat pääosin miehiä, mutta joukossa oli myös yhdeksän naista.²⁸ Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla.³ Ankarimman tuomion, kuusi vuotta kuritushuonetta, sai everstiluutnantti Usko Haahti.² Ainoa vankeuteen tuomittu kenraalikuntaan kuulunut oli kenraalimajuri Erkki Raappana, joka sai kuuden kuukauden tuomion avunannosta asekätkentään.²⁹ Kenraalimajuri Pietari Autti ehti olla perättömäksi osoittautuneen ilmiannon vuoksi pidätettynä kuukauden ajan.³⁰ Tutkinnan yhteydessä pidätetyistä henkilöistä oli Lukkarin (1984, 82) mukaan kätkennän alkaessa: - kenraaleja 0,3 % (8) - esiupseereita (maj.→) 7,9 % (205) - kapteeneita 11,0 % (289) - yliupseereita (vän.→) 15,2 % (398) - aliupseereita (alik.→) 36,6 % (959) - miehistöä 9,9 % (257) - ei sotilasarvoa tai tieto puuttuu 18,8 % (490) - naisia 0,3 % (9) Yllä olevissa luvuissa on kätkennästä epäillyt, ei ainoastaan kätkennästä tuomitut henkilöt.³¹ Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) lakkautettiin vuoden 1948 lopussa yhdessä Valtiollisen poliisin kanssa.³² Löytyneet asekätköt paljastuivat pääosin kätkijöiden päätettyä itse purkaa omat piilopaikkansa, vain pieneltä osin niitä löysivät jutun tutkijat ja heidän ilmiantajansa.³³ Asekätköjä on tullut julkisuuteen vielä vuosikausia jälkeenpäin; esimerkiksi kesällä 1969 löydettiin Tammelan Suujärvestä laatikoittain kranaatinheittimen ammuksia. Kätkennän oli aikanaan tehnyt paikallisten kätkijöiden johtaja, Mustialan maatalousopiston rehtori Paavo Kajanoja.³⁴ Asekätkennän jälkiarvioita Asekätkentäoperaatio oli poliittisesti erittäin vaarallinen, minkä sen toimeenpanijat itse ymmärsivät. Jos Neuvostoliitto olisi aikonut miehittää Suomen ja vain odottanut, että siihen ilmaantuisi jokin sopiva muodollinen syy, asekätkentä olisi epäilemättä ollut sellainen.² Toisaalta on kuitenkin arveltu, että osittain juuri asekätkennän ansiosta Suomi välttyi miehitykseltä, mutta tämän tarkoituksensa se saavutti vain, koska se paljastui: se nimittäin osoitti, että suomalaisilla oli edelleen valmius puolustautua epätoivoisissakin oloissa.² Vuonna 1992 puolustusministeri Elisabeth Rehn antoikin valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaispuheessaan tunnustuksen asekätkijöiden työlle.³⁵ Matti Lukkari on korostanut asekätkennän sisäpoliittisesta roolia varoituksena vasemmiston "barrikadilinjalle". Hänen lainaamansa Arvo Tuomisen mukaan asekätkentä oli yksi ratkaisevista tekijöistä, jotka johtivat "ministerilinjan" voittoon kommunistien sisäisessä kamppailussa 1945.³⁶ Asekätkentä, varsinkin, kun sen todellista laajuutta ei varmasti tiedetty, hillitsi kommunistien vallankaappaushankkeita Suomessa vuonna 1948 ja vaikutti estävästi myös Andrei Ždanovin pyrkimyksiin osoittamalla maailmalle, että suomalaisten puolustustahto oli hävityn sodan jälkeenkin otettava vakavasti.³⁷ Suomessa tiedettiin Stalinin "kruununprinssinä" pidetyn Ždanovin johtaneen Viron liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uskottiin, ettei niin mahtavaa miestä ollut lähetetty Suomeen vain hallinnollista tehtävää varten.³⁸ Asekätkentään mukaan kutsutut pitivät saamaansa tehtävää isänmaallisena velvollisuutena ja yksimielisyyden vallitessa käytyjen sotien suoranaisena jatkona. He olivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin ylpeitä omasta osuudestaan eikä kukaan tuomituista pahoittanut mieltään siitä, että hänen muutoin nuhteetonta elämäänsä varjosti asekätkennästä saatu vankeustuomio. Taustalla vallitsi ajatus, jonka mukaan suomalaisen sotilaan on pystyttävä jatkamaan taistelua kaikissa olosuhteissa. Jutun tutkinnan aikainen pidätysten toistuminen ja pidätysaikojen pituus sekä täysin syyttömien henkilöiden kiinniottaminen loivat käsityksen, jonka mukaan tarkoituksena oli saada mahdollisimman paljon poliittisesti hankalia henkilöitä telkien taakse.³⁹ Noin puolet tuomituista upseeri-asekätkijöistä pysyi armeijan palveluksessa, ja ajan myötä kahdeksan heistä nousi kenraalikuntaan.⁰ Hyvin monet muutkin asekätkentään osallistuneet toimivat myöhemmin huomattavissa julkisissa tehtävissä useilla siviilielämän eri aloilla. Muiden muassa Jukka Malmivaara toimi Kuopion hiippakunnan piispana ja Arvo Pentti puolustusministerinä ja Suojelupoliisin päällikkönä. Vuonna 1966 koko puolustushallinnon korkein johto muodostui asekätkennästä vankeuteen tuomituista upseereista, kun Arvo Pentti toimi puolustusministerinä, kenraalimajuri Yrjö Keinonen puolustusvoimain komentajana ja kenraalimajuri Reino Arimo yleisesikunnan päällikkönä.¹ Yli 30 asekätkennässä mukana ollutta toimi kansanedustajina sotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Näistä ensimmäisenä nousi eduskuntaan miltei suoraan vankilasta sosiaalijohtaja Eero Kivelä (kok.) Suomen Washingtonin-suurlähettilääksi elokuussa 1945 nimitetyn Kalle Jutilan varamiehenä.² Maanpakolaiset Pääartikkeli: Marttisen miehet Osa asekätkijäupseereista poistui Ruotsiin turvapaikan toivossa. Heitä leiritettiin ja haluttiin palauttaa Suomeen. Työnteko muun muassa metsätöissä sallittiin. Paenneiden apuna toimi vapaaherratar, linnanrouva Ebba von Essen. Mukana ollut eversti Alpo Marttinen muodosti parinkymmenen miehen kanssa pakoryhmän, joka aikoi Yhdysvaltoihin. Viisumivaikeuksien vuoksi ryhmä meni New Yorkiin hakemaan oleskelulupaa Venezuelan viisumilla. Ryhmänä heitä on kutsuttu johtajansa mukaan "Marttisen miehiksi". "Marttisen miehistä" viimeinen, Antero Aakkula, kuoli Colorado Springsissä Yhdysvalloissa 9. joulukuuta 2006. Yksityisiä asekätköjä Varsinaisen asekätkennän lisäksi monet pääoperaatiosta irrallaan toimineet sotilaat järjestivät omia kätköjään, jotka paljastuivat vasta hyvin paljon myöhemmin – kaikki eivät ole paljastuneet vieläkään. Eräs tällainen on sittemmin Törnin–Männistön asekätköksi nimetty ja nähtävyydeksi muodostunut kätkö, joka sijaitsee Joensuu–Lieksa-tien varresta. Tässä kätkössä oli muun muassa nykyisin Sotamuseossa oleva presidentti Mauno Koiviston käytössä sota-aikana ollut venäläinen Degtjarjov DP-27 -pikakivääri, jonka presidentti tunnisti perän sisällä olleen, hänelle kuuluneen nenäliinan avulla.³ Asekätkentäpatsas Oulujokilaakson Reserviupseerikerho ry ja Muhoksen Reserviläiset ry paljastivat 15. lokakuuta 2009 Muhoksen Korivaaran kansalaisjuhlassa asekätkennän muistoksi ja kunniaksi Jemma-patsaan, joka on ensimmäinen valtakunnallinen asekätkentämuistomerkki Suomessa. Lähteet - Lukkari, Matti: Asekätkentä. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08013-X. - Lukkari, Matti: Asekätkentä (3. täydennetty painos). Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12410-2. - Lukkari, Matti: "Asekätkentä", Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 1101-1107. Porvoo: WSOY, 2007. ISBN 978-951-028690-6. Viitteet [1] Lukkari 1984, 82. [2] Jukka Tarkka, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen ym.: "Oikeustaistelut", Suomi 75, Itsenäisen Suomen historia 3, s. 181–182. Weilin & Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1. [3] Korkeimman oikeuden päätös 15.3.1950 Lukkari 1984, 275 [4] Lukkari 2005,1101, Lukkari 1984, 31 [5] Lukkari 1984, 23 [6] Lukkari 1984, 17–18, 31 [7] Lukkari 1984, 251 [8] Lukkari 1984, 60–77, 251 [9] Lukkari 1984, 216 [10] Lukkari 1984, 239–241. [11] Lukkari 1984, 258. [12] Nimitystä käytti mm. A.H. Virkkunen vuonna 1976 julkaistun kirjansa nimenä. [13] Lukkari 2005, 1105–1106 [14] Lukkari 1984, s. 268. [15] Lukkari 1984, s. 28. [16] Lukkari 1984, 255. [17] "Hallituksen esitys (58/1946) eduskunnalle laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa", Valtiopäivät 1946, Asiakirjat, III osa. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947. [18] "Perustuslakivaliokunnan mietintö 75/1946", Valtiopäivät 1946, Asiakirjat, III osa. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947. [19] "Tiistaina 14. päivänä tammikuuta 1947", Valtiopäivät 1946, pöytäkirjat III, s. 2747. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947. [20] "Perjantaina 17. päivänä tammikuuta 1947", Valtiopäivät 1946, pöytäkirjat III, s. 2747. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947. [21] Lukkari 1984, s. 265–266. [22] Lukkari 1984, s. 270. [23] Lukkari 1984, s. 272. [24] Lukkari 1984, 275. [25] Lukkari 1984, 78. Jukka Tarkka mainitsee Suomen historia -teoksen artikkelissa "Paasikiven linja käytännössä" osallisten summittaiseksi määräksi 5000 henkilöä (Suomen historia osa 8, 1988, s. 37). [26] Lukkari 1984, 244: kirjoittaja toteaa, että Valpo ei tilastoinut pidätyksiä kattavasti. Ainoastaan sisäministeriön tutkintaelimen (SMTE) jatkotutkimuksiin johtaneet pidätykset tilastoitiin. [27] Lukkari 1984, 246. [28] Lukkari 1984, 79–80. [29] Lukkari 1984, s. 270. [30] Lukkari 1984, s. 306–307. [31] Lukkari 1984, 82 [32] Lukkari 1984, s. 292. [33] Lukkari 1984, s. 249. [34] Lukkari 1992, s. 156. [35] Lukkari 1984, 10 [36] Lukkari 1984, 301 [37] Lukkari 1984, 1106–1107 [38] Lukkari 1984, 299. [39] Lukkari 1984, 279–281. [40] Lukkari 1984,286 [41] Lukkari 1992, s. 286−287 [42] Lukkari 1992, s. 291. [43] Koivisto, Mauno: Nuoren sotilaan sota (Veteraanien perintö) Kirjallisuutta - Ahtokari, Reijo: Asekätkentäjuttu. Porvoo: WSOY, 1971. - Airo, Aksel Fredrik: Puolustustaisteluni v. 1947. Helsinki: Helsingin jääkiekkoilun kannatusyhdistys, 1979. ISBN 951-9339-00-0. - Kairinen, Paavo A.: Marttisen miehet: asekätkijäveljet. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14664-1. - Käkönen, U. A.: Miehityksen varalta: Päämajan tiedustelua 1943–45. Helsinki: Otava, 1970. - Marttina, Pauli: Vahingossa Venezuelaan: kevyt kertomus raskaasta retkestä. Porvoo: WSOY, 1952. - Parvilahti, Unto: "Kuultua ja koettua", Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954. Helsinki: Otava, 1957. Vuoden 2004 painoksen ISBN 951-1-19768-1. - Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasiain vaiheet 1944–1949. Helsinki: Otava, 1956. Aiheesta muualla - Tietoa asekätkentään liittyvistä asiakirjoista (Arkistolaitos) - Ylen Elävä arkisto, Reijo Perälä – Viimeiset asekätköt paljastuivat vuosien päästä - Ylen Elävä arkisto – Asekätkentä jatkosodan jälkeen - Mikko Porvali: Asekätkentäjuttu – Pohjoismaiden suurin oikeusprosessi - Mikko Porvali: Asekätkentä Keski-Suomessa Eheytyminen Eheytyminen tarkoittaa Suomen historiassa ajanjaksoa sisällissodan ja talvisodan välissä, minkä aikana suomalaisten kahtiajako punaisiin ja valkoisiin alkoi häilyä ja kansakunta eheytyi yhtenäiseksi puolustamaan maata Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Sisällissodan jälkeen eheytymispolitiikkaa ajoi etenkin K. J. Ståhlberg, joka kannattajineen katsoi, että sisällissodan taustalla olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, jotka oli korjattava.¹ Eheyttämisen tarkoituksena oli turvata demokratian säilyminen Suomessa, missä muun muassa Baltian maissa epäonnistuttiin.² Eheytymistä edesautettiin usein lakisäädöksin. Maanviljelijöiden asemaa paransivat torpparilaki kesällä 1918 ja maanhankintalaki Lex Kallio 1922. Kahdeksan tunnin työpäivästä oli päätetty jo ennen sisällissotaa, ja sen rinnalle määrättiin useita sosiaalilakeja, kuten köyhäinhoitolaki, terveydenhuoltolaki ja vanhuus- ja työkyvyttömyyslaki. Tasa-arvoa paransivat yleinen oppivelvollisuus 1921 ja yleinen asevelvollisuus 1922.¹ Kieltolain 1919–1932 katsottiin parantavan työväen sosiaalista hyvinvointia. Merkittävä muutos oli vuoden 1932 kansaneläkelaki, joka takasi koko kansalle sosiaalisen turvan.² Varallisuuden kasvu lisäsi tasa-arvoa, samalla kun verotus muutettiin progressiiviseksi ja alettiin periä omaisuusveroa. Valtio sai siten lisää varoja ylläpitää sosiaalipalveluita. Talous ja elintaso jatkoivat kasvua 1929 suureen lamaan saakka, jonka vaikutukset jäivät Suomessa lopulta vähäisiksi, ja kokonaistuotanto saavutti lamaa edeltäneen tason jo 1934 ja elintaso jatkoi kasvuaan talvisodan syttymiseen saakka.² Katso myös - Eheyttäminen (täsmennyssivu) Lähteet [1] Heikkonen, Katajamäki, Ojakoski, Väisänen: Historia - Lukion kertauskirja, s. 163. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32441-7. [2] Kohi, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum - Suomen historian käännekohtia, s. 85-89. Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0. Etsivä keskuspoliisi Etsivä keskuspoliisi (EK) oli vuosina 1919–1938 toiminut Suomen valtiollinen salainen poliisi. Se oli nykyisen suojelupoliisin varhainen edeltäjä. Etsivä keskuspoliisi omistautui varsinkin kommunismin vastaiselle toiminnalle. Suomen valtiollisen turvallisuuspoliisin edeltäjät Aikaisemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli toiminut Ohrana, keisarillisen Venäjän salainen poliisi. Suomessa Ohranan tärkeimpänä tehtävänä oli ollut estää itsenäisyysliikkeen toiminta. Suomen itsenäistyttyä 6. joulukuuta 1917 omaa salaista poliisia ei heti perustettu. Suomen sisällissodan aikana 1918 kummallakin puolella perustettiin omat poliittisen ja sotilaallisen tiedustelun osastot. Valkoisen puolen tiedustelu toimi hiukan näkyvämmin.¹ Yleisesikunnan osasto III Sodan jälkeen kesällä 1918 siirrettiin sotilaallinen tiedustelu Yleisesikunnan osasto III:lle ja poliittinen valvonta Valtiorikoslain tiedusteluosastolle, joka oli Senaatin sisäasiaintoimituskunnan alainen. Valtiorikoslain tiedusteluosasto oli toiminnassa vain lyhyen aikaa ja sen tehtävät siirrettiin Osasto III:lle. Näin sotilaallisen tiedustelun lisäksi osasto valvoi myös siviilien ja ulkomaalaisten toimintaa.² Osasto III:n ongelmaksi muodostui tuolloin vallinnut sisäinen saksalaismielisyys ja tiukka sotilaallisuus. Organisaatio nimeä myöten oli kopio Saksan Keisarillisen yleisesikunnan osasto IIIB:stä.¹ Osasto jakautui Sotilasasian osastoon ja Yleisesikunnan passiosastoon, jonka tehtävä oli hoitaa enimmät siviiliasiat.² Osaston johtajia olivat muun muassa myöhemmin oikeistoradikaaleina tunnetut itsenäisyysaktivistit Eino Suolahti ja päämajan osastopäällikkö Kai Donner. Osastossa työskenteli myös tulevan EK:n johtaja Ossian Holmström. Saksalaismielisyys ja ajatus sotilaista hoitamassa siviiliasioita herätti poliittisessa johdossa epäluottamusta ja osasto pyrittiin hajottamaan.¹ Syntyneen luottamuspulan vuoksi osaston johtaja Eino Suolahti erosi tammikuussa 1919,³ ja helmikuussa valtion valvonnalliset tehtävät siirrettiin sisäasiainministeriölle, jonne Yleisesikunnan passiosasto siirtyi. Yleisesikunnan käsiin jäi ainoastaan sotilaallinen tiedustelu. Myöhemmin kesällä uusi Kaarlo Castrenin johtama hallitus päätti perustaa osasto III tilalle kokonaan uuden, tosin tuolloin tilapäiseksi määritellyn valtiopoliisin.² Etsivän keskuspoliisin perustaminen 1919 13. elokuuta 1919 valtioneuvosto perusti uuden valtiopoliisiorganisaation, joka sai nimekseen Etsivä Keskuspoliisi, lyhennettynä EK. EK:n tehtävänä oli valtioneuvoston ohjesäännön mukaan valvoa voimassa olevaa valtiojärjestelmää ja maan itsenäisyyttä vastaan suunnattua toimintaa sekä ehkäistä kaikkien valtio- ja maanpetollisten suunnitelmien toteuttaminen. Valtioneuvoston ensimmäinen väliaikainen ohjesääntö 13.8.1919: 1 § - Etsivän keskuspoliisin tehtävänä on koko valtakuntaa käsittävänä poliisitoimistona pitää silmällä ja mahdollisuuden mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan taikka ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä. Etsivä keskuspoliisi toimi koko olemassaolonsa ajan jatkuvan lakkautusuhan alla, koska sen menolupa vahvistettiin vain kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Organisaatio EK jakaantui Helsingin pääosastoon ja paikallisiin alaosastoihin. Pääosastolla oli neljä toimistoa: - Kansliatoimisto toimi talousosastona - Passiosasto vastasi ulkomaan matkustajaliikenteen valvonnasta ja antoi lausuntoja - Valvontatoimisto vastasi tiedustelutoiminnasta ja maassa olevien ulkomaalaisten silmälläpidosta - Tutkintatoimiston tehtävänä oli valvoa sisäistä turvallisuutta uhkaavia hankkeita. Toimisto teki tarvittavat tutkimukset ja kuulustelut ja hoiti asian eteenpäin oikeuslaitokselle.² Virastossa työskenteli alkuun 130 ihmistä, seuraavana vuonna jo 200. Vuonna 1922 työntekijöiden määrä oli 255, 1927 se oli 162 ja 1935 noin 140.³ Määrärahoja myönnettiin tilapäisyyden vuoksi alkuun vain kuukaudeksi kerrallaan, sittemmin aina puoleksi vuodeksi. Vähäisen henkilökunnan vuoksi EK käytti kotitarkastuksissa ja pidätyksissä poliisin tai suojeluskunnan virka-apua.³ EK liitettiin pysyvästi sisäministeriöön vasta 1927.¹ EK:n toimisto sijaitsi Helsingin Ratakatu 12:ssa, jossa nykyään ovat Suojelupoliisin tilat. EK:lla oli alkuun 16 alaosastoa ja edustustoa pitkin maata, lähinnä Itä-Suomessa. Myöhemmin alaosastojen määrä vaihteli tarpeen mukaan. EK toimi usein yhteistyössä yleisesikunnan valvontatoimiston sekä poliisiviranomaisten kanssa.¹ Alkuvaihe 1919–1923 Alussa EK seurasi Ahvenanmaan itsenäistämistä tai Ruotsiin liittämistä ajaneiden suomenruotsalaisten separatistien toimintaa.³ Tällöin alkuaikoina perustamisesta lähtien EK:n johtajana toimi lakimies Toivo Hukkinen, mutta hänen nimittämisensä herätti arvostelua aktivistien keskuudessa, eikä hän ehtinyt olla virassa kuin muutaman kuukauden.³ EK:n johtajaksi valittiin 1. tammikuuta 1920 yleisesikunnan tiedustelusta aktivistijohtaja Ossian "Ossi" Holmström, joka tunnettiin aktivistipiireissä nimellä Strömfors. Taustaa: kommunistien organisoituminen Sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paennut punaisten jyrkkä siipi organisoitui 29. elokuuta 1918 Moskovassa Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi, SKP:ksi, joka otti tavoitteekseen vallankumouksen Suomessa ulkoparlamentaarisin keinoin ja proletariaatin diktatuurin perustamisen. Suomessa puolue julistettiin lähes välittömästi laittomaksi. Syksyllä 1919 kommunistit valtasivat sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton hallinnon, ja yrittivät nousta koko puolueen johtoon, mutta jäivät joulukuisessa puoluekokouksessa vähemmistöön. Kommunistit ja SDP:stä irtautuneet vasemmistoradikaalit perustivat seuraavana keväänä Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, jonka puolueohjelman kirjoitti O. W. Kuusinen. SKP:n ollessa kielletty SSTP toimi kommunistien peiteorganisaationa. Toiminnan tiedustelu ja ehkäisy nousi EK:n päätehtäväksi. Sisäpoliittiset paineet talvella 1922 Sisäpoliittinen tilanne aiheutti muutospaineita EK:n toimintaa kohtaan. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit alkoivat pian vaatia valtiollisen poliisin lakkauttamista. Maalaisliiton ja Edistyspuolueen muodostama vähemmistöhallitus asetti 26. tammikuuta 1921 komitean uudistamaan Suomen poliisilaitosta. Komitean puheenjohtajana toimi Uudenmaan läänin maaherra Ilmari Helenius ja jäseninä olivat ulkoministeriön kansliapäällikkö Pontus Artti, Etsivän keskuspoliisin päällikkö Ossi Holmström, Turun poliisimestari H. A. Lindqvist ja Helsingin poliisimestarin lainopillinen apulainen Hugo Sundquist. Edistyspuoluetta edustanut hallituksen sisäasiainministeri Heikki Ritavuori ilmoitti halunsa uudistaa myös valtiollisen poliisin. Sisäministeri oli ajautunut ajoittain ristiriitoihin aktivistipiirien vetämän Etsivän keskuspoliisin kanssa. EK:n henkilöstö koostui entisistä vapaus- ja heimosotureista, poliiseista, suojeluskuntalaisista ja jääkäreistä, ja organisaatio oli muodostunut osaksi aktivistien sisärengasta. Se, minkä takia nämä ryhmät olivat vahvasti edustettuina EK:ssa, johtui siitä käytännön syystä, että nämä olivat ainoita henkilöitä, jotka olivat saaneet eräänlaisen turvallisuusalan koulutuksen. Maassa oli pula valtion turvallisuustehtäviin koulutetuista virkamiehistä. Ritavuori halusi antaa EK:n alaosastojen tehtävät paikallispoliisille, jotta maaherrat voisivat valvoa toimintaa. EK:n pääosastosta olisi muodostettu yleinen poliisikeskus, johon olisivat kuuluneet rikospoliisi, passiosasto ja kieltolakia valvova poliisi. Toiminta ja rahoitus olisi muutettu vakiintuneelle pohjalle: nyt EK:n määrärahat vahvistettiin kuukausittain ja toimilupa joka vuosi. Näin olisi syntynyt vakinainen valtiollisen poliisin, rikospoliisin ja kieltolakipoliisin muodostama kolmiosainen Keskuspoliisilaitos. Ministeri Ritavuoren murha Oikeistossa tulkittiin, että Ritavuori aikoi lakkauttaa valtiollisen poliisin kommunisteja miellyttääkseen. Maassa järjestettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin, ettei valtiolliseen poliisiin organisaatioon saanut koskea. Kaksi viikkoa uudistusilmoituksesta, 14. helmikuuta 1922 Ritavuori murhattiin. Murhaaja, aktivisti Ernst Tandefelt sanoi yhdeksi motiivikseen Ritavuoren suunnitelmat valtiollisen poliisin "lakkauttamisesta". Uudistus olisi todennäköisesti lopettanut aktivistien vallan EK:ssa, ja onkin arveltu, että murhan takana olivat aktivistipiirit ainakin jonkinlaisena tukena. EK ei ottanut osaa murhatutkimuksiin, vaikka sisäministerin murhan selvittely olisi kuulunut valtiolliselle poliisille. Organisaatiouudistuksen hylkääminen Uusi sisäasiainministeri Heimo Helminen ei pitänyt toiminnan uudelleenjärjestämistä tärkeänä. Komitea sai mietintönsä valmiiksi joulukuussa 1923, mutta sen ehdotuksia vastustettiin eduskunnassa, joten Etsivä Keskuspoliisi jäi koko olemassaolonsa ajaksi väliaikaiseksi organisaatioksi, jonka tuli hakea toimilupaa joka vuosi. EK:n henkilökunnan asema kuitenkin parani. Holmströmin jätti tehtävänsä tasan kolmen vuoden jälkeen 1. tammikuuta 1923. Seuraajaksi nousi EK:n apulaispäällikkönä 13. elokuuta 1919 - 31. joulukuuta 1922 toiminut Frans Josef Klemetti. Klemetin aika ja Kallion leikkaus 1923 Kesän 1922 eduskuntavaaleissa SSTP oli saanut lähes 15 prosenttia äänistä ja 27 kansanedustajaa. Puolueen vaalimenestyksen myötä EK keskittyi entistä tiiviimmin kommunistien toiminnan estämiseen. Aktivistijohtaja Holmströmin aikana EK oli antanut tietoja kommunisteista ja kommunisteiksi epäillyistä suoraan suojeluskunnille. Toiminta jatkui myös Holmströmin kauden jälkeen.¹ Kyösti Kallion johtama maalaisliiton ja edistyspuolueen keskustahallitus päätti yhdessä EK:n kanssa aloittaa keväällä vuonna 1923 hyökkäyksen äärivasemmistoa vastaan. Huhtikuussa kommunistien haltuunsa ottama sosiaalidemokraattinen nuorisoliitto lakkautettiin. Toukokuussa SSTP muutti nimensä neutraalimmaksi Suomen Työväenpuolueeksi (STP), mutta elokuussa oikeusministeri Otto Åkesson määräsi EK:n pidättämään yli 200 puolueen aktiivia ja takavarikoimaan STP:n kirjapainot. Myös kaikki 27 STP:n kansanedustajaa pidätettiin. Turun hovioikeus tuomitsi 189 pidätettyä eripituisiin vankeusrangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta, ja määräsi STP:n lakkautettavaksi. Sen sijaan kirjapainojen takavarikoinnille ei löytynyt laillista syytä. Klemetin kausi päättyi hänen yllättävään kuolemaansa 19. elokuuta 1923 pian tämän "Kallion leikkaukseksi" kutsutun operaation jälkeen. Riekin aika 1923–1938 Elokuussa 1923 EK:n johtajaksi valittiin oululainen Esko Riekki. Riekki oli entinen aktivisti, jääkärivärväri, heimosoturi, kalterijääkäri ja etappimies, joka oli toiminut ennen Etsivän keskuspoliisin tehtäviä Tornion poliisimestarina. Vuonna 1916 tsaarin Ohrana oli pidättänyt Riekin jääkäritoiminnan takia ja vienyt tämän kuulusteltavaksi Špalernajan tutkintovankilaan. Vankeudessa Riekki oppi kuulustelumenetelmiä, mutta kävi itsekin lähellä henkilökohtaista murtumista. Riekin sellitoveri Špalernajassa oli Vihtori Kosola. Esko Riekin aktivistitausta Riekki oli vielä vuonna 1919 suunnitellut Mannerheimin johtoon nostavaa oikeistokaappausta ja siitä seuraavaa Pietarin sotaretkeä. Hän ei ollut uskonut demokratian saavan aikaan aktivistien tavoittelemaa vahvaa Suomea, ja oli kuulunut aktivistiryhmään, joka katsoi, etteivät poliitikot ja valtiovalta kyenneet näkemään Suomen etuja. Luonteeltaan realisti ja kiihkoton Riekki kuitenkin sopeutui poliittiseen parlamentarismiin ja halusi toimia valtajärjestelmän sisältä päin. Entinen järjestelmän vastustaja vannoi puolustavansa demokratiaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää. EK:n toiminnan uudelleenjärjestelyt Alkuun Riekki haaveili muokkaavansa EK:sta täysin uudenlaisen poliittisen poliisin ilman minkäänlaisia ulkomaisia esikuvia, mutta yhteistoimintaa ulkomaisten tiedusteluorganisaatioiden kanssa kuitenkin harrastettiin aktiivisesti yhteisten operaatioiden ja koulutusvaihdon muodossa. Oppia haettiin saksalaisilta, joilta omaksuttiin muun muassa myöhemmin epäluuloja herättänyt laaja henkilökorttijärjestelmä. Oppia haettiin myös Baltian maista, ja Ruotsin poliisin kanssa ylläpidettiin yhteistyötä . Riekki muokkasi EK:ta ja sen ohjeistusta rankalla kädellä. EK alkoi tehostua ja kasata laajasti tietoa myös ulkomaisista toiminnoista, varsinkin suomalaisten kommunistien toimista Neuvostoliitossa.¹ EK:n kohteet Riekin johtama EK keskittyi kommunistien vakoiluun. Samalla Riekki vahvisti EK:ta ja teki siitä vakavasti otettavan valtiollisen poliisin, joka ei ollut vain aktivistien sisärenkaan osa, kuten Holmströmin aikana. Ahvenanmaan osasto piti silmällä paikallisia separatisteja. Kohteena olivat myös venäläiset emigrantit, joita saatettiin epäillä vakoilusta, keisarivallan palauttamissuunnitelmista tai vain rikollisuudesta, joka liittyi yleensä talouteen. Etsivällä Keskuspoliisilla oli töitä myös pirtunsalakuljettajien kanssa, koska koko 1920-luvun voimassa ollutta kieltolakia noudatettiin hyvin heikosti. EK myös seurasi postiliikennettä ja teki yhteistyötä rajavartiolaitoksen kanssa. Tarkalla toiminnallaan EK keräsi laajan tietoaineiston. EK:n tiedonkeruu oli hyvin henkilökeskeistä, tietoja kerättiin jatkuvasti erillisiin henkilömappeihin. Arkisto laajeni huomattavaksi: Kansallisarkistossa säilytettävässä EK:n henkilökortistossa on merkintöjä lähes 200 000 henkilöstä.¹⁰ EK:n aikana Suomen väkiluku oli 3–3,5 miljoonaa henkeä, joten yli 5 prosenttia väestöstä oli tiedustelupoliisin arkistossa. Kiivaasta sisäpoliittisesta vastustuksesta huolimatta Riekki rakensi EK:sta 1920-luvun loppuun mennessä poliisihallinnon vaikutusvaltaisimman osan. Vuonna 1927 EK:n vältti vain juuri ja juuri lakkauttamisensa ja tehtäviensä siirtämisen rikospoliisille. EK:n työntekijä, entinen aktivisti ja vapaussoturi, nuori lakimies Urho Kekkonen ehdotti julkisesti muutosta joka olisi lopettanut koko organisaation. Lopulta EK siirrettiin sisäasiainministeriön poliisitoimiston alaiseksi. EK itse asiassa vahvistui siirrosta entisestään. SKP:n organisaation paljastaminen 1928 Vuonna 1928 Riekki teki ensimmäisen uransa kolmesta suuresta menestyksestä. Riekin EK sai käsiinsä SKP:n yleisorganisaattorin Jalmari Rasin, jonka tunnustusten avulla EK vangitsi koko SKP:n Suomen byroon, eli puolueen Suomen johdon ja huomattavan osan organisaatiota, mikä hajotti puolueen toiminnan lähes kokonaan. Riekin mukaan kesällä 1930 tilanne oli siinä vaiheessa, että kommunismi tarvitsi enää "armonpiston". Loppuvuonna 1930 eduskunta hyväksyi lain kommunistilehtien lakkauttamisesta ja viisi kommunistilakia, jotka kielsivät kaiken kommunistisen toiminnan. Kun kommunistien eduskuntaryhmä, vaalijärjestöt, muut järjestöt ja sanomalehdet lakkautettiin, tutkinta oli EK:n tehtävänä. EK:n ulkomaiset yhteydet 1920-luvulta lähtien EK vaihtoi jatkuvasti tietoja Neuvostoliiton reunavaltioiden, esimerkiksi Viron, Puolan ja Unkarin kanssa. Reunavaltioiden kanssa solmittiin salainen tiedustelusopimus vuonna 1926. Riekin aikana luotiin suhteet myös Britannian, Ruotsin, Saksan Weimarin tasavallan ja Japanin tiedustelupalveluihin. EK antoi jatkuvasti tietoja toiminnastaan myös Yhdysvaltoihin. Kansallissosialistisen Saksan tiedustelujärjestö Gestapon kanssa aloitettiin yhteistyö jo 1930-luvun puolivälissä: Suomi oli ensimmäinen demokratia, joka solmi poliisiyhteistyösopimuksen Saksan kanssa.¹¹ Etsivä Keskuspoliisi ja Lapuan liike 1930-luvulla kommunisminvastaisen kansanliikkeen Lapuan liikkeen myötä radikaalin oikeisto vaikutusvalta vahvistui yhteiskunnassa. Riekki piti EK:n erossa Lapuan liikkeestä, vaikka laitos suhtautuikin myötämielisesti samaa tavoitetta ajaneisiin lapualaisiin, ja EK:n yksittäiset virkamiehet osallistuivat liikkeen toimintaan. Ajoittain myös EK:n resursseja, tietoja ja taitoja annettiin lapuanliikkeen käyttöön, joissain tapauksissa taas EK:n miehet käyttivät kansanliikettä toimintaan, joka oli EK:lta kielletty. Osa EK:n virkamiehistöstä esimerkiksi paljasti Lapuan liikkeelle piileskelevien kommunistiaktiivien ja -kansanedustajien olinpaikkoja, jotta lapualaiset olisivat voineet ottaa nämä kiinni ja muiluttaa. Samasta syystä EK:n miehet saattoivat vapauttaa pidätetyn lapualaisten iskujoukon lähettyvillä. Organisaationa EK antoi tietoja kommunistisista äänestäjistä keskusvaalilautakunnille ja Suomen Lukolle näiden poistamiseksi vaaliluetteloista. Toiminta oli laitonta, jonka johdosta se suoritettiin epävirallisesti. EK myös painosti kommunistikaupunginvaltuutettuja eroamaan valtuustoista. EK:n ja lapualaisten yhteistyö hyödytti kumpaakin osapuolta. Koska toiminta oli laitonta, tiedot kuitenkin annettiin jälkiä jättämättä. Oikeistoradikalismin aika ja suhtautuminen lapuanliikkeeseen Riekki itse kannatti Lapuan liikkeen antikommunistisia tavoitteita, mutta itse liikkeeseen ja erityisesti sen johtoon hän suhtautui kriittisesti. Riekin mielestä Lapuan liikkeen olisi tullut toimia porvarillisen rintaman ja hallituksen tukena kommunismia vastaan, ei hajottaa porvarillista rintamaa. Riekki oli alkujaan kannattanut kansanliikettä hallitukselle suunnattuna tukena äärivasemmistoa vastaan, mutta ei liikkeen kääntymistä hallituksen vastustajaksi. Lisäksi hän mieluummin yritti vaikuttaa tiedoillaan hallitusjohtoon kuin lapualaisjohtoon, jota hän ei pitänyt kovin kyvykkäänä. Tätä radikalisoitunut Lapuan liike ei ymmärtänyt ja Lapuan liikkeen organisaattori Kosti-Paavo Eerolainen vaati Riekkiä kertomaan oliko hän kansanliikettä vastaan vai sen puolesta. Käytännössä kysymys oli siitä asettuiko Riekki tukemaan vallitsevan parlamentaarisen järjestelmän kaatamista vai säilyttämistä, ja Riekki valitsi jälkimmäisen. Etsivä keskuspoliisi tarkkaili myös oikeistoradikaaleja aktivisteja, ja esimerkiksi Helsingissä maaliskuussa 1930 pidetystä itäkarjalaisten ja inkeriläisten konferenssista Riekki raportoi hallitukselle kertoen kokouksessa vallinneen intomielisen aktivistihengen ja sotaisan mielialan, ja arvosteli samalla Yleisesikunnan ja sen päällikön K. M. Walleniuksen näkyvää osallistumista.¹² Tässä tilanteessa EK:n välit Lapuan liikkeen kanssa kiristyivät. Esimerkiksi Kotkan poliisimestari Eino Havas oli tehnyt paikallisten lapualaisten kanssa sopimuksen, että hän pidättää kaikki johtavat kommunistit ja luovuttaa heidät lapualaisille, vaikka pidätettävät olisi pitänyt itse asiassa luovuttaa EK:lle. Kun EK esti Havaksen hankkeet välit Lapuan liikkeen ja EK:n välillä katkesivat käytännössä kokonaan. Lapualaisten iskujoukoissa olleista EK:n etsivistä tunnetuin lienee Kosti-Paavo Eerolainen, joka toteutti aktivistitoverinsa Artturi Vuorimaan kanssa heinäkuussa 1930 SSTP:n kansanedustajien Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön kaappauksen kesken perustuslakivaliokunnan istunnon. Valiokunnan puheenjohtajan Väinö Voionmaan (SDP) ja Ernst von Bornin (RKP) yrittäessä estää kansanedustajien kaappausta Eerolainen käytti tilanteessa hyväkseen Etsivän keskuspoliisin virkamerkkiään, ja Eerolainen sai Vuorimaan kanssa pakotettua kansanedustajat mukaansa. Riekille EK:n virkamerkin käyttö oli liikaa, ja hän kielsi alaistensa suhteet Lapuan liikkeeseen – juuri kun lapualaiset itse olivat suunnitelleet laajempaa yhteistyötä EK:n kanssa. Tutkija Siltalan mukaan Riekki ei ollut aiemmin ollut tietoinen alaistensa toiminnan laajuudesta lapuanliikkeessä. Kun lapualaismieliset upseerit kyydittivät K. J. Ståhlbergin lokakuussa 1930, Lapuan liikkeen johto halusi halusi välttää epäilyt osallisuudestaan kyyditykseen. Rafael Haarla ja kumppanit yrittivät selittää teon EK:n tekemäksi provokaatioksi, mutta EK:n päällikkö Esko Riekki kumosi syytökset tarkkaan perustellen. Tästä huolimatta lapualaisten Kurt Wallenius jatkoi Riekin ja EK:n syyttämistä Ståhlbergin kyydityksestä. Joulukuussa 1931 Haarla antoi virallisen käskyn, jossa kiellettiin rintamamiehiä olemaan enää missään tekemisissä EK:n kanssa. Poliittisesti EK toimi hallituksen ja Lapuan liikkeen välimaastossa. Riekki kannatti laillisuutta, mutta myös aktivistien ajamaa valkoista Suomea. EK yritti poistaa Lapuan liikkeestä kapinallisuutta ja karkeita toimintamuotoja. EK ei tarkkaillut Lapuan liikettä tutkinnan kohteena, vaikka Riekki välittikin valtiojohdolle liikkeestä kuulemiaan huhuja ja tietoja. Raportit olivat suppeita ja pintapuolisia verrattuna tarkkaan ja perusteelliseen kommunistien seurantaan. EK:n raportit lapuanliikkeestä vaikuttivat puolustuspuheilta, joissa vähäteltiin huhuja äärioikeiston vallankaappaushankkeista. Tilannekatsauksissa Lapuan liike oli väline päätarkoituksen eli kommunistien toiminnan lamauttamiseksi. EK ei halunnut, että Lapuan liikkeessä äärimmäisyyssuunnat pääsevät voitolle, vaan että porvarillinen rintama pysyisi yhtenäisenä. Avoimesti EK tuki vain "laillistettua lapualaisuutta". Kallion hallituksen aikana EK yritti saada hallituksen lapualaisemmaksi ja lapualaiset enemmän hallituksen kannalle. Pääministeri Kallio katsoi jääneensä hallituksensa kanssa ilman EK:n tukea, sen sijaan Svinhufvudin hallitusta EK tuki. Keväällä 1931 Ernst von Bornin tultua Sunilan toisen hallituksen sisäministeriksi EK:n raporteissa alkoi näkyä mainintoja Lapuan Liike Ry:stä. Syksyllä 1931 Lapuan Liike alettiin nähdä EK:ssa häiriötekijänä aktivistien ajaman valkoisen Suomen kannalta. Riekki piti lapuanliikkeen johtoa kelvottomana, mutta liikkeen joukkopohjaa terveenä. Syksyllä 1931 porvaritkin alkoivat epäillä EK:n kykyä tarkkailla äärioikeiston mahdollista vallankaappausuhkaa. Niin sanotut nuortasavaltalaiset perustivat epävirallisen Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön ja vaativat EK:n täydellistä uusimista. Ilmeisesti järjestö kaavaili Urho Kekkosen johtamaa uutta rinnakkaista valtiollista poliisia. Riekki ei rinnakkaisorganisaatiota halunnut, vaan toivoi enemmän henkilökuntaa. Mäntsälän kapinan aikana helmi-maaliskuussa 1932 EK asettui tukemaan valtiovaltaa. Tilanne oli EK:lle viimeinen mahdollisuus erottautua lapuanliikkeen toiminnasta: sympatioistaan huolimatta EK:n miehet joutuivat katkaisemaan välinsä Lapuan Liikkeeseen. Lopulta EK sai Riekin toivomusten mukaisesti lisää henkilökuntaa ja selviytyikin Mäntsälän kapinasta ja sen jälkipuinnista kiitettävästi. Aikanaan runsaasti julkisuutta saanut Lapuan Liikkeen radikaalisiiven johtohenkilön Kosti-Paavo Eerolaisen etsintä oli EK:lle näyttö siitä, että organisaatio oli kykeneväinen toimimaan myös kumouksellista oikeistoa vastaan. Eerolainen saatiin kiinni maanpaosta Virosta paikallisen turvallisuuspoliisin kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Urho Kekkonen EK:ssa Nuori lakitieteen ylioppilas Urho Kekkonen työskenteli EK:ssa sekä pääosastolla että Kajaanin alaosastolla. EK:ssa työskenteli myös hänen osakuntakaverinsa Kaarlo Hillilä, josta tuli myöhemmin Hackzellin hallituksen sisäministeri. Nuoret ylioppilaat kannattivat alkuun kovia ja provokatiivisia toimenpiteitä. Vuodesta 1924 Riekin määräyksestä Kekkosen ja Hillilän tuli yhdessä asianajaja Urho Pihan kanssa pohtia poliittisen tiedustelutoiminnan kehittämistä ja laillisuusongelmia. Kolmikon laatimien muistioiden mukaan maan etu meni lain kirjaimen edelle; esimerkiksi kaupankäynti ja suhteiden ylläpito poliittisten rikollisten kanssa olisi hyväksyttävää, mikäli siitä olisi maalle etua.³ Kolmikkoa huolestutti myös EK:n kehitys. Jatkuva rahoituksen väliaikaisuus, julkiset puheet salaisen poliisin oikeuksien kaventamisesta ja viraston supistamisesta sekä Riekin omavaltainen hallinto saivat Kekkosen ja Hillilän painottamaan juristien tarpeellisuutta EK:n johdossa uskottavuuden lisäämiseksi. Riekki, jolla itsellä ei ollut yliopistotutkintoa, ei välittänyt näistä mielipiteistä.³ Vuoden 1926 lokakuussa Helsingin poliisimestari ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander ehdottivat EK:n yhdistämistä rikospoliisiin. Myös Kekkonen osallistui käytyyn julkiseen keskusteluun. Hänen kantansa mukaan kommunistisen toiminnan heikennettyä EK voitaisiin sulauttaa rikospoliisiin. EK:n asemaa pohtimaan muodostettiin Jalanderin komitea, joka käyttikin Kekkosta ja Hillilää asiantuntijoina. Riekki, joka puolestaan ajoi viraston vakinaistamista, asettui vastapuolelle Kekkosta, joka erosi EK:sta 1927.³ Tapaus Antikainen Toivo Antikainen (1898–1941) oli Suomen sisällissotaa edeltäneen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton varapuheenjohtaja, joka oli saanut upseerikoulutuksen Puna-armeijassa. Kun kommunistiset puolueet olivat Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien laittomia, oli Antikainen toiminut 30-luvun alun maan alla SKP:n verkostojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Vuoden 1934 lopulla EK löysi ja pidätti Antikaisen, joka oli oleskellut Yrjö Leinon maatilalla Kirkkonummella.¹ Oikeudenkäynnissä Antikaista syytettiin valtiopetoksen valmistelusta. Kun kokoomuslehdet vaativat kuolemantuomion sallimista myös rauhan aikana ja maanpetturia teloitettavaksi, Antikaisen tukijat vetosivat ulkomaihin. Ulkomailla kiinnostuttiin vakoilujupakasta, ja mahdollista kuolemantuomiota vastaan protestoitiin sekä lehdistössä että sähkeillä. Antikainen sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta, joka oli korkein ko. rikoksesta annettava tuomio.¹ Tuomion jälkeen EK ryhtyi lavastamaan Antikaista syylliseksi muihin rikoksiin. Antikainen kutsuttiin toistamiseen oikeuden eteen, tällä kertaa sotatilan aikana tehdystä murhasta. Antikainen oli osallistunut heimosotiin puna-armeijan puolella ja saartanut komppaniansa kanssa suomalaisen heimosoturiryhmän. EK väitti Antikaisen joukon mässäilleen leiritulilla suomalaisten kaatuneiden raadoilla. Todistajia painostettiin ja oikeussaliin tuotiin lukuisia Antikaiselle vihamielisiä todistajia. Lehdistö leimasi Antikaisen hirviöksi ja oikeus valikoi puolustuksen todistajia tarkalla kammalla.¹ Kun Helsingin yliopiston anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila todisti, ettei kuvauksen mukainen ihmisen paistaminen ollut edes mahdollista, hyökkäsi oikeistolainen lehdistö Lassilaa vastaan ja EK ryhtyi tarkkailemaan häntä. Antikaisen pelasti kuolemanrangaistukselta todennäköisesti 120 000 suomalaisen allekirjoittama adressi, jossa oli mukana useita julkisuuden henkilöitä, kuten Aino Ackté, A. K. Cajander ja Alvar Aalto. Antikainen istui kuitenkin vankilassa aina talvisodan loppuun asti. Talvisodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov pyysi Antikaisen palauttamista, jolloin hänet vapautettiin ja lähetettiin Neuvostoliittoon.¹ Kulttuurihenkilöiden tutkinta 1930-luvun puolivälissä kommunisteiksi ja kommunistien tukijoiksi epäiltyjen listoilta alkoi löytyä runsaasti kulttuurinimiä, kuten F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen sekä Nyrki ja Tapio Tapiovaara. Tulenkantajia epäiltiin, erityisesti liikkeen julkaiseman lehden päätoimittajaa Erkki Valaa, joka oli aiemmin puolustanut Toivo Antikaista kirjoittamassaan artikkelissa. Hän oli kääntänyt ja julkaissut Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin. Seuranneen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin aikana EK toimitti syyttäjälle salaa todisteita, ja 1936 Vala sai kahdeksan kuukauden vankilatuomion.¹ Tuomiot Valtio- ja maanpetostuomiot lisääntyivät 1930–1935. Yhteensä EK:n aikana 1918–1939 tuomittiin valtio- ja maanpetoksista vapausrangaistuksiin yli 4 000 henkeä. Varsin suuri osa syytetyistä tuomittiin, esimerkiksi vuonna 1933 3 000 pidätetystä hovioikeus totesi 516 syyllisiksi valtiopetokseen. Toisaalta oikeudenkäynneissä EK:lla oli poikkeuksellinen asema: jos EK tuomioistuimessa ilmoitti että sillä on salaista tiedustelutietoa, riitti EK:n sana sinänsä, ilman asiaa tukevia muita todisteita.¹³ EK:n loppu ja VALPOn perustaminen 1938 Vuonna 1936 julkisuuteen pääsi EK:n muistio, jossa poliittisesti epäilyttävinä lueteltiin huomattavia maalaisliittolaisia poliitikkoja. Uudessa sisäpoliittisessa tilanteessa, punamultayhteistyön aikana EK:n harrastamat toimintatavat olivat tiensä päässä. ¹⁴ Vuoden 1936 välikysymyksen yhteydessä eduskunta vaati perinpohjaista tutkimusta EK:n toimista ja sen uudelleenjärjestelyä. Seuraavana vuonna poliisiylitarkastaja V. Halmeen johtama komitea selvitti EK:n edesottamuksia. Komitea löysi ja esitti todisteet muun muassa pidätettyjen pahoinpitelyihin ja EK:n osallistumisesta Lapuan liikkeen toimintaan.¹ Esko Riekin entinen alainen, Urho Kekkonen oli noussut A. K. Cajanderin hallituksen sisäministeriksi. Hän antoi entiselle esimiehelleen mahdollisuuden erota itse ennen erottamista,³ ja Riekki erosikin tammikuussa 1938. Saman vuoden joulukuussa astui voimaan laki ja asetus sisäministeriön johdon ja valvonnan alaisesta uudesta organisaatiosta, valtiollisesta poliisista, jonka päällikön nimitti valtioneuvosto. Valtiollinen poliisi (ns. "Valkoinen Valpo" tai "Valpo I" ) aloitti toimintansa 1. tammikuuta 1939. Sen johtajana toimi varatuomari Paavo Säippä, joka oli toiminut EK:n päällikkönä Riekin jälkeen.² Kansainvälisesti suhteutettuna EK oli pienikokoinen, mutta tehokas.¹⁵ EK syyllistyi ajoittain ylilyönteihin eikä aina noudattanut lain kirjainta toimiessaan hallituksen ja presidentin poliisina. Vallankumouksellisten kommunistien torjunnassa EK onnistui hyvin. Matti Simolan ja Tuula Sirviön mukaan ylilyönneistään huolimatta EK:ta ei voida pitää näkyvänä salaisena poliisina.³ Katso myös - Luettelo tiedustelupalveluista Lähteet - Anu Heiskanen: Kansallisbiografia: Riekki, Esko 9.10.2006. Biografiakeskus. Viitattu 15.8.2007. (suomeksi), (ruotsiksi), (englanniksi), (venäjäksi) - Matti Lackman: Etsivä keskuspoliisi 1919-1937. Teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta 1919-1994 (toim. Matti Simola ja Jukka Salovaara), s. 74-77. Sisäasiainministeriö, 1994. ISBN 951-47-9553-9. - Toivo Nygård: Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04962-3. - Poliisi: Suojelupoliisin historia 2007. Sisäasiainministeriön poliisiosasto. Viitattu 13.7.2007. - Juha Rajala: Suomalainen kontrollipolitiikka autonomian ajan alusta nykyaikaan. Luentorunko Tampereen yliopisto/ Historiatieteen laitos. Viitattu 13.7.2007. - Rislakki, Jukka: Erittäin Salainen - Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4. - Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1. - Simola, Matti & Sirviö, Tuula (toim.): Isänmaan puolesta - Suojeluspoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki:Gummerus, 1999. ISBN 951-20-5477-9. - Virka-arkistoyksikkö: Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin pääosaston ja paikallisosastojen arkistot 2006. Kansallisarkisto. Viitattu 13.7.2007. Viitteet [1] Rislakki 1982 [2] Poliisi: Suojelupoliisin historia [3] Simola & Sirviö 1999 (s. 20-41) [4] Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006, s. 146-147 WSOY, Helsinki 2006 [5] Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha, s. 103-104, Edita, Helsinki 2004 [6] "Aktivisti saa tehtävän", C3 Kulttuuri, Helsingin Sanomat 11. heinäkuuta 2007 [7] Heiskanen 2006, Kansallisbiografia [8] Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset, s.341-355, Otava, 1985 [9] Rajala: Suomalainen kontrollipolitiikka... [10] Virka-arkistoyksikkö 2006 [11] Rislakki 1985, s. 166-167 [12] Nygård 1978, s. 181 [13] Rislakki 1985, s. 166 [14] Lackman 1994, s. 74-77 [15] Simola & Sirviö, 1999 (s. 23): Vuonna 1923 EK:ssa oli 237 työntekijää, kun Tanskan valtionpoliisilla oli 480, Latviassa 310 ja Puolassa 1200 Aiheesta muualla - Tietoa Etsivän keskuspoliisin arkistosta (Arkistolaitos) - Leitzinger, Antero: Kuinka Suomi salli kiusata Neuvostoliittoa. Kirja-arvostelu teoksesta Mainio, Aleksi: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Siltala, Helsinki, 2015. (Agricolan kirja-arvostelut, 30.6.2015) Finnairin lento 915 Finnairin lento AY 915 oli Finnairin reittilento Tokiosta Pohjoisnavan yli Helsinkiin 23. joulukuuta 1987. Lentäjien kertoman mukaan sitä kohti ammuttiin Kuolan niemimaan tai Barentsinmeren alueelta ohjus. Tämä räjähti vain alle puoli minuuttia siitä, kun se olisi törmännyt kyseiseen Finnairin koneeseen. Tapaus tuli ilmi vasta syyskuussa 2014, kun asiasta julkaistiin laaja artikkeli Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla.¹ Asia herätti ilmi tullessaan laajaa kiinnostusta suomalaisessa mediassa ja tuohtumusta niissä poliitikoissa ja viranomaisissa, joiden tietoon asian olisi kuulunut aikoinaan tulla.² Tausta Länsimaiset lentoyhtiöt olivat jo vuodesta 1954 lähtien lentäneet pohjoisen napa-alueen yli (ensimmäisenä SAS reitillä Kööpenhamina–Søndre Strømfjord–Winnipeg–Los Angeles) ja vuodesta 1957 lähtien Euroopasta Tokioon (SAS ensimmäisenä reitillä Kööpenhamina–Anchorage–Tokio). SAS käytti ensin mainitulla reitillä Douglas DC-6B -koneita ja Tokion reitillä Douglas DC-7 -koneita.³ ⁴ Finnair oli aloittanut ensimmäisenä lentoyhtiönä maailmassa välilaskuttomat lennot Euroopan ja Japanin välillä vuonna 1983. Lennoilla käytettiin McDonnell Douglas DC-10-30ER -koneita, joissa oli ruumaan sijoitetut 24 000 litraa vetäneet lisäpolttoainesäiliöt. Nämä erikoisvarustetut koneet mahdollistivat 13 tunnin ja 10 024 kilometrin lennon vaatineen reitin lentämisen. Lennot lennettiin kansainvälisessä ilmatilassa ja Pohjoisnavan yli, sillä Neuvostoliitto oli vaatinut Siperian ylilennoista normaalien navigaatiomaksujen lisäksi erillisiä lisämaksuja. Muiden läntisten lentoyhtiöiden koneiden toimintasäde taas ei riittänyt vastaaviin lentoihin, ja ne tekivätkin välilaskuja Alaskan Anchoragessa. Japanin lentoyhtiöt taas eivät lentäneet suoria lentoja Eurooppaan, sillä ne arvelivat Neuvostoliiton vaativan vastineeksi kahdenvälisiä lento-oikeuksia.¹ ⁵ Lento Tapaukseen liittynyt lentokone oli Finnairin väreissä lentänyt, mutta Yhdysvaltain ilmailuhallinnon rekisterissä ollut vuonna 1981 rakennettu kone, jonka tunnus oli N345HC. Sama kone oli myöhemmin, vuonna 1995, kuvattu maalattuna muumiaiheisin kuvin. ⁷ Kone oli Finnairin käytössä vuosina 1981–1995, joskin 1990-luvulla kahteen otteeseen liisattuna Garuda Indonesia -lentoyhtiölle. Kone oli noussut ilmaan Tokion Naritan kansainväliseltä lentoasemalta⁹ lähes aikataulun mukaisesti kello 10 aamulla (klo 3 aamuyöllä Suomen aikaa) kyseisenä päivänä, ja kyydissä oli 201 matkustajaa. Henkilökuntaa oli neljä lentäjää sekä 12 suomalaista ja kaksi japanilaista lentoemäntää. Lentokorkeus oli 10 600 metriä.¹ Lento suuntautui pohjoiseen Beringinsalmelle ja siitä edelleen Pohjoisnavalle ja inertiasuunnistuksen avulla sitten etelään Huippuvuorten yli kohti Helsinkiä. Ennen Beringinsalmea kone siirtyi Aleuttien saarien yllä Yhdysvaltain ilmatilaan ja samalla kansainvälisen päivämäärärajan toiselle puolelle eli käytännössä edellisen vuorokauden puolelle Beringinsalmeen saakka. Pohjoisnavalla matkustajille tarjottiin Pohjoisnapa-drinkit ja he saivat näillä lennoilla Pohjoisnavan ylityksen jälkeen "Navan ylitys -todistuksen" eli reittikartan varustettuna lennon kapteenin nimellä.¹ ¹⁰ ¹¹ Lennon tapahtumat Kone oli Huippuvuorten Edgeøyan saaren kohdalla noin kello 13–14 Suomen aikaa, kun kapteeni Esko Kaukiainen ja perämies Markku Soininen näkivät raketin lähestyvän konetta 30 astetta etuvasemmalla. Koneen ykköskapteeni ja ensimmäinen perämies olivat tuolloin miehistön lepotiloissa lepovuorollaan. Näkyvyys oli hyvä ja lentäjät seurasivat raketin lentoa useiden kymmenien sekuntien ajan. He ajattelivat sen olevan Neuvostoliiton sääraketti, joka oli matkalla avaruuteen. Kun raketti oli nousut koneen lentokorkeuteen se kääntyi suoraan sitä kohti. Sitten raketti räjähti.¹ Koneen inertiasuunnistusjärjestelmän antamien koordinaattien perusteella lentäjät tiesivät asemansa. Räjähdyksen jälkeen Kaukiainen käynnisti sekuntikellon. Vähän yli minuutin kuluttua kone saapui räjähdyspilven kohdalle. Kun koneen nopeus oli 900 km/h ja ohjuksen nopeus vähintään 1 800 km/h, laskelmat tuottivat tulokseksi, että ohjus oli räjähtänyt vain noin 20 sekuntia ennen törmäystä. Lentäjät arvelivat räjähdyksen tapahtuneen 20–25 kilometrin etäisyydellä koneesta. Lentäjät seurasivat, kuinka ohjuksen runko putosi spiraalimaisessa liikkeessä kohti merta.¹ Lennon ykköskapteeni palasi aikanaan ohjaamoon ja hoiti laskeutumisen noin kello 16 Suomen aikaa, 10 minuutia aikataulusta jäljessä. Ohjaamossa olleet lentäjät kertoivat hänelle tapahtuneesta.¹ ¹⁰ Arvelut tapahtuneesta Lentäjille ei jäänyt mitään epäilystä siitä, mistä maasta ohjus tuli: Neuvostoliitosta. Lähtöpaikaksi he arvioivat Kuolan niemimaan taikka sitten sukellusveneen. Helsingin Sanomille he arvioivat kyseessä olleen harjoituksen. Siinä joko asiat menivät pieleen, tai sitten juuri niin kuin piti. Jälkimmäinen mahdollisuus tarkoittaisi sitä, että Neuvostoliitto käytti Finnairin konetta harjoitusmaalina. Lentäjät arvelivat yhtenä mahdollisuutena myös olleen sen, että ohjus oli karannut, kuten Inarijärven ohjus kolme vuotta aiemmin, 1984.¹ Pari päivää artikkelin julkaisun jälkeen Jukka Rislakki arveli Helsingin Sanomissa, että ohjus olisi ammuttu Plesetskistä, Arkangelista etelään, ja että sen räjäyttäminen olisi liittynyt vuoden 1987 alussa supervaltojen eli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton sopimukseen kaikkien keskimatkan ballististen ohjusten hävittämisestä eli INF-sopimukseen.¹² Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Stefan Forss,¹³ jonka erityisalaa on sotatekniikka ja erityisesti ydinasejärjestelmät, kumosi kuitenkin tämän olettamuksen, sillä näiden ohjusten tuhoaminen aloitettiin vasta heinäkuun loppupuolella 1988. Sen sijaan oletus ilmatorjuntaohjuksesta sai Forssilta tukea.¹⁴ Rislakki esitti kuulemiinsa asiantuntijalausuntoihin nojaten myös ajatuksen siitä, että tapahtuma olisi liittynyt Neuvostoliiton ohjuspuolustusjärjestelmän kokeilemiseen.¹² Turun Sanomien haastattelema entinen ilmatorjuntatarkastaja, eversti evp Ahti Lappi, joka toimi kyseisessä tehtävässä vuosina 1988–1996, totesi asiasta että ohjuksen lentorata, eli se että ohjus muutti suuntaansa, viittaa ilmatorjuntaohjukseen, sillä ballistisilla ohjuksilla ei ole tällaista kykyä muuttaa lentorataansa yli 10 kilometrin korkeudessa. Lentäjien havaintoon raketista ja sen suunnanmuutoksista hän sanoi uskovansa.¹⁵ Neuvostoliiton maa-alueet eli Novaja Zemlja ja Kuolan niemimaa olivat satojen kilometrien päässä havaintopaikalta eli Huippuvuorilta, joten etäisyys oli liian suuri jopa tuon ajan raskaimmille ilmatorjuntaohjuksille. Todennäköistä Lapin mielestä oli se, että kyseessä oli merellä olleelta pinta-alukselta laukaistu ilmatorjuntaohjus.¹⁵ Ohjuksen lentorataa on tulkittu lentäjien kertoman perusteella siten, että se olisi ollut lukittu kohteeseensa eli Finnairin koneeseen.¹⁶ Ohjuksen räjähtäminen kesken lennon on Lapin mukaan arvoitus. Hän ei muista yhtään 1980-luvun ohjusta, joka olisi voitu räjäyttää maan pinnalta käsin kauko-ohjauksella. Ilmatorjunta-ohjuksissa on itsetuhooja, joka toimii automaattisesti, ennen lentoradan päättymistä, joka tarkoittanee sitä, että itsetuhooja toimii ennen kuin ohjus päättyy takaisin maan pinnalle.¹⁵ Lapin mukaan ohjus olisi mahdollisesti voinut olla Suomessakin käytössä ollut S-125 Petšora, josta on olemassa myös laivoissa käytetty versio. Se on Neuvostoliitossa ja kymmenissä muissa maissa edelleen vuonna 2014 käytetty keskipitkän kantaman it-ohjus. Sen lakikorkeus on 17 kilometriä ja suurin ulottuvuus 27 kilometriä.¹⁵ Ohjuksen valtava räjähdyspilvi ei kuitenkaan puhu Petšora-ohjuksen puolesta, koska sen 60 kilogramman taistelulataus ei synnytä kovin vaikuttavaa räjähdystä.¹⁵ Lappi ei kuitenkaan ottanut pohdinnoissaan huomioon sitä, että lentäjät havainnoivat räjähdyspilveä "paikan päällä" eivätkä matkan päästä, kuten Lapin mainitsemat varusmiehet Lohtajan ammunnoissa.¹⁵ Raportoinnin puute Lentäjät sopivat keskenään, että ykköskapteeni laatisi raportin. Se jäi kuitenkin tiettävästi tekemättä, muun muassa siksi, että joulun sattuminen näihin aikoihin vaikutti tapahtumiin. Ykköskapteeni oli kuollut tapahtuman tullessa julkisuuteen vuonna 2014. Eläkkeellä oleva Finnairin lentotoiminnan johtaja Lauri J. Laine vahvisti, että virallista raporttia ei koskaan tehty.¹⁷ Tapahtuneesta kuitenkin puhuttiin Finnairin sisällä, turvallisuuskoulutuksessa ja ainakin yhdelle Ilmailuhallituksen jäsenelle Kaukiainen asiasta kertoi seuraavana vuonna. Viranomaisia ei asia juuri kiinnostunut, Kaukiaisen mukaan siksi, että "silloin oltiin niin pirun suomettuneita, erityisesti viranomaispiireissä". Vuonna 2014 liikenteen turvallisuusvirasto ei asiasta tiennyt, eikä tuolloin enää säilytetty vuoden 1987 raportteja taikka lentolokikirjoja.¹⁷ Kapteeni Esko Kaukiainen kertoo HSTV:n haastattelussa, että asia tuli mieleen uudelleen, kun Malaysia Airlinesin lento 17 oli ammuttu alas itäisen Ukrainan yllä 17. heinäkuuta 2014. Lentäjät olivat tuolloin päättäneet kertoa asiasta julkisuudessa.¹⁰ Vuoden 1987 ministereiden ja suojelupoliisin päällikön reaktioita Vuonna 1987 liikenneministerinä toiminut Pekka Vennamo samoin kuin tuolloinen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainenkin kuulivat asiasta vasta luettuaan Helsingin Sanomien artikkelin vuonna 2014, samoin Suojelupoliisin tuolloinen päällikkö Seppo Tiitinen. Tiitinen sanoi, että tapaus olisi ehdottomasti kiinnostanut suojelupoliisia, ja että tällaisen tapauksen siviililentopuolelta pitäisi automaattisesti siirtyä viranomaisten tietoon – silloin ja nyt, ja jatkoi että valtiojohdollehan se tieto olisi mennyt ja he olisivat päättäneet, olisiko tarvetta joihinkin toimiin vai ei.¹⁸ Salolaisen kerrotaan raivostuneen asiasta luettuaan. Hänen mielestään tapaus oli "sikamainen", ja hän jatkoi sanoen, että "se ei menisi enää sivistyneen toiminnan piiriin, se olisi ala-arvoista sotilaallista gangsterismia, jos niin oli." Salolaisen mukaan eduskuntaa ja ministereitä informoitiin edelleen vuonna 2014 "surkealla tavalla". Vennamo taas sanoi, että "se on kyllä törkeää, jos Finnairin konetta on käytetty harjoitusmaalina".¹⁸ ¹⁹ Tapauksen näkyvyys mediassa 2014 Suuri joukko suomalaisia tiedotusvälineitä käsitteli tätä tapausta syyskuussa 2014. Ilta-Sanomat jopa teki tapauksesta kahden minuutin animaation verkkosivuilleen. Nelonen Median Ruutu.fi -palvelussa koneen lentäjät Kaukiainen ja Soininen esiintyvät noin viiden minuutin haastattelussa, jossa kertovat tapahtuneesta.¹⁰ Lähteet [1] Huhtanen, Ann-Mari: Perhana, se tulee suoraan kohti. Jouluna 1987 Finnairin lento AY 915 oli matkalla Tokiosta Helsinkiin, kun Huippuvuorten kohdalla konetta lähestyi ohjus. Helsingin Sanomat, 7.9.2014, s. C 6–8. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio. [2] HS: Finnair pilots report dramatic missile near-miss almost 30 years on Yle News. 7.9.2014. Yleisradio Oy. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi) [3] Polar Routes Offer New Opportunities Boeing.com. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi) [4] SAS Buys Airbus A330/A340 – Year 2000 Analysis Scanliners.com. Viitattu 11.8.2015. (englanniksi) [5] HS: Finnairin DC-10-koneesta havaittiin kohti lentävä ohjus vuonna 1987 Lentoposti.fi – Ilmailualan uutiset. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [6] Edvardsson, Tom: Finnair N345HC Jetphotos.net. Viitattu 23.9.2014. [7] Geerlings, Henk: Aircraft N345HC Photo 19.7.2011. Viitattu 23.9.2014. [8] Noack, Thomas: N810AX Project Orbis McDonnell Douglas DC-10-30(ER) – cn 48265 / ln 345 Planespotters.net. 2003–2014. Viitattu 23.9.2014. [9] Finnairin dramaattinen lento vuonna 1987: Konetta lähestyi ohjus ISTV. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [10] Finnairin lentäjät kertovat: "Se vain lähestyi ja lähestyi" Ruutu.fi. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [11] Tanskanen, Hannu: 1987 Neukkula ampui Finnairin Tokion konetta ohjuksella – kerrotaan vasta nyt Uusi Suomi. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [12] Jukka Rislakki: Tuliko ohjus Plesetskistä?. Helsingin Sanomat, 9.9.2014, s. B 10. [13] Maanpuolustuskorkeakoulu: Maanpuolustuskorkeakoulu: Dosentit Maanpuolustuskorkeakoulun kotisivut. 4.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [14] Stefan Forss: Ampuiko NL ilmatorjuntaohjuksen?. Helsingin Sanomat, 12.9.2014, s. B 12. [15] Jouko Vähä-Koskela: Kuka ampui meidän kymppiä ja miksi? TS.fi. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [16] HS: Finnairin kone joutui ohjuksen maalitauluksi vuonna 1987 Savon Sanomat. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [17] Huhtanen, Ann-Mari: Miksi tapauksesta kuullaan vasta nyt?. Helsingin Sanomat, 7.9.2014, s. C 8. Sanoma Oy. Artikkelin verkkoversio. [18] Peurakoski, Tomi: Jätettiinkö valtiojohto pimentoon vuonna 1987? Helsingin Sanomat. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. [19] Liekki, Tiina-Rakel: HS: Ex-ministeri tuohtui – eduskuntaa ja ministereitä informoidaan "surkealla tavalla" Yle Uutiset. 7.9.2014. Viitattu 23.9.2014. Helsingin nuorisofestivaalit 1962 Helsingin vuoden 1962 nuorisofestivaalit eli Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä 28. heinäkuuta - 6. elokuuta 1962. Kymmenpäiväisen festivaalin järjestäjänä toimi Demokraattisen Nuorison Maailmanliitto (DNML) sekä Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS) ja niiden taustalla Neuvostoliitto ja sen liittolaiset.¹ Festivaalit olivat osa kylmän sodan aikaista Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain propagandataistelua ja ne tulivat maksamaan järjestäjille 247 miljoonaa markkaa (4.9 miljoonaa vuoden 2013 euroa).² Sekä festivaalin järjestäjät että sitä vastustaneet totesivat onnistuneensa tavoitteissaan.³ Festivaaleihin liittyi yli 1 000 tapahtumaa ja sen osanottajille oli järjestetty ilmainen ruokailu ja majoitus Helsingissä. Osanottajia oli yli 13 000 noin 137 maasta. Tämä olikin suurin Helsingissä järjestetty tilaisuus sitten vuoden 1952 olympialaisten. (Olympialaisissa oli 5000 urheilijaa 69 maasta, mutta katsojia toki enemmän). Festivaalin päätöstapahtumassa 6. elokuuta 1962 Kaivopuistossa oli lehtien arvion mukaan läsnä ainakin 40 000 ihmistä.¹ Aiemmin vastaavat festivaalit oli järjestetty yleensä sosialistisissa maissa (1947 Prahassa, 1949 Budapestissa, 1951 Itä-Berliinissä, 1953 Bukarestissa, 1955 Varsovassa ja 1957 Moskovassa), poikkeuksena oli edelliset 1959 Wienissä järjestetyt festivaalit. Festivaalien järjestäminen puolueettomissa maissa - ensin Itävallassa ja sitten Suomessa - oli osa Nikita Hruštšovin uutta avoimempaa politiikkaa. Virallisen Suomen asenne festivaaleihin oli pidättyvä - esimerkiksi presidentti Kekkonen oli lähes koko festivaalien ajan kesäasunnollaan Kultarannassa ja puolueista vain SKDL, TPSL ja SKP suhtautuivat myönteisesti festivaaleihin. Kun festivaalien aikana tapahtui järjestyshäiriöitä presidentti Kekkonen kuitenkin tuomitsi ne ja osallistui sitten henkilökohtaisesti yhteen festivaalitapahtumista.¹ Suomen tiedostusvälineet pyrkivät vaikenemaan festivaaleista raportoimalla lähinnä vain festivaaleihin liittyneistä järjestyshäiriöistä - poikkeuksen muodosti puolueettoman linjan omaksunut Hufvudstadsbladet sekä SKDL:n, TPSL:n ja SKP:n lehdistö. Vaikeneminen ei kuitenkaan estänyt Suomen Sosialidemokraattia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea painamasta lehtipainoissaan maksua vastaan festivaalien virallista Helsinki Youth News -nimistä lehteä. Festivaali antoi suomalaisille ensimmäisen kerran tilaisuuden luoda kontakteja läntisen Euroopan ulkopuolelta kolmannen maailman maista ja sosialistisista maista tulleisiin nuoriin. Festivaali olikin tavallaan alkusysäys myös myöhemmälle 1960-luvun kulttuuriradikalismille Suomessa. Vuonna 2010 julkaistu suomalainen elokuva Mieletön elokuu sijoittuu heinä-elokuun nuorisofestivaalien aikaan. Vastafestivaalit Yhdysvallat oli ennen festivaaleja pyrkinyt vaikuttamaan Suomen hallitukseen niin että festivaaleja ei järjestäisi Suomessa. Kun tämä ei onnistunut Yhdysvallat yhdessä Ison-Britannian kanssa päätti järjestää samaan aikaan Helsingissä vastafestivaalit eri järjestöjen avulla. Tärkein näistä oli Independent Research Service (IRS) joka julkaisi nuorisofestivaalin vastaista sanomalehteä (Festival's Free Tribune) 3 eri kielellä festivaalin aikana. Lehden painos oli 30 000 ja sen päätoimittajana toimi tuleva kaupunginjohtaja, silloin 22-vuotias Juhani Rinne. IRS:llä oli myös oma uutiskeskuksensa Helsingissä. Muita vastafestivaalien takana olevia organisaatioita olivat The Program for American Culture ja sveitsiläisnuorten Swiss Center joka esitteli sveitsiläistä kulttuuria. Myös uskonnolliset järjestöt olivat mukana vastafestivaaleilla; näitä olivat katolisten opiskelijain Pax Romana ja englantilainen Pocket Testament League of Great Britain joka jakoi 100 000 kappaletta Johanneksen evankeliumia. Lisäksi vastafestivaaleilla oli kommunistimaiden pakolaisjärjestöjä kuten unkarilaisten Union of Free Hungarian Students ja kuubalainen Directorio Revolucionario Estudiante. Vastafestivaaleihin osallistuivat myös pohjoismaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ja International Union of Socialist Youth (IUSY) järjestö. Festivaalin osanottajille tarjottiin myös paikalla olleiden läntisten opiskelijajärjestöjen kautta matkoja länteen ja noin 500 osallistujaa hyväksyi tällaisen tarjouksen. Alexander Garvinin johtama Program for Young American Culture järjesti Young America Presents -taidenäyttelyn lisäksi päivittäisiä jazz-konsertteja. Jälkimmäiset kiinnostivat kuitenkin enemmän suomalaisia kuin varsinaista kohdeyleisöään. United States Information Center ja American Center Library taas tarjosivat festivaalin osanottajille lentolehtisiä, pamfletteja ja kirjoja jossa käsiteltiin kansainvälisiä kysymyksiä kuten aseidenriisuntaa, ydinkokeita ja Berliinin kysymystä amerikkalaisesta näkökulmasta. Lisäksi esitettiin elokuvia kuten John Glennin avaruuslentoa kuvaava Friendship 7 joka oli amerikkalaisten vastaveto Juri Gagarinin Suomen-vierailulle. Suomen televisiossa kerrottiin, että Glenn oli kutsuttu esiintymään yhdessä Gagarinin kanssa. Vastafestivaalin rahoituksesta ja järjestelyistä vastasivat Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA³ ja Yhdysvaltain hallitus. Propagandatarkoituksessa pyrittiin järjestämään myös festivaalin osanottajien loikkauksia länteen sekä myös tiedotusvälineissä uutisoituja kahakoita festivaalin osanottajien kanssa. Lähteet [1] Nuorisofestivaalit Helsingissä 1962 YLE Elävä arkisto. Viitattu 9.12.2013. [2] Då världen kom till byn - om ungdomsfestivalen i Helsingfors år 1962 Arbetarbladet. Viitattu 9.12.2013. (ruotsiksi) [3] Korvela M: Tuntematon Helsingin nuorisofestivaali Tiedonantaja. Viitattu 9.12.2013. [4] Tuomioja, E.: Joni Krekola, Maailma kylässä 1962. Helsingin nuorisofestivaali (kirja-arvio) MTV2. Viitattu 9.12.2013. [5] Jari Sedergren: Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa Viitattu 9.12.2013. [6] Gagarin Helsingin festivaalin tähtenä 1962 YLE Elävä arkisto. Viitattu 9.12.2013. Kirjallisuutta - Joni Krekola: Helsingin nuorisofestivaalit ja niiden vastustus Suomessa 1960–1962. Poliittisen historian pro gradu, Helsingin yliopisto 1994. - Joni Krekola: Maailma kylässä: Helsingin nuorisofestivaali 1962. Like, Helsinki 2012. ISBN 978-952-01-0757-4 Muualla aiheesta - Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa Jari Sedergren - Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa II Jari Sedergren - Ylen elävä arkisto: Nuorisofestivaalit Helsingissä 1962 Helsinki-Vantaan lentoaseman piiritys Helsinki-Vantaan lentoaseman piiritys oli loppusyksystä 1977 Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapahtunut sotilasoperaatio, jonka tarkoituksena oli suojata lentoasema mahdolliselta terroristi-iskulta. Lentoaseman piiritys oli yksi suurimmista ja salaisimmista toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneista suomalaisista sotilasoperaatioista. Piiritys kesti pari päivää ja siitä vaiettiin julkisuudessa täysin.¹ ² Tapahtumat Loppusyksyllä 1977 Länsi-Saksasta otettiin yhteyttä ja varoitettiin mahdollisesta Punaisen armeijakunnan (RAF) suunnittelemasta iskusta Lufthansan koneita vastaan Helsingissä. Uhan taustalla oli Lufthansan lennon 181 kaappauksen vapauttaminen erikoisjoukkojen avulla, josta RAF:n tiedettiin suunnittelevan kostoiskua.¹ RAF:n tiedettiin varastaneen FIM-43 Redeye -olkapääohjuksia, joita voitiin käyttää nousevia ja laskevia koneita vastaan. Uhka otettiin vakavasti. Puolustusvoimat määräsi satoja sotilaita piirittämään Helsinki-Vantaan lentokenttää ja vartiovuorossa oleville jaettiin kovia patruunoita. Piiritys kesti noin pari päivää.¹ Poliisi suojasi Lufthansan lentoja kentällä vielä vuosi uhkauksen jälkeen.¹ Etelä-Suomen sotilasläänin esikunnan operatiivisen toimiston päällikkönä toiminut Pekka Visuri kommentoi operaatioita myöhemmin näin: "Uskallan väittää, että se oli Suomen suurin ja salaisin operaatio, koska siitä ei ole jälkeenpäin puhuttu mitään. Vastaavaa kovaa tilannetta en tiedä Suomessa tapahtuneen, ja olen näitä aika lailla tutkinut."¹ ² Lähteet - Dokumentti - Muisti: Suomi varpaillaan terrorismin takia - YLE Viitteet [1] Lentoposti.fi - Yle: Kovat piipussa Helsinki-Vantaalla - salainen sotilasoperaatio torjui 1977 terroristien ohjusuhkaa [2] Uusi Suomi - Yle: Jättimäinen sotilasoperaatio salattiin suomalaisilta 1977 Suomi ISAF-kriisinhallintaoperaatiossa Afganistanissa Suomen osuus ISAF-kriisinhallintaoperaatiossa Afganistanissa¹ liittyy vuonna 2001 alkaneeseen Afganistanin sotaan. Vuodesta 2003 operaatiota johti Naton ja YK:n turvallisuusneuvoston laajentama mandaatti koski koko Afganistania.² Yhdysvaltojen joukkoja osallistui samanaikaisesti taistelutehtäviin erillisessä Enduring Freedom -sotaoperaatiossa.³ Vuodesta 2006 lähtien Suomen pääkontribuutio sodassa oli ruotsalaisjohtoisessa alueellisessa jälleenrakennusryhmässä Mazar-e Sharifissa, jossa Suomen kontingentin komentaja toimi varakomentajana. Suomi osallistui Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon enimmillään noin 200⁵ sotilaan voimin vuodesta 2002.¹ Vuonna 2013 maassa oli enintään 145 suomalaissotilasta. Vuonna 2013 painotusta siirrettiin koulutukseen, neuvonantoon ja siviilikriisinhallintaan. ISAF-operaatio päättyi vuoden 2014 lopussa, mutta käytännössä muuttui Resolute Support - operaatioksi. Rauhanturvaoperaatiosta sotaan? Kesän 2009 aikana, Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyessä ja sotatoimien kiihtyessä, Suomessa muodostui ristiriitaisia näkemyksiä siitä, onko Suomi sotaa käyvä maa. Afganistanin sodan aikana tilanne maassa oli muuttunut paljon ja moni piti tilannetta täysimittaisena sotana. Myös ISAF-kriisinhallintaoperaation liittäminen yhteen Yhdysvaltojen sotaoperaation kanssa herätti hämmennystä tehtävän luonteesta. Suomalaisjoukot olivat toistuvasti joutuneet tulitaisteluihin. Vuonna 2010 kerrottiin Suomen suunnittelevan liittymistä uuden kansainvälisen taisteluosaston perustamiseen Afganistanin sodassa. Taisteluosaston tehtävänä oli joustavasti puuttua vihollistaistelijoiden liikkeisiin ja solutukseen Pohjois-Afganistanissa, torjua iskuja ja järjestää afgaaniarmeijan koulutusta. Keskustelu jatkui vuonna 2013. Ulkopoliittisen instituutin tutkija antoi haastattelun, jonka mukaan Suomi on sodassa.¹⁰ Puolustusministeriö ja Rauhanturvaajaliitto painottivat, että Suomi ei ole sodassa eikä sodan osapuolena, vaan tukemassa paikallisten viranomaisten toimintaa. Suomalaiset sotilaat jatkoivat kuitenkin tappavan voiman käyttöä.¹¹ Monia näkemyksiä sodan rajoista Muun muassa Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund, entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ovat todenneet vuonna 2009 Suomen olevan Afganistanissa sisällissodan osapuoli.¹² Hägglundin mukaan Afganistaniin on aikanaan menty rauhanturvaoperaatioon mukaan, mutta nyt siellä ei olekaan enää rauhanturvaoperaatio käynnissä, vaan "terrorisminvastaisen sodan" "humanitaarinen kuorrutus", eli täysi sota, jossa mukanaoloa perustellaan rauhanturvaoperaation nimellä.¹³ Suomen toiminta-alueella Pohjois-Afganistanissa suomalaiset toimivat Saksan joukkojen alaisuudessa.lähde? Saksan puolustusministeri Karl-Theodor zu Guttenberg on todennut, että Afganistanissa käydään sotaa.¹⁴ Viron puolustusvoimien komentajan mielestä Afganistanissa ei ole menossa rauhanturvaoperaatio vaan sota, jossa myös Suomi on osallisena.¹⁵ Toisenlaisia näkemyksiä Suomen sotilasoperaatiosta on myös esitetty vastakkaisia näkemyksiä. On alleviivattu termin rauhanturvaoperaatio merkitystä, alkuperäistä YK:n mandaattia operaation toteutukselle, Naton roolia operaation johdossa sekä operaation monia saavutuksia. Ulkoministeri Alexander Stubb on korostanut käynnissä olevan transitiostrategian suurta merkitystä, jolla siirretään vastuu Afganistanin tilanteesta Afganistanin hallitukselle, poliisille sekä armeijalle. Hän on myös korostanut Suomella ja Yhdysvalloilla olleen pitkälti samat tavoitteet Afganistanissa. Päätavoitteet mukanaololle ovat terroristitoiminnan vähentäminen, Afganistanin turvallisuusviranomaisten vahvistaminen, demokratia, vakaa hallinto ja sovintoprosessit.¹⁶ Kriisinhallintaoperaatiossa kuolleet ISAF-operaatiossa on kuollut kaksi suomalaissotilasta, vuosina 2007 ja 2011. Vuonna 2009 kaksi suomalaissotilasta haavoittui vakavasti.¹⁷ Kaikkiaan ulkomaalaisia sotilaita on kuollut yli kolmetuhatta vuosina 2001-2013.¹⁸ Afganistanilaisia siviilejä on konfliktissa kuollut vuosina 2007-2011 lähes 12 000 ihmistä.¹⁹ Vuoden 2013 alkupuoliskolla siviiliuhrien määrä kasvoi edellisvuodesta lähes neljänneksellä. YK:n mukaan noin 74 prosentista olivat vastuussa talibanit ja muut hallituksen vastaiset ryhmät.²⁰ Lähteet [1] Ulkoministeri Alexander Stubb, Yle haastattelu 29.9.2009, http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2009/09/suomen_afganistan-strategiaan_ei_pikaista_muutosta_1039066.html [2] Puolustusvoimat: Operaatiot: Afganistan. Viitattu 18.10.2009. [3] International Security Assistance Force (ISAF) Puolustusvoimat. Viitattu 9.12.2013. [4] Jan Willem Honig ja Ilmari Käihkö: "The Likely Lads: The Joint Swedish-Finnish Provincial Reconstruction Team in Mazar-e Sharif", From Venus to Mars? Provincial Reconstruction Teams and the European Military Experience in Afghanistan, 2001-2014. Bernard Chiari (toim.). Freiburg i.Br., Berlin, Wien: Rombach, 2014. [5] http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/10/968810 [6] Suomen osallistuminen Nato-johtoisiin kriisinhallintaoperaatioihin: ISAF Ulkoasiainministeriö. Viitattu 9.12.2013. [7] Afganistan (ISAF) Puolustusvoimat. Viitattu 27.7.2015. [8] http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/10/suomalaiset_rauhanturvaajat_jalleen_tulitaistelussa_1122060.html [9] http://www.yle.fi/uutiset/talous_ja_politiikka/2010/01/isaf-operaatio_muuttaa_luonnettaan_pohjois-afganistanissa_1384897.html [10] Tutkija: Suomi käy sotaa – totuus Afganistanista pimitetty "tietoisesti" 14.3.2013. Uusi Suomi. Viitattu 9.12.2013. [11] Puolustusministeriö kiistää Suomen olevan sodassa Afganistanissa 15.3.2013. YLE. Viitattu 9.12.2013. [12] http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Hägglund+Suomalaisjoukot+eivät+kuulu+Afganistaniin/1135249384550 [13] http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/10/984789 [14] Helsingin Sanomat 4.11.2009, Ulkomaat s. B3, Saksalaisministeri: Afganistanissa käydään sotaa [15] http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/73974-viro-sanoo-suoraan-%E2%80%9Dsuomalaiset-ovat-sodassa-%E2%80%93-varmasti%E2%80%9D [16] http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_86_2009_ke_p_1.shtml [17] Suomalainen sotilas kuoli Afganistanissa 2011. Ilta-Sanomat. Viitattu 9.12.2013. [18] Q&A: Foreign forces in Afghanistan 18.6.2013. BBC. Viitattu 9.12.2013. [19] Conflict-related civilian deaths rise in Afghanistan 2012. CNN. Viitattu 9.12.2013. [20] Afghanistan civilian casualties up 23% in first half of 2013, U.N. says CNN. Viitattu 9.12.2013. Jatkosodan jälkeinen kirjasensuuri Suomessa Jatkosodan jälkeinen kirjasensuuri Suomessa tarkoittaa Suomessa sotien jälkeen vuosina 1944–1946 poliittisista syistä kiellettyjä kirjoja. Kirjojen poistaminen saatavilta ja sensurointi Valvontakomissio määräsi syksyllä 1944 Neuvostoliitolle vihamielisen kirjallisuuden poistettavaksi yleisön ulottuvilta ja Suomen oikeusministeriö esitti tätä koskevan pyynnön Suomen kustannusyhdistykselle. Kustannusyhdistys antoi kirjakaupoille luettelon 145:sta myynnistä poistettavista ja kustantajille palautettavista kirjasta kiertokirjeessä lokakuussa 1944 ja täydensi listaa vielä 143:lla muulla teoksella lokakuussa 1945. Lokakuussa 1944 Helle Kannilan johtama valtion kirjastotoimisto lähetti vastaavasti kirjastoille kiertokirjeen, jossa pyydettiin siirtämään sopimattomat kirjat pois yleisön saatavilta. Kirjastot saivat valita poistettavat kirjat itse. Kirjakaupat poistivat noin 300 ja kirjastot 1783 nimekettä.¹ Sensuuri perusteltiin löyhästi neuvostovastaisen propagandan kieltävään Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklaan viittamalla,² jossa tosin varsinaisesti puhuttiin vain järjestöjen lakkauttamisesta. Kirjastoista poistettujen yksittäisten niteiden määrä oli yli 22 000.¹ Ohjeiden mukaan poistot oli tehtävä mahdollisuuksien mukaan huomiota herättämättä.³ Hyllyistä poistettuja kirjoja ei kuitenkaan hävitetty, vaan ne siirrettiin erityiseen varastoon. Vuoden 1958 huhtikuusta lähtien tutkijat saattoivat erityisellä luvalla lainata niitä opintosalissa luettavaksi, mutta muutoin niitä edelleen säilytettiin yleisön ulottumattomissa, ns. myrkkykaapissa.³ ⁴ Kirjastojen poistamat kirjat vaihtelivat. Yleisimmät kirjastoista poistetut teokset olivat Adolf Hitlerin Taisteluni, Kirsti Huurteen Sirpin ja moukarin alla, Erkki Palolammen Kollaa kestää ja Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa. Poistetuiksi joutuivat myös muun muassa kaikki Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -kirjat ja joukko Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja,⁶ ⁷ Urho Kekkosen Pekka Peitsi -nimimerkillä kirjoittamat Suomen kansan eheytymisen tie ja Eheytynyt kansa taistelee elämästään, Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) Kalpea kamala -sarjan kirjat, Valentinin (Ensio Rislakki) pakinakokoelmat Terve vaan, terve ja Tipoittain, Ollin (Väinö Nuorteva) pakinakokoelmat Pisteet lopussa, Vot Iivana ja Vastikekastike 43 jutukkeesta, Kalle Väänäsen runokokoelma Runoruunalla ryssää päin, Artturi Vuorimaan Kolme kuukautta Kosolassa, Oskari Väänäsen teos Nuoriso aseissa,⁸ lähes kaikki Itä-Karjalan ja Inkerin maantiedettä ja kulttuuria käsitelleet teokset³ sekä yleensä suurin osa Suomessa ennen vuotta 1944 julkaistusta Venäjää ja Neuvostoliittoa käsitelleestä kirjallisuudesta⁷ . Lisäksi viranomaiset takavarikoivat joitain uutuuskirjoja, muun muassa Hjalmar J. Procopén Ruotsissa 1946 julkaiseman sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevän teoksen Fällande dom som friar sekä A. F. Airon asekätkentäjutusta 1948 kirjoittaman kirjan Liikekannallepanosalaliitto. Poistomääräystä sovellettiin myös oppikirjoihin ja karttoihin. Oppikirjoista muokattiin tai niistä poistettiin muun muassa Neuvostoliittoon ja Suomen historiaan liittyviä tekstiä. Valtioneuvoston asettama, pääjohtaja L. Arvi P. Poijärven johtama komitea määräsi maaliskuussa 1945 kokonaan poistettavaksi 28 historian, maantiedon ja äidinkielen oppikirjaa, minkä lisäksi kymmenistä muista kirjoista oli poistettava yksittäisiä lauseita. Uusia painoksia odotellessa oppilaat saivat suorittaa poistot itse peittämällä sopimattomat kohdat liimapaperilla, liimamalla sivut yhteen tai leikkaamalla niitä.¹⁰ ¹¹ Luovutettujen alueiden karttojen julkaisukielto päättyi vuonna 1989. Karttalehtiä luovutettiin Neuvostoliitolle 15 780 735 kappaletta.¹² Näihin kuuluivat painettujen karttojen (kuten topografiset kartat 1:20 000 ja 1:100 000) ohella muun muassa Kansallisarkistossa säilytetyt, 1800-luvun lopulla kartoitetut venäläiset topografikartat, joista uuden rajan taakse jääneet lehdet luovutettiin Neuvostoliittoon ja rajalle osuneista lehdistä leikattiin pois uuden rajan takaiset osat.¹³ Katso myös - Sensuuri Suomessa - Vaaran vuodet Lähteet - Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946: Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Jyväskylä: Things to come, 2000. ISBN 951-8908-03-6. - Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8. Viitteet [1] Ekholm 2000, tiivistelmä, aikajana, s. 12–13. [2] Uola 1999, s. 206–207. [3] Kielletyt kirjat – vain opintosalikäyttöön! Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkisto. [4] Ekholm 2000, s. 102, 104. [5] Ekholm 2000, s. 54. Taulukko 4. Yleisistä kirjastoista poistetuimmat teokset [6] Ekholm 2000, s. 2, 98. [7] Uola 1999, s. 207. [8] Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969. [9] Uola 1999, s. 208. [10] Ekholm 2000, s. 37–44. [11] Uola 1999, s. 207–208. [12] Ekholm 2000, s. 44–46. [13] Senaatin kartasto 1:21 000. X.44. Kansallisarkisto. Maanmittaushallituksen historiallinen karttakokoelma. Ib.* Senaatin kartasto, 1886. Kartan verkkoversio Kansallisarkiston digitaaliarkistossa (viitattu 10.6.2010) Aiheesta muualla - Sensuuri poisti 30 000 neuvostovastaista kirjaa. MTV3 1.9.2000. Suomen juutalaisluovutukset Suomen juutalaisluovutuksilla viitataan jatkosodan aikaisiin tapauksiin, joissa Suomi luovutti Saksalle juutalaisia pakolaisia ja sotavankeja. Luovutetut joutuivat keskitysleireille tai Einsatzgruppen-ryhmien tai muiden saksalaisten organisaatioiden teloittamiksi. Suomi luovutti noin kymmenen juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Jälkeenpäin on arvioitu, että syy luovutuksille oli Saksan painostus. Luovutetut Pakolaiset olivat seuraavat kahdeksan juutalaispakolaista, jotka marraskuun alussa 1942 kuljetettiin höyrylaiva S/S Hohenhörnillä Tallinnaan ja edelleen Auschwitzin tuhoamisleirille:¹ - Heinrich Huppert (s. 16. marraskuuta 1896 Wien, Itävalta) - Kurt Huppert (s. 29. elokuuta 1931 Wien, Itävalta) - Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941 Helsinki, Suomi) - Georg Kollmann (s. 19. marrakuuta 1912 Wien, Itävalta) - Janka Kollmann. o.s. Holčerová (s. 10. syyskuuta 1910 Nyiregyháza, Unkari) - Elias Kopelowsky (s. 22. syyskuuta 1881 Ilgen) - Hans Robert Martin Korn (s. 26. kesäkuuta 1919 Bielitz, Puola) - Hans Edward Szybilski (s. 29. elokuuta 1907 Elberfeld) Heistä vain yksi (Georg Kollman) selvisi tuhoamisleiriltä hengissä ja muutti myöhemmin Israeliin.¹ Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta vuonna 1938. Heistä viisi oli Suomesta turvapaikan saaneita pakolaisia, ja heidän mukanaan lähti vapaaehtoisesti yhden karkotetun vaimo ja heidän kaksi lastaan.² Näiden kahdeksan pakolaisen lisäksi Suomi luovutti yhden pakolaisen ja nimen perusteella mahdollisesti vielä kolme muuta.³ Pakolaisten lisäksi Suomi luovutti saksalaisille sotavankeja omilta vankileireiltään. Saksalaisille poliittisten vankien leiriltä toimitettujen 520 neuvostoliittolaisen sotavangin joukossa oli 39 juutalaiseksi merkittyä henkilöä. Näiden 520 joukosta tutkija Serah Beizer on vielä sotavankien nimien perusteella arvioinut, että kokonaismäärä voisi mahdollisesti olla 74, mutta nimien perusteella luku jää epävarmaksi. Max Jakobsonin mukaan Saksan Gestapo ja Suomen Valpo olivat sopineet luovutuksesta Rangellin hallituksen tietämättä. Päätöksen asiasta teki sisäministeri Toivo Horelli Valpon päällikön Arno Anthonin esityksestä. Päätös oli lainmukainen, koska sisäministerillä oli oikeus päättää ulkomaalaisten oleskeluluvista.² Heinrich Himmlerin vierailu Suomessa Ennen luovutuksia Suomessa oli vieraillut Saksan SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler heinä-elokuun vaihteessa 1942. Himmler oli tiedustellut pääministeri Jukka Rangellilta Suomen juutalaisten tilannetta, jolloin Rangell oli korostanut pienen juutalaisvähemmistön sulautuneen suomalaiseen yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä ja osallistuneen sotaan muiden suomalaisten rinnalla. Rangell oli lopettanut keskustelun aiheesta toteamalla: "Wir haben keine Judenfrage" ("Meillä ei ole minkäänlaista juutalaiskysymystä"). Himmler ei palannut vierailunsa jälkeen asiaan; tosin hänen on Saksaan palattuaan kerrottu kiukutelleen "tuosta täivaltiosta, jonka niskat Führer voisi vääntää nurin millä hetkellä tahansa". Max Jakobsonin mukaan Suomen juutalaisten tuhoaminen kuului kuitenkin Hitlerin Saksan kaavailemaan "Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun", mikä ilmenee Wannseessa lähellä Berliiniä tammikuussa 1942 pidetyn, asiaa koskeneen salaisen kokouksen pöytäkirjasta. Myös Adolf Hitlerin kesäkuussa 1942 tapahtuneeseen Suomen-vierailuun liittyen oli liikkunut huhuja hänen suomalaisille esittämistään juutalaisia koskevista vaatimuksista. Oman versionsa Himmlerin vierailusta kertoi myöhemmin hänen henkilökohtainen hierojansa, virolaissyntyinen Suomen kansalainen Felix Kersten vuonna 1947 julkaistuissa muistelmissaan. Kersten kehitti kuvauksestaan suoranaisen jännityskertomuksen väittämällä, että Himmlerillä olisi ollut salkussaan mukanaan luettelo Suomen juutalaisista, joita tämä olisi vaatinut luovutettaviksi Saksaan, ja että Suomen viranomaiset olisivat saaneet luettelon salaa valokuvatuksi. Kerstenin mukaan pääministeri Jukka Rangell olisi yrittänyt hädissään voittaa aikaa selittämällä, ettei asiasta voitu tehdä päätöksiä, koska eduskunta ei ollut koolla. Tämän jälkeen asia Kerstenin mukaan vain unohtui. Mitkään asiakirjat tai muut tietolähteet eivät kuitenkaan tue Kerstenin väitteitä Himmlerin vierailusta. Max Jakobsonin mukaan Kerstenillä oli taipumus mytomaniaan, vaikka eräissä tapauksissa tämä todella toimikin juutalaisten ja muiden Hitlerin Saksassa vainon kohteiksi joutuneiden pelastajana. Kersten oli ainoa henkilö, joka pystyi lievittämään Himmlerin kouristuksenomaisia vatsakipuja, mitä Kersten käyttikin hyväkseen kiristääkseen päämieheltään lupauksia vainottujen vapauttamisesta. Luovutusten käsittely hallituksessa Juutalaispakolaisten luovutus Saksaan olisi ilmeisesti tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, ellei Helsingin juutalaisen seurakunnan johto olisi saanut asiasta vihiä ja ryhtynyt vastatoimiin. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson kävi pääministeri Jukka Rangellin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheilla, minkä jälkeen Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille seuraavassa hallituksen iltakoulussa. Koska istunto oli epävirallinen, asian käsittelystä hallituksessa ei ole pöytäkirjaa. Väinö Tanner tivasi Horellilta kiivaaseen sävyyn, pitikö paikkansa tieto, että sisäministeriö oli jo tehnyt luovutusta koskevan päätöksen. Jyrkkänä natsismin vastustajana tunnettu K.-A. Fagerholm ilmoitti eroavansa välittömästi hallituksesta, jos karkotukset pantaisiin toimeen. Tilanne oli ajautumassa umpisolmuun, kun sisäministeri Horelli puolestaan raivostui ja uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa kuuluvaan asiaan puututtaisiin.² ⁸ Voimassa ollut sensuuri ei estänyt sanomalehtiä käsittelemästä asiaa. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tekivät asiasta julkisen skandaalin tuomitsemalla voimakkain sanoin vireillä olleen luovutuksen, kun sen sijaan Uusi Suomi vähätteli tapausta. Lisäksi pääministeri Jukka Rangellille luovutettiin adressi, jossa hallitusta varoitettiin niistä kielteisistä ulkopoliittisista seurauksista, joita karkotukset voisivat aiheuttaa. Adressin allekirjoittivat muiden muassa professorit Yrjö Hirn, Robert Brotherus ja Bruno Suviranta sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja, entinen ulkoministeri Eljas Erkko. Asiassa päästiin epämääräiseen kompromissiin, kun presidentti Risto Ryti taivutti Fagerholmin perumaan eroilmoituksensa kerrottuaan sopineensa Horellin kanssa, ettei ketään luovutettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin myöhemmin muistelmissaan tulleensa vedetyksi nenästä, kun luovutukset oli toteutettu, vaikkakin alkuperäistä suppeammassa muodossa.¹⁰ Perusteluksi juutalaisten karkottamiselle esitettiin, että nämä olivat syyllistyneet Suomessa rikoksiin. Yksi heistä olikin tuomittu sakkorangaistukseen säännöstelyrikkomuksesta ja toinen, vapaaehtoisena talvisotaan osallistunut Itävallan kansalainen oli saanut varkaudesta vankeustuomion, jonka hän oli jo kärsinyt. Muista luovutetuista esitettiin vain todistamattomia epäilyjä. Sisäministeriön antaman virallisen selityksen mukaan luovutuksissa oli kysymys "tavallisesta poliisiasiasta" ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden "epäsuotavien ja rikollisten ainesten" poistamisesta maasta. Max Jakobsonin mukaan jutun asiakirjoista ilmenee Valpon virkailijoiden peittelemätön antisemitismi ja vihamielinen suhtautuminen myös ei-juutalaisiin pakolaisiin. Tapauksesta noussut kohu johti siihen, että pakolaisten karkotukset Suomesta Saksaan lopetettiin. Suomessa vielä olleet noin 150 juutalaispakolaista¹¹ , jotka Valpo oli ilmeisesti ollut aikeissa karkottaa Saksaan, pääsivät myöhemmin – Fagerholmin vedottua henkilökohtaisella kirjeellään Ruotsin pääministeriin Per Albin Hanssoniin – matkustamaan Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.¹² Rangellin hallitus erosi vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen ja sisäministeri Toivo Horelli jätettiin pois Edwin Linkomiehen muodostamasta hallituksesta. Uusi hallitus ryhtyi heti ensi töikseen parantamaan pakolaisten asemaa, ja useat juutalaiset, joiden kansalaisuusanomukset oli edellisen sisäministerin aikana jätetty käsittelemättä, saivat Suomen kansalaisuuden siitä huolimatta, että Valpo antoi useimmissa tapauksissa kielteisen lausunnon.¹¹ ¹³ Jälkiarvioita Heikki Ylikangas arvioi, että syy juutalaispakolaisten luovuttamiseen oli Saksan esittämä painostus. Saksa asetti juutalaisten luovutuksen edellytykseksi viljan toimittamiselle Suomeen.¹⁴ Juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi ei missään vaiheessa sotaa luovuttanut. Saksan suurlähettiläs Wipert von Blücher ilmoitti myöhemmässä vaiheessa sotaa raportissaan Adolf Hitlerille, että Suomi ei tule vaarantamaan sen juutalaisia kansalaisia missään tapauksessa.¹⁵ Historioitsija Henrik Meinanderin mukaan Hitler hyväksyi tämän realistisesti.¹⁵ Max Jakobsonin mukaan Saksa ei missään vaiheessa esittänyt Suomelle – ainakaan virallisesti – vaatimuksia juutalaisten luovuttamiseksi sen enempää kuin pakottanut Suomea omaksumaan kansallissosialistista ideologiaa. Jakobson katsoo Suomen olleen Saksalle sen verran arvokas myötäsotija, että Saksa ei halunnut rasittaa maiden välejä nostamalla esille sellaisia kysymyksiä, joiden se tiesi olevan Suomelle vastenmielisiä.¹⁶ Jukka Tarkan mielestä luovutusten perusteena eivät olleet sen enempää poliittiset kuin rodullisetkaan syyt, vaan ainoastaan pikkusieluisten suomalaisten poliisivirkamiesten halu mielistellä saksalaisia virkaveljiään. Toisaalta tapaus osoitti myös, että lehdistö pystyi sensuurista huolimatta toimimaan valtiollisena vahtikoirana ja katkaisemaan tapahtumaketjun, josta olisi muutoin tullut Suomelle haitallinen moraalinen riippakivi.¹⁷ Paasikiven hallituksen vuonna 1945 asettaman Hornborgin komitean mietinnössä todettiin, että karkotusten keskeyttämisellä "Suomi pelastettiin lähtemättömästä häpeätahrasta". "Ei kuitenkaan täydellisesti – kahdeksan henkilöä joutui tämän mielettömän epäinhimillisyyden uhreiksi."¹¹ Anteeksipyyntö Pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksi juutalaisten luovuttamista Gestapolle. Helsingin juutalainen seurakunta paljasti silloin muistomerkin Tähtitorninmäellä Helsingissä. Samaan aikaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous pyysi juutalaisilta anteeksi sitä, että kirkko oli 1930- ja 1940-luvuilla vaiennut Natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan eikä ollut puuttunut juutalaispakolaisten luovuttamiseen Suomesta Saksaan.¹⁸ Tammikuun 27. päivää - Auschwitchin,vapautumisen päivää - on vuodesta 2001 alkaen vietetty Suomessa virallisesti kansallisena uhrien muistopäivänä.¹⁹ Käsittely kirjallisuudessa Luovutuksista ovat kirjoittaneet muun muassa Elina Sana (ent. Suominen), Hannu Rautkallio ja Oula Silvennoinen. Elina Sanan kirjasta Luovutetut käynnistyi Luovutetut - tutkimushanke. Yhdysvaltalainen Simon Wiesenthal -keskus vaati Sanan kirjaan viitaten Suomea selvittämään kaikkien Suomesta jatkosodan aikana Saksaan luovutettujen ihmisten kohtalon ja saattamaan luovutuksista vastanneet henkilöt rangaistuksiin.²⁰ Aihetta on käsitelty myös Heikki Ylikankaan näytelmässä Ne kahdeksan valittua.²¹ Teos Kuolemanlaiva S/S Hohcenhörn - juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa palkittiin tiedonjulkistamispalkinnolla.²² Katso myös - Einsatzkommando Finnland Lähteet - Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3. - Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1. - Sana, Elina: Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27975-7. - Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet - Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1. - Heikki Ylikangas: Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle. Helsinki: Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja, 2004. ISBN 952-5354-47-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 15.10.2008). Viitteet [1] Kahdeksan natsi-Saksalle luovutettua (Gideon Bolotowskyn puhe luovutettujen muistomerkillä Tähtitorninmäellä 6.11.2014) [2] Jakobson 1999, s. 374. [3] Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 24 [4] Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 34 [5] Heikki Eskelinen: Itsenäsyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 160. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966. [6] Jakobson 1999, s. 371–372. [7] Jakobson 1999, s. 372. [8] Sakari Virkkunen: Ryti – Myrskyajan presidentti, s. 189. Helsinki: Otava, 1985. [9] Jakobson 1999, s. 375–376. [10] Fagerholm 1977, s. 139–140. [11] Jakobson 1999, s. 376. [12] Fagerholm 1977, s. 140–141. [13] Edwin Likomies: Vaikea aika, s. 159. Helsinki: Otava, 1970. [14] Heikki Ylikangas: Viljan saaminen oli tärkein syy, miksi Suomesta luovutettiin Saksaan kahdeksan juutalaista marraskuussa 1942. Kanava, 2005, nro 7. Artikkeli Internet Archivessa Viitattu 9.1.2009. [15] Meinander, Henrik: Suomi 1944, s. 17. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-952-234-003-0.. [16] Jakobson 1999, s. 372. [17] Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 152. Helsinki: Otava, 1987. [18] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2002, s. 42. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8. [19] Sana 2004, s. 15 [20] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2005, s. 41. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19469-0. [21] Luettelo esityksistä on ensi-iltajärjestyksessä (pdf) (s. 152) Helsingin kaupunginteatteri. Viitattu 5.10.2008. [22] Sana 2004, s. 4 Kirjallisuutta - Rautkallio, Hannu: Holokaustilta pelastetut. WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-29602-8. - Sana, Elina: Kuoleman laiva S/S Hohenhörn: Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29218-4. - Jouni Tilli: Luovutuskeskustelu menneisyyspolitiikkana - Elina Sanan Luovutetut jatkosotaan liittyvän historiapolicyn kritiikkinä - (pdf) (Pro gradu -tutkielma) Syksy 2006. Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Viitattu 16.11.2008. - Lars Westerlund (toim.): Pow Deaths and People Handed Over to Germany and the Soviet Union in 1939–55. A research report by the Finnish National Archives. Kansallisarkisto, 2008. ISBN 978-951-53-3140-3. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 26.5.2015). (englanniksi) Holokausti Jälleenrakennuskausi Jälleenrakennuskaudella tarkoitetaan tavallisimmin muutamaa vuotta kestänyttä ajanjaksoa toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa sanalla tarkoitetaan usein jatkosodan jälkeistä tilannetta, mutta myös välirauhan aikaa talvisodan jälkeen. Jälleenrakennuskaudella pyrittiin rakentamaan edullisesti ja nopeasti. Joka paikassa käytettiin saman­laista arkkitehtuuria, taloissa ja julkisissa rakennuksissa. Jälleenrakennuskauden tyypillisin talo oli nelikulmainen ja kaksikerroksinen puutalo, rintamamiestalo. Rakentamista ohjeisti ja standardoi Alvar Aallon aloitteesta 1942 perustettu Suomen Arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimisto, josta on kehittynyt nykyinen Rakennustieto Oy. Ohjeet julkaistiin RT-kortistona, joka yhä toimii suomalaisen rakentamisen tietolähteenä.¹ Sotakorvausten summa oli noin 300 miljoonaa dollaria, ja maksuaika oli lyhyt raha­summaan nähden, 6 vuotta. Neuvostoliitto vaati maksun vuoden 1938 hintojen ja kurssin mukaan. Summa nousi kaksin­kertaiseksi. Suomi olisi halunnut maksaa korvaukset kokonaan puu­tuotteilla, mutta se ei sopinut Neuvosto­liitolle. Neuvostoliitto vaati suurimman osan korvauksista metalli­tuotteina, eli muun muassa laivoina, junina ja tehtaiden koneina. Suomen oli tästä syystä pakko laajentaa ja modernisoida metalliteollisuuttaan. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon syksyllä 1952. Sotakorvausten lisäksi Suomella oli muitakin huolen aiheita. Siirtoväki ja rintamalta tulleet sotilaat piti asuttaa eri puolille Suomea, jälleen­rakentaminen oli aloitettava ja sodassa kaatuneiden perheistäkin oli huolehdittava. Talouden vakauttamiseksi säännöstely­taloutta jatkettiin sodan jälkeenkin, ja ostokorttien kuponkeja leikattiin 1950-luvulle saakka. Lähteet [1] Kirsi Saarikangas: Rakennetun ympäristön muutos ja asumisen mullistus, s. 104–109 teoksessa Kai Häggman; Anu-Hanna Anttila. Suomalaisen arjen suuri tarina. Werner Söderström; 2010. ISBN 978-951-0-36732-2. Aiheesta muualla Arkkitehtuurimuseo: Jälleenrakennuskausi Jäniskosken–Niskakosken alue Jäniskosken–Niskakosken alue on 176 neliökilometrin laajuinen alue Lapissa Inarijärvestä itään Paatsjoen varrella. Alue myytiin Neuvostoliitolle 15. heinäkuuta 1947 alueella sijainneen Jäniskosken vesivoimalan ja muiden koskien (Niskakoski ja Kaitakoski) vuoksi. Jäniskosken–Niskakosken alue ei kuulunut Neuvostoliiton alkuperäisiin aluevaatimuksiin. Petsamon nikkelikaivoksen energiansaannin turvaamiseksi Suomi suostui luopumaan Jäniskosken–Niskakosken alueesta. Vaihtoehtona olleeseen tuhotun voimalan uudelleenrakentamiseen ei katsottu olevan Suomessa tuolloin varaa. Alue liitettiin osaksi saksalaisten tilisaatavien maksusopimusta ja arvioitiin 700 miljoonan markan arvoiseksi.¹ Suomelle kuuluessaan alue oli osa Inarin kuntaa. Nykyisin alue kuuluu Petsamon piirin Nikkelin kuntaan. Lähteet - Kosonen, Matti & Pohjonen, Juha: Isänmaan portinvartijat: Suomen rajojen vartiointi 1918-1994, s. 343-345. Rajavartiolaitoksen julkaisu. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13106-0. Viitteet [1] Kosonen & Pohjonen 1994, 343-345 Katso myös - Suomen rajamuutokset Aiheesta muualla - Sopimus Jäniskosken–Niskakosken alueen myynnistä Finlex. Kagaali (1940-luku) Kagaali oli Suomessa toiminut pieni ryhmittymä, joka pyrki kylmän sodan aikana jarruttamaan kommunismin leviämistä. Sen johdossa oli Keijo Alho ja mukana muun muassa Aito Anto.¹ Lähteet [1] Jarkko Vesikansa, Aseveliyhteistyö käytäntönä ja optiona, Tyovaenperinne.fi, viitattu 29.10.2014 Kolosjoen kaivos Kolosjoen kaivos oli Suomen Petsamossa sijainnut nikkelikaivos. Euroopan rikkain nikkelimalmio löydettiin 1920-luvun alussa, ja 1930-luvulla aloitetut rakennustyöt saatiin päätökseen 1943, jolloin kaivos sulattoineen pyöri täydellä teholla. Jatkosodan aikana kaivoksen tuotanto rahdattiin Saksaan, jonka sotatarviketeollisuudelle Petsamon nikkelillä oli suuri merkitys erityisesti sodan loppuvuosina. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään vuonna 1944. Sodan jälkeen Petsamo kaivosalueineen luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen. Nykyisin kaivoksen nimi on Nikel. Alueen historiaa Suomi sai Petsamon hallintaansa Tarton rauhassa vuonna 1920. Alueen luonnonvarojen hyödyntämistä tutkittaessa ilmeni, että metsä- ja kalastusvarantojen hyödyntäminen olisi kallista ja riskialtista, eikä todennäköisesti houkuttelisi riittävästi pääomia muusta Suomesta. Ehdotuksen junayhteydestä Rovaniemelle hylkäsi hallituksen puolesta asiaa tutkinut Jalmar Castrén. Lupaavimmaksi mahdollisuudeksi nousivat mineraalivarat, joita ei kuitenkaan ollut kartoitettu.² Nikkelimalmion löytäminen Hallitus lähetti geologisen tutkimuskunnan Petsamoon heti 1921. Norjan puolelta lähellä rajaa oli jo aikaisemmin löydetty rautamalmikenttä, ja toiveena oli, että malmio jatkuisi Suomen puolelle. Tätä tutkittaessa kesällä 1921 löydettiin Norjan rajan lähistöltä Kaulatunturin Kolosjoelta noin 40 kilometriä rannikolta nikkeli-kuparimalmiesiintymä. Seuraavat vuodet asiaan hyvin varovaisesti suhtautunut Suomen Geologinen komissio kartoitti malmion koon alustavasti ja selvitti malmin pitoisuudet. Mineraalilöytöjä oli kaikkiaan parikymmentä, mutta vain Kolosjoen löytöjä pidettiin riittävän rikkaina. Malmia laskettiin olevan kaksi miljoonaa tonnia, ja sen arvioitiin sisältävän 1,3 prosenttia nikkeliä ja 1,6 prosenttia kuparia. Tulos oli vaatimaton, mutta malmia näytti silti olevan riittävästi kaivostuotannon aloittamiseksi. Lasketut pitoisuudet osoittautuivat myöhemmin huomattavasti todellisia pienemmiksi, ja toteutunut nikkelipitoisuus oli 3,9 prosenttia. Kolosjoelta malmio ulottui puolikaaren muotoisena itään runsaan kolmenkymmenen kilometrin päähän.³ ⁴ Malmiota tarjottiin ensimmäisenä Outokumpu Oy:lle, mutta se oli investoimassa omaan kuparintuotantoonsa eikä sillä ollut riittävästi resursseja kahteen hankkeeseen. Kolmekymmentäluvun alussa kiinnostuksensa osoittivat useat kansainväliset kaivosyhtiöt, muun muassa saksalaiset Krupp ja IG Farben sekä kanadalainen International Nickel Company of Canada (Inco), joka hallitsi 90 prosenttia maailman nikkelimarkkinoista ja omisti suurimman osan maailman tunnetuista nikkelivaroista.³ Toimilupa kanadalais-brittiläiselle Mondille Nikkelin kysyntä maailmanmarkkinoilla lisääntyi nopeasti 1930-luvulla. Syynä oli sen käyttö terässeoksissa: nikkeli parantaa teräksen lujuutta sekä kosteuden- ja lämmönsieto-ominaisuuksia. Nikkelillä aikaansaatua korkealaatuista terästä käytti erityisesti eri maiden nouseva sotatarviketeollisuus aseisiin, ammuksiin, panssarilevyihin ja moottoreihin.³ Vuodesta 1933 lähtien käydyt neuvottelut Incon kanssa olivat pitkät ja perusteelliset, mutta sopimus hyväksyttiin kesäkuussa 1934. Tässä vaiheessa malmio arvioitiin kaksinkertaiseksi alkuperäiseen laskelmaan verrattuna. Sopimusosapuolina olivat Suomen valtio ja Incon Britanniaan rekisteröity tytäryhtiö Mond Nickel Company. Mond sai viideksikymmeneksi vuodeksi oikeuden Kolosjoen malmioon. Suomen laki vaati kaivostoiminnan toteuttamiseen suomalaisen yhtiön, joten Mond perusti tytäryhtiön Petsamon Nikkeli Oy. Sopimukseen sisältyi sodanuhkapykälä, jonka mukaisesti Suomi saattoi kriisiaikana ottaa kaivokset haltuunsa yhteiskunnan huoltovarmuuden turvaamiseksi. ³ ⁴ Kolosjoen kaivosalueen rakentaminen Työt kaivoksen rakentamiseksi aloitettiin 1937 kanadalaisilla suunnitelmilla ja työnjohdolla. Malmion esille saamiseksi Kaulatunturin huipulle oli rakennettava kolme kilometriä pitkä kaivostunneli ja puhkaistava pystykuilu tunturin laelle. Alun perin malmi piti rahdata Yhdysvaltoihin sulatettavaksi, mutta kun selvisi, että malmi olisi sopivaa sähkösulatusta varten ja koskivoimaa olisi tarjolla, Inco päätti rakentaa Petsamoon myös sulaton, jossa malmi rikastettaisiin runsaat 50 prosenttia nikkeliä sisältäväksi puolivalmisteeksi (matte). Sähköntuotantoon suunniteltiin 80 kilometriä Kolosjoelta luoteeseen Paatsjokeen Jäniskosken voimalaitos, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1938. Kaivoksella louhittiin käytäviä kolmessa vuorossa. Sulattamon korkealle tunturin päälle liukuvalettu savupiippu oli valmistuessaan Euroopan korkein, 165 metriä. Valuryhmäläiset olivat yhdysvaltalaisia. ¹ Kolosjoelle koskemattomaan erämaahan rakennettiin kaivosyhdyskunta: suunniteltiin asemakaava, rakennettiin kadut ja kunnallistekniikka, tori, elokuvateatteri, tenniskenttiä, työpajoja ja hallintorakennuksia. Kolosjoen kaivosyhdyskunta sai rakentamisen myötä kaupunkimaisia piirteitä. Inco rakensi vuosina 1938–1940 Kolosjoelle muun muassa funktionalistista tyyliä edustavan kerrostaloalueen, jonka suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Kaj Englund ja Olav Hammarström. Rakennukset olivat moderneja, niissä oli keskuslämmitys, asunnoissa oli kylpyhuoneet ja nykyaikaiset keittiöt. Rakennusmateriaalina käytettiin muun muassa uutta siporex-reikätiiltä. Huippuvuonna 1939 yhdyskuntaan valmistui 140 asuntoa ja 130 000 m² muita tiloja. Saksan kiinnostus herää Vuonna 1937 ilmeni, että myös saksalaiset olivat kiinnostuneita Kolosjoen nikkelistä ja Petsamon alueesta. Saksalainen kalastusyhtiö tarjoutui ostamaan Liinahamarin kalajauhotehtaan. Sekä englantilaiset että suomalaiset tulkitsivat tarjouksen sotilaspoliittiseksi kiinnostukseksi, ja se liittyikin 1936 esitettyyn vaatimukseen tukikohdasta Petsamossa. Suomalaiset vakuuttivat englantilaisille, etteivät päästä Saksaa alueelle. Saksan kiinnostus ilmeni myös syyskuussa 1938, kun Saksan yleisesikunta OKW:n Puolustustalousesikunnan edustaja matkusti Suomeen tutkimaan maan tarjoamia sotatarvikemateriaaleja. Toisen maailmansodan puhjettua Suomen oli tärkeä saada ostettua aseita. Syyskuussa 1939 suomalaisten ollessa Berliinissä kauppaneuvotteluissa saksalaiset ottivat Petsamon nikkelin esille. Saksalaiset esittivät toiveen, että Suomi ottaisi kaivosalueen haltuunsa ja luovuttaisi alueen tai myisi tuotannon Saksalle. Saksan tarve oli selvä: se oli aloittanut hyökkäyssodan, mutta sen nikkeliomavaraisuus syksyllä 1939 oli vain 5 prosenttia. Talvisota Kesällä 1939 kaivoksella työskenteli noin 1 400 työntekijää. Talvisodan puhjettua työt keskeytettiin sodan ensimmäisten päivien kuluessa. Tuolloin kaivoskäytävä malmioon oli puhkaistu, ja sulattamo sekä Jäniskosken voimalaitos olivat lähes valmiit.¹⁰ Neuvostojoukot hyökkäsivät Pohjois-Petsamoon ja etenivät etelään vuonoa pitkin. Vähäisten suomalaisjoukkojen vastustus ei pysäyttänyt hyökkäystä. Kolosjoen kaivosalue luovutettiin taisteluitta 15. joulukuuta 1939. Kaivoksen laitteistot olivat kunnossa, sillä Neuvostoliitto ei ollut pommittanut kaivosaluetta. Suomalaiset jättivät laitteet ehjiksi, vaikka tuhosivatkin perääntyessään Petsamosta muun infrastruktuurin.¹¹ Ainoastaan Kolosjoen lämpökeskus tuhottiin. Myös Jäniskosken voimalaitos jätettiin ehjäksi, irrotettavissa olevat laitteet kuljetettiin etelään.¹² Nikkelikaivos välirauhan aikana Talvisodan jälkeen nikkeli oli kahden sotaakäyvän suurvallan mielenkiinnon keskipisteessä: Britannia ajoi byrokraattista laillisuuslinjaa ja kaivosomistajan oikeutta, mutta varoi ärsyttämästä Neuvostoliittoa, Saksa piti malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena.¹³ Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.¹⁴ Kaivostyömaa oli säilynyt talvisodasta ja neuvostojoukkojen läsnäolosta huolimatta lähes koskemattomana. Englantilaisille oli kuitenkin mahdoton ajatus jatkaa kaivoksen rakentamista Saksan vallattua Norjan. Britannia pelkäsi nikkelin joutuvan Saksalle. Mond oli uhrannut vuoteen 1939 mennessä kaivokseen seitsemän miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ja valmistuminen olisi vaatinut vielä 3,5 miljoonaa lisää. Mond suostui talvisodan päätyttyä vastahakoisesti siihen, että suomalaiset jatkaisivat rakennustöitä.¹⁵ Suomen hallitus puolestaan määräsi kaikki resurssit edistämään tuotannon mahdollisimman nopeaa aloittamista.¹⁶ Britannia kuitenkin painosti Suomea jatkuvasti uhaten lopettaa Suomen ulkomaankaupalle tärkeän Liinahamarin laivaliikenteen, jos Saksa päästetään kiinni nikkelituotantoon.¹⁷ Britannia myös myötävaikutti siihen, että ruotsalainen Asea-yhtiö hidasteli Petsamoon tilattujen koneiden toimittamisessa.¹⁸ Suurvaltojen kiinnostus Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle, ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa, helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.¹³ Saksalaisaika ja tuotannon käynnistäminen Syksyllä 1941 alkaneessa saksalaiskomennossa rakennustyöt jatkuivat kiivaina. Työväki oli kirjavaa: saksalaisia työvelvollisia, venäläisiä sotavankeja, saksalaisia rikosvankeja sekä suomalaista, virolaista, ruotsalaista, alankomaista, jugoslavialaista ja tanskalaista työvoimaa. Keväällä 1943 Saksasta tuotettiin töihin mallityöläisryhmä esimerkiksi muille. Ryhmän jäsenet osoittautuivat tottumattomiksi karuihin oloihin; he menivät lakkoon huonon ruuan vuoksi. Ryhmä lähetettiin pian takaisin.¹⁹ Sulaton ensimmäinen vaihe valmistui keväällä 1942. Jo ennen kaivoksen valmistumista saksalaiset avasivat Kammikivitunturille avolouhoksen, jonka malmi vietiin käsiteltynä Saksaan. Jäniskosken voimalaitos ja sähkölinja Kolosjoelle valmistuivat kesäkuussa 1942, ja saman tien aloitettiin koekäyttö. Täydellä teholla voimala pyöri joulukuussa 1942. Sulaton toinen vaihe valmistui 1943 ja kesällä 1943 kaivos oli täydessä tuotantokunnossa.¹⁹ Kaivoksen merkitys Saksalle Kolosjoen kaivoksen tuotanto joulukuusta 1940 syyskuuhun 1944 oli 462 000 tonnia malmia, puhtaaksi nikkeliksi muutettuna 16 250 tonnia. Malmista runsaat puolet sulatettiin mateksi paikan päällä, loput rahdattiin malmina. Pieni osa meni Suomeen ja osa myytiin Ruotsiin, mutta suurin osa rahdattiin Saksaan. Osa rahtilaivoista upotettiin, mutta perille Saksaan saatiin malmia ja mattea puhtaaksi nikkeliksi muutettuna 12 900 tonnia, eli 80 prosenttia kaivoksen kokonaistuotannosta.²⁰ Saksalle Petsamon osuus nikkelin kokonaistarpeesta ei vielä 1941 ollut merkittävä, mutta tuotannon täysimääräisesti alkaessa merkitys kasvoi. Vuonna 1943 Saksan nikkelihuolto perustui Petsamosta saatavaan malmiin, 73 prosenttia kulutuksesta saatiin Petsamosta. Syksyllä 1944 Petsamosta saatiin 87 prosenttia kokonaiskulutuksesta. Saksan nikkelin kokonaiskulutus 1939–1945 oli 50 000 tonnia, joten Petsamosta saatu nikkeli täytti runsaan neljäsosan koko sota-ajan tarpeesta.²⁰ Kaivostuotannon turvaaminen Jo ennen jatkosodan syttymistä, 13. elokuuta 1940 Hitler oli antanut Norjan Vuoristoarmeijakunnalle määräyksen valmistella operaatio Renntierin. Päämäärä oli varmistaa nikkelituotanto Saksalle kaikissa tilanteissa; operaation tarkoitus oli Norjassa olevilla joukoilla miehittää nopeasti Kolosjoen kaivosalueet. Operaatio toteutettiin 22. kesäkuuta Barbarossa-suunnitelman osana.²¹ ²² Tukialuksilta nousseet Britannian lentokoneet pommittivat Liinahamarin satamaa 30. heinäkuuta 1941. Saksalle hyökkäys osoitti nikkelikaivoksiin kohdistuvan uhan: vihollinen hallitsi Pohjoista Jäämerta ja uusi isku voisi kohdistua kaivostuotantoon. Jo keväästä saksalaiset olivat pelänneet liittoutuneiden maihinnousua Pohjois-Norjaan. Hitlerille Petsamon nikkelin saannin turvaaminen oli lähes päähänpinttymä.²³ Hitlerin henkilökohtaisesta päätöksestä aloitettiin massiiviset, jopa suhteettomat varmistukset ilmahyökkäysten estämiseksi. Kaivos- ja voimalaitosaluetta turvaamaan oli jo rakennettu koko Euroopan vahvin alueellinen ilmatorjunta. Mitään Suur-Saksan teollisuuskohteista ei ollut suojattu yhtä hyvin pommituksilta.²⁴ Kaivosaluetta suojasi 90 ilmatorjuntapatteria ja rykmentin verran suojajoukkoja. Jäniskosken patoallas oli suojattu kaksinkertaisella torpedoverkolla.²⁵ ²⁶ Lisäksi Hitler antoi 14. lokakuuta 1941 käskyn, jonka mukaan Petsamon kaivoslaitosten suojaksi ilmapommituksia vastaan oli rakennettava paksu teräsbetoninen suojakupu. Asiaa ryhdyttiin valmistelemaan loppuvuonna, ja rakennustyöt alkoivat seuraavana keväänä. Suomalaisilta asiaa ei kysytty, ja asian selvittyä suomalaiset vastustivatkin hanketta liian suurellisena. Saksalaiset saivat valmiiksi Jäniskosken voimalaitoksen koneaseman suojakuvun. Teräsbetonisten 30 metriä korkeiden seinien vahvuus oli 3–4 metriä, katon 3,5 metriä. Voimalaitoksen suojaaminen oli lähes turhaa, sillä pato ja varsinainen voimalinja 80 kilometrin päähän kaivokselle oli suojaamaton. Kolosjoen sulaton kuvuttamisen suomalaiset torjuivat.²⁴ ²⁷ Saksalaisilla oli valmiit suunnitelmat varajärjestelmien rakentamiseksi. Kolttakönkääseen ajateltiin rakennettavan toinen voimalaitos, ja Kolosjoelle tunturiin olisi louhittu toinen sulatto. Sulaton louhintatyöt aloitettiin kesällä 1944.²³ Voimalaitosta tai kaivosaluetta ei pommitettu kertaakaan talvi-, jatko- tai Lapin sotien aikana. Saksalaiset olivat valmistautuneet myös Suomen puolustuksen romahtamiseen. Tätä varten suunniteltiin operaatio Birke, jossa saksalaisjoukot olisi itärintaman sijasta vedetty uusiin etukäteen varustettuihin etelään päin kohdistettuihin asemiin poikki Lapin. Tarkoituksena oli turvata Petsamon nikkelituotanto ja Käsivarren Lappi, josta vihollinen voisi katkaista Norjan puolen valtatien, Reichstrasse 50:n, saksalaisjoukkojen perääntymistien etelään. Lapin linnoitusasemat rakennettiin ja varustettiin valmiiksi. Operaatio toteutettiin Lapin sodassa hieman muutettuna: vihollisia eivät olleet neuvostojoukot vaan suomalaiset. Kaivoksen tuotanto sodan loppuvaiheessa Saksan talousministeriöstä tuli 10. heinäkuuta 1944 määräys varasulaton rakentamiseksi tunturin sisään Kolosjoelle. Kesäkuussa 1944 IG Farben ja Organisation Todt olivat laatineet sopimuksen kaivosalueen laajentamisesta. Kammikiven alueen esiintymä piti saada tuotantoon ja kokonaan saksalaisille. Työt teki Todt osittain sotavankityövoimalla, ja Kammikiven tuotanto aloitettiin 7. syyskuuta.²³ Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 4. syyskuuta, ja suomalaiset keskeyttivät työnsä kaivoksella. Samana päivänä Hitler vahvisti että Petsamo pidetään ja tuotantoa jatketaan. Suomalaiset ajoivat sulaton toiminnan alas, Kolosjoen kaivostoiminta lakkautettiin 7. syyskuuta ja alue evakuoitiin. Saksalaiset halusivat pitää tuotannon toiminnassa, ja tarjosivat työhön tuleville suurta palkkaa, mutta tuloksetta.²³ Berliinissä ministerineuvos Henne ja varusteluministeri Albert Speer neuvottelivat kaivoksen tuotannon ylläpitämisestä, ja päättivät lähettää Kolosjoelle 40 erikoismiestä turvaamaan tuotanto suomalaisten lähtiessä. Kolosjoella ollut Schubardt oli pyytänyt tuhatta miestä. Ryhmä saatiin lähetettyä vasta 2. lokakuuta ja jouduttiin pyytämään takaisin kesken matkan.²³ Saksalaisten lähtö Tilanne muuttui äkillisesti neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen myötä lokakuussa 1944. Suomi oli noussut asein Saksaa vastaan, Petsamon puolustus oli vaikeuksissa, ja toisaalta Saksan varusteluministeri Speer laski sotatarviketeollisuuden strategisen raaka-aineen olevan kromi nikkelin sijaan. Saksaan oli varastoitu runsaasti nikkeliä, ja riippuvuutta Petsamosta oli vähennetty kaksinkertaistamalla Saksan Frankensteinin laitosten tuotanto ja avaamalla uusi malmio Itävallan Kremsissä. Viimeistään 4. lokakuuta Hitler päätti, että kaivoksesta voidaan luopua, ja samalla Petsamon puolustus menetti merkityksensä.²³ Lothar Rendulic antoi 6. SS-vuoristodivisioona Nordille määräyksen "muuttaa alue autiomaan kaltaiseksi".²³ Kolosjoen kaivos ja Jäniskosken voimalaitos hävitettiin 17. lokakuuta. Jäniskosken koneaseman suojakuvan räjäytykseen käytettiin 100 tonnia räjähteitä. Patoallas oli räjäytettäessä lähes täynnä, ja hyökyaalto pyyhki rannat paljaiksi kallioiksi.²⁸ Kaivos siirtyy Neuvostoliitolle Suomen ja Neuvostoliiton välisen aseleposopimuksen mukaisesti Petsamo kaivosalueineen siirtyi Neuvostoliitolle. Asia vahvistettiin vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Neuvostoliitto rakensi kaivosalueen uudestaan ja jatkoi Petsamon malmion hyödyntämistä. Suomen puolelle jääneen Jäniskosken voimalaitoksen alueen Neuvostoliitto vaati itselleen vuokralle, ja osti alueen myöhemmin vaihtamalla sen osaan Suomen maksettaviksi asetetuista saksalaissaatavista. Voimalaitoksen uudelleen rakentaminen tilattiin suomalaisilta. Kolosjoen nykyinen nimi on Nikel. Lähteet - Krosby, Hans Peter: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, s. 240-245. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966. - Lindh, Tommi: Töölöläisfunkiksen neljä vaihetta. Tekn. lisensiaatin opinnäytetyö. Espoo: Teknillinen korkeakoulu / Arkkitehtuurin osasto, 2002. - Nevakivi, Jukka: Ystävistä vihollisiksi. Suomi Englannin politiikassa 1940-1941. Helsinki: Tammi, 1976. ISBN 951-30-2787-2. - Paasilinna, Erno: Maailman kourissa. Historiaa ja muistoja Petsamosta. Keuruu: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0. - Skiftesvik, Joni (toim.): Petsamo – Suomen itäinen käsivarsi. Juva: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34506-1. - Vuorisjärvi, Esko: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-11157-4. - Vuorisjärvi, Esko: Saksan yritys saada Petsamon nikkeliä syksyllä 1944. Historiallinen aikakauskirja 1991, nro 3, "Saksa ja Eurooppa", , 89. vsk, nro 3. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. ISSN 0018-2362. - Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963. Viitteet [1] Skiftesvik 2008, kuvaliite [2] Paasilinna 1983, s. 82-85 [3] Vuorisjärvi 1989, s. 21-26, 200 [4] Paasilinna 1983, s. 172-174 [5] Paasilinna 1983, s. 176-181 [6] Lindh 2002, s. 128 [7] Vuorisjärvi 1989, s. 26-30 [8] Vuorisjärvi 1989, s. 31-33 [9] http://www.digipaper.fi/US-talvisodan-lehdet/36706/ [10] Krosby 1966, s. 17 [11] Vuorisjärvi 1989, s.50 [12] Paasilinna 1983, s. 268 [13] Paasilinna 1983, s. 324-342 [14] Vuorisjärvi 1989, s. 96 [15] Paasilinna 1983, s. 310 [16] Krosby 1966, s.65 [17] Paasilinna 1983, s. 294-309 [18] Nevakivi 1976, s. 55 [19] Vuorisjärvi 1989, s. 173-178 [20] Vuorisjärvi 1989, s. 199-204 [21] Vuorisjärvi 1989, s. 98 [22] Krosby 1966, s. 255 [23] Vuorisjärvi 1991, s. 252-256 [24] Vuorisjärvi 1989, s. 192 [25] Paasilinna 1983, s. 383-385 [26] Ziemken ja Paasilinnan mukaan kysymyksessä oli itärintaman vahvin ilmapuolustuskeskittymä. Ziemke 1963, s. 336 [27] Paasilinna 1989, s. 385 [28] Paasilinna 1983, s. 423-424 Kommunistilait Kommunistilait olivat Suomessa vuonna 1930 Lapuan liikkeen vaatimuksesta säädettyjä lakeja, joilla pyrittiin estämään kommunistien toiminta Suomessa. Niillä rajoitettiin kansalaisten paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.¹ Niiden perusteella estettiin kiellettyihin järjestöihin aiemmin kuuluneiden asettuminen ehdokkaaksi valtiollisissa ja kunnallis­vaaleissa, sillä niiden nojalla voitiin evätä vaalikelpoisuus sellaisilta henkilöiltä, jotka edeltävien kolmen vuoden aikana olivat kuuluneet valtiopetoksellisina pidettyihin järjestöihin tai muutoin suosineet kyseistä toimintaa.² Lakiesitykset ja niiden sisältö Hallitus antoi 30. kesäkuuta 1930 eduskunnalle ehdotukset seuraaviksi laeiksi:³ - Hallituksen esitys 54/1930: Tasavallan suojelulaki - Hallituksen esitys 55/1930: + valtiopäiväjärjestyksen 7 §:n muuttaminen + muutoksia Suomen vaalilakiin + muutoksia kaupunkien ja maalaiskuntien kunnallislakeihin + muutoksia kunnalliseen vaalilakiin - Hallituksen esitys 56/1930: + muutoksia eräisiin painovapauslain pykäliin + rikoslain 16. luvun 24 §:n muutos Tasavallan suojelulain mukaan presidentillä oli tietyissä tilanteissa valta asetuksella rajoittaa eräitä kansalaisten perusoikeuksia. ­­Valtio­päivä­järjestyksen muutoksella aiottiin säätää, että kansanedustajaksi ei voitu valita "sellaisen yhdistyksen, järjestön tai muun yhteen­liittymän jäsentä, jonka tarkoituksiin sisältyy Suomen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltainen tai muutoin lainvastainen kumoaminen". Kunnallis­lakien muutoksilla aiottiin säätää, että tällaisten järjestöjen jäsentä ei voitu valita myöskään kunnallisvaltuuston jäseneksi. Vaalilain muutettavien säännösten mukaan vaalilautakuntien oli tarkastettava ehdokkaiksi asetettavista henkilöistä, ettei heillä ollut tällaista taustaa.³ Paino­vapaus­lain muutoksella pidennettiin aika­kautisen paino­kirjoituksen pisin mahdollinen lakkautus­aika kolmesta kuu­kaudesta vuoteen. Painotuote säädettiin rangaistavaksi muun muassa, jos siinä halvennettiin maan hallitusta, eduskuntaa tai laillista yhteiskuntajärjestystä tai jos se oli vaarana yleiselle järjestykselle. Käsittely eduskunnassa Kommunistilakien käsittelyä varten eduskunta kutsuttiin koolle heinä­kuun alussa, mikä on Suomessa ollut täysin poikkeuksellista. Laki­esitykset antanut Kallion III hallitus oli jo sitä ennen lakkauttanut eräitä kommunistisia lehtiä. Tässä asiassa sai edus­kunnalta luottamus­lauseen, mutta päätti kuitenkin erota, ja jo 4. heinäkuuta 1930 sen tilalle nimitettiin Svinhufvudin II hallitus. ⁷ Muutamaa päivää myöhemmin Lapuanliike järjesti talonpoikaismarssin. Sosialidemokraatit vastustivat lakeja, koska oli epäilyksiä, että niillä pyrittäisiin rajoittamaan kaikkea vasemmistolaista toimintaa. Alku­peräisten kommunistilakien ohella seuraavina vuosina säädettiinkin koko joukko lakeja, jolla pyrittiin estämään vasemmiston vaalimenestystä ja julkista esiintymistä. Koska valtio­päivä­järjestys oli perustuslaki, sen muutos oli säädettävä perustus­lain säätämis­järjestyksessä. Täten se oli joko hyväksyttävä jätettäväksi lepäämään seuraavien vaalien jälkeisiin ensimmäisiin valtio­päiviin saakka tai julistettava kiireelliseksi päätöksellä, jota kannatti vähintään viisi kuudes­osaa annetuista äänistä. Samoin oli laita tasavallan suojelulain, koska se sisälsi selvästi poikkeuksia hallitusmuodon säännöksistä. Muut esitetyt lait sen sijaan katsottiin voitavan säätää tavallisessa lain­säätämis­järjestyksessä.³ Silloisen valtio­päivä­järjestyksen mukaan kuitenkin tavallisetkin lait voitiin jättää lepäämään, mikäli eduskunta hyväksyttyään lain päätti niin päätöksellä, jota kannatti vähintään kolmas­osa annetuista äänistä. Eduskunnassa sekä tasa­vallan suojelu­lakia että valtio­päivä­järjestyksen muutosta ehdotettiin julistettaviksi kiireellisiksi, mutta kummankaan osalta kiireelliseksi julistaminen ei saanut vaadittua määrä­enemmistöä. Eduskunta kuitenkin hyväksyi molemmat lait jätettäviksi lepäämään seuraavien vaalien yli, tasavallan suojelu­lain äänin 108–53 ja valtio­päivä­järjestyksen muutoksen äänin 105–66. Ehdotettuun valtiopäiväjärjestyksen muutokseen edus­kunta oli vielä lisännyt säännöksen, että vaali­kelpoisuutta vailla eivät olleet vain siinä tarkoitettujen yhteen­liittymien jäsenet vaan myös henkilö, jotka muulla tavoin oli vaaleja edeltäneiden kolmen vuoden aikana toiminut sellaisen yhteen­liittymän hyväksi tai muutoin edistänyt niiden tarkoituksiin tähtäävää toimintaa. Eduskunta hyväksyi muutkin hallituksen esittämät lait. Vaalilain muutoksen se kuitenkin päätti jättää lepäämään. Eduskunnassa ehdotettiin muitakin lakeja jätettäviksi lepäämään, mutta äänestyksissä nämä ehdotukset eivät saaneet riittävästi kannatusta, jotta niin olisi tapahtunut. Näin ollen tasavallan presidentti Relander vahvistikin 31. heinäkuuta 1930 kunnallislakien, kunnallisen vaalilain, painovapauslain ja rikoslain muutokset.¹⁰ Kun eduskunta oli jättänyt osan hallituksen esittämistä laeista lepäämään, presidentti määräsi 15. heinä­kuuta 1930 eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettäviksi loka­kuun alussa. ⁷ Uudessa edus­kunnassa porvarilliset puolueet saivat entistä suuremman enemmistön, 134–66⁶ , ja eduskunta hyväksyi lepäämässä olleet lait. Tasa­vallan presidentti vahvisti ne 18. marraskuuta 1930.¹¹ Lakien soveltaminen Lakien seurauksena kiellettiin kommunistiset sanomalehdet ja lakkautettiin muun muassa helsinkiläinen Suomen Työmies, oululainen Pohjolan Voima ja vaasalainen Nya Folkbladet. Kirjapainoja takavarikoitiin useissa kaupungeissa. Kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin, muun muassa 329 toimittajaa ja kirjaltajaa tuomittiin kuritushuone- ja vankeusrangaistuksiin.¹² Voimassaolo ja kumoaminen Tasavallan suojelulaki säädettiin määrä­ajaksi, joka päättyi vuoden 1935 lopussa. Samalla lakkasivat kaikki sen nojalla säädetyt asetuksetkin olemasta voimassa. Valtiopäiväjärjestystä muutettiin uudelleen vuonna 1934. Nyt säädettiin, että vaali­kelpoisuutta vailla oli henkilö, joka oli tuomittu tai asetettu syytteeseen valtio­petoksesta tai maan­petoksesta taikka näistä jomman­kumman yrityksestä tai valmistelusta, siihen saakka, kunnes tuomitun rangaistus­ajan päättymisestä oli kulunut kuusi vuotta.¹³ ¹⁴ Tässä muodossa säännös oli voimassa, kunnes se kumottiin marras­kuussa 1944.¹⁵ Lähteet [1] Historian äärelle 1930-luku (Linkki ei enää aukea) Viitattu 14.2.2009. [2] Historia, Punainen Pispala Viitattu 14.2.2009. [3] {{kirjaviite | Nimeke = Valtiopäivät 1930, Asiakirjat | Julkaisija = Valtioneuvoston kirjapaino | Luku = Hallituksen esitykset nro 54-56/1930 | Vuosi = 1930 [4] Marita Hietasaari: Syksyn 1930 eduskuntavaalit Viitattu 14.2.2009. [5] Jukka Sarjala: Kotomaamme outo Suomi, s. 141. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2013. ISBN 978-951-851.440-7. [6] "Suomi, historia", Uusi tietosanakirja, 19. osa (SPE-SUO), s. 892. Tietosanakirja Oy, 1967. [7] Vuosisatamme kronikka, s. 410–411. Gummerus, 1986. ISBN 951-20-2893-X. [8] Jouni Heikniemi: Suomen oikeuden historiallisen kehityksen vaiheet 14.2.2009. [9] "Tiistaina 15. päivänä heinäkuuta 1930", Valtiopäivät 1930, Pöytäkirjat, s. 1133-1134. Valtioneuvoston kirjapaino, 1930. [10] Suomen asetuskokoelma 1930, s. 911–917. Valtioneuvoston kirjapaino, 1930. [11] Suomen asetuskokoelma 1930, s. 1043–1048. Valtioneuvoston kirjapaino, 1930. [12] Markku Kuusela: Työväen sananvapaus porvariston mielivallan alaisena Kirjatyö. viestintaliitto. Viitattu 14.2.2009. [13] Laki valtiopäiväjärjestyksen muuttamisesta 25.5.1934 [14] Esko Hakkila: "Valtiopäiväjärjestys (7 §)", Suomen tasavallan perustuslait sekä eräitä niihin liittyviä lakeja, asetuksia ja säännöstöjä selityksin, s. 395–398. WSOY, 1939. [15] Laki valtiopäiväjärjestyksen muuttamisesta 24.11.1944 (839/1944) Aiheesta muualla - Jukka Kekkonen:Suomen oikeudellisen historian kehityslinjoja pdf Kronstadtin pakolaiset Kronstadtin pakolaisilla tarkoitetaan Kronstadtin kapinaan osallistuneita venäläisiä upseereita ja matruuseja, jotka pakenivat kapinan kukistamisen yhteydessä maaliskuussa 1921 Kronstadtin laivastotukikohdasta Pietarin edustalta Suomeen. Heitä oli noin 6 500 henkilöä.¹ Matka taittui Suomenlahden jääpeitteen yli Terijoelle jalkaisin. Pakolaiset sijoitettiin aluksi eristys- tai keskitysleireihin Karjalankannakselle ja Viipurin sekä Mikkelin seuduille. Muutaman kuukauden päästä heidät asutettiin muun muassa maataloihin. ² Suurin osa pakolaisista palasi takaisin Neuvosto-Venäjälle parin vuoden sisällä, kun heille oli luvattu armahdus. Lupausta ei tosin pidetty. Noin 1 600 miestä jäi pysyvästi Suomeen ja useimmat heistä pyrkivät myöhemmin salaamaan taustansa peläten luovutusta Neuvostoliittoon. Suomen kansalaisuuden useimmat saivat vasta 1950-luvulla.³ Suomeen paenneiden joukossa olivat myös kapinan johtaja Stepan Petritšenko ja kommunistien propagandassa johtajaksi väitetty kenraalimajuri Aleksandr Kozlowsky. Lähteet [1] http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=232 [2] http://www.esaimaalehtiartikkelit.fi/article?id=859 [3] Jussi Konttinen: Suomessa elää tuhansia Kronstadtin pakolaisten jälkeläisiä Helsingin Sanomat 13.3.2011. Viitattu 25.8.2013. Kirjallisuutta - Harry Halén: Sotakommunismista sotavankeuteen: Kronstadtin pakolaiset Suomessa (Unholan Aitta 32). Helsinki 2010. Suomen kuningaskuntahanke Suomen kuningaskuntahanke eli hallitusmuotokiista oli Suomen itsenäistymisen ja keväällä 1918 käydyn sisällissodan jälkeen käyty poliittinen kamppailu maan tulevasta valtiomuodosta. Kuningaskuntaa kannattivat monarkistit, jotka pyrkivät saamaan Suomeen saksalaisen kuninkaan, Hessenin prinssi Friedrich Karlin. Monarkiahanke sidottiin Suomen ja keisarillisen Saksan väliseen yhteistyöhön, joten se kariutui Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Friedrich Karl ehdittiin valita eduskunnassa Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918, mutta hän ei koskaan ottanut asemaa vastaan ja ilmoitti joulukuussa luopuvansa siitä. Lähtökohdat Avoimeksi jäänyt valtiomuoto Itsenäisen Suomen tuleva valtiomuoto määriteltiin tasavallaksi 4. joulukuuta 1917 annetussa itsenäisyysjulistuksessa. Eduskunta hyväksyi julistuksen ja tämän periaatteen kaksi päivää myöhemmin.¹ Hallitus- tai valtiomuodosta ei käyty tässä yhteydessä kiistelyä, sillä konservatiivisimmatkaan poliitikot eivät pitäneet realistisena tavoitella monarkiaa kumouksellisten mielialojen hallitessa.² Itsenäisyysjulistuksen yhteydessä eduskunnalle annettu uusi tasavaltainen hallitusmuotoesitys jäi kuitenkin sisällissodan vuoksi hyväksymättä, joten interregnum-aika jatkui myös sen jälkeen kun sota oli päättynyt valkoisten voittoon.³ Riippuvuus Saksasta Sisällissodan aikana Rüdiger von der Goltzin komentama Saksan Itämeren divisioona oli noussut maihin eteläisessä Suomessa ja tullut valkoisten avuksi. Sodan päättyessä Suomi oli vahvasti Saksan liittolainen ja maan talous oli jo kevään 1918 kauppasopimuksella sidottu Saksan sotatalouteen. Vaasan senaatin ja Saksan välillä allekirjoitettiin 7. maaliskuuta sopimus, jonka mukaan Suomi ei saisi järjestää suhteitaan muihin valtioihin ilman Saksan suostumusta, mikä yhdessä kauppasopimuksen kanssa teki Suomesta Saksan protektoraatin. Suomen kannalta epäedullista kauppasopimusta täydennettiin myöhemmin niin ikään Suomelle epäedullisella tavaranvaihtosopimuksella. Suomen senaatin pyynnöstä Itämeren divisioonan joukot jäivät toistaiseksi Suomeen ja von der Goltz sai toukokuussa virkanimikkeen "saksalainen kenraali Suomessa". Saksalaiset olivat mukana myös Suomen sotalaitoksen perustamisessa ja elokuusta joulukuuhun tähän tehtävään oli kiinnitetty lähes sata saksalaista upseeria. Saksalaissuuntaus nautti sodan jälkeen porvarillisten ryhmien keskuudessa laajaa kannatusta, ja saksalaisia ihailtiin valkoisen Suomen vapauttajina. ⁹ Oikeiston asenteiden jyrkentyminen Pian sisällissodan jälkeen oikeistossa alkoi esiintyä näkemyksiä, joiden mukaan monarkia olisi välttämätön vahvan hallitusvallan luomiseksi, yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi ja uuden kapinan mahdollisuuksien tukahduttamiseksi. Monet oikeistojohtajat olivat pettyneitä tasavaltaisuuteen ja demokratiaan sekä katsoivat olleensa liian hyväuskoisia ennen sisällissotaa ja siten päästäneensä kapinan tapahtumaan. He jyrkensivätkin huomattavasti mielipiteitään konservatiivisempaan ja autoritäärisempään suuntaan.¹⁰ Jo sodan aikana jotkut Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) ja Suomalaisen puolueen eli vanhasuomalaisten poliitikot sekä itsenäisyysaktivistit pohtivat ja pian sodan päätyttyä julkisesti ehdottivat demokratian tasapainottamista esimerkiksi lisäämällä eduskuntaan ylempi kamari, jonka jäseniä ei valittaisi vaaleilla vaan korporatistisesti yhteiskunnan eri intressiryhmistä niiden painoarvon perusteella. Taustalla oli sisällissodan ja siihen johtaneen kehityksen herättämä epäluulo liiallista demokratiaa kohtaan. Ajatus intressiedustuksesta mainittiin 14. toukokuuta julkaistussa monarkiaa vaatineessa adressissa, jonka allekirjoittajina olivat liki kaikki monarkistien johtajat. RKP:n keskushallinto hyväksyi samassa kuussa sitä vaatineen ohjelman. Näitä kaavailuita ei kuitenkaan sisällytetty monarkistisiin hallitusmuotoesityksiin, sillä vanhasuomalaisten matillisemmat johtajat pitivät niitä epärealistisina ja tarkoituksenmukaisempana keskittyä pelkästään monarkian ajamiseen.¹¹ ¹² Jääkäriaktivisteilla oli ollut jo ennen Venäjän vallankumousta jonkinlaisia suunnitelmia itsenäisestä Suomen kuningaskunnasta ja saksalaisesta kuninkaasta, ja ne voitiin nyt kaivaa esiin.¹³ Tynkäeduskunta Pääartikkeli: Tynkäeduskunta Toukokuussa uudelleen kokoontunut eduskunta, eli niin sanottu tynkäeduskunta, oli vajaalukuinen, koska sodan takia sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta noin 40 oli paennut Venäjälle ja 50 oli vangittu. Ensimmäiseen täysistuntoon saapui lopulta vain 84 edustajaa, ja alkuun edustusoikeus sallittiin vain yhdelle sosiaalidemokraatille, Matti Paasivuorelle. Suurimmillaan tämän tynkäeduskunnan edustajamäärä oli 111.¹⁴ Vasemmiston puuttuessa tynkäeduskunta suosi monarkisteja, joten heille oli tärkeää saada päätös monarkiasta tehtyä ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Jyrkän tasavaltalaisten sosiaalidemokraattien osallistumisen tuleviin eduskuntavaaleihin ja sen jälkeiseen eduskuntaan tiedettiin tekevän monarkian toteuttamisen lähes mahdottomaksi.¹⁵ Vajaalukuisuuden vuoksi tynkäeduskunnan päätösvaltaisuutta on pidetty kiistanalaisena. Tasavaltalaiset eivät kuitenkaan sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta kyseenalaistaneet tynkäeduskunnan oikeutta tehdä kauaskantoisia ratkaisuja eivätkä olleet heti vaatimassa uusia vaaleja vajauksen täydentämiseksi.¹⁶ Kiista alkaa Keväällä 1918 kysymys valtiomuodosta jakoi porvarilliset puolueet kahtia. Ensimmäisinä monarkian kannalle asettuivat ruotsalaiset ja itsenäisyysaktivistit; näistä ryhmistä tuli kiihkeimpiä monarkisteja ja myös kiihkeimpiä saksalaismielisiä. Monarkiaa ryhtyivät tukemaan myös vanhasuomalaiset, jotka suurimpana porvarillisena puolueena saivat hankkeessa johtavan aseman.¹⁷ ¹⁸ Nuorsuomalainen puolue jakaantui kahtia siten, että P. E. Svinhufvudin johtamat "pääskyset" (puolueen oikea siipi) asettuivat monarkian kannalle ja K. J. Ståhlbergin johtamat "varpuset" (vasen siipi) pääosin jäivät puolustamaan tasavaltaa. Myös edellisenä vuonna perustettu Kansanpuolue hajosi kahtia. Maalaisliittolaiset Santeri Alkion johdolla olivat tasavaltalaisia, samoin päätöksenteosta syrjässä olleet sosiaalidemokraatit.¹⁹ Sosiaalidemokraattien linja ei tosin ollut aivan yhtenäinen porvarillisten tasavaltalaisten kanssa. Ensimainitut halusivat vallan täyttä keskittämistä eduskunnalle, jälkimmäiset presidentille vahvaa valtaa ja eduskunnalle vain muodollista lainvalmistelijan osaa.²⁰ Monarkistien tavoitteeksi vakiintui puolestaan Saksan mallin mukainen vahva hallitsija, ei Skandinavian maiden tapainen vaikutusvallaltaan heikko monarkki.²¹ Monarkia-ajatukset alkoivat elää oikeiston keskuudessa punaisten vielä miehittäessä eteläistä Suomea, mutta Vaasan senaatti ei halunnut nostaa kiistanalaista aihetta käsittelyyn.²² RKP:n ja vanhasuomalaisten edustajat toivat monarkistisen kantansa esiin Helsingin valtauksen jälkeisenä päivänä porvarillisten puolueiden delegaation kokoontumisessa 14. huhtikuuta. Aluksi nekin olivat horjuvia kannanotoissaan, ja enemmistö Suomalaisen puolueen maakuntalehdistä kirjoitti alkuun tasavallan puolesta.²³ Huhti–toukokuun vaihteessa Uudessa Suomessa ilmestyi pääkirjoitussarja "Tulevaisuuden rakentaminen", jossa vanhasuomalaisten johtajiin kuuluneet Ernst Nevanlinna ja J. K. Paasikivi asettuivat puolustamaan monarkiaa²⁴ ja 14. toukokuuta julkaistiin 32²⁵ eri lehdessä monarkiaa vaativa adressi "Suomen kansalaisille". Sen allekirjoittajina olivat muun muassa vanhasuomalaisista Nevanlinna, Paasikivi, J. R. Danielson-Kalmari, E. G. Palmén, K. N. Rantakari, Antti Tulenheimo, P. J. Hynninen, Kaarlo Koskimies, A. H. Virkkunen ja K. A. Paloheimo, ruotsalaisista R. A. Wrede, Leo Ehrnrooth, Eirik Hornborg ja Emil Schybergson sekä nuorsuomalaisista Otto Stenroth. Vanhasuomalaisten johtajista Lauri Ingman kieltäytyi vielä tässä vaiheessa allekirjoittamasta.²⁶ Lopulta puolueen eduskuntaryhmään jäi vain kaksi tasavaltalaista,²⁷ RKP:n ryhmään vain yksi¹⁵ . Nuorsuomalaisten ryhmässä siirtyminen monarkian kannalle tapahtui vähitellen; kiistan alkuvaiheessa tasavaltalaiset olivat puolueen eduskuntaryhmässä enemmistönä.²⁷ ²⁸ Senaatin puheenjohtaja Svinhufvudkin oli vielä maaliskuussa 1918 Berliinissä selittänyt olevansa vakaumuksellinen tasavaltalainen, mutta toukokuussa oli jo vankka monarkisti.²⁹ Elokuuhun mennessä Ståhlbergin kannattajat jäivät kapeaksi vähemmistöksi nuorsuomalaisten eduskuntaryhmässä ja esimerkiksi Pekka Pennanen siirtyi monarkian kannalle reaalipolitiikan taivuttamana vasta tuolloin.³⁰ Tunnettuja kuningasvallan kannattajia olivat jo edellä lueteltujen ohella Suomen Berliinin lähettiläs Edvard Hjelt sekä Tukholman lähettiläs Alexis Gripenberg, Rafael Erich, Antti Hackzell, Hjalmar Procopé, E. N. Setälä ja Tekla Hultin. Tieteen ja taiteen parista kannattajaksi ilmoittautuivat muiden muassa Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Robert Kajanus, Volter Kilpi, J. J. Mikkola, Th. Rein, Eliel Saarinen, Jean Sibelius, Werner Söderhjelm, Maila Talvio ja Kyösti Wilkuna.³¹ Perustelut puolesta ja vastaan Monarkistit katsoivat monarkian ja saksalaisen kuninkaan olevan ennen kaikkea järjestely, jolla voitaisiin parhaiten turvata vallitseva yhteiskuntajärjestys sisäisiä uhkia ja Suomen itsenäisyys ulkoisia uhkia vastaan.³² Ruotsinkielisen eliitin ja myös vanhasuomalaisten tuki monarkialle perustui konservatiiviseen näkemykseen yhteiskunnasta, haluun turvata "pätevyys" maan johdossa ja vähentää sosialistien ja maalaisliiton kaltaisten sivistymättömien ja luokkaetuja ajavien puolueiden vaikutusta. He katsoivat vuosien 1917–1918 kokemuksen todistavan, että vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa oli kenties menty liian pitkälle, ja demokratia tarvitsi vastapainon, sillä kansa ei ollut täyttänyt odotuksia. Kyse oli myös halusta suojella omaa asemaa, vaikka tätä ei avoimesti myönnettykään.³³ Lisäksi monarkistien konservatiivisinta laitaa edustaneen R. A. Wreden mukaan monarkia oli yksi Suomen valtioelämän neljästä ikiaikaisesta pääpilarista, jota ei sopisi kumota (muut olivat evankelinen usko, vapaat talonpojat ja kansanedustuslaitos).³⁴ Svinhufvudin johtamat nuorsuomalaiset sekä itsenäisyysaktivistit asettuivat kannattamaan monarkiaa ensisijaisesti ulkopoliittisista syistä, sillä heidän mielestään Saksan tuella turvattaisiin Suomen itsenäisyys ja mahdollisesti voitaisiin vallata Itä-Karjala. Nämä ryhmät olivat myös katkerimmin pettyneitä vasemmistoon, sillä ne olivat olleet vielä syksyllä 1917 samassa rintamassa SDP:n kanssa ajamassa valtalakia.³⁵ Monarkistien mielestä tasavalta olisi merkinnyt valtiollista sekasortoa ja presidentiksi olisi mahdotonta saada sopivaa henkilöä. J. R. Danielson-Kalmarin mukaan valtiosääntökiistassa oli kyse valinnasta monarkian ja anarkian välillä.³⁶ Volter Kilven mukaan taas "Kansamme verissä on välitön monarkinen vaisto".²⁵ Tasavaltalaiset pitivät monarkiaa ennen kaikkea taka-askeleena demokratian kannalta ja ulkomaista kuningasta epäkansallisena sekä mahdollisesti ruotsinkielisiä suosivana. Kuninkuus nähtiin yleensä vieraana ja Suomeen sopimattomana. Lisäksi hovin ylläpitämisen arveltiin tulevan valtiolle liian kalliiksi.³⁷ Maalaisliitossa jopa uhkailtiin, että talonpojat nousisivat kapinaan kuningasta vastaan, sillä he eivät hyväksyisi yksinvaltaa.³⁸ ³⁹ Talonpoikiin vedottaessa muistutettiin, että juuri he olivat muodostaneet sisällissodassa valkoisen armeijan pääosan.³⁸ Ulkopoliittiset perustelut Reaalipoliittinen syy siihen, että Suomeen haluttiin nimenomaan saksalainen kuningas, oli tarve luoda monarkkinen side Saksaan ja tällä tavalla hankkia turvatakuut Suomen itsenäisyydelle mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan. J. K. Paasikivi kirjoitti eräässä yksityiskirjeessään "Saksan kannatuksesta riippuu Suomen itsenäisyys", sillä "Venäjän puolelta tulee hyökkäys aikanaan yhtä varmasti kuin syksy ja talvi seuraa kesää". Venäjän oletettiin pyrkivän valloittamaan Suomen takaisin riippumatta siitä, mikä poliittinen suuntaus sen johdossa olisi.²⁷ Venäjän valkoiset eivät valtakunnan yhtenäisyyden periaatteesta kiinni pitävinä olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä eivätkä olleet valmiit tunnustamaankaan sitä, bolševikit taas olivat tukeneet punaisia Suomen sisällissodassa. Syksyyn 1918 saakka Suomessa myös yleisesti uskottiin saksalaisten voittavan maailmansodan ja kohoavan uudeksi hallitsijakansaksi.⁰ Ympärysvalloista ei katsottu olevan Suomelle hyötyä.¹ Kun liittolaisuutta Saksan kanssa pidettiin joka tapauksessa välttämättömänä, uskottiin Hohenzollern-sukuisella kuninkaalla olevan eniten vaikutusvaltaa saksalaisiin.² Paasikivi totesi kirjeessään Hannes Gebhardille myös seuraavaa⁴³ : »Me saamme kiittää Saksaa kaikesta. Sekä itsenäisyydestämme että myös siitä, että olot meillä eivät ole samanlaiset kuin Venäjällä vielä tänä päivänä – jota meidän kansamme ei olisi kestänyt. Meidän on tosin ollut ja on edelleen pakko, kansallisista syistä, ylistää "valkoista armeijaa" ja sen urotöitä, vaikka tästä ylistyksestä onkin jo ollut edelleen on suuret huonot seuraukset, koska se on niin nostanut "suomalaisen talonpojan", s.o. maalaisliiton ylpeyden, että se tekee järkevän politiikan mahdottomaksi. [Santeri] Alkion y.m.s. mielestä "Suomen talonpoika" kykenee valloittamaan vaikka puolen ellei koko maailmaa eikä tarvitse ottaa mitään huomioon.» Itse asiassa myös tasavaltalaiset korostivat Saksan tuen tärkeyttä ja esiintyivät syksyyn saakka julkisuudessa saksalaismielisinä, mutta halusivat pitää Suomen ulkopolitiikan ja valtiomuodon erillisinä kysymyksinä.⁴ Tasavaltalaisten Saksa-myönteisyys lienee ainakin osittain ollut taktinen veto.⁵ Toisaalta varsinkin maalaisliitossa oltiin oikeiston tavoin kiinnostuneita Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.³⁹ Merkittävin ympärysvaltojen tukijana esiintynyt tasavaltalainen poliitikko oli nuorsuomalainen Rudolf Holsti.⁶ Kenraali Mannerheim taas tuki monarkismia, mutta vastusti saksalaissuuntausta ja erosi sotavoimien johdosta toukokuun lopussa.⁷ Valtiosääntöopilliset perustelut Suomessa katsottiin vuonna 1918 olevan edelleen periaatteessa voimassa vuoden 1772 hallitusmuoto, jota ei ollut missään vaiheessa kumottu perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Monarkistien mukaan Suomi oli edelleen monarkia, jonka valtaistuin tulisi täyttää uudelleen.³⁴ Oikeistossa ei tosin oltu vielä vuoden 1917 lopulla vedottu vanhan valtiosääntöön monarkian perusteluna, joten siihen tarttuminen nyt oli jossain määrin jälkiviisasta.⁸ Vanhan hallitusmuodon 38 §:n mukaan hallitsijasuvun "kuollessa sukupuuttoon" tuli säätyjen kokoontua valitsemaan uusi kuningassuku.⁹ Tilanne Suomessa rinnastettiin tähän, sillä Nikolai II oli luopunut vallastaan eikä kukaan hänen sukulaisista ollut noussut valtaistuimelle. Säätyvaltiopäivien vastineena oli nyt eduskunta. Tosin keväällä 1917 Tokoin senaatti oli jo käytännössä tunnustanut Venäjän väliaikaisen hallituksen Suomen suuriruhtinaan vallan käytön seuraajaksi. RKP ehdottikin sisällissodan jälkeen saman tien kuninkaanvaalia, mutta monarkistien enemmistö päätyi kuitenkin kesäkuun alussa sille kannalle, että poliittisesti viisaampi ratkaisu olisi säätää uusi monarkistinen hallitusmuoto kuin vedota suoraan Ruotsin vallan aikaisiin lakeihin, joita tasavaltalaiset pitivät kiistanalaisina.³⁴ Tasavaltalaisten oli vaikea kiistää vuoden 1772 hallitusmuodon laillisuutta, mutta he katsoivat maan itsenäistymiseen liittyneiden poikkeusaikojen mahdollistavan poikkeuksellisen valtiomuodon muutoksen. Itsenäisyysjulistuksen hyväksymistä eduskunnassa kutsuttiin nimellä "Joulukuun 6. päivän valtioteko" ja sen sanottiin ohittavan normaalin perustuslainsäätämisjärjestyksen. Koska eduskunta – myös oman vastaesityksensä puolesta äänestäneet sosiaalidemokraatit – oli tuolloin yksimielisesti hyväksynyt tasavallan, olisi monarkian palauttaminen sittenkin "laitonta". Näin tasavaltaisuus kytkettiin maan itsenäisyyteen.⁰ On hankalaa sanoa, kumpi osapuoli oli oikeassa, sillä keväästä 1917 alkaen oli eletty poikkeuksellisessa oloissa, joihin Ruotsin-aikaisissa perustuslaeissa ei oltu varauduttu.¹ Valtiosääntöjuristit olivat lähes poikkeuksetta monarkistisen laintulkinnan kannalla. Tasavaltalaisten ongelmaksi muodostui myöhemmin erityisesti maalaisliittolaisten heikko valtiosäännön tuntemus, mikä johti toisinaan ristiriitaiseen argumentointiin.² Tasavaltalaisten johtajaksi kohonnut K. J. Ståhlbergkin oli varsinaisesti hallinto-oikeuden eikä valtiosääntöoikeuden asiantuntija.³ Varsinkin valtiosäännön 38 §:n voimassaolosta on myöhemmin esitetty erilaisia tulkintoja. Ajan arvostetuimmat valtiosäännön asiantuntijat Rafael Erich ja Robert Hermanson laativat kumpikin monarkistien tueksi sen käyttöä puoltavat muistiot, tasavaltalaiset taas kaivoivat esiin heidän ja Leo Mechelinin vanhoja lausuntoja, joissa kyseinen pykälä todettiin vuoden 1809 jälkeisessä tilanteessa "käyttöön soveltumattomaksi". Monarkistit taas saattoivat huomauttaa, että 38 § oli mainittu itsenäisyysjulistuksen perusteluissa ja että 15. marraskuuta 1917 itse Ståhlberg oli puolustanut korkeimman vallan siirtämistä eduskunnalle tähän pykälään vedoten.⁴ Kielipoliittiset perustelut Kuninkuudelle löydettiin myös kielipoliittisia perusteluja. Ruotsalaisille kyse oli ruotsin kielen ja ruotsinkielisen väestön yhteiskunnallisen erityisaseman säilyttämisestä.⁵ Nuorsuomalainen senaattori ja suomen kielen professori E. N. Setälä totesi puolestaan: "Presidentti meillä ei ensinkään tulisi vaikuttamaan suomalaistuttavasti, sen tulisi tekemään suomalainen kuningas ja suomalainen hovi." Kirjailija Volter Kilpi puolestaan totesi: "Kuninkaan johdolla lujitamme suomalaisuuden".⁶ Monarkiaa tukevien ryhmien tavoitteet olivat siis jopa ristiriitaisia ja paikoitellen toinen toistaan korvalle lyöviä. Mielipiteenmuokkaus Monarkistit perustivat toukokuussa 1918 omaksi propagandajärjestökseen Uuden Suomen Turvaamiskomitean, jonka ensimmäinen kokous pidettiin 22. toukokuuta. Tasavaltalaiset perustivat oman Tasavaltalaisten keskusjärjestön 17. kesäkuuta. Kummallakin puolella pidettiin kokouksia, koottiin nimilistoja, jaettiin propagandalehtisiä ja lähetettiin eduskuntaan kirjelmiä ja lähetystöjä.⁷ Jyrkempää linjaa edustanut aktivisti Hjalmar Procopé kirjoitti heinä–elokuun vaihteessa Berliinistä Suomen tiedustelupäällikkö Eino Suolahdelle suositellen vakoilemaan tasavaltalaisten johtajia, jotta nämä saataisiin paljastettua ympärysvaltojen agenteiksi.⁸ Kiihkeän debatin aikana kummankin osapuolen näkemykset vastapuolesta muuttuivat hyvin halveksiviksi.⁹ Uuden Suomen Turvaamiskomitea toimi itsenäisyysaktivismin jatkeena ja sitä tuki myös aktivistien vanha peitejärjestö Uusi Metsätoimisto.⁰ Uuden Suomen Turvaamiskomitean puheenjohtajana toimi Hugo Suolahti ja Tasavaltalaisten keskusjärjestön Oskari Mantere.¹ Luonnollisesti myös oikeistolainen lehdistö puolsi monarkiaa. Muun muassa Suomen Kuvalehti esitteli elo–syyskuussa ahkerasti kuningasehdokkaita.² Monarkialla oli vahva kannatus kirkon, upseeriston, pääomapiirien, ylimmän virkakunnan sekä tiedemiesten parissa.³ On arveltu, että yleisesti sivistyneistö ja keskiluokka tukivat hanketta vilpittömästi, mutta se ei juuri saanut aitoa kannatusta talonpoikien tai työläisten keskuudessa.³⁴ ⁶⁴ Monarkistien mielipiteenmuokkauksen ansiosta hankkeen jonkinasteinen hyväksyntä kansan parissa tuntui kuitenkin lisääntyvän kesän ja syksyn kuluessa ainakin eteläisessä Suomessa. Suurinta monarkian kannatus olikin punaisen miehityksen ja saksalaisen "vapautuksen" sisällissodan aikana kokeneessa maan eteläosassa, kun taas valkoisten tukialueilla – varsinkin Pohjanmaalla – oltiin vähiten innostuneita saksalaisesta kuninkaasta.⁵ Monarkistinen hallitusmuoto äänestetään kahdesti lepäämään yli vaalien Monarkistit olivat enemmistönä senaatissa, joka maan kohtalokkaaseen tilaan vedoten esitti korkeimman vallan väliaikaiseksi käyttäjäksi senaatin puheenjohtajaa eli Svinhufvudia.⁶ Marraskuun 15. edellisenä vuonna eduskunta oli nimittäin päättänyt ottaa toistaiseksi korkeimman vallan omaan haltuunsa, eikä päätöstä ollut sittemmin kumottu.³⁴ Eduskunta hyväksyi esityksen korkeimman vallan luovuttamisesta 18. toukokuuta 1918 ilman äänestystä, mutta kaksi maalaisliittolaista ja yksi sosiaalidemokraatti ilmoittivat vastalauseensa. Korkeimman vallan käyttäjää alettiin kutsua valtionhoitajaksi.⁶ ⁶⁷ Toukokuun 1918 lopulla valtionhoitaja Svinhufvud nimitti uuden, J. K. Paasikiven johtaman monarkistisen senaatin. Ainoat tasavaltalaiset senaattorit olivat maalaisliiton Kyösti Kallio ja E. Y. Pehkonen, mutta maalaisliiton eduskuntaryhmä ilmoitti heidän olevan tehtävässä vain omalla vastuullaan.⁷ Paasikiven senaatti jätti eduskunnalle 11. kesäkuuta 1918 esityksen uudeksi hallitusmuodoksi,⁶⁸ joka oli valmisteltu Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa R. A. Wreden laatiman luonnoksen pohjalta.⁹ Kallio ja Pehkonen jättivät protestiksi eronpyyntönsä senaatista, mutta suostuivat vielä jäämään paikoilleen.²¹ Perustuslakivaliokunta hyväksyi esityksen kosmeettisin muutoksin yhden äänen enemmistöllä. Esityksen mukaan Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta, jossa kuninkaalla olisi ollut huomattavan laajat valtaoikeudet, muun muassa oikeus aloittaa puolustussota ilman eduskunnan suostumusta, oikeus säätää lakeja yhdessä eduskunnan kanssa sekä ehdoton veto-oikeus perustuslakiasioissa. Tavallisissakin laeissa kuninkaalla olisi ollut lykkäävä veto-oikeus, jonka kumoamiseen olisi eduskunnassa tarvittu kahden kolmasosan määräenemmistö. Lisäksi eduskunta ei olisi saanut muuttaa valtiomuotoa hallitsijasuvun sammuessa, joten myöhempi siirtyminen tasavaltaan olisi tullut käytännössä mahdottomaksi.⁰ Muilta osin tämä hallitus­muoto­esitys oli pitkälti saman­sisältöinen kuin edellisen vuoden lopulla annettu tasa­valtainen ehdotus, mutta siinä presidentille esitetyt valta­oikeudet olisivatkin kuuluneet kuninkaalle.¹ Tasavaltalaiset Ståhlbergin johdolla olivat perustuslakivaliokunnassa jättäneet esitykseen eriävän mielipiteensä, joka sisälsi esityksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi.² Se kuitenkin kaatui toisessa käsittelyssä 13. heinäkuuta äänin 57–52.³ Tasavaltalaiset vaativat myös toistuvasti kansanäänestystä uudesta hallitusmuodosta.⁴ Saksalaiset eivät julkisuudessa kovin voimakkaasti sekaantuneet suomalaisten valtiomuotokiistaan, mutta kun brittijoukkojen tulo Muurmanskin rannikolle lähes ajoi Suomen heinäkuun alussa sotaan Englannin kanssa Petsamossa, Suomessa olevien saksalaisjoukkojen komentaja, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz, ilmoitti Svinhufvudille monarkian ja saksalaisen kuninkaan olevan edellytys maiden väliselle luottamukselle. Monarkistit pyrkivät tekemään tästä propaganda-aseensa.⁵ Ilmoituksen toisti Saksan Helsingin lähettiläs August von Brück 16. heinäkuuta, mikä horjutti jonkin verran tasavaltalaisten itsevarmuutta.⁶ Monarkistit yrittivät ulkopoliittisilla uhilla painostaen ja Itä-Karjalan valtausmahdollisuuksilla houkutellen saada tasavaltalaisia esityksensä taakse, mutta havaitessaan näiden taipumattomuuden päättivät lykätä ratkaisevaa käsittelyä. Eduskunnan kesäloman aikana monarkian tuki kansan keskuudessa ja lehdistössä tuntui kasvavan, mutta eduskunnassa siirtymä monarkistien leiriin ei muodostunut tarpeeksi suureksi. Ratkaisevassa äänestyksessä 7. elokuuta perustuslainmuutoksen kiireellisyys kaatui äänin 75–32, kun sen tueksi olisi tarvittu viiden kuudesosan määräenemmistö. Tämän jälkeen esitys hyväksyttiin lepäämään yli vaalien.⁷ Koska esityksen hyväksyntä vaalien jälkeisessä eduskunnassa tuntui epätodennäköiseltä, päättivät monarkistit nyt turvautua alkuun kaihtamaansa vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälään, sillä voimassa olevaa lakia sovellettaessa yksinkertainenkin enemmistö riittäisi. Äänestystä seuraavana päivänä jätettiin 58 kansanedustajan nimissä eduskunnalle kirjelmä, jossa senaattia pyydettiin ryhtymään toimiin kuninkaanvaalin järjestämiseksi. Tasavaltalaisten mielestä esitys oli laiton "vallankaappaus", mutta heihin lukeutunut puhemies Johannes Lundson hyväksyi silti kirjelmän käsittelyn, sillä mikään erityinen säädös ei sitä kieltänytkään. Ponsi hyväksyttiin lopulta 9. elokuuta äänin 58–44 ja senaatti sai haluamansa valtuudet, vaikkei kuninkaan henkilöstä ollut vielä mitään tietoa. Valtiopäivät päätettiin seuraavana päivänä.⁸ Tässä vaiheessa myös tasavaltalaiset senaattorit Kallio ja Pehkonen lopulta erosivat.⁹ Joensuussa ilmestynyt maalaisliiton maakuntalehti Korpijaakko lakkautettiin viranomaisten päätöksellä määräajaksi, koska se nimitti kuninkaanvaalipäätöstä "valtiorikokseksi".⁰ Kuninkaanvaalia varten valtionhoitaja kutsui 10. syyskuuta koolle ylimääräiset valtiopäivät, jotka kokoontuivat 26. syyskuuta ja uudeksi puhemieheksi valittiin Lauri Ingman.¹ Näille valtiopäiville senaatti päätti valmistella vielä uuden monarkistisen hallitusmuotoesityksen päästäkseen kompromissiin tasavaltalaisten kanssa. Monarkian kannatus oli tässä vaiheessa huipussaan; Alkiokin tarjosi omissa nimissään kompromissiohjelmaa, jossa monarkia olisi hyväksytty, mikäli kuninkaan valtaoikeuksia rajattaisiin; lisäksi tasavaltalaisten johtaja Ståhlberg oli luopunut politiikasta tultuaan korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi. Tasavallan puolustajiksi lähes yksinään eduskuntaan jääneet maalaisliittolaiset saivat kuitenkin uutta taistelutahtoa, kun Saksan vasemmistolta ja liberaaleilta alkoi tulla keisarikunnan vaikeuksiin viittaavia rohkaisuviestejä.² Asian käsittelyn ollessa vielä kesken nimitettiin Saksassa Max von Badenin johtama uusi keskusta-vasemmistolainen hallitus, joka tähtäsi pikaiseen aselepoon ja rauhanneuvotteluihin ympärysvaltojen kanssa, mutta Saksan romahtamiseen ei Suomessa vieläkään uskottu.³ Eduskunnan käsittelyssä monarkistit tekivät kuninkaan valtaoikeuksiin joitakin lievennyksiä: kuninkaalta poistettiin oikeus sodan aloittamiseen, absoluuttinen veto-oikeus rajattiin vain hallitusmuoto- ja kruununperimysasioihin, kielto valtiomuodon muuttamisesta mahdollisena interregnum-aikana poistettiin ja esitykseen lisättiin erillinen maininta parlamentarismin periaatteesta. Tästä vakuuttuneena muun muassa tasavaltalaisten pää-äänitorvi Helsingin Sanomat suositti ratkaisevan käsittelypäivän aamuna 8. lokakuuta pääkirjoituksessaan uuden hallitusmuotoesityksen hyväksymistä; toisaalta jyrkimpien monarkistien eli aktivistien ja ruotsinkielisten mielestä oli menty jo liian pitkälle myönnytysten tiellä. Lopulta tämänkin esityksen kiireellisyys kaatui äänin 74–34 ja se äänestettiin myös lepäämään yli vaalien. Jäljelle jäi siis kuninkaanvaali vanhan valtiosäännön perusteella.⁴ Saksan intressit Saksan sotilasjohto Oberste Heeresleitung (OHL) halusi laajentaa maan sotilaallista valtapiiriä itään ja rakentaa Neuvosto-Venäjää vastaan luotettavien liitolais- ja puskurivaltioiden ketjun, johon Suomikin oli tarkoitus kytkeä "Pohjolan Bulgariana".⁵ Saksan keskeinen tavoite oli saada Suomeen hallinto, joka tulisi toimeen omillaan ja suuntautuisi vapaaehtoisesti Saksaan, jotta Itämeren divisioona voitaisiin irrottaa muuhun käyttöön. Sotilaallisesti Saksa halusi käyttää Suomea ympärysvaltojen joukkojen karkottamiseksi Muurmannilta sekä mahdollisesti hyökätäkseen Pietariin, mutta päätti toistaiseksi pitää kiinni rauhasta Neuvosto-Venäjän kanssa. Tämä näytti vesittävän suomalaisten Itä-Karjala-toiveet.⁶ Saksassa suunniteltiin valloitettujen alueiden jakamista keisarikunnan eri ruhtinashuoneiden kesken. OHL kannatti Suomen monarkiahankkeen tukemista, mutta varsinkin ulkoministeriö Auswärtiges Amt painotti, että Saksan ei kannattanut liiaksi sitoa itseään Suomen tukemiseen, sillä tämä rajoittaisi keisarikunnan muuta ulkopolitiikkaa. Keisarihuoneen arvovalta ei kestäisi Hohenzollern-sukuisen hallitsijahuoneen kaatumista, joten Suomen kuninkaaksi sopisi paremmin joku vähäpätöisempi ruhtinas.⁷ Joitakin vuosia aiemmin Albanian hallitsijaksi asetettu Wied-sukuinen saksalainen ruhtinas Vilhelm oli joutunut vallankumouksen syrjäyttämäksi, mikä oli varoittava esimerkki.⁸ Suomen kuningaskunnan kanssa samanaikaisia saksalaisten hankkeita olivat muun muassa Liettuan kuningaskunta ja Kuurinmaan herttuakunta, joihin myös asetettiin saksalaiset hallitsijat. Hallitusmuotokiistan aikana saksalaiset eivät varsinaisesti painostaneet Suomea valtiomuotokysymyksessä; tärkeämpää oli valvoa, ettei Suomi kääntyisi ympärysvaltojen suuntaan. Eduskunnan ratkaisevina äänestyspäivinä Itämeren divisioona kuitenkin varotoimenpiteenä keskitti joukkoja Helsinkiin ja laivasto lähetti kaksi risteilijää Eteläsatamaan.⁹ Kuningasehdokas löytyy Ehdokkaita Suomen kuninkaaksi keväällä ja kesällä 1918 oli useita. Ensisijaisesti kuninkaaksi toivottiin Saksan keisari Vilhelm II:n toiseksi nuorinta poikaa Oskaria, joka olisi luonut vahvan kytköksen Suomen ja Saksan kuningashuoneiden välille ja taannut siten Saksan tuen Suomelle mahdollisen kriisin aikana. Von der Goltz rohkaisi suomalaisia tavoittelemaan Hohenzollern-sukuun kuuluvaa hallitsijaa, mutta ulkoministeriönsä suosituksesta keisari Vilhelm oli haluton antamaan Oskaria tai muitakaan Hohenzollern-sukuisia edelleen epävakaana valtiona pidettyyn Suomeen. Valtionhoitaja Svinhufvud kävi vielä 26. elokuuta tapaamassa keisaria suostutellakseen tätä hyväksymään Oskarin ehdokkuuden, huonolla menestyksellä.⁰ ⁹¹ Oskaria oli varhaisessa vaiheessa kannattanut myös päämajoitusmestari, kenraali Erich Ludendorff.² Itse aktiivisimpana ehdokkaana kuningaskeskusteluissa esiintyi Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich, entinen Togon kuvernööri. Häntä kannattivat voimakkaasti muun muassa Suomen diplomaattiedustajana Berliinissä ollut Edvard Hjelt sekä hänen avustajansa Rafael Erich. Häntä suosittelivat myös jotkut ulkomaiset kuninkaat. Adolf Friedrichin uskottavuutta kuitenkin heikensi heinäkuun alussa hänen edustajiensa liian innokas ja avoin lobbaustyö sekä aktiiviset vastustajat. Lehdissä kerrottiin 28. elokuuta hänen lopullisesti vetäytyneen ehdokkuudesta.³ ⁹⁴ Senaatti harkitsi saksalaisten ehdotuksesta myös Preussin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jota ainakin Svinhufvud ja Paasikivi pitivät seuraavaksi parhaimpana vaihtoehtona. Keisari asettui kuitenkin vastustamaan myös hänen valintaansa, minkä lisäksi Friedrich Wilhelmin ongelmina olivat miespuolisten perillisten puuttuminen ja roomalaiskatolinen puoliso, jota varsinkin Suomen papisto vastusti.⁵ ⁹⁶ Jopa Saksan päämajan marsalkat Paul von Hindenburg ja August von Mackensen sekä kenraali Ludendorff mainittiin ohimennen mahdollisina kuningasehdokkaina.⁵ Myös silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n poikaa prinssi Wilhelmiä ja hänen kouluikäistä poikaansa prinssi Lennartia tarjottiin suomalaisille. Britannian ulkoministeriössä pohdittiin puolestaan mahdollisuutta saada Suomen kuninkaaksi tanskalainen prinssi. Suomessa kuitenkin skandinavialaista ja varsinkin ruotsalaista hallitsijaa pidettiin mahdottomana vaihtoehtona, sillä tämän olisi pelätty suosivan ruotsinkielisiä, Ruotsi oli Suomessa Ahvenanmaan kiistan vuoksi epäsuosiossa ja lisäksi monarkistit eivät halunneet skandinaavista heikkoa monarkkia. Suomalaissyntyisen kuninkaan mahdollisuutta ei pohdittu käytännössä lainkaan.⁷ Lisäksi Norjassa asunut saksalaissyntyinen Friedrich Klug tarjosi itseään Suomen kuninkaaksi joulukuussa 1917 ja uudelleen toukokuussa 1918, mutta hänen kirjeisiinsä ei vastattu.⁸ Kuningasehdokkaan etsiminen huipentui elokuun lopulla, kun Saksaan lähtivät valtionhoitaja Svinhufvudin ohella ulkoministeri Otto Stenroth sekä senaattori Onni Talaksen johtama suomalainen kuningasvaltuuskunta, jonka muina jäseninä olivat Ernst Nevanlinna, Alexander Frey ja Adolf von Bonsdorff.⁹ Loppujen lopuksi päädyttiin Hessenin prinssi Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kasseliin, jonka ehdokkuuden myös keisari Vilhelm II hyväksyi. Vaikka Friedrich Karl ei kuulunutkaan Saksan hallitsijasukuun, hänen puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar Preussin prinsessa Margarethe.¹⁰⁰ Saksassa ollut Suomen valtiojohto yhdessä lähettiläs Hjeltin kanssa päättivät 27. elokuuta Friedrich Karlin olevan ensisijainen ehdokas, kun Oskarin mahdottomuus oli lopullisesti varmistunut edellisenä päivänä. Friedrich Karl oli yllättynyt 28. elokuuta saamastaan tarjouksesta, mutta antoi alustavan suostumuksensa tavatessaan keisarin Homburgin linnassa 29.–30. elokuuta. Hän ilmoitti virallisesti suostumuksestaan suomalaiselle kuningasvaltuuskunnalle 9. syyskuuta, asettaen ehdoksi riittävän kannatuksen kuninkaanvaalissa. Tieto julkaistiin Suomessa kaksi päivää myöhemmin.¹⁰¹ ¹⁰² Kruununprinssiksi päätettiin nimetä hänen kaksospojistaan nuorempi eli Wolfgang, sillä isoveli Philipiä pidettiin epäsopivana. Antti Tulenheimo, Hjalmar Procopé ja Harri Holma värvättiin perehdyttämään tuleva kuningas Suomen yhteiskuntaelämään ja lainsäädäntöön sekä suomen kieleen.¹⁰² Kuninkaan valinta ja valmistelut Kuninkaanvaali Eduskunnan istunnossa 9. lokakuuta 1918 hyväksyttiin äänin 64–41 Ernst Nevanlinnan ehdotus kuninkaanvaaliin ryhtymisestä. Runsasta tuntia myöhemmin pidetyssä vaalissa Friedrich Karlia esitti kuninkaaksi vanhasuomalaisiin kuulunut ilmajokelainen talonpoika J. E. Antila ja ehdotusta kannatti suomenruotsalainen aristokraatti R. A. Wrede, minkä haluttiin symboloivan eri säätyjen tukea kuninkaalle. Tasavaltalaiset boikotoivat vaalia, joten ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Tämän jälkeen ylimääräiset valtiopäivät päätettiin.¹⁰³ ¹⁰⁴ Friedrich Karlin kuninkuus edellytti vielä häneltä itseltään vaalin vastaanottamista, mutta eduskunnan osalta valinta oli sitova. Monarkistit olivat kuitenkin voittonsa kynnyksellä apeita, sillä Saksan vaikeudet maailmansodan länsirintamalla olivat jo yleisesti tiedossa ja monarkiahankkeesta oli muodostunut kansakuntaa jakava eikä yhdistävä. Asioista parhaiten perillä olleet, kuten Paasikivi, alkoivat jo pian epäillä kuninkaan Suomeen saapumisen viisautta, mutta eduskunnassa ja julkisuudessa usko kuningaskunnan toteutumiseen eli yhä. Monarkistien johtajat päättivät, että kuninkaalle voitaisiin ehdottaa kansan kosiskelemiseksi uusien vaalien tai kansanäänestyksen järjestämistä heti tämän saavuttua Suomeen.¹⁰⁵ Monarkian valmistelut Vaaliasiakirjassa Friedrich Karlista käytettiin nimitystä Fredrik Kaarle.¹⁰⁶ Kirjallisuudessa ja lehtikirjoittelussa esiintyvä kuninkaannimi "Väinö I" lienee todellisuudessa vasta jälkeenpäin ja ilmeisesti huumoritarkoituksessa keksitty.¹⁰⁷ Kansanedustaja ja kirkkoherra Gustaf Arokallio ehdotti kuninkaan arvonimeksi muotoa "Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä",¹⁰⁸ mikä myös on jäänyt elämään. Suomen ulkoministeriö oli jo elokuun lopussa laatinut saksalaisen hallitusneuvos Karl Müllerin avustuksella yksityiskohtaisen suunnitelman Suomeen saapuvan kuninkaan vastaanottamisesta. Helsinkiin laivalla saapuvalle hallitsijalle piti muun muassa ampua 101 kunnialaukausta sekä hänen astuessaan laivaan, ohittaessaan Viaporin että noustessaan maihin Hietalahdessa. Keisarillista palatsia eli nykyistä Presidentinlinnaa alettiin kunnostaa kuninkaanlinnaksi.¹⁰⁹ Kuninkaan yksityisasunnoksi suunniteltiin Helsingin Tehtaankatu 32:ssa sijainnutta Villa Hjeltiä, eli nykyistä Italian suurlähetystöä.¹¹⁰ Usein kuninkaan virka-asunnoksi sanotaan kaavaillun myös Helsingin yli­opiston kasvi­tieteellisessä puu­tarhassa Kaisaniemessä sijainnutta laitosrakennusta eli nykyistä kasvimuseota,¹¹¹ mutta kyseessä saattaa olla pelkkä tarina.¹⁰⁷ Kuninkaan palkkioksi Friedrich Karl vaati miljoona markkaa vuodessa, minkä lisäksi hovin kokonaiskustannusten arveltiin nousevan noin puoleentoista miljoonaan. Myöhemmin tasavallan presidentin palkkio ja määräraha jäivät selvästi alemmiksi.¹¹² Kruununperimysjärjestystä ja hallitsijanvakuutusta alettiin valmistella senaatissa, mutta kumpaakaan ei saatu valmiiksi. Kruunajaiset aiottiin pitää Turun tuomiokirkossa ja seremonian valmistelu annettiin kirkollis- ja opetustoimituskunnan esittelijäsihteeri Yrjö Loimarannan tehtäväksi. Hän suositteli noudatettavaksi joko Norjan tai Ruotsin mallin mukaista kruunausrituaalia, jolloin kruunu ja muut regaliat olisivat olleet tilaisuudessa vain esillä. Loimaranta toivoi kruunun valmistettavan Inarin kullasta, mutta lopulta päädyttiin halvempaan kullattuun hopeaan.¹⁰⁸ Kruunu jäi kuitenkin tekemättä. Kemin Jalokivigalleriassa nykyään esillä olevan Suomen kuninkaan kruunun teki kultaseppä Teuvo Ypyä galleriaa varten 1990-luvulla Eric O. W. Ehrströmin vuonna 1918 laatimien piirustusten mukaan, jotka löydettiin E. N. Setälän arkistosta vuonna 1988 niiden oltua yli 60 vuotta kadoksissa.¹¹³ ¹¹⁴ Ehrström suunnitteli tilauksesta myös hovin virkamiesten ja palvelijoiden asuja,¹¹⁵ samoin Akseli Gallen-Kallela. Mahdollisesti myös uusia aatelointeja alettiin suunnitella – aateluushankkeita on tosin myös väitetty legendaksi, sillä niistä ei ole muita luotettavia todisteita kuin senaatin budjettiesityksessä mainittu leimavero vapaaherran ja kreivin arvoille.¹¹⁶ ¹⁰⁸ Kuningaskuntahanke kaatuu Puhemies Ingman lähti 12. lokakuuta Nevanlinnan kanssa Saksaan viemään Friedrich Karlille virallista ilmoitusta kuninkaanvaalin tuloksesta. Samaan aikaan senaatti lähetti epävirallisesti Mannerheimin selvittämään asiaa ympärysvaltojen johtajille Lontooseen ja Pariisiin. Lähetystö tapasi Friedrich Karlin Frankfurtissa 17. lokakuuta ja antoi vielä tässä vaiheessa epävirallisen tiedonannon vaalista. Prinssi ilmaisi olevansa taipuvainen myönteiseen vastaukseen, mutta tarvitsevansa lisää aikaa. Seuraavana päivänä tuli tieto Ranskan ja Britannian kielteisestä suhtautumisesta hänen kuninkuuteensa, mikä ei kuitenkaan muuttanut hänen kantaansa.¹¹⁷ Tässä vaiheessa Saksankin johdossa suhtauduttiin skeptisesti siihen, olisiko Suomen monarkian toteutuminen enää maan intresseissä, mikäli se vaikeuttaisi rauhantekoa.¹¹⁸ Virallisen tiedonannon kuninkaanvaalista Ingman antoi Friedrich Karlille vasta 4. marraskuuta, jolloin tämä suomalaisten neuvojen mukaisesti ilmoitti edelleen lykkäävänsä vastaustaan sekä paheksui Suomen valtiosäännössä kuninkaalle annettuja turhan laajoja valtaoikeuksia.¹¹⁹ Lykkäystä pidettiin edullisimpana vaihtoehtona, sillä maailmansodan lopputuloksen ja ympärysvaltojen lopullisen asennoitumisen ollessa epävarmoja kannatti välttää tekemästä mitään peruuttamatonta.¹²⁰ Wrede oli tosin ollut sitä mieltä että Friedrich Karlista tulisi Suomen kuningas jo hänen vastaanottaessaan ilmoituksen vaalista, mutta vallitsevaksi on tullut Ingmanin tulkinta, jonka mukaan kuninkuuden olisi vahvistanut vasta prinssin oma suostumus.¹²¹ Suomen johto menetti uskonsa monarkian toteutumiseen 9. marraskuuta, kun tuli tieto Saksassa tapahtuneesta vallankumouksesta, joka muutti keisarikunnan tasavallaksi.¹²² Kaksi päivää myöhemmin Saksa allekirjoitti aselevon, jossa se sitoutui vetämään joukkonsa myös itärintamalla sotaa edeltävien rajojensa taakse.¹²³ Tämän jälkeen saksalaisesta kuninkaasta ei olisi ollut Suomelle enää mitään reaalipoliittista hyötyä.¹²⁴ Useat monarkistien johtajista pitivät tässä tilanteessa sotilasdiktatuuriakin toivottavana vaihtoehtona, mutta sitä ei katsottu realistiseksi. Suomen eduskunta sai 11. marraskuuta tiedonannon Friedrich Karlin lykkäävästä vastauksesta, mutta siitä ei käyty keskustelua.¹²⁵ Saksalaissympatioiden rasittama Paasikiven senaatti erosi 27. marraskuuta 1918 ja Ingman kokosi uuden, monarkisteista ja tasavaltalaisista muodostuneen yhteishallituksen, jonka ulkopuolelle maalaisliitto tosin vielä jäi. Hallituksen vaihdoksen yhteydessä monarkiaan viittava nimitys senaatti korvattiin valtioneuvostolla ja senaattoreista tuli ministereitä. Niin ikään monarkiahankkeen ja saksalaissuuntauksen leimaama Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävästä 10. joulukuuta ja Mannerheim valittiin hänen tilalleen kaksi päivää myöhemmin.¹²⁶ Valtiomuotokiistan hajottama puoluekenttäkin järjestäytyi uudestaan, kun suomalaisten puolueiden tasavaltalaiset perustivat Kansallisen Edistyspuolueen 8. joulukuuta ja monarkistit Kansallisen Kokoomuksen päivää myöhemmin.¹²⁷ Kokoomuksen perustavassa kokouksessa päätettiin vielä koettaa toimia monarkian toteutumiseksi tulevien vaalien jälkeen, mutta tästä linjasta peräännyttiin pian.¹²⁸ Maailmansodan voittaneet ympärysvallat ilmoittivat marras–joulukuussa Lontoossa ja Pariisissa neuvotelleelle Mannerheimille asettavansa Friedrich Karlin kruunusta luopumisen ehdoksi Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle – Britannia ja Yhdysvallat eivät olleet Suomea toistaiseksi vielä tunnustaneet, Ranska oli peruuttanut aiemmin antamansa tunnustuksen lokakuussa protestiksi kuninkaanvaalille. Ympärysvallat vastustivat Friedrich Karlia nimenomaan tämän saksalaisuuden vuoksi.¹²⁹ Tämä pakotti Suomen hallituksen reagoimaan ja pääministeri Ingman laati prinssille henkilökohtaisen kirjeen, jossa Suomen etuun vedoten toivoi tämän ilmoittavan luopumisestaan. Friedrich Karl ilmoittikin lopulta 14. joulukuuta päivätyssä kirjeessään (joka tosin mahdollisesti on kirjoitettu vasta 20. joulukuuta)¹³⁰ luopuvansa Suomen kruunusta, ja tieto tästä saatettiin Suomessa julkisuuteen 27. joulukuuta.¹³¹ Saksan Itämeren divisioonan viimeiset joukot poistuivat Suomesta 16. joulukuuta, viimeiset yksittäiset saksalaisupseerit lähtivät tammikuussa. Myös Saksan kanssa solmitut kauppasopimukset julistettiin rauenneiksi.¹³² Vielä helmikuussa 1919 maalaisliitto esitti eduskunnassa kuninkaanvaalin muodollista peruuttamista, sillä prinssin luopumisesta ei ollut saatu virallista tiedonantoa ja tämä tai hänen perillisensä saattaisivat vielä myöhemmin palata vaatimaan Suomen valtaistuinta itselleen. Ehdotus kuitenkin kaatui äänin 56–37, sillä monarkistit eivät halunneet alistua symbolisesti tunnustamaan oman politiikkansa virheellisyyttä, kun asialla ei ollut enää käytännön merkitystä. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset saivat eduskuntaan murskaenemmistön ja lepäämään hyväksytyt monarkistiset hallitusmuotoesitykset hylättiin äänin 139–38 ja 138–36. Kysymys Suomen valtiomuodosta ratkesi lopullisesti, valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919.¹³³ Seuraukset ja hankkeen jälkimaine Valtiomuotokiista hajotti sisällissodan yhdistämän porvarillisten puolueiden kentän ja sen käsitykset yhteisistä pelisäännöistä. Hankkeen kaaduttua oikeisto joutui puolustuskannalle ajettuaan itsensä nurkkaan ja poliittisen keskustan puolueille aukeni lupaava asema. Varsinkin maalaisliitto menestyi seuraavan kevään eduskuntavaaleissa ja nousi suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi.¹³⁴ Kuningaskuntahanke toisaalta yhdisti sortovuosien kiivaimmat vastustajat, kun myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset ja tiukinta perustuslaillisuutta edustaneet Svinhufvudin siiven nuorsuomalaiset ja itsenäisyysaktivistit päätyivät yhdessä uuteen kokoomuspuolueeseen.¹³⁵ Tasavaltaa kannattaneet keskusta ja varsinkin vasemmisto saivat Suomen kuningaskuntahankkeesta oikeistoa vastaan poliittisen aseen, jota voitiin käyttää vielä vuosia myöhemminkin. Hanke saikin ajan myötä yleisesti huonon maineen taantumuksellisena ja jopa irrationaalisena "kuningasseikkailuna", minkä vuoksi monet hanketta innokkaasti kannattaneet pyrkivät esimerkiksi muistelmateoksissaan ohittamaan sen tai vähättelemään kannanottojaan. Poikkeuksena tästä oli J. K. Paasikivi, joka puolusteli monarkiahanketta vielä vuosikymmeniä jälkeenpäinkin muistelmiensa julkaisematta jääneessä osassa.¹³⁶ Ajatusleikit Suomen kuninkuuden periytymisestä On esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kenelle "Suomen kuninkaan" asema olisi periytynyt alustavaksi kruununprinssiksi sovitun Friedrich Karlin nuoremman pojan Wolfgangin jälkeen. Virallista kruununperimysjärjestystä Suomen kuningaskunnalle ei koskaan säädetty. Koska Wolfgang kuoli lapsettomana, Suomen kuninkuus olisi periaatteessa joka tapauksessa siirtynyt hänen vanhemman veljensä Philippin jälkeläisille.¹⁰⁷ ¹³⁷ Vuonna 1998 Markus H. Korhonen julkaisi Kaltio-lehdessä ajatusleikin, että Wolfgangin jälkeisissäkin sukupolvissa olisi suvun päämies olisi aina perinyt ainoastaan Hessenin maakreivin arvon ja Suomen kuninkaan asema olisi annettu päämiehen nuoremmalle veljelle. Vuonna 2002 Helsingin Sanomat julisti tällä logiikalla "Suomen kuninkaaksi" Philippin pojanpojan Philipp von Hessenin.¹⁰⁷ ¹³⁸ Saman lehtiartikkelin yhteydessä haasteltu tutkija Vesa Vares kuitenkin arveli, että Suomen kuningaskunnan toteutuessa Suomen kuninkuutta olisi alettu pitää arvokkaampana kuin pelkkää suvun päämiehen tehtävää Saksassa ja että perimysjärjestys olisi säädetty tämän mukaiseksi.¹⁰⁷ Sukututkija Kim Sjöström huomautti vuonna 2013 Suomen Kuvalehdessä, että erillisen kruununperimysjärjestyksen puuttuessa olisi periaatteessa ollut voimassa vuoden 1772 hallitusmuodon mukainen dynastinen perimysjärjestys eli primogenituuri. Tällöin Wolfgangin perillinen Suomen kuninkaana olisi ollut Philippin vanhin poika, maakreivi Moritz von Hessen. Hänen kuoltuaan vuonna 2013 suvun päämiehenä on hänen vanhin poikansa Henrik Donatus von Hessen.¹³⁹ Katso myös - Monarkia Suomessa Lähteet - Ohto Manninen (päätoim.), Pertti Haapala, Juhani Piilonen, Jukka-Pekka Pietiäinen: Itsenäistymisen vuodet 1917–1920: 3. Katse tulevaisuuteen. Helsinki: Valtionarkisto, 1992. ISBN 951-37-0729-6. - Anders Huldén: Kuningasseikkailu Suomessa 1918. Suom. Ritva Lassila. Helsinki: Kirjayhtymä, 1988. ISBN 951-26-2980-1. - Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 6: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1968. - Osmo Jussila et al: Suomen poliittinen historia 1809–2006. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-31572-9. - Pertti Luntinen: Saksan keisarillinen laivasto Itämerellä: Aikeet, suunnitelmat ja toimet (Historiallisia tutkimuksia 143). Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1987. ISBN 951-8915-01-6. - Riitta Sihvonen: Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997. - Vesa Vares: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9. - Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0 - Vesa Vares: Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn, teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (toim. Pertti Haapala, Tuomas Hoppu). WSOY, Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-35452-0 Viitteet [1] Vares 1998, s. 82. [2] Vares 1998, s. 52–54. [3] Sihvonen 1997, s. 11, 18. [4] Vares 1998, s. 107. [5] Manninen (toim.) 1992, s. 330–333. [6] Luntinen 1987, s. 151. [7] Jussila ym. 2006, s. 121. [8] Vares 1998, s. 109–113. [9] Huldén 1988, mm. s. 35, 37, 47–48. [10] Vares 1998, s. 56–62. [11] Vares 2006, s. 96–100. [12] Manninen (toim.) 1992, s. 176–185. [13] Manninen (toim.) 1992, s. 312–313. [14] Jussila ym. 2006, s. 120. [15] Vares 2006, s. 116. [16] Vares 2006, s. 108–109. [17] Vares 2009, s. 377. [18] Vares 1998, s. 71–73, 109. [19] Manninen (toim.) 1992, s. 316–318. [20] Manninen (toim.) 1992, s. 319, 321. [21] Manninen (toim.) 1992, s. 320. [22] Manninen (toim.) 1992, s. 313–314. [23] Vares 2006, s. 104–105. [24] Vares 1998, s. 74. [25] Manninen (toim.) 1992, s. 315. [26] Vares 2006, s. 99–100. [27] Vares 2006, s. 109. [28] Vares 1998, s. 134. [29] Huttunen 1968, s. 241 [30] Vares 1998, s. 205, 211–212. [31] Huldén 1988, s. 29–31, 51–52, 212, 214, 286, 271–272, 321. [32] Vares 2009, s. 379–380. [33] Vares 1998, s. 64–69. [34] Vares 2006, s. 110. [35] Vares 1998, s. 70–71. [36] Vares 1998, s. 74–78. [37] Vares 2006, s. 105. [38] Vares 2006, s. 113. [39] Vares 2006, s. 108 [40] Vares 1998, s. 106, 114. [41] Vares 1998, s. 115. [42] Vares 1998, s. 124–126. [43] Vares 1998, s. 113. [44] Vares 1998, s. 137–147, 149–151, 176. [45] Vares 2006, s. 104. [46] Vares 1998, s. 147–148. [47] Vares 1998, s. 116, 119–121. [48] Vares 1998, s. 80. [49] Vares 1998, s. 216. [50] Vares 2006, s. 105–106. [51] Vares 2009, s. 385–386. [52] Vares 2006, s. 121. [53] Vares 1998, s. 85. [54] Vares 1998, s. 214–224. [55] Huldén 1988, s. 320. [56] Huldén 1988, s. 320–321 [57] Sihvonen 1997, s. 10, 28–29. [58] Vares 1998, s. 182. [59] Manninen (toim.) 1992, s. 321. [60] Vares 1998, s. 185. [61] Huldén 1988, s. 194, 204. [62] Huldén 1988, 209–212, kuvaliite. [63] Manninen (toim.) 1992, s. 316. [64] Vares 1998, s. 183–184. [65] Vares 1998, s. 184–199. [66] Sihvonen 1997, s. 10. [67] Vares 2006, s. 111. [68] Sihvonen 1997, s. 28. [69] Manninen (toim.) 1992, s. 185. [70] Vares 2006, s. 115. [71] "Hallituksen esitys n:o 62 Suomen hallitusmuodoksi", Toiset valtiopäivät 1917, asiakirjat, s. 5. Näin ainakin sanottiin esityksen perusteluissa.. Valtioneuvoston kirjapaino, 1918. [72] Sihvonen 1997, s. 28–29. [73] Vares 2006, s. 117. [74] Vares 2006, s. 119, 122. [75] Vares 1998, s. 122–123. [76] Vares 1998, s. 178–179. [77] Vares 2006, s. 117–120. [78] Vares 2006, s. 120–125. [79] Manninen (toim.) 1992, s. 323. [80] Vares 1998, s. 214. [81] Sihvonen 1997, s. 29. [82] Vares 2006, s. 122–126. [83] Manninen (toim.) 1992, s. 342. [84] Vares 2006, s. 126–128. [85] Luntinen 1987, s. 131–132. [86] Manninen (toim.) 1992, s. 328–330. [87] Manninen (toim.) 1992, s. 335–336. [88] Vares 1998, s. 230. [89] Luntinen 1987, s. 150. [90] Vares 1998, s. 230–231. [91] Huldén 1988, s. 92–97, 112–116, 132–138. [92] Huldén 1988, s. 89, 114. [93] Vares 1998, s. 231–232. [94] Huldén 1988, s. 79–86. [95] Vares 1998, s. 233. [96] Huldén 1988, s. 117–123. [97] Vares 1998, s. 242–246. [98] Sihvonen 1997, s. 11–12. [99] Manninen (toim.) 1992, s. 337. [100] Vares 2006, s. 124–125. [101] Huldén 1988, s. 140–145. [102] Vares 1998, s. 238–240. [103] Vares 2006, s. 128. [104] Huldén 1988, s. 188 [105] Vares 2006, s. 128–129. [106] Sihvonen 1997, s. 13. [107] Katarina Baer: Suomen kuningas, s. 25–26. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 8/2002. [108] Manninen (toim.) 1992, s. 188–189. [109] Manninen (toim.) 1992, s. 186–188. [110] Huldén 1988, s. 166 ja kuvaliite. [111] Kasvimuseon historia Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 12.11.2011. [112] Manninen (toim.) 1992, s. 242. [113] Tarinoita timanteista Kemin jalokivigalleria. Viitattu 11.11.2011. [114] Huldén 1988, s. 167. [115] Manninen (toim.) 1992, s. 186. [116] Vares 1998, s. 104–106. [117] Vares 1998, s. 262–264, 267–269. [118] Manninen (toim.) 1992, s. 355–357. [119] Vares 1998, s. 281–282. [120] Vares 1998, s. 269–281. [121] Vares 1998, s. 278, 282–283. [122] Vares 1998, s. 288–289. [123] Manninen (toim.) 1992, s. 358. [124] Vares 1998, s. 290–291. [125] Vares 2006, s. 132–134. [126] Sihvonen 1997, s. 31–32. [127] Manninen (toim.) 1992, s. 364. [128] Vares 1998, s. 297. [129] Manninen (toim.) 1992, s. 352–353, 358–360. [130] Huldén 1988, s. 276. [131] Vares 1998, s. 298–301. [132] Manninen (toim.) 1992, s. 361. [133] Vares 1998, s. 302–303. [134] Vares 2006, s. 129–130, 132, 136–137. [135] Vares 1998, s. 296–297. [136] Vares 1998, s. 22–26, 306–307, 311–323. [137] Vares 1998, s. 305. [138] Markus H. Korhonen: 80 vuotta Suomen kuningaskuntaa – ajatusleikkiä kruununperimyksellä. Kaltio-lehti 5/1998. [139] Kim Sjöström: "Suomen kuningas" kuoli Suomen Kuvalehti 31.5.2013. Viitattu 29.11.2013. Kirjallisuutta - Georg Schauman: Valtiomuototaistelu Suomessa 1918: tosiasioita, mietelmiä ja muistoja. Suom. Eino Woionmaa. Porvoo: WSOY, 1924. - Martti Santavuori: Suomen kuningas. (romaani). Hämeenlinna: Karisto, 1965. - Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procopé: isänmaanystävä ja maailmankansalainen. Helsinki: Alea-kirja, 1994. ISBN 951-9429-89-1. Aiheesta muualla - Friedrich Karlin vastaus eduskunnan lähetystölle 4.11.1918 ja eduskunnalle siitä annettu tiedonanto Histdoc.net Viitattu 12.11.2011. Suomen historia Kuohun Pilke Kuohun Pilke Oy oli 1940-luvun loppupuolella Neuvostoliittoon suuntautuneen suomalaisen vakoilun peiteorganisaatio. Se toimi näennäisesti puupilkkeen valmistajana Jyväskylän maalaiskunnassa, Kuohulla.¹ Kuohun Pilke oli perustettu Heikki Määttäsen johtaman kuljetusliikkeen yhteyteen. Itse pilketehdas sijaitsi Lampsilan tilan riihessä ja sai käyttövoimansa pienestä vesivoimalasta.² Vastaavia peiteyrityksiä oli eri puolilla maata. Kuohun ohella toimipaikkoina olivat Oulu, Kajaani, Joensuu, Lappeenranta ja Helsinki. Tämäntapaisiin organisaatioihin sijoitettiin jatkosodan aikaista tiedusteluhenkilöstöä ja -materiaalia.³ Kuohun Pilke on asemaltaan poikkeuksellinen sikäli, että sitä on kuvattu päämajan tiedusteluelimen, tilastotoimiston, salaiseksi osaksi. Yrityksen perustamisen aikaan päämajan Ulkomaanosasto 2:n alainen tilastotoimisto lakkautettiin. Osan sen tehtävistä sai hoitaakseen Kuohun Pilke. Kätkettävä materiaali koostui pitkälti radiolaitteista ja ajoneuvoista. Niinpä yritykset oli luonnollista perustaa elektroniikka- ja kuljetusalan liikkeiksi. Samalla niihin kätkettiin muuta alan materiaalia: karttoja, kameroita, räjähdysaineita ja aseita. Lisäksi Pohjois-Suomessa toimi yhtiöitä, joiden kautta siirrettiin materiaalia ja ihmisiä länteen. Ruotsiin kätkettiin muun muassa suomalaistiedustelun palveluksessa toimineita Neuvostoliiton kansalaisia. Toimintaa johtivat tiedustelu-upseerit Reino Hallamaa, Johannes Vehniäinen ja Uljas Käkönen. Eversti Hallamaa oli aiempi radiotiedustelun johtaja ja majuri Vehniäinen kaukopartio-osaston päällikkö. ³ Kuljetus- ja pilkeyrityksen sijainniksi valikoitui kesällä 1945 Kuohun kylän Lampsilan tila. Yhtiön peitetoimia olivat liikennöinti ja häkäpönttöautoihin tarvitun puupolttoaineen eli pilkkeen tuottaminen. Toimitusjohtajien, entisten kaukopartiomiesten Heikki Määttäsen ja Paavo Suorannan, piti säilyttää jatkuvassa lähtövalmiudessa yksi tiedustelupartio. Vaatimuksina olivat tarkat kartat, konepistooliaseistus sekä koulutetut ja kovakuntoiset partiomiehet. Toiminta kuitenkin kuivui kokoon Määttäsen kadottua tiedustelumatkallaan toukokuussa 1950. Ei tiedetä, lähtikö Määttänen matkalleen Naton vai Suomen laskuun. Rajalla kuultiin laukauksia, ja Suojelupoliisi etsi miestä sittemmin laajalti, mutta tuloksetta. Määttäsen poika Heikki Määttänen oli tunnettu tv-näyttelijä 1980-1990-luvulla.³ Katso myös - Operaatio Uppsala Lähteet [1] Turunen, Pekka: Salaisen sodan asiamies - Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta, s. 100. Helsinki : Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7066-9. [2] Turunen 2006, 107 [3] Mikko Porvali: Kaukopartioita Kuohulta kylmään sotaan Viitattu 22.5.2013. [4] Turunen 2006, 108 Lastenkamarikonsertit Lastenkamarikonsertit tarkoittavat nykymusiikkikonsertteja, joita Suomen Musiikkinuoriso ry järjesti vuosina 1962–1963 Helsingissä ja Jyväskylässä. Konsertit saivat lisänimensä säveltäjä Nils-Eric Ringbomin kielteisestä konserttiarvostelusta, jonka mukaan ensimmäisen konsertin lopputuloksena oli vain "hillitöntä ja tarkoituksetonta lastenkamarimekkalaa".¹ Suomen Musiikkinuoriso ry oli perustettu vuonna 1957 edistämään nuorten säveltäjien toimintaa. Yhdistys järjesti aluksi äänilevykonsertteja, ja ensimmäinen varsinainen konsertti järjestettiin 2. joulukuuta 1962, ja ohjelmassa oli sekä ulkomaista että kotimaista nykymusiikkia: Folke Raben teoksia, John Cagen 4′33″ sekä Erkki Salmenhaaran Suoni successivi I, Henrik Otto Donnerin Ideogramme I ja Kari Rydmanin Sonata I. Musiikkiesityksissä tavoiteltiin erikoisia tehoja mm. potkimalla pianoa, särkemällä olutpulloja ja heittelemällä herneitä. Donnerin teoksessa 12 matkaradiota loi taustahälyä muusikoiden lyhyille repliikeille. Yleisön ja lehdistön mielenkiinto oli suurta. Lastenkamarikonserttien arvostelut jakaantuivat kahteen leiriin: nykymusiikista kiinnostuneet (esimerkiksi Erik Bergman, Seppo Heikinheimo, Ilkka Oramo ja Martti Vuorenjuuri) arvioivat niitä myönteisesti, jopa innostuneesti, ja pitivät kokeilevuutta tarpeellisena, kun taas vanhemman polven edustajat (esimerkiksi Einar Englund, Joonas Kokkonen, Taneli Kuusisto ja Nils-Eric Ringbom) päätyivät kielteisiin näkemyksiin ja pitivät konsertteja sensaationtavoitteluna ja jopa osoituksena nykymusiikin kriisistä ja rappiosta. Nils-Eric Ringbomin arvostelun jälkeen konserteille annettiin nimeksi "Lastenkamarikonsertit". Näitä konsertteja järjestettiin vuosina 1962–1963 toistakymmentä. Lokakuussa 1963 Suomen Musiikkinuoriso päätti järjestää Lastenkamarikonsertin asemesta "Sabotaashikonsertin", johon Lastenkamarikonserttien kausi käytännössä päättyi. Viitteet [1] Nya Pressen 14.12.1962. ("– – helt otyglat och vitslöst barnkammaroväsen.") Lähteet - Heiniö, Mikko: Lastenkamarikonserteista pluralismiin: Postmoderneja piirteitä uudessa suomalaisessa musiikissa. Musiikki, 1988, nro 1–2, s. 3–139. ISBN 951-95336-3-X. ISSN 0355–1059. Laukolan majurien juttu Laukolan majurien juttu oli 1920-luvulla Suomen sotaväen päällikkönä toimineen Aarne Sihvon ja tykistössä majureina palvelleiden Laukolan veljesten Waldemar ja Ilmari Laukolan välillä käyty kunnianloukkausoikeudenkäynti joka sai myös laajempaa poliittista merkitystä. Laukolan veljekset Kaino Valdemar Laukola (1890–1968) ja Toivo Ilmari Laukola (s. 1894) palvelivat tykistössä majureina kun he lähtivät opiskelemaan Italiaan Torinon tykistöakatemiaan. Kun veljekset anoivat lisäaikaa voidakseen jatkaa opintojaan tykistöakatemiassa anomukseen ei suostuttu ja vastalauseena veljekset erosivat armeijan palveluksesta. Tapaus johti lopulta siihen että sotaväen ylipäällikkönä toiminut Aarne Sihvo haastoi Laukolan veljekset oikeuteen kunnianloukkauksesta. Oikeusjuttu sai myös laajempaa kantavuutta kun muun muassa sotaväen ylipäällikkönä aiemmin toiminut kenraali Karl Fredrik Wilkama asettui veljesten puolelle. Presidentti Relanderia painostettiin erottamaan Sihvo virastaan mutta tämä hanke ei kuitenkaan onnistunut. Laukolan veljekset olivat ehtineet aloittaa lääketieteen opintonsa jo ennen sotilasuraansa ja he toimivatkin myöhemmin lääkäreinä. Ilmari Laukolasta tuli naistentautien erikoislääkäri ja Valdemar Laukola sai erikoislääkärin oikeudet kirurgisissa taudeissa 1937. Urho Kekkonen viittasi Laukolan majurien juttuun vuonna 1928 kirjoittamassaan tunnetussa pakinassa Minä olin diktaattori.¹ Lähteet - George Maude : Aspects of the Governing of the Finns, Peter Lang, 2010 Laukolan veljesten tapauksesta s. 67-68 (Google-kirjat linkki) - Yrjö Hormia : Pyhämaan ja Pyhärannan vanhimmat maanomistajasuvut, Genos 14(1943), s. 92-107 - [1] Lauttasaaren välikohtaus Lauttasaaren välikohtaus oli ampumistapaus, joka sattui Lauttasaaressa nykyisen Helsingin silloisen Huopalahden kunnan alueella 3. marraskuuta 1944.¹ Välikohtauksessa kuoli yksi neuvostoliittolainen upseeri, kapteeni Ivan Belov, joka oli osastonsa mukana matkalla Porkkalan vuokra-alueelle. Neuvostoliiton mukaan upseerin tappoi suomalainen sala-ampuja. Suomalaisten mukaan sala-ampuja ei ollut mahdollinen selitys ja he esittivät, että välikohtaus oli osaston sisäinen välienselvittely.² Tapaus on edelleen selvittämätön. Tausta Suomessa elettiin sodanjälkeistä valvontakomission aikaa. Venäläiset alkoivat lokakuussa tuoda Porkkalan sotilastukikohtaan tarkoitettuja joukko-osastoja rahtilaivoilla Helsinkiin, josta ne siirrettiin maanteitse tukikohdan alueelle. Marraskuussa 1944 maantieyhteys oli ainoa mahdollisuus viedä joukkoja Porkkalaan, sillä vuokra-alueella ei vielä ollut rahtilaivoille sopivia satamia. Murhattu Ivan Mihailovitš Belov (1906–1944) oli arvoltaan talouskapteeni. Edeltävät tapahtumat Venäläinen rahtilaiva Maja oli neljäs joukkojenkuljetusalus, jolla Neuvostoliitto toi miehitysjoukkoja Porkkalaan Helsingin kautta. "Maja" lipui keskiviikkoiltana 1. marraskuuta Helsingin edustalle ja jäi ankkuriin Kruunuvuorenselälle. Laivan kapteeni ilmoitti Helsingin satamakonttorille, että se siirtyy torstaiaamuna Länsisatamaan. Maja kiinnittyi Jätkäsaaren laituriin klo 13. Suomalaiset viranomaiset nousivat laivaan ja menivät päällikön puheille. Keskustelu käytiin englanniksi. Kapteeni ilmoitti, että tarkoitus oli täydentää hiilivarastoja ja jatkaa neljän tunnin kuluttua matkaa Porkkalaan. Kapteeni vakuutti, ettei kukaan aluksesta mene maihin. Suomalaisten saamat tiedot viittaavat kieliongelmiin, Maja ei näet olisi pystynyt purkamaan lastiaan Porkkalan rannoilla. Tullin esimies ei pitänyt aiheellisena mennä laivaan kuultuaan, että laivassa oli sotilaita, hevosia ja muuta sotilastavaraa. Kolmen aiemman tapauksen perusteella tiedettiin, että venäläiset siirtävät Jätkäsaaren kautta joukko-osastojaan Porkkalaan. Sotilaskuljetus Lastin purku Sotilastavara Majan ruumassa oli puna-armeijan merijalkaväkidivisioonan tiedustelukomppania kuormastoineen. Kun suomalaisviranomaiset poistuivat laivasta, laiturille tuli venäläisiä sotilaita, jotka asettuivat laivan ympärille vartioon. Ruumasta alettiin purkaa sotilasmateriaalia. Raskaimpien taakkojen siirrossa venäläiset saivat apua Jätkäsaaren satamanostureilta. Ennen kuin kolonna lähti liikkeelle Jätkäsaaresta, venäläiset hakivat valvontakomission kautta suomalaisilta rajanylitysluvat Porkkalaan, kuten oli toimittu aikaisemmissakin tapauksissa. Yksikköön kuulumattomana upseerina saattueessa oli mukana rannikkotykistön talouskapteeni Ivan Belov, joka asettui kolonnan keskivaiheilla oleviin hevoskärryihin. Kolonna lähti liikkeelle klo 1:n jälkeen yöllä. Laukaukset Kolonnan kärki ehti Lauttasaaressa sijainneen Vulcanin kumikorjaamon rakennuksen luo, kun takaa kuultiin neljä laukausta klo 1.58¹ . Pistoolilla ammutut luodit osuivat heinäkuorman päällä maanneeseen kapteeni Ivan Beloviin, joka putosi kuorman päältä ja jäi kuolleena makaamaan tielle lähellä Lauttasaarentien ja Pohjoisniementien (nyk. Gyldenintie) risteystä¹ . Venäläiset eivät ehtineet nähdä ampujaa, joka pakeni paikalta. Yöllä hänestä kertoi poliisille suomalainen silminnäkijä, jota ei enää myöhemmin tavoitettu. Hälytys Vulcanin yövartijan soitto päävartioon herätti suomalaiset viranomaiset kiivaaseen toimintaan aamuyöllä. Helsingin rikospoliisi lähetti partiot tapahtumapaikalle samalla kun tieto levisi poliittisella tasolla hallitusta myöten. Venäläinen sotilaslääkäri tutki Ivan Belovin ruumiin Vulcanin tiloissa heti tapauksen jälkeen. Myös suomalainen lääkintämajuri Bertel Miesmäki sai vähän myöhemmin tutkia ruumiin pintapuolisesti. Seuraukset Nootti Liittoutuneiden valvontakomissio lähetti perjantaina Suomen hallitukselle nootin, jossa komissio vyörytti Suomelle täyden vastuun "provokatoorisesta murhasta". Ulkopoliittisen kriisin rauhoittamiseksi U. J. Castrénin hallitus asetti kaikkein aikojen laajimman rikostutkimusorganisaation välikohtausta selvittämään. Johtoon nimettiin kolmen ministerin ryhmä (Kaarlo Hillilä, Ernst von Born ja Eero Wuori). Kenttätutkimuksiin lähetettiin yli sata rikospoliisin, valtiollisen poliisin ja päämajan valvontaosaston tutkijaa. Valvontakomission määräyksestä poliisin oli raportoitava päivittäin komissiolle Hotelli Torniin tutkimusten etenemisestä. Tutkimukset Pääepäiltynä poliisi etsi kuumeisesti yöllä kolonnan vieressä kulkenutta pitkää suomalaisupseeria, jolla oli silminnäkijöiden mukaan silmälasit ja salkku. Tietojen keräämistä vaikeutti se, että valvontakomissio julisti välikohtauksen täydelliseen uutissulkuun. Niinpä siitä ei kerrottu sanaakaan Suomen tiedotusvälineissä, ja esimerkiksi tieto hallituksen lupaamasta 300 000 markan vihjepalkkiosta jäi vain sisäpiirin tiedoksi. Belovin murhan tutkimusten intensiivinen vaihe kesti neljä viikkoa, jona aikana muun muassa kuulusteltiin 2 200 henkilöä ja koeammuttiin 75 pistoolia. Kun ampujaa ei löydetty, tutkijoiden määrää vähennettiin asteittain. Käytännössä tutkimusten päätepisteenä voidaan pitää sisäministeri Kaarlo Hillilän kenraaliluutnantti Savonenkoville 15. tammikuuta 1945 lähettämää kirjettä, jossa Suomen viranomaiset myönsivät, että "rikoksentekijään nähden ei ole olemassa mitään varmaa selvitystä". Tiedottaminen Lauantain Helsingin Sanomat ei kertonut Belovin murhasta mitään sillä voimassa oli sotasensuuri. Tapauksesta levisi nopeasti villejä huhuja ympärilleen kunnes Belovin murhasta tiedotti virallisesti 8.11 ruotsalainen sanomalehti Stockholms Tidningen¹ . Hautaaminen Venäläiset hautasivat kapteeni Ivan Belovin Mäkiluodon linnakesaareen. Porkkalan vuokra-alueen palauttamisen yhteydessä hänen jäämistönsä siirrettiin Kirkkonummen Kolsarin neuvostohautausmaalle. Jälkipyykki Poliisin kannalta Ivan Belovin ampumisjuttu on edelleen avoin. Risto Nikun kirjassa Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? (2003) esitetään aikalaistodistukseen perustuva tulkinta. Risto Nikun mukaan ampuja oli juopunut suomalainen luutnantti, joka oli yöllä menossa kävellen Espoon Matinkylään. Luutnantti oli myöhästynyt viimeisestä linja-autosta, joten hän yritti liftata kyseisen kolonnan kyytiin, jossa Belov oli matkalla Porkkalaan. Kun luutnantin ei sallittu nousta kolonnaan, hän ampui Belovia ilmeisesti sattumanvaraisesti ja vihanpuuskassaan. Humala ja äkkipikaisuus vaikuttivat Belovin murhaan¹ . Niku itse uskoo tietävänsä Belovin murhaajan nimen. Belovin murhaaja teki myöhemmin uran Helsingin kaupungilla ja valtion virkamiehenä ja jäi eläkkeelle 1970-luvun lopussa ja kuoli vuonna 1987. Hän asui Helsingin pohjoisessa esikaupungissa. Niku itse arvelee, että Pääesikunnan valvontaosastossa oli tieto murhaajasta, mutta nimi salattiin sillä perusteella, että murhaaja oli tekoaikana Suomen armeijan luutnantti.¹ Katso myös - Matkalla Porkkalaan (näytelmä) - Gregorius Ekholm Lähteet [1] 70 vuotta Suomen historian vakavimmasta murhasta (Ilta-Sanomat kotimaa) Ilta Sanomat. Viitattu 29.11.2014. [2] Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2. Kirjallisuutta - Lauttasaaren mystinen murha (HS 18.2.1996) - toimitusneuvosto Yrjö Blomstedt et al.: Suomen historia 8: Paasikiven aika, Kekkosen aika, taloudellinen kasvu ja yhteiskuntamurros, massakulttuurin maihinnousu, taistelu kulttuurista. Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-2489-2. - Smirnov, Stefan: Tornin miehet: valvontakomission upseeri muistelee. Helsinki : Tammi, 1996. ISBN 951-31-0014-6. - Leskinen, Jari & Silvast, Pekka: Suljettu aika : Porkkala Neuvostoliiton sotilaallisena tukikohtana vuosina 1944–1956. Helsinki : WSOY, 2003. ISBN 951-0-25128-3. - Niku, Risto: Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? : Suomen kaikkien aikojen tutkituin murhajuttu. Helsinki : Edita, 2003. ISBN 951-37-3946-5. Länsipohjan kysymys Länsipohjan kysymys viittaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana käytyyn keskusteluun suomenkielisen vähemmistön asemasta Ruotsin Länsipohjassa sekä jopa ehdotuksesta liittää alue Suomeen. Norrbottenin maakunnassa oli merkittävä suomalaisvähemmistö, jonka asuma-aluetta kutsuttiin finnbygdeniksi. Tornionjokilaaksossa suomalaisen väestön osuus oli kaikkein suurin 1930-luvulla, n. 70 % väestöstä.¹ Kysymyksen kytkeytyessä Ruotsin ja Suomen kiistaan Ahvenanmaan hallinnasta, Länsipohjan suomalaiskansallista liikehdintää vahvistamaan perustettiin vuonna 1919 varta vasten Länsipohjan toimikunta. Suomalaisväestön ruotsalaistamispolitiikka Ruotsin valtio päätti 1880-luvulta lähtien soveltaa uutta koulupolitiikkaa, jonka tavoitteena oli saada koulujärjestelmä kokonaan ruotsinkieliseksi. 1800-luvun alusta lähtien suomen kieli oli alueella pääasiallisena opetuskielenä, mutta uuden ruotsalaistamispolitiikan seurauksena suomen asema laski opetuskielestä oppiaineeksi ja siitäkin vielä osittain "kielletyksi kieleksi". Suomen puhuminen välitunneillakin oli kiellettyä joissakin kouluissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.² Myös jumalanpalveluksia alettiin järjestämään suomen sijasta enemmän ruotsilla, ja vaatimus Länsipohjan pappien suomen kielen taidosta poistettiin. Etenkin Härnösandin hiippakunnan piispat Lars Landgren ja Martin Johansson tulivat tunnetuksi rajaseutuun kohdistuvan ruotsalaistamispolitiikan kannattajina. Luulajaan perustettiin vuonna 1904 oma hiippakuntahallitus, jonka tärkeimpänä tavoitteena oli suomalaisten integroiminen ruotsalaiseen kulttuuriin.² Kirkollinen kielipolitiikka Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli seurannut suomenkielisen vähemmistön asemaa 1860-luvulta lähtien, ja hän myötävaikutti esimerkiksi jo varhaisia kirkollisia päätöksiä liittyen Länsipohjaan. Kirkolliskielipolitiikkaan lähdettiin ottamaan kantaa myös Suomen puolelta: esimerkiksi Kuopion piispa Gustaf Johansson kannatti piispanistuimen perustamista Ouluun sillä perusteella, että tämän tehtävänä olisi Norjan Ruijassa ja Ruotsin Länsipohjassa asuvien suomalaisten hengellinen sitominen Suomeen.² Ruotsissa päätös piispanistuimen siirrosta otettiin vastaan kritiikillä: muun muassa Stockholms Dagblad kuvasi tilannetta "fennomaanisen puolueen yrityksiksi vaikeuttaa suomenkielisen väestön ruotsin oppimista". Kirkollisissa asioissa yhteenotto muodostui tiukkaa ruotsalaistamislinjaa ajaneen Luulajan piispan Olof Bergqvistin ja fennomaniaa kannattaneen Oulun piispan Juho Koskimiehen välille. Toisaalta kirkollisten asioiden välityksellä molemmista maista haluttiin ajaa kielipolitiikkaa, mutta suomalaisten puolelta vedottiin myös luterilaiseen näkemykseen evankeliumin julistamiseksi omalla äidinkielellä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyikin vuonna 1918 aloitteen uskonnollis-sivistyksellisen hoidon järjestämisestä Pohjois-Skandinaviassa, ja valtioneuvosto esitti työhön seuraavana vuonna 30 000 markkaa.³ Länsipohjan toimikunta Ruotsin ja Suomen välillä esiintyi enenevissä määrin jänniteitä myös Ahvenanmaan kysymyksen saralla. Suomalaiset perustivat Torniossauudenvuodenpäivänä 1919 Länsipohjan toimikunnan, joka vaati, että tulevassa rauhankonferensissa Länsipohja luovutettaisiin Suomelle. Toimikunta syytti etenkin ruotsalaisia opettajia ja pappeja "suomalaisväestön häikäilemättömästä sortamisesta". Toimikunta laati vuonna 1920 ohjelman, jossa päätettiin suomenkielisen valistustyön suorittamisesta Länsipohjassa sekä asetettiin toivomus oppilaiden saamisesta suomalaisiin kansanopistoihin. Ruotsin puolelta Länsipohjan toimikuntaan vastattiin kyseenalaistamalla suomenkielisen väestön "isänmaallinen mielenlaatu". Ruotsin ulkoministeriön toimeksiannosta Luulajan piispa Bergqvist suoritti tutkimuksen suomalaisväestön poliittisesta luotettavuudesta, ja toimikunnan alullepanemia uskonnollisia yhteyksiä Suomeen Ruotsin valtio piti lähes maanpetturuutena. Tämän johdosta syksyllä 1920 Ruotsin viranomaiset pidättivät kaksi lestadiolaista maallikkosaarnaajaa ja palauttivat heidät Suomeen. Toimikunnan jälkeinen aika Ahvenanmaan kysymyksestä muodostui kuitenkin huomattavasti merkittävämpi kiistakohta kuin Länsipohjasta. Ahvenanmaan kiistan ratkaistuessa Suomelle voitolliseksi kesäkuussa 1921 jännitteet myös Länsipohjan kysymyksessä laskivat. Kysymys säilyi kuitenkin fennomaanis-aatteellisissa lähtökohdissa ja se rinnastui Ruijan suomalaisten asemaan. Esimerkiksi vuonna 1929 Suomalaisuuden liiton kustantamana Valde Näsi julkaisi teoksen Länsipohjan kysymys , jossa hän teki selkoa suomenkielisen vähemmistön asemasta Länsipohjassa. Akateeminen Karjala-Seura jatkoi työskentelyä Länsipohjassa ja piti kysymystä esillä vielä toiseen maailmansodan syttymiseen saakka. Katso myös - Ahvenanmaan kysymys - Meänmaa - Meänkieli Lähteet - Mustakallio, Hannu: Valtakunnankieli vai uskon äidinkieli? Länsipohjan kysymys ja suomalais-ruotsalaiset kirkolliset suhteet 1890-luvulta vuoteen 1923. Olaus Magnuksen jäljillä, 2003, s. 195–216. Oulun historiaseura. ISBN 951-96266-9-7. - Collinder, Björn: Svensk Tidskrift 1923, s. 254–261. Finska Tornedalsbekymmer. Tukholma: . (ruotsiksi) Viitteet [1] Slunga, Nils: Staten och den finskspråkiga befolkningen i Norrbotten. Tornedalica Nr 3. Luleå, 1965. s. 22 [2] Mustakallio, s. 196 [3] Mustakallio, s. 202 [4] Mustakallio, s. 203 [5] Mustakallio, s. 204 Neuvosto-Suomi Neuvosto-Suomi tai Suomen kansantasavalta olivat Neuvostoliiton suunnitelmia Suomen hallitsemiseksi voitetun toisen maailmansodan jälkeen. Mahdollisuuksia oli kaksi: joko liittää Suomi osaksi Neuvostoliittoa omaksi neuvostotasavallaksi tai hallita Suomea Itä-Saksan tapaan satelliittivaltiona. Neuvostoliiton suunnitelmat muuttuivat moneen kertaan sodan edetessä. Neuvostoliitto perusti talvisodan aikana Terijoen hallituksena tunnetun Suomen kansanhallituksen, jonka johdossa oli Otto Wille Kuusinen. Neuvostoliitto ilmoitti 2. joulukuuta 1939 solmineensa kansanhallituksen avunantosopimuksen. Hallituksesta oli tarkoitus tulla Neuvostoliiton valtaaman Suomen uusi hallitus.¹ Talvisodan jälkeen 31. maaliskuuta 1940 Neuvostoliitto muodosti Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan yhdistämällä valtaosan Suomen Moskovan rauhassa luovuttamista alueista ja Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan. Karjalan autonominen neuvostotasavalta oli tätä ennen ollut osa Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa. Syyt uuden neuvostotasavallan muodostamiseen olivat pitkälti poliittiset. Sen avulla oltaisiin voitu liittää luontevasti koko Suomi tai osa Suomen alueista Neuvostoliittoon.² Suomen kansanarmeija oli Neuvostoliiton perustama armeijakunta, jonka tarkoituksena oli syrjäyttää Suomen oma armeija sodan päätyttyä. Kansanarmeija oli tarkoitus koota Neuvostoliitossa asuvista suomensukuisista kansoista, pääasiassa karjalaisista, inkeriläisistä ja Suomesta Neuvostoliittoon loikanneista henkilöistä. Käytännössä se ei kuitenkaan onnistunut, vaan armeijaan jouduttiin määräämään myös valkovenäläisiä ja muita ulkoisesti samannäköisiä kansalaisia. Lähteet [1] Pekka Vuoristo: Terijoen hallitus. Helsingin Sanomat, 13.2.2009, s. A5. [2] Ronald Arthur Helin: Economic-geographic Reorientation in Western Finnish Karelia: A Result of the Finno-Soviet Boundary Demarcations of 1940 and 1944, s. 101. National Academy of Sciences, National Research Council, 1961. Teoksen verkkoversio. Aiheesta muualla - Westerlund, Seppo: Neuvosto-Suomen virallinen historia Kaltio: Pohjoinen kulttuurilehti. Numero 3/2001. Nivalan konikapina Nivalan konikapinaksi sanotaan vuonna 1932 Nivalassa tapahtunutta yhteenottoa viranomaisten ja paikallisten maanviljelijöiden kesken. Taustaa Vuoden 1929 pörssiromahdus aiheutti maailmanlaajuisen talouslaman. Tämä näkyi Suomessa muun muassa siten, että kaupunkiväestön ostovoima heikkeni viennin vaikeuksien alettua vaikuttaa myös kotimaan talouteen. Tästä syystä maatalousvaltaisilla alueilla sadosta ei saatu kunnon hintaa, joten pankeille velkaantunut viljelijäväestö joutui vaikeuksiin ja näki jopa nälkää. Ongelmaksi muodostuivat deflaatio-oloissa korkeaksi jäävät reaalikorot, jotka olivat osaltaan vaikeuttamassa maaseudun velanmaksukykyä aiheuttaen pakkohuutokauppoja. Myös talollisten kasaantunut ahdinko heijastui maaseututyöväkeen viennin metsäteollisuudelle aiheuttamien vaikeuksien lisäksi. Tilanne näkyi eri puolilla maata niin sanottuina pulaliikkeinä ja radikalismina. Vahvasti maito- ja myös metsätaloudesta elävästä Pohjois-Pohjanmaan Nivalasta tuli yksi tapahtumapaikka monien vähemmän kuuluisien tapahtumien joukossa. Tapahtumat Kun alueella huhuttiin liikkuvan tarttuvaa hevosten näivetystautia, eläinlääkärit määräsivät paljon eläimiä lopetettavaksi, vaikka varmoja tautitapauksia oli todettu vain Lapin läänissä. Haapaveden piirieläinlääkärinä toiminut jääkärieläinlääkintämajuri Kaarlo Engelberg määräsi myös nivalalaisen pienviljelijän Sigfrid Ruuttusen Hilppa-tamman kesällä 1932 lopetettavaksi näivetystaudin vuoksi, vaikka tämä kärsikin mitä ilmeisimmin vain aliravitsemuksesta, joka johtui sen vuoden huonosta sadosta. Lisäksi tamma oli tiineenä. Engelbergin sihteerinä toimineen nivalalaisen mukaan paikkakunnalla uskottiin ratkaisussa olleen mukana myös paikallispoliittisia näkökohtia. Kylän väki ymmärsi tilanteen eikä tammaa lopetettu. Kun Ruuttunen sitten määrättiin eläinrääkkäyksestä pidätettäväksi ja Ouluun vietäväksi, oli Nivalan asemalle 10. kesäkuuta 1932 kerääntynyt huomattava määrä pulaliikkeeksi järjestäytyneitä pitäjäläisiä vastustamaan pidätystä. Noin 200 hengen väkijoukko mukiloi epäsuosittua vallesmanni Bertil Vahlgrenia ja muita poliiseja. Ruuttusen oli määrä mennä kärsimään vankeuteen 40 päiväsakkoa, jotka hän oli kieltäytynyt maksamasta perusteettomana pitämästään pidätyksestä. Nimismies ei onnistunut suorittamaan pidätystä, vaan väkijoukko kuljetti Ruuttusen pois asemalta pyörän tavaratelineellä. Oulun poliisin johto piti tilannetta kapinointina virkavaltaa vastaan ja pyysi sotaväkeä mukaan viemään pidätyksen päätökseen. Kapteeni Nikke Pärmin johtama komppania siirtyi junalla Nivalan asemalle Oulusta. Kapteeni Pärmi käski asemalle kokoontunutta väkijoukkoa hajaantumaan käskien kiinnittää panosvyöt tavaravaunuissa oleviin konekivääreihin. Väkijoukko asemalla hajaantui. Pärmin komppania marssi kolmen kilometrin päähän Kuoppalan tilalle, mihin pulamiehet olivat linnoittautuneet. Tilanne laukesi rauhanomaisesti ja pulamiehet tuomittiin. Yli 200 miestä, naista ja lasta pidätettiin kapinahenkisinä ja kahdeksan heistä sai kahden vuoden kuritushuonetuomion. Presidentti Svinhufvud armahti heidät kuitenkin vuoden 1933 jouluksi. Tamma Hilppa eli vuosia tapauksen jälkeen. Tilanne vaikutti ylireagoinnilta, mutta vain 14 vuotta sisällissodan, talonpoikaismarssin ja samana vuonna helmikuun Mäntsälän kapinan jälkeen reaktio oli esimerkin antamisen vuoksi radikalismin kitkemiseksi ymmärrettävissä. Kirjailija Pentti Haanpää julkaisi myöhemmin konikapinasta Tulenkantajat-lehdessä tarinat Pulamiehet puhelevat ja Pulamiehet lähtevät liikkeelle, joista sekä Haanpää että päätoimittaja Erkki Vala tuomittiin sakkoihin julkisen viranomaisen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen halventamisesta.¹ Lähteet - Helminen, Katri: Eläinlääkäri Engelberg, konikapinan konna. Suomen eläinlääkärilehti, 2004, 110. vsk, nro 7/8, s. 386-389. (suomeksi) - Junttila, Vilho: Nivalan konikapina : Eräs vaiherikkaan 30-luvun erikoislaatuisista tapahtumista. Virkamieslehti, 1967, 49. vsk, nro 11, s. 16-17. Helsinki: Virkamiesliitto. (suomeksi) Katso myös - Kuhmon Vieksin varhainen pulakapina - Pulakapina - Mikko Niskasen ohjaama elokuva vuodelta 1977 Viitteet [1] Kielletty kotimainen kirjallisuus ja käännöskirjallisuus www.sananvapausjasensuuriverkkoaikana.com. Viitattu 17.02.2015. Aiheesta muualla - YLE Elävä arkisto: 1930-luvun pula ja konikapina Petsamon vakoilujuttu Petsamon vakoilujuttu oli Valpon syksyllä 1939 tutkima vakoilutapaus, johon liittyen pidätettiin ja kuulusteltiin yli sata petsamolaista siviili- ja sotilashenkilöä epäiltynä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Juttu perustui Valpon syytetyiltä uhkauksilla ja kidutuksella hankkimiin tunnustuksiin, ja siihen liittyi useita epäselviä kuolemantapauksia. Jutun oikeudenkäyntiasiakirjat olivat salaisia vuoteen 2013 saakka.¹ Tilanne Petsamossa 1930-luvulla Petsamossa paikalliset asukkaat, Kalastajasaarennon suomalaiset kalastajat ja varsinaisen Petsamon alueen kolttasaamelaiset poromiehet liikkuivat Suomen ja Neuvostoliiton rajan yli suhteellisen vapaasti aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Monilla petsamolaisilla oli myös sukulaisia rajan takana, joten yhteydenpito rajan yli oli luonnollista. Poliittisen tilanteen kiristyessä ja Petsamon alueen strategisen merkityksen kasvaessa 1930-luvulla Kolosjoen nikkelikaivoksen rakennustyömaan perustamisen jälkeen myös rajavalvontaa alueella kiristettiin. Myös Etsivä keskuspoliisi alkoi toimia alueella hyvin aktiivisesti, se palkkasi tiedonantajia ja levitti valvontansa alueen ihmisten jokapäiväisiin rutiineihin. Rajanylityksiä ryhdyttiin tulkitsemaan vakoiluun liittyviksi oli siihen aihetta tai ei.² Epäluottamus rajavartioston ja EK:n/Valpon välillä Vakoilujutun keskeisiä hahmoja on Petsamon rajakomppanian päällikkö jääkärikapteeni Jalmari Pajakka. Pajakka oli nimellä Jalmari Id ollut Sallan rajakomppanian päällikkönä 1920-luvun alussa, ja häntä oli tällöin epäilty SKP:n salaisen etappiliikenteen sallimisesta rajan yli rahallista korvausta vastaan. Vuonna 1922 tapahtuneen läskikapinan aikana Pajakka oli suostunut odottamaan miehineen 12 tuntia jotta kapinalliset ehtivät siirtyä esteettä Neuvostoliiton puolelle ryöstösaaliineen. Tämän vuoksi Pajakka sai 42 vuorokauden arestirangaistuksen, mutta saattoi kuitenkin jatkaa uraansa rajavartiolaitoksen palveluksessa. Petsamon rajakomppanian päälliköksi Pajakka nimitettiin syksyllä 1935.² On epäselvää miksi Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo asetti työuraltaan arveluttavan Pajakan riskialttiiseen Petsamoon. Willamolla ja Pajakalla oli kuitenkin hyvät suhteet keskenään. Pajakka vieraili taajaan Willamon erämajalla Juutuanjoella, jossa hän usein tapasi myös siellä kokoontuvaa armeijan korkeinta johtoa.² Rajavartioston ja erityisesti komentaja Willamon suhteet Etsivään keskuspoliisiin/Valpoon olivat puolestaan huonot. EK jopa ujutti oman miehensä, kersantti Eero Rautaveden Rajavartioston joukkoihin kertomatta miehen todellista taustaa edes komppanianpäällikkö Pajakalle.² . Eero Rautavedestä tuli Maattivuonon rajavartion päällikkö tammikuussa 1939.³ Pajakan toiminta komppanianpäällikkönä Pajakan tultua Petsamon rajakomppanian päälliköksi syyskuussa 1935 komppanian kuri höltyi ja asioiden hoitoon alettiin suhtautua välinpitämättömästi. Pajakka ei vaatinut partiokertomuksia ja ne jäivät sen vuoksi usein kokonaan laatimatta. Partioiden rajalla tekemät havainnot eivät johtaneen toimenpiteisiin vaan Pajakka saattoi antaa niistä moitteita. Pajakka ei myöskään raportoinut partioiden tekemistä havainnoista eteenpäin ja saattoi jopa vääristellä niitä. Tämän seurauksena rivimiehet alkoivat vaieta tärkeistäkin havainnoista. Pajakan ympärille muodostui samanmielisten henkilöiden kuppikunta ja hänen luottomiehekseen tuli komppanian taloudesta vastannut vääpeli Siltala. Vuonna 1900 syntynyt Martti Pekanpoika Siltala oli osallistunut Suomen sisällissotaan Sysmän pataljoonassa ja ylennyt kersantiksi. Suoritettuaan normaalin asevelvollisuuden 1921 hän tuli seuraavana vuonna Lapin rajavartioston palvelukseen. Siltala yleni vääpeliksi 1927 ja hänestä tuli Petsamon rajakomppanian talousvääpeli 1931. Vuonna 1935 Pajakka avasi ilman lupaa yleisesikunnan salaisen liikekannallepanokirjelmän, jonka olisi saanut avata vasta sotatoimien käynnistyessä. Pajakka oli kiinnostunut myös rajakomppanian yhteydessä toimivasta radioasemasta vaikkei se kuulunutkaan hänen alaisuuteensa ja hän avasi useita yleisesikunnasta asemalle tulleita kirjeitä. Pajakka kävi syyskuussa 1939 Petsamoon rakenteilla olleella lentokentällä. Kun hän sai kuulla, että kentälle laskeutuminen voitiin tarvittaessa estää kentän poikki vedetyillä teräsvaijereilla hän halusi heti kieltää niiden käytön ja perusteli tätä Lapin rajavartioston komentajan Willamon määräyksellä. Petsamossa kiersi myös huhu, että Pajakan ja Siltalan asuntojen oven pieleen oli kiinnitetty poronkoipinahat merkiksi Petsamoon saapuville venäläisille joukoille jotta nämä jättäisivät talot ja niiden asukkaat rauhaan. Pidätykset alkavat Maattivuonosta pidätettiin helmikuussa 1938 kalastaja Ivar Vesterelve, ja hänen luonaan vieraillut, Muotkassa asuva sukulaismies Uula Vesterelve. Kuulusteluissa Uula saatiin tunnustamaan olevansa Neuvostoliiton vakooja. Ivar Vesterelve sen sijaan kuoli pidätettynä ollessaan; hän putosi tai hänet pudotettiin Maattivuonon ja Petsamon väliä kulkeneelta Jäämeri-laivalta mereen, jolloin hän hukkui. Vesterelven kuolema laukaisi tapahtumaketjun, joka johti Petsamon vakoilujuttuun.² Maattivuonon kylässä paljastui 1939 pari luvatonta rajanylitystä, joista ainakin toiseen liittyi vakoilua. Lisäksi havaittiin, että kylän läpi Norjasta Neuvostoliittoon kulkeva puhelinlinja, joka oli katkaistu 1936, oli otettu uudelleen käyttöön niin, että sen kautta pystyi salakuuntelemaan suomalaisten rajavartioasemien puhelinliikennettä.³ Nämä tapaukset saivat Valpon liikkeelle, ja elokuussa 1939 pidätettiin viisi henkilöä kuulusteluja varten. Kuulusteltavat siirrettiin Kemiin, jossa heitä alkoi kuulustella Valpon etsivä Sulo Auer, Kemin Kauhu, joka oli EK:n etsivänä pidättänyt huomiota herättävästi yhdellä kertaa parikymmentä laittomaksi määritetyn SKP:n jäsentä. Auer sai uhkaamalla ja kiduttamalla puristettua kuulusteltavilta tunnustukset. Joidenkin kuulustelupöytäkirjat oli kirjoitettu valmiiksi jo ennen kuulustelua. Massapidätykset 1939 Lokakuussa 1939 Valpo teki laajan poliisioperaation pidättääkseen yhteensä 114 henkilöä eri puolella Petsamoa. Operaatiota johtamaan saapuivat Rovaniemeltä maaherra Kaarlo Hillilä ja komisario Kukkamäki. Pidätykset suorittivat Hillilän toimittamien kyläkohtaisten nimilistojen mukaan paikalliset poliisit, joille operaatiosta ei oltu kerrotu etukäteen. Pidätettyjen lista oli ilmeisesti koottu kovalla kiireellä, sillä mukana oli myös julkiporvareiksi tunnustautuvia suojeluskuntalaisia. Kolttakylistä pidätettiin kokonaisia perheitä; koltat asuivat rajan läheisyydessä, liikkuivat porojen perässä laajalti ja osasivat venäjää, mikä teki heistä erityisen epäilyttäviä Valpon kannalta.² Henkilöiden haku jatkui pari viikkoa. Pidätetyt kuljetettiin tarkoitukseen varatuilla linja-autoilla Kemiin Valpon tiloihin kuulusteltavaksi. Kuulustelijana toimi etsivä Auer. Kuulusteluissa pidätettyjä uhkailtiin ja pahoinpideltiin, joillekin oli laadittu kuulustelupöytäkirja jo valmiiksi. Maattivuonosta pidätettiin merisaamelainen Uula Haltta, jonka tiedettiin lokakuun alussa hiihtäneen Suomesta rajan yli Neuvostoliiton puolelle ja palanneen takaisin pari päivää myöhemmin. Kuulusteluissa Halttaa uhkailtiin rajusti ja hän tunnusti toimineensa vakoilijana ja kuriirina. Kuulustelupöytäkirjassaan hän ilmiantoi useita kymmeniä petsamolaisia, joukossa myös rajavartioston päällikkö Pajakka, sekä vartion muuta päällystöä ja sotilaita. Haltan tunnustuksen mukaan kapteeni Pajakka oli vuonna 1937 vääpeli Siltalan luona ehdottanut rajavartioston aliupseereille vierailua venäläisten luona. Haltta kertoi vierailun toteutuneen syyskuussa 1937 jolloin Pajakka, Siltala, kersantti Vanhanen ja kaksi muuta rajavartioston aliupseeria olivat Neuvostoliiton puolella Yläluostarin korkeudella sijaitsevalla Leijärven vartioasemalla venäläisten vieraana. Suomalaiset vieraat olivat saunoneet ja juhlineet vartioasemalla pari päivää sekä saaneet venäläisiltä peitenimet ja -numerot sekä vakoilutehtäviä. Venäläisten puolella olisi ollut mukana muun muassa Toivo Vähä eli Ivan Petrov, joka oli GPU:n upseeri. Haltta pestattiin kuriiriksi, sillä hänen isällään oli kesäpaikka lähistöllä. Haltan tunnustuksen mukaan hän kuljetti vakoilupostia Pajakan ja Leijärven vartioston välillä; Pajakka luovutti venäläisille tietoja ja sai vastineeksi rahaa. Uhkailemalla saatu tunnustus oli ilmeisesti tekaistu, Haltta muun muassa kertoi lukeneensa neuvostoliittolaisten kapteeni Pajakalle lähettämiä kirjeitä, vaikka hän todellisuudessa oli lukutaidoton.² Rajavartioston henkilökunnan kuulustelut Haltan tekaistun tunnustuksen perusteella Valpo pidätti 29. lokakuuta 1939 useita kymmeniä henkilöitä Petsamossa, heidän joukossaan rajakomppanian päällikkö Jalmari Pajakka ja useita hänen alaisiaan. Pajakan alaiset kuulusteltiin ensin, pahoinpideltyinä nämä viimein tunnustivat tapahtumat Haltan kertoman mukaisiksi. Yksi miehistä lisäsi vielä että mukana vakoilussa olivat olleet myös jääkärikapteenit Valdemar Salmelo (aik. Sundqvist) ja Tauno Karanko (aik. Savolainen). 4. marraskuuta 1939 Lapin maaherra Kaarlo Hillilä, Valpon päällikkö Paavo Säippä ja silloinen sisäministeri Urho Kekkonen olivat Kemissä. Kuulustelijana toiminut Auer pyrki saamaan Pajakalta tunnustuksen poliisijohdon ollessa paikkakunnalla. Pajakka oli kuulustelujensa aikana taipumaton ja vakuutti syyttömyyttään. Auer veti tuolloin kiihtyneenä pistoolinsa esiin, ase laukesi ja luoti surmasi Pajakan.² Etsivä Auer tunnusti ampuneensa Pajakan vahingonlaukauksella, ja hänet tuomittiin tästä myöhemmin 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. On kuitenkin esitetty epäilyjä, että Pajakan olisi todellisuudessa ampunut vakoilutapauksen vuoksi malttinsa menettänyt Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo, ja Auer olisi ottanut asiassa syyn niskoilleen. Poliisijohto poistui kaupungista vähin äänin. Myös toinen pääepäillyistä, rajakomppanian vääpeli Siltala, kuoli kuulustelujen aikana hämärissä olosuhteissa joko itsemurhan tai murhan seurauksena. Siltala oli kuulustelujen aikana kiistänyt syyllistyneensä vakoiluun. Kuulusteluissa häntä pahoinpideltiin kunnes hän murtui ja tunnusti.¹⁰ Siltala sai turvotuksen hoitoa varten lyijyvettä käyttöönsä. Hänen kuntonsa heikkeni äkkiä 11. marraskuuta, ja hänet toimitettiin Kemin sairaalaan, jossa hän kuoli seuraavana päivänä. Kuolinsyyksi merkittiin lyijymyrkytys. Jutun päätös Vakoilujuttua ei päästetty lainkaan julkisuuteen. Varsinaisessa oikeudenkäynnissä tuomittiin yksi rajavartioston aliupseereista. Petsamossa pidätetyistä yli sadasta henkilöstä 15 otettiin talvisodan ajaksi turvasäilöön. Jotkut kuulusteluissa pahoinpidellyt saivat elinikäisiä fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, yksi kuulusteltu kuoli vammoihinsa myöhemmin ja yksi teki pian kuulustelujen jälkeen mielenhäiriössä itsemurhan.¹⁰ Juttuun liittyvistä henkilöistä monet päättivät päivänsä omakätisesti tai menettivät henkensä epäselvissä olosuhteissa jutun aikana tai muutama vuosi sen jälkeen. Etsivä Sulo Auer osallistui jatkosotaan ja menetti 1941 toisen jalkansa astuttuaan miinaan. Ollessaan sairaalassa hän ampui itsensä repussaan olleella pistoolilla.¹¹ ¹⁰ Valpon edustajana Maattivuonossa toiminut kersantti Eero Rautavesi yleni luutnantiksi ja taisteli jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Antti Pennasen joukoissa Luton suunnalla. Kevättalvella 1942 (Paasilinnan kirjan mukaan elokuussa 1943) Rautavesi oli lomalla Helsingissä ja istui iltaa viettämässä eräässä ravintolassa kun hänelle tuli puhelu. Rautavesi poistui puhelun jälkeen ravintolasta jättäen kuitenkin päällysvaatteensa naulakkoon. Rautavesi ei palannut enää takaisin ravintolaan, ja myöhemmin hänet löydettiin hukkuneena Kolera-altaasta.¹¹ ¹⁰ Vääpeli Siltalan kuulustelijana ollut etsivä Kaukoniemi puolestaan palveli talvisodassa joukkueenjohtajana Kannaksella ja haavoittui siellä 1940. Jatkosodan aikana hän oli Valpon palveluksessa, mutta sisäministeriksi tullut maaherra Kaarlo Hillilä vapautti hänet tehtävistään. Kaukoniemi poistui tämän jälkeen Ruotsiin, mutta palasi myöhemmin takaisin Suomeen ja palveli kapteenina Oulussa Pohjan Prikaatissa. Kaukoniemi ampui itsensä 1961 Oulun kasarmilla keskellä kasarmin kenttää.¹¹ ¹⁰ Vielä 1980-luvun alussa eräs jutussa mukana ollut entinen rajavartioston aliupseeri, jota kirjailija Erno Paasilinna haastatteli Petsamo-kirjaansa varten, löydettiin kuukausi haastattelun jälkeen hukkuneena Inarin kalakämppänsä rannasta. Monet Paasilinnan haastattelemat henkilöt kieltäytyivät vielä tällöin puhumasta vakoilujutusta, ja Paasilinnaa kehotettiin lopettamaan asian tutkiminen.¹¹ ¹⁰ Juttuun liittyvät liittyvät asiakirjat on julistettu salaisiksi¹² . Lähteet - Erno Paasilinna: Maailman kourissa. Keuruu: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0. - Hagelberg, Juha: "Petsamon suuri vakoilujuttu 1939", Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944 (toim. Jouko Vahtola ym.), s. 543-561. Rovaniemi: Petsamo-Seura, 1999. ISBN 952-9108737. - Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7. Viitteet [1] Hagelberg 1999, s. 543 [2] Paasilinna 1983, s. 218-226 [3] Hagelberg 1999, s. 547 [4] Hagelberg 1999, s. 551-553 [5] Paasilinna 1983, s. 225, 228-229 [6] Paasilinna 1983, s. 225, 227 [7] Paasilinna 1983, s. 227 [8] Paasilinna 1983, s. 228-231 [9] Hagelberg 1999, s. 551-560 [10] Paasilinna 1983, s. 231-232 [11] Hagelberg 1999, s. 561 [12] Paasilinna 1983, s. 221 Kirjallisuutta - Hagelberg Juha: Petsamon suuri vakoilujuttu 1939, pro-gradu tutkielma. Oulun yliopiston historian laitos 1998 - Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa. Helsinki: Love-kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4. - Rislakki, Jukka: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Helsinki: Love-kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X. Pikku-Berliini Pikku-Berliini on nimitys, jota jatkosodan aikana käytettiin joistakin Suomen alueella sijainneista saksalaisista tukikohdista. Suurin Pikku-Berliini sijaitsi Oulussa, mutta samalla nimellä kutsuttuja varuskuntia oli muun muassa Kemissä, Torniossa ja Turussa. Oulun Pikku-Berliini Oulussa saksalaiset rakensivat suurimman varuskunta-alueensa Tuiraan, 500 metriä rautatieasemalta, Kuivasjärven tien varteen. Vuonna 1941 saksalaisten toiminta rajoittui Toppilan satamaan. Keväällä 1942 saksalaiset päättivät rakentaa huoltokeskuksen, koska Toppilasta oli tulossa heidän tärkein satamansa Suomessa. Aluetta laajennettiin jatkuvasti, lopulta 64 hehtaarin suuruisella alueella oli rakennuksia lähes 300 kappaletta, yhteispinta-alaltaan noin 50 000 m².¹ Tukikohta oli SS-divisioona Nordin huolto- ja koulutuskeskus, Waffen-SS Finnland Stützpunkt IV. Koulutuskeskuksessa palveli noin 2 500 miestä.² ³ Alueelta löytyi huoltokeskus, koulutusosasto, kenttäsairaala, hevossairaala, autovarikko, sotapoliisiosasto ja ilmatorjuntapatteristo. Huoltokeskuksen päällikkönä toimi pisimmän ajan huoltokomendantti Obersturmbannführer Brechling.² Alueen itäreuna oli nykyisen Kemintien kohdalla, etelässä se rajautui rautatiehen, pohjoisessa nykyiseen Simpsintiehen ja lännessä Topeliuksenpuiston silloisiin metsiin. Toivontien tienoilla oli sotasairaala, Deutsche Krigslazarett Oulu: 16 parakkia, joista suurin osa oli yhdistetty katetulla yhdyskäytävällä. Puisten rakennusten palovaaran vuoksi yhdyskäytävät oli panostettu: tulipalon sattuessa ne voitiin räjäyttää palon leviämisen estämiseksi. Nykyisen Kemintien varsi oli huoltoaluetta. Kasarmialue oli pohjoisessa huoltoalueen ja sotasairaalan välissä, nykyisen Varsitien tienoilla. Alueen keskustassa oli laaja varastoalue ja nykyisen Betonimiehenkadun alue toimi asuntoalueena.¹ Ennen Lapin sodan taisteluiden puhkeamista saksalaiset luovuttivat salaisen vetäytymissopimuksen mukaisesti alueen suomalaisille ja vetäytyivät pohjoiseen. Luovutusta edelsi kiivas miehistön ja erityisesti materiaalin evakuointivaihe Tuiran rautatieasemalta ja Toppilan satamasta. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Lastaukseen omien joukkojensa avuksi saksalaiset tuottivat sotavankeja, ja palkkasivat paikallista väestöä, jopa lomalla olleita suomalaisia sotilaita. Saksalaiset tiesivät ettei kaikkea tavaraa saada lastattua määräaikaan mennessä, joten valvonta oli lepsua ja tavaran hävikki suuri paikallisten verottaessa rahtia. Pikku-Berliinin alue luovutettiin suomalaisille 14. syyskuuta 1944. Saksalaisilta jäi Pikku-Berliiniin, Tuiran rautatieasemalle ja Toppilan satamaan runsaasti tavaraa, josta siviilit ehtivät ottaa osansa.² Ainoa Pikku Berliinistä jäljelle jäänyt rakennus on entinen Tuiran sivupaloasema, joka rakennettiin alkujaan saksalaisten upseerikerhoksi. Alppilan kaupunginosan nimi, sekä kadunnimet Alppitie ja Tirolintie juontuvat saksalaisajoilta. Nimitys johtui Dietlin vuoristodivisioonien alppijääkäreiksi kutsutuista joukoista.² Oulun kaupunginvaltuuston jäsenet Anne Enojärvi, Olli Immonen, Jenna Simula, Anne Snellman, Vaili Jämsä-Uusitalo, Sebastian Tynkkynen, Juha Vuorio, Veijo Väänänen tekivät 29. huhtikuuta 2013 valtuustoaloitteen siitä, että Oulu-Koillismaan pelastuslaitoksen käytöstä vapautuva Tuiran paloasema, joka käsittää Pikku-Berliiniin rakennetun upseerikerhon, muutetaan Pohjolan sotamuseoksi, jonne tuodaan Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmista puolustusvälineitä, jotka kertovat saksalaisten joukkoyksiköiden Suomessa olosta 1940-1945. Tornion Pikku-Berliini Tornion Pikku-Berliiniksi sanotaan Tornion rautatieaseman lähellä ollutta saksalaisten elintarvike-, ammus- ja muiden tarvikkeiden varastoaluetta. Saksalaiset vuokrasivat tätä varten maata 24,4 ha Valtion Rautateiltä ja Tornion kaupungilta. Varastoaluetta alettiin rakentaa 1942 ja pistoraide sinne rakennettiin 1943. Varastoalueeseen kuului 24 isoa ja 10 pienempää varastorakennusta, muutama muu rakennus ja majoitusalue. Pikku-Berliini joutui sotanäyttämöksi ja suomalaiset valloittivat sen 1944 Lapin sodan alkuvaiheessa Tornion maihinnousun yhteydessä. Suomalaisjoukkojen hyökkäyksen jatko vaarantui kun rintamajoukot löysivät saksalaisilta jääneet mittavat alkoholivarastot. Humalaisia oli niin paljon, että kaksi pataljoonaa menetti taistelukykynsä.lähde? Nykyään Tornion Pikku-Berliini on Torpin kaupunginosaa, jossa on osin omakotiasutusta, kaupallista toimintaa ja pienteollisuutta. Pikku-Berliini on myös ravintolan nimi Tornion keskustassa. Turun Pikku-Berliini Turun Pikku-Berliini sijaitsi Iso-Heikkilässä Ruissalontien varrella nykyisen jätevedenpuhdistamon paikalla. Virallisesti parakkikylä oli nimeltään Frontleitstelle 20. Parakkileiriä ryhdyttiin rakentamaan kesällä 1942 ja jo vuoden loppuun mennessä leirin rakentaminen oli maksanut saksalaisille 25 miljoonaa Suomen markkaa. Leiri saatiin valmiiksi maaliskuussa 1943. Alueelle rakennettiin noin 70 rakennusta, muun muassa varuskuntasairaala, kenttäpostiparakki sekä kirjastoparakki, jossa sijaitsi myös parturi. Alueella oli kolme ruokalaa sekä kanttiiniparakki. Berger & Co -kanttiinissa oli myös useita suomalaisia naisia tarjoilijoina. Suurin osa rakennuksista oli miehistöparakkeja, joihin voitiin majoittaa yhteensä nelisentuhatta miestä. Parakkikylässä oli myös venäläisiä sotavankeja,⁵ vakituisempia luottovankeja oli 10–20. Alueella oli myös lokakuusta 1943 inkeriläisten vastaanottoleiri, joka oli saman vuoden loppupuolella joutui useiksi viikoiksi karanteeniin kulkutautivaaran takia. Parakkileiri toimi Saksasta tuotujen sekä Lapista Saksaan lomalle lähtevien majoitus- , huolto- ja varustelukeskuksena. ⁷ Viimeisetkin saksalaiset yksiköt lähtivät Turusta 15. syyskuuta 1944 rauhallisesti. Lopullisesti Pikku-Berliini katosi 1950-luvulla Turun kaupungin aloitettua alueen jälleenrakentamisen. Rovaniemen saksalaisvaruskunta Saksalaiset tiedustelivat Rovaniemen maastosta varuskunta-alueeksi sopivan paikan jo maaliskuun alussa 1941. Alue sijaitsi Ranuantien varressa, 8–11 kilometriä kauppalasta kaakkoon. Ranuantieltä kääntyi joelle päin kilometrin välein kolme saksalaisten rakentamaa leveää tieväylää, jotka johtivat Kursunkijärven ja Pöyliövaaran väliselle alueelle. Alue jakaantui kolmeen osaan: lähimpänä kauppalaa oli pääesikunta-alue ja majoitusrakennukset, keskellä laaja varastoalue, ja kolmantena syrjäisempi saksalaisten radioasema ja lähetysmasto, Lapplandsender. Varastoalueella sijaitsivat myös vartijoitten koiratarhat, erityisesti Lapplandsenderin alue oli tarkkaan vartioitu.¹⁰ Aluksi aluetta käytettiin kauttakulkujoukkojen majoittamiseen: Rovaniemen läpi kulki toukokuuhun 1941 mennessä 13 000 saksalaissotilasta matkallaan Pohjanlahden satamista Norjaan. Kauttakulkua varten rakennettiin majoitustilat 3 000 hengelle. Aivan alkuvaiheessa majoitus tapahtui pahviteltoissa, mutta alueelle rakennettiin pian parakkikylä.¹¹ Upseerit majoitettiin hirsirakennuksiin. Varsinainen toiminta alkoi 15. kesäkuuta, jolloin Norjan armeijan esikunta AOK Norwegen, Befehlstelle Finnland siirtyi Rovaniemelle.¹² Kauppalassa oli jatkosodan aikana runsaasti saksalaisia joukkoja: jatkuvasti noin 6 000 miestä, kun kauppalan asukkaita oli vain 8 000 henkeä. Lokakuussa 1941 Rovaniemellä toimi 57 saksalaista yksikköä. Saksalaisilla oli Rovaniemen kauppalan alueella hallussaan 69 eri rakennusta, ja maalaiskunnassa 350 asunto- ja varastoparakkia, suurin osa Pikku-Berliinin alueella.¹³ Esikunta muutti syksyllä 1941 kauppalan keskustaan.¹⁴ Lapin sodan puhjettua saksalaisjoukot hävittivät varuskuntarakennukset ennen vetäytymistään Rovaniemeltä. Rakennusten polttaminen alkoi 7. lokakuuta 1944. Varuskunta-alue tuhoutui teitä lukuun ottamatta täydellisesti. Palaneissa raunioissa oli kuitenkin vielä jäämiä saksalaisten tavara- ja elintarvikevarastoista, joita suomalaiset myöhemmin kaivoivat esille.¹⁵ Kemin Pikku-Berliini Kemin Pikku-Berliini sijaitsee Hepolan kaupunginosan pohjoispuolella.¹⁶ Muita merkityksiä Sastamalan Vammalassa Sylvään alueella Virkkalan-, Sarkian-, Vareliuksen- ja Lizeliuksenkatujen muodostamaa aluetta kutsutaan epävirallisesti Pikku-Berliiniksi, vaikka alueella ei ole ollut saksalaista tukikohtaa. Katso myös - Jatkosota - Lapin sota Lähteet Oulu - Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia V 1918–1945, s. 469–486. Oulun kaupunki, 1982. - Roudasmaa, Stig: Oulun varuskunnan historia. Scripta historica VII. Kemi: Oulun historiaseura ry, 1981. ISBN 9789519571300. - Toropainen, Ritva: Oulun paikannimet: mistä nimet tulevat. Ritva Toropainen, 2005. Tornio - Heljala, Minna & Nordberg, Henri (päätoimittaja): "7. Torpinmäki ja 100 vuotta Tornion rautatiehistoriaa", Tornionlaakson vuosikirja, s. 62–73. Tornionlaakson neuvosto & Tornionlaakson maakuntamuseo, 2003. ISSN 0787-197X. - Wahl, Hannu-Matti & Nordberg, Henri (päätoimittaja): "5. Pikku-Berliini: saksalainen varastoalue Tornion Torpissa", Tornionlaakson vuosikirja. Tornionlaakson neuvosto & Tornionlaakson maakuntamuseo, 2001. ISSN 0787-197X. Turku - Ervasti, Mikko: Säpinää Pikku-Berliinissä 26.6.2001. Turun sanomat. Viitattu 14.7.2007. (suomeksi) - Kärkkäinen, Esko: Joulumerkistä tuli veteraanin taisteluväline 27.10.2003. Turun sanomat. Viitattu 14.7.2007. (suomeksi) - Riutta, Kari: Saksalaisten pako Turusta tyssäsi Airistolle 5.9.2004. Turun sanomat. Viitattu 14.7.2007. (suomeksi) - Parkkari, Jani: Turun Pikku-Berliini. Ruotuväki, 24.3.2006, nro 6. Puolustusvoimat. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.7.2007. - Raula, Juho: Pikku-Berliini, saksalainen varuskunta Turun sataman kupeessa 3.6.2001. Turun sanomat. Viitattu 14.7.2007. (suomeksi) Rovaniemi - Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Väitöskirja/Oulun yo.. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6. Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 11.8.2008). - Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989. - Kaila, Toivo T.: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950. Viitteet [1] Roudasmaa 1981, s. 172–198, 278, 285 [2] Hautala 1982, s. 469–486, 513 [3] Toropainen 2005, s. 138 [4] Oulun kaupunki [5] Raula 2001 [6] Riutta 2007 [7] Ervasti 2001 [8] Kärkkäinen 2007 [9] Parkkari 2006 [10] Kaila 1950, s. 159–160 [11] Junila 2000, s. 45 [12] Junila 2000, s. 47 [13] Junila 2000, s. 81, 84, 90–91 [14] Junila 2000, s. 91 [15] Kallioniemi 1989, s. 196, 213 [16] Kemin Pikku-Berliinin sijainti Pirkkalan moniste Pirkkalan moniste oli opetusministeriön, kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen opetusmenetelmäkokeilussa tuotettu historian opetusmoniste, jota käytettiin lukuvuonna 1974–1975 Pirkkalan kunnan peruskouluissa viidennen luokan opetuksessa. Julkaisun nimeke on Historia : 5. luokka : ihmiskunnan kehityksen yleispiirteet vanhimmista ajoista nykypäiviin saakka. Muodoltaan se on kuvitettu 95-sivuinen moniste.¹ Tapauksen nousu julkisuuteen aiheutti Suomessa suuren kohun vuonna 1975. Monisteen laati opettaja, maisteri Antti Penttilä.² ³ Kouluhallituksen puolesta kokeilua valvoi ja ohjasi ylitarkastaja Kari Koukkunen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen puolesta professori Tapio Nummenmaan johtama PETO (peruskoulun toimivan opetussuunnitelman projekti) -tutkimusryhmä. ¹ Monisteen näkökulma noudatti marxilaista historiankäsitystä ja siinä korostettiin yhteiskuntaluokkia sekä yhteiskuntajärjestelmän riippuvuutta tuotannon rakenteesta. Monistetta pidettiin siksi luonteeltaan neuvostomyönteisenä, ja sen käyttämisestä oppimateriaalina nousi kohu. Väitettiin, että aineisto oli peräisin Neuvostoliitosta, suurimmaksi osaksi kopiota Petroskoissa 1950-luvulla painetusta suomenkielisestä historian oppikirjasta. Monisteessa muun muassa syytettiin Suomen 1930-luvun poliittisia johtajia siitä, että nämä olivat solmineet läheisiä suhteita natsi-Saksaan, mutta toisaalta siinä ei lainkaan mainittu Molotov–Ribbentrop-sopimusta. Toinen maailmansota esitettiin monisteessa vain fasismin ja sosialismin välisenä sotana eikä monisteesta käynyt ilmi, millä puolella Yhdysvallat osallistui sotaan. Kouluhallituksen pyytämissä asiantuntijalausunnoissa monistetta pidettiin erittäin virheellisenä, aukollisena, harhaanjohtavana ja täysin yksipuolisena. Monisteen sanottiin antavan "harhauttavan mustavalkoisen kuvan ihmiskunnan historiasta".¹ Tapaus johti toukokuussa 1975 eduskuntakyselyyn peruskoulun oppimateriaaleista. Silloinen opetusministeri Ulf Sundqvist totesi vastauksessaan, ettei moniste täyttänyt peruskoulun oppimateriaaleille asetettuja vaatimuksia. Toinen opetusministeri Marjatta Väänänen piti kokeilua skandaalina. Opettajien Ammattijärjestö (OAJ) esitti kevätkokouksessaan antamassaan julkilausumassa jyrkän vastalauseensa siitä, että koululaitosta oli Pirkkalassa yritetty käyttää yksipuoliseen poliittiseen kasvatukseen. Kaikki porvaripuolueet, SDP sekä SKDL:n enemmistö tuomitsivat opetuskokeilun. Vain SKP:n taistolainen vähemmistö paheksui "taantumuksellista hyökkäystä opetuksen vapautta vastaan", kun Kouluhallitus päätti keväällä 1975, ettei Pirkkalan opetuskokeilua jatketa. Tampereen yliopiston hallitus päätti kesäkuussa 1975 luopua opetuskokeilun jatkamisesta. Myös kouluhallituksessa päätettiin kohun siivittelemänä haudata moniste, sillä pääjohtaja Erkki Ahon mukaan se antoi yksipuolisen kuvan historiasta.³ Myöhemmässä keskustelussa Pirkkalan monistetta on pidetty yhtenä esimerkkinä kouluopetuksen suomettumisesta 1970-luvulla, mutta käytännössä opetuskokeilun merkitys oli vähäinen. Itse opetusmonistetta mielenkiintoisempia olivatkin sen aiheuttamat reaktiot. Ryhmän kokoonpano - Erkki Aho, kouluhallituksen pääjohtaja - Tapio Nummenmaa, psykologian professori - Liisa Rantalaiho, psykologian tohtori - Juhani Karvonen, kasvatustieteen professori - Annika Takala, kasvatustieteen professori - Tuomas Takala, kasvatustieteen kandidaatti⁵ Lähteet [1] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 48. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02085-4. [2] Agricola, Suomen historiaverkko – Pirkkalan monisteesta. Viitattu 29.3.2012. [3] Alenius, Arsi: Pirkkalan koulumoniste levitti vasemmistolaista historiakäsitystä (sisältää videon 21.4.1975 lähetetystä A-Studiosta) Elävä arkisto. Helsinki: Yleisradio Oy. Viitattu 2.1.2013. [4] Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 273−274. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1226-7. [5] Sanomalehti Ilkka. s. 20. 23. kesäkuuta 2016. Kirjallisuutta - Leskinen, Jari: Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75. Helsinki: Siltala, 2016. ISBN 978-952-234-326-0. Aiheesta muualla - Peruskouluopetuksesta piti tulla marxilaista – uutta tietoa kohutusta Pirkkalan koulukokeilusta. Yle 5.5.2016. - Pirkkalan moniste. Agricola-Suomen historiaverkon julkaisusarja osa 3. (Vuonna 2006 julkaistu digitoitu versio monisteesta. Päivitetty kesäkuussa 2016 parempilaatuisella kopiolla, jolloin myös julkaisuun lisättiin Heikki Eskelisen laatima saatekirje Pirkkalan monisteeseen) - Ylinen-Luopa, Taru: Politiikka ja hallinto oppikirjamuutoksen taustalla: Neuvostoliiton kuvaus Otavan 8. peruskoululuokan historian oppikirjoissa 1970-luvulla. pro gradu tutkielma, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto. T. Ylinen-Luopa, 2015. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.5.2016). Pohjolan ydinaseeton vyöhyke Pohjolan ydinaseeton vyöhyke oli Urho Kekkosen vuonna 1963 tekemä aloite, jonka mukaan Pohjoismaat olisi kansain­välisellä sopimuksella muodostettu pysyvästi ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.¹ Kekkonen esitti ehdotuksensa uudestaan vuonna 1978. Aloitteen tarkoituksena oli osaltaan vahvistaa Suomen pysyminen suur­valtojen risti­riitojen ulkopuolella ja vähentää riskiä, että Neuvostoliitto vaatisi Suomelta YYA-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Vuonna 1978 sen teki uudelleen ajan­kohtaiseksi ase­tekniikan, erityisesti matalalla lentävien risteilyohjusten kehitys.² Muissa Pohjoismaissa aloite sai osakseen vastustusta.¹ Käytännössä se olisi kuitenkin vain vahvistanut tuolloin jo vallinneen tilanteen, sillä Pohjois­maiden alueella ei ollut ydin­aseita eivätkä ne olleet aikeissa sellaista hankkia. NATO:on kuuluneet Norja ja Tanska olivat lisäksi ilmoittaneet, etteivät ne halua niitä sijoitettavan alueelleen rauhan aikana. Tanskan pää­ministeri suositteli samaa Varsovan liiton maille. Ruotsin ulko­ministeri Hans Blix ehdotti, että vyöhykkeeseen sisällytettäisiin myös koko Itämeri, jolloin Neuvosto­liitto olisi joutunut poistamaan sieltä ydin­aseistetut sukellusveneensä.² Lähteet [1] Veli Junttila: Suomi 1963: Kekkonen ja ydinaseeton Pohjola Turun Sanomat. Viitattu 9.12.2013. [2] Ydinaseeton Pohjola YLE elävä arkisto. Viitattu 9.12.2013. - Elävä arkisto: Ydinaseeton Pohjola Yleisradio. Viitattu 31.10.2011. Porkkalan vuokra-alue Porkkalan vuokra-alue oli alue, jonka Suomi joutui vuokraamaan 50 vuoden ajaksi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi Moskovan välirauhassa 1944. Alueen 7 252 asukkaan¹ suomalainen väestö ja kotieläimet määrättiin evakuoitavaksi kymmenessä päivässä sopimuksen solmimisen jälkeen eli 29. syyskuuta 1944 mennessä, jolloin alue siirtyi Neuvostoliiton haltuun. Alueen vuokraus vahvistettiin uudelleen vuonna 1947 myös Pariisin rauhansopimuksen 4. artiklassa.² Alue palautettiin Suomelle vuonna 1956. Yleistä Vuokra-alueeseen kuului maata 380,5 km², ja vesialueineen sen pinta-ala oli noin 1 000 km².³ Siihen kuuluivat Porkkalanniemi ja Upinniemi, niiden edustalla oleva saaristo sekä manneraluetta niemien pohjois- ja länsipuolelta. Alueeseen kuului suurin osa Degerbyn kunnasta, laajoja alueita Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon kunnista sekä vesialueita ja saaria myös Espoosta. Idässä alueen raja kulki pitkin Espoonlahtea. Kun alue palautettiin Suomelle, Degerby liitettiin Inkooseen, mutta muilta osin kuntien rajat palautettin samoiksi kuin ne olivat olleet ennen luovutusta. Sopimuksessa edellytettiin myös Mäkiluodon 12-tuumaisten tornikanuunoiden ja tuliaseman kaluston luovuttamista käyttökelpoisena. Neuvostoliitto maksoi alueesta vuokraa viisi miljoonaa Suomen markkaa vuodessa. Sillä oli sopimuksen mukaan myös oikeus henkilö- ja tavaraliikenteen kannalta tarpeellisiin kulkuyhteyksiin Suomen alueen kautta Porkkalaan. Alueella asui 12 vuoden vuokra-aikana noin 30 000 neuvostoliittolaista. Paikallisen oppaan Berndt Gottbergin mukaan Porkkalassa arvellaan olleen myös saksalaisia tai itävaltalaisia sotavankeja sinne rakennettujen saksalaistyylisten bunkkereiden ja rakennusten perusteella.¹ Vuokra-alueella toimi Neuvostoliiton laivastotukikohta. Varsinainen sotasatama rakennettiin Upinniemeen ja huoltosatama Båtvikiin. Porkkalanniemen Friggesbyhyn rakennettiin lentokenttä, jota käyttivät ainakin MiG-15-suihkuhävittäjät. Degerbyssä sijaitsi tukikohdan toinen, rajavartioston käytössä ollut pienempi lentokenttä. Alueen hallintokeskus toimi Kirkkonummen kirkonkylässä. Tukikohdan strategisesti tärkein osa oli kuitenkin Mäkiluodon linnake kaksoistykkitorneineen. Suomen rajavartioasemat olivat Luomassa ja Tähtelässä. Neuvostoarmeija suhtautui luvattomiin rajanylityksiin, niin tahattomiin kuin tahallisiinkin, mielivaltaisesti. Toisinaan luvattomat rajanylittäjät vain ajettiin alueelta pois, mutta joskus seurauksena saattoi olla vuosien vankileirituomio Neuvostoliitossa.¹⁰ Valvonnan nimissä esimerkiksi veneissä tuli olla rekisterikilpi selkeästi näkyvillä.¹ Presidentti J. K. Paasikivi sanoi keväällä 1948 pitämässään puheessa Porkkalan vuokra-alueen muodostavan "oman värinsä" Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Paasikivi totesi, että Neuvostoliiton vuokraoikeus ja kauttakulkuoikeus Suomen alueen halki Porkkalaan "ei hyvästi sovellu kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin," mutta lisäsi, että "ratkaisevaa on todellinen elämä monine vivahduksineen, joita kansainvälinen oikeus saa luvan seurata niin paljon kuin ehtii ja kykenee."¹¹ "Porkkalan tunneli" Vuonna 1947 Suomi sai läpiajo-oikeuden alueen läpi kulkevaa rautatietä pitkin. Tällöin oli kuitenkin junanvaunujen ikkunat suljettava teräsluukuilla, sillä matkustajat eivät saaneet nähdä, mitä alueella tapahtui.¹² Juniin vaihdettiin neuvostoliittolainen veturi alueen ulkopuolella sijainneiden Kauklahden ja Tähtelän rautatieasemien väliselle osuudelle, ja Neuvostoliiton sotilaat nousivat läpikulun ajaksi vaunuihin valvomaan järjestystä.¹² Tätä rautatien osaa kutsuttiinkin yleisesti "Porkkalan tunneliksi" tai "maailman pisimmäksi rautatietunneliksi".¹³ Kuljetuksista maksettiin 50 Yhdysvaltain dollaria junalta.¹² Harvinainen tilaisuus päästä käymään rautaesiripun takana veti juniin runsaasti ulkomaisia, eritoten amerikkalaisia turisteja – ja neuvostoliittolaiset hyödynsivät tämän tuomalla propagandamielessä vartijoiksi nimenomaan sodassa kasvoihin haavoittuneita ja runsain kunniamerkein koristeltuja miehiä, jotka lisäksi erityisesti valmennettiin esiintymään mahdollisimman asiallisesti mutta tuikeailmeisesti.¹³ Palautus Nikita Hruštšovin tultua Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 1953 Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen Suomelle kansainväliseen politiikkaan liittyen käyttäen sitä lännelle esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Myös ohjustekniikan nopean kehityksen mahdollistama pinta-alusten torjunta oli jo vähentänyt kiinteän rannikkotykistön merkitystä meripuolustuksessa. Neuvostoliiton johto harkitsi alueen palauttamista jo vuoden 1955 kevättalvella.¹⁴ Julkisuuteen tieto tuli kuitenkin vasta, kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat virallisesti sopineet asiasta Moskovassa Paasikiven valtiovierailun aikana 19. syyskuuta 1955, jolloin samalla YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella. Vielä pari kuukautta aiemmin, heinäkuun lopulla, jolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Eero Wuori oli tiedustellut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Viktor Lebedevin kantaa Porkkalan palautuksesta liikkuneisiin huhuihin, Lebedev oli vastannut Porkkalan olevan "välttämätön Leningradin puolustukselle ja harmiton Suomelle".¹⁵ Palautus toteutui 26. tammikuuta 1956, joidenkin näkemysten mukaan "sopivasti" presidentinvaalien alla¹ . Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka.¹⁶ Neuvostoliitto ehti hajota kolme vuotta aiemmin, vuonna 1991. Presidentti J. K. Paasikivi piti 22. syyskuuta 1955 radiopuheen, jossa hän totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: "Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt."¹⁷ Hallitus asetti lokakuun lopulla 1955 professori Veli Merikosken johtaman komitean selvittämään Porkkalan palautuksesta aiheutuvia omaisuusjärjestelyjä. Ensimmäinen ikkunaluukuton juna kulki Porkkalan halki 21. joulukuuta 1955.¹⁸ Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 26. tammikuuta 1956 Suomen puolelta pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Johannes Virolainen sekä Neuvostoliiton puolelta varapääministeri Mihail Pervuhin ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Saman päivän aikana rajapuomi nousi Espoonlahden sillalla ja suomalaiset sotilaat marssivat Porkkalaan. Seuraavana päivänä neuvostoliittolaiset järjestivät suomalaisille ja ulkomaisille tiedotusvälineiden edustajille kiertoajelun Porkkalassa.¹⁹ Porkkalasta lähes 12 vuotta aikaisemmin lähtemään joutuneet asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen 4. helmikuuta 1956.²⁰ Maalaisliiton pää-äänenkannattaja Maakansa luonnehti tuoreeltaan lupausta Porkkalan palautuksesta "Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittisen linjan voitoksi" – kyseinen Suomen sodanjälkeistä, kylmän sodan ajan puolueettomuuspoliitiikkaa kuvannut ja etenkin Maalaisliitto-Keskustapuolueen niin sanotun K-linjan ja vuonna 1958 perustetun Paasikivi-seuran viljelemä käsite esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti juuri tässä yhteydessä.²¹ Toisaalta Urho Kekkosen poliittiset vastustajat ja muiden muassa Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä, Kekkoseen kriittisesti suhtautunut Kari Suomalainen katsoivat Kekkosen kaapanneen itselleen poliittisen hyödyn Porkkalan palautuksesta varmistaakseen valintansa uudeksi tasavallan presidentiksi. Suomalainen epäili Kekkosen pyrkivän käyttämään Porkkalaa keppihevosenaan saadakseen myös Karjalan palautetuksi ja tästäkin kaikki pisteet itselleen. ²² Maakansa julkaisikin tammikuun alussa 1956 piirroksen "Urhon soitto", jossa Väinämöisen hahmossa esitetty Kekkonen soitteli Suomelle "takaisin poloisen Porkkalan. ehkä kauniin Karjalankin". Lehti kirjoitti vielä kolme päivää myöhemmin, että Kekkosen valinta presidentiksi antaisi parhaat takeet mahdollisuuksille itärajan tarkistamiseen.²³ Silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Aarre Simonen vähätteli eräässä puheessaan Porkkalan palautusta, koska Karjalankannasta ei saatu takaisin. Presidentti J. K. Paasikivi ripitti Simosta ankarin sanoin ja päätti saarnansa: "Ehkä herra Simonen menee itse Moskovaan ja ottaa yhden amerikkalaisen sotilaan mukaansa."'²⁴ Ulkopolitiikkaan piirroksillaan ärhäkästi kantaa ottanut ja "tuhman pojan" maineen saanut Kari Suomalainen palasi aiheeseen vuonna 1966, jolloin vietettiin Porkkalan palautuksen kymmenvuotisjuhlaa, piirroksellaan Satu porkkanasta. Neuvostoliittolaiset kantelivat piirroksesta silloiselle ulkoministerille Ahti Karjalaiselle, joka kutsui Helsingin Sanomien päätoimittajan Teo Mertasen nuhdeltavakseen.²⁵ Kun palautuksesta oli jo sovittu, neuvostoliittolaiset räjäyttivät ennen poistumistaan useita siellä sijainneita sotilaallisia rakennelmia. Mäkiluodon suuri tykkitorni räjäytettiin 26. lokakuuta 1955, ja tykkien jäännökset kuljetettiin metalliromuna Tallinnaan teollisuuden raaka-aineeksi.²⁶ Alun alkaen Porkkala oli ollut Neuvostoliitolle kallis, pieni ja vaikeasti huollettava tukikohta. Vuokra-ajan loppua kohti alueella alkoi ilmetä heitteillejätön piirteitä. Kurinpito-ongelmia ja toimettomuutta esiintyi.¹ Myös hautausmaita oli tuhottu ja hautakiviä pirstottu. Näistä Neuvostoliitto kyllä maksoi runsaan korvauksen ja vahingot korjattiin, koska läntisiin lehtiin levinneet kuvat uhkasivat romuttaa ainakin osittain sen poliittisen hyödyn, joka palautuksen aikaistamisella oli saatu.²⁷ Asia sivuutettiin lopulta virallisella tasolla "joidenkin juopuneiden sotilaiden omavaltaisuutena". Vaikka Porkkalan palautuksella oli Suomelle sekä poliittisesti että henkisesti erittäin suuri merkitys, Neuvostoliittoon epäluuloisesti suhtautuneissa länsimaissa se leimattiin vain neuvostojohdon halpahintaiseksi propagandatempuksi, koska Porkkala oli menettänyt alkuperäisen strategisen merkityksensä ja Moskova piti samaan aikaan Itä-Euroopan kansandemokratioita tiukassa otteessaan.²⁸ Korvaukset ja kiinteistöjen palautus Kun alue luovutettiin Neuvostoliitolle, sen maanomistajille suoritettiin Suomen valtion varoista toisen korvauslain mukaisia korvauksia samoin kuin luovutetun Karjalan kiinteistöistäkin.²⁹ Heillä oli myös maanhankintalain nojalla oikeus hankkia menettämiensä kiinteistöjen tilalle uudet kiinteistöt, pääasiassa Länsi-Uudenmaalta.²⁹ Kun alue palautettiin Suomelle, säädettiin alueen kiinteistöjä koskeva erityinen Porkkalan palautuslaki. Sen mukaan alueen kiinteistöt palautettiin entisille omistajilleen edellyttäen, että nämä maksoivat toisen korvauslain mukaan saamansa korvaukset takaisin valtiolle.³⁰ Jos maata vuonna 1944 omistanut henkilö ei ollut enää elossa, tämä oikeus kuului sille, joka olisi saanut sen perintönä, ellei luovutusta olisi tapahtunut. Kiinteistöt, joille ei vuoden 1963 loppuun mennessä ollut ilmaantunut omistajaa, siirtyivät valtiolle, joka huutokauppasi ne, mutta näin tapahtui vain muutamalle kiinteistölle.³⁰ Upinniemen alueen valtio kuitenkin pakkolunasti pian alueen palautuksen jälkeen uutta varuskuntaa varten.³¹ Porkkala-ooppera Kirkkonummen oopperayhdistyksen tilaama, Annukka Aholan säveltämä ja Arto Niemisen librettoon perustuva Porkkala-ooppera kantaesitettiin 18. kesäkuuta 2006 Juhani Lamminmäen johdolla Kirkkonummella. Teoksella juhlittiin Porkkalan palautuksen 50-vuotisjuhlaa. Oopperan näki yli 5 500 ihmistä, ja se sai Kirkkonummen Vuoden 2006 kulttuuriteko -palkinnon.³² Lähteet [1] Saaristoreittiä luostarin seesteisyyteen. Töölöläinen, 2009, nro 15, s. 15. [2] Pariisin rauhansopimus Pariisin rauhansopims [3] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [4] "Porkkalan vuokra-alue", Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3227. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0. [5] Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 144–145. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8. [6] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 150. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [7] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 55. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [8] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 62. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [9] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 57. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [10] http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1435543293911 [11] Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 59. Helsinki: Otava, 2001. [12] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 257. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [13] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 261. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [14] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 265. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [15] Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 209. Helsinki: Otava, 1987. [16] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 17. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [17] Paasikiven linja: J. K. Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944−1956, s. 192–194. Porvoo: WSOY, 1962. [18] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 22. Helsinki: Otava, 1956. [19] Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 26. [20] Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 27. [21] Suomalainen, Kari – Okker, Jaakko: Muisto Urholle: Kekkos-kuvia 25 vuoden ajalta, värssyjä sieltä ja täältä, s. 33 Helsinki: Otava, 1974. [22] Porvali, Seppo: Kari – tasavallan hovinarri, s. 74. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1999. [23] Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 842. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0. [24] Okker, Jaakko: Juho Kusti Paasikivi, valtiomies. Historian suurmiehiä, s. 438. Helsinki: Valitut Palat, 1972. ISBN 951-9078-00-2. [25] Porvali 1999, s. 80–81. [26] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 312–313. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [27] Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956, s. 229–231. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [28] Jakobson 2001, s. 190. [29] Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 90. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8. [30] Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 145–146. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8. [31] Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 64. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8. [32] Joulun tähden tekijät Kirkkonummen oopperayhdistys ry. Viitattu 13.6.2016. Katso myös - Hangon vuokra-alue Aiheesta muualla - Kartta - Ylen Elävä arkisto. Reijo Perälä: Puna-armeija purki sotilastukikohtansa ja palautti Porkkalan yllättäen. - Ylen Elävä arkisto. Reijo Perälä: Puna-armeija miehitti Porkkalan 70 vuotta sitten. - Ylen Elävä arkisto. Porkkala tyhjennettiin kymmenessä päivässä. - Ylen Elävä arkisto: Maailman pisin tunneli. - Ylen Elävä arkisto. Porkkalan palautus tuli yllätyksenä. - Ylen Elävä arkisto. Lähdön tunnelmissa. - Ylen Elävä arkisto. Kun Porkkalan puomi nousi. - Ylen Elävä arkisto. Lehtimiehet Porkkalassa. - Ylen Elävä arkisto. Maljoja ja juhlia. - Ylen Elävä arkisto. Äänikuvia takaisin luovutetusta Porkkalasta. - Elonet: Finlandia-katsaus 273 – "Paasikiven matka Moskovaan syyskuussa 1955 – ilmoitus Porkkalan palautuksesta." - Elonet: Finlandia-katsaus 287 – "Porkkalan palautus." Porkkalanniemi Porkkalanniemi (ruots. Porkala udd) on niemi Suomenlahden kapeimmassa kohdassa, Länsi-Uudellamaalla Kirkkonummella. Pienin etäisyys Viron pohjoisrannikolle on 36 km. Venäjän vallan aikana Porkkalanniemi tuli strategisesti tärkeäksi sijainniltaan. Suurin tykistökantama Venäjän rannikkotykistöllä oli noin 30 km. Pietari Suuren merilinnoituksen suunnitelmat Suomenlahden rannikkopuolustamisesta esitettiin Venäjän keisarille Nikolai II:lle ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ensimmäinen maailmansota ja Suomen itsenäistyminen estivät suunnitelman täysmittaisen toteutumisen. Porkkalanniemen sijainti tuli Suomelle merkittäväksi turvallisuuspoliittiseksi asiaksi toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliitto vaati Porkkalanniemen ja sen läheisyydessä olevan alueen luovuttamista rauhanneuvotteluissa ja saikin Moskovan välirauhan päätöksellä 50 vuodeksi käyttöönsä Porkkalan vuokra-alueen. Siihen kuuluivat Porkkalanniemen lisäksi Upinniemi, niemien edustalla olevaa saaristoa sekä manneraluetta niemien pohjois- ja länsipuolelta. Vuokra-aikana Porkkalanniemeen rakennettiin Friggesbyn lentokenttä. Alue kuitenkin palautettiin Suomelle jo vuonna 1956. Taustalla olivat Hruštšovin poliittiset tavoitteet: atomiaseiden aikakaudella tukikohdalla Porkkalassa ei enää ollut erityistä merkitystä, mutta ystävälliset välit kapitalistisen Suomen kanssa voisivat toimia esimerkkinä muille Euroopan maille. Palautus antoi myös voimakkaan myönteisen sysäyksen kautensa juuri aloittaneen Kekkosen presidenttiydelle.¹ Porkkalanniemi on myös tunnettu lintualue. Sen eteläkärki on maailmallakin tunnettu lintujentarkkailupaikka Pampskatan. Alueella on majakka, merivartioasema ja Rönnskärin lintuasema. Alue oli yksi neljästä ensimmäisestä Suomen kansallispuistosta vuonna 1938, mutta puistoa ei ole perustettu uudelleen Porkkalan palautuksen jälkeen.² Niemen kärjessä on myös kesäisin suosittu uimapaikka³ - ranta tosin edellyttää ehdottomasti uimataitoa. Porkkalan kansallispuisto Porkkalanniemelle ollaan suunnittelemassa kansallispuistoa. Metsähallituksella on neljä laajuudeltaan erilaista vaihtoehtoa kansallispuiston kooksi. Laajimmassa vaihtoehdossa puistossa olisi 1200 hehtaaria maa-alueita ja 13 500 hehtaaria vesialueita. Mukana olisivat tällöin mm. Saltfjärdenin kosteikko sekä Finnträskin metsä. Laajuudeltaan pienimmässä vaihtoehdossa suojeltaisiin 255 hehtaaria maa-alueita ja 13 000 hehtaaria vesialueita. Metsähallituksen selvityksen mukaan pesimälinnustoltaan Porkkalan suojelualueet olisivat edustavimpia koko Suomessa. Lisäksi Porkkalan tulevan kansallispuiston erikoisuutena olisi, että samalla alueella voisi tarkkailla sekä saaristo-, kosteikko- että erämaalajeja. Kansallispuiston perustaminen tullee ajankohtaiseksi aikaisintaan vuonna 2017. Katso myös - Suomenlahden tykistösulku Lähteet [1] YLE: Ykkösdokumentti: Saunaliittolaiset Kekkonen ja Hrushtshov. TV-ojelma, lähetetty YLE TV1, 19.12.2010. klo 21.10. [2] Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 112–114. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4. [3] Verkkonummi.fi - Pintaa syvemmältä: Porkkalanniemi [4] Samuli Laita, kolme ehdotusta kansallispuistoksi - Porkkalan kansallispuiston talousvaikutuksia ei ole vielä arvioitu, Helsingin Sanomat 21.1.2015, sivu A17 [5] http://www.lansivayla.fi/artikkeli/278143-ministerio-lupaa-porkkalan-kansallispuistosta-paatoksen-tana-vuonna Aiheesta muualla - Kuvia Porkkalanniemeltä - Valokuvia Porkkalanniemen alueelta Suomen Neuvostoliitolle 1940-luvulla luovuttamat alueet [1] Lakkautuivat kuntina maantieteellisesti 1940 (paitsi Petsamo), lakkautettiin hallintoyksikköinä 1948 [2] Petsamon koillisosa luovutettiin 1940 (alue linjalle Kuavlajärven länsipuoli - Pieni Tšerdekaisi - Hukkalahti Maattivuonon Punaisessalahdessa, johon kuului myös Kalastajasaarennon luoteisosa ja Keskisaarennon suurempi osa, ilman edustan Heinäsaaria). Petsamo lakkautui kuntana maantieteellisesti 1944 [3] Kunnat, joiden alueesta luovutettiin osa ja jotka lakkautettiin 1948 [4] Suomessa pysynyt alue liitettiin naapurikuntiin 1948, lakkautettiin hallintoyksikkönä 1948 [5] Suomessa pysynyt alue liitettiin naapurikuntaan/kuntiin 1946, lakkautettiin hallintoyksikkönä 1948 [6] Kunnat, joiden alueesta luovutettiin osa mutta kuntaa ei lakkautettu 1948 [7] Jäniskosken–Niskakosken alue myytiin 1947 [8] Hangon vuokra-aluetta 1940-1944 (palautui käytännössä 1941) [9] Porkkalan vuokra-aluetta 1944-1956 [10] Liitettiin naapurikuntaan 1946 (vuokra-alueella ollut osa käytännössä 1957) Rötösherrajahti Rötösherrajahti on usein käytetty yhteisnimitys 1980-luvun alkupuolella pidetyille, suurta huomiota herättäneille oikeudenkäynneille, joissa poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia oli syytettyinä lahjusrikoksista. Käsitteen rötösherrat loi kansanedustaja, tullineuvos Veikko Vennamo – tai oikeastaan hänen puolisonsa Sirkka Vennamo, jonka ideoimia olivat monet Suomen maaseudun puolueen tunnetuiksi tulleet iskulauseet. Lause "Rötösherrat kuriin!" esiintyi vuoden 1983 eduskuntavaalien edellä puolueen vaalijulisteiden alalaidassa. Rötösherrajahdin on nähty juontaneen juurensa voimakkaan politiikanvastaisen mielialan noususta ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisesta Urho Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina. Keskustapuolueen katsottiin Kekkosen kaudella saavuttaneen suuremman yhteiskunnallisen vaikutusvallan kuin sen parlamentaarinen voima olisi edellyttänyt, joten rötösherrajahdin suurin paine kohdistui siihen. Rajuimman hyökkäyksen kohteeksi joutuivat Kekkosen ympärille muodostuneen "hovin" jäsenet. Rötösherrajahtia lietsoi erityisesti SMP ja Veikko Vennamon arveltiin pyrkivän sen avulla kostamaan häneen kohdistuneen syrjinnän ja kasvattamaan puolueensa kannatusta. SMP:n suurvoitto vuoden 1983 eduskuntavaaleissa lieneekin suurimmaksi osaksi ollut juuri sen ansiota, että puolue korosti voimakkaasti, jopa paisutellen, silloisia taloudellisia ja poliittisia väärinkäytöksiä. Rötösherrajahdin taustalla olivat muiden muassa Salora- ja Valco-jutut 1970- ja 1980-lukujen taitteessa sekä eduskunnan päivärahakiista vuosina 1982–1983. Varsinainen rikoksiin – monilta osin todellisiin, mutta osittain myös kuviteltuihin – syyllistyneiden ja sellaisiksi leimattujen "jahtaaminen" käynnistyi toden teolla Kai Kortteen tultua oikeuskansleriksi keväällä 1982. Useimmiten alioikeudessa langetettu tuomio kuitenkin kumottiin tai sitä ainakin lievennettiin hovioikeudessa. Lopulta myös presidentti Mauno Koivisto pyrki hillitsemään syyttäjien intoa nostaa syytteitä, kun moni oikeusjuttu oli kuivunut kokoon siitä syystä, että syyte oli nostettu "varmuuden vuoksi", ilman varmaa näyttöä. Suurimmat ja eniten julkisuutta saaneet rötösherrajahdin aikaisista oikeudenkäynneistä olivat niin sanottu Noppa-juttu, jonka oikeuskäsittely venyi yli kuuden vuoden mittaiseksi, sekä Helsingin kaupunginhallituksen jäseniä ja metrotoimistoa vastaan käyty niin sanottu metrojupakka. Jälkimmäisen toi julkisuuteen helsinkiläinen toimittaja Liisa Kulhia, joka nousi eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa. Seuraavana syksynä Helsingin kaupunginhallituksen jäsen Ilkka Hakalehto puolestaan paljasti lahjusskandaalin, joka tunnetaan nimellä Naurissaaren lahjusjupakka. Rötösherrajahti alkoi hiipua sen jälkeen, kun komisario Sulo Aittoniemi syksyllä 1984 siirrettiin sivuun Noppa-jutun tutkimusten johdosta. Aittoniemi syytti SDP:n johtoa syrjäyttämisestä. Aittoniemen mukaan hänen paikalleen haluttiin "vaarattomampi" henkilö.¹ Rötösherrajahti nosti julkisuuteen myös käsitteen uusmoralismi, jolla tarkoitettiin väärinkäytöksiin syyllistyneiden ja niistä epäiltyjen voimakasta leimaamista tiedotusvälineissä. Monessa tapauksessa leimaamista pidettiin pahempana rangaistuksena kuin lain rikkomisesta langetettua oikeudellista seuraamusta. Tunnetuimpia rötösherrajahdin aikaisissa oikeudenkäynneissä syytetyistä olivat entinen eduskunnan puhemies Johannes Virolainen ja Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola Noppa-jutussa, Helsingin ylipormestari Teuvo Aura metrojupakassa, sekä vuorineuvos Armas Puolimatka. Katso myös - Salaputkijuttu Lähteet - Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirjat 1983-1988, Otava, Helsinki. - Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, Kirjayhtymä 1982, Helsinki. - Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi, Otava 1991, Helsinki. - Lindqvist, Martti: Uusmoralismi, artikkeli Mitä-Missä-Milloin -vuosikirjassa 1987, Otava, Helsinki. - Tampereen kasvot, Sanasato 1997, Tampere. Lähdeviitteet [1] Tampereen kasvot, Sanasato 1997, Tampere, s. 8. Saimaan laivaston vanavedessä Saimaan laivaston vanavedessä on Interregselvennä-osarahoitteinen Naapuruusohjelmahankeselvennä, jonka lähtökohtana on Suomen ja Venäjän yhteinen historia. Hankkeessa on ollut yksi kokopäivätoiminen työntekijä. Hankkeen teemana on erityisesti Venäjän Saimaan laivasto ja kenraali Aleksandr Suvorov, jonka toimintaan liittyvään historiaan perustuvien matkailutuotteiden kehittäminen on hankkeen päätehtävä. Tuotteiden kehittämisessä keskeistä on historian elävöittäminen innovatiivisia sovelluksiaselvennä ja ratkaisujaselvennä sekä teknologisia ratkaisuja hyödyntäen. Hankkeen punaisena lankana ovat Suvorovin rakennuttamat sotakanavat, jotka muodostivat 1790-luvulla tärkeän kulku- ja huoltoreitin Lappeenrannasta Savonlinnaan. Kanavat luovat viitekehyksen ja teeman hankkeen puitteissa suunniteltaville matkailutuotteille. Hankkeen sisältö - Historiaan ja historiallisiin kohteisiin perustuvien risteilytuotteiden suunnittelu ja testaus Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. - Suvorov–teemaan rakentuvat draamaopastuskierrokset Olavinlinnassa sekä Lappeenrannan linnoituksessa. Kukonharjun kanavalla toteutetaan teemaan perustuva seikkailu- ja ohjelmapaketti. Opastuskierroksia ja ohjelmapakettia varten hankkeessa suunnitellaan ja tehdään puvustusta ja muuta rekvisiittaa yhteistyössä koulutusorganisaatioiden kanssa. - Sukellusmatkailun kehittämisedellytysten selvittäminen Saimaan ja Puruveden alueella ja alueen historiallisten kohteiden varaan rakentuvan sukellusmatkailutuotteen suunnittelu ja testaus. - Opastuspilottiselvennä, jossa hyödynnetään teknologisia sovelluksiaselvennä. Hankkeen rahoitus ja hallinnointi Hanke käynnistyi 1. marraskuuta 2005 ja päättyi 30. lokakuuta 2007. Hankkeen kokonaisbudjetti oli 276 000 euroa ja rahoittajana oli Kaakkois-Suomen Naapuruusohjelma. Hankkeen toteuttaja ja hallinnoija on Joensuun yliopiston Savonlinnan koulutus- ja kehittämiskeskus yhteistyössä Matkailun verkosto-osaamiskeskuksen kanssa. Hankkeen toiminta-alueena Suomen puolella on Etelä-Savo, Etelä-Karjala ja Kymenlaakso. Katso myös - Venäjän Saimaan laivasto - Aleksandr Suvorov - Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä - Suvorovin sotakanavat - Kärnäkosken linnoitus Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa oli Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen, alkusyksyllä 1944 Lapin sodan aikana natsi-Saksan ja suomalaisen äärioikeiston Suomeen perustama organisaatio, joka valmistautui aseelliseen taisteluun odotettavissa olevan Neuvostoliiton miehityksen varalta. Saksa rahoitti toiminnan ja järjesti tarvittavan koulutuksen. Hanke oli erillään Päämajan upseerien kesällä 1944 laatimista suunnitelmista siirtymisestä sissisotaan ja asekätkennästä. Kun miehitystä ei tapahtunut, järjestön käytännön toiminnaksi muodostui propagointi ja satojen henkilöiden salakuljetus ulos Suomesta. Saksan kukistumisen jälkeen liike ei hajonnut vaan toimi suomalaisvetoisena vielä useita vuosia. Osa liikkeen jäsenistä jäi kiinni, ja 11 tuomittiin maanpetoksesta vuonna 1946. Taustaa Suomessa oli toiminut jatkosodan ajan kaksi saksalaista tiedustelujärjestöä: SS:n tiedustelupalvelu SD ja Saksan päämajan alainen sotilastiedustelupalvelu Abwehr. SD:n Suomen-organisaation johdossa oli Sturmbannführer (majuri) Alarik Bross, jälkimmäistä johti Fregattenkapitän (komentaja) Alexander Cellarius. Helmikuussa 1944 organisaatiot yhdistettiin SD:n alaisuuteen, ja elokuussa Suomen-tiedustelun päälliköksi nimitettiin Bross, jolla oli hyvät suhteet Suomen oikeistopiireihin.¹ SD:n Vastarintaliike perustetaan Bross sai heti tehtäväkseen muodostaa Suomeen vastarintaliikkeen, joka palvelisi Saksan etuja. Suunnitelma järjestöstä esiteltiin elokuussa 1944 valikoidulle joukolle suomalaisia Brossin koolle kutsumassa kokouksessa, johon osallistuivat muun muassa eversti Ragnar Nordström, everstiluutnantit Carl Lindh ja Johan Fabritius, vuorineuvos Petter Forsström ja tohtori Erkki Osmonsalo. Järjestön organisaatioluonnoksen oli laatinut Brossin apulaisena työskentelevä Aarne Runolinna. Kokouksessa perustettiin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton piiriin SD:n kaavailujen mukainen Vastarintaliike-ryhmä. Liikkeen johtoon valittiin Carl Lindh.² Muut saksalaisvetoiset vastarintarintatoimet AKS:n puheenjohtaja Helasen suunnitelma SD:n perustaessa oman vastarintaorganisaationsa Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtaja tohtori Vilho Helanen kehitti samaan aikaan oman suunnitelmansa vastarintaliikkeestä siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen tai maassa nousisi valtaan kommunistien johtama hallitus. Helasen suunnitelma perustui toimimiseen saksalaisten tuella Virosta käsin. Hän esitti suunnitelmansa Tallinnassa 7. syyskuuta 1944 paikalliselle SD:lle, ja mahdollisesti mukana oli myös Cellarius.³ Suunnitelman mukaan organisaation johto olisi Tallinnassa, ja yhteyskomitea Suomessa hoitaisi viestinnän, kuljetukset ja etappireitit saksalaisten tuella. Laskeutumisalueet saksalaisten lentokoneille ja purkualueet aluksille perustettaisiin ennakolta. Varsinaisen aseellisen toiminnan hoitaisi alueellinen vastarintaliike, jolle aseet saataisiin saksalaisilta ja mahdollisen Suomen armeijan aseistariisunnan yhteydessä. Mahdollisen miehityksen jälkeen ryhdyttäisiin partisaanisotaan iskemällä ensin miehittäjän viesti- ja huoltoyhteyksiin. Vastarinta sitoisi mahdollisimman paljon miehittäjän joukkoja, kunnes nämä vetäytyisivät eristyksiin suuriin kaupunkeihin. Lopullinen tavoite oli vallata koko Suomi ja myös Itä-Karjala.³ Suunnitelman edellytyksenä oli kuitenkin saksalaisjoukkojen pysyminen Virossa ja Pohjois-Suomessa, mikä teki sen toteuttamisen mahdottomaksi. Pohjois-Suomesta vetäytyminen oli jo alkanut, ja Viron evakuoimiskäskyyn oli enää viikko. Helanen liittyi mukaan SD:n Vastarintaliikkeeseen, johon hänet merkittiin järjestön toiseksi johtajaksi. Hän palasi Suomeen saksalaisella moottoritorpedoveneellä tehtävänään houkutella poliitikkoja liikkeen taakse.³ Muut saksalaisten hankkeet SD:n vastarintahanke ei ollut saksalaisten ainoa. 20. vuoristoarmeijakunta komentajanaan Lothar Rendulic esitti 5. syyskuuta 1944 Saksan päämajalle vastarintatoiminnan perustamista. Tilanne oli sen mukaan otollinen aselevon aiheuttaman mielipiteiden jakautumisen takia. SD:llä oli Vastarintaliikkeen lisäksi myös muuta salaista toimintaa Suomessa. SD:n luutnantti Hans Seidl ja suomalainen vänrikki Kai Laurell⁵ perustivat Pohjois-Suomeen useita radioasemia ja asekätköjä. Asemat pitivät kevääseen 1945 asti yhteyttä Saksan armeijan tiedustelupalvelun Sonderabteilung Lapplandiin (suom. Erikoisosasto Lappi). SD:n Kirkkoniemen-toimiston päällikkö ja Einsatzkommando Finnlandin komentaja Wilhelm Laqua perusti Karesuvantoon radioaseman, joka toimi lokakuun 1944. Myöhemmin asema siirrettiin Ruotsin puolelle, ja yhteyttä pidettiin kuriirien avulla Norjasta. Laqualla oli Norjassa käytössään radio-, posti- ja lentoyhteydet myös Suomeen. Saksalaiset järjestivät myös asekätköjä Pohjois-Suomeen ja rakensivat etappireittejä. Vastarintaliikkeen organisaatio luodaan SD:n masinoiman Vastarintaliikkeen johtoon oli merkitty Carl Lindh ja Vilho Helanen. Brossin avustaja Aarne Runolinna oli propagandapäällikkö. Yhdysmiehenä toimi toimittaja Karl Jansson, toukokuusta 1945 everstiluutnantti Fabritius. Organisaattorina oli kaukopartiomies Arthur Björklund, myöhemmin luutnantti Seppo Veli Heikkilä. Valtakunnallisesti organisaatio jaettiin kahdeksaan piiriin, joilla jokaisella tuli olla paikallinen johto. Maanalainen toiminta organisoituisi kommunisteilta perityn kolmisolujärjestelmän mukaan. Mukaan toimintaan värvättiin Vapaussodan Rintamamiesten Liiton, Aseveliliiton ja IKL:n jäseniä. Vastarintaliikkeellä oli hyvät yhteydet eri tahoille: Valposta oli mukana useita henkilöitä, esimerkiksi etsivä Urho Rantala ja Norjaan siirtynyt ylietsivä Arvid Ojasti. Valpon edeltäjäorganisaation Etsivän keskuspoliisin entinen päällikkö Arno Anthoni toimi neuvonantajana maanalaisen toiminnan käytännön järjestelyissä. Järjestö piti yhteyttä myös Ruotsiin siirtyneisiin Suomen armeijan upseereihin ja sotilastiedustelun sodanaikaisiin päälliköihin. Mukana olivat entinen tiedustelujohtaja eversti Aladár Paasonen, Pohjois-Suomen tiedustelusta vastannut kaukopartio-osaston johtaja Harri Paarma (ent. Paatsalo) ja toinen kaukopartiojohtaja majuri Pauli Marttina. Lisäksi oli suunnitelmia värvätä mukaan korkea-arvoisia upseereita. Sotilassiiven päälliköksi kaavailtiin kenraaliluutnantti Paavo Talvelaa, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasta tai eversti Matti Aarniota. Ruotsin yhdysmiesverkosto Ruotsiin rakennettiin etappireittejä yhdysmiesverkoston avulla. Kaksi reiteistä kulki maan läpi Norjaan, muut Göteborgin, Malmön ja Trelleborgin satamakaupunkeihin. Etappireittien lisäksi Ruotsin-toiminnan suomalaisella vetäjällä oli apumiehet Tukholmassa, Luulajassa ja Göteborgissa, kaksi kussakin. Vetäjä itse toimi Bodenissa ja oli yhteistyössä Ruotsin sotilastiedustelun kanssa: ruotsalainen majuri Danielsson järjesti liikkeelle passeja ja muuta apua. Ruotsin-organisaation yhteydet saksalaisiin hoidettiin joko Saksan sotilasasiamiehen Edmund Salan¹⁰ kautta Tukholmassa tai suoraan Berliiniin. Kuriirina Helsinkiin toimi liikemies Arne Blom. Liikkeen rahoitus Vastarintaliikkeen toiminnan rahoitus saatiin pääasiassa saksalaisilta. Alkuvaiheen organisointia varten järjestön tiedetään saaneen Cellariukselta 350 000 euroa vastaavan summan (vuoden 2007 rahanarvon mukaan). Myös ainakin laivanvarustaja, eversti Ragnar Nordström ja vuorineuvos Petter Forsström rahoittivat järjestöä ostamalla sen käyttöön moottoriveneitä.¹¹ Rahoitus Saksasta järjestettiin SD:n majuri Brossin myöntämänä osin suoraan, osin Ruotsiin lähelle Norjan rajaa sijoitetun kätkön avulla, josta suomalaiset saivat Brossin luvalla hakea määräsumman. Kätkön suuruudesta on ristiriitaisia tietoja, erään tiedon mukaan eri maiden valuuttaa olisi ollut yhteensä 65 miljoonan euron arvosta (vuoden 2007 rahanarvon mukaan). Vuonna 1945 kätköstä tiedetään haetun valuuttaa ainakin kahteen otteeseen, yhteensä yli 650 000 euron arvosta.¹² Saksasta ja Ruotsista saatuja aseita, radiolaitteita ja rahaa kätkettiin Närpiöön, Vaasaan, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Vaasaan oli sijoitettu runsaasti materiaalia eri kätköihin. Sonderkommando Nord Pääartikkeli: Sonderkommando Nord Saksalaisten poistuttua Etelä-Suomesta syyskuun ensimmäisellä viikolla 1944 Suomen vastarintaliikkeen johtoelimeksi perustettiin Sonderkommando Nord (suom. Erillisosasto Pohjoinen). Osasto oli suoraan Saksan korkeimman turvallisuusorganisaation Valtakunnan pääturvallisuusvirasto RHSA:n päällikön Ernst Kaltenbrunnerin alaisuudessa. Bross nimitettiin osaston esikuntapäälliköksi. Osastolle perustettiin tukikohta Saksan Itämeren puoleiselle rannikolle Usedomin saarelle Saksan laivaston hallussaan pitämään kylpyläkaupunki Heringsdorfiin, jonne Suomessa olleet Saksan tiedusteluelimet siirtyivät. Miehistö saatiin suomalaisista SS-miehistä ja Lapin sodan loikanneista sotavangeista.¹³ Yhteydenpito Suomeen hoidettiin radioviesteillä ja sukellusveneillä. Yhteydenpito suomalaisiin toimi ainakin huhtikuuhun 1945, vaikkakin vastarintaliikkeen johto oli jo tuolloin irtautumassa saksalaisohjauksesta. Saksan sotavoimat antautuivat 8. toukokuuta 1945. Koulutus talvella 1945 Sonderkommando Nord aloitti helmikuussa 1945 Heringsdorfissa suomalaisten kouluttamisen tiedustelutehtäviin. Ensimmäisellä kurssilla annettiin sähkötys- ja salakirjoituskoulutus noin kymmenelle SS-miehelle. Koulutettavat kursseille saatiin eri tahoilta; mukana oli esimerkiksi Lapin sodan vankileiriltä värvättyjä suomalaisia sotavankeja ja muita vapaaehtoisesti saksalaisten puolelle siirtyneitä. Perusjoukko tuli Norjasta saksalaisten miehittämästä Kongsvingerin linnoituksesta, jossa oli koulutettu suomalaisia SS-miehiä ryhmänjohtajiksi Suomesta saatavalle vapaaehtoisten joukko-osastolle. Kun vapaaehtoisia ei ilmaantunut, lähetettiin ryhmänjohtajat Heringsdorfiin. Lisäksi internoiduista suomalaisista kauppa-aluksista saatiin kursseille kymmenkunta perämiestä ja konemestaria.¹⁴ Majuri Otto Skorzenyn rykmenttiin Jagdregiment 1 Neustrelitziin muodostettiin 30 suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Osasto oli tarkoitettu koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin, mutta koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin sota jo päättyi. Samaan rykmenttiin pestattiin viestikoulutukseen parikymmentä vapaaehtoista niistä suomalaisnaisista, jotka olivat siirtyneet saksalaisjoukkojen mukana Norjaan ja Saksaan.¹⁴ Koulutettavia ei ehditty lähettää Suomeen ennen sodan päättymistä.¹⁴ Jotkut miehistä lähetettiin Norjaan.¹⁵ Neuvottelut tammikuussa 1945 ja Fabritiuksen matka Saksaan Majuri Bross, hänen poliittinen neuvonantajansa Aarne Runolinna ja Cellarius matkustivat tammikuussa 1945 sukellusveneellä Heringsdorfista Suomen rannikolle Kristiinankaupungin edustalle neuvottelemaan vastarintaliikkeen suomalaisen johdon kanssa. 17. tammikuuta alukselle kuljetettiin liikkeen käytännön organisaattori Johan Fabritius ja yhdysmies, toimittaja Karl Jansson. Paikalle kutsutut liikkeen nimelliset johtajat Carl Lindh ja Vilho Helanen eivät saksalaisten harmiksi saapuneet, sillä ilmeisesti Lindh ja Helanen halusivat jo irti tappion edessä olevasta Saksasta.¹⁶ ¹⁷ Sukellusveneessä pidettiin neuvottelu, jonka aikana Jansson selosti Suomen tilannetta saksalaisille. Bross esitti, että Suomea varten perustettaisiin pakolaishallitus ja aloitettaisiin sotakorvausteollisuuden sabotaasitoiminta. Pakolaishallituksen johtoon saksalaiset olivat kaavailleet Ruotsiin siirtynyttä professori T. M. Kivimäkeä. Fabritius kieltäytyi molemmista hankkeista, ja lopulta neuvotteluissa päädyttiin hänen kannalleen.¹⁶ Neuvottelun päätyttyä Jansson lähetettiin maihin mukanaan varusteita, rahaa ja pieni määrä aseita. Mukaan lähti Saksasta tuotu tiedustelukoulutuksen saanut Seppo Heikkilä, joka oli entinen Merivoimien Liinahamarin vartioaluksen päällikkö. Heikkilän piti tukea vastarintaliikettä ja raportoida Suomen oloista. Raporttien perusteella päätettäisiin, milloin olisi aika lähettää Saksasta Suomeen erikoiskoulutuksen saaneita joukkoja ja materiaalia. Fabritius jäi sukellusveneeseen matkatakseen Saksaan. Hänellä oli mukanaan saksalaisille selonteko Suomen armeijan uudesta organisaatiosta ja maassa olevista neuvostojoukoista. Veneeseen jäivät myös Suomen päästä mukana tulleet kapteeni Lauri Törni ja vänrikki Solmu Korpela, jotka oli värvätty koulutettavaksi Saksassa vastarintaliikkeen miesten kouluttajiksi.¹⁶ ¹⁷ Alus palasi Heringsdorfiin vaikeuksitta, ja Fabritius valmisteli Runolinnan kanssa Sonderkommando Nordin esikuntaa varten muistion Suomen tilanteesta. Hänet kuljetettiin myös Berliiniin esittelemään muistio ensin tohtori Schefferille, sen jälkeen suoraan Kaltenbrunnerille. Heeringsdorfiin palattuaan Fabritius sai pikakoulutuksen laskuvarjohyppyyn, ja 20. helmikuuta hänet pudotettiin Suomeen.¹⁶ Vastarintaliikkeen toiminta Radioasemat ja propaganda Järjestö rakensi Suomeen radioasemaverkoston yhteydenpitoon ja propagointiin. Yhden liikkuvan radioautoaseman lisäksi asemia oli Helsingissä Helvarin radiotehtaalla ja Huopalahdessa, Hämeenlinnassa, Tampereella, Turussa, Vaasassa, Raahen seudulla ja Närpiössä. Tekniseksi asiantuntijaksi värvättiin tanskalainen insinööri Thoralf Kyrre.¹⁸ Etappikuljetukset Suomessa Merkittävin toimintamuoto oli salakuljettaa eri syistä maasta ulos haluavia Saksaan ja Ruotsiin. Tätä tarkoitusta varten rakennettiin etappiverkosto Suomeen ja perustettiin peiteyritys Suuri kalastusosuuskunta. Suomessa etappireiteistä huolehti 50–70 miehen merikuljetusorganisaatio. Ruotsissa etappikohde oli Härnösandin pikkukaupunki Länsi-Norlannissa. Suomesta alukset ajettiin kaupungin ympäristön salaisiin lastauspaikkoihin, joissa järjestön vastaanottajat olivat valmiina. Osa kuljetettavista toimitettiin Ruotsiin pohjoisesta Tornionjoen yli. Ruotsin etappiverkoston kautta avautui pääsy ulos Euroopasta.¹⁹ Vastarintaliikkeellä oli Vaasassa Blacknäsissä käytössään kolme suurta kalastaja-alusta, jotka soveltuivat hyvin pakolaisten salakuljetukseen Ruotsiin. Närpiöön perustettiin vastarintaliikkeen tärkein etappipaikka. Närpiöön sijoitettiin peiteyritykselle ostetut moottoriveneet. Alue toimi myös saksalaisten sukellusveneiden lastauspaikkana. Järjestö osti Närpiöstä käyttöönsä omakotitalon, ja majoituskäyttöön saatiin taloja ja maatiloja. Helsingin ja Närpiön välillä kuljetukset hoidettiin kahdella tarkoitusta varten hankitulla autolla.²⁰ Etappireittien kautta vastarintaliike kuljetti ulos maasta suomalaisia upseereja ja tiedusteluhenkilöstöä, virolaisia ja itäkarjalaisia pakolaisia sekä Saksan kansalaisia. Ruotsiin avustettiin satoja henkilöitä, muun muassa yli sata suomalaisilta paennutta saksalaista sotavankia. Kuljetukset Saksaan tapahtuivat syyskuun 1944 välirikon jälkeen saksalaisilla sukellusveneillä, joilla maasta poistui satoja henkilöitä. Samaan aikaan Organisaatio Odessa toi Saksasta pakolaisia Suomen rannikolle joskus useammallakin sukellusveneellä samaan aikaan.²¹ Heidät kuljetettiin etappireittejä pitkin Ruotsiin ja sieltä eteenpäin.²⁰ Irtautuminen saksalaisista ja toiminta kevään 1945 jälkeen Fabritius oli tammi-helmikuisen Saksan-matkansa aikana tullut vakuuttuneeksi siitä, että Saksan tilanne on toivoton eikä apua vastarinnalle Suomessa olisi odotettavissa lupauksista huolimatta. Asiasta keskusteltiin hänen päästyään Suomeen ja todettiin, ettei toiminta Suomessa onnistuisi saksalaisten tuen avulla. Huhtikuun alussa pidettiin kokoukset Lohjalla, Helsingissä ja Tampereella. Saksalaisista haluttiin irtautua kokonaan. Toisaalta pelättiin yhä Neuvostoliiton miehittävän maan, ja toiminnan painopiste keskitettiin suunnitelmille saada mahdollisimman paljon liikkeen kannalta isänmaallisesti ajattelevia henkilöitä salakuljetettua turvaan Ruotsiin. Yhteyttä saksalaisiin pidettiin vielä huhtikuussa 1945.²² Saksan kukistuttua vastarintaliike jatkoi toimintaansa. Suomea ei miehitetty, joten liikkeen pääorganisaatiota aseellisine alueryhmineen ei pantu täytäntöön. Toiminta keskittyi etappireitteihin. Mahdollisesti organisaatio uudistettiin sotien jälkeen.²³ Vuonna 1948 vastarintaliikkeen edustajat majuri evp. Harald Roos ja professori Lauri "Tahko" Pihkala matkustivat Norjaan tiedustelemaan tukea liikkeelle siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittää Suomen. He olivat yhteydessä Norjan maavoimien komentajaan kenraali Olaf Helsetiin ja Yhdysvaltojen Oslon-sotilasasiamieheen. Sotilasasiamies raportoi Yhdysvaltoihin vastarintaliikkeellä olevan 100 000 jalkaväen kevyttä asetta ja joitakin kranaatinheittimiä. Liike olisi valmiina toimintaan kolmen viikon varoitusajalla. Kumpikaan taho ei luvannut tukea suomalaisille.²³ Paljastuminen ja oikeudenkäynnit Valpo oli jo varhain vakuuttunut järjestön olemassaolosta. Tammikuussa 1945 paljastui Helvarin radiotehtaan radioasema, ja Valpo pidätti Thoralf Kyrren. Vastarintaliike järjesti Kyrren pakoon Ruotsiin maaliskuussa. Alkuvuonna 1946 Valpo pääsi järjestön jäljille ja pidätti kevään kuluessa järjestön johtohenkilöitä, esimerkiksi Fabritiuksen 12. huhtikuuta. Karl Jansson, Arthur Björklund ja Ragnar Nordström pakenivat Ruotsiin. Maanpetosoikeudenkäynnissä tuomittiin 11 henkilöä, ja pisimmän tuomion, 7 vuotta vankeutta, sai Kyrren pakoon auttanut Sundholm. Sonderkommando Nordissa koulutetut Lauri Törni ja Seppo Heikkilä saivat kuusi vuotta vankeutta, muut lyhyempiä tuomioita. Vastarintaliikkeen käytännön johtajana toiminut Fabritius kuoli tutkintavankeudessa syksyllä 1946 munuaissairauteen ennen tuomiota.²⁴ Lähteet - Cronvall, Marjatta: Patriootin kuolema. Dramatisoitu tv-dokumentti vuodelta 1999.lähde tarkemmin? - Saksa tuki Suomen vastarintaliikettä ase- ja muilla kuljetuksilla 1945 talvella. ("HS 50 vuotta sitten", alkuperäinen uutinen julkaistu 24.7.1946) Helsingin Sanomat, 27.6.1996. - Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8. - Vertanen, Anu: Rintamalta Ratakadulle: suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945–1948 (pdf) 2005. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. - Paavo Salo: ''Sonderkommando Nord'' - tapahtumat Kristiinassa ja Närpiössä tammikuu 2005. Kristiinankaupunki: Kristiinan paikallis-tv. - Kumenius, Otto: Tiedustelu - tehtävä yli rajojen:viiden rintaman vastavakoilija muistelee ja kertoo. Muistelmat. Alea-Kirja, 1969. ISBN 951-9272-73-9. - Alava, Ali: Gestapo Suomessa. Hämeenlinna: Arvi A.Karisto Osakeyhtiö, 1974. ISBN 951-23-0844-4. - C. G. McKay: From information to intrigue: Studies in secret service based on the Swedish Expirience 1939-1945. Routledge, 1993. ISBN 0714634700. Google kirjat. (englanniksi) - Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. 416 s.. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 9789511215011. Viitteet [1] Lappalainen 1997, s. 106 [2] Lappalainen 1997, s. 107 [3] Lappalainen 1997, s. 107–109 [4] Lappalainen 1997, s. 112 [5] ISBN-10: 0752439383 Tempus (December 1, 2006) The SS Hunter Battalions: The Hidden History of the Nazi Resistance Movement 1944-5 [6] Vertanen 2004, s. 67 [7] Lappalainen 1997, s. 106, 109–111 [8] Silvennoinen 2008, 307, 319 [9] Lappalainen 1997, s. 110–111 [10] McKay, s. 245 [11] Lappalainen 1997, s. 110 [12] Lappalainen 1997, s. 108 [13] Vertanen 2004, s. 12 [14] Lappalainen 1997, s. 114–115 [15] Vertanen 2004, s. 47 [16] Lappalainen 1997, s. 116–118 [17] Helsingin Sanomat 27.6.1946/1996 [18] Lappalainen 1997, s. 112–113 [19] Lappalainen 1997, s. 111, 113–114 [20] Lappalainen 1997, s. 113–114 [21] Alava 1974, s. 235 - huomio joka jäi kertojan mieleen etapin saksalaisista käyttäjistä oli että nämä olivat sivistyneitä. [22] Lappalainen 1997, s. 118–119 [23] Lappalainen 1997, s. 120 [24] Marjatta Cronvall, Patriootin kuolema, Tutkivan journalismin yhdistys, viitattu 3.8.2012 (Archive.org) Kirjallisuutta - Alava, Ali: Erikoisosasto Pohjoinen. Hämeenlinna: Karisto, 1978. ISBN 951-23-1258-1. (suomeksi) - Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7. Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta oli Suomen sotakorvausten suorittamista koordinoiva virasto, valtuuksiltaan väliaikainen ministeriö. Valtuuskunnan rutiinitehtäviä hoiti Soteva-niminen virasto. Sotakorvaustuotannon organisointi Sotakorvaussopimusta koskevat neuvottelut olivat ulkoasiainministeriön vastuulla. Sitä tukemaan valtioneuvosto asetti jo 9. lokakuuta 1944 komitean, johon kuuluivat vuorineuvos Walter Gräsbeck puheenjohtajana, Gunnar Jaatinen, Juho Jännes, Johan Nykopp, Arno Solin ja Wilhelm Wahlforss. Sihteerikseen komitea valitsi Jaakko Rautasen.¹ 13. lokakuuta annettiin asetus sotakorvausohjelman toteuttavasta elimestä, sotakorvausteollisuuden valtuuskunnasta.² Kauppa- ja teollisuusministeriö hoiti osan sotakorvauksiin liittyvistä rutiineista kuten toimistotehtävät.³ Nopeasti kuitenkin selvisi että tarvittaisiin järeämpi organisaatio. Huhtikuussa 1945 perustettiin uusi virasto Soteva, jonka tehtävänä oli huolehtia Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan operatiivisista tehtävistä. Valtuuskunta puolestaan toimi viraston johtokuntana. Syyskuussa järjestelyä vielä hienosäädettiin asetuksella. Asetuksen teksti jätti kuitenkin paljon liikkumavaraa organisaation rakenteille ja niiden muuttamiselle. Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan jäsenet Sotakorvausteollisuuden valtuuskuntaan kuuluivat puheenjohtaja Lauri Kivinen (Veitsiluoto Oy:n toimitusjohtaja) ja jäsenet hallitusneuvos Sakari Tuomioja, Outokumpu Oy:n Porin metallitehtaan johtaja Ilmari Harki, vapaaherra G. W. Wrede (entinen Petsamon Nikkeli Oy:n toimitusjohtaja), Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja Juuso Walden sekä Suomen Metallityöväen Liiton puheenjohtaja Yrjö Rantala. Tuomiojan korvasi myöhemmin valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Toivo Takki. Sotevan toiminta Soteva toimi sotakorvaustoimitusten tilaajana ja maksajana teollisuudelle, sekä toimitusten välittäjänä Neuvostoliittoon. Se valvoi teollisuuslaitosten ja esimerkiksi laivanrakennustelakoiden toimintaa. Soteva myös valitsi sotakorvauksina luovutettavat laivat ja muut valmiit kohteet. Viraston päällikkönä toimi kontra-amiraali Svante Sundman. Apulaispäällikkö oli diplomi-insinööri Ilmari Harki. Virastolla oli palveluksessaan teollisuuden eri alojen asiantuntijoita, juristeja, kielenkääntäjiä ja tulkkeja sekä toimistohenkilökuntaa, enimmillään vuonna 1948 noin 520 henkilöä. Sotevan toimitilat olivat Helsingin Kluuvissa sotavuosina valmistuneessa Sokoksen tavaratalokiinteistössä. Aluksi tilat käsittivät Kaivokadun puoleisen osan kuudennen kerroksen, laajimmillaan kiinteistön neljä ylintä kerrosta. ⁹ Korvausten päättyminen ja Sotevan lopettaminen Sotakorvaukset tulivat maksetuksi vuonna 1952, jolloin Sotevan toiminta päättyi vuoden 1953 lopussa¹⁰ . Valtuuskunta toimi pitempään: se järjesteli muutamia korvausasioita valtion ja tavarantoimittajien välillä vuoteen 1967 saakka. Kun Soteva lopetti toimintansa, sen haltuun jääneet hylätyt sotakorvaustavarat myytiin huutokaupalla. Esimerkiksi kaikkiaan kymmenen Move 2 -moottoriveturia osti Insinööritoimisto Saalasti. Myös muutamat raskaat kaivosvinssit päätyivät rautatiekäyttöön: ne myytiin Kuluntalahden - Jormuan tukinsiirtoradalle käytettäväksi vaunujen hinaamiseen veteen ulottuvilla kiskoilla. Soteva populaarikulttuurissa Mauri Sariolan vuonna 1981 ilmestynyt romaani Jälleenrakennettu maa käsittelee sotakorvausten ajan Suomea. Romaanin päähenkilö Tapio Heinlampi on Sotevan laivanrakennusosaston lakimies. Romaanin suunnittelussa keskeinen lähde oli Ilmari Harkin teos Sotakorvausten aika.¹¹ Lähteet - Auer, Väinö: Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle 1944 - 1952. Yleisen historian tohtorinväitöskirja; WSOY 1956 - Harki, Ilmari 1971. Sotakorvausten aika. Jyväskylä: Gummerus - Arkistolaitos: Arkistonmuodostaja: Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta VAKKA-arkistotietokanta. Arkistolaitos. Viitattu 24.5.2008. - Vesterinen, Jukka: Maa, joka maksoi velkansa: Suomen sotakorvaukset 1944-1952. Helsinki: Alfamer, 2012. ISBN 978-952-472-166-0. (suomeksi) Viitteet [1] Harki 1971, 18 [2] Harki 1971, 79 [3] Harki 1971, 82 [4] Arkistolaitos: VAKKA-arkistotietokanta [5] Harki 1971, 82-83 [6] Vesterinen 2012, 26-27 [7] Harki 1971, 84 [8] Helsinki kehyksissä: Kluuvi [9] Harki 1971, 83 [10] Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 21. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954. [11] Sariola, Mauri (toim. Reijo Ikävalko): Hyvästi, Sammatin kuu, s. 216. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2918-9. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina 1945 ja 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, missä tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Oikeudenkäynti pidettiin Helsingin Säätytalossa. Termillä sotasyyllisyys viitataan nykyisin poliittiseen vastuuseen, esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas termit sotarikos ja sotarikollinen liittyvät sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomisiin, esimerkiksi vankien surmaamisiin. Termien erottelu on muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.¹ Taustaa Liittoutuneet päättivät jo toisen maailmansodan aikana, että akselivaltojen poliittinen johto oli sodan aloittajina saatettava vastuuseen. Tästä sovittiin alustavasti jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943. Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan "Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi." Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta: koskiko se vain sotarikollisia vai myös poliittista johtoa. Myös voittajavaltioilla oli asiasta ristiriitaisia mielipiteitä.¹ Tulkintaa jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19. lokakuuta 1944 silloiselle pääministerille Castrénille toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttaminen voimaan sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota.² Valvontakomission poliittinen neuvonantaja, neuvostoliittolainen diplomaatti Orlov antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille lausunnon, jossa hän ei maininnut mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Orlov sanoi, että suomalaisten oli itse ratkaistava kysymys "sotasyyllisistä", sillä "jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi." Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa.³ Tammikuun lopussa pääministeri Paasikivi kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta "hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi," koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi. Samalla Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon virkatoimia ja niiden lainmukaisuutta. Kehitys kohti oikeudenkäyntiä Asia oli esillä Suomen poliittisessa keskustelussa jatkuvasti jo sodan aikana ja sodan jälkeen. Kekkonen esitteli Tukholmassa elokuussa 1944 OSS:n Wilho Tikanderille melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista⁵ . Valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan ja matkustuskieltoon. Kastari kun oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä. Eduskuntakeskusteluun sotasyyllisyysasian nostivat niin sanotut kuutoset tammikuussa 1945 ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Välikysymyksen allekirjoitti yhteensä 55 kansanedustajaa, joista 36 oli SKDL:sta – ensimmäisenä Hertta Kuusinen – kymmenen RKP:sta, seitsemän SDP:sta ja kaksi Maalaisliitosta. Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi ettei mietintö tukenut sodanaikaisten poliitikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi presidentti Ståhlbergiltä pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta.¹ Tilanne muuttui oleellisesti, kun liittoutuneet solmivat 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli "rikos rauhaa vastaan". Myöhemmin näistä rikoksista syytettynä tuomittiin useita natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin tuomioita myös sotarikoksista, eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.¹ Valvontakomission varajohtaja Savonenkov keskusteli asiasta tuoreeltaan 8. elokuuta pääministeri Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi hallituksen viivytelleen sotasyyllisyyskysymyksessä, ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaisisi, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan mikäli sotasyyllisiä ei lain mukaan pystyttäisi syyttämään, tulisi tehdä uusi laki asiasta. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi.¹ Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja kävi seuraavana päivänä Paasikiven luona. Laki sotasyyllisyydestä Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla, tai estänyt sodan aikana rauhan aikaan saamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti.¹ 11. syyskuuta 1945 eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa oleva suomenkielinen viesti, konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ei ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta. Viesti ei olisi myöskään ilmeisesti jäänyt mihinkään asiakirjoihin, ellei SDP:n kansanedustaja Väinö Leskinen olisi sanellut sitä eduskunnan pikakirjoittajille. Lakiehdotuksesta lausuntoja haettiin asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äänin 10–8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä. Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä. Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä, ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi − eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin − lain sotaan syyllisten rankaisemisesta kolmannessa käsittelyssä äänin 129–11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä. Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului muun muassa että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä, että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä ja että oikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat ns. valtiollisen vangin oikeuksia. Presidentti Mannerheimin ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen "virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi" 6. marraskuuta ja Valpo pidätti nämä seuraavan vuorokauden aikana.¹ Oikeudenkäynti Oikeutta käytiin Säätytalossa 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946 kaikkiaan 23 istunnossa. Erikoistuomioistuimeen kuului kolme juristia: korkeimman oikeuden presidentti Hjalmar Neovius ja hänen erottuaan joulukuussa 1945 nimellisesti terveyssyistä (Yrjö Soinin mukaan omantunnonsyistä)¹⁰ hänen seuraajansa Oskar Möller, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén, professori Kaarlo Kaira sekä heidän lisäkseen 12 eduskunnan nimeämää jäsentä: SDP:n Otto Toivonen, Kalle Hakala ja Lauri af Heurlin; SKDL:n Eino Pekkala, Aaro Uusitalo ja Hertta Kuusinen; Maalaisliiton Lauri Riikonen, Juho Pilppula ja Anselm Alatalo; Kokoomuksen Arno Tuurna; RKP:n Tor Therman sekä Edistyspuolueen Heikki Kannisto. Eduskunnan valitsemista jäsenistä juristeja olivat af Heurlin, Pekkala, Riikonen, Tuurna ja Kannisto. Kullekin oikeuden jäsenelle nimettiin henkilökohtainen varajäsen. Syyttäjänä toimi oikeuskansleri Toivo Tarjanne. Syytettyjen puolustusta johti entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Hjalmar J. Procopé ja lisäksi kullakin syytetyllä oli henkilökohtainen asianajaja. Asianajajiksi valittiin parhaat saatavilla olleet, ja puolustukselle varustettiin hotelli Andreaan oma toimisto, jota johti toimittaja-kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen. Oikeudenkäyntiä seurasi myös suuri joukko ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajia.¹¹ Mannerheim ei ollut syytettyjen joukossa. Syyksi on arveltu suomalaisten Mannerheimia kohtaan tuntema kunnioitus, jolloin hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voineet olla arvaamattomia, sekä neuvostoliittolaisten tarve pitää Suomi rauhallisena ja toteuttamassa välirauhansopimuksen ehtoja. Oikeuskansleri oli jakanut laatimansa syytekirjelmän seitsemään kohtaan, joista ensimmäinen käsitteli Suomen poliittisen johdon toimintaa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana ja toinen jatkosodan syttymisvaihetta. Loput viisi kohtaa koskivat jatkosodan aikaisia poliittisia ratkaisuja, joiden oikeuskansleri katsoi laajentaneen ja pitkittäneen sotaa.¹² Oikeudenkäyntihuoneena toimi Säätytalon entinen porvarissäädyn istuntosali. Lisäksi oli omat huoneet oikeuden jäsenille, syyttäjälle, syytetyille ja heidän asianajajilleen, valvontakomission edustajille sekä ulkomaisille kirjeenvaihtajille. Oikeussalista oli varattu paikkoja − paitsi syytettyjen omaisille, toimittajille ja ulkomaisille diplomaateille − myös kansanedustajille ja hallituksen jäsenille, mutta näistä vain sisäministeri Leino oli säännöllisesti mukana istunnoissa. Pääministeri Paasikivi, oikeusministeri Kekkonen ja ulkoministerit Enckell ja Svento sekä valvontakomission ylin johto eivät osallistuneet yhteenkään istuntoon koko oikeudenkäynnin aikana. Koska yksi syytetyistä − Kukkonen − oli pappi, jokaisessa istunnossa oli läsnä tuomiokapitulin edustaja.¹³ Oikeudenkäynnin kolmannessa istunnossa 17. marraskuuta Kivimäki, Kukkonen, Reinikka ja Tanner vapautettiin vankeudesta ehdolla, että heidän oli siitä lähtien vangitsemisen uhalla saavuttava kaikkiin tuleviin oikeuden istuntoihin. Samalla oikeudenkäyntiin tuli kolmen viikon tauko, jonka aikana myös oikeuden puheenjohtaja vaihtui. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov kutsui neljän syytetyn vapauttamisen vuoksi pääministeri Paasikiven luokseen Hotelli Torniin vielä samana päivänä ja esitti hänelle asiasta hyvin jyrkkäsanaisen paheksuntansa. Paasikivi vastasi Ždanoville, ettei hallituksella ollut Suomen lakien mukaan valtuuksia puuttua oikeudenkäyntiin, mutta sanoi olevansa henkilökohtaisesti tyytymätön asian saamaan käänteeseen.¹⁴ Viimeisessä istunnossa ennen joulutaukoa, 20. joulukuuta, Kivimäki, Reinikka ja Tanner vangittiin uudelleen. Joulun jälkeen oikeudenkäynti jatkui 9. tammikuuta, kunnes sen keskeyttivät jälleen kaksi viikon pituista taukoa tammikuun aikana. Ensimmäisessä joulutauon jälkeisessä istunnossa syyttäjä esitti oikeudelle valvontakomission puheenjohtajan Ždanovin Moskovasta käsin toimittaman aineiston, johon kuuluivat saksalaisen kenraalin Erich Buschenhagenin kuulustelukertomus sekä jäljennös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon koskeneesta Barbarossa-suunnitelmasta. Buschenhagen oli käynyt Suomessa kahdesti talvi- ja jatkosodan välillä – silloin everstin arvoisena, Norjassa olleiden saksalaisten miehitysjoukkojen esikuntapäällikkönä – ja ollut läsnä suomalaisten upseerien vieraillessa Salzburgissa toukokuussa 1941. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana hän oli sotavankina Neuvostoliitossa eikä hänen tarkkaa olinpaikkaansa paljastettu. Syytettyjen ja todistajien kuulemisessa – yhtenä todistajana kuultiin asekätkentäjutun vuoksi vangittua ja suoraan vankilasta Säätytalolle tuotua kenraaliluutnantti A. F. Airoa – esitettiin, että Barbarossa-suunnitelma oli niin suomalaisille sotilas- kuin siviiliviranomaisillekin täysin tuntematon ja että Suomen ja Saksan välillä ei ollut tehty mitään sopimuksia yhteisestä sodankäynnistä sen enempää Salzburgin neuvottelujen aikana kuin niiden jälkeenkään. Syytetyt, heidän avustajansa ja todistajat osoittivat Buschenhagenin kertomuksesta monia virheitä ja epätarkkuuksia, joiden vuoksi se ei saanut syyttäjän ja valvontakomission toivomaa ratkaisevaa osaa myöhemmässä tuomiossa.¹⁵ Kun syytetyt ja heidän asianajajansa olivat esittäneet kaikki lausuntonsa, oikeudenkäynnin viimeinen istunto pidettiin 2. helmikuuta.¹⁶ Tämän jälkeen oikeuden jäsenet siirtyivät eduskuntataloon neuvottelemaan tuomioista.¹⁷ Tuomio Sotasyyllisyysoikeus neuvotteli tuomioista runsaan viikon ajan käymällä läpi kertynyttä aineistoa, suoritti koeäänestyksen 15. helmikuuta ja sai seuraavana päivänä valmiiksi tuomion, joka oli tarkoitus julistaa 18. helmikuuta. Oikeuden ennakkopäätös, joka olisi vapauttanut Kivimäen ja tuominnut Rytin kahdeksan, Rangellin viiden ja muut 2–3½ vuoden vankeusrangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan tuomion lykkäämistä. Oikeudelle tuli käsin kirjoitettu viesti, jonka kerrottiin olevan referaatti Paasikiven valvontakomission varapuheenjohtajalta Savonenkovilta 17. helmikuuta saamasta puhelinviestistä. Viesti oli kirjoitettu yläreunastaan vinoksi repäistylle lehtiön sivulle, eikä siinä ollut otsikkoa, päiväystä eikä allekirjoitusta. Viestin mukaan Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki oli tuomittava 5−10 vuoden vankeusrangaistuksiin. Valvontakomissiolla ei kerrottu olevan omaa mielipidettä Ramsayn, Kukkosen ja Reinikan suhteen, mutta näidenkään tuomioilla ei saanut olla "vain symbolinen karaktääri". Viesti päättyi varoitukseen, jonka mukaan vielä oikeuden viimeisessä istunnossa esitetty kanta Neuvostoliiton aloittamista sotatoimista Suomea vastaan olisi "panettelua ja sillä on Neuvostoliiton vastainen karaktääri".¹⁸ Syytetyt ja heidän asianajajansa eivät saaneet nähdä paperia, joka pysyi salassa aina vuoteen 1956 asti, kunnes kirjailija Yrjö Soini löysi sen oikeudenkäyntiasiakirjojen joukosta. Soini on esittänyt että viesti olisi tosiasiassa ollut suomalaisten kommunistien, ei Valvontakomission työtä, koska se ei hänen mielestään ollut virallinen asiakirja. Ison-Britannian Helsingin-suurlähettiläs Shepherd kävi 19. helmikuuta ulkoministeri Enckellin luona ilmaisemassa henkilökohtaisena mielipiteenään, että valvontakomission suosittelemia rangaistuksia oli pidettävä lievinä.¹⁹ Juuri ennen kuin oikeus sai valmiiksi lopullisen tuomion, sille toimitettiin vielä 20. helmikuuta Suomen Lontoon-suurlähettilään Eero Wuoren sähke, jonka mukaan Britannian ulkoministeriö oli varoittanut Suomea Neuvostoliiton reaktioista, mikäli rangaistukset olisivat olleet liian lieviä.²⁰ Yrjö Soini on epäillyt, että sähkeen takana olisi ollut myöhemmin paljastunut kommunistinen soluttuma Britannian ulkoministeriössä.²¹ Tämän jälkeen oikeus päätyi kannattamaan valvontakomission vaatimia vähimmäisrangaistuksia. Tuomion ratkaisi oikeuden maalaisliittolaisten jäsenten Riikosen, Alatalon ja Pilppulan siirtyminen kannattamaan kansandemokraattisten jäsenten Kuusisen, Pekkalan ja Uusitalon mielipidettä; nämä puolestaan olivat jonkin verran tinkineet alkuperäisistä vaatimuksistaan. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, sillä neljä oikeuden jäsentä - Toivonen, Hakala, af Heurlin ja Tuurna - katsoi ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt lainvastaisuuteen.²² Lopullisen tuomion perustelujen sanamuodoksi tuli oikeuden RKP:hen kuuluneen jäsenen Thermanin lausunto.²³ Lopulliset, 21. helmikuuta 1946 julistetut tuomiot olivat: Tuomitut Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Helsingin keskusvankilassa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjoista kertyi neljä suurta kansiota, joissa oli yhteensä 2 293 sivua, ja niiden liitteistä viisi vastaavankokoista kansiota.²⁴ Julkinen sana kommentoi oikeudenkäynnin päättymistä ja langetettuja tuomioita vaihtelevasti. Porvarillisten ja sosialidemokraattisten lehtien kirjoituksissa oli kantavana teemana toivomus, että nyt olisi poistunut ratkaiseva sisä- ja ulkopoliittinen este lopulliseen rauhansopimukseen pääsyn tieltä. Sen sijaan äärivasemmiston lehdet Työkansan Sanomat ja Vapaa Sana vertasivat syytettyjen saamia tuomiota Saksan miehityksen kokeneissa maissa ja Saksan entisissä vasallivaltioissa langetettuihin tuomioihin ja pitivät niitä lievinä. Samoin ne arvostelivat jyrkästi varsinkin niitä oikeuden jäseniä, jotka olivat koko oikeudenkäynnin ajan vaatineet kaikkien syytettyjen vapauttamista. Oikeudenkäynnin päättyminen huomioitiin myös ulkomaiden lehdistössä, ja esimerkiksi Yhdysvaltain suurimpiin kuulunut sanomalehti The New York Times kirjoitti: "Tuomittujen suomalaisten johtajien traaginen erehtyminen tapahtui, kun he, saadakseen [talvisodassa] menetetyt maa-alueet takaisin, lyöttäytyivät yhteen Hitlerin kanssa. Silloin he eivät ainoastaan yliarvioineet Saksan voimavaroja, vaan myös käsittivät väärin sen suuremman selkkauksen luonteen, johon he maansa johdattivat."²⁵ Sotasyyllisyysoikeuden syytteet valmistellutta tutkijalautakuntaa johtanut oikeusneuvosmies Onni Petäys ampui itsensä vajaa kuukausi tuomioiden julkistamisen jälkeen, 17. maaliskuuta 1946. Petäyksen kerrottiin joutuneen ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana ylivoimaiseen hermopaineeseen ja Neuvostoliiton suoranaisen painostuksen kohteeksi.²⁶ Vapautuminen Neuvostoliiton ratifioitua Pariisin rauhansopimuksen 29. elokuuta 1947 ja valvontakomission poistuttua Suomesta saman vuoden syyskuun lopulla, lyhimmän vankeusrangaistuksen saaneet Kukkonen ja Reinikka päästettiin ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1947, jolloin he olivat suorittaneet 5/6 määrätystä rangaistuksesta. Kahden ja puolen vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta jouluna 1947. Loput miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaa kuin he olivat suorittaneet puolet rangaistuksestaan. Viimeisenä vankilasta ulos pääsi Rangell 21. helmikuuta 1949.²⁷ Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti syksystä 1948 lähtien sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Rangellin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen. Normaalin vapauttamiskäytännön mukaan Ryti olisi päässyt vankilasta vasta helmikuussa 1951, mutta hänet oli vaikean sairauden vuoksi jo lokakuussa 1948 siirretty Kivelän sairaalaan. Rytille itselleen armahduspäätös merkitsi käytännössä vain sitä, että vartijoina olleet poliisit poistuivat sairaalan eteisestä.²⁸ Sotasyyllisyystuomioita on pyritty purkamaan, mutta oikeuskansleri on katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ole tehty sellaisia oikeudellisia virheitä tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi. Ensimmäinen yritys tuomioiden purkamiseksi tapahtui vuonna 1956, kun Kokoomuksen kansanedustajat Johannes Wirtanen ja Jaakko Hakala tekivät asiasta eduskuntakyselyn. Silloinen oikeusministeri Arvo Helminen myönsi vastauksessaan, että poikkeuksellisissa oloissa syntyneestä sotasyyllisyyslaista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä "on varsin erilaisia käsityksiä vallalla", mutta sanoi, ettei tuomioiden kumoamiseen ollut syytä ryhtyä, koska se olisi hänen mukaansa ollut vastoin rauhansopimuksen velvoitteita.²⁹ Kritiikkiä Sotasyyllisyyslainsäädäntö luotiin länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä. Suomessa sotasyyllisyystuomioita on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että taannehtiva lainsäädäntö sekä valtionpäämiesten koskemattomuuden rikkominen olisi Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeuskäsityksen vastaista.³⁰ Yrjö Soini esitti painavimmaksi perusteeksi tuomioiden purkamiselle sen, että ne olisivat vastoin YK:n hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklaa. Artiklan 2. kohdan mukaan ketään ei saa tuomita teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia niiden tekohetkellä.³¹ Toisaalta muun muassa tutkija Markku Jokisipilä on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomittujen saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Hän on huomauttanut, että monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttaa olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema.³² Myös valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on korostanut, että vaikka valtaosa suomalaisista piti sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisua kohtuuttomana vääryytenä, sodan jälkipyykki pestiin Suomessa sivistyneemmin ja maltillisemmin kuin missään Saksan miehityksen kokeneessa Länsi-Euroopan maassa, hävinneellä puolella sotineista ja sittemmin rautaesiripun taakse joutuneista valtioista puhumattakaan. Toisaalta Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja ei voi verrata esimerkiksi Ranskan ja Norjan saksalaismielisten nukkehallitusten päämiehiin Pierre Lavaliin ja Vidkun Quislingiin.³³ Max Jakobsonin mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ei ollut kysymys historiallisesta totuudesta, vaan se oli "poliittinen sotakorvaus" Neuvostoliitolle.³⁴ Asianajaja Kari Silvennoinen haki Väinö Tannerin pojanpojan Ilkka Tannerin asiamiehenä korkeimmalta oikeudelta Tannerin saaman sotasyyllisyystuomion purkua vuonna 2007.³⁵ Korkein oikeus jätti hakemuksen tutkimatta lokakuussa 2008 sillä perusteella, että korkein oikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta.³⁶ Vuonna 2008 Väinö Tannerin pojanpoika valitti tuomiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, ja vuonna 2009 oikeusministeriö päätti tehdä selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä.³⁷ Valmistunut selvitys julkaistiin keväällä 2010. Selvityksessä 2010 todettiin, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä noudatettu oikeusvaltion periaatteita. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta muun muassa rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Lisäksi tuomioistuimeen kohdistui myös voimakas ulkopuolinen painostus. Kärjekkäimpiä näkemyksiä sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja erityisesti Urho Kekkosen osuudesta siinä on esittänyt muiden muassa historiantutkija, filosofian tohtori Lasse Lehtinen. Lehtisen mukaan Kekkonen muun muassa kirjoitti Hertta Kuusisen kesäkuussa 1945 esittämän välikysymyksen tekstin ja pääministeri J. K. Paasikiven vastauksen siihen. Toisaalta esimerkiksi professori Juhani Suomen mukaan Kekkoselle ei koitunut mitään henkilökohtaista etua roolistaan oikeusjutussa, vaan päinvastoin hänet ajettiin pian sen päätyttyä poliittisesti sivuraiteelle. Paasikiven hallitus erosi maaliskuun lopulla 1946 ja Kekkonen joutui syrjään ministerinpaikoilta vuoteen 1950 saakka. Paasikivi ja Kekkonen joutuivat valvontakomission painostamina ajamaan sotasyyllisyyskysymyksen heille erittäin vastenmieliseen lopputulokseen ja tiesivät joutuvansa syyllistetyiksi siitä loppuiäkseen. Kekkonen saikin sotasyyllisyysprosessin vuoksi pysyvästi päälleen poliittisen oikeiston ja SDP:n tannerilaisen siiven vihat. Suomen mukaan Kekkosen välit sotasyyllisinä tuomittuihin palasivat myöhemmin muodollisen asiallisiksi lukuun ottamatta Väinö Tanneria, joka ei antanut Paasikivelle ja Kekkoselle koskaan anteeksi joutumistaan syytetyksi ja tuomituksi.³⁸ Huhtikuussa 2012 professori Heikki A. Reenpää ja Karjalan Kuvalehden päätoimittaja Veikko Saksi jättivät presidentti Sauli Niinistölle vetoomuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden purkamiseksi.³⁹ Katso myös - Kellogg–Briand-sopimus - Erich Buschenhagen Lähteet - Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla – sotasyyllisyysasian vaiheet 1944-1949. Helsinki: Otava, 1956. - Soini, Yrjö: Toinen näytös – entä kolmas? – sotasyyllisyysasian myöhemmät vaiheet. Hämeenlinna: Karisto, 1968. - Blinnikka, Aulis: Valvontakomission aika. Porvoo: WSOY, 1969. - Niku, Risto: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet.. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4410-8. - Turtola, Martti: Risto Ryti − Elämä isänmaan puolesta. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-11783-1. - Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1 (1944–1949). Porvoo: WSOY, 1985. ISBN 951-0-13291-8. Viitteet [1] Blinnikka 1969, s. 123-135 [2] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 16. [3] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 22. [4] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 53. [5] Jukka Tarkka, Hirmuinen asia, s. 39-40 [6] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 84. [7] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 129 [8] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 372. [9] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 126–127. [10] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 203 [11] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 174 - 175 [12] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 186–187. [13] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 181. [14] Blomstedt − Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 242-244. [15] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 256–259. [16] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 321. [17] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 337. [18] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 352 [19] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 353–354. [20] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 356−357. [21] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 376−377. [22] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 357–358. [23] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 339−344. [24] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, kuvaliite vastapäätä sivua 361. [25] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 363–366. [26] Turtola: Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta, s. 328. [27] Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet., s. 223. [28] Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 368–370. [29] Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 121−123. [30] Jukka Tarkka: Suomalaisten paras tahtoa sitä, mikä oli pakko. Turun Sanomat, 22.11.2005, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.11.2008. [31] Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 129. [32] Markku Jokisipilä: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 14.11.2008. [33] Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 176. Helsinki: Otava, 1987. [34] Max Jakobson: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 234. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X. [35] Kari Silvennoinen: Tannerin tuomion purkuhakemus korkeimpaan oikeuteen. [36] Korkeimman oikeuden tuomio KKO:2008:94 [37] http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4%C3%A4r%C3%A4t+tuomiot+sotasyyllisyydest%C3%A4+ministeri%C3%B6n+syyniin/1135243310831 [38] Seppo Varjus: Oliko Kekkonen konna vai ei? Syytetyt: 70 vuotta sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 18. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy, 2015. [39] Veikko Saksi: Sotasyyllisten rehabilitaatio vai tuomioiden purku, s. 205–206. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava ja Karjalan Kuvalehti, 2012. ISBN 978-951-98494-7-8. Kirjallisuutta - Tarkka, Jukka: Hirmuinen asia: Sotasyyllisyys ja historian taito. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34892-5. - Jukka Tarkka: 13. artikla. Suomen sotasyyllisyyskysymys ja liittoutuneiden sotarikospolitiikka vuosina 1944-1946. Väitöskirja. Porvoo 1977. ISBN 951-0-08022-5 - Hannu Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä. Valvontakomision salaiset asiakirjat puhuvat. Savonlinna 1981. ISBN 951-35-2520-1 - Hannu Rautkallio (toim.): Sotasyyllisyyden asiakirjat. 2006. ISBN 952-92-1152-X - Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005. - Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet. Edita, Helsinki 2005. ISBN 951-37-4410-8 - Edwin Linkomies: Vaikea aika. Otava 1970. - T. M. Kivimäki: Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY 1965. - Toivo T. Kaila: Sotaansyyllisemme Säätytalossa. WSOY 1946. - Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Otava 1965. Aiheesta muualla - Kysymys sotasyyllisyystuomion purkamisesta, Oikeuskansleri 27.11.1992 - Elonet:Finlandia-katsaus 77 "Sotasyysllisyysoikeudenkäynnin alku marraskuu 1945", 2:27 filmin alusta - YLE elävä arkisto – Sotasyyllisyyskysymys - Oikeusministeriön selvitys: Sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Suomalais-Saksalainen seura Suomalais-Saksalainen Seura (SSS) oli Suomen ja Saksan välisiä kulttuuripoliittisia yhteyksiä ensimmäisen maailmansodan jälkeen luonut ja ylläpitänyt suomalainen yhdistys. Se perustettiin vuonna 1918 maiden välillä Suomen sisällissodassa olleen aseveljeyden vanavedessä.¹ Vilkkainta seuran toiminta oli toisen maailmansodan aikana, jolloin se pyrki sitomaan Suomea entistä tiukemmin natsi-Saksan intresseihin. Tällöin sen toimintaan osallistui monia vaikutusvaltaisia suomalaisia. SSS päätettiin lakkauttaa syyskuussa 1944, kun sen ajama saksalaismielisyys kävi aikansa eläneeksi Suomen ja Saksan suhteiden katkettua. Toiminta 1920- ja 30-luvuilla SSS:n toiminta koostui 1920- ja 30-luvuilla muun muassa Helsingin vapautuksen vuosipäivän juhlallisuuksien vietosta, esitelmätilaisuuksista ja yhteydenpidosta Suomessa asuviin saksalaisiin. Seura piti yhteyttä myös Saksassa asuviin Suomen sisällissodan veteraaneihin kuten kreivi Rüdiger von der Goltziin.² Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua valtaan SSS oli yhteyksissä puolueeseen ja kutsui monia puolueen vaikuttajia vierailulle Suomeen. Saksalaismielisyys kuitenkin menetti asemiaan Suomessa 1930-luvun mittaan ja etenkin elokuussa 1939, jolloin Saksa solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Viimeksi mainittu aiheutti runsaasti eroamisia SSS:stä. Seura pyrki palauttamaan suomalaisten Saksaa kohtaa tuntemia sympatioita, ja sen johtavat jäsenet kävivät neuvottelemassa Saksassa Heinrich Himmlerin ja Hermann Göringin kanssa Suomen asemasta.² Toinen maailmansota Vuonna 1940 SSS uudisti organisaatiotaan. Eri puolille Suomea perustetut alajaostot saivat aikaan sen, että seura alkoi muuttua elitistisestä "herrakerhosta" kohti massajärjestöä. Vuonna 1943 seuralla oli 28 alajaostoa ja noin 4 300 jäsentä. Runsaat lahjoitukset takasivat SSS:n taloudelliset toimintaedellytykset.² SSS oli mukana suomalaisten värväämisessä vapaaehtoisiksi Waffen-SS-sotilaiksi. Värväystoiminnasta keskeisessä vastuussa olivat seuran jäsenet Esko Riekki ja Pehr Norrmén.² Jatkosodan aikana SSS piti yhteyttä suomalaisiin ja saksalaisiin hallitus- ja sotilaspiireihin ja pyrki lähentämään Suomen politiikkaa Saksaan. Seura myös kutsui paljon kansallissosialistia johtohenkilöitä Suomeen puhujamatkoille.² SSS:n jäseninä oli monia Suomen politiikan, talouselämän, tieteen ja kulttuurin kärkinimiä. Heitä olivat muun muassa Edwin Linkomies (erosi jäsenyydestään tultuaan pääministeriksi keväällä 1943), Rolf Nevanlinna, Arvo Ylppö, Väinö Auer, Yrjö Reenpää, Antti Hackzell, Tyko Reinikka, Pehr Norrmén, Bernhard Wuolle, Erik von Frenckell, Yrjö Kilpinen ja Maila Talvio.² Suhtautuminen kansallissosialismiin ei ollut SSS:n johtavien jäsenien keskuudessa yhtenäistä. Se vaihteli pidättyvyydestä aatteen avoimeen tukemiseen, mutta oli joka tapauksessa selvästi myötämielisempää kuin Suomessa yleisesti tuohon aikaan.² Suomen ja Saksan suhteiden katkettua alkusyksystä 1944 SSS päätettiin lopettaa, koska seuran tarkoitus, kulttuurisuhteiden ylläpitäminen maiden välillä, ei ollut enää mahdollista. Seuran omaisuus lahjoitettiin Suomen kulttuurirahastolle Suomessa tehtävää suomen- ja ruotsinkielistä kulttuurityötä varten.² Helsingin Suomalais-Saksalainen Yhdistys Vuonna 1960 perustettu Helsingin Suomalais-Saksalainen Yhdistys (HSSY) kertoo jatkavansa SSS:n "perinteitä ja toimintaa". Yhdistyksen "tarkoituksena on edistää suomalaisten ja saksalaisten keskinäistä tuntemusta ja ymmärtämystä" ja "tutustuttaa suomalaisia Saksan ja saksalaisia Suomen yhteiskunta-, kulttuuri- ja talouselämään". Se on myös suurin Suomi-Saksa Yhdistysten Liiton 34 jäsenjärjestöstä. Yhdistyksessä on noin 800 jäsentä, ja siihen voivat liittyä kaikki asiasta kiinnostuneet Suomen kansalaiset ja Suomessa asuvat saksalaiset.³ Lähteet [1] Lindblom, Katri: Kääntäminen, ideologia ja kääntämisen ideologia. Pro Gradu. Tampere: Tampereen yliopisto, 2000. Teos verkossa (pdf) (viitattu 29. marraskuuta 2007). [2] Jokisipilä, Markku: "Hitlerin avulla idän barbaareja vastaan": tulkintoja suomalais-saksalaisesta aseveljeydestä, s. 5–40. Turku: Turun yliopisto, 1998. ISBN 951-29-1336-4. [3] HSSY Etusivu Helsinki: Helsingin Suomalais-Saksalainen Yhdistys. Viitattu 29. marraskuuta 2007. Suomen EEC-vapaakauppasopimus Suomen EEC-vapaakauppasopimus oli vuonna 1973 solmittu Suomen ja Euroopan talousyhteisön (EEC) välinen vapaakauppasopimus. Se tuli voimaan vuoden 1974 alussa. Sopimuksen mukaan useimpien teollisuustuotteiden tullit poistuivat 1. heinäkuuta 1977 kokonaan Suomen ja EEC-maiden välisestä kaupasta, mutta pisimmän siirtymäajan saaneiden tuotteiden osalta vasta vuoden 1985 alussa. Puolueettomuuspolitiikkaansa nojautuen Suomi solmi EEC-sopimusta vastaavan vapaakauppasopimuksen myös Neuvostoliiton ja ns. Kevsos-sopimuksen eräiden pienempien SEV-maiden kanssa. Sopimus oli jatkoa Suomen länsimaiselle kauppapolitiikalle, Suomen EFTA-sopimukselle, jolla Suomi pyrki parantamaan kaupankäynnin edellytyksiään Länsi- ja Keski-Euroopan Euroopan talousyhteisön maihin. EEC-sopimus aiheutti laajan keskustelun Suomessa ja sitä vastaan esitettiin vetoomuksia, mm. EEC-vetoomus, jonka allekirjoitti monta tunnettua Suomen kansalaista. Vetoomus julkaistiin Helsingin Sanomissa 19. syyskuuta 1973 maksettuna kokosivun ilmoituksena otsikolla "EEC-vapaakauppasopimus torjuttava". Asiaan osallistui vastustavana tahona myös Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Viktor Fjodorovitš Maltsev. Suomen itsenäisyysjulistus Suomen itsenäisyysjulistus on Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta 1917 antama esitys Suomen julistautumisesta itsenäiseksi Venäjästä. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917 äänin 100–88. Tätä päivämäärää vietetään Suomen itsenäisyyspäivänä. Julistus oli kuitenkin vain osa Suomen itsenäistymisprosessia. Itsenäisyysjulistuksen synty Tausta Kun Svinhufvudin senaatti nimitettiin 27. marraskuuta, sen tärkeimpänä ja ensimmäisenä tehtävän pidettiin Suomen itsenäisyyden pikaista järjestämistä, sillä eduskunnan porvarillinen enemmistö halusi irtautua mahdollisimman nopeasti Venäjästä, jossa olivat bolševikit nousseet valtaan. Koska bolševikkien asemaa Venäjän laillisina johtajina ei haluttu tunnustaa, päätettiin Suomi julistaa yksipuolisesti itsenäiseksi.¹ Oppositiossa olleet sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan olisi halunneet katkaistavan välejä neuvostohallitukseen. Senaatti päätti antaa itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle pelkkänä hallituksen ilmoituksena, jotteivät porvarien ja sosialistien väliset erimielisyydet nousisi esiin keskustelussa. Vasemmiston tuen saamiseksi julistuksessa päätettiin kuitenkin mainita, että itsenäisestä Suomesta tulisi nimenomaan tasavalta.² Hyväksyminen Senaatti oli valmis esittämään julistuksen eduskunnalle jo 30. marraskuuta, mutta puhemies Johannes Lundson ei halunnut venyttää istuntoa enää puolella tunnilla, vaan päästi kansanedustajat lomalle. Joulukuun neljäntenä senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud luki julistuksen eduskunnalle, mikä keskeytti valtiolainan ottamista koskeneen esityksen käsittelyn. SDP:n edustajat jäivät mielenosoituksellisesti istumaan julistuksen lukemisen ajaksi ja esittivät heti sen jälkeen vastalauseensa, sillä senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka marraskuun 15. päivän päätöksen mukaan piti kuulua eduskunnalle.³ Ulkomaiset konsulit ilmoittivatkin senaatille, että korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan tulisi vielä hyväksyä julistus. Niinpä kaksi päivää myöhemmin eduskunnan käsittelyyn tuotiin julistuksen hyväksymistä kannattanut aloite. Porvarilliset puolueet äänestivät kyseisen esityksen puolesta ja sosiaalidemokraatit oman vastaesityksensä puolesta; äänet jakautuivat 100–88 ensin mainitun hyväksi. Sosiaalidemokraattien esityksessä kannatettiin myös Suomen itsenäisyyttä, mutta ei yksipuolisella julistuksella vaan neuvottelemalla Neuvosto-Venäjän kanssa. Porvarien silmissä tämä vaikutti kyseenalaiselta itsenäisyyden jarruttamiselta. Porvarit eivät halunneet sitoa Suomen itsenäisyyden toteutumista Neuvosto-Venäjän hyväksyntään, mikä olisi lykännyt sen epämääräiseen tulevaisuuteen; sosiaalidemokraatit taas pitivät yksipuolista irtautumista vaarallisena "seikkailupolitiikkana", sillä Venäjä saattaisi estää sen väkivalloin. Pian ilmeni, että ennen muiden ulkovaltojen tunnustusta Suomen itsenäisyyden oli joka tapauksessa saatava hyväksyntä myös Neuvosto-Venäjän hallitukselta eli kansankomissaarien neuvostolta. Äänestyksessä voittaneen porvarien aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja oli maalaisliiton Santeri Alkio, sosiaalidemokraattien aloitteen puolestaan Kullervo Manner. Itsenäisyysjulistuksen lukeminen eduskunnalle ja hyväksyminen tapahtuivat Heimolan talossa, joka purettiin vuonna 1969 sen historiallisesta arvosta huolimatta. Teksti Senaatin julistus Senaatin julistus siinä muodossa, kun se julkaistiin kansan tietoon 5. joulukuuta⁷ : Suomen Kansalle. Suomen Eduskunnan istunnossa tänä päivänä on Suomen Senaatti puheenjohtajansa kautta antanut Eduskunnan käsiteltäväksi m.m. ehdotuksen uudeksi hallitusmuodoksi Suomelle. Antaessaan tämän esityksen Eduskunnalle on Senaatin puheenjohtaja Senaatin puolesta lausunut: Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitus­muodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan lähinnä eräitä toimenpiteitä Eduskunnan puolelta. Suomen voimassaoleva Hallitusmuoto, joka on nykyisiin oloihin soveltumaton, vaatii täydellistä uusimista, ja siitä syystä hallitus nyt on Eduskunnan käsiteltäväksi antanut ehdotuksen Suomen hallitus­muodoksi, ehdotuksen, joka on rakennettu sille perusteelle, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Katsoen siihen, että uuden hallitusmuodon pääperusteet on saatava viipymättä voimaan, on Hallitus samalla antanut esityksen perustuslain säännöksiksi tästä asiasta sekä eräitä muitakin lakiehdotuksia, jotka tarkoittavat tyydyttää kipeimmät uudistustarpeet ennen uuden hallitusmuodon aikaansaamista. Sama päämäärä vaatii myös toimenpiteitä Hallituksen puolelta. Hallitus on kääntyvä toisten valtojen puoleen saadakseen maamme valtiollisen itsenäisyyden kansainvälisesti tunnustetuksi. Tämä on erityisesti nykyhetkellä sitä välttämättömämpää, kun maan täydellisestä eristäytymisestä aiheutunut vakava asema, nälänhätä ja työttömyys pakottavat Hallitusta asettumaan suoranaisiin väleihin ulkovaltojen kanssa, joiden kiireellinen apu elintarpeiden ja teollisuutta varten välttämättömien tavarain maahantuomiseksi on meidän ainoa pelastuksemme uhkaavasta nälänhädästä ja teollisuuden pysähtymisestä. Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailman­sodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana parhaiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa. Samalla kuin Hallitus on tahtonut saattaa nämä sanat kaikkien Suomen kansalaisten tietoon, kääntyy Hallitus kansalaisten, sekä yksityisten että viranomaisten puoleen, hartaasti kehoittaen kutakin kohdastansa, järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa, ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi tänä ajankohtana, jota tärkeämpää ja ratkaisevampaa ei tähän asti ole Suomen kansan elämässä ollut. Helsingissä, 4 päivänä joulukuuta 1917. Eduskunnan hyväksymä julkilausuma Eduskunnan 6. joulukuuta 1917 äänin 100–88 hyväksymä julkilausuma: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeellisiksi ilmoittanut. Äänestyksessä hävinnyt vastaesitys Kullervo Mannerin ehdotus päätöslauselmaksi: Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella. Siitä ehdotusta tekemään olisi asetettava yhteinen neuvottelukunta, jossa olisi yhtä monta Suomen ja Venäjän edustajaa. Neuvottelukunnan tulisi myös tehdä muita ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Nuo ehdotukset olisivat alistettavat molempien valtioiden täysivaltaisten valtioelinten lopullisesti hyväksyttäviksi. Suomen olisi koetettava saada myös muut valtiot tunnustamaan Suomen riippumaton tasavalta ja tekemään sen kanssa sopimuksia suhteiden järjestämisestä. Edellämainituita asioita valmistelemaan sekä tekemään niistä ehdotuksia eduskunnan hyväksyttäviksi päättää eduskunta asettaa 17-henkisen valiokunnan. Lähteet - Ohto Manninen (päätoim.): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. osa I: Irti Venäjästä. Helsinki: Valtionarkisto, 1992. - Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006. Helsinki: WSOY, 2006. - Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4543-0. Viitteet [1] Jussila ym. 2006, s. 100–101. [2] Itsenäistymisen vuodet, s. 224–225. [3] Vares 2006, s. 84. [4] Vares 2006, s. 85–86. [5] Itsenäistymisen vuodet, s. 226–227. [6] Itsenäistymisen vuodet, s. 227. [7] Itsenäistymisen vuodet, s. 225–226. Aiheesta muualla - Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja torstaina 6.12.1917 Suomen historia Suomen itsenäisyyspäivä Suomen itsenäisyyspäivä on Suomen kansallispäivä, jota vietetään 6. joulukuuta 1917 tapahtuneen itsenäistymisen kunniaksi. Itsenäisyyspäivä on vakavamielinen juhla, johon liittyy sodan ja kaatuneiden muisteleminen. Päivään liittyy monia jokavuotisia perinteitä, kuten jo ensimmäisen presidentin ajoista vietetty tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto, paraateja, soihtukulkueita ja uudempana perinteenä Tuntemattoman sotilaan televisioesitys. Joulukuun kuudetta päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 alkaen, jolloin siitä tuli kouluissa, tuomioistuimissa ja virastoissa yleinen vapaapäivä. Siitä tuli palkallinen vapaapäivä vuonna 1929 ja yleinen juhla- ja vapaapäivä vuonna 1937. Itsenäisyyspäivä on liputuspäivä. Historia Suomi itsenäistyi Venäjästä 6. joulukuuta 1917. Bolševikit olivat kaapanneet Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 7.–8. marraskuuta 1917, ja joulukuun 4. päivänä 1917 P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä äänin 100–88.¹ ² Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätytyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917. Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää.³ Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa. Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi. Vuonna 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä. Sen mukaan itsenäisyyspäivän tuli olla palkallinen vapaapäivä tai siitä on maksettava korotettua palkkaa, kuten sunnuntaityöstä, jos ei ole mahdollista antaa vapaapäivää. Itsenäisyyspäivä on virallinen liputuspäivä. Liputus päättyy muista talven liputuspäivistä poikkeavasti vasta klo 20. Perinteet Suomessa itsenäisyyspäivä on rakenteeltaan hyvin perinteinen. Tähtitorninmäen lipunnosto Vuodesta 1957 lähtien Helsingin Tähtitorninmäellä on joka vuosi itsenäisyyspäivän aamuna klo 9 järjestetty juhlallinen lipunnosto, jonka yhteydessä pidetään puheita ja esitetään kuorolaulua. Tilaisuuden järjestäjänä toimii Suomalaisuuden liitto, lipun nostaa nykyisin partiolippukunta NMKY:n Rastipartio ja siellä esiintyvät muun muassa Viipurin Lauluveikot. Tilaisuus radioidaan suorana lähetyksenä. Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus pidetään Helsingin tuomiokirkossa. Vuodesta 1998 jumalanpalvelus on ollut yleiskristillinen ja siihen ovat osallistuneet useat kirkot. Juhlajumalanpalvelukseen osallistuu valtion ylin johto, kuten presidentit, valtioneuvosto, eduskunnan puhemiehet, valtion ylimmät virkamiehet sekä kansanedustajat – kirkon sivuparville ovat päässeet tavalliset seurakuntalaiset. Jumalanpalvelus on televisioitu. Sankarihaudat Itsenäisyyspäivänä monet vierailevat sankarihaudoilla muistamassa sodissa kaatuneita. Monesti haudalle asetetaan kynttilä ja kunnan reserviläiset järjestävät sankarihautausmaalle kunniavartion. Kunniamerkkien jako ja ylennykset Itsenäisyyspäivänä ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä ja puolustusvoimien ylennyksiä. Ylioppilaiden soihtukulkue Useassa yliopistokaupungissa on itsenäisyyspäivänä ylioppilaiden soihtukulkue. Kynttilöiden poltto Itsenäisyyspäivänä on tapana sytyttää ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää. Varmaksi ei tiedetä, mistä kynttiläperinne on saanut alkunsa. Yhden käsityksen mukaan kynttilöiden poltto juontaa juurensa Ruotsin valtakunnan ajoilta. Tuolloin kynttilät sytytettiin ikkunoille kuningasperheen merkkipäivinä tai kuninkaiden vieraillessa Suomessa. Autonomian aikana kynttilöitä poltettiin keisariperheen kunniaksi. Sortovuosina kynttilöitä alettiin polttaa Runebergin päivänä 5. helmikuuta vastalauseena venäläistämistä vastaan. Kahden rinnakkaisen kynttilän polttoa samalla ikkunalla on pidetty myös jääkäriliikkeen tapana merkitä suojatalo, etappitalo, jossa Saksaan jääkäriksi aikova saattoi yöpyä turvallisesti. Vakituinen perinne kynttilöistä ikkunalaudalla tuli kuitenkin vasta vuonna 1927, kun Itsenäisyyden Liitto kehotti sytyttämään kynttilät itsenäisyyspäivän illaksi 18–21. Nykyään kynttilöiden poltto lopetetaan usein klo 20.¹⁰ ⁷ Itsenäisyyspäivän vastaanotto Presidentinlinnassa Pääartikkeli: Itsenäisyyspäivän vastaanotto Tasavallan presidentti pitää itsenäisyyspäivän illalla suuren juhlavastaanotto Presidentinlinnassa. Juhlaan on kutsuttu muun muassa hallitus, kansanedustajia, suurlähettiläitä, sotaveteraaneja, urheilijoita ja taiteilijoita. Juhlien televisiolähetys on suosittu ohjelma. Juhlien seuraamiseen kuuluu juhlijoiden asujen arvioiminen. Juhlavastaanoton televisiolähetystä on 2000-luvulla seurannut yleensä yli kaksi miljoonaa suomalaista. Vuonna 2015 juhlavastaanottoa seurasi enimmillään 2,6 miljoonaa katsojaa.¹¹ Itsenäisyyspäivän vastaanotto alkoi presidentti K. J. Ståhlbergin aikana. Sotien jälkeen juhlat on neljää poikkeustapausta lukuun ottamatta järjestetty vuosittain. Nykyisin juhliin kutsutaan 1 600–2 000 vierasta.¹² Puolustusvoimien valtakunnallinen itsenäisyyspäivän paraati Puolustusvoimien valtakunnallinen itsenäisyyspäivän paraati järjestetään vuosittain eri kaupungeissa. Se on tapahtumana suuri sotilasparaati, johon marssivien osastojen, joukko-osastojen ja kansalaisjärjestöjen lisäksi järjestetään yleensä ilmavoimien ylilento.¹³ ¹⁴ ¹⁵ Itsenäisyyspäivän paraati televisioidaan, ja esimerkiksi vuonna 2015 lähetys sai miljoonayleisön.¹¹ Lisäksi itsenäisyyspäivänä järjestetään joitain paikallisia paraateja. Veikko Hurstin itsenäisyysjuhla Veikko Hursti järjesti vuosien ajan itsenäisyyspäivänä lahjoitusten avulla vähävaraisille lounaan ja vaateapua. Veikko Hurstin kuoltua hänen poikansa Heikki Hursti on jatkanut perinnettä. Tuntematon sotilas Yleisradio on vuodesta 2000 lähtien esittänyt Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Tuntematon sotilas jokaisena itsenäisyyspäivänä.¹⁶ ¹⁷ Vuonna 2015 elokuva esitettiin Yle Teema -kanavalla ja sitä katsoi yli 360 000 ihmistä.¹¹ Itsenäisyyspäivän luonne Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta on ollut luonteeltaan valtiojohtoista ja vakavamielistä. Itsenäisyyspäivän menot juontavat juurensa Venäjän keisarikunnan ajalle. Keisarillisina juhlapäivinä Suomessa oli tapana järjestää vastaanottoja, paraateja, soihtukulkueita ja jumalanpalveluksia. Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä näillä juhlinnan muodoilla oli vahva oikeistolainen leima. Itsenäisyyspäivän asemasta oli kilpaillut myös Suomen sisällissodan voittaneen porvarillisen osapuolen voitonparaatin muistopäivä. Ennen talvisotaa itsenäisyyspäivään alkoi kiinnittyä yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Itsenäisyyspäivän valtiojohtoisuus ja sodan uhka tekivät itsenäisyyspäivän vietosta vakavamielistä. Tämä vahvistui edelleen sodan jälkeen, kun mukaan tuli sodan ja kaatuneitten muisteleminen.¹⁸ Talvisen itsenäisyyspäivän juhlatapojen vastakohtana on kevään vappu.¹⁸ ¹⁹ Lähteet [1] Esko Hakkila: "Katsaus HM:n syntyvaiheisiin", Suomen tasavallan perustuslait sekä eräitä niihin liittyviä lakeja, asetuksia ja säännöstöjä selityksin, s. 15. WSOY, 1939. [2] "Torstaina 6. p. joulukuuta, Suomen itsenäisyyden tunnetuksi saattaminen", Toiset valtiopäivät 1917, Pöytäkirjat, osa 1. Valtioneuvoston kirjapaino, 1918. [3] Kolbe, Laura: Linnan juhlia vuodesta 1919 Tiede. 2001. Viitattu 27.1.2016. [4] Oja, Heikki: Aikakirja 2007, s. 199. Helsinki: Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, 2007. ISBN 952-10-3221-9. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.4.2010). [5] Laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä 26.11.1937/388 Finlex. Viitattu 24.1.2016. [6] Asetus liputuksesta Suomen lipulla 26.5.1978/383, 4 § 3 mom Finlex. Viitattu 6.12.2010. [7] Hyvää itsenäisyyspäivää! 1.12.2008. Suomen suurlähetystö, Tukholma. Viitattu 6.12.2010. [8] Itsenäisyyspäivää juhlitaan perinteitä kunnioittaen 6.12.2010. Ylen uutiset. Viitattu 6.12.2010. [9] Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus ekumeeninen toista kertaa 3.12.1999. Kirkon tiedotuskeskus, Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 6.12.2010. [10] Kuudes joulukuuta Kiitos veteraanit. Suomen Lions-liitto. Viitattu 24.1.2016. [11] Mankkinen, Jussi: Linnan juhlilla ennätysyleisö – lähetystä seurasi yli 2,6 miljoonaa katsojaa Yle Uutiset. 7.12.2015. Viitattu 27.1.2016. [12] Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottojen historiaa Tasavallan presidentin kanslia. 2013. Viitattu 25.11.2015. [13] Itsenäisyyspäivän paraati 2014 Puolustusvoimat. Viitattu 25.11.2015. [14] Itsenäisyyspäivän paraati 2014 Puolustusvoimat. Viitattu 25.11.2015. [15] Paraatipäivän koko ohjelma sunnuntaina 6.12. 2015 Radio Kompassi. Viitattu 25.11.2015. [16] Tuntematon sotilas – Esitystiedot Elonet. Viitattu 5.12.2012. [17] Yle esittää Tuntemattoman sotilaan itsenäisyyspäivänä – soraäänistä huolimatta Yle Uutiset. 4.12.2012. Viitattu 5.12.2012. [18] Halonen, Tero: Itsenäisyyspäivä ja yhtenäisen kansakunnan rakentaminen. Tiedepolitiikka, 2003, 28. vsk, nro 1. [19] Kuusi, Matti: Itsenäisyyspäivä. Teoksessa Vento, Urpo (toim.): Juhlakirja: Suomalaiset merkkipäivät, s. 191. Kalevalaseuran vuosikirja 59. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1979. ISBN 951-717-178-1. Aiheesta muualla * Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen itsenäisyyspäivä Wikimedia Commonsissa - Itsenäisyyspäivä Yle Oppiminen. Viitattu 26.1.2016. Suomen liputuspäivät Suomen presidentin valinta 1973 Suomen presidentin valinta vuonna 1973 tapahtui eduskunnan säätämällä poikkeuslailla, joka jatkoi Urho Kekkosen vuonna 1968 alkanutta toimikautta vuoteen 1978 asti. Kekkosen kieltäytyminen presidentinvaaleista Valitsijamiesvaalit ja presidentinvaali oli alun perin tarkoitus järjestää normaalisti vuonna 1974. Presidentti Urho Kekkonen oli jo 1960-luvulla puhunut, ettei haluaisi enää käydä läpi vaaleja, sillä katsoi ne turhiksi. Edellisissä, vuoden 1968 vaaleissa Kekkosta oli närkästyttänyt erityisesti Veikko Vennamon menestys ja tämän tarmokas, avoimesti Kekkosta ja Keskustapuoluetta vastaan suuntautunut kampanja. Kekkosen haluttiin yleisesti jatkavan presidenttinä. Tohtori Ahti Karjalainen ehdotti vuoden 1972 tammikuussa, että Kekkosen toimikautta jatkettaisiin vuoden 1974 jälkeen. Karjalaisen mielestä presidentinvaalit olisivat tuoneet Suomen politiikkaan "epävarmuustekijän".¹ Karjalaisen mukaan presidentin ilmoitus, ettei hän enää asetu ehdokkaaksi vaaleissa, ei sulkenut pois sitä, että riittävän laaja ja voimakas kansalaismielipide voisi saada presidentin harkitsemaan tilannetta. Huhtikuussa 1972 Kekkonen ilmoitti julkisesti suostuvansa jatkamaan virassaan. Millä tavalla tämä saavutettaisiin ei ollut Kekkosen mukaan hänen huolensa. Presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa hän ei kuitenkaan enää suostuisi. Kekkosen mukaan "vuoden 1968 vaalitaistelu oli eräiltä osin sen laatuinen, että minua ei voida sellaiseen vaalitaisteluun velvoittaa". Lisäksi Kekkonen tiedotti: "Jos valintani, mikäli sitä yritetään, ei onnistu, olen siitä vain tyytyväinen." ² ³ Puolueet kävivät vuoden 1972 aikana neuvotteluja siitä, kuinka Kekkosen jatko järjestettäisiin. Esillä olivat mm. poikkeuslaki, kansanäänestys, vuoden 1968 valitsijamiesten käyttäminen sekä malli, jossa puolueet menisivät vaaleihin omin ehdokkain, mutta valitsijamiehet silti valitsisivat Kekkosen uudelleen. Mikään näistä tavoista ei saavuttanut jakamatonta suosiota. Poikkeuslakia vastaan olivat muun muassa kokoomus, LKP ja kristilliset sekä SMP.¹ ² Tilanne sai uuden käänteen joulukuussa 1972. Kekkonen oli elokuussa 1972 neuvotellut Neuvostoliiton johdon kanssa Zavidovossa Suomen mahdollisesta kauppasopimuksesta Euroopan talousyhteisön kanssa. Tärkeitä asiakirjoja Zavidovosta vuosi julkisuuteen. Kekkonen katsoi, ettei hän ollut enää Neuvostoliiton luottamuksen arvoinen eikä sittenkään olisi käytettävissä seuraavaa presidenttiä valittaessa. Tämän jälkeen Kekkonen ja pääministeri Sorsa matkustivat Neuvostoliittoon ja saattoivat todeta, että Kekkosen nauttima arvonanto ja luottamus Neuvostoliitossa olivat kuitenkin entisellään.³ Poikkeuslaki Kekkosen jatkaminen presidenttinä koettiin välttämättömäksi. Ratkaisuksi muodostui eduskunnan säätämä poikkeuslaki, joka tosin vaati viiden kuudesosan enemmistön toteutuakseen. Kekkosen jatkamista pidettiin välttämättömänä, jotta Neuvostoliitto hyväksyisi Suomen EEC-sopimuksen. Kauppasopimus EEC:n kanssa oli Suomen teollisuudelle tärkeä, sillä Suomelle tärkeä kauppakumppani Britannia oli siirtymässä EFTA:sta EEC:hen vuoden 1973 alusta. Porvaripuolue Kokoomuskin myöntyi − erityisesti taustavaikuttajansa, Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) entisen toimitusjohtajan Päiviö Hetemäen taivuttamana − kannattamaan poikkeuslakia. EEC-kauppasopimuksesta huolimatta Suomi pysyisi edelleen Euroopan vapaakauppa-alueen (EFTA) liitännäisjäsenenä. Niinpä eduskunta sääti tammikuussa 1973 viiden kuudesosan enemmistöllä (170 ääntä puolesta, 28 vastaan, yksi tyhjä) poikkeuslain, jonka mukaan Kekkosen vuonna 1968 alkanutta toimikautta jatkettiin neljällä vuodella ajaksi 1.3.1974 – 1.3.1978. Ratkaisu oli ainutlaatuinen, sillä Suomessa ei vallinnut sotatila tai muukaan poikkeustilanne. Poikkeuslaista äänestettäessä SDP:n, Keskustapuolueen ja SKDL:n sekä SKYP:n eduskuntaryhmät äänestivät kokonaisuudessaan lakiesityksen hyväksymisen puolesta. Koko SMP:n eduskuntaryhmä, joka oli puolueen sisäisistä riidoista seuranneen hajoamisen vuoksi kutistunut kuusihenkiseksi, puolestaan äänesti sitä vastaan. Suomen Kristillisen Liiton eduskuntaryhmästä yksi äänesti tyhjää, muut esitystä vastaan. Sen sijaan kokoomuksen, RKP:n ja LKP:n rivit hajosivat; osa näiden puolueiden kansanedustajista äänesti lakiesityksen puolesta, osa sitä vastaan. Poikkeuslakiesitystä vastaan äänestivät mm. SMP:n J. Juhani Kortesalmi, Mikko Vainio, Pekka Vennamo ja Veikko Vennamo, Kokoomuksen Tuure Junnila, Salme Katajavuori, Eero Lattula, Pentti Mäki-Hakola ja Kullervo Rainio, RKP:n Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé, LKP:n Olavi Borg ja SKL:n Raino Westerholm. Tyhjää äänesti SKL:n Antero Juntumaa. ⁵ Lisäksi 34 muuta poikkeuslain vastustajaa oli lähettänyt Kekkoselle joulukuussa 1972 kirjelmän, jossa hänen toivottiin estävän "kansalaisten syrjään sysäämisen" presidenttiä valittaessa. Kirjelmän olivat allekirjoittaneet mm. Göran von Bonsdorff, Adolf Ehrnrooth, Erik von Frenckell, Wolf H. Halsti, Matti Kuusi, Lauri Pihkala, Rurik Pihkala, Pentti Poukka, L. A. Puntila ja Ahti M. Salonen. ⁶ Poikkeuslakia vastustaneet kansanedustajat järjestivät Helsingin messuhallissa 14. tammikuuta 1973 puhetilaisuuden, jossa puheenvuoroja käyttivät mm. Georg G. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Raino Westerholm. Tilaisuuteen osallistui noin 3 700 hengen yleisö. ⁷ ⁸ Myös Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen tuomitsi poikkeuslain jyrkästi omassa piirroksessaan. ⁹ Laki annettiin 17. maaliskuuta 1973 ja se on Suomen asetuskokoelmassa numerolla 232/1973. Lain allekirjoitti pääministeri Kalevi Sorsa presidentti Kekkosen ollessa estyneenä.¹⁰ Presidentti Kekkonen oli estyneenä myös antamasta lakia koskevaa hallituksen esitystä eduskunnalle 9. tammikuuta 1973.¹¹ Silloinen Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen pohti myöhemmin Kekkosen virkakauden poikkeusmenettelyllä tapahtunutta pidentämistä: "Silloin emme me poikkeuslain ajajat kysyneet, oliko turvautuminen perustuslain muuttamiseen ja poikkeuslain säätämiseen oikea toimenpide vaiko ei. Tärkeintä oli että Urho Kekkonen jatkoi työtään maan johtajana. – – – Mutta jälkeenpäin on esitetty yhä uudestaan ja uudestaan kysymys: Oliko sittenkään perusteltua lähteä muuttamaan perustuslakia vain ehdokkaan esittämien syiden vuoksi? – – – oliko poikkeuslaki sittenkin erehdys ja olisiko päästy samaan tulokseen, Kekkosen toimikauden jatkumiseen hänen kolmannen kautensa päättymisen jälkeen normaaleja menettelytapoja käyttämällä, noudattamalla voimassaolevia perustuslakeja, kun kerran maassa ei vallinnut missään suhteessa kriisitilaa ja olot kehittyivät kaikissa suhteissa normaalisti. Tällainen kysymys on yhä tänään täysin oikeutettu." ¹² Vaikutukset puoluekarttaan SMP:n hajoaminen ja SKYP:n perustaminen sattuivat aikaan, jolloin poikkeuslaki oli vireillä. Puolueet olivat poikkeuslain suhteen vastakkaisilla linjoilla. SMP oli poikkeuslakia vastaan ja puolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleihin oli jo valittu Veikko Vennamo. SKYP puolestaan oli perustettu, kun sen kansanedustajat olivat joutuneet riitoihin Vennamon kanssa.¹³ Erimielisyys poikkeuslaista johti myös Perustuslaillisen Kansanpuolueen perustamiseen myöhemmin 1973. Lähteet Kirjallisuutta - Häikiö, Martti: Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. WSOY, 1993, Porvoo. ISBN 951-0-19058-6. - Ehrnrooth, Georg C.: Krokotiilien keskellä. Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä. Schildts, 1999, Helsinki. ISBN 951-50-1039-X. - Junnila, Tuure: Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla. Poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta. Kustannus Oy Länsi-Suomi, 1973, Rauma. - Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa. Urho Kekkonen 1972-1976. Otava, 1998, Helsinki. ISBN 951-1-14799-4. - Virolainen, Johannes: Vallankäyttö Kekkosen kaudella. Otava, 1986, Helsinki. ISBN 951-1-09077-1. Viitteet [1] Pauli Kojo (päätoim.): Mitä missä milloin 1974 – Kansalaisen vuosikirja, s. 179–180. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7. [2] UKK jatkaa, jos enemmistö haluaa - Ehdokkuus ei tule kysymykseen. Uusi Suomi, 19.4.1972, s. 1. [3] WSOY STT: Vuosifakta 74, s. 75–77. WSOY, Suomen Tietotoimisto, Porvoo 1973. ISBN 951-0-05947-1 [4] Häikiö, Martti: Kekkonen, Urho (1900–1986) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 12.5.2008. [5] Häikiö 1993, s. 337−338. [6] Häikiö 1993, s. 306−308. [7] Junnila 1973, s. 113. [8] Ehrnrooth 1999, s. 323. [9] Marja Ylönen: Karin Suomi: Karin piirrokset suomalaisuuden kuvana, s. 83. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998; Kari Suomalaisen piirros Helsingin Sanomissa 12. tammikuuta 1973. [10] Laki tasavallan presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta 1973. (232/1973) [11] Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi Tasavallan Presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta. (247/1972) [12] Virolainen 1986, s. 384–385. [13] Pauli Kojo (päätoim.): Mitä missä milloin 1974 – Kansalaisen vuosikirja, s. 191. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7. Aiheesta muualla - - Lähdeaineistoa aiheesta Poikkeuslaki presidentin valinnasta 1973 Wikiaineistossa Suomen sotakorvaukset Suomen sotakorvaukset olivat sotakorvauksia, joita Suomen piti toisen maailmansodan jälkeen maksaa Neuvostoliitolle. Joulukuussa 1944 vahvistetun välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin (ns. sotakorvausdollari) arvosta. Sotakorvaussopimuksen allekirjoittivat valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa Helsingissä valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov ja pääministeri J. K. Paasikivi. Maksuaika pidennettiin vuoden 1945 lopussa kahdeksaan vuoteen ja kesällä 1948 korvausten nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan kultadollariin. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952. Suomi oli ainoa maa maailmassa, joka suoritti sille määrätyt sotakorvaukset. Sotakorvausjärjestelmä perustui tavarantoimituksiin, ei käteismaksuun. Poikkeuksena olivat kauppalaivaston alusten luovuttaminen, joiden vaikutus oli kansantalouden pääomavaroja kaventava.¹ Sotakorvauksia koskeneet neuvottelut syksyllä 1944 kuuluivat ulkoministeriön vastuulle. Neuvotteluihin osallistui myös valtioneuvoston asettama asiantuntijakomitea, jonka puheenjohtajana oli Suomen Selluloosayhdistyksen toimitusjohtaja, vuorineuvos Walter Gräsbeck ja jäseninä Suomen Puunvienti Oy:n toimitusjohtaja Gunnar Jaatinen, MTK:n hallituksen puheenjohtaja Juho Jännes, Tampellan toimitusjohtaja Arno Solin, ulkoministeriön lähetystöneuvos Johan Nykopp ja Wärtsilä-yhtymän pääjohtaja, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss. ² Sotakorvausten arvoa ei laskettu käyvin dollarihinnoin vaan kultadollareina vuoden 1938 arvon pohjalta. Kultadollarin arvon on arvioitu olevan noin 15 % normaalia dollaria korkeampi. Suomen markan arvo aleni 50,8 % vuosien 1938 ja 1944 välillä. Tällöin päädytään sotakorvausten 400 miljoonan dollarin kokoluokkaan Suomen markan arvon pohjalta vuonna 1944. Raskaimmillaan 1945–1949, sotakorvaukset sitoivat 15–16 % valtion menoista, jotka 1945 olivat noin 43 000 miljoonaa vanhaa markkaa ja 1946 noin 52 000 miljoonaa vanhaa markkaa. Vuosina 1950–1952 sotakorvauksia olivat vielä 7–5 % valtion menoista. Vaikka sotakorvaussopimus allekirjoitettiin joulukuussa, sotakorvausvuosi alkoi ja päättyi sen mukaan aina Moskovan välirauhan allekirjoittamisen vuosipäivänä 19. syyskuuta. ³ Sotakorvaustuotteita Sotakorvausten käytännön sujumisesta vastasi Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Pääartikkeli: Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Ensimmäisenä sotakorvausvuonna jouduttiin luovuttamaan puutavaran sekä metsätalous- ja metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi 119 alusta, mikä oli neljäsosa Suomen jo sodan johdosta puoleen supistuneesta kauppalaivastosta. Toisesta korvausvuodesta lähtien luovutukset olivat uustuotantoa, pääasiassa metalliteollisuuden tuotteita. Tämä vaati metalliteollisuuden olennaista laajentamista, sillä ennen sotia sen osuus tuotannosta oli vain 3,7 %. Teollisuustuotteiden toimittaminen vaati suuria ponnistuksia. Yhdysvalloista ja Ruotsista saatujen raaka-aineiden ja laitteiden sekä lainarahoituksen avulla se kuitenkin onnistui. Sotavuosina Suomen kauppavaihto oli alentunut 57 %. Menojen kattamiseksi oli myös säädettävä uusia veroja. Toimitetut määrät olivat niin suuria, että esimerkiksi 15 telakalla rakennetuista yli 500 laivasta olisi muodostunut yli 30 kilometriä pitkä yhtenäinen laivajono⁴ ja rautatiekuljetuksiin tarvittiin yhteensä 345 000 junavaunua. Sotakorvaustavaran tuotantoa valvoivat neuvostoliittolaiset tarkastajat, jotka huolehtivat tavaran laadusta⁴ . Esimerkkeinä sotakorvaustuotteista ovat 535 erilaista alusta, 52 500 sähkömoottoria, 1 140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen. Sotakorvauksen piiriin kuuluneita aluksia olivat muun muassa S/S Turso, Kuunari Vega ja täysin antimagneettisista raaka-aineista rakennettu ns. kultakuunari Zarja, jonka kaikki metalliosat olivat Outokummun piipronssia. Näin siksi, että alukselta käsin pystyisi suorittamaan herkimmätkin magneettiset mittaukset. Zarjan rakennustyössä vaativin tehtävä oli piipronssisten vesi- ja polttoainesäiliöiden valmistus; säiliöt olivat aluksen ahtaiden tilojen vuoksi hyvin monimuotoisia, ja lopulta vain helsinkiläinen Työkalu- ja hammaspyörätehdas Oy suostui edes yrittämään. Niittaus ei pitänyt nesteitä, niittausten tinaaminen ei auttanut ja hitsaaminen oli lähes mahdotonta siten ettei saumasta tullut magneettinen. Työ kuitenkin onnistui; Väinö Auerin mukaan pari viimeistä säiliötä oli suomalaisten normien mukaan lähes kelvottomia, mutta ne hyväksyttiin kuitenkin. Yhtenä sotakorvaustoimitusten tavaraeränä olivat pystytysvalmiit puutalopaketit. Josef Stalin lahjoitti taloja edelleen Puolaan. Niitä oli vuonna 2013 vielä jäljellä Varsovassa noin kolmekymmentä. Sotakorvaustuotteille valittiin toimittajat Sotevan järjestämässä kokouksessa. Esimerkiksi Porin Konepaja toimitti erityisesti hyörykäyttöisiä sähkögeneraattoreita varusteineen, siis pieniä voimalaitoksia. Niiden voimanlähteitä kutsuttiin teollisuuslokomobiileiksi. Lars Holmström (1986) selostaa näiden sotakorvaustuotteiden kehittämistä ja toimitusprosessia teoksessaan Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin. Huomattavan erän sotakorvauksista muodosti rautatiekalusto, esimerkiksi yhteensä 728 kapearaiteista veturia, joista suurin osa oli höyryvetureita; merkittävin yksittäinen eli 525 yksilöä käsittänyt tyyppi oli PT-4, joka muodostaakin maailman suurimman yhtenäisen sarjan kapearaiteisia höyryvetureita. Arvioita sotakorvausten vaikutuksista Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen, investointien volyymi romahti puoleen ja vienti oli vuonna 1945 vajaa viidennes sotaa edeltäneestä. Sotakorvausten hyötypuolelle on usein laskettu metalliteollisuuden pakollinen kehittäminen siten, että jo vuonna 1949 Suomella oli Pohjoismaiden uudenaikaisimmat telakat sekä konepaja- ja valimoteollisuus. Yrityksistä muun muassa Valmet on syntynyt valmistettaessa sotakorvauksina luovutettavia tavaroita. Toisaalta on esitetty arvioita, että jos nämä varat ja resurssit olisivat olleet käytettävissä vientitoiminnan ja teollisuuden kehittämiseen, Suomi olisi menestynyt erinomaisesti ja varmasti paremmin kuin maksamalla sotakorvauksia. Sodan jälkeen myös Euroopassa varastot olivat tyhjät ja kysyntää tuotteille olisi varmasti ollut myös lännessä. Erityisesti Iso-Britannia olisi kaivannut pikaisia puutavaratoimituksia. Toisaalta suomalaisen teollisuuden tuotantosuunnat ja kapasiteetti olivat suuntautuneet toisin, joten ei ole mitään näyttöä, että länteen suuntautunut tuotanto olisi syntynyt. Juuri tämän sotakorvausten tuoman pakon kehittää ja laajentaa metalliteollisuutta on katsottu olleen hyödyksi Suomen talouselämälle. Toisaalta sotakorvausten merkitystä "Suomen metalliteollisuuden luojana" on liioiteltu, sillä metalliteollisuus oli kehittynyt merkittävästi jo sodan aikana. Valtiojohdon on katsottu korostaneen sotakorvausten positiivisia vaikutuksia myös poliittisista syistä. Oli myös erittäin tärkeää, että sotakorvausten maksulle saatiin kansan tuki. Samalla on jätetty taka-alalle esimerkiksi se, että tavaroiden vastikkeeton vienti Neuvostoliittoon söi jälleenrakennukseen kipeästi kaivattuja varoja ja hidasti elintason nousua. Myös kauppasuhteet itään olisivat monien tuotteiden kohdalla syntyneet ilman sotakorvauksiakin, sillä niille olisi joka tapauksessa ollut kysyntää Neuvostoliitossa. Sotakorvausten päättyminen Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa. Tunnettiin, että osa maan itsenäisyydestä oli voitettu takaisin.¹⁰ Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 juhla, jossa puhuivat pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo, Sotevan johtaja Svante Sundman ja Neuvostoliiton kauppaministeri Pavel Kumykin.¹¹ Sotakorvausten päätyttyä niiden käytännön sujumisesta vastannut Soteva ajettiin vähitellen alas ja sen toiminta päättyi virallisesti vuoden 1953 lopussa.¹² Sotevan selvittelyelin lakkautettiin seuraavana vuonna.¹³ Messuhallin juhlassa sattui välikohtaus, jolla oli kauaskantoiset seuraukset Suomen sisäpolitiikassa. Kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo lähetettiin kotiin lepäämään neuvostoliittolaisten vieraiden kunniaksi aikaisemmin päivällä järjestettyjen juhlapäivällisten jälkeen ja hänen puheensa ilmoitettiin peruuntuneeksi. Tervo saapui kuitenkin pitämään puheensa, mutta tilaisuudessa mukana olleille ja sitä radion välityksellä seuranneille ei jäänyt epäselväksi, ettei ministeri ollut parhaassa kunnossaan. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä antoi Tervolle ankarat nuhteet, ja puoluesihteeri Väinö Leskisen vaatimuksesta Tervo pyysi eroa ministerin tehtävästä. Presidentti J. K. Paasikivi ei kuitenkaan myöntänyt Tervolle eroa. Jupakan seurauksena Leskisen ja Tervon vuosikausien monet myrskyt kestänyt ystävyys katkesi lopullisesti. Tervon yhteistyö Urho Kekkosen kanssa tiivistyi sitä mukaa kuin se joutui vaikeuksiin Väinö Leskisen kanssa, mistä seurasi hajaannus sosialidemokraattisessa puolueessa, Työväen Urheiluliitossa ja ammattiyhdistysliikkeessä.¹⁴ ¹⁵ Lähteet - Auer, Väinö: Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle 1944 - 1952. Yleisen historian tohtorinväitöskirja. WSOY, 1956. ISBN puuttuu teoksesta. - Harki, Ilmari: Sotakorvausten aika. Jyväskylä: Gummerus, 1971. ISBN puuttuu teoksesta. - Holmström, Lars: Maksoimme velkaa: sotakorvauspäiviä ja vähän öitäkin. Helsinki: Insinööritieto, 1986. ISBN 951-795-061-6. - ProKarelia, Karjalan palautus -kirja - Vesterinen, Jukka: Maa, joka maksoi velkansa: Suomen sotakorvaukset 1944-1952. Helsinki: Alfamer, 2012. ISBN 978-952-472-166-0. (suomeksi) - Wahlqvist, Sirpa: Sydämellä rakennetut seililaivat: sotakorvauskuunareiden rakentaminen ja rakentajat F.W. Hollming Oy:n telakalla Raumalla 1945–1952. väitöskirja, kansatiede. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4856-7. Teoksen verkkoversio. Viitteet [1] Jaakko Auer, Suomen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliitolle [2] Vesterinen 2012, s. 26. [3] Vesterinen 2012, s. 26. [4] YLE: Suomen historian myytit: sotakorvaukset, TV-ohjelma, lähetetty 18.11.2010 YLE Teemalla. [5] Harki 1971, 156, 169–172 [6] Auer 1956 [7] Kause, Pilvikki: Varsovan "Suomi-talot" tyhjenevät hiljalleen. Helsingin Sanomat, 15.9.2013, nro 251/2013, s. B 3. (suomeksi) [8] Holmström 1986, 39 [9] Vesterinen 2012, 161 [10] Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 203. Helsinki: Otava, 1987. [11] Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 826. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. [12] Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 758. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X. [13] Otavan iso tietosanakirja, osa 8, palsta 8. Helsinki: Otava, 1964. [14] Zetterberg (toim.), 1987, s. 826–827. [15] Arvo Tuominen: Ettei totuus unohtuisi, s. 62–63. Helsinki: Tammi, 1976. ISBN 951-30-3775-4. Aiheesta muualla - Kuunari Vega - Pateniemi toimitti sotakorvauksena Neuvostoliittoon 522 puutaloa (Oulu: Pateniemiseura ry) - Sotakorvaukset nostivat Suomen telakkateollisuuden kukoistukseen: Uudessakaupungissa rakennettiin 33 alusta (Sirpa Wahlqvist: Sotakorvauskuunarit ja muita sotakorvausaluksia, Uusikaupunki: Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys ry) - Ylen Elävä Arkisto: Suomen sotakorvaukset - Ylen Elävä arkisto: Suomen sotakorvauksilla rakennettiin Neuvostoliiton tulevaisuutta Suomenlahden tykistösulku Suomenlahden tykistösulku oli 1930-luvulla Suomen ja Viron salaisena yhteistyönä kehitetty strateginen meripuolustus, jonka tarkoituksena oli Suomenlahden kapeimpaan kohtaan keskitetyillä järeiden rannikkotykkien ristitulella, panssarilaivoilla, sukellusveneillä ja merimiinoitteilla sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden itäosiin ja siten turvata Suomen ja Viron länsirannikot maihinnousulta ja Itämeren laivaliikenne kauppasaarrolta sodan aikana. Sulkujärjestelmän kalusto vuonna 1939 Pääkalusto olivat Suomen ja Viron linnakesaarilla sijaitsevat järeät 12-tuumaiset kaksoistykkitornit, joista suurimpien kantama oli 43 kilometriä,¹ mikä riitti vastapäiselle rannalle. Kaikki järjestelmän rannikkotykit: - Porkkala: + Mäkiluoto: * 305/52 O -kaksoistykkitorni¹ * 203/50 VC -tykki * 203/45 C -tykki + Rönnskär: * kaksi 152/45 C -tykkiä¹ + Träskö: * kaksi 152/45 C -tykkiä (rakenteilla, valmistui ennen talvisotaa) - Helsingin edusta: + Kuivasaari: * 305/52 O2 -kaksoistykkitorni + Isosaari: * neljä 254/45 D -tykkiä + Katajaluoto: * neljä 254/45 D -tykkiä + Rysäkari: * neljä 254/45 D -tykkiä + Villinki: * neljä 254/45 D -tykkiä - Tallinnan seutu: + Aegna: * kaksi 305 mm:n kaksoistykkitornia² * neljä 152 mm:n tykkiä * kolme 130 mm:n tykkiä + Naissaari: * 305 mm:n kaksoistykkitorni (rakenteilla, valmistuva viimeistään 1945) * seitsemän 152 mm:n tykkiä + Suurupi: * kolme 234/50 Be -tykkiä Yhteensä vuonna 1939 järjestelmässä oli 29 järeää ja 16 raskasta rannikkotykkiä. Ne olisivat teoriassa pystyneet ampumaan tuhat kranaattia 5–6 minuutissa Suomenlahden poikki pyrkivää laivaosastoa kohti.¹ Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen, joilla kummallakin oli neljä 10 tuuman tykkiä, kuuluivat myös järjestelmään, sekä seitsemän sukellusvenettä. Suomalaiset sukellusveneet olivat Saukko, Vesikko, Vesihiisi, Vetehinen ja Iku-Turso, sekä virolaiset Kalev ja Lembit. Väli Mäkiluodosta Naissaareen oli mahdollisen sodan syttyessä tarkoitus miinoittaa tuhansilla miinoilla.¹ Lisäksi Suomenlahti oli tarkoitus sulkea Suomesta Viroon kulkevan sukellusveneverkon avulla¹ , kuten jatkosodan aikana meneteltiinkin. Sulkujärjestelmän tavoitteet ja toteutus Suomen ja Viron puolustusyhteistyö haki muotoa Viron vapaussodasta lähtien. Viron pääministeri Konstantin Päts ehdotti Suomelle ensimmäisen kerran tammikuussa 1919 Suomenlahden sulkua Viron ja Suomen rannikkotykistöjen yhteistyönä.³ Viro oli itsenäistyttyään kunnostanut vetäytyneiden venäläisten jättämät Pietari Suuren merilinnoituksen tuliasemat muutamassa vuodessa. Suomessa vastaavaan ei kuitenkaan ryhdytty kuin vasta 1930-luvulla.³ Sulkujärjestelmän suunnittelu pantiin alulle Ruotsin yleisesikunnan välityksellä vuonna 1929. Suomelle ja Virolle punaisen Itämeren-laivaston sulkemisesta, eli estämisestä sen länteen pääsy taistelukykyisenä, olisi ollut sodan tapauksessa kaksi strategista hyötyä. Se olisi estänyt Neuvostoliiton maihinnousun Suomen Ahvenanmaalle ja Viron Saarenmaalle ja Hiidenmaalle, ja sitä seuraavan kahden rintaman sodan. Se olisi myös estänyt Neuvostoliiton laivastoa luomasta Itämeren-kauppasaartoa eli maiden meriyhteyksien katkaisemista. Ruotsi toimi välittäjänä neuvotteluissa, koska Suomen ja Viron yhteistyö oli sille tehokas tapa vahvistaa sen omaa meripuolustusta. Ruotsi kuitenkin vältteli lupaamasta sotilaallista apua. Sulkujärjestelmän sijoittaminen Tallinnan ja Porkkalan välille oli luonnollinen siksi, että Suomenlahti oli siinä kapein, jolloin rannikkotykkien kohteet voitiin tehokkaimmin alistaa ristituleen. Lisäksi vanhoja Pietari Suuren merilinnoituksen linnakkeita, jotka Viro oli jo kunnostanut, voitiin hyödyntää. Esimerkiksi Aegnan järeät tykit olivat ampumakunnossa,² aikanaan ne arvoitiin maailman vahvimmiksi rannikkotykeiksi. Tärkeä osa sulkujärjestelmää oli merimiinakenttä, joka oli tarkoitus laskea Mäkiluodon ja Naissaaren välille. Sen tarkempia suunnitelmia, kuin että miinoja on oltava tuhansia, ei kuitenkaan tiettävästi tehty. Miinojen hankintakin oli ilmeisesti tehtävä vasta sodan uhatessa, sillä Suomen ja Viron rauhanajan merimiinavarasto oli muuten selvästi riittämätön. Miinakentän arvioitiin kuitenkin harvanakin aiheuttavan varmoja tappioita laivaosastolle, eikä niiden raivaamiseen olisi ollut helppoa tilaisuutta tykistön häirinnän vuoksi. Tykistö- ja miinasulusta selvinneitä laivoja oli tarkoitus metsästää Suomen ja Viron sukellusveneillä. Sukellusveneiden tuli odottaa läpimurtoa yrittävää laivaosastoa Hangonniemen eteläpuolella ja toimia yhdessä. Meripuolustuksen rakentaminen Suomen järeät tykkitornit oli varustettava maan itsenäistyessä venäläisten jättämillä 12-tuumaisilla putkilla. Niistä neljä määrättiin tykistösulun luomiseksi, joiden yksi kaksoistorni sijoitettiin Porkkalan Mäkiluotoon ja toinen Helsingin edustan Kuivasaareen. Jos ne kaikki olisi keskitetty Porkkalaan kahteen kaksoistorniin, olisi ristituli Aegnan kanssa ollut tehokkainta. Suomessa kuitenkin laskettiin, että jos Neuvostoliitto saisi Tallinnan haltuunsa ja perustaisi sinne laivastotukikohdan, tarvitsisi Helsinki vahvan meripuolustuksen. Elokuussa 1931 puolustusministeriö myönsi varat saarien varustamiseksi. Rakennustyöt alkoivat samana vuonna. Mäkiluodon kaksoistorni valmistui ampumakuntoon 1935 ja Kuivasaaren 1936. Viro päätti 1937 vahvistaa tykistösulkua ja Tallinnan puolustusta varustamalla Naissaaren yhdellä 12-tuumaisella kaksoistykkitornilla. Sen oli määrä valmistua vuoteen 1945 mennessä. Rakennustöiden alkua seurasi välittömästi Suomen ja Viron yhteistyön tiivistyminen. Virolaiset luovuttivat Suomelle venäläisten jättämät kaksoistykkitornin piirustukset, opettivat tornin käyttöä Aegnassa ja kauppasivat arvokkaita tornin osia. Suomalaiset antoivat virolaisille järeiden tykkien ballistisia ammuksia ja rannikkotykin taktillista tietoutta. Viron oli tarkoitus varustaa laivastonsa kolmella uudella sukellusveneellä sulkujärjestelmän tarpeisiin, mutta suuri lama vaikutti maahan niin, että sukellusvenehankintoja oli lykättävä. Varat se sitten hankki myymällä laivastostaan hävittäjä Lennukin ja Vambolan 1933. Sukellusveneet tilattiin Isosta-Britanniasta osittain sotilaallisten suhteiden lähentämiseksi. Yhdistyneelle kuningaskunnalle myös luovutettiin salaista tietoa sulkuyhteistyöstä. Sukellusveneet Viro sai 1937. Niiden asejärjestelmät yhdenmukaistettiin suomalaisten kanssa yhteistoiminnan helpottamiseksi. Mäkiluodon puolustamiseksi maihinnousulta Rönnskär ja Träskö varustettiin kumpikin kahdella 6-tuumaisella tykillä. Myös Aegna ja Naissaari varustettiin yhteensä yhdellätoista 6-tuumaisella. Koska näiden tykkien kantama oli 20 kilometriä, pystyivät ne ampumaan molemmilta puolilta kapeikon keskelle ja siten myös vahvistamaan tykistösulkua. Helsingin edustalla puolestaan Isosaari, Katajaluoto, Rysäkari ja Villinki varustettiin kukin neljällä 10-tuumaisella tykillä. Niiden tuli puolustaa Helsinkiä ja Kuivasaarta, mutta ne pystyivät myös leikkaamaan Aegnan 12-tuumaisten kantaman, ja siten vahvistamaan tykistösulkua. Lisäksi Suurupin linnakkeella Tallinnan länsipuolella oli kolme 9,2-tuumaista tykkiä. Suunnitelmaan kuului olennaisena osana tulenjohtojen yhteistyö. Suomalaiset pystyivät johtamaan virolaisten tykkien tulta ja päinvastoin. Täten järeiden tykkien tulta pystyttiin johtamaan toiselle rannalle tuliasemien horisontin taa. Viron rannikolle rakennettiin useita tulenjohto- ja mittausasemia, ja ne kytkettiin Suomenlahden ali kulkevaan merikaapeliin. Ensimmäiset tulenjohtojen yhteistoimintaharjoitukset järjestettiin syksyllä 1936. Tämä harjoitus vei yhteistyön itsenäisen Suomen historiassa ainutlaatuiselle tasolle, kun suomalaisista tykeistä ammuttiin Viron aluevesille. Tykistön yhteisharjoituksia järjestettiin joka vuosi siitä eteenpäin. Panssarilaivojen Väinämöinen ja Ilmarinen tarkoitus oli asettua ankkuriin Mäkiluodon lähistölle ja kytkeytyä merikaapeliin, jotta virolaiset olisivat voineet johtaa ja mitata laivojen 10-tuumaisten tykkien tulta. Niiden oli myös kyettävä liikkumaan molempien maiden saariston suojassa ja ampua liikkeessä. Panssarilaivat tutustuivat Viron saaristoon purjehduksilla. Viron laivasto teki vastaavia purjehduksia Suomen rannikolla. Maiden sotalaivat harjoittelivat strategista yhteistoimintaa alkaen vuodesta 1933. Sukellusveneiden yhteistoimintaharjoitus oli 1939. Sulkuyhteistyön päättyminen ja vaikutus Yhteistyö oli sotilassalaisuus. Neuvostoliitto oli siitä kuitenkin tietoinen alusta alkaen. Kopioita suomalaisista suunnitelmista toimitti Neuvostoliitolle vakooja luutnantti Vilho Pentikäinen. Sulkujärjestelmän olemassaolo synnytti huolta puna-armeijassa ja maan poliitikoissa. Puna-armeija järjesti 1930-luvun lopulla kolme strategista sotapeliä, jossa se tutki sulun tehokkuutta. Sotapeleissä oletettiin, että Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon Puola, Suomi, Viro ja Latvia liittolaisinaan. Kaikki sotapelit päätyivät siihen, että sulun läpäiseminen olisi mahdotonta ilman vakavia tappioita, mihin myös Suomi ja Viro olivat sotapeleissään päätyneet. Suomenlahden sulkujärjestelmän mahdollisuus päättyi, kun Viro allekirjoitti Neuvostoliiton painostamana sen kanssa avunantosopimuksen syyskuussa 1939 ja luovutti tukikohdat Neuvostoliitolle. Talvisotaa edeltäneissä Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluissa lokakuussa 1939 Josif Stalin ilmoitti haluavansa Hankoniemen puna-armeijan käyttöön, että se voisi rautatietykein sulkea Suomenlahden välillä Hangosta Viron Paldiskiin. Vuosikymmenen kestäneen panostuksen jälkeen Suomen rannikkotykistö oli talvisodan alkaessa kenties ainoa aselaji, joka oli kalustonsa puolesta valmis sotaan, vaikkakin operatiiviset suunnitelmat olivat vanhentuneet Viron ja Neuvostoliiton avunantosopimuksen myötä. Meripuolustus osoittautuikin merkitykselliseksi; Neuvostoliiton maihinnousuyritys rannikolle kenttäarmeijan selustaan torjuttiin. Tykistösulun yhteiseksi tulenjohtamiseksi rakennettuja merenalaisia kaapeleita käytettiin edelleen Suomen ja Viron tiedusteluyhteistyöhön, ja Suomi sai talvisodan aikana arvokasta ja tarkkaa tiedustelutietoa Virosta. Lopullisesti Viron ja Suomen sotilaallinen yhteistyö päättyi Neuvostoliiton miehitettyä Viron 1940 ja sitä myöten Viron itsenäisen armeijan olemassaolon loputtua. Jatkosodassa Suomi ja Saksa sulkivat neuvostolaivaston Suomenlahdelle jo Barbarossa-yöksi lasketulla miinakentällä. Suomen ja Saksan laivastojen yhteistyö alkoi jo 17. kesäkuuta 1941lähde?, päiviä ennen operaatio Barbarossaa ja jatkosodan virallista toteamista Suomen puolelta 26. kesäkuuta 1941 Neuvostoliiton Suomeen suorittamien lentopommitusten vuoksi. Puna-armeija tuhosi Viron rannikkotykit vetäytyessään. Suomalaiset rakensivat kuitenkin Naissaareen tulenjohtotornin, voidakseen tähystää Suomenlahden koko leveydeltään Mäkiluodon järeiden tykkien tulen paremmaksi johtamiseksi. Merkittäviä taisteluammuntoja ei käyty, mutta sulku pystyi olemassaolollaan turvaamaan Suomen ja Saksan välisen kauppalaivaliikenteen jatkosodan ajan Neuvostoliiton laivaston toiminnalta. Toisen maailmanson aikaisia merimiinoja on ollut Baltian rannikolla runsaasti, ja niitä ovat vielä 2000-luvullakin useat laivastot käyneet harjoituksina purkamassa. Jatkosodan päätyttyä Suomen ja Viron sotilasyhteistyön salaamiseksi Suomen puolustusvoimien johto hävitytti asiakirjat, koska sopimusten mukaisesti liittoutuneiden valvontakomissiolla oli oikeus saada suomalaisia sotilasasiakirjoja. Yhteistyöstä tietävät virolaiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat koottiin vankileireille muiden tavoin Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940. Näistä syistä ja Suomen puolueettomuuspolitiikkaan liittyneen varovaisuuden vuoksi Suomenlahden tykistösulku pysyi suurelta yleisöltä tuntemattomana 1990-luvulle asti, jolloin siitä alettiin kirjoittaa. Lähteet [1] Jari Leskinen, Pekka Silvast: Suljettu aika, Porkkala Neuvostoliiton sotilaallisena tukikohtana vuosina 1944-1956, s. 34. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3. [2] Suljettu aika, s. 31 [3] Suljettu aika, s. 30 [4] Suljettu aika, s. 32 [5] Suljettu aika, s. 26 [6] Suljettu aika, s. 35 [7] Suljettu aika, s 36 [8] Tiilikainen, Heikki & Pusa, Ilmari: Talvisodan jäinen loppunäytös. Gummerus, 2013. ISBN 9789512094240. [9] Suljettu aika, s. 38 Aiheesta muualla - Suomi ja Viro salaisessa sotilasyhteistyössä Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta Kirjallisuutta - Jari Leskinen: Veljien valtiosalaisuus — Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940. Werner Söderström osakeyhtiö, 1999. ISBN 951-0-23828-7. Suomi 1920-luvulla 1920-luku oli vuosikymmen, jonka kulttuuria leimasi iloisuus ja vallattomuus. Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen pako todellisuudesta oli tarpeen ja tähän tarjosi apuaan Hollywoodin elokuvateollisuus.¹ Kirjallisuus, musiikki ja elokuvat tarjosivat vaihtoehtoisen maailman korostaen epäsovinnaisuutta ja vastakkaisuutta 1800-luvun lopun arvoille. ¹ Suomalaisten mielissä 1920-luku merkitsi kokonaisuudessaan voimakasta ja dynaamista uudistumisen vaihetta. ² 1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Ihmiset kokivat elävänsä jonkinlaisessa välitilassa matkalla vanhasta uuteen. Modernia kaupunkielämää luonnehtivat muuttunut elämärytmi, rahan ja kulutuksen keskeisyys, populaariviihde ja lisääntynyt psyykkinen ärsytys.² Maailma koettiin pienemmäksi, ja kaukaisten maiden ihailu eli kaukokaipuu oli muotia.³ . 1920-luku oli Suomessa merkittävä eheytymisen vuosikymmen, minkä aikana sisällissodassa kahtiajakautunut kansa pyrittiin sosiaalisin uudistuksin eheyttämään. Suomen poliittinen tilanne Suomessa vuoden 1918 sisällissodan aikainen jako punaisiin ja valkoisiin oli yhä käytössä. Oikeisto katsoi edustavansa yhteiskuntaa säilyttävää ainesta ja näki tämän asenteen puolueettomana, kun taas työväenliike koettiin hävittävänä aineksena. Pakon luopua monarkiasta oikeisto oli kokenut ankarana tappiona. Työväenliikkeen poliittisiin toimintaedellytyksiin heijastui 1920-luvun alkupuolella edelleen sisällissodan lopputulos. Ulkopolitiikka ja heimoaate Tarton rauha solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vuonna 1920. Suomi sai entisen alueensa lisäksi Lapista Petsamon, joka yhdisti maan Jäämereen. Rauhasta huolimatta suhde itään koettiin koko 1920-luvun vaikeaksi. Vuoteen 1935 saakka harjoitettiin reunavaltiopolitiikkaa, joka tarkoitti Suomen, Puolan ja Baltian maiden välistä yhteistyötä Neuvostoliiton uhan neutraloimiseksi. Suomen lähialueilla käytiin heimosotia 1918–1922. Sodissa oli vapaaehtoisia mukana yhteensä noin 9 000. Heimoaatteen ajamiseksi syntyi erilaisia organisaatioita, kuten Karjalan Kansalaisliitto, Inkerin Liitto ja Akateeminen Heimoklubi. Ahvenanmaan pyrkimykset liittyä Ruotsiin viilensivät Suomen ja Ruotsin välejä. Manner-Suomen ruotsinkieliset kannattivat laajan itsehallinnon myöntämistä Ahvenanmaalle. Asia siirtyi vuonna 1919 Kansainliiton käsiteltäväksi, ja vuonna 1921 tehdyn päätöksen mukaan Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen. Puolueet ja eduskunta Eduskuntavaalit järjestettiin vuosina 1922, 1924, 1927 ja 1929. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto ja Kansallinen Kokoomuspuolue. Vaaleissa 1922 neljänneksi sijoittuneen Suomen (sosialistisen) työväenpuolueen toimihenkilöt pidätettiin 3. elokuuta 1923. Pidätyksiä ja puolueen kieltämistä perusteltiin etenkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan SKP:een. Lakkautetun järjestön kannattajat perustivat seuraavana vuonna Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön, joka sai toimia kesään 1930. Vuosikymmenen loppua kohden Maalaisliitto kasvatti suosiotaan, kun kokoomus menetti paikkoja. 1920-lukua leimasivat Suomessa poliittiset ristiriidat, joiden yhtenä syynä oli tottumattomuus parlamentaarisen demokratian pelisääntöihin, mikä edellytti kompromisseja. Tästä syystä hallitukset jäivät usein lyhytikäisiksi, - vuosikymmenen aikana niitä oli kaikkiaan kolmetoista. ⁷ 1929 syntyi oikeistoradikaalinen Lapuan liike. 1929–1931 tulivat voimaan kommunistilait, joiden nojalla kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta. Vuosikymmenen loppupuolella ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset johtivat metalliteollisuuden lakkoihin 1927 ja satama-alalla 1928. Satamatöihin työnantajapuoli värväsi noin 20 000 ammattitaidotonta työntekijää, niin sanotun Pihkalan kaartin, jonka avulla satamat pidettiin toiminnassa. Lainsäädäntö ja -valvonta Säännöllinen poliisikoulutus oli Suomessa aloitettu 1918. Ensimmäinen naispoliisikurssi järjestettiin 1923. 1920-luvulla moottoripyöriä ja autoja alettiin hankkia poliisin käyttöön, ja poliisikoirien käyttö lisääntyi. Vuonna 1922 perustettiin poliisin kansainvälinen yhteistyöelin Interpol, johon Suomi liittyi 1929. - 1918: Laki torpparien vapautuksesta, joka johti 1920-luvun kuluessa yli 100 000 pienviljelystilan syntymiseen. - 1920: Sukunimilaki - 1921: Yleinen oppivelvollisuuslaki - 1922: Asevelvollisuuslaki, Lex Kallio, Köyhäinhoitolaki, Laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista - 1923: Uskonnonvapauslaki - 1929: Avioliittolaki Puolustusvoimat Puolustusta, hallintoa ja palvelusektoria rakennettiin uudessa tasavallassa ripeää vauhtia, ja tästä syystä valtion ja kuntien virkamieskunta kasvoi vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana kolminkertaiseksi. ⁷ 1920-luvun alkupuolella armeijassa käytiin kiivasta valtataistelua jääkäriupseerien ja Venäjällä koulutettujen upseerien välillä. ⁹ Nuoret jääkärit pyrkivät syrjäyttämään niin sanotut 'ryssänupseerit'. Jääkärien vaatimukset sotaväen kehittämisestä, sekä epäluottamus tsaarin armeijassa palvelleita korkeita upseereita kohtaan johtivat lopulta uhkaukseen jääkärien irtisanoutumisesta. Painostuksen seurauksena jopa yleisesikunnan päällikkö ja sotaväen päällikkö joutuivat eroamaan, jääkäriupseerien täyttäessä heidänkin paikkansa. Vasta oman upseerikoulutuksen aloittaminen täydessä laajuudessa rauhoitti eri ryhmien väliset ristiriidat. Ensimmäinen reserviupseerikurssi alkoi Suomen Kadettikoulun entisissä tiloissa huhtikuun alussa 1920. ¹⁰ Ilmavoimien koulutusorganisaatiossa perustettiin 1920-luvulla joukko-osastoja ja toteutettiin mittavia muutoksia. ¹¹ Ensimmäiseksi ilmavoimien maatukikohdaksi valittiin Utti, jossa alkoi 1920-luvun alussa voimakas rakentamisen ja kehittämisen kausi. Utti muodostuikin ilmavoimien keskeisimmäksi tukikohdaksi ennen toista maailmansotaa. ¹² Vuonna 1920 Suomen merivoimat saivat tervetulleen vahvistuksen, kun saksalaiset luovuttivat vuonna 1918 haltuunsa ottamat venäläisalukset Golubin ja Pingvinin, jotka Suomessa saivat nimikseen Uusimaa ja Hämeenmaa. Ne olivat panssarilaivojen tuloon asti Suomen laivaston tehokkaimpia aluksia. Vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa valmistunut sota-alus oli sukellusvene Vetehinen, vuonna 1930. ¹³ Väestö ja siirtolaisuus 1920-luvulla Suomen väkiluku kasvoi 3,1 miljoonasta 3,4 miljoonaan. Kaupungistuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen vähensivät syntyvyyttä, ja kuolleisuus laski lääketieteen kehittyessä ja ravinnon saatavuuden parantuessa. Tämä merkitsi väestön ikärakenteen muuttumista pyramidista nelikulmioksi; lapsia oli vähemmän ja aikuiset elivät pidempään. ⁷ Muuttoliike Suomesta Yhdysvaltoihin vaimeni 1920-luvun alussa, kun Yhdysvalloissa tuli voimaan maakohtaiset siirtolaiskiintiöt. Vuosien 1924–1929 välillä Suomesta Pohjois-Amerikkaan muutti 28 000 ihmistä.¹⁴ Seuraavaksi eniten muutettiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin (1000) sekä Ruotsiin (1000). Neuvostoliittoon muutti Suomesta 450 henkilöä, ja lisäksi amerikansuomalaisia 'paluumuuttajia' joita arvioidaan olleen 1920–1930-lukujen aikana noin 5 000–12 000. Talous ja kulutus Suomessa elinkeinoelämän kehittämiseen kiinnitettiin huomiota ja kansallista kulttuuria ja identiteettiä pyrittiin vahvistamaan. Muun muassa elintarviketeollisuuden edustajat hakivat oppia messuilta Saksasta. Elintason nousuun vaikuttivat etenkin asunto-olojen kohentuminen ja kulutustavaroiden sarjatuotanto. Elintaso myös jakaantui tasaisemmin; 1920 eduskunta saattoi voimaan progressiivisen tuloverotuksen, jossa tosin oli 20 prosentin katto. ⁷ Suomen bruttokansantuote nousi koko 1920-luvun ajan ja rahaa liikeni myös viihteeseen. Miljoonan myydyn äänilevyn raja rikottiin 1929 - samaan tulokseen yllettiin seuraavan kerran vasta 1960-luvulla.² Kapitalistinen yhteiskuntamalli amerikkalaisessa muodossaan alkoi vaikuttaa, ja esimerkiksi amerikkalaisen mallin mukaan toimitetut opaskirjat saavuttivat suuren suosion. Ajateltiin, että nuori kansakunta tarvitsee määrätietoisia, yritteliäitä ja rivakoita ihmisiä, jotka luottavat omiin kykyihinsä. Autojen, puhelimien ja radioiden määrä kasvoi. Myös mainosten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti, niistä suurin osa suunnattiin naisille. Tekniikan avulla vieraat maat ja kulttuurit olivat nopeasti saavutettavissa. Suomalaisille tämän mahdollisuuden tarjosi 1923 perustettu Aero OY, jonka nimeksi tuli myöhemmin Finnair. Ensimmäiset reitit Helsingistä Tukholmaan ja Tallinnaan lennettiin vesitasolla. Enimmäkseen ulkomaanliikenteestä huolehtivat edelleen höyrylaivat. ⁷ Ulkomaankauppa Vuosikymmenen puoleen väliin mennessä Suomen kauppatase oli alkanut painottua vientivoittoiseksi, ja ulkomaankauppa oli ylittänyt määrällisesti vuoden 1913 tason. Suurin vientiartikkeli oli puunjalostustuotteet, joka oli vuosina 1924–1926 85 % viennistä. Maataloustuotteiden osuus oli 12 % ja metalliteollisuuden 1 %. Suurimmat kauppakumppanit olivat Iso-Britannia ja Saksa, kun aiemmin tärkeä Venäjän kauppa oli tyrehtynyt lähes täysin. Kieltolaki Pääartikkeli: Suomen alkoholin kieltolaki Suomessa kieltolaki kesti vuodesta 1919 vuoteen 1932. 1922 lakia uusittiin tiukemmaksi, ja se sai nimen 'kieltolaki'. Kieltolain kannatus oli voimakkainta 1910-luvulla ja se laski koko 1920-luvun ajan. Kieltolaista oli monenlaisia ongelmia, se muun muassa hankaloitti Suomen ulkomaankauppasuhteita viinintuottajamaihin kuten Ranskaan ja Espanjaan. Kieltolailla oli Suomessa sekä kannattajansa että vastustajansa. Yleisesti kuitenkin katsottiin, että kieltolaki ja välttämättömyys sen rikkomiseen johti sekaannukseen, vakiintuneiden sääntöjen rikkomiseen ja yhteiskunnan murenemiseen. Rikkomukset olivat yleisiä; 1920-luvun lopulla tuomittiin 20 000–30 000 henkilöä kieltolakirikkomuksista. Vuonna 1922 takavarikoitiin salakuljetettua spriitä 153 000 litraa, 1927 630 000 litraa ja 1930 jo lähes 1 052 000 litraa. Arvioiden mukaan salakuljetetusta alkoholista saatiin takavarikoitua 10–20 %. Valtion alkoholiliike myi spriitä apteekeille, jotka myivät sen edelleen resepteillä. Laittoman valmistuksen merkitys oli vähäisempi kuin salakuljetuksella ja apteekkipirtulla. Koulutus Englannin kieltä alettiin opettaa kouluissa valinnaisena kielenä, mutta saksa säilyi yhä suosituimpana vieraana kielenä. Kansakoulu oppivelvollisuuskouluna laajeni, kun alakansakoulu yleistyi myös maaseudulla. 1920-luvulla Suomeen syntyi noin 145 uutta koulua vuodessa.¹⁵ Helsingin Yliopisto sai rinnalleen kaksi yksityistä korkeakoulua: Åbo Akademin vuonna 1919 ja Turun Suomalaisen Yliopiston 1920. Kulttuuri 1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Kirjailija Olavi Paavolaisen mukaan modernia olivat "jazzmusiikki, amerikkalainen filmi, naisten poikatyttötyyppi, kosmetiikka ja eksoottiset pukukankaat, neekerikultti, autot ja urheilu, alastomuuskulttuuri, ekspressionistinen draama- ja maalaustaide sekä vapaamittaiset runot". Muotoilussa ja arkkitehtuurissa Jugend alkoi väistyä modernismin tieltä, ja pohjoismaisessa rakennustaiteessa vaikutti 1920-luvun klassismi. Hyvänä esimerkkinä tyylistä on eduskuntatalo, jonka rakennustyöt aloitettiin 1926. Vuosina 1928-1933 rakennettiin Paimion parantola, yksi Alvar Aallon funktionalistisen kauden päätöistä ¹⁶ Eräs vuosikymmenen tunnettuja arkkitehteja oli suomalainen Eliel Saarinen, joka vaikutti lähes koko 1920-luvun Yhdysvalloissa. Maalaustaiteessa uutta edusti esimerkiksi dadaismi. 1920-luvulla suomalaiselle yleisölle tulivat tutuksi myös surrealistiset, ekspressionistiset, kubistiset ja uusklassiset suuntaukset. Suomalaisessa kuvataiteessa koko 1920-luvun vaikutti kaksi ryhmää, Septem-ryhmä ja Marraskuun-ryhmä. Nuori valtio tilasi ahkerasti kuvanveistäjiltä muistomerkkejä ja sankaripatsaita uudelle tasavallalle. Tilaustyöt työllistävät etenkin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosta, jolta valtion tilaama patsas juoksijalegenda Paavo Nurmesta valmistui vuonna 1925.¹⁶ Kirjallisuus Suomen itsenäistyessä maassa pääsi vallalle kansallinen suuntaus, joka näkyi esimerkiksi kansanrunouden tutkimuksessa. Vasta itsenäistyneessä maassa siitä tuli identiteetin rakentamisen väline ja Kalevalasta ase ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä vastaan.² Kirjallista kenttää leimasi vapaussotakirjallisuus, ruotsinkielinen modernismi ja Tulenkantajien ryhmä. Taiteen ja kirjallisuuden vuosikymmeniä jatkuneen talonpoikaisuuden tilalle Tulenkantajat nostivat kaupungin ja sivistyneistön kuvauksen. Suomenruotsalaiset lyyrikot kehittivät Edith Södergran johtotähtenään ns. suomenruotsalaisen modernismin, jolle oli tyypillistä vapaa rytmi, voimakas kuvallisuus, aihealueen laajeneminen, arkiset motiivit sekä puhekielisyys. Kirjallisuudesta ja aikakauslehdistä näkyi innostus kaupunkielämään ja sen synnyttämään modernin tunteeseen; syntyi koneromantiikka. Aikakautta kuvaavia suomalaisia teoksia olivat esimerkiksi vuonna 1924 ilmestynyt Ilmari Kiannon teos Ryysyrannan Jooseppi ja 1928 ilmestynyt Mika Waltarin esikoisteos Suuri illusioni. Suomessa viihdelukemistot tulivat suosituiksi ja yhdysvaltalaisen kirjallisuuden osuus kasvoi. Vuosina 1870–1919 oli sen osuus käännöskirjallisuudesta ollut 4 %, mutta vuosina 1919–1928 se oli jo 17 %. ² 1920-luvun suosikkeihin kuuluivat Mark Twain, Harriet Beecher Stowe ja Lew Wallace. Myös Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjat löivät itsensä läpi. Vuosikymmenellä alkunsa saaneita sarjakuvia olivat Tarzan, Buck Rogers, Kippari-Kalle ja Tintti. Viikoittain ilmestyvien kuvalehtien läpimurto tapahtui 1920-luvulla, jolloin painotekniikka mahdollisti sävykkäiden valokuvien painamisen joukkopainoksina. Suurin oli vuodesta 1917 ilmestynyt Suomen Kuvalehti. Naistenlehdistä suosittu oli etenkin Kotiliesi (1923). ⁷ Musiikki Suomeen uudet virtaukset tulivat pääasiassa Pariisin kautta.² Muualta tulleiden salonki- ja hot-jazzin lisäksi Suomessa kehittyi kolmas jazz-tyyli: haitarijazz, jossa jazz-ainekset yhdistyivät keskieurooppalaiseen iskelmä- ja suomalaiseen pelimannimusiikkiin. Musiikkityyliä teki tunnetuksi etenkin viihdeorkesteri Dallapé. Ravintolat vetivät yleisöä tarjoamalla "kovaa teetä" ja kahvia, soittamalla jazz-vaikutteista musiikkia ja luomalla mondeenia ilmapiiriä. Suomalaisia oopperoita olivat Leevi Madetojan vuosina 1920–1923 säveltämä Pohjalaisia, sekä Aarre Merikannon vuonna 1922 säveltämä Juha. Vuonna 1926 Jean Sibelius sävelsi Tapiolan. Elokuvat Suurin osa 1920-luvun elokuvista oli mykkäelokuvia. Euroopassa ja Suomessa näytetyistä elokuvista keskimäärin 60 % oli yhdysvaltalaisia, toiseksi eniten Suomessa näytettiin saksalaisia elokuvia. 1920-luvulla Suomessa julkaistiin vuosittain keskimäärin neljä kotimaista uutuutta. Vuonna 1928 Suomessa oli 239 elokuvateatteria, ja näiden verkko ulottui Helsingistä Kemijärvelle.² Suomen luontoa, kulttuuria ja elinkeinoja esiteltiin ulkomailla ulkoministeriön tilauksesta tehdyllä Finlandia-elokuvalla. ¹⁷ 1920-luvun tunnettuja suomalaisia elokuvia olivat muun muassa Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923), Erkki Kivijärven ja Harry Roeck-Hansenin ohjaama Murtovarkaus (1926) ja Axel Slangusin ja Wilho Ilmarin ohjaama Tukkijoella (1928). Tekniikka Vuonna 1922 Suomessa oli 1754 autoa, ja niiden rekisteröinti tuli pakolliseksi. ¹⁸ Ensimmäiset polttomoottorilla varustetut tiehöylät otettiin Suomessa käyttöön entisten hevos- tai traktorivetoisten tilalle. Tämä mahdollisti teiden talvikunnossapidon ja ympärivuotisen liikennöinnin. Junaliikenteessä käytettiin yhä lähes pelkästään höyryvetureita, Suomessa niistä luovuttiin vasta 1950-luvulla. ¹⁹ Radiotoiminta alkoi Suomessa 1926, kun Oy Suomen Yleisradio Ab lähetti ensimmäisen radiolähetyksen. Keväällä 1928 vihittiin käyttöön 150 metrin korkuinen radiomasto Salpausselällä Lahdessa. Tämä paransi kuuluvuutta koko Etelä-Suomessa ja lisäsi radioiden myyntiä. ⁷ Puhelintekniikassa automaattikeskus korvasi käsikeskuspöydän ja puhelunvälittäjän. Kaukoyhteydet Suomesta Eurooppaan paranivat huomattavasti vuonna 1928, kun Suomesta vedettiin merenalainen puhelinkaapeli Ruotsiin. 1920-luvun lopulla puhelintilaajia oli Suomessa n. 100 000. ²⁰ 1920-luvulla teollisuus rakensi vesivoimalaitoksia kaikkiin suurehkoihin Etelä-Suomen jokiin. Yksityistalouksien sähkönsaannista huolehti pääasiassa valtakunnallinen sähköverkko, joka otettiin käyttöön Imatran Voimalaitoksen vihkimisen yhteydessä 1929. ⁷ Uskonnot Luterilaisen kirkon toiminnassa suuntauduttiin vahvasti sisäänpäin. Puhuttiin suomalaisesta luterilaisuudesta, jonka taustalla nähtiin etenkin herätysliikkeiden myönteinen vaikutus. Esimerkiksi lestadiolaisuus alkoi 1920-luvulla saada tunnustusta herätysliikkeenä. ²¹ Koko 1920-luvun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana toimi Gustaf Johansson. Moskovan patriarkka Tihon myönsi 1921 Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomisen aseman, ja samana vuonna siinä alettiin seurata gregoriaanista ajanlaskua. Maallisten julkisten kuulutusten lukeminen kirkoissa lopetettiin vuonna 1925. 1920-luvulla toimintansa Suomessa aloittaneita uskonnollisia jäjestöjä olivat Rotary International, Vapaamuurarijärjestö, Antroposofisen Liiton edeltäjä sekä Suomen Vapaakirkko ja Ruusu-Risti. Vuonna 1920 suomalaisista oli luterilaisia 98,1 %, ortodokseja 1,6 % ja muihin uskontoihin kuuluvia 0,3 %. Vuoden 1995 tilastoihin verrattuna luterilaisten määrä on vähentynyt 85,8 %:iin, ja uskonnottomien osuus noussut 12,1 %:iin.²² Naisen uusi asema Naisten lisääntynyt työssäkäyminen mahdollisti poikamiestyttöelämän, joka miellettiin modernin naisen elämäntavaksi. Syntyi flapper, poikamiestyttö tai jazz-tyttö. Kuitenkin joidenkin mukaan Suomessa naisen oikeudellisessa asemassa oli enemmän epäjohdonmukaisuuksia kuin muissa maissa. Vaikka naisella oli paljon vapautta, heitä samalla rajoittivat vanhojen katsantotapojen jäänteet. Asiaan pyrittiin saamaan parannusta vuoden 1929 avioliittolailla. Vuonna 1934 tehdyn selvityksen mukaan 43 % naimisissa olleista naispuolisista teollisuustyöntekijöistä oli ollut palkkatyössä koko avioliiton ajan lukuun ottamatta lyhyitä poissaoloja synnytysten aikana.² Urheilu Suomen menestys urheilukisoissa oli koko 1920-luvun hyvä. Vuodesta 1925 alettiin järjestää joka toinen vuosi Suomi-Ruotsi-maaotteluita. 1920-luvulla vain miehet kilpailivat. Kisoista ensimmäisen voitti Suomi ja kaksi seuraavaa Ruotsi. Suomessa urheilujärjestöt olivat jakaantuneet vuonna 1919, kun Suomen Työväen Urheiluliitto TUL perustettiin. Urheilijoiden loikkaukset vasemmalta oikealle eli Työväen Urheiluliitosta Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon (SVUL) herättivät runsaasti keskustelua 1920-ja 1930-luvun urheilulehdistössä.²³ Olympialaiset Vuosikymmenen aikana olympialaisissa parhaiten menestyivät Yhdysvallat, Suomi, Ruotsi, Ranska ja Iso-Britannia. Suomeen tuli olympialaisissa menestystä etenkin juoksussa ja painissa; hyvällä urheilumenestyksellä oli nuoren kansakunnan itsetunnon kannalta tärkeä vaikutus. Talvikisoissa menestys oli laimeampaa kuin kesäkisoissa. Antwerpenin olympialaisissa Hannes Kolehmainen voitti maratonin, ja Paavo Nurmi voitti kolme kultaa ja yhden hopean. Mitalien yhteismäärän perusteella Suomi oli kisojen viides. Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Paavo Nurmesta tuli legenda, ja myös Ville Ritola alkoi saavuttaa mainetta. Myös Heikki Liimatainen oli yksi 1920-luvun alun suomalaisia kestävyysurheilun huippunimiä. Hän voitti maastojuoksussa kultaa ja pronssia Antwerpenissä, sekä kultaa Pariisissa 1924. Amsterdamin olympialaisissa 1928 Suomi menestyi yleisurheilussa jopa paremmin kuin Pariisin kisoissa. Suomalainen Clas Thunberg hallitsi yhdessä norjalaisen Ivar Ballangrudin kanssa pikaluistelua koko 1920-luvun. Henkilöitä Lähteet - Onnela, Tapio (toim.): Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna: Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1992. ISBN 951-717-738-0. - Juhani Paasivirta: Suomi ja Eurooppa 1914–1939. Kirjayhtymä, 1984. ISBN 951-26-2588-1. - Henrik Meinander: Suomen historia. WS Bookwell Oy, 2006. ISBN 951-0-30809-9. - Agricola: Suomen historian kronologia: 1920-luku Viitteet [1] 1920-luku: yhteiskunta, kulttuuri, arvot ja kulutus [2] Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna - Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Gummerus, 1992. ISBN 951-717-738-0. [3] Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina [4] Heikkonen, Katajamäki, Ojakoski, Väisänen: Historia - Lukion kertauskirja, s. 163. WSOY, 2007. ISBN 951-0-32441-8. [5] Juhani Paasivirta: Suomi ja Eurooppa 1914-1939. Kirjayhtymä, 1984. 951-26-2588-1. [6] Jussi Niinistön Heimosotien historia 1918–1922 [7] Henrik Meinander: Suomen historia. WS Bookwell Oy, 2006. ISBN 951-0-30809-9. [8] Suomalainen kontrollipolitiikka autonomian ajasta nykyaikaan [9] Puolustusvoimain komentajan juhlapuhe jääkärien kotiinpaluun 90-vuotisjuhlassa Vaasassa [10] Reserviupseerikoulu - Historia ja perinteet [11] Ilmavoimien historia [12] Utin jääkärirykmentti - Historia [13] merivoimat - Historia [14] Suomalaisten siirtolaisuus - lyhyt katsaus [15] Peruskoulutus maaseudulla [16] Kultakausi - Aikajana [17] Roskaa katsottavaksi, roskaa_tutkittavaksi [18] Postimuseo - Trafiikki [19] Suomen rautatiemuseo [20] Postimuseo - Trafiikki [21] Kinnunen 2004, sivu 388 [22] Harri Heino: Mihin Suomi tänään uskoo, Ws Bookwell 2002 [23] http://web.archive.org/web/20071018203051/http://www.lts.fi/filearc/504_Syrjal_76-80.pdf Katso myös - Karjalan metsäsissit - Suur-Suomi-aate - Suojeluskuntaselkkaus - Elokuva Suomessa: Elokuvateollisuuden synty 1920-luvulla Aiheesta muualla - Agricola: Suomen historian kronologia: 1920-luku - Yle.fi - Elävä arkisto - 1920 - 1920-luku: yhteiskunta, kulttuuri, arvot ja kulutus - Suomalaisen jazzin vuosisata -1920-luku - 1920-luvun arkkitehtuurista - Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina - Osa 2 - Omakuva joka täytyi piirtää 1920-1929 Suomen historia Suomi 1930-luvulla Suomi 1930-luvulla oli noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Vuosikymmentä leimasivat jyrkät vastakohtaisuudet ja poliittiset ääri-ilmiöt. 1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa, vuosikymmenen loppupuolisko puolestaan talouskasvun aikaa. Suomen 1930-luku päättyi katastrofiin Neuvostoliiton hyökättyä maahan marraskuussa 1939. Talvisodan seurauksena Suomi menetti koko kaakkoisosansa. Politiikka Valtio 1930-luvun alkaessa Suomi oli ollut itsenäinen valtio vasta kaksitoista vuotta. Elettiin niin sanottua ensimmäisen tasavallan aikaa. Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi niin ikään vasta kaksitoista vuotta. 1930-luvulla Suomen tasavallan presidentillä oli laajat valtaoikeudet. Vuosikymmenen aikana tehtävässä istui kolme henkilöä: - Lauri Kristian Relander (1925–1931) - P. E. Svinhufvud (1931–1937) - Kyösti Kallio (1937–1940). Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua.¹ Äänestysaktiivisuus 1930-luvun eduskuntavaaleissa oli matala, 62–67 %.² Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 1930-luvulla neljä kappaletta: - Eduskuntavaalit 1930 - Eduskuntavaalit 1933 - Eduskuntavaalit 1936 - Eduskuntavaalit 1939. Suurimpia puolueita olivat SDP ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet oli kielletty. Kunnat Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 1930-luvulla kolme kappaletta: - Kunnallisvaalit 1930 - Kunnallisvaalit 1933 - Kunnallisvaalit 1936. Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli vielä alempi kuin eduskuntavaaleissa: äänestämässä kävi alle puolet äänioikeutetuista.³ Toisen maailmansodan takia vuonna 1936 valittujen valtuutettujen toimikausi venähti yhdeksään vuoteen. Lapuan liike Pääartikkeli: Lapuan liike Kommunisminvastaiseen toimintaan erikoistunut Lapuan liike vaikutti Suomessa 1930-luvun alussa. Radikalisoitumisensa myötä se menetti maltillisia kannattajiaan ja Mäntsälän kapinan jälkeen liike lopetettiin. Sen toimintaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike (IKL). Väestö Suomen väkilukua tilastoitiin 1930-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Vuosikymmenen aikana väkiluku kasvoi maltillisesti ja oli toisen maailmansodan alla noin 3,6 miljoonaa. Suomalaiset asuivat laajemalla alueella kuin toisen maailmansodan jälkeen ja väestö jakautui tasaisemmin ympäri maata. Uudenmaan osuus väkiluvusta oli noin seitsemäsosa. Lääneistä runsasväkisin oli Viipurin lääni, jossa asui kuudesosa kansasta vuonna 1940. Pohjois-Suomen osuus maan väestöstä oli nousussa. Helsinki oli selvästi suurin kaupunki, kakkoskaupungin asemasta kilpailivat Tampere, Turku ja Viipuri. Vuonna 1932 syntyvyys laski ensi kertaa Suomen väestötilastohistorian aikana alle 20 promillen; vuonna 1938 luku kohosi jälleen yli 20:n. Kuolleisuus oli nuorehkosta väestörakenteesta huolimatta melko korkea, 12–14 promillea. Henkirikokset ja tapaturmat olivat yleisiä ja lapsenmurhia tehtiin paljon. Kokonaishedelmällisyysluku laski alle kolmen vuonna 1927 ja oli alimillaan vuonna 1933, jolloin se oli 2,27. Sen jälkeen hedelmällisyys kohosi hieman. Imeväiskuolleisuus oli korkea, noin 70 promillea syntyneistä kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan. Aikuisuuteen eli alle 90 % syntyneistä ja kaksi kolmasosaa saavutti puolen vuosisadan iän. Ensimmäisestä elinvuodestaan hengissä selvinneiden poikien odotettavissa oleva elinikä oli 57,5 vuotta ja tyttöjen 61,8 vuotta kaudella 1931–1935. Itsemurhat yleistyivät voimakkaasti 1930-luvulla. Kaudella 1921–1930 Suomessa tehtiin noin 152 itsemurhaa keskiväkiluvun miljoonaa henkeä kohden, kaudella 1931–1940 vastaava luku oli noin 195. Miesten ja kaupunkilaisten keskuudessa itsemurhat olivat huomattavasti yleisempiä kuin naisten ja maalaisväestön keskuudessa. Vuonna 1930 äidinkielenään suomea puhui 89,4 % väestöstä ja ruotsia 10,1 %. Puoli vuosisataa aiemmin osuudet olivat olleet 85,2 % ja 14,3 %. Kaupunkiväestöstä ruotsinkielisiä oli vuonna 1930 noin viidesosa. Lähes täysin suomenkielistä seutua olivat sitä vastoin Hämeen, Mikkelin, Kuopion ja Oulun läänien maaseutukunnat. Väestön koulutustaso oli alhainen; viisitoista vuotta täyttäneitä henkilöitä, jotka olivat suorittaneet kansakoulun jälkeisiä opintoja oli 157 000 vuonna 1930. Luku- ja kirjoitustaidottomia oli 21 900 ja ainoastaan lukutaitoisia 355 000. Sekä luku- että kirjoitustaitoisia oli noin viisi kuudesosaa yli 15-vuotiaista. Vuonna 1930 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 96,4 % väestöstä, ortodokseja oli parisen prosenttia ja siviilirekisteriin kuului 1,4 % suomalaisista. Suomalaiset olivat 1930-luvulla huomattavasti pienikokoisempia kuin 2010-luvulla. Vuonna 1935 asevelvollisten keskipituus palvelusajan päättyessä oli 171,3 cm ja keskipaino 67,7 kg. Viitisen prosenttia heistä oli pituudeltaan vähintään 182 cm. Nuorten naisten keskipituus oli noin 161 cm ja keskipaino noin 57 kg. Väkiluvut ja pinta-alat lääneittäin henkikirjojen mukaan vuosina 1930 ja 1940. Pinta-alat vuodelta 1930.¹⁰ ¹¹ ¹Lapin lääni erotettiin Oulun läänistä vuonna 1938. Väestönmuutos laskettu läänien yhteenlasketun väkimäärän mukaan. Siirtolaisuus Neuvostoliittoon Eräs 1930-luvun ilmiöitä oli suomalaisten siirtolaisuus demokraattisista maista - Suomen lisäksi lähinnä Yhdysvalloista ja Kanadasta - Neuvostoliittoon. Tarkkoja tilastoja muuttajien määrästä ei ole; kaikkiaan heidän määräkseen on arvioitu noin 20 000 henkeä. Siirtolaisten määränpäänä oli lähinnä Neuvostoliiton alueella sijainnut Karjala, puhuttiin "Karjalan kuumeesta". Karjalassa suomalaisilla oli verraten laaja taloudellinen ja poliittinen autonomia, heidän yhdyskuntansa oli Neuvostoliiton oloissa hyvinvoiva.¹² Kun Josif Stalin aloitti terrorinsa vuonna 1933, siirtolaisten olot heikentyivät huomattavasti. Suomalaiset joutuivat etnisten puhdistusten kohteiksi ja heidän määränsä arviolta puolittui. Henkiinjääneet karkotettiin Siperian vankileireille.¹² Talouselämä 1930-luvun maailmanlaajuinen lama vaikutti Suomeen verraten vähän. Bruttokansantuote supistui kolmena peräkkäisenä vuotena, yhteensä laskua tuli nelisen prosenttia. Kansantalouden tilinpito oli tosin puutteellista. Eräs syy vähäiseen pudotukseen oli maatalouden suuri osuus kansantaloudesta: Maanviljelijät tuottivat vaikka tuotteiden myynti ei ollutkaan varmaa. Suomen tärkein vientimaa oli Britannia, ja myös siellä lama jäi lievähköksi, jolla taas oli positiivinen vaikutus Suomeen. Työttömyys kohosi virallisesti kymmeneen prosenttiin, mutta todellinen työttömyysaste oli merkittävästi korkeampi.¹³ Markka devalvoitiin syksyllä 1931 ja irrotettiin kultakannasta. Teollisuustuotanto alkoi elpyä seuraavana vuonna ja lisääntyi vuosina 1933–1938 jopa viidenneksen vuodessa. Kasvu oli vientivetoista. Toisen maailmansodan kynnyksellä kasvu alkoi hidastua maailmanlaajuisesti ja sodan aikana kansainvälinen kauppa tyrehtyi lähes täysin.¹⁴ Suomen vienti koostui maailmansotien välisenä aikana pääasiassa metsätaloustuotteista. Vuonna 1938 viennin arvo oli noin 8,4 miljardia markkaa. Yli 40 % viennistä suuntautui Britanniaan. Tuonnin arvo oli noin 8,6 miljardia markkaa; tärkeimmät tuontimaat olivat Britannia, Saksa ja Ruotsi. Kauppavaihto Neuvostoliiton kanssa oli vähäistä. Suomen kauppatase oli 1930-luvulla positiivinen lukuun ottamatta vuotta 1938.¹⁵ Sekä palkat että hinnat laskivat 1930-luvun alkupuoliskolla, eli Suomessa vallitsi deflaatio. Rahan arvo nousi niin paljon, että vuoden 1934 elinkustannusindeksi oli vain 80 % vuoden 1929 indeksistä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla siirryttiin maltillisen inflaation aikaan, markka oli vuonna 1939 edelleen noin kymmenen prosenttia arvokkaampi kuin vuonna 1929.¹⁶ Liikenne Ensimmäisen tasavallan Suomessa maaliikenne hoidettiin suurimmaksi osaksi rautateitse. Rataverkon raidepituus vuonna 1930 oli 5 014 km ja vuonna 1939 vastaavasti 5 633 km. Suomessa tehtiin vuonna 1939 noin 24,2 miljoonaa rautatiematkaa.¹⁷ Lisääntyvä liikenne vaati entistä suorituskykyisempiä vetureita: vuonna 1937 otettiin käyttöön ensimmäiset raskaat henkilöliikenneveturit, joita alettiin kutsua Ukko-Pekoiksi. Ristot (Tr1) tulivat liikenteeseen kolme vuotta myöhemmin.¹⁸ Ensimmäinen moottoriveturi otettiin käyttöön vuonna 1931, mutta varsinaisesti dieselkalustoon siirtyminen alkoi vasta 1950-luvulla.¹⁹ Myös Suomen kauppalaivasto oli 1930-luvulla vielä vahvasti höyryvoimaista. Vuonna 1939 höyrylaivoja oli 560, moottorialuksia 50, purjealuksia 70 ja purjealuksia apukonein vastaavasti 157.²⁰ Suomen maantieverkko oli rakennettu lähinnä hevosliikenteen tarpeisiin. Uusia teitä rakennettiin 1920- ja 1930 luvuilla noin 3 700 kilometriä; vuonna 1938 Suomen tieverkon pituus oli runsaat 33 000 kilometriä. Päällystettyjä teitä koko maassa oli vuonna 1936 noin 160 kilometriä, lähinnä kaupunkiseuduilla. Teitä hoidettiin pääasiassa hevospelein, tietyökoneiden käyttö tosin kasvoi vähitellen.²¹ Autoilun merkitys maantieliikenteessä kasvoi. Kuljetustaloudellisesti auto ohitti hevosen 1920-luvun lopulla, linja-autot puolestaan kasvattivat merkitystään raideliikenteen kustannuksella.²² Kansainvälisesti vertaillen Suomen autoistuminen oli hitaanlaista, varsinkin henkilöautoja oli vähän. Vuonna 1930 Suomessa oli rekisterissä noin 23 000 henkilöautoa ja vuonna 1938 noin 25 000.²¹ Henkilöauto oli aikakauden suomalaisille enemmän statussymboli kuin käyttöesine. Autojen myötä kiesien ja kirkkorekien markkinat kuihtuivat – aiemmin niillä oli ollut statussymbolin asema suomalaisessa kulttuurissa.²³ Vähäisistä liikennemääristä huolimatta liikennekuolemia sattui paljon: vuonna 1931 autoliikenteessä kuoli 119 ihmistä ja vuonna 1938 vastaavasti 268.²⁴ Lentomatkailu oli vielä lapsenkengissä. Vuonna 1939 Suomen ja muiden maiden välisessä ilmaliikenteessä kuljetettiin noin 23 000 matkustajaa. Suosituin reitti oli Helsingistä Turun kautta Tukholmaan, pisin reitti kulki Helsingistä Baltian kaupunkien kautta Berliiniin. Kotimaan liikenteessä lennettiin Helsingistä Tampereen, Vaasan ja Oulun kautta Kemiin sekä Helsingistä Viipurin kautta Immolaan. Matkustajia kotimaan liikenteessä oli vuonna 1939 noin 1 800.²⁵ Jäämerentie Suomen ulkomaankaupasta suurin osa suuntautui Itämeren alueen ulkopuolelle. Tämän vuoksi Petsamossa sijainnut ympäri vuoden auki pysynyt Liinahamarin satama oli erityisen tärkeä. Rovaniemeltä Liinahamariin johtanut 531-kilometrinen Jäämerentie valmistui 1933. Tie oli merkittävä paitsi kaivosteollisuuden, myös matkailun kannalta. Liikenteen määrä kuitenkin lisääntyi siinä määrin, että Jäämerentie osoittautui sille liian kevytrakenteiseksi. Liinahamarin satama oli suurten kehityshankkeiden kohteena aivan toisen maailmansodan alla. Syvemmällä Petsamon vuonossa sijaitsi toinen satama, Trifona, joka kuitenkin jäätyi talvisin.²¹ Arkkitehtuuri 1930-luvulla luotiin modernin suomalaisen rakennustaiteen peruslinjat. Huippuunsa vietyyn järkeistämiseen pohjautuva funktionalismi oli vuosikymmenen leimaa antava tyylisuunta. Ajanjaksoa kutsutaan myös suomalaisen arkkitehtuurin "valkoiseksi kaudeksi". Funktionalismin keskeisimmälle suomalaisarkkitehdille eli Alvar Aallolle 1930-luku merkitsi lopullista läpimurtoa; muun muassa Paimion parantola, Villa Mairea ja Viipurin kirjasto rakennettiin tuolloin. Muita aikakauden merkkiteoksia ovat muun muassa Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli Turussa ja Hilding Ekelundin Olympiakylä Helsingissä.²⁶ Yhteiskunnallista eetosta edusti Aallon suunnittelema Sunilan sulfaattiselluloosatehtaan alue.²⁷ Rovaniemen kauppalaan kohosi Pauli Blomstedtin käsialaa oleva Hotelli Pohjanhovi vuonna 1936, joka kuitenkin tuhottiin Lapin sodassa lokakuussa 1944. Hämeenlinnaan puolestaan avattiin kansainvälisen tason Hotelli Aulanko uudenvuodenaattona 1938. Puhdasta funktionalismia edustavan päärakennuksen suunnittelivat Märta Blomstedt ja Matti Lampén.²⁸ ²⁹ Funktionalismin perusteoksia on myös Viljo Revellin, Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen Lasipalatsi (1936), joka rakennettiin keskelle Helsinkiä alun perin väliaikaiseksi rakennukseksi. Lasipalatsissa ilmenevät funktionalismin olennaiset piirteet: horisontaalisuus, valkoisuus ja suuret lasipinnat. Erkki Huttusen kynästä syntyi Viipurin mylly, joka niin ikään on funkista puhtaimmillaan. Helsingin vuoden 1940 kesäolympialaisia varten rakennettiin Olympiastadionin lisäksi soutustadion ja uimastadion.²⁸ ³⁰ Maaseudulle rakennettiin funkis-henkisiä huviloita ja osuuskauppoja. SOK:n rakennusosaston mukana niin kutsuttu osuuskauppafunkis levisi syrjäkyliä myöten.³¹ Muotoilu 1930-luvun suomalainen muotoilu tiivistyy pitkälti teollisen ja funktionaalisen huonekalun arkkityyppiin eli kolmijalkaiseen jakkaraan, jonka Aino ja Alvar Aalto patentoivat yhdessä huonekalutehtailija Otto Korhosen kanssa. Niin kutsuttua Aalto-jakkaraa pidetään jopa Suomen kansallishuonekaluna. Kiikkeryydestään huolimatta jakkara on erittäin vahvatekoinen ja monikäyttöinen.³² Aikakauden muita suomalaisia muotoilijoita olivat esimerkiksi Margaret Nordman ja Werner West. 1930-luvun loppua kohti funktionalismi antoi tilaa romanttisemmalle muotokielelle; sen perusidea toimivasta ja joustavasta elinympäristöstä jäi kuitenkin elämään.³³ Asuminen Asuntopolitiikka oli 1930-luvun Suomessa alistettu perhepolitiikalle. Asumistaso oli varsin matala. Vuonna 1930 WC oli yhdeksässä asunnossa sadasta ja kylpyhuone kahdessa asunnossa sadasta. Alle puolet asunnoista oli sähköistetty. Vuonna 1940 WC oli joka seitsemännessä asunnossa ja kylpyhuone kuudessa asunnossa sadasta. Sähkö oli 60 %:ssa asunnoista. 1930-luvun lamavuosina uusia asuntoja rakennettiin vähän, vuosikymmenen loppua kohden rakentaminen vilkastui.³⁴ Helsingin teräshuonekalutehtaan markkinoille tuoma kaksiosainen teräsputkisänky heteka yleistyi suomalaiskodeissa. Hetekan toisen osan saattoi työntää toisen alle, joten ne olivat käteviä ahtaissa asunnoissa, jollaisissa useimmat asuivat. Nukkumisen kannalta heteka oli kuitenkin epäterveellinen.³⁵ Kieltolaki Kesäkuussa 1919 voimaantullut kieltolaki kumottiin neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, joka pidettiin joulukuussa 1931. Virallisesti kieltolain kumosi eduskunta. Suomeen kehitettiin omintakeinen järjestelmä, jossa alkoholin myynti tuli valtion monopoliksi. Syntyi Oy Alko Ab. Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 kello 10, jolloin ensimmäiset Alkon myymälät avasivat ovensa. Ajankohta muistetaan numerosarjasta 5-4-3-2-1-0. Alkon liikkeitä avattiin 48, joista 47 kaupunkeihin ja yksi Rovaniemelle.³⁶ Pullot tuli asettaa pohja asiakkaaseen päin ostohalujen hillitsemiseksi, tuotteita ei saanut esitellä eikä suositella asiakkaille.³⁷ Kirjallisuus 1930-luvun kirjallisuuden nimiä Suomessa olivat muun muassa Tatu Vaaskivi, F. E. Sillanpää (Nuorena nukkunut, 1931, Ihmiset suviyössä, 1934) ja vapaan runomitan käyttäjä Katri Vala, 1930-luvun alussa hiipuneen Tulenkantajat-kirjailijaryhmän keskeinen jäsen. Näytelmäkirjallisuudessa vahva nimi oli Hella Wuolijoki, joka julkaisi teoksiaan salanimella Juhani Tervapää. Nimimerkki Arijoutsi kirjoitti kepeitä kaupunkikomedioita, kuten Syntipukki. Uuno Kailas ja Saima Harmaja olivat aikakauden lukuisten keuhkotautiin menehtyneiden kirjailijoiden joukossa. Mika Waltari kirjoitti 1930-luvulla useita Helsinkiin sijoittuvia romaaneja, kuten Appelsiininsiemen (1931), Surun ja ilon kaupunki (1936) ja trilogian Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935).³⁸ 1930-lukua pidetään taide-elämän suhteen konservatiivisena. Vasemmistolaisilla taiteilijoilla oli niukalti liikkumatilaa esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Taiteilijajärjestö Kiila oli monen vasemmistolaisesti suuntautuneen taiteilijan koti. Muun muassa Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo ja Raoul Palmgren kuuluivat Kiilaan. Pentti Haanpää oli ryhmän ulkojäsen.³⁹ Volter Kilven modernistinen, tajunnanvirtatekninen romaani Alastalon salissa julkaistiin 1933. Järkälemäinen teos sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta sittemmin sitä on alettu pitää eräänä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivistä.⁰ Vuosikymmenen klassikkokirjallisuutta edustavat myös Toivo Pekkasen työläisromaani Tehtaan varjossa (1932), Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (Janne Kubik, 1932) ja Joel Lehtosen Henkien taistelu.¹ Kalevalan juhlavuosi 1935 Suomen kansalliseepoksen Kalevalan satavuotisjuhlaa vietettiin vuonna 1935. Juhlavuotta on luonnehdittu "suureksi kansallisen kulttuurin ja isänmaallisen hengen manifestaatioksi".² Nelipäiväinen pääjuhla järjestettiin Helsingissä; riemujuhla pidettiin vastavalmistuneessa Messuhallissa torstaina 28. helmikuuta. Suomalaisuuden liitto järjesti juhlavuonna sukunimien suomalaistamiskampanjan, jonka vaikutuksesta noin 100 000 suomalaista sai suomenkielisen sukunimen.³ Teatteri Suomen teatteritaide oli 1930-luvulla vähemmän kokeilevaa kuin edellisellä vuosikymmenellä. Laman runtelemassa yhteiskunnassa suosittiin kepeitä komedioita ja hulvattomia farsseja. Porvarilliset näyttämöt ja työväen teatterit alkoivat yhdistyä lähinnä taloudellisista syistä, mutta osin myös siksi, että työväenteattereiden ohjelmistot lähenivät kansalaisteattereiden vastaavia.⁴ Teatterimaailma oli rikkonaisempi ja levottomampi kuin myöhempinä aikoina. Vuosikymmentä leimasi Eino Kaliman ja Eino Salmelaisen välinen köydenveto taiteellisesta johtoasemasta. Kaliman johtama Suomen Kansallisteatteri oli näyttämöiden kiistaton ykkönen, joka kahmi parhaina pidetyt, valovoimaisimmat näyttelijät ja kantaesitysoikeudet. Helsingin Kansanteatterin johtaja Salmelainen jäi usein nuolemaan näppejään.⁴ Agapetus ja Mika Waltari kirjoittivat lukuisia suosittuja komedioita 1930-luvulla. Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa vuonna 1936. Merkittäviä näytelmäkirjailijoita olivat niin ikään Lauri Haarla, Artturi Järviluoma, Aino Kallas, Artturi Leinonen, Lauri Pohjanpää ja Ilmari Turja.⁴ Radio Lamakauden jälkeen radio yleistyi nopeasti. 1930-luvun lopulla Suomessa oli noin 330 000 radiolupaa. Salossa alettiin valmistaa Salora-merkkisiä radiovastaanottimia 1937.⁵ Vuonna 1926 perustettu Yleisradio otti radiotoiminnan monopolikseen, jota kesti aina 1980-luvulle asti. 1930-luvun radiosuosikkeihin kuului Pallen radiorevyyt, niitä tehtiin 66 kappaletta vuosina 1935–1945. Palle-nimimerkin takana oli Reino Palmroth. Markus-sedän Lastentunnit olivat niin ikään suosittuja. Nimimerkin Tuttu Paristo kirjoittama kuunnelmasarja Suomisen perhe aloitettiin vuonna 1938.⁶ ⁴⁷ Aikakauden radiokuuluttajia olivat muun muassa Alexis af Enehjelm, Ebba Jacobson-Lilius ja Kaisu Puuska. Selkeästä artikuloinnistaan tunnettu Carl-Erik Creutz aloitti pitkän kuuluttajanuransa 1939.⁸ Musiikki Ennen radiota ja gramofonia musiikkia saattoi kuunnella ainoastaan elävänä. Molemmat laitteet yleistyivät 1930-luvulla; vuonna 1929 puhuttiin jopa "gramofonibuumista". Liikkeet täyttyivät edullisista matkagramofoneista ja 78-kierroksen "näkkileipälevyistä. Suomessa myytiin tuona vuonna yli miljoona äänilevyä; yhtä korkeisiin lukuihin päästiin vasta 1970-luvulla.⁹ ⁵⁰ Yhdysvaltalainen rytmimusiikki vakiinnutti asemansa Suomessa 1930-luvulla. Suosituinta oli kuitenkin suomalainen musiikkituotanto, johtotähtenään Georg Malmstén. Dallapé-orkesteri ja lauluyhtye Harmony Sisters olivat aikakauden kevyen musiikin suosikkikokoonpanoja. Kansaan upposi niin ikään Matti Jurvan, Vili Vesterisen ja Arvi Tikkalan säveltaide. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran vuonna 1939.¹ Foxtrot, tango, valssi, polkka ja jenkka nauttivat suosiota. Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen loi uudissanan "iskusävelmä" saksan Schlager-sanan pohjalta. Sittemmin alettiin käyttää termiä "iskelmä". Alkuun ei ollut kyse niinkään musiikin lajityypistä, vaan yksittäisten musiikkikappaleiden suosiosta. 1930-luvulla koettiin Suomi-iskelmän ensimmäinen kultakausi. Ensimmäiseksi suomalaiseksi hittikappaleeksi on mainittu vanhan suomalaisen rekilaulun melodian varaan rakennettu Emma eli Surkea rakkaustarina (1929), jota myytiin runsaat 30 000 yksikköä. Kappaleen esitti Ture Ara.⁰ IKL perusti suomalaiskansallista kulttuuria vaalivia kahvila-ravintoloitaan, joiden nimeksi tuli Musta Karhu. Niissä kuultiin suomalaiskansallista musiikkia ja suomalaisten heimokansoina pidettyjen virolaisten ja unkarilaisten musiikkia. Jazz sen sijaan oli jyrkästi kiellettyä, kuten kaikki muukin vierasperäiseksi tulkittu musiikki. Mustien Karhujen toiminta jatkui vuoteen 1944.² Oopperataiteessa aikakauden suuria suomalaisnimiä olivat Leevi Madetoja ja Väinö Raitio. Madetoja sävelsi Juhani Ahon romaaniin perustuvan Juha-oopperansa 1934. Vuosikymmenen oopperatähtiä olivat muun muassa Oiva Soini ja Wäinö Sola. Suomalainen operettitaide oli voimissaan 1930-luvulla. Alan tähdistä tuikki muun muassa Mary Hannikainen.³ Elokuvat Pääartikkeli: Elokuva Suomessa 1930-luvulla Äänen tallentaminen mullisti elokuvataiteen 1930-luvulla. Ensimmäiset äänielokuvat olivat kömpelöitä yritelmiä, mutta tekniikka kehittyi ripeästi ja vuosikymmenen lopulla syntyi jo suomalaisen elokuvan klassikoita. Erkki Karu oli perustanut Suomi-Filmin 1919, mutta hän jätti yhtiön riitauduttuaan sen kanssa ja perusti Suomen Filmiteollisuuden 1933. Karu kuoli loppuvuonna 1935 ja Toivo Särkästä tuli SF:n voimahahmo. Suomi-Filmiä luotsasi Risto Orko. Lisäksi oli pienempiä toimijoita, kuten turkulainen Lahyn-Filmi, joka tuotti varhaisen äänielokuvan Sano se suomeksi (1931). Suomi-Filmi profiloitui urbaanin elokuvan tekijäksi, kun taas SF tuotti maalaisempaa elokuvaa.⁴ Leimallisesti 1930-lukulainen ohjaaja oli Nyrki Tapiovaara, joka kuoli talvisodassa. Hän ohjasi Juhani Ahon romaanin pohjalta elokuvan Juha ja draaman Varastettu kuolema. Lisäksi hän teki poroporvarillisille asenteille nauravia komedioita.⁵ Valentin Vaala ohjasi muun muassa Hella Wuolijoen teksteihin perustuvia elokuvia, kuten Niskavuoren naiset ja Juurakon Hulda.⁶ Aikalaiset pitivät elokuvia monin tavoin rohkeina. Teuvo Tulion 1930-luvun ohjauksista osa on kadonnut, kuten kriitikoiden kehuma Nuorena nukkunut (1937). Suomalainen filmitähteys sai alkunsa 1930-luvulla. Valkokankaille tulivat muun muassa Hanna Taini, Regina Linnanheimo ja Helena Kara. Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen elokuva, Kaikki rakastavat, sai ensi-iltansa marraskuussa 1935. Vuosikymmenen tähtiä olivat niin ikään Kaarlo ja Siiri Angerkoski sekä Aku Korhonen ja Uuno Laakso. Eräs suomalaisen elokuvahistorian erikoisimmista tähdenlennoista oli Sirkka Sari, joka oli pääosassa kolmessa Vaalan ohjaamassa elokuvassa vuosina 1938 ja 1939. Hän kuoli tapaturmaisesti 19-vuotiaana heinäkuussa 1939. Ilmasto 1930-luvun ilmasto oli edeltäneitä vuosikymmeniä lämpimämpi; ero pitkän ajan keskiarvoihin oli erityisen suuri Pohjois-Suomessa. Merivirtojen luonnollisten heilahtelujen myötä Atlantilta virtasi lämmintä vettä Barentsinmerelle, mikä lienee ollut suurin yksittäinen tekijä vuosikymmenen lämpöpiikkiin.⁷ 1940-luvun alun kylmät vuodet muodostivat jyrkän kontrastin 1930-luvun suhteelliselle lämmölle. Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla kauden 1900–2012 neljä lämpimintä kesää ajoittuvat 1990–2010-luvuille. Viidenneksi lämpimin on kesä 1936, jolloin kesä–elokuun keskilämpötila oli 18,1 °C. Saman ajanjakson kolmanneksi leudoin talvi on 1929–1930, jolloin joulu–helmikuun keskilämpötila oli 0,3 °C. Kauden kaksi leudointa syksyä ovat 1938 ja 1934. Syys–marraskuun 1938 keskilämpötilaksi mitattiin Kaisaniemessä 9,4 °C. Sodankylässä kauden 1908–2012 lämpimin kesä on 1937 keskiarvolla 15,5 °C.⁸ ⁵⁹ ⁶⁰ Vuoden 1939 elokuun keskilämpötila oli Helsingissä 20 °C. Heinäkuussa 1932 ja 1938 mitattiin laajoilla alueilla yli 19 °C:n keskilämpötiloja. Syyskuussa 1934 Helsingin keskilämpötilaksi kirjattiin 14,9 °C, mikä vastaa tyypillistä kesäkuun keskilämpöä. Erityisen kylmää sitä vastoin oli helmikuussa 1936, jolloin Sodankylän keskilämpötila oli -20 °C.¹ Taulukossa on mainittu kolmen suomalaiskaupungin vuotuinen keskilämpötila 1930–1939:⁶¹ Lähteet - Suomen vuosisata, Tilastokeskus, International Business Statistics, Helsinki 1999, © kirjoittajat, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2000, ISBN 951-727-676-1 - Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina, Peter von Bagh ja WSOY 2007, ISBN 978-951-0-32895-8 - Tasavallan vuodet 1917–1987, Kustannusosakeyhtiö Tammi 1987, ISBN 951-30-6657-6 Viitteet [1] Eduskunta.fi [2] Stat.fi [3] http://web.archive.org/web/20061231045353/http://www.vaalit.fi/uploads/3kmnryp.pdf [4] http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html [5] Doria.fi, s. 84–88/356 [6] Doria.fi, s. 89/302 [7] Doria.fi, s. 60 ja 61/331 [8] Doria.fi, s. 62/331 [9] Doria.fi, s. 87/331 [10] Doria.fi [11] Doria.fi [12] http://agricola.utu.fi/julkaisut/tietosanomat/numero1-05/karjala.html [13] http://www.acadsci.fi/vuosikirja/2010/hjerppe_esitelma.pdf [14] http://www.stat.fi/tup/suomi90/toukokuu.html [15] http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69244/stv_1930.pdf?sequence=1 Doria.fi, s. 122/356 [16] http://www.rahamuseo.fi/arvo_laskuri/laskuri_base.html [17] Doria.fi, s. 154/356 [18] http://www.rautatie.org/web/fi/gallerydet.asp?id=6§ion=1 [19] Portal.liikennevirasto.fi [20] Doria.fi, s. 158/356 [21] http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu06770.pdf [22] http://alk.tiehallinto.fi/tiivis.htm [23] Suomen historia - Maa ja kansa kautta aikojen, s. 349 [24] Doria.fi, s. 167/356 [25] Doria.fi, s. 161/356 [26] Sininen laulu, s. 157 [27] Sininen laulu, s. 158 [28] Sininen laulu, s. 164 [29] http://www.hameenlinna.fi/Hameenlinna-tietoa/Kaupunginosat/14-Aulanko/Historia/ [30] Sininen laulu, s. 163 [31] Tasavallan vuodet, s. 101 ja 102 [32] Sininen laulu. s. 161 [33] Tasavallan vuodet, s. 102 [34] Suomen vuosisata, s. 135 ja 136 [35] Suomen historia - Maa ja kansa kautta aikojen, s. 354 [36] http://www.alko.fi/alko-palvelee/tietoa-alkosta/alkoholikauppaa-vuodesta-1932/ [37] http://vapaatila.net/alko/nak2007/ [38] Sininen laulu, s. 101 [39] Sininen laulu, s. 113 [40] Sininen laulu, s. 117 [41] Sininen laulu, s. 116 [42] Sininen laulu, s. 151 [43] http://www.kalevala175.net/sivu.php?n=p2ala&s=p2s3&s2=p1&k=p2&f=p1 [44] Tasavallan vuodet 1917–1987, s. 95 ja 96 [45] http://www.eliaskokoelmat.fi/fi/aikamatka.php?vk=1930&yleis=ok [46] http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pallen_radiorevyyt_12277.html#media=12281 [47] http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomisen_perhe_11049.html#media=11062 [48] http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/radiokuulutuksia_1930-luvulta_32210.html#media=32215 [49] Sininen laulu. s. 144 [50] http://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-iskelman-ensitahdit-osa-1-gramofonikuume/ [51] Sininen laulu, s. 145 [52] http://pomus.net/kehityslinjat/1930-1939 [53] Sininen laulu, s. 148–150 [54] Sininen laulu, s. 137 [55] Sininen laulu, s. 143 [56] Sininen laulu, s. 139 ja 140 [57] Ilmasto-opas.fi [58] http://ilmatieteenlaitos.fi/kesatilastot [59] http://ilmatieteenlaitos.fi/talvitilastot [60] http://ilmatieteenlaitos.fi/syksytilastot [61] http://www.doria.fi/handle/10024/67150 Aiheesta muualla - Yleisradion Elävä arkisto - Radiokuulutuksia 1930-luvulta - Suomalaisen musiikin historia Suomen historia Suomi 1940-luvulla Suomi 1940-luvulla oli vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, joka oli joutunut silloisen itänaapurinsa Neuvostoliiton kanssa sotaan. Sodat hallitsivat vuosikymmenen alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Sotatila alkoi Suomessa 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 26. syyskuuta 1947. Varsinaisten sotatoimien aika kesti Suomen osalta yhteensä noin kolme ja puoli vuotta: talvisota käytiin 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 ja jatkosota 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Lisäksi Pohjois-Suomessa käytiin niin kutsuttu Lapin sota saksalaisia vastaan. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut Liittoutuneiden valvontakomissio. Neljännesvuosisadan kestänyt ensimmäisen tasavallan aika päättyi vuonna 1944. Seurannutta toisen tasavallan aikaa kesti 1990-luvun alkuun.¹ Sota oli poikkeusaikaa myös sikäli, että korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin edustajat vetivät yhtä köyttä. Militarismi oli suomalaisessa taide-elämässä verraten vähäistä. Eniten sitä esiintyi keskinkertaisissa seikkailukirjoissa.² Kevyessä musiikissa sitä ilmensi esimerkiksi "Eldankajärven jää". Suomalaiset elokuvat olivat ajankohtaan nähden maltillisia, enimmäkseen tehtiin eskapistisia pukudraamoja ja komedioita. Myös musiikin alalla kartettiin militaristista rummutusta; sotavuosien kestävimpiä kevyen musiikin kappaleita on rauhaa hehkuva "Kodin kynttilät".³ Kulttuurituotteet olivat erittäin suosittuja sota-ajan Suomessa. Sodan päätyttyä ja elintason alkaessa pikkuhiljaa nousta äänilevyjen, kirjojen, elokuvien, teattereiden ja muun kulttuurin kulutus paradoksaalisesti kääntyi jyrkkään laskuun. Ravintolat ja tanssit nousivat suosioon. Politiikka Valtio 1940-luvulla Suomen valtiollinen itsenäisyys oli vaarassa. Sotien seurauksena Suomi menetti suurimman osan Karjalasta sekä Sallan ja Petsamon. Levottoman vuosikymmenen aikana Suomen tasavallan presidenttinä toimi neljä henkilöä: - Kyösti Kallio (1937–1940) - Risto Ryti (1940–1944) - Gustaf Mannerheim (1944–1946) - Juho Kusti Paasikivi (1946–1956). Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua. Ikäraja laskettiin 21 vuoteen vuonna 1944. Äänestysaktiivisuus 1940-luvun eduskuntavaaleissa oli huomattavasti korkeampi kuin edellisellä vuosikymmenellä, vuoden 1948 vaaleissa äänesti 78,2 % äänioikeutetuista. Heinäkuussa 1939 valittu eduskunta istui sotien takia peräti kuusi vuotta. Eduskuntavaalit Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdesti, vuosina 1945 ja 1948. Suurimpia puolueita olivat SDP, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet sallittiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen historiassa vuoden 1945 vaaleissa. Kunnat Vuonna 1936 valittujen kunnanvaltuutettujen toimikausi venähti yhdeksään vuoteen toisen maailmansodan takia. Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdet kuntavaalit, vuosina 1945 ja 1947. Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta korkeampi kuin aiempien vuosikymmenien kunnallisvaaleissa. Kuntavaalien äänestysprosentti nousi ensimmäisen kerran yli 50:n vuonna 1945. Aluemuutokset Suomi luovutti Neuvostoliitolle alueen, jonka maapinta-ala oli 42 934 km². Viipurin lääni menetti alueestaan lähes kolme neljäsosaa; läänin läntinen osa jäi Suomen puolelle ja se sai nimekseen Kymen lääni 1. maaliskuuta 1945. Kuopion lääni menetti laajoja alueita neljästä maalaiskunnasta ja Tohmajärveltä 50 hehtaaria. Pohjois-Suomesta luovutettiin Petsamo sekä suuret osat Sallasta ja Kuusamosta. Lisäksi Suomi vuokrasi Uudellamaalla sijaitsevan Porkkalan Neuvostoliitolle. Tämän 385 km²:n laajuisen alueen oli määrä olla vuokralla puoli vuosisataa, mutta Neuvostoliitto palautti sen Suomen haltuun vuonna 1956. Suomen luovuttama alue vastasi laajuudeltaan esimerkiksi Tanskan ja Viron koko pinta-alaa. Viipurin läänin kaupungeista Suomen valtiolliselle alueelle jäivät Hamina, Kotka ja Lappeenranta. Neuvostoliiton alueelle jäivät Käkisalmi, Sortavala ja Viipuri. Läänin kauppaloista suurin, Lauritsala, jäi Suomen alueelle; merenrantakauppala Koivisto ja Laatokan rannalla sijainnut Lahdenpohja jäivät Neuvostoliiton alueelle. Kokonaisuudessaan luovutettuja maalaiskuntia oli 40 ja osittain luovutettuja 27. Kuudesta maalaiskunnasta siirrettiin Neuvostoliiton puolelle pieni, asumaton osa. Luovutetuilla alueilla ja Porkkalassa asui yhdeksäsosa Suomen väestöstä ja niiden osuus maapinta-alasta oli kahdeksasosa. Taulukko: Luovutettujen alueiden ja Porkkalan väkiluvut 31. joulukuuta 1940¹⁰ ¹¹ ¹Palautettiin Suomelle 26. tammikuuta 1956. Demografia Suomen väkilukua tilastoitiin 1940-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Vuosikymmenen alkupuoliskolla väkiluku kasvoi sodasta huolimatta. toisen maailmansodan alla väkiluku oli noin 3,7 miljoonaa, kaudella 1940–1945 väkimäärä kasvoi noin prosentin, kaudella 1945–1950 syntyivät suuret ikäluokat ja väkimäärä kasvoi seitsemisen prosenttia muuttotappiosta huolimatta. 1940-luvun lopussa Suomen väkiluku oli 3 988 000.¹² Kokonaishedelmällisyysluku ja sen mukana syntyvyys heilahtelivat voimakkaasti sotavuosina. Sotaväen kotiuttamiset ja rintamatilanne heijastuivat varsin suoraan syntyvyyteen. Huippuunsa hedelmällisyys kohosi vuosina 1947 ja 1948, jolloin se oli 3,47.¹³ Imeväiskuolleisuuden lasku jatkui sotatilasta huolimatta, kaudella 1941–1945 luku oli 61,4 promillea, kun se 1930-luvulla oli ollut yli 70.¹⁴ Kuolleisuus ja siirtolaisuus pienensivät ikäluokkia nopeaan tahtiin. Vuosien 1906–1912 suurista ikäluokista eli 28–34-vuotiaista oli loppuvuonna 1940 jäljellä kaksi kolmasosaa. Yli satavuotiaita oli vain kuusi henkeä. Vertailu vuoden 2012 tilanteeseen kertoo yhteiskunnan muutoksesta muuttotaseen ja terveysolojen suhteen. Vuonna 1982 Suomessa tilastoitiin 66 106 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 2012 oli 71 610. Vuonna 1910 tilastoitiin 92 984 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 1940 oli 65 691. Vuonna 1962 tilastoitiin 81 454 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 2012 oli 75 442. Vuonna 1890 tilastoitiin 77 860 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 1940 oli 36 011.¹⁵ ¹⁶ ¹⁷ Suomen itsenäistymisvuonna 1917 ja sen jälkeen syntyneitä oli vuoden 1940 lopussa 1 590 077 eli noin 43 % väestöstä. 1940-luvulla Suomessa tilastoitiin 893 919 elävänä syntynyttä ja 549 541 kuollutta. Vuosina 1940, 1941 ja 1944 kuoli yli 70 000 suomalaista. Selvästi suurempia kuolleiden määriä oli tilastoitu ainoastaan kriisivuosina 1868 ja 1918.¹⁶ ¹⁸ Taulukko: Suomalaisten ikäluokat 1836-1940 vuosien 1940 ja 2012 näkökulmista. ¹Mukana myös Suomen ulkopuolella syntyneet. Taulukko: Väkiluvut ja pinta-alat lääneittäin henkikirjojen mukaan vuosina 1930, 1940 ja 1950. ¹⁹ ²⁰ ²¹ ¹Anjala, Elimäki, Iitti, Jaala ja Kuusankoski siirrettiin Kymen lääniin vuonna 1949. Kuntien yhteenlaskettu väkiluku 1. tammikuuta 1949 oli 46 594 henkikirjojen mukaan ja 1. tammikuuta 1950 vastaavasti 47 202.²² Uudenmaan läänin väestömuutos vuosina 1940–1950 laskettu vuoden 1940 alueen mukaan. ²Viipurin lääni vuosina 1930 ja 1940. Kymen lääni vuonna 1950. Suomen laillinen väkiluku 31. joulukuuta 1940 oli 3 887 217. Siirtolaisista puhuttiin poissaolevana väestönä. Maassa asuvan väestön lukumääräksi arvioitiin 3 730 000 henkeä. Virallinen läsnäoleva väestömäärä oli 3 695 617 henkeä.²³ Suomen maa-ala vuonna 1939 oli noin 348 477 km² ja vuonna 1949 noin 305 450 km², keskimäärin yhtä suomalaista kohden maata oli vuonna 1939 noin 9,42 hehtaaria, vuonna 1949 vastaavasti noin 7,66 hehtaaria.²⁴ ²⁵ Avioliitot Avioliitot yleistyivät 1940-luvulla. Kaudella 1931–1940 solmittiin 7,9 avioliittoa tuhatta asukasta kohden, kaudella 1941–1950 puolestaan 9,8. Huippuvuonna 1946 Suomessa solmittiin lähes 50 000 liittoa. Samana vuonna tilastoitiin yli 12 000 avioliiton kuuden ensimmäisen kuukauden aikana syntynyttä lasta. Vuoteen 1950 mennessä lähes 40 % Suomen väestöstä oli avioliitossa, kaksi vuosikymmentä aiemmin luku oli ollut 32 %. Erityisen avioituneita olivat 40–49-vuotiaat miehet, joista 84,1 % oli aviossa vuonna 1950.²⁶ Avioliittoon vihittyjen mediaani-ikä laski 1940-luvulla. Vuonna 1940 miesten mediaani-ikä avioliiton solmimishetkellä oli 28,2 vuotta, naisten puolestaan 24,8 vuotta. Vuonna 1950 vastaavat luvut olivat 26,5 ja 24,1.²⁶ Toisen maailmansodan jälkeen myös avioerojen määrä kasvoi voimakkaasti. Kaupungeissa avioerointensiteetti oli moninkertainen maaseutuun verrattuna. Purkautuneet liitot olivat sangen tuoreita, sillä avioerointensiteetin kasvun myötä purkautuneiden liittojen kestämisajan mediaani laski useita vuosia. Osin tämä johtui siitä, että useita sota-ajan poikkeusoloissa solmituista liitoista ei saatu sovitetuiksi rauhanaikaiseen elämänmenoon, joten ne purettiin.²⁶ Sotalesket ja -orvot Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi 85 555 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Alle 45-vuotiaista suomalaisista aviovaimoista joka 17. oli toisen maailmansodan päättyessä leski. Sotalesket erottuivat muista leskistä, heitä on luonnehdittu ylistämällä alistetuiksi naisiksi, joiden ihmissuhteet olivat ympäristön tarkkailun ja arvioinnin kohde. Heidän toimeentulonsa oli heikkoa. Valtiolta saatu korvaus vastasi sataprosenttisen sotainvalidin saamaa korvausta.²⁷ Sodasta selvinneille miehille lesket olivat varteenotettava kumppanivaihtoehto. Kun sotaleski avioitui uudelleen, valtio maksoi hänen kolmen vuoden eläkkeensä ja lesken eläketurva päättyi.²⁸ Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan 50343 lasta. Tilastojen ulkopuolelle jäivät ne, joiden isän kuolintapaa ei pidetty statukseen oikeuttavana; itsemurhan tehneiden ja sotilaskarkureiden sekä onnettomuuksissa kotirintamalla kuolleiden isien lapsia ei pidetty sotaorpoina.²⁹ Talouselämä Pääartikkeli: Sotatalous Suomessa toisen maailmansodan aikana Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.³¹ Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946 S/s Herakleen mukana, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna.³² Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus. Suomen markka menetti 1940-luvulla suurimman osan arvostaan. Markan arvo laski niin paljon, että vuoden 1950 elinkustannusindeksi oli runsaat 900 % vuoden 1939 indeksistä. Siihen, mihin vuonna 1939 riitti sata markkaa, tarvittiin vuonna 1950 yli 900 markkaa. Taulukko: Suomen markan inflaatioprosentit vuosina 1939–1950:³³ Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa. Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.³⁴ Liikenne Sota johti polttoainepulaan, joka puolestaan johti rautatieliikenteen lisääntymiseen. Valtionrautateiden vuoden 1940 matkustajaennätys rikottiin vasta seuraavan vuosisadan alussa.³⁵ Yksityisautoilun kehitys pysähtyi sotavuosina, sillä autoja tarvittiin rintamalla. Autojen keskeiseksi voimanlähteeksi tuli puukaasutin eli häkäpönttö. Kaikkiaan Suomessa valmistettiin 43 028 puukaasutinta vuosina 1939–1944.³⁶ Kuorma-autojen ja linja-autojen tuonti alkoi uudelleen 1946, henkilöautoja tuotiin säännöstellen, sillä valtio halusi panostaa tuotannon tarpeisiin.³⁷ Liikenneverkko oli heikossa kunnossa jo ennen sotia. Valtionrautatiet oli tehnyt 1930-luvulla enemmän poistoja kuin investointeja.³⁸ Sodan takia uudistuksia siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Meriliikennettä haittasivat vielä vuosia sodan jälkeen sodan aikaisista tappiosta sekä sotakorvausluovutuksista syntynyt laivakapasiteetin vajaus sekä merimiinat, joiden systemaattinen raivaustyö jatkui Suomenlahdella vuoteen 1950 ja jälkiraivauksena vuoteen 1965 asti.³⁹ Arkkitehtuuri Eräs suomalaisen sota-ajan arkkitehtuurin merkkiteos oli vänrikki ja sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran suunnittelema miehistöpirtti (korsu) AutoK/Karhussa Uutujärvellä. Ankeista oloista ja resurssien niukkuudesta huolimatta esteettisten ja funktionaalisten ihanteiden suhteen oltiin peräänantamattomia. Kyseisestä korsusta, kuten myös erinäisistä muista vastaavista, ilmeni hyvän suunnittelun ohella suomalaisten sotamiesten, "jermujen", vankka käsityötaito.⁰ Jälleenrakennuskausi alkoi talvisodan jälkeen ja jatkui 1950-luvun puolelle. Asuntotuotanto painottui pientalorakentamiseen, sillä suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Arkkitehdit kehittivät lukuisia tyyppitalomalleja ja Rakennustieto-kortiston, jossa julkaistiin piirustuksia ja yksittäisiä standardeja.¹ Sodan jälkeen suomalaisten kaupunkien liepeille metsiin alettiin rakentaa niin kutsuttuja metsälähiöitä. Funktionalismille ominainen avoimuutta korostava ja ilmansuunnat huomioon ottava tyyli yhdistettiin lähiörakentamiseen. Energiasta ja lasista oli pulaa, joten pula-ajan kerrostaloihin rakennettiin verraten pieniä ikkunoita. Ulkoseinissä suosittiin rappausta - paitsi sileää, myös roiskerappausta sekä harjattua tai kammattua rappausta. Huoneistokohtaiset parvekkeet alkoivat yleistyä. Pinnakaiteet värikkäine markiisikankaineen antoivat parvekkeille kevyen korimaisen vaikutelman.² Ajanjakson romanttisen suunnan selväpiirteisimpiä edustajia on Erik Bryggmanin suunnittelema, rinteen mukaan porrastettu Villa Nuuttila (1949) Kuusistossa.³ ⁴⁴ Suomi menetti Karjalan myötä merkittäviä historiallisia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, kuten Viipurin linnan ja Valamon luostarin. Neuvostoliittolaiset tuhosivat Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman vuonna 1941.⁵ Viipurissa oli myös merkittävää funktionalistisen kauden arkkitehtuuria, kuten Viipurin kaupunginkirjasto. Muotoilu Toisen maailmansodan aikana suomalainen muotoilu oli pitkälti naisten varassa. Nuorena kuollut Gunnel Nyman oli eräs aikakauden keskeisistä muotoilijoista. Hänen suunnittelemansa Morsiushuntu-maljakko (1947–1948) enteili suomalaisen muotoilun kultakautta, joka koettiin 1950-luvulla. Suomalaisen taideteollisuuden ulkomaiset kontaktit rajoittuivat sota-aikana lähinnä muihin Pohjoismaihin ja Saksaan. Ruotsissa suomalaisten kekseliäisyys herätti erityistä mielenkiintoa.⁰ 1940-luvulla suosittiin luonnollisia materiaaleja enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä. Muotia olivat rottinkihuonekalut ja isolehtiset kasvit. Julkisten tilojen valaisinmuotoilijana kunnostautunut Paavo Tynell mukaili suunnittelemissaan valaisimissa luonnonmuotoja.⁶ Asuminen Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125 000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.² Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.¹ Kirjallisuus Toisen maailmansodan aikana elämä oli hyvin rajattua, moni asia oli kielletty tai niistä oli pula. Vastapainoksi suomalaisen taiteen merkitys korostui.⁸ Välittömästi sodan jälkeisinä vuosina Suomen taide-elämä oli konservatiivista, uudet tuulet alkoivat puhaltaa hiljalleen 1950-luvun alussa.⁹ Uusia kustantamoita perustettiin vuonna 1945 poikkeuksellisen paljon, samaten uusia kirjoja julkaistiin runsaasti enemmän kuin sotaa edeltävänä aikana. Suomessa aiemmin heikosti tunnettua maailmankirjallisuutta alettiin kääntää suomen kielelle.⁰ Kirjamarkkinat olivat tarjontalähtöiset: kirjakauppiaille saneltiin, kuinka monta kappaletta kutakin teosta he saivat ostaa. Painokset myytiin nopeasti loppuun. Normaaliin, kysyntälähtöiseen tilanteeseen palattiin 1950-luvun alussa, kun säännöstely oli hellittänyt, ja muitakin tuotteita alkoi saada kortitta.¹ Sota-ajan kuuluisimpia kirjallisia teoksia on Yrjö Jylhän talvisota-aiheinen runokokoelma Kiirastuli. Pentti Haanpään romaani Korpisotaa on niin ikään aikakautensa mestariteoksia. Erkki Palolammen avainromaani Kollaa kestää summasi sota-ajan tuntoja, ja sen nimestä on tullut sanonta.² Viljo Sarajan Lunastettu maa voitti välirauhan aikana järjestetyn kilpailun parhaasta talvisotaa kuvaavasta romaanista. Teos kiellettiin 1944, kielto poistettiin 1958.³ Haanpään Korpisotaa voitti samaisessa kilpailussa kolmannen palkinnon. Toiseksi tuli Eino Hosian Tuliholvin alla, joka kuvasi "sodan uutta todellisuutta", jossa määräävät aivan toiset lait kuin menneessä rauhanajan maailmassa.⁴ Kesällä 1944 ilmestynyt Yrjö Kokon Pessi ja Illusia oli eräs aikakauden menestyskirjoja.⁵ Olavi Paavolaisen 1946 julkaistu sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu otettiin kriittisesti vastaan. Paavolaisen epäiltiin väärentäneen sotapäiväkirjamerkintöjään; myöhemmin hänen teoksensa autenttisuutta ei kiistetty, ja hän sai Eino Leinon palkinnon vuonna 1960. Brita Polttilan mukaan eräs syy Paavolaisen kokemaan syrjintään saattoi olla se, että häntä pidettiin vasemmistolaisena. Polttila mainitsee myös Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhteen erääksi antipatioita herättäneeksi tekijäksi.⁶ 1940-luvun jälkipuoliskon keskeisiä esikoiskirjailijoita oli Aila Meriluoto, jonka Lasimaalaus (1946) sai harvinaisen lämpimän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Sirkka Seljan naivistinen ja vapaarytminen läpimurtoteos Taman lauluja julkaistiin 1945. Aaro Hellaakoski ja P. Mustapää tekivät paluun suomalaisen runouden huipulle sodan jälkeen. P. Mustapään (oik. tutkija Martti Haavio) keskeinen runokokoelma Jäähyväiset Arkadialle ilmestyi 1945.⁷ Runoilijoista Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen loivat parhaat teoksensa sodan jälkeen.⁹ Eino Leinon Seura perustettiin 1947. Mika Waltari kirjoitti sotavuosina peräti yhdeksän kirjaa. Talvisotaa käsittelevä Antero ei enää palaa (1940) oli yksi merkittävimmistä Waltarin sota-ajan romaaneista.⁸ Muista hänen sota-ajan teoksistaan mainittakoon historialliset romaanit Kaarina Maununtytär (1942) ja Tanssi yli hautojen (1944). Viimeksi mainitun nimi voitiin nähdä viittauksena siihen, että sotaoloissa tanssimista pidettiin paljolti sopimattomana 'tanssina yli hautojen' miesten kaatuessa taisteluissa ja surun kohdatessa omaisia kotirintamalla. Suomessa sovellettiin sota-aikana julkisten tanssien kieltoa, jota toisaalta rikottiin elvyttämällä historiallinen nurkkatanssiperinne.⁹ ⁶⁰ Sodan jälkeisen ajan ja koko suomalaisen kirjallisuuden kestävimpiä teoksia on Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka tapahtumapaikoistaan ja -ajastaan huolimatta on yhteenveto sotavuosien Suomesta ja Suomen tilasta hävittyjen sotien jälkeen.⁹ Sinuhe oli myös kansainvälinen menestys, eritoten Yhdysvalloissa.¹ 1940-luvun lopulla ilmestyivät Waltarin järkälemäiset historialliset romaanit Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Satukirjailija ja taidemaalari Tove Janssonin Muumit näkivät päivänvalon sodan jälkeen. Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus, Taikatalvi sekä Muumipappa ja meri julkaistiin 1946–1970. Muumiperheen sanomana oli "lempeä vapaus" ja "erilaisuuden kunnioittaminen".² Teatteri Talvisodan aikana teatteritoiminta oli pysähdyksissä. Jatkosodan aikana Puolustusvoimain viihdytysosasto järjesti lukuisia kiertueita. Tavallisimpia olivat viidestä seitsemään hengen kiertueet, joilla oli mukana muusikoiden ja lausujien lisäksi taikureita ja voimistelijoita. Tunnetuimpia hahmoja olivat Aku Korhosen Lapatossu ja Einari Ketolan Korpaali Möttönen. Esiintymiset järjestettiin kesäaikaan ulkosalla, muulloin niin kutsutuissa valistusparakeissa. Tunnetut näyttelijät, kuten Ansa Ikonen, Emmi Jurkka ja Tauno Palo kiertelivät rintamalla.³ Sotateatteri kukoisti jatkosodan aikana. Suomen Kansallisteatteri ja muut teatterit suosivat ohjelmistoissaan näytelmiä, joissa oli pääasiassa naisrooleja, sillä miesnäyttelijät olivat rintamalla. Sodan jälkeen Kansallisteatterin riippumattomuutta uhkasi Valtion teatterikomitea, joka pyrki perustamaan valtionteatterin.⁴ Radio Suomalaisten sananvapaus oli radiotoiminnan osalta tarkkaan rajoitettua niin sotavuosina kuin myös niiden jälkeen. Vain Yleisradio sai lähettää radio-ohjelmia, ja nekin olivat luvanvaraisia. Vuonna 1945 Suomessa oli puoli miljoonaa radiolupaa.⁵ Valtioneuvosto määräsi Hella Wuolijoen Yleisradion pääjohtajaksi huhtikuussa 1945, muodollisesti päätöksen teki Yleisradion hallintoneuvosto. Wuolijoki muutti radiotoimintaa sivistyksen ja kansanvalistuksen suuntaan, aloitettiin muun muassa Maamiehen tunti, Työmiehen tunti ja Pienoisparlamentti. Suomisen perhe sai kilpailijakseen Työmiehen perheen. Radioteatteri perustettiin Wuolijoen kaudella; kuunnelmat olivat Pienoisparlamentin lailla radion suosituinta ohjelmistoa. Wuolijoen aikana aloitettiin neuvostodiktatuuria kritiikittömästi ihannoivien ohjelmien esittäminen. Hänen kautensa Yleisradion johtajana päättyi kesäkuussa 1949.⁶ Radiovastaanottimia ei Suomessa toisen maailmansodan aikana valmistettu. Materiaalipulasta huolimatta tuotanto käynnistettiin uudelleen välittömästi sodan jälkeen. Vastaanottimien valmistuksessa käytettiin runsaasti kierrätysmateriaaleja. Maaseudun sähköistämättömissä talouksissa radiota kuunneltiin usein anodijännitekojeen voimalla.⁷ Musiikki Taidemusiikin ja viihdemusiikin väliset arvotuserot katosivat sodan aikana. Kansakunnan piti olla joka saralla mahdollisimman yhtenäinen, jotta sodasta olisi selvitty. Jyrkkään kahtiajakoon palattiin pian sodan päätyttyä. ⁶⁸ Sotavuosina Suomessa oli tanssikielto. Sodan jälkeen tanssilavat nousivat suosioon ja saivat suorastaan taianomaisen merkityksen. Musiikkilajeista erityisen suosittua oli tango; sävellettiin suomalaisia tangoja ja sanoitettiin suomeksi ulkomaisia tangoja, kuten La Cumparsita, joka muualla maailmassa oli ollut soittotango. Harmony Sisters oli eräs sota-ajan suosikkikokoonpanoja; aikakauden menestyksekkäimpiä musiikkikappaleita oli trion tulkitsema Kodin kynttilät.³ Mieslaulajista suosittu oli Georg Malmstén, joka esitti toisaalta Reino Palmrothin (Pallen) propagandistisia kappaleita, toisaalta taiteellisesti korkeatasoista lyyristä tuotantoa, jonka kirkkain ilmenemismuoto oli George de Godzinskyn Äänisen aallot.⁹ Harmony Sistersin kolme sisarusta muutti Ruotsiin 1947. Vuosina 1946–1949 Suomea kiersi Sävel-Siskot Dallapén, Alvi Palhon yhtyeen ja Sävelpoikien mukana. Kodin kynttilät kuului myös Sävel-Siskojen suosikkinumeroihin, lisäksi heidän bravuureitaan olivat Mustat silmät ja Mexicana-rumba.⁰ Suomalaislaulajista eniten levytyksiä 1940-luvun aikana teki nuori tenori Henry Theel, joka oli tehnyt läpimurron Helsingin Messuhallissa järjestetyssä aseveli-illassa. Vuonna 1945 hän levytti Toivo Kärjen säveltämän Liljankukan, josta tuli ikivihreä. Yleisradio aloitti iskelmäaiheiset kilpailunsa 1940-luvun lopulla: ensimmäinen iskelmäsävellyskilpailu julistettiin 1949. Voiton vei Kullervo Linnan sittemmin klassikoksi yltänyt valssi Kultainen nuoruus.¹ ⁷² Tapio Rautavaara esitti uudenvuoden vastaanottajaisissa 31. joulukuuta 1949 erään päättyvän vuoden menestysiskelmistä, Kulkurin ja joutsenen. Seuranaan hänellä oli Ture Ara, Reino Helismaa, Birgit Kronström ja Nokipojat.³ Elokuvat Sota-aikana elokuvateattereissa käytiin tiuhaan, ja lähes jokainen elokuva sai vähintään 400 000 katsojaa. Todellisuuspakoiset epookkituotannot keräsivät salit pullolleen: Kulkurin valssi sai ensi-iltansa välirauhan aikana tammikuussa 1941 ja keräsi miljoonayleisön; Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Katariina ja Munkkiniemen kreivi sekä Valkoiset ruusut (1943) olivat niin ikään sotavuosien suosikkeja ja myöhempien vuosikymmenten ja -satojen ikivihreitä. Ajanjakson menestyselokuvat tapahtuvat menneisyydessä, 1800-luvun jälkipuoliskolla tai 1900-luvun alussa, niissä on pukuloistoa ja romantiikkaa jopa siirappimaisuuteen asti. Sota-ajan elokuvien juoni rakentui usein väärille henkilöllisyyksille. Kaava oli tuttu jo 1930-luvun elokuvista: varakas mies esittää työmiestä, joka rakastuu yläluokkaiseen naiseen, seuraa sarja luokkaerojen ryydittämiä ongelmia, minkä jälkeen todelliset henkilöllisyydet paljastetaan ja päästään onnelliseen loppuun, joka usein ennakoi avioliittoa. Eräs muunnelma kaavasta on yläluokkainen nainen, joka syystä tai toisesta esittää piikaa. Elokuvassa Täysosuma (1941) kuvio käännettiin siten, että köyhä konekirjoittajatar esitti hienostonaista. Aikalaiskuvauksista suosittuja olivat Suomisen perhe -elokuvat, joissa kuvataan eräänlaisen keskiluokkaisen malliperheen elämää. Viittaukset meneillään olevaan suursotaan ovat vähäisiä, kuten useimmissa ajan elokuvissa. Sota-ajan henkeen kuuluivat isänmaallispaatokselliset elokuvat, kuten Oi, kallis Suomenmaa (1940). Sodan jälkeen puolestaan tehtiin useita sukupuolitaudeista varoittavia "kuppaelokuvia".⁵ 1940-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti vahvoihin suomalaiselokuviin lukeutuvat muun muassa Ilmari Unhon Minä elän (1946), Teuvo Tulion Rakkauden risti (1946) ja Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948).⁶ Kielenkääntäjä Lea Joutsenosta tuli 1940-luvun suosittu komedienne. Hän aloitti elokuvien sivuosissa 1930-luvun lopulla, näytteli sanavalmiita, itsenäisiä naishahmoja useissa elokuvissa 1940-luvulla ja lopetti valkokangasuransa vuosikymmenen lopussa. Leif Wager aloitti menestyksekkään uransa sota-aikana elokuvien ensirakastajana. Lasse Pöysti aloitti lapsinäyttelijänä Suomisen perhe -elokuvissa ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla elokuvan tähtitaivaalle nousivat muun muassa Martti Katajisto, Hillevi Lagerstam, Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen. Urheilijana ja laulajana kunnostautuneesta Tapio Rautavaarasta leivottiin ajan tavan mukaan myös filmitähti.⁵ Regina Linnanheimo alkoi näytellä sodan jälkeen hyveellisten naisten sijasta paheellisia, kieroutuneita naishahmoja. Helena Kara ja Hilkka Helinä olivat Linnanheimon ohella sotavuosien "elämää suurempia" elokuvakaunottaria.⁵ Kestosuosikkeihin lukeutuivat myös Ansa Ikonen ja Tauno Palo, yhdessä ja erikseen, sekä Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen. Ilmasto 1940-luvun kolme ensimmäistä vuotta olivat verraten kylmiä, etenkin suhteessa edellisen vuosikymmenen tavanomaista korkeampiin keskilämpötiloihin. Erityisen kylmä oli vuosi 1941. Tuolloin Helsingin Kaisaniemen keskilämpötilaksi mitattiin 2,8 °C, mikä on 1900-luvun toiseksi alhaisin lukema. Myös Sodankylässä 1941 lukeutuu vuosisadan kylmimpiin. Tampereen keskilämpötila samana vuonna oli 1,0 °C. Tammikuussa 1941 Sodankylän keskilämpötila oli -20,5 °C; samaisen vuoden heinäkuu oli sitä vastoin lämmin: Sodankylän keskilämpö oli 18,0 °C, Helsingin, Tampereen ja Oulun yli 20 °C.⁷ Vuosien 1943–1944 sekä 1948–1949 keskilämpötilat olivat pitkäaikaisten keskiarvojen yläpuolella, vuodet 1945–1947 olivat keskilämpötiloiltaan lähellä tavanomaisia. Vuoden 1947 kevättalvi oli poikkeuksellisen kylmä, toukokuusta syyskuuhun oli sitä vastoin tavanomaista lämpimämpää. Myös talvi 1949 oli leuto. Vuosikymmen päättyi leutoon syksyyn 1949.⁸ Vuodet 1941 ja 1942 olivat vähäsateisia, vuodet 1943 ja 1944 puolestaan niin runsassateisia, että ne korjasivat Suomen vesivarastotilanteen lopullisesti.⁹ Taulukossa on mainittu kolmen suomalaispaikkakunnan vuotuinen keskilämpötila 1940–1949:⁷⁷ Jatkosodan kuukausittaiset keskilämpötilat Helsingissä, Tampereella ja Sodankylässä:⁷⁷ ⁸⁰ Lähteet - Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8. (suomeksi) - Haavikko, Anna-Liisa: Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva. Art House Oy. ISBN 951-884-248-5. (suomeksi) - Keskinen, Jarkko, Seppälä, Suvianna & Teräs, Kari (toim.): "Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri (kirj. Merita Suikkanen)", Häkäpöntöistä nurkkatansseihin: arjen ilmiöitä sota-aikana, s. 58-110. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4983-0. (suomeksi) - Linnilä, Kai & Utrio, Meri: Suomi silloin kerran - Näin elettiin vuosina 1944–1956,. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1992. ISBN 951-30-9675-0. (suomeksi) - Näre, Sari & Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): "Sotaorpojen mykkä ikävä (kirj. Sari Näre)", Sodan kasvattamat, s. 123-148. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36733-9. Viitteet [1] Yle.fi/opintoradio [2] Sininen laulu, s. 177 [3] Sininen laulu, s. 201 [4] Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 82 ja 83 [5] Eduskunta.fi [6] Stat.fi [7] http://web.archive.org/web/20061231045353/http://www.vaalit.fi/uploads/3kmnryp.pdf [8] http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69295/vara101_1940_1945.pdf?sequence=1 [9] http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69295/vara101_1940_1945.pdf?sequence=1 [10] Doria.fi [11] Doria.fi [12] http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html [13] http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html [14] Doria.fi, s. 74/337 [15] Doria.fi 75/121 [16] http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html [17] http://tilastokeskus.fi/til/vaerak/tau.html [18] http://tilastokeskus.fi/til/kuol/tau.html [19] Doria.fi [20] Doria.fi [21] Doria.fi [22] Doria.fi [23] Doria.fi 10–13/121, 69/121 [24] Doria.fi, s. 33/341 [25] Doria.fi, s. 23/345 [26] Doria.fi [27] Jatkosodan pikkujättiläinen 2007, 467 [28] Suomi silloin kerran, s. 25, 30, 32 ja 34 [29] Näre, Sari 2010: Sotaorpojen mykkä ikävä, teoksessa:Sodan kasvattamat, s. 124 [30] Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva, s. 172 [31] http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/sosiaaliturva/toisen_maailmansodan [32] Suomi silloin kerran, s. 187 ja 190 [33] http://www.rahamuseo.fi/arvo_laskuri/laskuri_base.html [34] Doria.fi [35] Vr-konserni.fi [36] Kaleva.fi [37] Suomi silloin kerran, s. 360 [38] Suomi silloin kerran, s. 358 [39] Mattila, Tapani 1968. Merivoimiemme sodanjälkeinen miinanraivaustyö. Teoksessa: Suomen laivasto 1918-1968. Helsinki: Otava. [40] Sininen laulu, s. 210 [41] http://www.mfa.fi/jalleenrakennuska [42] Rakennusperinto.fi [43] Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 111 [44] http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2661 [45] http://www.joet.info/viipurin_rautatieasema.html [46] Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 119 [47] Sininen laulu, s. 178 [48] Sininen laulu, s. 178. [49] Sininen laulu, s. 219 [50] Sininen laulu, s. 220. [51] Sininen laulu, s. 221. [52] Sininen laulu, s. 177. [53] http://www.akiranta.com/31 [54] Sininen laulu, s. 178. [55] Sininen laulu, s. 213 [56] Sininen laulu, s. 224 ja 225. [57] Sininen laulu, s. 226–229 [58] Sininen laulu, s. 180 [59] Niiniluoto, Maarit: Tanssilavat ovat olleet 1920-luvusta lähtien suomalaista kansallisromantiikkaa Pomus.net. Viitattu 7.12.2013. [60] Suikkanen, Merita 2012: Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri [61] Sininen laulu, s. 224 [62] Sininen laulu, s. 249. [63] Sininen laulu, s. 205 [64] http://www.ennenjanyt.net/3-03/korsberg.htm [65] Yle.fi [66] Sininen laulu, s. 242 ja 243 [67] Eliaskokoelmat.fi [68] Sininen laulu, s. 198 [69] Sininen laulu, s. 200 [70] Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 86 [71] http://pomus.net/001596 [72] http://www.tangomarkkinat.fi/iskelma_tulee_suomeen.html [73] Täysiä vuosia: vuoden 1949 muotokuva, s. 99 [74] Sininen laulu, s. 257 [75] Sininen laulu, s. 255 [76] Sininen laulu, s. 257 [77] Suomen tilastolliset vuosikirjat 1941–1950: Alue ja ilmastosuhteet / Ilmastosuhteita [78] Ilmatieteenlaitos / / Vuodenaikojen tilastot / Vuositilastot Viitattu 1.12.2015. [79] Ilmatieteenlaitos / Vuositilastot Viitattu 1.12.2015. [80] Ilmatieteenlaitos / Kuukausitilastot Viitattu 1.12.2015. Kirjallisuutta - Holmila, Antero & Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–49. Jyväskylä: Atena, 2015. ISBN 978-952-300-112-1. - Kivimäki, Ville & Hytönen, Kirsi-Maria (toim.): Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Tampere: Vastapaino, 2015. ISBN 978-951-768-534-4. Aiheesta muualla - Yleisradion Elävä arkisto - Suomalaisen musiikin historia Suomen historia Suomi 1950-luvulla Suomi 1950-luvulla oli maatalousvaltainen runsaan neljän miljoonan ihmisen yhtenäiskulttuuri, joka tosin kaupungistui ja teollistui ripeää tahtia. Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi. Väkimäärä nykyisen Suomen alueella oli kasvanut sotien jälkeen muutamassa vuodessa kertaluokkaa suuremmaksi karjalaisen siirtoväen ja suurten ikäluokkien myötä. Nopeasti kehittyvästä terveydenhoidosta huolimatta tartuntataudit vaivasivat ja aiheuttivat kuolemia. Varsinkin miesten keskimääräinen elinikä oli suhteellisen alhainen. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ensisijaisia tehtäviä olivat rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen. Elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden säännöstelystä vastannut kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1949. Kaihoten muisteltu vuoden 1938 elintaso saavutettiin tuotanto- ja kulutustason perusteella 1940-luvun lopussa.¹ Lopullisesti pula-aika oli ohi 1954, jolloin lopetettiin kahvin säännöstely.² Säännöstelytalouden rakenteista päästiin eroon kuitenkin vasta Paasikiven presidenttikauden lopussa.³ Siirtyminen pula-ajasta kulutusyhteiskuntaan tapahtui verraten nopeasti. Kulutustavaramarkkinat laajenivat ennennäkemätöntä vauhtia ja kansalaisista tuli "kuluttajia". Ainoastaan Korean korkeasuhdanteen jälkeinen lama ja vuosien 1957–1958 taantuma hidastivat vauhtia. Urbanisoitumisesta huolimatta uutta peltoa raivattiin siten, että Karjalankannakselta menetetty peltoala oli osapuilleen kompensoitu 1950-luvun puoliväliin mennessä. 1950-lukua pidetään suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin kultakautena. Myös populaarikulttuurissa tapahtui paljon. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon ja tanssikiellon kumoamisen jälkeen kukoistukseensa nousi tanssilavakulttuuri. Iskelmämusiikissa suosittiin italialaisia säveliä. Kodinkoneet alkoivat yleistyä 1950-luvulla, mutta jokakodinlaitteiksi ne tulivat vasta 1960- ja 1970-luvuilla. 1950-luvun mukanaan tuomia uutuuksia Suomessa olivat myös Coca-Cola, purukumi, rock and roll, transistoriradio ja televisio. Suorastaan legendaarisen jälkimaineen on saanut vuosi 1952. Tuolloin järjestettiin Helsingin kesäolympialaiset ja Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta Neuvostoliittoon syyskuussa 1952. Politiikka Valtio Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli siirtynyt ensimmäisen tasavallan ajasta toiseen tasavaltaan. Liittoutuneiden valvontakomissio oli lähtenyt Suomesta 1947, jolloin solmittiin Pariisin rauhansopimus. Vaaran vuodet olivat ohi. 1950-luvun alkaessa Suomen presidenttinä toimi 79-vuotias Juho Kusti Paasikivi. Hän oli sotien jälkeisen puolueettomuuslinjan eli niin kutsutun Paasikiven–Kekkosen linjan linjan luoja. Maaliskuussa 1956 presidentiksi valittiin 55-vuotias Urho Kekkonen. Hänestä tuli Suomen tasavallan pitkäaikaisin presidentti. Päinvastoin kuin 2000-luvulla, presidentillä oli laajat valtaoikeudet; hänellä oli oikeus jopa eduskunnan hajottamiseen. Pääministerillä oli huomattavasti pienempi valta kuin presidentillä. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan, kaikkiaan Suomessa vaikutti 1950-luvun aikana neljätoista hallitusta. Vuosikymmenen vaihteessa maata johti K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallitus. Urho Kekkonen toimi kaikkiaan viiden hallituksen pääministerinä. Muita pääministereitä olivat Sakari Tuomioja, Ralf Törngren ja V. J. Sukselainen, joka johti hallitusta 1960-luvulle siirryttäessä. Lisäksi Suomessa oli 1950-luvulla kaksi virkamieshallitusta. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikaa oli Suomessa eletty puolisen vuosisataa. Äänioikeusikäraja oli 21 vuotta vuosina 1944–1969. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 21 vuotta ennen vaalivuoden alkua. Äänestysaktiivisuus 1950-luvun eduskuntavaaleissa oli 75–80 %. Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet: - Eduskuntavaalit 1951 - Eduskuntavaalit 1954 - Eduskuntavaalit 1958. Suurimpia puolueita olivat SDP, SKDL ja Maalaisliitto. Annetut äänet jakautuivat lähes tasan sosialististen ja porvarillisten puolueiden kesken. Vuoden 1958 vaaleissa sosialistipuolueet saivat eduskuntaan niukan enemmistön (101 paikkaa), vaikka heidän ääniosuutensa jäi 48 %:iin. Naisten osuus kansanedustajista oli 1950-luvun vaaleissa aiempaa korkeampi, noin 15 %. Kunnat Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 1950-luvulla kolmet: - Kunnallisvaalit 1950 - Kunnallisvaalit 1953 - Kunnallisvaalit 1956. Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa. Naisten osuus valituista oli alle kymmenesosa.¹⁰ Hallinnollinen jako Läänilaitos oli vielä voimissaan ja eri kuntamuotojen väleillä oli selkeät juridiset erot ennen vuoden 1977 kuntalakia. Manner-Suomi oli jaettu yhdeksään lääniin, joista Kymen lääni käsitti vuonna 1945 lakkautetun Viipurin läänin läntiset osat. Uudenmaan lääni ei vielä 1950-luvun alussa erottunut väestömääränsä puolesta muista suurimmista lääneistä. Suomessa oli 1950-luvulla kolme kuntamuotoa: kaupungit, kauppalat ja maalaiskunnat. Useita kaupunkeja ympäröi maalaiskunta, jonka nimi oli muodostettu kaupungin nimestä ja lyhenteestä "mlk". Viimeinen tällainen kunta oli vuonna 2009 lakkautettu Jyväskylän mlk. Kaupungit olivat usein kokonaan maalaiskuntansa ympäröimiä enklaaveja, kuten Kuopio, Porvoo ja Rovaniemi. Vuonna 1959 kaupunkeja oli 35, kauppaloita 32 ja maalaiskuntia 481. Ennen vuotta 1960 perustettuja kaupunkeja kutsutaan vanhoiksi kaupungeiksi. Eri kuntamuotojen hallintojärjestelmät erosivat huomattavasti toisistaan. Kaupungeilla oli runsaasti erityisoikeuksia, mutta myös useita erityisrasituksia. Maalaiskunnissa noudatettiin yleisiä lakeja, mutta kaupunkien oli mahdollista säätää omia järjestyssääntöjään. Välimuotona toimi kauppala, joista suurimmat, kuten Imatra ja Karhula, olivat monin verroin pienimpien vanhojen kaupunkien kokoisia. Kauppaloiden järjestysmuoto oli halvempi ja yksinkertaisempi kuin kaupunkien. Kaupunkikunnat käsittivät 1950-luvulla lähinnä varsinaisen kaupunkialueen, useimpien kaupunkien ja kauppaloiden pinta-ala oli alle sata neliökilometriä. Kuriositeettina mainittakoon epäitsenäinen kauppala, joita oli 1950-luvulla yksi eli Ikaalinen. Sen pinta-ala oli 0,3 km2 ja väkiluku noin 500 henkeä.¹¹ Väestö Suomen väkiluku kasvoi 1950-luvulla neljästä miljoonasta lähes neljään ja puoleen miljoonaan. Maaseudun väkimäärä pysytteli noin 2,7 miljoonassa, kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi. Siitä huolimatta suomalaiset asuivat huomattavasti tasaisemmin ympäri maata kuin myöhempinä aikoina. Miesten osuus väestöstä oli sodan jälkeen poikkeuksellisen alhainen, alle 48 %. Kaupungeissa ja kauppaloissa oli vielä 1959 huomattava naisenemmistö, 1 195 naista tuhatta miestä kohden. Syntyvyys ja hedelmällisyys laskivat selvästi 1940-luvun suurien ikäluokkien jälkeen, mutta pysyttelivät melko korkeina halki vuosikymmenen. Vuonna 1950 kokonaishedelmällisyysluku oli 3,16 ja vuonna 1958 vastaavasti 2,68. Sen jälkeen hedelmällisyys nousi hieman, kunnes alkoi laskea 1960-luvun alusta vuoden 1973 ennätysalhaiseen lukemaan. Kaudella 1951–1960 avioliiton ulkopuolella syntyi 4,3 % lapsista, kun 1920- ja 1930-luvuilla avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus oli noin 8 %. Avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus lähti voimakkaaseen kasvuun 1970-luvulla.¹² Kuolleisuus laski 1950-luvulla alle kymmenen promillen. Muuttotase oli negatiivinen, joten väkiluvun kasvu jäi pienemmäksi kuin syntyneiden ja kuolleiden määrän erotus, joka oli noin puoli miljoonaa. Imeväiskuolleisuus laski 1950-luvulla. Vuosikymmenen alkupuoliskolla alle yksivuotiaiden kuolleisuus oli 34 promillea ja jälkipuoliskolla 26 promillea.¹³ Keskimäärin Suomessa kuoli kaudella 1951–1960 vuosittain noin 2 500 alle vuoden ikäistä lasta.¹⁴ Ikäluokat alkoivat pienentyä alusta lähtien päinvastoin kuin 2010-luvun Suomessa, jossa esimerkiksi 1970–1990-luvulla syntyneitä henkilöitä on positiivisen muuttotaseen seurauksena enemmän kuin kyseisinä vuosina tilastoitiin syntyneitä. Vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 % väestöstä ja ruotsia 8,6 %. Väestön koulutustaso oli melko alhainen, 93 % oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulukurssin oli suorittanut 4,5 % ja ylioppilastutkinnon 2,5 %. Vuonna 1959 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 92,4 % väestöstä, ortodokseja oli puolisentoista prosenttia ja väestörekisteriin kuului noin viisi prosenttia. Väkiluvut lääneittäin vuosina 1949 ja 1959 sekä pinta-ala ja väestötiheys 1. maaliskuuta 1960. Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan läänit perustettiin 1. maaliskuuta 1960.¹⁵ ¹⁶ ¹Väestönmuutos 1949 aluejaon mukaan. Hämeen läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 33 773 asukasta 31. joulukuuta 1959. Kuopion läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 14 557 asukasta 31. joulukuuta 1959. Mikkelin läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 10 524 asukasta 31. joulukuuta 1959. Vaasan läänistä Keski-Suomen lääniin liitetyissä kunnissa asui 184 783 asukasta 31. joulukuuta 1959. Väestönmuutostilastoja 1945–1959¹⁷ Elinkeinot ja työelämä Vuonna 1950 Suomessa tilastoitiin 1 984 000 ammatissa toimivaa henkilöä. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti: - Maa- ja metsätalous: 912 000 - Teollisuus: 550 000 - Kauppa: 160 000 - Liikenne: 107 000 - Palvelut: 227 000 - Tuntematon: 28 000.¹⁶ Vuoden 1946 työaikalain mukainen työaika oli 47 tuntia viikossa. Kesäloman pituus oli yhdestä kolmeen viikkoa ja lauantait olivat työpäiviä.¹⁸ Vuonna 1959 yleinen työaika lyhennettiin 45:een viikoittaiseen työtuntiin, lauantait olivat edelleen työpäiviä. Elinkustannusten nopea nousu johti maaliskuussa 1956 yleislakkoon, jota kesti 19 vuorokautta.¹⁹ Kesäkuussa 1958 annettiin työturvallisuuslaki.²⁰ Talouselämä Suomen bruttokansantuote kasvoi kasvoi kaudella 1946–1960 keskimäärin viisi prosenttia vuosittain. Asukasta kohden laskettuna kasvu oli lähes neljä prosenttia vuodessa.²¹ Valtionvelka laski sota-ajan huipustaan jyrkästi, ja oli 1950-luvulla noin 10–15 % bkt:sta.²² Vanhat markat Suomen valuuttayksikkö oli markka, jonka arvo oli romahtanut toisen maailmansodan jälkeen. Seteleihin lisättiin nollia ja suurimman setelin nimellisarvo oli kymmenen tuhatta markkaa. Suurimmat setelit oli kuvitettu niin sanottujen merkkihenkilöiden kasvokuvin. Kolikkojen nimellisarvot olivat 1–200 markkaa ja pennit jäivät pois käytöstä. Vuonna 1952 markkamääräiset setelit ja kolikot uudistettiin. Tapio Wirkkalan suunnittelema setelisarja laskettiin liikkeelle vuosikymmenen puolessa välissä, ja se oli lähes sellaisenaan käytössä kolme vuosikymmentä. Sodan jälkeen kaavailtiin suurta rahauudistusta ja valuutan nimen muuttamista riksiksi. Uudistuksen toteuttaminen venyi vuoteen 1963, jolloin markan nimellisarvosta poistettiin kaksi nollaa. Tuolloin myös pennit palasivat kuvioihin.²³ Toisen maailmansodan ja vuoden 1963 rahauudistuksen välistä aikaa kutsutaan vanhan markan kaudeksi. Rahanarvonkertoimen mukaan tuhat euroa vuonna 2012 vastasi noin 8 000 vuoden 1945 markkaa ja 26 000 vuoden 1950 markkaa. Vuoden 1959 luku on noin 43 000 markkaa eli 430 uutta markkaa.²⁴ Ulkomaankauppa Suomen viennin arvo oli vuonna 1950 noin 81,5 miljardia vanhaa markkaa ja tuonnin arvo noin 89,1 miljardia. Vuonna 1959 luvut olivat sekä viennin että tuonnin osalta 267,3 miljardia (noin 2,67 miljardia uutta markkaa eli runsaat kuusi miljardia vuoden 2013 euroa). Suomen tärkeimmät kauppakumppanit olivat Neuvostoliitto ja Britannia, jälkimmäisen osuus etenkin vientimaana oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin 1930-luvulla. Saksan ja Ruotsin osuus kauppavaihdosta oli kasvussa. Saksan osuus oli 1940-luvun alkupuoliskon sotataloudessa noussut yli puoleen koko kauppavaihdosta, sodan jälkeen kauppa tyrehtyi täysin. Saksalla viitattiin rauhan tultua ensisijaisesti demokraattiseen Länsi-Saksaan. 2010-lukuun verrattuna etenkin Ruotsin merkitys Suomen kauppamaana oli vähäinen. Euroopan ulkopuolisista maista kauppaa käytiin lähinnä Yhdysvaltain kanssa, muiden maiden yhteenlaskettu osuus oli noin kymmenesosa.²⁵ Liikenne Suomen liikenneverkko oli selviytynyt sotatoimista suhteellisen pienin vaurioin. Ongelmat johtuivat lähinnä vähäisestä uudistamisesta sekä kaluston vanhentuneisuudesta ja voimallisesta kulumisesta poikkeusoloissa. Jälkeenjääneisyys ei johtunut ainoastaan suursodasta, vaan oli pitkään jatkuneiden laiminlyöntien seuraus. Suurin ongelma on rautatieverkko ja junakalusto. Kaakkois-Suomessa uusi raja oli katkaissut rautatieyhteyksiä. Kaluston uusiminen oli hankalaa, sillä suomalaisen teollisuuden resurssit menivät sotakorvauksiin ja YYA-sopimus oli vahingoittanut Suomen uskottavuutta demokraattisena länsimaana, jolloin tuonti lännestä hankaloitui.²⁶ 1950-luku oli vielä höyryvetureiden valtakautta, vaikka dieselveturit tulivat alati yleisemmiksi. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa, sillä ensimmäinen julkisen liikenteen sähkörata avattiiin vasta 1960-luvun lopussa. Suomalaiset eivät olleet dieselvetureiden suhteen tuonnista riippuvaisia, vaan valmistivat itse suuren osan dieselvetureistaan.²⁷ Henkilöautojen määrä moninkertaistui 1950-luvulla, mutta oli vuonna 1959 edelleen melko alhainen: noin 163 000 rekisteröityä henkilöautoa. Määrällinen kasvu vuodesta 1950 oli noin 136 000 henkilöautoa. Moottoripyörien määrä kymmenkertaistui, ja niitä oli 1960-luvulle tultaessa noin sata tuhatta eli enemmän kuin kertaakaan sitten 2000-luvun alun.²⁸ Lainsäädäntöä ajanmukaistettiin ja tieverkkoa kohennettiin vastaamaan kasvavan liikenteen tarpeita. Työt tehtiin pitkälti työttömyystöinä; käytäntö jota Tie- ja vesirakennushallitus arvosteli. Teiden laajamittainen päällystäminen alkoi 1950-luvulla. Esimerkiksi Turun ja Helsingin välinen valtatie oli 1950-luvun puolivälissä vasta osittain kestopäällystetty. Vielä seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa pääteistä oli öljysorapäällysteisiä.²⁹ Lossit olivat yleisiä jopa pääteillä, viikonloppuisin ja lomakaudella molemmille rannoille syntyi pitkiä autojonoja.³⁰ Kun Suomen päätieverkko modernisoitiin 1950- ja 1960-luvuilla, tarvittiin myös uusia siltoja, ja lossit kävivät tarpeettomiksi. Suomen ensimmäistä moottoritietä alettiin rakentaa vuonna 1956. Nelitoistakilometrisen Tarvontien valmistuminen kesti kuusi vuotta.³¹ Liikenneturvallisuus oli 1950-luvulla heikkoa, tieliikennekuolemia sattui enemmän kuin 2000-luvulla, vaikka liikenteen volyymi oli vähäistä.³² Helsingin maalaiskunnan Seutulaan alettiin rakentaa lentoasemaa vuonna 1949. Aseman oli määrä valmistua vuoden 1952 olympialaisiin mennessä. Seutula eli nykyinen Helsinki-Vantaa oli Suomen ensimmäinen suihkukoneliikenteelle sopiva lentokenttä. Itse lentoasemarakennus oli vaatimaton puuparakki.³³ Hyvinvointiyhteiskunta Niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan laajamittainen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Eräitä uudistuksia, kuten lapsilisät, oli esitelty jo edellisellä vuosikymmenellä. Kansaneläkelaki uudistettiin vuonna 1956. Hajanaista ja sodan heikentämää sairaalaverkostoa alettiin parantaa ja yhtenäistää: Suomeen syntyi valtakunnallinen keskussairaalaverkosto. Kansanterveystyö ja työterveyshuolto kehittyivät.³⁴ Vuonna 1950 Suomessa oli 456 sairaalaa, joissa oli kaikkiaan noin 30 000 hoitopaikkaa, lääkäritiheyden suhteen Suomi oli Euroopan takapajula. 1940-luvulla käyttöönotettu lastenneuvolajärjestelmä alkoi tuottaa tulosta. Tartuntatauti- ja imeväiskuolleisuus vähenivät nopeasti. Uusi mielisairaslaki tuli voimaan 1952 ja sen myötä mielisairaanhoito muuttui kunnalliseksi.³⁵ Hätäaputöitä alettiin kutsua toisen maailmansodan jälkeen työttömyystöiksi. 1950-luvulla otettiin käyttöön termi työllisyystyöt. Suomen heikkoa infrastruktuuria parannettiin suurelta osin työllisyystöinä. Maaseudulla työttömyys oli 1960-luvulle asti lähes tuntematon käsite; vaikka maatila ei kyennytkään tarjoamaan toimeentuloa, ajatusta työttömästä pientilallisesta pidettiin mahdottomana.³⁶ Rikollisuus Toisen maailmansodan jälkeisen väkivaltaisen jakson jälkeen henkirikosten määrä väheni jyrkästi. 1950-luku muistetaan useista ratkaisematta jääneistä henkirikoksistaan. Kyllikki Saari ja Tulilahti Seitsentoistavuotiaana surmatun isojokelaisen Kyllikki Saaren tapaus on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia mysteereitä. Saari katosi kotimatkallaan 17. toukokuuta 1953 ja hänen ruumiinsa löydettiin suohaudasta lokakuussa. Murhaaja jäänee arvoitukseksi. Saaren hautajaisiin 25. lokakuuta 1953 saapui noin 25 000 ihmistä.³⁷ Toinen tunnettu 1950-luvun murhamysteeri on 28. heinäkuuta 1959 tapahtunut Tulilahden kaksoismurha. Tulilahden leirintäalueella Heinävedellä murhattiin jyväskyläläiset 21-vuotias Eine Nyyssönen ja 23-vuotias Riitta Pakkanen. Myös Nyyssönen ja Pakkanen löydettiin suohaudasta ja heidän murhaajansa tai murhaajiensa nimet jäänevät arvoitukseksi. Arkkitehtuuri Suomalainen arkkitehtuuri sai 1950-luvulla kansainvälistä mainetta. Keveyden ja avaruuden vaikutelma hallitsivat suunnittelua. Alvar Aalto oli alan suomalainen ykkösnimi. Hänen 1950-luvun töihinsä lukeutuvat muun muassa Säynätsalon kunnantalo (1949–1952), Rautatalo (1954) ja Helsingin Kulttuuritalo (1958). Aalto teki vuosikymmenen mittaan runsaasti kokeiluja eri materiaaleilla; hän käytti luonnonkiveä, tiiltä, puumateriaaleja, kuparia ja rapattua pintaa.³⁸ Aikakauden muita tunnettuja arkkitehteja ovat muun muassa Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell, Osmo Sipari, Kaija Sirén ja Heikki Sirén sekä kouluarkkitehtuuristaan kuulu Jorma Järvi.³⁸ Luonnonläheisen asumisen mallikaupunginosa Espoon Tapiola edusti uusinta uutta. Oppilaitoksia rakennettiin runsaasti, ja ne suunniteltiin avariksi ja valoisiksi. Funktionalistiset nauhaikkunat tekivät paluun 1950-luvulla ja rasterijulkisivut olivat suosittuja. Rakennukset saatiin vaikuttamaan keveämmiltä jättämällä kantava runko verhojulkisivun taakse.³⁸ 1950-luvun esikaupunkialueet olivat ilmeikkäämpiä kuin kahden seuraavan vuosikymmenen betonilähiöt. Erityyppiset asuinrakennukset pyrittiin mukauttamaan maisemaan ja niiden väliin jätettiin runsaasti tilaa. Kaarevat linjat ovat tunnusomaisia ajan arkkitehtuurille. Yrjö Lindegrenin Käärmetalo (1949–1951) Helsingissä on eräs aikakauden erikoisimmista ratkaisuista.³⁸ Muotoilu Suomalaisen muotoilun maine perustuu pitkälti 1950-luvun saavutuksiin. Taideteollisuus muutti markkinointistrategioitaan ja alkoi hyödyntää muotoilijoiden persoonallisuuksia - muotoilijat haluttiin esittää ensisijaisesti taiteilijoina, kun he aiemmin olivat olleet lähinnä käsityöläisiä.⁰ Kaj Franck suunnitteli päivittäiseen käyttöön astiasarjan Kilta, jonka seuraajaksi tuli Teema-sarja. Timo Sarpanevan käsialaa on muun muassa i-sarja. Tapio Wirkkalan lasiteos Kantarelli (1946) herätti huomiota Milanon triennaalissa 1951 ja Antti Nurmesniemi suunnitteli Pehtoori-kahvipannunsa vuonna 1957. Saara Hopea menestyi Milanon triennaaleissa lasiteoksillaan. Hänen näyttävät hopeakorunsa hakivat vaikutteita Intian ja Egyptin korutaiteesta. Nanny Still muotoili värillistä käyttö- ja taidelasia, hänen teoksiaan on muun muassa Harlekiini (1959).¹ Armi Ratia perusti tekstiili- ja vaatetusalan yrityksen Marimekon vuonna 1951. Yhdessä Maija Isolan kanssa hän loi hehkuviin väreihin ja raitoihin perustuvan linjansa. Kantarelli-maljakko Tapio Wirkkalan Kantarelli on mainittu 1950-lukua symboloivaksi esineeksi. Kun pahin pula-aika päästi Suomi-neidon otteestaan, voitiin jälleen kiinnittää huomiota laatuun. Vuosikymmenen keskeisimmät suomalaiset muotoiluesineet ovat yleensä ylellisyystuotteita, jotka keräsivät mainetta sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Kantarellin pohjalta kristallista hiottu Iittalan vaasi ostettiin New Yorkin Museum of Modern Artiin, lisäksi se komeili keskeisten designjulkaisujen kansikuvissa.² Asuminen Sodan jälkeen Suomessa vallitsi valtava asuntopula. Vielä 1950-luvulla Helsingissä asuttiin jopa pommisuojissa. Alivuokralaisuus oli yleistä myös perheiden kohdalla. Arava-järjestelmä oli esitelty vuonna 1949 helpottamaan taajamien asuntovajetta. Kaupunkien liepeille alkoi kohota lähiöitä, ensimmäisiä olivat Herttoniemi ja Maunula Helsingissä. Lähiöasunnot olivat usein pienempiä kuin vanhojen kaupunginosien asunnot.³ Rintamamiestalo Erityisen suosittu uudisrakennusmuoto oli puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, jonka saattoi rakentaa itse. Talotyyppiin kuului makuuhuone, olohuone, eteinen ja ullakkotila, joka oli mahdollista rakentaa myöhemmin. Keittiöissä ei enää yövytty. Rakennusmateriaalista oli puutetta, joten tarvittiin kekseliäisyyttä. Purettujen rakennusten materiaali hyödynnettiin mahdollisimman tarkkaan. Tiilipulan takia rintamamiestaloihin voitiin rakentaa vain yksi savupiippu, huoneet tulisijoineen suunniteltiin piipun ympärille. Rintamamiestalo oli omakotitalorakentamisen esikuva vielä 1960-luvullakin ja siitä tuli jälleenrakentamisajan yhtenäiskulttuurin symboli.⁴ ⁴⁵ Sisustus 1950-luvun uudet suomalaiset huonekalut olivat siroja ja hillitynvärisiä. Suomalaisten kodit oli kuitenkin sisustettu pääasiassa vanhoin perintöhuonekaluin, jotka olivat yleensä raskastekoisia ja massiivisia. Pinnat eivät päässeet esiin, sillä ne oli peitetty kirjoituin liinoin ja liinoille oli aseteltu valokuvat ja pikkuesineet.⁵ Kotitalouksien koneellistuminen Sähkö, viemäröinti ja vesijohto yleistyivät vähitellen. Ne olivat taasen edellytys pesukoneiden ja muiden kodinkoneiden yleistymiselle. Työtehoseura arvioi vuonna 1950, että pyykinpesun osuus kotitaloustöistä oli viidennes. Ensimmäinen sähkökäyttöinen pyykinpesukone esiteltiin suomalaisille vuonna 1948. Ne olivat pulsaattorikoneita, jotka saattoi täyttää myös ämpärillä. Alkuun suomalaiset olivat riippuvaisia tuontikoneista automatisoidun pyykinpesun suhteen, mutta pian he aloittivat oman pesukonetuotantonsa. Automaattiset rumpupesukoneet esiteltiin 1950-luvun lopussa.⁶ ⁴⁷ Muutosvastarintaakin uusien kodinkoneiden suhteen esiintyi, esimerkiksi jääkaappien ja pölynimureiden tarpeellisuutta epäiltiin.⁸ Sähkökäyttöisiä jäähdytyskaappeja alettiin kutsua jääkaapeiksi vuodesta 1953 alkaen. Jääkaappeja oli ollut Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien, mutta ne olivat vielä 1950-luvulla varsin kalliita kotitalouksille. Elintarvikkeiden kylmäsäilytykseen käytettiin kaupungeissa sisä- ja ulkoikkunan välistä kapeaa tilaa, maaseudulla taasen olivat käytössä maakellarit. 1960-luvulle tultaessa useimmissa suomalaistalouksissa ei edelleenkään ollut jääkaappia.⁶ Sähköliesiä alettiin valmistaa Suomessa 1937, mutta ne yleistyivät kotitalouksissa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sähköliedet löivät itsensä läpi 1960-luvulla. Sinkkilevyllä päällystetyt tiskipöydät ja astiankuivauskaapit helpottivat astioidenpesua. Astianpesukoneet esiteltiin suomalaisille kotitalouksille vasta 1960-luvulla.⁶ Muutoksista huolimatta perinteiset työtavat säilyivät vallitsevina varsinkin maaseudulla. Naiset olivat enimmäkseen perheenemäntiä ja useissa talouksissa oli kotiapulainen. Itsetekemistä ja säästäväisyyttä ihannoitiin. Työtehoa lisäsi keittiökalusteiden standardisointi suomalaisnaisten keskimittojen mukaisiksi. Puhtaasta ja valoisasta kodista tuli ihanne.⁹ Vesijohto yleistyi verkkaasti maaseudulla ja kaupunkien reunamilla. Vain kaupunkien keskusta-alueet olivat yleisesti juoksevan veden piirissä. Maalaistalot sijaitsivat usein mäen päällä, kaivot puolestaan mäen alla. Naiset joutuivat kantamaan vettä sangoilla, työtä tosin helpotettiin kehittämällä niin kutsutut ämmänlänget. Edistyksellisimpiin kyliin perustettiin vesiosuuskuntia, jotka valuraudan puutteessa rakensivat vesiputkistoa männynrungoista.⁰ Sähköistyminen näkyi myös suomalaisessa maisemassa. 1950-luvun taitteessa kansa oppi sanan valtakunnanverkko. Ensimmäinen voimalinja kulki Kemistä Petäjävedelle. Vähitellen leveät voimalinjaverkot halkoivat Suomea ristiin rastiin.¹ Muovi Suomen kieleen luotiin uudissana muovi vuonna 1947. Aiemmin oli puhuttu plastiikasta. Muoviset kankaanpalat olivat 1950-luvun taitteessa koulunuorison keräilykohteita ja vaihdon välineitä. Esimerkiksi kolme eri väristä muovinpalaa, joiden keskikoko oli 9 cm³, saattoi vaihtaa yhteen lakritsapötköön. 1930-luvulla syntynyt suomalainen muoviteollisuus kehittyi voimakkaasti sodan jälkeen: olympiavuonna 1952 Suomessa oli noin 70 muoviteollisuusyritystä. Muovin voittokulku oli tyrmäävä. Markkinoille ilmestyi muovisia hygieniatuotteita, astioita, leikkikaluja, tuhkakuppeja sekä rinta- ja sukkanauhoja. Erityisen tärkeä oli väritön muovikalvo, joka soveltui elintarvikekäyttöön.² Ruokavalio Teollistumisen ja muuttoliikkeen myötä Suomen itäinen ja läntinen ruokakulttuuri sulautuivat toisiinsa.³ Suomalaiset suosivat 1950-luvulla rasvaisia ruokia. Läskisoosi, makkarakastike ja hernekeitto olivat yleisiä ruokalajeja. Hedelmien ja vihannesten käyttö alkoi kasvaa vuosikymmenen puolenvälin tienoilla. Koulu- ja työpaikkaruokailu alkoi niin ikään yleistyä.⁴ Eineksiä oli ollut Suomen markkinoilla jo 1930-luvulla. Vuonna 1957 kauppoihin ilmestyi joukko uusia valmisruokia: maksalaatikko, lihapyörykät, kaalikääryleet ja vispipuuro. ⁵⁵ Alkoholinkulutus Suomalaisten tilastoitu alkoholinkulutus sataprosenttiseksi alkoholiksi henkilöä kohden muutettuna oli 1950-luvun lopulla noin viidesosa siitä, mitä puoli vuosisataa myöhemmin kulutettiin. Tilastoimatonta kulutusta oli arviolta noin kolmannes kulutuksesta.⁶ Alkoholinkäyttöä pyrittiin ohjaamaan mietoihin juomiin pois humalahakuisesta juomisesta. Alkon myymälöiden ilme muuttui kun pullot pantiin hyllyihin pystyasentoon, etiketin näkyminen ei ollut enää kiellettyä. Sadannen myymälänsä Alko avasi Turun Eerikinkadulle huhtikuussa 1957.⁷ Vuonna 1959 yli kaksi kolmasosaa alkoholista kulutettiin väkevinä juomina; keskiolutta ei vielä saanut elintarvikeliikkeistä. Viina oli edelleen kortilla, mutta lähinnä sosiaalisista syistä. Lopullisesti viinakorteista luovuttiin 1960-luvun lopussa, ja tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.⁸ Koskenkorva Koskenkorvan viina tuli markkinoille 1. heinäkuuta 1953. Alkuun sitä myytiin puolen litran pulloissa, juoman alkoholipitoisuus oli 38 vol-% ja hinta 495 vanhaa markkaa. Nimensä Koskenkorva sai eteläpohjalaisesta Koskenkorvan kylästä. Etiketti oli suunniteltu Suomessa ja se oli Lasse Linnanmäen käsialaa. Kuvassa oli pohjalainen peltomaisema ja teksti "valmistettu perunasta". Nelimerkkinen tuotenumero otettiin käyttöön 1955 ja Koskenkorvan raaka-aineiksi mainittiin tuolloin peruna ja vilja.⁹ ⁶⁰ Koska Koskenkorva oli suosittua, sille annettiin useita lempinimiä, tunnetuimpina kenties Koskis ja Kossu.¹ Kirjallisuus Modernismi ja realismi Perinteisen kerronnan rinnalle tuli 1950-luvulla modernismi. Tamperelaisten ja helsinkiläisten kirjailijoiden välille lohkesi jonkinmoinen railo, puhuttiin Tampereen realisteista ja Helsingin modernisteista. Eräs modernismin suomenkielisiä perusteoksia on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Yhdessä Antti Hyryn, Paavo Rintalan ja Marja-Liisa Vartion kanssa Meri muodosti prosaistisukupolven, joka jakoi yhtenäiset kirjalliset ideaalit.² Nykyaikaisen suomalaisen lyriikan uranuurtaja Paavo Haavikko julkaisi ensimmäisen teoksensa Tiet etäisyyksiin vuonna 1951. Myöhemmin hän kirjoitti myös näytelmiä, kuunnelmia ja oopperalibrettoja ja kehittyi virtuoosiksi erotiikan, rakkauden ja kuoleman kuvaajana. Lauri Viidan Pispala-aiheinen romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950.³ Humoristina tunnettu Veikko Huovinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1952 romaanilla Havukka-ahon ajattelija. Jorma Korpelan niin ikään 1952 julkaistua Tohtori Finckelmania pidetään myös eräänä 1950-luvun parhaista romaaniteoksista.⁴ Eeva-Liisa Manner julkaisi lyyristä modernismia edustavan runokokoelmansa Tämä matka vuonna 1956 ja kohosi sen myötä keskeiseksi modernistiksi. Lassi Nummi käsitteli teoksissaan Kaukoitää, rakkautta ja luontoa. Juha Mannerkorpi kuuluu niin ikään 1950-luvun merkittäviin kirjailijoihin.⁵ Viihdekirjallisuuden nimiä oli muun muassa Aino Räsänen, joka jatkoi 1940-luvulla aloittamaansa Helena-romaanien sarjaa. Anni Polva aloitti suositun Tiina-sarjansa vuonna 1956. Sotakirjailijana profiloitunut Reino Lehväslaiho aloitti laajan tuotantonsa 1950-luvun lopulla. Mika Waltari jatkoi historiallisten suurromaaniensa parissa; muun muassa Turms, kuolematon ja Felix onnellinen julkaistiin 1950-luvulla. Tuntematon sotilas Vuosikymmenen tapaus oli tamperelaisen teollisuustyöntekijän Väinö Linnan kirjoittama Tuntematon sotilas, romaani aika velikullista jatkosodassa. Teoksen lukemisesta tuli lähes kansanliike. Jaakko Syrjä kertoo Tuntemattomasta: "Siinä olivat rinnan valtava lukemisprosessi ja ne merkitykset, jotka päivittyivät maailmankuvan rajun muodostumisprosessin yhteydessä. Siinä Väinölle kiteytyi ja selkiytyi kaikki se, mikä oli ollut välillä vähän sulamatontakin."⁶⁶ Eino Kailan mukaan Tuntematon oli kuin Seitsemän veljestä sodassa.⁷ Juice Leskinen ei pitänyt Tuntematonta varsinaisesti sotaromaanina, vaan inhimillisenä teoksena, "jossa ihmisen käytös johtaa sotaan".⁸ Linnan eeppinen romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla näki päivänvalon vuonna 1959, jolloin julkaistiin sarjan ensimmäinen osa. Lehdistö 1950-luvun taitteessa Suomessa ilmestyi 874 aikakauslehteä, joista noin neljä viidesosaa oli suomenkielisiä. Paperipulan hellittäessä viikkolehdistö nousi kukoistukseensa. Sillä oli kansan viihdyttäjänä asema, joka sittemmin periytyi televisiolle. Aku Ankka -lehti rantautui Suomeen vuonna 1951 ja pääsi heti kansan suosioon.⁹ Yleistekninen aikakauslehti Tekniikan maailma perustettiin vuonna 1953. Sanomalehtien levikki kasvoi 1950-luvulla. Puoluepoliittisesti sitoutuneita lehtiä ilmestyi runsaasti, mutta sitoutumattomien lehtien suosio kasvoi niiden kustannuksella. Sanomalehdistön suunta oli puoluesidonnaisuudesta sitoutumattomuuteen, esimerkiksi Helsingin Sanomat oli jättänyt edistyspuolueen jo 1932.⁰ Radio Vuonna 1948 Suomessa tilastoitiin 164 radiovastaanotinta tuhatta asukasta kohden.¹ Pitkille, keskipitkille ja lyhyille aalloille varatut taajuusalueet alkoivat ruuhkautua. Ratkaisu oli ultralyhyet aallot. ULA-lähetykset aloitettiin 1951 ja vuosikymmenen kuluessa Suomeen rakennettiin ULA-asemaverkosto. Sen myötä radiolähetysten kuuluvuus parani olennaisesti.² Radiolähetysten vastaanottaminen vaati erityisen luvan: Miljoonas radiolupa lunastettiin vuonna 1955. Kuuntelulupien lukumäärä kohosi runsaaseen kahteen miljoonaan ennen kuin käytännöstä luovuttiin vuonna 1977.³ Suosittuja radio-ohjelmia olivat muun muassa Metsäradio, joka jatkuu edelleen, Pienoisparlamentti sekä Niilo Tarvajärven juontamat Tervetuloa aamukahville ja Lauantaisauna. Kuunnelmaillaksi vakiintui maanantai. Hella Wuolijoki oli puolestaan perustanut Radioteatterin vuonna 1948, sen kuusitoistahenkiseen näyttelijäkuntaan kuului muun muassa Kauko Käyhkö.⁴ Markus-setä jatkoi 1926 aloittamaansa Lastentuntiaan aina vuoteen 1956. Seuraavien vuosikymmenten legenda Spede Pasanen aloitteli uraansa radiossa 1950-luvun lopussa. Televisio Suomen ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähetettiin toukokuussa 1955, hankkeen takana oli Radioinsinööriseura. Tekniikan edistämissäätiö alkoi tukea orastavaa televisiotoimintaa vuonna 1956, jolloin TES TV -niminen kanava aloitti lähetyksensä pääkaupunkiseudulla. Tallinnan television lähetyksiä oli voinut seurata Suomen etelärannikolla jo vuoden 1955 alussa.⁵ Yleisradio aloitti koelähetyksensä vuonna 1956; tammikuussa 1958 aloitettiin säännöllinen televisiolähetystoiminta. Lähetykset olivat suoria, sillä ensimmäisen kuvanauhoittimensa Yleisradio otti käyttöön vasta 1960. Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi. Television mukana olohuoneisiin tuli kuuluttajatar, vuoden 1953 Suomen neito Teija Sopanen. Keväällä 1957 televisiouransa aloittanutta Sopasta tultiin katsomaan vaikka naapureiden televisiosta. Lapsille piti selventää, että television täti ei ollut laitteen sisällä vangittuna. Varhaiset televisiolähetykset katkesivat tuon tuostakin teknisiin ongelmiin, ja Sopasen työnä oli kertoa katsojia rauhoittavasti, että pian lähetystä päästään jatkamaan.⁶ Toinen näköradion mukanaan tuoma kaunotar ja tuleva kiintotähti oli Lenita Airisto, joka aloitti televisiotoimittajan työnsä elokuussa 1957.⁷ Lastenohjelmistaan ja piirroksistaan tunnettu Kylli-täti debytoi televisiossa syksyllä 1957.⁸ Musiikki Toinen maailmansota vaikutti voimakkaasti 1950-luvun alun viihteeseen, viihdetilaisuuksien pohjavireeseen ja laulujen teksteihin - olihan tanssikiellon päättymisestä vasta pari vuotta. Vuosikymmenen lopussa sodan vaikutus oli ratkaisevasti vähentynyt, elettiin sävelparaatien aikaa. Tanssilavakulttuuri kukoisti 1950-luvulla, esiintyjistä suosituin oli Olavi Virta, jonka ura oli alkanut 1930-luvulla. Hän levytti suurimman osan tuotannostaan 1950-luvulla, menestyskappaleista mainittakoon tangot La Cumparsita, Tulisuudelma ja Ennen kuolemaa. Virran levyttämistä iskelmistä ikivihreimmäksi osoittautui italialaisperäinen Hopeinen kuu. Vuosikymmenen uusia nimiä olivat muun muassa Eino Grön, Vieno Kekkonen ja Annikki Tähti. Suomalaisen musiikkielämän huomattavia vaikuttajia olivat Reino Helismaa ja Toivo Kärki. Urheilijanakin kunnostautunut viihteen monitoimimies Tapio Rautavaara nautti laajaa yleisönsuosiota. Kipparikvartetti ja Metrotytöt olivat niin ikään aikakauden suuria nimiä.⁹ Ajalle oli tyypillistä, että kansainvälisille supertähdille haettiin suomalaisia vastineita, esimerkiksi teini-ikäinen Laila Kinnunen pyrki Suomen Audrey Hepburniksi Elokuva-Aitan järjestämässä kilpailussa. Kilpailun voitti 17-vuotias helsinkiläinen Riitta Ylitalo. Suursuosioon nousseen Kinnusen ammattimuusikon ura alkoi syksyllä 1957, jolloin hän levytti suomalaisen version italialaisesta iskelmästä Lazzarella.⁹ ⁸⁰ Suurin osa 1950-luvun menestyssävelmistä oli ulkomaista alkuperää. Iskelmä ja tango olivat viihdemusiikin suosituimmat lajit. Levy-yhtiö Scandian johtoporras puolestaan kehitti niin sanotun jazz-iskelmän, jonka läpimurto oli Brita Koivusen 1956 levyttämä Suklaasydän. Iskelmälaulukilpailuja järjestettiin kautta Suomenniemen. Vaikka niiden taiteellinen merkitys oli vähäinen, hupimerkitys oli sitäkin suurempi. Laulukilpailujen tahaton huumori kuului kansan eräisiin perustarpeisiin.⁹ Musiikkikappaleista suurin kaupallinen menestys oli Annikki Tähden tulkitsema Muistatko Monrepos'n, jonka sanoitus heijasteli ajankohtansa vaiettuja tuntoja. Tähden levytys oli Suomen ensimmäinen kultalevy. Muita kultalevyyn yltäneitä levytyksiä olivat muun muassa Rovaniemen markkinoilla, Isoisän olkihattu, La Cumparsita sekä Balladi Olavinlinnasta ja Kuningaskobra.⁹ Rock-musiikki rantautui Suomeen vuosikymmenen puolessavälissä ja synnytti varsinaisen nuorisokulttuurin; nuorisosta tuli oma markkinasegmenttinsä. Ensimmäiset nuorisolehdet tulivat markkinoille: Ajan sävel alkoi ilmestyä vuonna 1955. Samana vuonna teki läpimurtonsa Bill Haley, jonka esittämä Rock Around the Clock nousi Suomen levylistojen kakkoseksi vuonna 1956. Syksyllä 1956 viranomaiset pelkäsivät samannimisen elokuvan johtavan mellakkaan Helsingissä. Turussa poliisit kielsivät rock-konsertin järjestämisen.⁹ ⁸¹ Elokuvat Suomalainen elokuva eli 1950-luvulla studiokautensa viimeistä kokonaista vuosikymmentä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin rinnalle tuli kolmas tuotantoyhtiö, Fennada. 1960-luvulle tultaessa studiotuotanto oli henkitoreissaan ja nopeasti yleistyvä televisio vauhditti elokuvateollisuuden rappiota. Ennen loppua Suomen Filmiteollisuuden tuotantotahti yltyi ennen näkemättömiin mittoihin. Suomen elokuva-arkisto perustettiin vuonna 1957.² Adams-Filmin tulipalossa vuonna 1959 tuhoutui osa suomalaista elokuvahistoriaa, kuten Teuvo Tulion varhaisimmat elokuvat ja useita mykkäelokuvia. 1950-luvun mittavasta tuotannosta helminä erottuvat muun muassa Erik Blombergin Lappi-aiheinen fantasiaelokuva Valkoinen peura (1952) ja Maria Jotunin teoksiin perustuva Kun on tunteet (1954). Matti Kassilan taiteellisesti vahvimmat teokset olivat Sininen viikko (1954), Hilmanpäivät (1954) ja kanavan rannalle sijoittuva alkoholismikuvaus Elokuu (1956). Jack Witikan niin ikään alkoholismia käsittelevä Mies tältä tähdeltä (1958) kuuluu vuosikymmenen lopun merkkiteoksiin.² Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) oli 1950-luvun katsotuin elokuva ja on edelleen Suomen eniten teatterikatsojia saanut elokuva. Paradoksaalisesti Tuntemattoman menestys ajoi Suomen Filmiteollisuuden vaikeuksiin: elokuvan tuottama voitto piti sijoittaa verotuksen takia uusiin elokuviin, ja niistä useat olivat taiteellisia mahalaskuja.⁸ Niskavuori-aiheisia elokuvia kuvattiin 1950-luvulla neljä kappaletta: Edvin Laineen ohjaamat Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1952) ja Niskavuori taistelee (1957) sekä Valentin Vaalan värielokuva Niskavuoren naiset (1958). Kolme Jussi-palkintoa saanut Niskavuoren Heta oli erityisesti nimiosan tulkitsijan Rauni Luoman juhlaa. Tukkilaiselokuvat olivat suosittuja, lajityypin valiona Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953). Ville Salmisen romanssi Kaunis Veera (1950) on niin ikään vuosikymmen ikivihreitä.² Tyypillistä 1950-luvun viihde-elokuville on järvi- tai koskimaisema tapahtumaympäristönä ja helposti tarttuva ralli tunnusmusiikkina. Kaupungistuvassa Suomessa maaseutu esitettiin romanttisena onnelana, jonka vastakohtana oli paheita ja kiusauksia kuohuva kaupunki. Sotilasfarsseilla oli terapeuttinen tehtävänsä sodan kauhujen prosessoinnissa. Lajin parhaimmistoa on Aarne Tarkaksen Vatsa sisään - rinta ulos (1959).² Mika Waltarin ja Serpin aiheisiin perustuvat komediat olivat suosittuja: Gabriel, tule takaisin (1951), Huhtikuu tulee (1953) ja Isän vanha ja uusi (1955). Vuosikymmen oli myös uudelleenlämmitysten aikaa; useat 1930-luvulla ensi kerran kuvatut elokuvat saivat uudelleentulkintansa 1950-luvulla. Näihin lukeutuvat muun muassa Syntipukki (1957) ja Kuriton sukupolvi (1957). Iskelmäelokuva oli 1950-lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun ilmiö. Löyhäjuonisia viihde-elokuvia valmistettiin puolisen tusinaa, ensimmäisenä Suuri sävelparaati (1959). Samana vuonna ensi-iltansa saaneessa Iskelmäketjussa tähtinä loistivat Pirkko Mannola ja Lasse Liemola. Värielokuvat alkoivat yleistyä 1950-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen suomalainen värielokuva on Toivo Särkän vuonna 1956 ohjaama Juha. Elokuvatähdistä suosiossa pysyivät vanhat tutut Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Siiri Angerkosken, Hannes Häyrinen ja Lasse Pöystin urat jatkuivat vakaasti. Neljänkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvät Helena Kara ja Regina Linnanheimo lopettivat valkokangasuransa 1950-luvulla. Vuosikymmenen uusia suosikkeja olivat miesnäyttelijöistä muun muassa Jussi Jurkka, Pentti Siimes ja Matti Ranin. Naisnäyttelijöistä yleisönsuosioon nousivat muun muassa Heidi Krohn, Assi Nortia, Elina Pohjanpää, Anneli Sauli ja Eeva-Kaarina Volanen. Eräät heistä tekivät elokuva- ja televisiouraansa vielä seuraavan vuosisadan puolella. Rillumarei 1950-luvun ilmiö oli niin sanottu rillumarei, kevyen, kaikkea vakavuutta ja tekosyvällisyyttä kaihtava populaarikulttuurin ilmentymä, joka ulottui iltamiin, elokuviin, musiikkikappaleisiin ja kuunnelmiin. Pilkan kohteina olivat modernismi, "Helsingin herrat" ja teennäisyys. Rillumarein keskeiset henkilöt olivat Reino Helismaa, Toivo Kärki ja Esa Pakarinen. Elokuvataiteessa rillumarein merkkiteoksia ovat Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Lentävä kalakukko (1953). Lähteet - Linnilä, Kai, Utrio, Meri: Suomi silloin kerran - Näin elettiin vuosina 1944–1956, Kustannusosakeyhtiö Tammi 1992, ISBN 951-30-9675-0 - Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina, Peter von Bagh ja WSOY 2007, ISBN 978-951-0-32895-8 Viitteet [1] Suomi silloin kerran, s. 174 [2] Suomi silloin kerran, s. 187 [3] Suomi silloin kerran, s. 170 [4] http://tilastokeskus.fi/tup/suomi90/heinakuu.html [5] Suomi silloin kerran, s. 251 [6] Sininen laulu, s. 265 [7] Eduskunta.fi [8] Stat.fi [9] Edu.fi [10] Stat.fi [11] http://www.doria.fi/handle/10024/67150 [12] http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html [13] http://esa.un.org/unpd/wpp/Excel-Data/mortality.htm [14] Doria.fi [15] Doria.fi [16] Doria.fi [17] Tilastokeskus [18] http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1946/19460604 [19] http://www.sak.fi/tama-on-sak/historia [20] http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1958/19580299 [21] Acadsci.fi, pdf [22] Talouselämä.fi [23] http://www.numismaatikko.fi/tiedostot/Markan%20historia%20VI.pdf [24] http://www.stat.fi/til/khi/2012/khi_2012_2013-01-15_tau_001.html [25] Doria.fi [26] Suomi silloin kerran, s. 358–360 [27] Rautatie.org [28] http://www.stat.fi/til/mkan/tau.html [29] http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Verkonrakennus.htm [30] Suomi silloin kerran, s. 384 [31] Destia.fi [32] Stat.fi [33] Suomi silloin kerran, s. 368 ja 372 [34] http://www.stm.fi/stm/historia [35] Terveyskirjasto.fi [36] http://www.ennenjanyt.net/2007_1/kostiainen.html [37] http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/09/vaikean-kehityksen-vuosi-1953.html [38] Nikkemedia.fi [39] http://www.finnishdesignshop.fi/classics.php?id=12 [40] http://www.kookas.fi/articles/read/6085 [41] Sininen laulu, s. 316 [42] Sininen laulu, s. 320 [43] http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-asuminen [44] Sininen laulu, s. 260 [45] Suomi silloin kerran, s. 212 [46] Ruokatieto.fi [47] Kodinkuvalehti.fi [48] http://www.kookas.fi/articles/read/7186 [49] Havina.net [50] Suomi silloin kerran, s. 278–281 [51] Suomi silloin kerran, s. 282 [52] Suomi silloin kerran, s. 241–243 [53] http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-ruokailu [54] http://www.tieteessatapahtuu.fi/006/heinonen.htm [55] http://kehittyvaelintarvike.fi/teemajutut/20-tuotekehitys-ja-markkinointi-valmisruokien-kasvun-vetureina [56] http://www.paihdelinkki.fi/Tietoiskut/111-alkoholinkaytto-suomessa [57] Alko.fi [58] Suomi silloin kerran, s. 246 ja 247 [59] http://www.kossu.org/ [60] http://www.tekniikkatalous.fi/incoming/koskenkorvan+historia/a36708 [61] http://www.kossu.org/viina/lempinimet.shtml [62] Sininen laulu, s. 293 [63] Sininen laulu, s. 298 ja 302 [64] Sininen laulu, s. 269 [65] Sininen laulu, s. 297 [66] Sininen laulu, s. 306 [67] Sininen laulu, s. 308 [68] Sininen laulu, s. 309 [69] Suomi silloin kerran, s. 409 ja 414 [70] Suomi silloin kerran, s. 408 [71] Suomi silloin kerran, s. 413 [72] Posti.fi [73] Yle.fi [74] Suomi silloin kerran, s. 430–432 [75] http://www.kolumbus.fi/webweaver/tv.html [76] Seura 41/2011, s. 18 ja 19 [77] http://www.airisto.fi/fi_webtv.html [78] Yle.fi [79] http://pomus.net/kehityslinjat/1945-1959 [80] Suomi silloin kerran, s. 449 [81] Suomi silloin kerran, s. 418 [82] Sininen laulu, s. 328 Aiheesta muualla - Ylen elävä arkisto - Marimekon muotinäytös 1957, Yle.fi - Teija Sopasen kuulutuksia, Yle.fi - Kolumbus.fi, 1950-luvun setelit Suomen historia Suomi 1960-luvulla Suomessa 1960-lukua leimasivat suuret murrokset, joiden vaikutus erottuu edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi kehittyi sodanjälkeisen ajan maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi.¹ lähde tarkemmin? 1960-luvulla koettiin myös iso muuttoliike maaseudulta, lähinnä Itä-Suomesta Etelä-Suomeen tai Ruotsiin. Kuusikymmentäluvulla Suomessa koettiin myös suurten ikäluokkien kapina silloin vallitsevaa järjestelmää vastaan.¹ Vasemmistoradikalismi ja opiskelijaliike leimaantui myös Suomessa kuten Länsi-Euroopassa, mutta Suomessa ei nähty mitään suurta väkivaltaista mielenosoitusta kuten Ranskassa toukokuussa vuonna 1968. Myös 1950-luvun jähmettynyt aikakausi loppui ja liberalistinen ajattelu ja kehitys alkoi. Myös hippiliikeen nousu alkoi, mikä merkitsi vapaamman elämäntyylin syntyä kommuuneissa.² Sisäinen muuttoliike Heti sodan jälkeen piti noin 425 000 ihmistä Karjalasta, Sallasta ja Petsamosta sijoittaa uudelleen ympäri Suomea. Sijoitukset tehtiin lähinnä maaseudulle, mikä aiheutti pari vuosikymmentä myöhemmin laajan muuttoliikkeen Itä- ja Pohjois-Suomesta etelään. Se oli suurin sisäinen muuttoliike koko itsenäisen Suomen historiassa. Suurin muuttoaalto alkoi 1950-luvulla, kiihtyi 1960-luvulla ja nousi huippuunsa 1970-luvun alussa, jonka jälkeen muutto alkoi selvästi hidastua. Suomen sisäinen muuttoliike sijoittui lähinnä Uudenmaan lääniin. Pohjois-Karjala, Kainuu, Lappi ja Savo kärsivät tästä sillä tuhannet ihmiset, lähinnä pienviljelijät löivät laudat mökkiensä ikkunoihin ja lähtivät etelän kasvukeskuksiin. Suomessa muuttoliikkeen syy oli ennen kaikkea työttömyys. Vaikka Suomi oli muuttumassa teollisuusmaaksi, mikä merkitsi elintason kasvua, oli maaseudulle lähinnä Keski-Suomessa perinteinen elinkeino eli maatalous alkanut taantua. Suurin osa muuttajista oli 20–30-vuotiaita ihmisiä, joten maaseudun asukaskanta vanhentui, koska maaseudulle jäi paljon vanhoja ihmisiä. Ilmiö johti maaseudulla moniin menetyksiin. Monet palvelut, kaupat ja sairaalat menettivät asiakkaita.¹ Massamuutto Ruotsiin Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos oli toisen maailmansodan jälkeen ainutlaatuisen raju. Pienviljely, johon oli panostettu voimakkaasti vielä sodan jälkeen, kävi nopeasti kannattamattomaksi. Elintason nousu kaupungeissa takasi parempia mahdollisuuksia maaseudun väelle. Pohjois- ja Itä-Suomesta muutto suuntautui Etelä-Suomen kasvukeskuksien lisäksi myös naapurimaahan Ruotsiin. Noin 80 prosenttia suomalaisista maastamuuttajista asettui asumaan Ruotsiin suuriin kasvukeskuksiin Tukholmaan alueelle, Göteborgiin ja Malmöhön. Massamuutto oli alkanut jo 1940-luvun lopulla ja kiihtyi 1950-luvun ja 1960-luvun taitteessa. Vuosina 1968-1969 muutti noin 40 000 ihmistä vuosittain Suomesta Ruotsiin. Ruotsi tarvisi nopeasti lisätyövoimaa. Ruotsissa toimi noin 300 000 työikäistä suomalaista. Samalla suomalaisista tuli yksi Ruotsin suurimmista vähemmistöryhmistä. Ruotsissa suomalaiset työskentelivät lähinnä aloilla, joita ruotsalaiset karttoivat. Esimerkiksi Saabin ja Volvon tehtailla työskenteli tuhansia suomalaisia. Myös Ericsson oli suuri työnantaja.³ Radikalismi Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia. Opiskelijat vaativat samoja asioita kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa, esimerkiksi että kansakoulu-oppikoulu-järjestelmä pitäisi muuttaa peruskouluksi. Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin. Aseistakieltäytyjä Erik Schüller sai tuomion yllytysoikeudenkäynnissä, joka herätti paljon julkisuutta mediassa. Vanhan valtaus Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun 25. marraskuuta vuonna 1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon pariksi päiväksi. Ainoa väkivaltaisuus oli yhden ulko-oven rikkominen. Vuosi 1968 oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan merkkipäivä. Satavuotias Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti juhlat, mutta opiskelijaoppositio protestoi juhlia. Sillä välin kun eliitti juhli Vanhalla, yhtään opiskelijajärjestön edustajaa ei ollut kutsuttu paikalle. Opiskelijaoppositio päätti vallata Vanhan. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat - Studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista. Lapin ongelmat Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus. Saamelaisten ongelmat tulivat samalla esille. Vasta 1960-luvulla ruvettiin Saamen kielen asemasta keskustelemaan. Saamelaiset katsoivat, että heitä oli pidetty vain yhtenä Suomen vähemmistönä, eikä heidän asemaansa alkuperäiskansana ollut otettu huomioon toisin kuin Norjassa ja Ruotsissa, jossa saamelaisten asema oli parempi kuin Suomessa. Nils-Aslak Valkeapää oli tunnetuinkenen mukaan? saamelaisten oikeuksia ajanut henkilö Suomessa. Hänen sanomansa oli, ettei Lappi ole vain ruskan ja tuntureiden maa vaan se on osa Suomea ja niinpä hän toi Lapin ongelmat myös etelään. Alettiin puhua suomalaisesta siirtomaavallasta Lapissa. Media 1960-luvulla Suomessa oli kaksi televisiokanavaa TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2 (nykyään Yle TV1 ja Yle TV2). Lisäksi oli yksi kaupallinen televisiokanava Mainostelevisio, joka lähetti ohjelmaa Ylen verkosta. Yleisradiossa uusi pääjohtaja Eino S. Repo julisti vuonna 1966 Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistuksen, joka perustui oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista⁹ ja kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin. Alettiin puhua Reporadiosta, poliittisesti värittyneestä valtion mediasta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin.¹⁰ Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa Yleisradiossa. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen "Reporadio". Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana. Yksi Revon uudistuksia oli suoraan pääjohtajan alaisen Erikoistoimituksen perustaminen. Erikoistoimituksen vetäjänä toimi Reino Paasilinna, jonka aloitusohjelma ("Vakuutusasia on sydämenasia") 1966 herätti valtavan kohun julkisuudessa.¹¹ Edellä mainittujen seikkojen vuoksi Repoa ei valittu pääjohtajaksi enää toiseksi viisivuotiskaudeksi. Hänen tilalleen tuli Erkki Raatikainen jonka kausi tunnettiin ns. normalisoitumisen kaudeksi.¹² Kulttuuri Elokuvassa ja taiteessa näkyi uusia ilmiöitä ja tabujen rikkomisia. Hannu Salama ja Harro Koskinen saivat syytteet jumalanpilkasta. Hannu Salama sai tuomion kirjastaan Juhannustanssit (1969), Harro Koskinen taas oli maalannut krusifiksin paikalle sian Jeesuksen paikalle (1968).¹³ Oikeudenkäyntien jälkeen tasavallan presidentti Urho Kekkonen armahti molemmat taiteilijat.¹⁴ Suomalainen elokuva oli ollut 1960-luvun alussa kriisissä (muun muassa näyttelijälakon seurauksena), kunnes Mikko Niskanen ohjasi vuonna 1966 kohuelokuvan Käpy selän alla. Niskanen rikkoi monia tabuja, muun muassa seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa. Musiikissa 1960-luvun alussa muotiin nousi rautalankamusiikki. Myöhemmin Beatles-tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen. Lapualaisooppera Lapualaisooppera oli 21. maaliskuuta 1966 kantaesityksensä saanut näytelmä, jonka Arvo Salo kirjoitti. Musiikin sävelsi Kaj Chydenius. Lapualaisooppera kirjoitettiin juhlanäytelmäksi Helsingin ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Kantaesityksen ohjasi Kalle Holmberg. 1960-luvulla Lapuan liikkeen radikalismi oli vielä kipeästi muistissa, ja monia porvarillisesti suuntautuneita kansalaisia näytelmä loukkasi. Lapualaisoopperasta kehkeytyi myös oikeusjuttu, kun kapteeni evp. Artturi Vuorimaa nosti vahingonkorvauskanteen Arvo Saloa vastaan plagioinnista, koska Salo oli lainannut kohtia Vuorimaan kirjasta Kolme kuukautta Kosolassa ilman Vuorimaan lupaa. Hovioikeus tuomitsi Salon sakkoihin tekijänoikeusrikkomuksesta ja määräsi hänet maksamaan Vuorimaalle 2000 markan vahingonkorvauksen. Korkein oikeus hylkäsi sakkorangaistuksen, mutta pysytti vahingonkorvauksen voimassa.¹⁵ Suomen poliittinen tilanne Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ja alettiin keskustella hyvinvointivaltion luomisesta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Elintaso nousi, mutta samalla maaseutu alkoi taantua, kun teollisuus keskittyi etelään. Suomessa järjestettiin eduskuntavaalit vuosina 1962 ja 1966. Suurimmat puoluet olivat tulloin Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Suomessa pidettiin vuonna 1962 presidentinvaalit, joissa oli ehdolla Urho Kekkonen, jota tuki Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue, ja Suomen kansanpuolue. Paavo Aitio oli SDKL:n ehdokas ja Rafael Paasio SDP:n ja Emil Skog Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liiton (TPSL). Kekkonen sai 145 valitsijamiestä ja voitti vaalit. Kokoomus oli SDP:n kanssa niin sanotussa Honka-liitossa, ja sen presidenttiehdokas oli Rafael Paasio. Vuoden 1968 uusissa vaaleissa oli vain kaksi ehdokasta Kekkosen lisäksi: Matti Virkkunen (Kokoomus) ja Veikko Vennamo (SMP). Kekkosta tukivat seuraavat puolueet: Keskusta, SKDL, SDP, TPSL, ja RKP. Nämä vaalit tulivat myös Kekkosen voitoksi sillä häntä tukivat lähes kaikki puolueet — joten Suomessa oli 1960-luvulla vain yksi presidentti. Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.¹⁶ Suomen poliittisessa elämässä perustettiin uusi puolue Suomen maaseudun puolue joka oli lähtenyt Maalaisliitosta johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan "unohdetun kansan" (pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden) asioita esille, koska sen mukaan Maalaisliitossa hallitsivat vain suurtalolliset, ja pienviljelijät eivät saaneet ääntään kuulumaan.¹⁷ Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin vuonna 1966. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä, mikä ennakoi vuoden 1970 eduskuntavaalien 18 paikan vaalivoittoa. Puolueen kannatus oli lähinnä Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa jossa ajat olivat hyvin huonot taloudellisesti. Syntyi uusi poliittinen termi: vennamolaisuus. Ulkopolitiikka Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon takasi Suomen valtiolle YYA-sopimuksen pohja. Suomi ei joutunut minkään kansainvälisen kriisin jalkoihin. Tunnetuin ulkopoliittinen kriisi oli lokakuussa vuonna 1961 tapahtunut noottikriisi. Noottikriisi syntyi 30. lokakuuta kun Neuvostoliitto oli jättänyt Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimuksen mukaisesti esitti konsultaatioita: "toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta".¹⁸ Suomi osallistui myös 1960-luvulla YK:n rauhanturvaaja operaatiohin Lähi-itään. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.¹⁹ Saimaan kanava Toisen maailmansodan jälkeen oli Saimaan kanava jäänyt suurelta osin uuden rajan taakse Neuvostoliiton puolelle mikä merkitsi sitä etteivät alukset päässeet liikennöimään Suur-Saimaalta Suomenlahdelle. Kanavan rakenteet olivat kokeneet sodassa vaurioita ja kanavan sulkujen mitoitus oli vanhentunut. Kysymys Saimaan kanavasta sai uuden käänteen vuonna 1955 kun Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan vuokra-alueen. Saimaan kanavan vuokrasopimuksen tarkoituksena oli palauttaa Suomelle Viipurinlahden alueet ja osia Karjalasta. Neuvostoliitto suostui neuvotteluihin kauttakulusta kanavassa, ja vuokrasopimusta oli solmimassa vuonna 1962 presidentti Urho Kekkonen. Kanavan kolmas rakentaminen pääsi alkamaan vuonna 1963. Kanavaa oli laajennettava laivakokojen suurentumisen takia, ja nykyisin käytössä oleva kanava vihittiin käyttöön 5. elokuuta 1968.²⁰ Puolueet ja eduskunta Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla vuosina 1962 ja 1966. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto,Suomen Kansan Demokraattinen Liitto,Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus.²¹ Eduskunta vaaleissa vuonna 1962 äänestysaktiivisuus oli 85,1% joka oli Suomen vilkkain äänestysaktiivisuus.²² Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SDP sai Eduskuntaan 55 paikkaa ja SKDL sai 41 ja TPSL 7 paikkaa muodostivat yhdessä Keskustapuoleen kanssa. 1960-luvulla Suomessa oli kaksi vähemmistöhallitusta sekä kolme enemmistöhallitusta ja yksi virkamieshallitus.²³ Eduskunnan puhemiehet - Karl-August Fagerholm 1958–1962 - Kauno Kleemola 1962–1965 - Karl-August Fagerholm 1965–1966 - Rafael Paasio 1966 - Johannes Virolainen 1966–1968 - Vieno Johannes Sukselainen1968–1970 Sisäpoliittset uudistukset Paasion ja Koiviston hallitukset panivat alulle ja toteuttivat merkittäviä, koko kansaa koskettavia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Niitä olivat mm. peruskoululaki, lääkärikulujen korvaaminen sairausvakuutuksesta, perhe-eläkkeet, yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkkeet sekä uusi vapaamielisempi alkoholilaki, johon sisältyi myös keskioluen vapauttaminen.²⁴ Koiviston hallitus sai aikaan vuonna 1968 merkittävänt tulopoliittisen kokonaisratkaisu jota kutsutaan Liinamaa I:ksi valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan ehdotuksen mukaan.²⁵ Pääneuvottelijoina olivat toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtaja Niilo Hämäläinen.²⁴ 1967 säädettiin myös vähimmäistoimeentulon turvaamiseksi tarkoitettu perhe-eläkelaki.²⁶ 1960-luvulla Kokoomus oli ainoastaan yhdessä hallituksessa Virolaisen hallitus joka istui 12. syyskuuta 1964 – 27. toukokuuta 1966. Lainsäädäntö 1960-luvulla Suomessa toteutettiin useita merkittäviä lain säänöksiä.²⁷ - 1961: Tekijänoikeuslaki - 1968: Alkoholilaki, peruskoulun puitelaki - 1969: Puoluelaki Puoluepolitiikka SKP jakautui kahtia vuonna 1968. Taisto Sinisalon johtamat vähemmistökommunistit erkanivat Suomen kommunistisesta puolueesta. Aarne Saarisen johtamat enemmistökommunistit tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen²⁸ Saarinen irtisanoi SKP:n NKP:n kanssa tehdystä yhteistyösopimuksesta. Hän myös tyrmäsi opin proletariaatin diktatuurista, kun taas Sinisalo kannatti sitä. Saarisen ja Sinisalon välinen poliittinen taistelu jatkui koko 1960-luvun. Toinen suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.²⁹ Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan "unohdetun kansan" (pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden) asioita esille. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä. Henkilöitä Presidentit - Urho Kekkonen 1956-1981 Pääministerit - V. J. Sukselainen 1959–1961 - Martti Miettunen 1961–1962 - Ahti Karjalainen 1962–1963 - Reino Ragnar Lehto 1963–1964 - Johannes Virolainen 1964–1966 - Rafael Paasio 1966–1968 - Mauno Koivisto 1968–1970 Muita merkittäviä poliitiikkoja - Ele Alenius, SKDL - Georg C. Ehrnrooth, RKP,POP - Tuure Junnila, Kokoomus - Juha Rihtniemi,Kokoomus - Veikko Vennamo ,SMP - Matti Virkkunen, Kokoomus - Emil Skog, TPSL - Aarne Saarinen, SKDL - Taisto Sinisalo, SKDL - Paavo Aitio, SKDL - Hertta Kuusinen, SKDL Tapahtui Suomessa vuosikymmenen aikana - 1960: Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Helsingistä Tampereelle. - 1963: Rahanuudistus Suomessa, 1 uusi markka vastasi sen jälkeen 100 entistä markkaa. - 1966: Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. - 1969: "Yllytysoikeudenkäynnit" Suomessa. - 1969: Uudenkaupungin autotehdas valmisti ensimmäisen suomalaisen Saab 96-merkkisen henkilöauton. Ensimmäinen sarjatuotantoyksilö myönnettiin presidentti Urho Kekkosen omistukseen. Aiemmin oli valmistettu koeyksilö, jolla varmistettiin turvallisuus. Lähteet [1] Suomi kautta aikojen Valitut Palat Otava 1992. [2] Hullu vuosi 1968 Elävä arkisto. Yle. [3] Svea-mamman ottolapset elävä arkisto. Yleisradio. [4] Peruskoulu-uudistus elävä arkisto. Yleisradio. [5] 60-luvun ääni ja vimma elävä arkisto. Yleisradio. [6] Vanhan valtaus elävä arkisto. Yleisradio. [7] Lapin kehityksen ongelmat elävä arkisto. Yleisradio. [8] Kymmenen teesiä Lapista elävä arkisto. Yleisradio. [9] Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistus elävä arkisto. Yleisradio. [10] Reporadion aika elävä arkisto. Yleisradio. [11] Vakuutusasia on sydämen asia elävä arkisto. Yleisradio. [12] Puoluetoimistosta pääjohtajaksi Erkki Raatikainen Yleisradionjohtoon elävä arkisto. Yleisradio. [13] Sikamaalari Harro Koskinen elävä arkisto. Yleisradio. [14] Salama sota oikeudessa elävä arkisto. Yleisradio. [15] Lapualaisooppera a elävä arkisto. Yleisradio. [16] Politiikkaa 1960-luvulla elävä arkisto. Yleisradio. [17] Unohdetun kansan Veikko Vennamo elävä arkisto. Yleisradio. [18] Noottikriisi elävä arkisto. Yleisradio. [19] EFTA sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio. [20] Saimaan kanavan sopimuksen allekirjoitus elävä arkisto. Yleisradio. [21] 595 Eduskuntavaalit 1927–2003 Tilastokeskus 2004. [22] Eduskuntavaalit 1907–2003 Oikeusministeriö. [23] Ministerikortisto Valtioneuvosto. [24] Vasemmisto nousi valtaan Elävä arkisto. Yle. [25] Tupo 30 vuotta Sak.fi. SAK. [26] Ajantasa Finlex. [27] Laki Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex. [28] Suomen Kommunistisen Puolueen sisäiset erimielisyydet ja suuntataistelu Elävä arkisto. Yle. [29] Maalaisliitosta keskustapuolue Elävä arkisto. Yle. Kirjallisuutta - Miettunen, Katja-Maria: Menneisyys ja historiakuva. Suomalainen kuusikymmentäluku muistelijoiden rakentamana ajanjaksona. Väitöskirja: Tampereen yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009. ISBN 978-952-222-155-1. - Peltonen, Matti & Kurkela, Vesa & Heinonen, Visa (toim.): Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-746-479-7. Aiheesta muualla - 1960-luvun Suomi. Ylen elävä arkisto. Suomen historia Suomi 1970-luvulla Artikkeli käsittelee Suomea 1970-luvulla. Merkittäviä tapahtumia politiikassa oli Helsingissä järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Kulttuurissa tapahtui 1970-luvun lopulla punk-rockmusiikin myötä esim. 'elävän musiikin yhdistysten' perustamisilla. Politiikka Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella vuonna 1970. Presidentti Urho Kekkonen valittiin poikkeusmenettelyllä neljännelle virkakaudelleen vuonna 1974 – laki presidentin toimikauden pidentämiseksi neljällä vuodella syntyi värikkäiden vaiheiden jälkeen tammikuussa 1973 – ja normaalissa valitsijamiesvaalissa laajan poliittisen rintaman tuella viidennelle kaudelleen vuonna 1978. Vuoden 1978 vaalissa Kekkosta vastassa oli neljä pienpuolueiden ehdokasta. Suomessa järjestettiin neljät eduskuntavaalit vuosina 1970, 1972, 1975 ja 1979. Presidentti Urho Kekkonen hajotti eduskunnan kahdesti, ensin syksyllä 1971 ja toisen kerran kesällä 1975. Suomen Maaseudun Puolue saavutti suurvoiton vuoden 1970 vaaleissa, mutta hajosi kahtia sisäisten kiistojensa vuoksi jo pari vuotta myöhemmin. Tällöin puolueen oppositio muodosti uuden Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen, joka kuitenkin putosi pian eduskunnasta. Lisäksi Kokoomuksessa ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa puhjenneet linjariidat johtivat Perustuslaillisen Kansanpuolueen syntyyn. Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) katosi puoluekartalta, kun taas Suomen Kristillinen Liitto nousi uutena puolueena eduskuntaan. TPSL:n lakkauttamista vastustaneet puolueen jäsenet perustivat Sosialistisen Työväenpuolueen, mutta se ei saanut kansanedustajia yksissäkään eduskuntavaaleissa. Puolue poistettiin rekisteristä vuonna 1979. Poliittiset hallitukset rakentuivat pääosin ns. kansanrintamapohjalle (SDP, SKDL ja Keskustapuolue); Kokoomus oli koko vuosikymmenen ajan oppositiossa. Vuosikymmenen aikana Suomessa toimi kolme ns. virkamieshallitusta, joista kahta johti ylipormestari Teuvo Aura ja yhtä varatuomari Keijo Liinamaa, joka tuli tunnetuksi myös pitkäaikaisena valtakunnansovittelijana. Kalevi Sorsan ensimmäinen hallitus istui lähes kolme vuotta ja nousi Suomen siihen saakka toiseksi pitkäikäisimmäksi hallitukseksi. Kun uuden poliittisen hallituksen muodostaminen osoittautui syksyllä 1975 vaikeaksi, presidentti Urho Kekkonen "runnoi" kokoon "hätätilahallituksen", jonka pääministeriksi tuli jo eläkkeelle siirtynyt maaherra Martti Miettunen. Tunnettuja oppositiopoliitikkoja olivat Tuure Junnila, Eero Lattula, Pentti Mäki-Hakola ja Kullervo Rainio (Kok.), Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi (SMP) sekä Georg C. Ehrnrooth (RKP). Rainio ja Ehrnrooth siirtyivät Perustuslailliseen Kansanpuolueeseen. Kokoomuksessa vaikutti ns. remonttimiesten ryhmä, jonka näkyvimpiä hahmoja olivat Juha Vikatmaa, Ilkka Kanerva ja Ilkka Suominen. Ryhmä pyrki tekemään Kokoomuksesta hallituskelpoisen lähentämällä puoluetta myötämielisemmälle linjalle Urho Kekkosta ja Neuvostoliittoa kohtaan. Suomi nousi hetkeksi maailman huomion keskipisteeseen, kun Helsingin Finlandia-talossa järjestettiin kesällä 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Kokoukseen osallistuivat kaikki Euroopan valtiot − Albaniaa lukuun ottamatta − sekä Yhdysvallat ja Kanada. Monet valtionpäämiehet käyttivät ETYK:in tarjoamaa tilaisuutta hyväkseen myös kahden- ja monenkeskisiin keskusteluihin. Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen valmisteluun liittyi syksyllä 1972 Zavidovo-vuoto, jossa presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon salaisista keskusteluista tehty muistio vuosi julkisuuteen. Vuodon taustalla oli poliittisen äärivasemmiston vastustus sopimuksen solmimiselle. Vuosikymmenen lopulla Suomen poliittista elämää alkoivat ravistella Salora- ja Valco-skandaalit. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö jaettiin maaliskuun alussa 1970 kahtia liikenneministeriöksi ja työministeriöksi. Vuosikymmenen kohutuimpiin poliittisiin muistelmateoksiin kuului syksyllä 1970 ilmestynyt jatkosodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen Vaikea aika, jonka tekijä oli määrännyt julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen. Teoksen toimitti professori Eino E. Suolahti. Keskustelua synnyttivät kirjan kuvaaman ajanjakson tapahtumien ohella myös Linkomiehen arviot muista saman ajan poliitikoista. Huomiota herätti myös presidentti Urho Kekkosen vuonna 1976 julkaisema kaksiosainen kirjekokoelma Kirjeitä myllystäni, joka toi poliittiseen kielenkäyttöön termin myllykirje. Teiniliitot Politiikka tuli myös kouluihin teiniliittojen myötä, jotka pyrkivät vaikuttamaan opiskelijoiden ja koululaisten asemaan. Teiniliittojen poliittisessa kielenkäytössä tunnettiin esim. sana 'opiskelijoiden lakko'. 70-luvun loppupuolen liikehdintää 1979 ympäristöaktivismi tuli julkisuuteen Koijärvi-liikkeen estäessä Koijärven kuivatushankkeen. Osittain punk-musiikin ja uuden aallon musiikin aatteiden vaikutuksesta aseistakieltäytyminen ja siviilipalvelus alkoivat huomattavasti yleistyä verrattuna aiempaan. Siviilipalvelukseen pääseminen ei ollut helppoa, vaan vaati vakaumuksen todistamista virallisesti. Talous ja tekniikka Suomen eduskunta hyväksyi syksyllä 1973 Suomen ja Euroopan talousyhteisön EEC:n välisen vapaakauppasopimuksen, joka astui voimaan vuoden 1974 alussa. Hieman aiemmin oli solmittu Suomen ja sosialististen maiden talousyhteisön SEV:n välinen taloudellinen yhteistyösopimus. Saab- ja BMW-henkilöautojen suosio kasvoi käyttöautoina.lähde? Saabin valmistus Suomessa nosti Saab 96- ja Saab 99-mallit maineeseen turvallisina perheautoina. BMW 3-sarjalaisen imago nuorekkaana takavetoisena laatuautona alkoi kehittyä 1970-luvulla Suomessa. Autotekniikassa etuvetotekniikka alkoi nousta vanhanaikaisen takavetotekniikan rinnalle. Turvavyöpakko, ajovalopakko ja yleiset nopeusrajoitukset tulivat yleisiksi. Vuosikymmenen lopulla Suomessa alettiin koota myös Talbot (aluksi Chrysler)-henkilöautoja. Vuosikymmenen myydyimpiä henkilöautomerkkejä olivat Saabin ja BMW:n ohella Ford, Fiat, Lada, Datsun, Toyota, Opel, Volkswagen ja Volvo. Suomen eniten myytyihin henkilöautoihin kuuluneen Volkswagen Kuplan maahantuonti päättyi vuonna 1975. Televisio aloitti värilähetykset, entisen mustavalkoisen kuvan sijasta. Kulttuuri Keskiolut oli "vapautettu" ja tanssilavakulttuuri oli suosittua. 1960-luvulla alkunsa saanut lisääntynyt alkoholin käyttö jatkui läpi 1970-luvun 1980-luvulle asti. Tiedot alkoholismin vaaroista olivat vielä suurelta osin hämärän peitossa. Suurinta kulutusryhmää oli tuolloin nuori suuri ikäluokka. Egri Bikavér ("Erkin pikakivääri"), Marlin omenaviini ("omppu") ja Bordeaux Blanc ("Porvoon lankku"). Koskenkorvan myynti oli ennätyksellistä.¹ Liitokiekko (yleensä 'frisbee') saapui Suomeen.² Televisio 70-luvun alkupuolella Suomessa oli vain 2 tv-kanavaa, joista näkyi vain Yleisradion ja MTV:n eli Mainos-TV:n ohjelmia. Suosittuja ohjelmia olivat mm. tv-sarja Peyton Place. Suomalaisia 70-luvun tv-ohjelmia - 50 pientä minuuttia - Ajankohtainen kakkonen - Hanski - Heikki ja Kaija - Ilkamat - Kivikasvot Show - Lauantaitanssit - Levyraati - Merirosvoradio - Myrskyluodon Maija - Naapurilähiö - Pikku Kakkonen - Parempi myöhään… - Pertsa ja Kilu - Piikkis - Pop Forum - Pop Story - Rintamäkeläiset - Sodan ja rauhan miehet - Spede Show - Spedevisio - Tankki täyteen - Tupla tai kuitti - Ällitälli Elokuva Elokuvataiteessa Suomessa esiintyi jako Kahdeksan surmanluotia- tai Mies joka ei osannut sanoa ei -tyylisten vakavien elokuvien ja Turhapuro-linjan välillä. Taistolaisuus ja itsesensuuri olivat voimakkaita ilmiöitä politiikan lisäksi myös kulttuurissa. Suomalaisia 70-luvun elokuvia - Akseli ja Elina - Hirttämättömät - Jussi Pussi - Jäniksen vuosi - Kahdeksan surmanluotia - Kahdeksas veljes - Kielipuoli potilas - Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit - Kun taivas putoaa - Kuumat kundit - Loma - Mies joka ei osannut sanoa ei - Pohjantähti - Saatanan radikaalit - Siunattu hulluus - Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika - Viisi ensimmäistä Uuno Turhapuro-elokuvaa - Viimeinen savotta - Vinski ja Vinsentti - Viu-hah hah-taja - Yhden miehen sota Musiikki Musiikkia kuunneltiin usein radiosta ja suosittuja ohjelmia oli mm. Jokamiehen sävelradio sekä Nuorten sävellahja, johon saattoi lähettää musiikkitoivomuksia. Vuosikymmenen aikana C-kasetti vakiinnutti asemansa LP-levyn rinnakkaisena musiikin tallennusmuotona. Suomi-pop Ruisrock aloitti ensimmäisenä suomalaisena rock-festivaalina v. 1970.³ Vuosikymmenen loppuun mennessä rockmusiikin kaupallinen menestys ohitti perinteisen iskelmä- ja viihdemusiikin. Tunnetuimpia rockyhtyeitä olivat Tasavallan Presidentti, Wigwam, Sleepy Sleepers, Alwari Tuohitorvi, Amulet, Virtanen, Hullujussi, Jussi & The Boys, Ronski & Exotic, Royals ja suosituimpana Hurriganes. Esiintyjistä 70-luvun suosikkeja olivat mm. Danny, Sammy Babitzin, Muska, Freeman, Maarit ja Kirka. Rocklyriikkaa kehittivät etenkin Hector (Heikki Harma), Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo ja Dave Lindholm; syntyi käsite Suomirock. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla Isossa-Britanniassa syntynyttä punk-tyyliä edustivat Suomessa Maukka Perusjätkä, Ratsia, Pelle Miljoona, Eppu Normaali ja Hassisen kone. Punkin ohella toinen kevyen musiikin valtalaji 1970-luvun lopulla oli disko, jota Suomessa esittivät mm. Vicky Rosti, Markku Aro, Ami ja Monica Aspelund, Päivi Kautto (Kautto-Niemi), Taiska ja Frederik. 1950-luvun muoti ja musiikki 1970-luvun lopulla sisälsi mm. suositun Teddy & The Tigers-yhtyeen ja liudan muita 50-luvun musiikkia soittavia yhtyeitä. Omilla linjoillaan jatkoivat edellisellä vuosikymmenellä aloittaneet Irwin Goodman, Pentti Oskari Kankaan seitsemän seinähullua veljestä ja M. A. Numminen. Rock-painotteisia radio-ohjelmia olivat Pop eilen tänään, Onnenpäivät, Matkalla maineeseen, Nuorten sävellahja 22001 ja Kovan päivän ilta juontajinaan mm. Tero Liete, Jake Nyman, Juhani Kansi ja Heimo Holopainen. Monet suosikkikappaleet tulivat julkisuuteen vuosittaisen Syksyn sävel -kilpailun kautta. Musiikkilehtiä olivat Suosikki, Musa, Intro, Soundi, Uusi Laulu ja Help!. Iskelmä Perinteisemmän tyylin iskelmälaulajia olivat Fredi (Matti Siitonen), Tapani Kansa, Katri-Helena, Pasi Kaunisto, Kai Hyttinen, Jukka Raitanen, Jamppa Tuominen, Merja Rantamäki, Päivi Paunu, Anneli Sari, Eija-Sinikka, Mikko Järvinen, Lasse Mårtenson, Eino Valtanen ja Pekka Himanka sekä levymarkkinoille yli kymmenen vuoden tauon jälkeen onnistuneesti palannut Erkki Junkkarinen. Vanhan tanssimusiikin suosio oli suurinta varttuneempien ikäluokkien ja maaseutunuorison keskuudessa. Humppavillityksen siivittämänä aloitettiin kesällä 1977 Lappeenrannan humppafestivaalit, joiden puuhamiehinä olivat Ilpo Hakasalo ja Heikki Hietamies. Festivaali oli alkuvuosinaan yleisömenestys, mutta sen ongelmaksi muodostui paikallisen kulttuuriväen nuiva asenne. Ilmiön synnyttämiä humppayhtyeitä olivat Mutkattomat ja Tulipunaruusut, mutta myös Kullervo Linnan Humppa-Veikot-yhtye esiintyi vuosikymmenen lopulle saakka. Useimmat vanhemman polven viihdemuusikot, mm. Georg Malmstén ja Kauko Käyhkö siirtyivät eläkkeelle, mutta muutamien, kuten Henry Theelin, Esa Pakarisen ja Veikko Lavin, ura jatkui vielä seuraavan vuosikymmenen puolelle. Tapio Rautavaara kuoli tapaturmaisesti syyskuussa 1979. Uransa käytännössä jo edellisellä vuosikymmenellä päättänyt Olavi Virta kuoli pitkäaikaisen sairauden ja vaikean alkoholismin murtamana heinäkuussa 1972. Hortto Kaalo oli menestyksekäs 70-luvun romani-yhtye. Levy-yhtiö Finnlevy aloitti Finnhits-kokoelmien julkaisemisen. Kirjallisuus 1970-luvun aikana ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia olivat mm. Veikko Huovisen romaanit Lampaansyöjät (1970) ja Lentsu (1978) sekä Adolf Hitlerin elämää kuvannut Veitikka (1971), Lassi Sinkkosen romaani Solveigin laulu (1970), Samuli Parosen aforismikokoelma Maailma on sana (1974), Heikki Turusen romaanit Simpauttaja (1973) ja Kivenpyörittäjän kylä (1976), Hannu Salaman romaani Siinä näkijä missä tekijä (1973), Simo Hämäläisen romaani Kätkäläinen (1978), Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarja ja Eino Säisän Kukkivat roudan maat -sarja. Kalle Päätalo aloitti omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan vuonna 1971 romaanilla Huonemiehen poika. Teatteri Uudenpolven teatteriesitys Pete Q herätti keskustelua korkeakulttuurin piirissä. Muoti 70-luvun alkupuoli Miehillä hiusmuodissa pitkiä ja puolipitkiä hiuksia oli yleistä 70-luvun loppupuolelle asti. Farmarit, eli farkut, oli nuorilla erittäin yleinen, sekä takkina että housuina, merkkejä mm. (Hurriganes-yhtyeen mainostama) Beaver's, sekä James, Falmers, Mic Mac. Hurriganes-yhtyeen Cisse Häkkisen tapaan monesti farkkujen yläosa oli ommeltu ihonmyötäiseksi, kun taas lahkeet olivat leveät. Nuorisolla farmareiden takataskussa jossain vaiheessa kahvallinen kampa, jonka kahva näkyi taskusta. Housujen lahkeet leveitä 70-luvun loppupuolelle asti. "Tuulipuku", eli ohuet keinotekoisesta kankaasta tehdyt tuulenpitävät kevyet toppa-vaatteet, joskus sekä takki että housut, joissa ompelusaumat näkyvissä. Värit yleensä tummansininen, tummanpunavioletti, tummanvihreä tai tummanruskea. Vakosametti oli yleinen kangas vaatetuksessa. "Retu-kengissä" 70-luvun alussa oli vakosamettia. Kengissä "puukengät" eli hollannikkaat, ja eräs 70-luvun erikoisuuksista oli erittäin korkeapohjaiset ja korkeakorkoiset kengät, joita käyttivät myös miehet. Hai-saappaat lyhyine saappaanvarsineen yleinen (joskus, kuraantumisen estämiseksi, farkkujen leveän lahkeen takaosa tungettu puolittain saappaan varren sisään, lahkeen etupuolen jäädessä varren päälle.) 'Bleiseri' eli klubitakki oli jossain vaiheessa suosittu. 70-luvun loppupuoli 70-luvun lopulla 50-luvun muoti yleistyi monien nuorien piirissä, mm. 50-luvun musiikin (mm. suosittu Teddy & The Tigers-yhtye) ja esim. 'Grease'-elokuvan ja 50-lukuun sijoittuvan tv-sarjan Onnen päivät suosion takia, sisältäen hiusrasvan (Suave, Brylcreem), rasvaletit, piikkinokka-kengät, nahkatakit, - naisilla mm. kellohameita. Myös kuvaan kuului joillakin 'amerikanraudat', eli 50-luvun amerikkalaiset autot. Käsitteitä - Jytä, jytämusiikki - Disco, disko - Purkka-pop, 'purkka', (nuorille tarkoitettu yksinkertainen popmusiikki) - Glam-rock, suom. "kimallus-rock" (nimi tulee soittajien kimaltavista asusteista tai lavasteista) - 'Fiftari' (alkuperä englannin sana 'fifty' on '50'), 'diinari' (alkuperä 'James Dean'), 'rockabilly', 'teddy', 'rasvaletti', 'rasvapää' tai 'rasvis' (hiusrasvaan viitaten) - 50-luvun muotiin kuuluvat. (Artikkeli aiheesta nimellä: Teddy) Urheilu 1970-luvun suomalainen urheilija oli eittämättä neljä olympiakultaa voittanut Lasse Viren. Ensimmäinen tuli Münchenin olympialaisten 10 000 metrin juoksusta 1972 uudella ME-ajalla, vaikka Viren kerran kaatuikin kisan aikana ja jäi muita kymmeniä metrejä jälkeen. 5 000 metrin juoksun Viren voitti myös ja vain vajaa puoli tuntia tämän jälkeen Pekka Vasala toi 1500 metriltä Suomelle jo kolmannen kullan. Vuoden 1976 Montrealin kisoissa Viren toisti Münchenin kisojen voitot: kaksi kultaa. Montrealissa Pertti Karppinen aloitti kolmet olympialaiset kestäneen yksikkösoudun kultaputken. Kreikkalais-roomalaisessa painissa Pertti Ukkola voitti kultaa sarjassa 57 kg. Innsbruckin talvikisoissa tuli Suomeen kultaa naisten viitosella (Helena Takalo) ja miesten viestissä (Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Pertti Teurajärvi ja Juha Mieto). Suomalaiset saavuttivat ensimmäiset moottoripyöräilyn maailmanmestaruutensa 1970-luvulla. Jarno Saarinen voitti mestaruuden TT-ajossa vuonna 1972, Heikki Mikkola neljä mestaruutta motocrossissa vuosina 1974–1978 sekä Yrjö Vesterinen kolme mestaruutta trialissa vuosina 1976–1978. Moottoriurheilussa Keimolassa Keimolan rata, Imatranajo ja Jyväskylän ralli. 70-luvun henkilöt 70-luvulla joidenkin ulkomaisten julkkisten vierailut Suomeen olivat 'media-tapahtumia', esim. juhannusjuhlien yhteydessä. Suomessa vieraili mm. Rakkaustarina-elokuvan (engl. 'Love Story') Ryan O'Neal, ja tv-sarja Virginialaisen James Drury. - Niilo Yli-Vainio, kuuluisa helluntaisaarnaaja - Anneli Tempakka, toimittaja, mielipidevaikuttaja Poliitikkoja - Urho Kekkonen, tasavallan presidentti - Mauno Koivisto, pää- ja valtiovarainministeri - Teuvo Aura, pääministeri, ylipormestari - Ahti Karjalainen, pää- ja ulkoministeri - Rafael Paasio, pääministeri, SDP:n puheenjohtaja - Kalevi Sorsa, pää- ja ulkoministeri, SDP:n puoluesihteeri ja puheenjohtaja - Keijo Liinamaa, valtakunnansovittelija ja pääministeri - Martti Miettunen, pääministeri ja maaherra - Arvo Aalto, työministeri - Georg C. Ehrnrooth, kansanedustaja, Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja - Eino Haikala, Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1978 - Harri Holkeri, Kokoomuksen puheenjohtaja - Keijo Korhonen, ulkoministeri - Väinö Leskinen, ulkoministeri - Eino Poutiainen, Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja ja puoluesihteeri - Juha Rihtniemi, Kokoomuksen puheenjohtaja - Aarne Saarinen, Suomen Kansan Demokraattisen Liiton kansanedustaja ja puheenjohtaja - Ahti M. Salonen, Perustuslaillisen Kansanpuolueen presidenttiehdokas 1978 - Aarre Simonen, oikeusministeri, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton puheenjohtaja - Taisto Sinisalo, SKDL:n vähemmistön, "taistolaisten" johtohahmo - Veikko Vennamo, Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja, puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1978 - Juha Vikatmaa, Kokoomuksen kansanedustaja, ns. remonttimiesten johtohahmo - Johannes Virolainen, opetus- ja valtiovarainministeri sekä maa- ja metsätalousministeri, Keskustapuolueen puheenjohtaja - Paavo Väyrynen, ulkoministeri - Raino Westerholm, Suomen Kristillisen Liiton kansanedustaja, puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1978 Urheilijoita - Jarno Saarinen, moottoripyöräilijä - Lasse Viren, juoksija - Juha Väätäinen, juoksija - Pertti Karppinen, soutu - Atik Ismail, jalkapallo - Pertti Ukkola, paini - Helena Takalo, hiihto - Juha Mieto, hiihto - Hannu Mikkola, ralli - Leo Kinnunen, ralli Taiteilijoita - Spede Pasanen, elokuva- ja tv-näyttelijä sekä -ohjaaja ja tuottaja - Irwin Goodman, laulaja - Vesa-Matti Loiri, näyttelijä - Hurriganes-yhtye: Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Järvinen - Heikki Hietamies, tv-jontaja - Arto Nyqvist, moottoripyörä-temppuilija - Rauli Badding Somerjoki, laulaja - Viktor Klimenko, laulaja, kasakka - Mikko Niskanen, elokuvaohjaaja ja näyttelijä - Marion Rung, laulajatar - Danny, laulaja - Kirka, laulaja - Fredi, laulaja - Hector, muusikko, laulaja - Erkki Junkkarinen, laulaja - Vicky Rosti, laulaja - Juice Leskinen, muusikko, säveltäjä Katso myös - 1970-luku Lähteet [1] http://www.iltalehti.fi/ruoka/2011032813446383_ru.shtml? [2] keskustelu.frisbeegolfliitto.fi/viewtopic.php?t=245 [3] personal.inet.fi/urheilu/keimola/28a.htm [4] personal.inet.fi/urheilu/keimola/28b.htm personal.inet.fi/urheilu/keimola/28c.htm Suomen historia Suomi 1980-luvulla Suomessa elettiin 1980-luvulla nousukautta. Sisäpoliittisesti merkittävimpiä tapahtumia oli presidentti Urho Kekkosen eroaminen terveyssyistä presidentin virasta 1981 ja Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi 1982. Suomessa vallitsi vielä 1980-luvulla suomettumisen aika, joka päättyi lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaoloa pidennettiin 20 vuodella vuonna 1983. Samalla kuitenkin jo lähennyttiin Eurooppaa: vuonna 1981 Suomessa otettiin muun Euroopan tyyliin käyttöön kesäaika ja 1989 Suomesta tuli Euroopan Neuvoston jäsen. Vuodesta 1961 Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäsenenä ollut Suomi liittyi järjestön täysjäseneksi vuonna 1986. Sisäpolitiikassa vallitsi konsensus (eli 'yhteisymmärrys', 'yksimielisyys-politiikka'), ilman suuria poliittisia kiistoja. Politiikka Suomessa järjestettiin kahdet presidentinvaalit vuosina 1982 ja 1988. Vuoden 1982 vaalissa oli mukana kaikkiaan kahdeksan ehdokasta, joista Mauno Koivisto sai valitsijamiesten selkeän enemmistön ja valittiin presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella. Vuoden 1988 vaalissa Koivisto valittiin toiselle kaudelle. Edellinen vaali oli viimeinen perinteinen valitsijamiesvaali ja vuoden 1988 vaali yhdistetty valitsijamies- ja suora kansanvaali. Sisäpolitiikassa Koivisto omaksui edeltäjäänsä Urho Kekkosta pidättyvämmän roolin, ulkopolitiikassa hän sen sijaan piti ohjakset tiukasti omissa käsissään. Suomen sisäpoliittista valtaa hallitsi SDP koko vuosikymmenen ajan. Myös SKDL:llä oli merkittävä valta eduskunnassa ja vihreän liikkeen kannatus suureni. Kaksi vuosikymmenen avainhenkilöä olivat pääministerit Kalevi Sorsa sekä Harri Holkeri. Vuosina 1983−1987 istuneesta Sorsan neljännestä hallituksesta tuli Suomen siihen saakka pitkäikäisin hallitus sen lyötyä Kivimäen hallituksen ikäennätyksen vuodelta 1936. Vuonna 1987 perustetun Holkerin sinipunahallituksen aikana nousukausi alkoi huipentua talouden ylikuumenemiseen. Tuolloin valtiovarainministerinä toimi Erkki Liikanen, myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja. Sisäpolitiikkaa väritti vuosikymmenen alkupuolella rötösherrajahti, jota lietsoi Suomen Maaseudun Puolue Veikko Vennamon johdolla. Jo edellisellä vuosikymmenellä oli alettu puida Salora- ja Valco-juttuja, ja 1980-luvun puolella julkisuuteen tulivat Helsingin metrojupakka ja Noppa-juttu. Näiden tiimoilta nostetut oikeudenkäynnit, joissa oli syytettyinä eräiden yritysjohtajien ja virkamiesten ohella muutamia poliitikkojakin, saatiin päätökseen vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Lisäksi värikkäänä persoonana tunnettu oikeuskansleri Kai Korte tarttui tarmokkaasti eduskunnan ns. päivärahakiistaan, kun eräät kansanedustajat olivat nostaneet päivärahaa väärin perustein. Poliittista kenttää hämmensi osaltaan myös Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla tehty kohukirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka ilmestyminen osui samaan ajankohtaan presidentti Urho Kekkosen eron kanssa. (Laitiselta ilmestyi myös kirjan jatko-osa Musta monopoli v. 1982.) Suomessa käytiin kahdet eduskuntavaalit vuosina 1983 ja 1987. Edellisiä vaaleja on luonnehdittu protestivaaleiksi juuri silloin kiivaimmillaan olleen rötösherrajahdin vuoksi. Suomen Maaseudun Puolue saavutti uuden puheenjohtajansa Pekka Vennamon johdolla historiansa toisen suurvoiton ja nousi hallitukseen kahden ministerin voimin. Sen sijaan SKDL kärsi murskatappion eikä sitä enää tämän jälkeen otettu hallituksiin. Liberaalinen Kansanpuolue menetti kaikki eduskuntapaikkansa ja uutena ryhmänä eduskuntaan nousivat vihreät. Kokoomuksen yli 20 vuotta kestänyt oppositiokausi päättyi vuoden 1987 vaaleissa, jolloin siitä tuli pääministeripuolue. Samoissa vaaleissa SMP:n perustaja ja kunniapuheenjohtaja Veikko Vennamo jätti politiikan, minkä jälkeen puolueen kannatus alkoi heikentyä pysyvästi. Vennamon suku vetäytyi kokonaan politiikasta Pekka Vennamon siirtyessä posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989. SKDL:n ja SKP:n sisäinen kahtiajako enemmistön ja ns. taistolaisen vähemmistön kesken paheni vuosikymmenen mittaan. Kuilu repesi, kun vähemmistö perusti vuonna 1986 uuden Demokraattinen vaihtoehto -puolueen. Devan toiseksi puheenjohtajaksi valittiin näyttelijä Kristiina Halkola, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuoluejohtaja. Vuonna 1989 perustettiin vielä SKDL:n entisen kansanedustajan Markus Kainulaisen johdolla uusi Kommunistinen Työväenpuolue. SKDL:n vanhat johtomiehet Aarne Saarinen, Taisto Sinisalo ja Arvo Aalto jäivät eläkkeelle. Vuosikymmenen aikana katosivat puoluekartalta Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (uudelta nimeltään Kansalaisvallan Liitto) ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Kokonaan uusi puolue taas oli vuonna 1985 perustettu Suomen Eläkeläisten Puolue. Ympäristöasioihinkin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Vuonna 1983 perustettiin ympäristöministeriö ja ensimmäiseksi ympäristöministeriksi tuli SDP:n Matti Ahde. Vihreä liike järjestäytyi vuonna 1988 puolueeksi nimellä Vihreä Liitto ja liittyi samana vuonna Euroopan vihreiden jäsenjärjestöksi. Presidentti Urho Kekkonen kuoli vuonna 1986 ja hänen kotinsa Tamminiemi Helsingin Meilahdessa muutettiin museoksi vuonna 1987. Presidentti J. K. Paasikiven muistomerkki Helsingin keskustassa paljastettiin vuonna 1980 ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1944−1956 julkaistiin niiden salassapitoajan umpeuduttua vuosina 1985 ja 1986. Dosentti Juhani Suomi puolestaan aloitti Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittamisen ja sai valmiiksi teossarjan kaksi ensimmäistä osaa. Vuonna 1988 naiset pääsivät ensimmäistä kertaa evankelis-luterilaisen kirkon papin virkaan. Jo samana vuonna nimitettiin Suomen ensimmäinen naiskirkkoherra, kun Sirkka-Liisa Enqvististä tuli Lemlandin ja Lumparlandin seurakunnan kirkkoherra. Suomeen saatiin myös uusi sukunimilaki ja tasa-arvolaki. Vihreä Liitto muuttui puolueeksi ja Keskustapuolue muutti nimensä Suomen Keskustaksi. Vuosikymmenen kohutuin poliittinen muistelmateos oli syyskuussa 1989 julkaistu, Jukka Tarkan toimittama Ahti Karjalaisen Presidentin ministeri. Johannes Virolainen oli aloittanut oman muistelmasarjansa vuonna 1982 teoksella Yöpakkasista juhannuspommiin. Talous ja tekniikka 1980-luvulla Suomessa elettiin vahvan hyvinvointivaltion aikaa, josta kuvaava esimerkki on vuosikymmenen lopun keskustelu valtion tukemista "seksilomista". Suomessa vallitsi voimakas taloudellinen nousukausi, joka kesti koko vuosikymmenen. Merkittävä syy nousukauden pitkittymiseen ja ylikuumenemiseen oli ulkomaisen luotonhakemisen vapautuminen. Aiemmin luoton hakeminen ulkomailta oli luvanvaraista, mutta Suomen pankki vapautti luoton hakemisen 1986¹ ja tämä johti laajamittaiseen yrityksien lainanhakuun ulkomailta. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Myös pankkien luotonanto yksityishenkilöille vapautui ja luottokanta kasvoi enimmillään yli 100 % vuodessa.² Nämä seikat johtivat kansantaloudessa olleen rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, joka puolestaan nosti asuntojen ja liiketilojen hintoja voimakkaasti. Syntyi kiinteistö- ja pörssikupla, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia. Kasinotalous-termi kuvasi lainarahalla ja sijoittamisella rikastumista. Nousukausi päättyi 1990-luvun alkupuolen voimakkaaseen lamaan, jonka yksi syy oli Neuvostoliiton kanssa käydyn clearing-kaupan loppuminen vuosikymmenen vaihtuessa. 1980-luvun ylikuumenemisesta seuranneen laman puinti jatkui aina pankkikriisien kautta noin vuoteen 1998 asti. Yleisradion yksinvalta sähköisessä viestinnässä murtui, kun paikallisradiot käynnistyivät 1985 ja Kolmoskanava aloitti toimintansa. Mainostelevisio pääsi aloittamaan pitkään suunnittelemansa Kymmenen uutiset syyskuun alussa 1981. Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa metro, Helsingin metro, avattiin 1982. Kulttuuri Musiikki Pop-musiikki Suomen popmusiikissa monet 70-luvun lopulla aloittaneet yhtyeet jatkoivat ja tekivät uransa huippumenestyksen 80-luvulla, esim. Pelle Miljoona, Eppu Normaali, Popeda, ja monet 70-luvun lopun punk- ja uuden aallon musiikintekijät saattoivat jatkaa erilaisen musiikin tai uusien yhtyeiden muodossa. Popmusiikissa Suomestakin tähyiltiin ulkomaille. Bogart Co. teki ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä vakavasti otettavaa synthpoppia. Muita menestyneitä yhtyeitä mm. Pera & The Dogs, Musta Paraati. Paul Oxley's Unit oli luultavasti Suomen suosituin yhtye kesästä 1981 syksyyn 1982. Rock-musiikki Rockmusiikissa Zero Nine oli Suomen ensimmäisiä vakavasti otettavia heavy rockin tekijöitä. Hanoi Rocksin lupaavasti alkanut ulkomaanvalloitus katkesi yhtyeen rumpalin kuolemaan. Hanoi Rocks oli 1980-luvun merkittävin suomalainen yhtye ulkomailla, mutta kotimaassa merkittävin oli puolestaan Dingo, jonka suosiota kuvatessa voidaan puhua dingomaniasta. Jonna Tervomaa aloitti uransa lapsitähtenä laululla Minttu sekä Ville, jolla hän voitti Syksyn sävel -kilpailun vuonna 1983. Laulajista ja lauluntekijöistä kärkinimiä olivat Hector, Juice Leskinen, J. Karjalainen ja Pave Maijanen. Vuosittainen Syksyn sävel -televisio-ohjelma koki suosionsa huipun 1980-luvun aikana. Ohjelma muutettiin vuonna 1987 rakenteeltaan kaikille avoimesta kilpailusta kutsukilpailuksi. Rockyhtyeistä pinnalla olivat esimerkiksi Dingo, Hurriganes, Eppu Normaali, Popeda, Sielun Veljet, Bluesounds, Broadcast, Miljoonasade, Backsliders ja Leevi and the Leavings. Paul Oxley's Unit oli luultavasti Suomen suosituin yhtye kesästä 1981 syksyyn 1982. Kansanomaisempaa musiikkia tekivät Rauli "Badding" Somerjoki, Mikko Alatalo, Irwin Goodman Irwinin Lapset-yhtyeen kanssa sekä stand-up-koomikko Jaakko Teppo. 1980-luvun alussa rockabilly oli uudelleen muodissa myös Suomessa, ja tyylin tunnetuimpia edustajia oli The Stray Cats. Heavy metal kuitenkin syrjäytti rockabillyn suosiossa 1980-luvun puoliväliin mennessä. Tampereella syntynyt "Manserock", jonka keskeisiä nimiä olivat Juice Leskinen, Pate Mustajärvi, Moog Konttinen, Martti Syrjä, Mikko Alatalo ja Harri Rinne sekä manageri Epe Helenius, saavutti huippunsa vuosikymmenen puolivälissä. Saimaalla tapahtuneesta useiden suomalaisten rock-yhtyeiden Tuuliajolla-yhteiskiertueesta ilmestyi myös "Kaurismäki-elokuva", Saimaa-ilmiö. Gringos Locos oli suuri arvostelumenestys, jonka menestys ulkomailla herätti paljon huomiota lehdistössä. Musiikkiohjelmat Ensimmäinen nimenomaan rockmusiikkiin erikoistunut radio-ohjelma Rockradio aloitti silloisessa Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesäkuun alussa 1980. Hittimittari oli YLE:n vuonna 1984 aloittama iskelmä- ja rock-ohjelma, joka paikkasi Suomen television musiikin tarjonnan aukkoja. Ocsid (nimi on sana disco takaperin kirjoitettuna) oli disko- ja tanssimusiikkiin keskittynyt radio-ohjelma. Se oli lajissaan ensimmäisiä Suomessa. Rock- ja popmusiikkiin erikoistuneita radiotoimittajia olivat Tero Liete, Juhani Kansi, Tapani Ripatti, Heimo "Holle" Holopainen ja Outi Popp, monet heistä itsekin muusikoita. Iskelmä Vuosikymmenen suosituimpia iskelmälaulajia olivat muiden muassa Tapani Kansa, Reijo Kallio, Jamppa Tuominen, Paula Koivuniemi, Lea Laven, Katri-Helena, Tarja Ylitalo, Anita Hirvonen, Meiju Suvas, Kake Randelin, Matti ja Teppo Ruohonen, Ahti Lampi, Taneli Mäkelä ja Topi Sorsakoski sekä hieman vanhempaa, jo pari vuosikymmentä aiemmin uransa aloittanutta polvea edustaneet Eino Grön ja Reijo Taipale. Iskelmämusiikkia soittaneita yhtyeitä olivat Solistiyhtye Suomi, Finlanders ja Souvarit. Ahkerimpia iskelmien sanoittajia olivat Juha Vainio, Vexi Salmi, Chrisse Johansson ja Raul Reiman. Humppavillityksen hiipuessa Lappeenrannan humppafestivaalit päättyivät vuosikymmenen lopulla, mutta niiden tilalle tulivat vuodesta 1985 lähtien järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat, joilla valittiin vuosittain tangokuningas, vuodesta 1987 lähtien myös tangokuningatar. Ensimmäiseksi tangokuninkaaksi valittiin Kauko Simonen ja ensimmäiseksi tangokuningattareksi Arja Sipola. Kirjailijanakin mainetta saavuttaneen Heikki Hietamiehen juontamat Lauantaitanssit kuuluivat varsinkin varttuneemman väen eniten suosimiin televisio-ohjelmiin. Laajasta alan asiantuntemuksesta mainetta saanut toimittaja Ilpo Hakasalo teki iskelmämusiikkiin painottuneita radio-ohjelmia ja julkaisi yhdessä Peter von Baghin kanssa vuonna 1986 Iskelmän kultaisen kirjan, joka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Muuta musiikkiin liittyvää Maksamme velkaa oli vuonna 1985 ilmestynyt Apua! Orkesterin hyväntekeväisyyskappale, jolla kerättiin varoja nälänhädän uhreille. Korvat auki on vuonna 1977 perustettu suomalainen kulttuuriyhdistys, jonka tarkoituksena on edistää ja tehdä tunnetuksi uutta suomalaista musiikkia ja joka on merkittävästi vaikuttanut modernin eurooppalaisen taidemusiikin tuomiseen Suomeen. "Keskiolut R-kioskeihin"-kampanja. Televisio Tv-sarja 'V':n esittäminen Suomen televisiossa lopetettiin kesken sarjan, perusteena sen kauhistuttavuus. Teatteri Teatterin alalta 1980-luvulta muistetaan "jumalan teatteri", joka shokeerasi kansaa muun muassa heittelemällä ulosteita katsojien päälle Pohjoisilla teatteripäivillä Oulussa tammikuussa 1987. Esityksen järjesti Teatterikorkeakoulun neljä opiskelijaa, jotka tuomittiin ehdolliseen vankeuteen, sakkoihin ja korvauksiin. Suomalaisia elokuvia ja sarjoja Elokuvista Lauri Törhösen Palava enkeli järkytti ja herätti julkista keskustelua ja arvostelua psykiatrian menetelmiä kohtaan. - Hymyhuulet - Lauri Törhönen: Insiders - Rokkidiggari - Spede Show - Täältä tullaan elämä - Velipuolikuu - Uuno Turhapuro Vapaa-aika 1980-luvulla kuntosalit ja solariumit löivät itsensä läpi juppi-kulttuurin oheistuotteena, ja vapaa-aikaa alettiin kuluttaa myös laskettelukeskuksissa. Purjelautailu oli olennainen osa juppikulttuuria. Talvella auton katolla oli suksiboksi, kesällä purjelauta. Amerikkalaisia trendejä omaksuttiin vauhdilla: rap-musiikki, rullaluistelu ja rullalautailu tulivat suosituiksi nuorison keskuudessa. Suomen ensimmäinen McDonald's avattiin vuonna 1984 Tampereella. VHS-videot ja videolaitteet tulivat, ja videovuokraamoista saattoi vuokrata myös TV:seen antennijohdolla yhdistettävän videokatselulaitteen kotiin videon katselua varten, jos ei omistanut itse kyseistä laitetta. Kotona suosittua ajanvietettä olivat Rubikin kuutio ja Trivial Pursuit. Ruokapöytään saatiin eksoottisia lisäyksiä, muun muassa kiivi, ja ravintoloiden suosituimpia drinkkejä oli sininen enkeli. Merkittäviä suomalaisia 80-luvun henkilöitä - Liisa Kulhia, helsinkiläinen tunnettu paljastuksentekijä-poliitikko - Mika Kaurismäki ja Aki Kaurismäki, elokuvaohjaajia - Andy McCoy, maailmalla menestyneen Hanoi Rocks-yhtyeen suorasanainen kitaristi - Neumann, suositun Dingo-yhtyeen laulaja - Pirkka-Pekka Petelius, näyttelijä - Jouko Turkka, teatterikorkeakoulun rehtori - Renny Harlin, Hollywood-elokuvaohjaaja - Peter Fryckman, liikemies - Harri Hursti - Jukka Keitele, kasinotalous-sijoittajana tunnettu - Harri Kirvesniemi, hiihtäjä - Marja-Liisa Kirvesniemi, hiihtäjä - Mika ja Turkka Mali, säveltäjä-sanoittajamuusikkoja - Kai Korte, oikeuskansleri - Pentti Kouri, taloustieteilijä ja sijoittaja - Rolf Kullberg, Suomen Pankin pääjohtaja - Jari Kurri, jääkiekkoilija - Tiina Lillak, keihäänheittäjä - Juha Mieto, hiihtäjä - Matti Pellonpää, näyttelijä - Wilma Schlizewski, (tuolloin Hantta Krause) tv-juontaja - Matti Nykänen, mäkihyppääjä - Matti Pekkanen, valtakunnansovittelija - Jari Puikkonen, mäkihyppääjä - Keijo Rosberg, kilpa-autoilija - Martti Vainio, juoksija - John Vikström, arkkipiispa - Dan Steinbock, filosofi - Esa Saarinen, filosofi - Jussi ja Kari Uoti, kasinotalous-sijoittajina tunnettu - Maija Dahlgren, toimittaja, vaikuttaja - Jukka Kajava, arvostettu teatteri- ja televisio-ohjelmien arvostelija - Uma Aaltonen, toimittaja, kirjailija, poliitikko, vaikuttaja - Sam Inkinen, juppi-filosofi, toimittaja, liikemies, kirjailija, tohtori - Hannele Luukkainen, eläinsuojelu-aktivisti, poliitikko - Viktor Vladimirov, "kotiryssä" - Viktor Klimenko, muusikko, kristitty julkkis - Jari Komulainen, liikemies, presidentin vävy - Taito Tuunanen, kasinotalous-sijoittaja - Pave Maijanen, muusikko - Juhani Merimaa, Helsinkiläisen rock-keikkapaikan Tavastia-klubin pomo Suomalaisia poliitikkoja - Urho Kekkonen, Suomen presidentti - Mauno Koivisto, Suomen presidentti - Kalevi Sorsa, pääministeri, ulkoministeri ja eduskunnan puhemies - Harri Holkeri, pääministeri, Kokoomuksen presidenttiehdokas 1982 ja 1988 - Arvo Aalto, SKP:n puheenjohtaja - Matti Ahde, eduskunnan puhemies, ensimmäinen ympäristöministeri - Sulo Aittoniemi, Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja - Esko Almgren, Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja - Georg C. Ehrnrooth, Perustuslaillisen Oikeistopuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja - Ulpu Iivari, SDP:n puoluesihteeri, Suomen ensimmäinen naispuoluesihteeri - Jan-Magnus Jansson, RKP:n presidenttiehdokas 1982 - Tuure Junnila, Kokoomuksen kansanedustaja - Kalevi Kivistö, SKDL:n puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1982, Liike 88 -kansalaisliikkeen presidenttiehdokas 1988 - Jouko Kajanoja, SKP:n puheenjohtaja, Demokraattisen Vaihtoehdon presidenttiehdokas 1988 - Ympäristöaktivisti Ville Komsi ja Kalle Könkkölä, Vihreiden ensimmäiset kansanedustajat - Urpo Leppänen, Suomen maaseudun puolueen puoluesihteeri, työministeri - Erkki Liikanen, valtiovarainministeri - Pertti Paasio, SDP:n puheenjohtaja - Ahti Pekkala, valtiovarainministeri - Erkki Pystynen, eduskunnan puhemies - Kaisa Raatikainen, sisäministeri - Aarne Saarinen, SKP:n puheenjohtaja - Taisto Sinisalo, SKP:n vähemmistön, "taistolaisten" johtohahmo - Helvi Sipilä, varatuomari, Suomen presidentinvaalien ensimmäinen naisehdokas (LKP, 1982) - Ilkka Suominen, Kokoomuksen puheenjohtaja, kauppa- ja teollisuusministeri - Christoffer Taxell, oikeus- ja opetusministeri - Pekka Vennamo, Suomen maaseudun puolueen puheenjohtaja, liikenneministeri - Veikko Vennamo, Suomen maaseudun puolueen kunniapuheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1982, kansanedustaja - Johannes Virolainen, eduskunnan puhemies, Keskustapuolueen presidenttiehdokas 1982 - Paavo Väyrynen, Suomen Keskustan puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1988, ulkoministeri - Jarmo Wahlström, SKP:n puheenjohtaja ja kansanedustaja - Raino Westerholm, Suomen Kristillisen Liiton kansanedustaja, puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1982 Katso myös - 1980-luku - Luettelo 1980-luvun suomalaisista elokuvista - Kasinotalous - Metrojupakka Lähteet [1] Ensio Tikkanen ja Pentti Vartia: Laina on maksettava takaisin: Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi (Lisämateriaali kirjaan Taloudellista pääomaa - Johdatus kansantalouteen) 2002. Taloustieto oy. Viitattu 26. tammikuuta 2006. (suomeksi) [2] Irma Hyvärinen: Vähittäispankkitoiminta (Osa luentosarjaa Pankkitoiminta Suomessa Helsingin ja Turun kauppakorkeakoulussa syksyllä 2000) 2000. Suomen Pankkiyhdistys. Viitattu 25. tammikuuta 2006. (suomeksi) - yle.fi/aihe/artikkeli/2014/04/10/sensuroimattomien-kymppikerho-norres-maijanen-merimaa-esa-saarinen-ja-floyd Suomen historia Suomi 1990-luvulla Artikkeli käsittelee Suomea 1990-luvulla. Politiikassa merkittävimpiä tapahtumia olivat Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen raukeaminen Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991 ja Suomen liittyminen vuoden 1995 alussa Euroopan unionin jäseneksi. Politiikka Suomessa käytiin presidentinvaali vuonna 1994. Kaksi kautta istunut Mauno Koivisto ei ollut enää ehdokkaana, ja hänen seuraajakseen valittiin SDP:n ehdokas, vuosien ajan kansainvälisissä tehtävissä toiminut Martti Ahtisaari. Presidentinvaalissa oli mukana kaikkiaan ennätykselliset 11 ehdokasta, joista seitsemän oli puolueiden ja neljä eri valitsijayhdistysten asettamia. Yksi vaalin huomiota herättänyt piirre oli, ettei kukaan ehdokkaista ollut koskaan toiminut pääministerinä, eduskunnan puhemiehenä tai Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä. Presidentinvaalissa ei enää valittu valitsijamiehiä, vaan se oli ensimmäinen suora kansanvaali. Suomessa järjestettiin vuosikymmenen aikana kolmet eduskuntavaalit vuosina 1991, 1995 ja 1999. Vuoden 1991 vaalien selkein voittaja oli Suomen Keskusta, kun taas hallitusvastuussa olleet Kokoomus ja SDP kärsivät ankarat tappiot. Vuoden 1995 vaaleissa SDP saavutti suurimman paikkamääränsä toisen maailmansodan jälkeen (63 kansanedustajaa). Kannatustaan menettänyt ja sisäisistä riidoista kärsinyt Suomen Maaseudun Puolue puolestaan koki kohtalonsa samoissa vaaleissa, jolloin se menetti miltei kaikki eduskuntapaikkansa. SMP ajautui vaalien jälkeen konkurssiin ja sen raunioille perustettiin syksyllä 1995 uusi puolue Perussuomalaiset. Liberaalinen Kansanpuolue oli eduskuntapuolueena viimeisen kerran vaalikauden 1991−1995 yhden kansanedustajan voimin. Nuorsuomalaiset-puolueen ja ns. "Eko-Vihreiden" ainoaksi eduskuntakaudeksi jäi vaalikausi 1995−1999, jolloin edellisellä oli kaksi kansanedustajaa ja jälkimmäisellä yksi. Vuonna 1990 Suomeen perustettiin uusi puolue Vasemmistoliitto, jolle siirrettiin SKP:n poliittinen toiminta; samalla lakkautettiin SKDL. SKP päätettiin säilyttää puolueena, mutta se teki konkurssin syksyllä 1992 pääosin epäonnistuneiden kiinteistökauppojensa vuoksi. Vasemmistoliiton ulkopuolelle jättäytyneet kommunistit jatkoivat poliittista toimintaansa Kommunistisessa Työväenpuolueessa ja myöhemmin uudelleen perustetussa SKP:ssa, joiden keskinäiset välit ja suhteet Vasemmistoliittoon olivat huonot. Vasemmistoliitto oli hallituspuolueena eduskuntavaaleista 1995 alkaen, jolloin se oli mukana Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa. Kansanedustaja Risto Kuisma erosi SDP:sta vuonna 1997 ja perusti seuraavana vuonna uuden Remonttiryhmä-puolueen. Vuosikymmenen aikana Suomeen syntyi runsaasti muitakin puolueita, jotka eivät kuitenkaan missään vaaleissa nousseet eduskuntaan. Tällaisia olivat mm. Naisten puolue, Luonnonlain puolue ja Suomen EU-jäsenyyden vastustamisella kampanjoinut Vapaan Suomen Liitto. Suomen Eläkeläisten Puolue hajosi sisäisten kiistojensa vuoksi kahdeksi keskenään kilpailleeksi puolueeksi. Kaikki Suomen hallitukset istuivat 1990-luvulla koko nelivuotisen vaalikauden ajan. Pääministereinä toimivat Harri Holkeri, Esko Aho ja Paavo Lipponen. Lipposen ensimmäinen hallitus nousi Suomen historian pitkäikäisimmäksi hallitukseksi istuttuaan 1 464 vuorokautta vaalikaudella 1995−1999. Sotien jälkeisen ajan huomattavimpiin poliitikkoihin kuulunut Johannes Virolainen jätti politiikan vuoden 1991 eduskuntavaaleissa. Syksyllä 1990 Virolainen oli noussut Suomen kaikkien aikojen pitkäaikaisimmaksi kansanedustajaksi. Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus raukesi Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, jonka tilalle solmittiin Naapuruussopimus. Keskustelua Suomen jäsenyydestä silloisessa Euroopan yhteisössä virittivät vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajat Pertti Paasio ja Pertti Salolainen. Presidentti Mauno Koivisto torjui ajatuksen vielä kesäkuussa 1991 hallitukselle pitämässään ulkopoliittisessa katsauksessa, mutta tilanne muuttui Neuvostoliiton luhistuttua ja varsinkin Ruotsin jätettyä jäsenhakemuksen EY:lle keväällä 1992. Suomi liittyi vuoden 1995 alussa Euroopan unionin jäseneksi ja erosi Euroopan vapaakauppajärjestöstä. Huomattavana ulkopoliittisena taustavaikuttajana tunnettu ministeri Max Jakobson nostatti vuosikymmenen puolivälissä keskustelua Suomen liittymisestä sotilasliitto Natoon. Talous ja tekniikka 1990-luvun alussa Suomi alkoi suuntautua enemmän länsimaihin, samalla kun idänkauppa romahti ja maassa oli pankkikriisi ja Suomen historian suurin lama. Elpymisen on katsottu alkaneen loppuvuonna 1993, ja yhtäjaksoinen taloudellinen nousukausi jatkui seuraavat 15 vuotta. Vuonna 1995 Suomen Yhdyspankki ja Kansallis-Osake-Pankki yhdistyivät muodostaen Meritan, joka myöhemmin yhdistyi Nordbankenin kanssa Nordeaksi. 1990-luvulla Nokia Oyj suuntautuu vahvasti mobiiliteknologiaan ja matkapuhelimiin. Nokia käytti resurssinsa hyvin pitkälle pelkästään matkapuhelimiin, niiden verkkotuotteisiin ja muihin tietoliikennealan järjestelmiin. Tällöin se luopui televisio- ja tietokonetoiminnoistaan. Puunjalostus myytiin 1989–1991, kumiteollisuus 1988–1995, tietokoneet ICL:lle 1991, kaapelituotanto 1995 NKF:lle ja televisiot 1996 Semi-Techille. 1990-luvulla matkapuhelinteknologiassa siirryttiin "toiseen sukupolveen" (2G), kun GSM-järjestelmä alkoi syrjäyttää NMT-tekniikkaa. 1991 Nokia esitteli ensimmäisenä maailmassa tuotantovalmiin digitaalisen GSM-puhelimen. Maailman ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin Nokian Radiolinjalle toimittamassa verkossa. Valtion omistama Posti- ja telelaitos eriytettiin omiksi yhtiöiksi, joka johti lopulta Postin ja Soneran syntymisiin. Viihde Televisio Vuosina 1986-1992 toiminut Kolmoskanava muuttui MTV3:ksi, kanava aloitti vuonna 1993 omana valtakunnallisena televisiokanavanaan. Aiemmin MTV3 oli näkynyt Ylen ykkös ja kakkosverkoissa vain osan aikaa vuorokaudesta. Nelonen aloitti vuonna 1997 korvaten PTV4-kanavan. Tv-ohjelmia - Frank Pappa Show - Hyvät herrat - Hyvät, pahat ja rumat, Simo Rantalaisen ja Jari Sarasvuon vetämänä tunnettu talk show -ohjelma - Iltalypsy - Jyrki, tai JYRK:. - Kummeli, Kummeli-ryhmältä myös elokuvia - NoTV - Metsolat - Onnenpyörä - Passi ja hammasharja - Speden Spelit - Talonpojan ralli - Tuttu Juttu Show Musiikki Esiintyjiä - Nylon Beat - Hausmylly - Aikakone - Neon 2 - Waldo's People - CatCat Elokuvat - Vääpeli Körmy -elokuvat - Pekko Aikamiespoika -elokuvat - Kulkuri ja joutsen - Kuningasjätkä Merkittäviä suomalaisia henkilöitä - Mika Häkkinen, Formula 1-maailmanmestari - Jorma Ollila, Nokian toimitusjohtaja (1992–2006) - Linus Torvalds, Linux-järjestelmän kehittäjä - Billy Carson, muusikko, näyttelijä - Waldo Poliitikkoja - Mauno Koivisto, tasavallan presidentti - Martti Ahtisaari, tasavallan presidentti - Harri Holkeri, pääministeri - Esko Aho, pääministeri, Suomen Keskustan puheenjohtaja - Paavo Lipponen, pääministeri, SDP:n puheenjohtaja - Sulo Aittoniemi, Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja ja presidenttiehdokas 1994 - Arja Alho, valtiovarainministeri - Claes Andersson, kulttuuriministeri, Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1994 - Heikki Haavisto, ulkoministeri - Ilkka Hakalehto, presidenttiehdokas Itsenäisen Suomen Puolesta, Vapaan Suomen liiton puhenjoht. - Tarja Halonen, ulkoministeri - Olli-Pekka Heinonen, opetusministeri - Kari Häkämies, oikeusministeri - Raimo Ilaskivi, Kokoomuksen presidenttiehdokas 1994 - Kauko Juhantalo, kauppa- ja teollisuusministeri - Bjarne Kallis, Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtaja - Toimi Kankaanniemi, kehitysyhteistyöministeri, Suomen Kristillisen Liiton puheenjohtaja ja presidenttiehdokas 1994 - Keijo Korhonen, Suomen Kansan Itsenäisyysrintaman presidenttiehdokas 1994 - Eeva Kuuskoski, sosiaali- ja terveysministeri, Muutos 94 -kansalaisliikkeen presidenttiehdokas 1994 - Erkki Liikanen, valtiovarainministeri - Sauli Niinistö, oikeus- ja valtiovarainministeri, Kokoomuksen puheenjohtaja - Pertti Paasio, ulkoministeri, SDP:n puheenjohtaja - Mauri Pekkarinen, sisäministeri - Hannele Pokka, oikeusministeri - Elisabeth Rehn, puolustusministeri, RKP:n presidenttiehdokas 1994 - Pertti Salolainen, ulkomaankauppaministeri, Kokoomuksen puheenjohtaja - Suvi-Anne Siimes, kulttuuriministeri, Vasemmistoliiton puheenjohtaja - Ulf Sundqvist, SDP:n puheenjohtaja - Ilkka Suominen, kauppa- ja teollisuusministeri, eduskunnan puhemies - Pekka Tiainen, Kommunistisen Työväenpuolueen presidenttiehdokas 1994 - Riitta Uosukainen, opetusministeri ja eduskunnan puhemies - Iiro Viinanen, valtiovarainministeri - Pertti "Veltto" Virtanen, "Eko-Vihreiden" kansanedustaja ja presidenttiehdokas 1994 - Raimo Vistbacka, Suomen maaseudun puolueen viimeinen ja perussuomalaisten ensimmäinen kansanedustaja, liikenneministeri - Paavo Väyrynen, ulkoministeri, Suomen Keskustan presidenttiehdokas 1994 - Jarmo Wahlström, SKDL:n kansanedustaja ja viimeinen puheenjohtaja Suomen historia Suomi 2000-luvulla Suomi 2000-luvulla oli jälkiteollinen runsaan viiden miljoonan ihmisen yhteiskunta. Vuosikymmentä leimasi talouden nousukausi, joka päättyi finanssikriisiin vuonna 2008. Nokian merkitys Suomen taloudelle oli huomattavan suuri. Suomen kansa valitsi vuonna 2000 ensimmäisen kerran tasavaltansa johtoon naisen, 56-vuotiaan Tarja Halosen. Maa sai myös kautta aikain ensimmäisen naispääministerinsä, Anneli Jäätteenmäen vuonna 2003, tosin vain kymmeneksi viikoksi. 2000-luvun pääministeripuolueita olivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Suomen Keskusta. 2000-luvun Suomessa internet ja matkapuhelimet yleistyivät nopeaan tahtiin. Suomi kansainvälistyi taloudellisesti ja kulttuurisesti. Maahanmuuttajien osuus maan väestöstä lisääntyi ja väestön ikääntyminen jatkui. Viihteessä uutta olivat niin kutsutut tositelevisio-ohjelmat, joihin usein liittyi kilpailu, jossa osallistuja yksi toisensa jälkeen putosi pois. Vuosikymmenen loppupuolella Suomessa tehtiin useita joukkosurmia. Politiikka Valtio Suomi siirtyi kolmannelle vuosituhannelle presidenttinään Martti Ahtisaari. Talvella 2000 tasavallan presidentiksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen, sosiaalidemokraattien Tarja Halonen, joka istui kaksi kautta. Suomen uusi perustuslaki tuli voimaan maaliskuussa 2000: uudistus vahvisti parlamentaarista demokratiaa ja korosti pääministerin asemaa. Presidentin valta supistui.² Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 2000-luvulla kaksi kappaletta: - Eduskuntavaalit 2003 - Eduskuntavaalit 2007. Suurimpia puolueita olivat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja SDP. Vasemmiston kannatus oli merkittävästi vähäisempää kuin aiempina vuosikymmeninä: vuoden 2007 vaaleissa SDP:n, Vasemmistoliiton ja pienten vasemmistopuolueiden yhteenlaskettu ääniosuus oli hieman yli 30 %. Vihreä liitto oli vakiinnuttanut paikkansa puoluekartalla ja perussuomalaiset oli muutaman prosentin pienpuolue. Äänestysvilkkaus oli samaa luokkaa kuin 1990-luvulla, noin kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista kävi äänestämässä.³ Suomella oli vuosikymmenen aikana neljä hallitusta, joista Anneli Jäätteenmäen hallitus oli hallituspäiviltään eräs maan historian lyhyimmistä: 69 päivää. 2000-luvun pääministereitä olivat Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen, joiden valtakausien välissä oli edellä mainittu Jäätteenmäen kausi keväällä 2003. Suomen 2000-luvun hallitukset olivat: - Lipposen II hallitus (1999–2003) - Jäätteenmäen hallitus (2003) - Vanhasen I hallitus (2003–2007) - Vanhasen II hallitus (2007–2010). Kunnat Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 2000-luvulla kolme kappaletta: - Kunnallisvaalit 2000 - Kunnallisvaalit 2004 - Kunnallisvaalit 2008. Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa, vuoden 2000 vaaleissa äänestämässä kävi alle 56 % äänioikeutetuista. Vuoden 2008 vaaleissa päästiin jälleen yli 60 %:n. Vasemmistopuolueet menettivät asemiaan myös kunnallisvaaleissa. Hallinnollinen jako Läänien määrää oli vähennetty vuoden 1997 lääniuudistuksessa ja vuoden 2009 viimeisenä päivänä koko läänilaitos siirtyi historiaan. Suomen viimeisiä läänejä kutsuttiin suurlääneiksi; yhteensä niitä oli kuusi: Ahvenanmaan lääni, Etelä-Suomen lääni, Itä-Suomen lääni, Lapin lääni, Länsi-Suomen lääni ja Oulun lääni. Läänien tilalle tuli seitsemän aluehallintovirastoa, jotka käsittivät yhden tai useamman maakunnan. Länsi-Suomen läänistä muodostettiin Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto ja Lounais-Suomen aluehallintovirasto, muutoin virastojen alueet vastasivat lyhytaikaisiksi jääneistä suurläänejä. 1. tammikuuta 2010 perustetut aluehallintovirastot ovat: - Etelä-Suomen aluehallintovirasto - Itä-Suomen aluehallintovirasto - Lapin aluehallintovirasto - Lounais-Suomen aluehallintovirasto - Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto - Pohjois-Suomen aluehallintovirasto - Ahvenanmaan valtionvirasto. Entisen Oulun läänin nimeäminen Pohjois-Suomen aluehallintovirastoksi aiheutti keskustelua, sillä valtakunnan pohjoisin kolmannes sijaitsi "Pohjois-Suomen" pohjoispuolella. 2000-luvulla Suomessa oli jäljellä yksi virallinen kuntamuoto: kunta. Vuoden 1995 kuntalain jälkeen mikä tahansa kunta sai kutsua itseään kaupungiksi, mikäli piti sitä asianmukaisena. 2000-luvulla tehtiin useita kuntaliitoksia, erityisesti vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Vuonna 2000 kuntia oli 452 eli vain hieman vähemmän kuin 1970-luvun lopulla. Vuonna 2010 kuntien määrä oli pudonnut 342:een eli joka neljäs kunta katosi kartalta. Monikuntaliitokset synnyttivät alueellisesti laajoja kokonaisuuksia, kuten Kouvolan ja Salon, joiden hallinnollinen alue sisälsi useita taajamia. Tilanne oli päinvastainen aiempaan, jolloin kaupunkien keskustaajamat ulottuivat kaupunkikuntaa ympäröivien maalaiskuntien alueille. ⁹ ¹⁰ Demografia Väestönmuutokset Suomen väkiluku kasvoi 2000-luvulla maltillisesti, noin 3,5 %. Väestönkasvu oli hitaimmillaan vuosikymmenen alussa ja kiihtyi vuosikymmenen loppua kohden. Suomi oli muuttovoittomaa: maahanmuutto lisääntyi huomattavasti maastamuuton pysyessä melko vakaana. Nettosiirtolaisuus ylitti 10 000:n rajan vuonna 2006. Vuosikymmenen muuttotase oli lähes +90 000 henkeä. Syntyvyys pysyi verraten vakaana, vuosittain syntyi noin 55 000–60 000 lasta. Kuolleiden määrä pysyi niin ikään vakaana, vuosittain siirtyi ajasta ikuisuuteen noin 50 000 suomalaista. Yhteensä vuosikymmenen aikana syntyi 578 000 lasta ja kuoli 488 000 ihmistä. Suomen väestömäärän kokonaislisäys 2000-luvulla oli 180 000 henkeä. Väestönkasvun painopiste siirtyi luonnollisesta väestönlisäyksestä maahanmuuttoon.¹¹ Suomalaisten kokonaishedelmällisyys nousi vuosikymmenen loppua kohden: vuonna 1999 luku oli 1,73, vuonna 2009 puolestaan 1,86, eli korkeampi kuin kertaakaan vuoden 1969 jälkeen. Syntyvyys 2000-luvulla jäi kuitenkin matalammaksi kuin 1970- ja 1980-luvuilla, sillä hedelmällisessä iässä olevien naisten lukumäärä oli aiempaa vähäisempi.¹¹ Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat näkyivät edelleen vuosittain ylöspäin kohoavana pullistumana väestöpyramidissa, 2000-luvulla he olivat 50–65-vuotiaita.¹² Kuntien välinen muutto lisääntyi 1990-luvun laman jälkeen, huippuvuonna 2007 muuttajia oli runsaat 270 000. Myös kuntien sisäinen muuttoliike vilkastui.¹¹ Pitkän ajan trendeistä jatkuivat väestön ikääntyminen ja keskimääräisen elinajanodotteen kasvu. Vuonna 2000 Suomessa syntyneiden poikien elinajanodote oli 74,1 vuotta ja tyttöjen 81,0 vuotta. Vuonna 2010 luvut olivat pari vuotta korkeammat ja sukupuolten välinen ero kaventui aavistuksen. Keskimääräiset toteutuvat eliniät muodostunevat huomattavasti synnyinvuoden odotteita korkeammiksi, kuten aiempienkin sukupolvien.¹³ ¹⁴ ¹⁵ Imeväiskuolleisuus laski 2000-luvun aikana alle kolmen promillen, ja oli eräs maailman alhaisimmista.¹⁶ Väestön alueellinen jakautuminen Koko 1900-luvun jatkunut Suomen väestön keskittyminen Uudellemaalle jatkui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Myös Pirkanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan väestöosuudet kasvoivat. Väkilukuaan kasvattivat eritoten kasvukeskukset Helsinki, Tampere ja Oulu lähiympäristöineen. Myös Turun ja Jyväskylän seudut vetivät väkeä. Itä- ja Kaakkois-Suomen maakuntien väkiluvut laskivat. Taulukossa on esitetty Suomen maakuntien väkiluku 1990-luvun ja 2000-luvun viimeisenä päivänä Tilastokeskuksen mukaan. Aluejako on vuoden 2014 mukainen; Uudenmaan itäinen osa muodosti vuosina 1997–2011 Itä-Uudenmaan maakunnan, sen väkiluku on mukana Uudenmaan maakunnan väkiluvussa.¹⁷ Nurmijärvi-ilmiö Eräs vuosikymmenen puheenaiheista oli niin kutsuttu Nurmijärvi-ilmiö eli ihmisten muutaminen keskuskaupungeista kaupunkiseudun reuna-alueille, josta saattoi ostaa tilavan omakotitalon kaupunkikaksion hintaan. Nurmijärvi-ilmiö alkoi hiipua 2008, jonka jälkeen esimerkiksi Helsingin seudulla väestönkasvun painopiste siirtyi vaihteeksi reunoilta kohti ydintä.¹⁸ ¹⁹ Käytännössä kyse oli muuttoliikkeen trendien jatkuvasta vaihtelusta, ei mistään uudesta ilmiöstä. Esimerkiksi Nurmijärvellä väestönkasvu oli 1980-luvulla nopeampaa kuin 2000-luvulla, 1990-luvulla kasvu oli sitä vastoin hitaampaa.²⁰ ²¹ Talouselämä Suomen bruttokansantuote kasvoi vuosina 1994–2008 lähes 70 %. Kyseiset vuodet kattavat 1990-luvun laman ja 2008 alkaneen finanssikriisin välisen ajan. Vuonna 2000 Suomen bkt oli noin 158 miljardia euroa viitevuoden 2010 hintoihin. Vuonna 2008 bkt oli 198 miljardia, kunnes seuraavana vuonna tapahtui romahdus: bkt supistui yli kahdeksan prosenttia ja laski vuosikymmenen puolenvälin tasolle.²² 2000-luvun talouskasvun takana oli pitkälti Nokia-vetoinen ICT-klusteri. Vuonna 2000 Nokian osuuden Suomen bkt:sta laskettiin olevan peräti neljä prosenttia.²³ 2010-luvulla on arvioitu, että talouskasvu oli osittain "petollisen suotuisaa": palkkojen ja julkisten menojen nousu lähti käsistä, mikä rapautti Suomen kilpailukykyä. Vuonna 2008 alkoi teollisuuden pudotus, josta Suomi ei ollut toipunut vielä seuraavan vuosikymmenen puoleenväliin mennessä.²⁴ ²⁵ Inflaatio pysyi 2000-luvun aikana maltillisena, useina vuosina se jäi alle yhden prosentin. Nousukauden lopussa vuonna 2008 inflaatio nousi hieman yli neljän prosentin, seuraavana vuonna se putosi nollaan. Kun vuoden 2000 kuluttajahintojen kokonaisindeksi on 100,0, vuoden 2009 luku on 115,3.²⁶ Suomen vaihtotase oli koko 2000-luvun ylijäämäinen, vuosikymmenen alussa ylijäämää oli jopa kahdeksan prosenttia bruttokansantuotteesta, mikä on suomalaisittain poikkeuksellista. Vuosikymmenen loppua kohden ylijäämä supistui, ja vaihtotase kääntyi alijäämäiseksi seuraavan vuosikymmenen alussa. Vaihtotase oli kääntynyt ylijäämäiseksi 1990-luvun laman jälkeen, kun viennin volyymi kasvoi tuontia nopeammin. 2000-luvulla ylijäämät alkoivat supistua kotimaisen kysynnän lisätessä tuonnin volyymia.²⁷ Työttömyysaste pysyi korkeana läpi vuosikymmenen. Vuonna 2000 Suomen työttömyysaste oli Työ- ja elinkeinoministeriön tilaston mukaan 12,6 % ja vuonna 2009 puolestaan 11,2 %. Alimmillaan työttömyysaste oli vuonna 2007, jolloin se oli 8,5 %. Työvoiman ikääntyminen jatkui ja suuret ikäluokat poistuivat työelämästä suurimmilta osin.²⁸ Vuosikymmenen aikana puhuttiin Suomea uhkaavasta työvoimapulasta, "huutavan työvoimapulan" uumoiltiin olevan aivan nurkan takana. Käytännössä työvoimasta oli pulaa lähinnä terveysalalla. Laajamittainen työvoimapula ei realisoitunut myöskään seuraavan vuosikymmenen alkupuolella, vastoin ennusteita. Suomen valtionvelka alkoi supistua 1990-luvun lopulla. Vuonna 2008 velkaa oli noin 54 miljardia euroa, minkä jälkeen velan määrä alkoi kasvaa. Velan suhde bruttokansantuotteeseen oli alimmillaan niin ikään 2008, jolloin se oli noin 29 %. Vuonna 2000 suhde oli 48 %.²⁹ Suomen bruttokansantuotteen vuosimuutos 2000-luvulla:²² 2000-luvun keskeisiä suomalaisia talousvaikuttajia olivat muun muassa Matti Alahuhta, Sari Baldauf, Antti Herlin, Mikael Lilius, Jorma Ollila, Antti Piippo, Björn Wahlroos ja Anders Wiklöf. Näkyviä ja usein mediassa esilläolleita talouselämän hahmoja olivat myös Lenita Airisto, Hjallis Harkimo ja Marimekon grande dame Kirsti Paakkanen. Euro Euro oli otettu käyttöön tilivaluuttana tammikuussa 1999. Käteisvaluuttana Suomessa käytettiin markkaa vuoteen 2002. Suomi siirtyi euroon yhdentoista muun Euroopan unionin maan kanssa 1. tammikuuta 2002; Vaihtojakso markasta euroon kesti tammi- ja helmikuun 2002. Markkoja sai lunastaa euroiksi tasan kymmenen vuotta vaihtojakson päättymisestä. Euron virallinen muuntokerroin oli 5,94573 Suomen markkaa.³⁰ Käytännön elämässä muuntokerroin pyöristyi kuudeksi ja markkoja kutsuttiin usein mummonmarkoiksi. Ihmiset pähkäilivät kaupoissa kuuden kertotaulun kanssa ja päivittelivät euron myötä kohonneita hintoja. Hinnat nousivat vuonna 2002 keskimäärin 2,3 %, eli saman verran kuin 2001. Myös muualla euroalueella kuluttajat kokivat hintojen nousseen, mikä johtui pitkälti siitä, että usein ostettavien halpojen tuotteiden hinnat todella nousivat poikkeuksellisen paljon, kun sen sijaan harvoin tehtävien suurten hankintojen hinnat eivät juuri kohonneet.³¹ Rikollisuus Suomessa tehtiin 2000-luvulla useita veritöitä oppilaitoksissa ja kauppakeskuksissa: - Myyrmannin räjähdys 11. lokakuuta 2002 - Jokelan koulusurmat 7. marraskuuta 2007 - Kauhajoen koulusurmat 23. syyskuuta 2008 - Sellon ampumavälikohtaus 31. joulukuuta 2009. Kaikkiaan poliisin tietoon tulleita rikoksia kirjattiin vuosittain runsaat 400 000 kappaletta. Henkirikoksia tilastoitiin vuosittain 103–155.³² Järjestäytynyt rikollisuus yleistyi.³³ Liikenne Rautateiden sähköistäminen jatkui: 2000-luvun lopussa yli puolet Suomen rataverkosta oli sähköistetty. Vuosikymmenen aikana sähköistetyn rataverkon pituus kasvoi noin 700 kilometriä. Suurin yksittäinen työmaa oli Lahden oikorata eli rataosuus Keravalta Lahteen, joka avattiin syyskuussa 2006. Vanhoja sinisiä vaunuja korvattiin kaksikerrosvaunuilla ja Pendolinojen määrää lisättiin. Henkilöliikenteen matkojen määrä lisääntyi sekä Helsingin lähiliikenteessä että kaukoliikenteessä.³⁵ ³⁶ Junien kulunvalvontaa kehitettiin rakentamalla kulunvalvonnan ratalaitteita. Tavoitteena oli nostaa raideliikenteen turvallisuus eurooppalaiselta keskitasolta kansainväliselle huipputasolle.³⁷ Henkilöautojen ensirekisteröintejä tilastoitiin yli 1,3 miljoonaa eli huomattavan paljon verrattuna 1990-lukuun. Vuonna 2009 rekisteröintien määrä tosin romahti. Vuosikymmenen alussa henkilöautoja oli noin 2,1 miljoonaa, vuosikymmenen lopussa lähes 2,8 miljoonaa. Henkilöautojen määrä tuhatta asukasta kohden ylitti 500:n rajan vuonna 2008. Henkilöautojen, pakettiautojen ja muiden autojen yhteenlaskettu lukumäärä oli pysynyt noin 2,2 miljoonassa yksikössä suurimman osan 1990-lukua; 2000-luvulla niiden määrä kasvoi 2,4 miljoonasta yli 3,2 miljoonaan. Suhteellisesti vielä enemmän lisääntyi moottoripyörien ja mopojen lukumäärä.³⁶ Noin kolmannes Suomessa 2000-luvulla ensirekisteröidyistä autoista kuului niin sanottuun alempaan keskiluokkaan ja hieman alle kolmannes ylempään keskiluokkaan. Pienten autojen osuus oli noin kuudesosa. Kaupunkiautojen suosio sen sijaan jäi vähäiseksi. Vuoden 2008 autoverouudistus kasvatti vähäpäästöisten autojen myyntiä. Volkswagenin, Toyotan ja Fordin markkinaosuudet pysyivät korkeina halki vuosikymmenen. Volkswagen-konserniin kuuluva Škoda kasvatti osuuttaan merkittävästi ja pääsi eroon negatiivisesta itäauto-leimastaan, Opelin suosio sen sijaan väheni. Niin kutsutut premium-merkit, kuten Audi ja BMW kasvattivat markkinaosuuttaan. Volvo ja Nissan pitivät markkinaosuutensa, sen sijaan ranskalaisten ja italialaisten merkkien suosio hiipui. Etelä-Koreasta tuli aivan uusia automerkkejä, kuten Kia, jotka saavuttivat kohtalaisen suosion suomalaisten autonostajien keskuudessa.³⁸ Loppuvuonna 2006 Suomen kolme yleisintä henkilöautomerkkiä olivat Toyota (319 000 kappaletta), Volkswagen (245 000) ja Opel (221 000).³⁹ Volkswagen-konsernin autot kaikkiaan muodostivat suuren osan Suomen autokannasta ja ensirekisteröidyistä autoista. Meriliikenteessä yleistyivät niin kutsutut pika-alukset, katamaraanit, joilla pääsi Helsingistä Tallinnaan puolessatoista tunnissa ja jotka eivät liikennöineet talvisin. Tallink osti Silja Linen 2006 ja toi vuosikymmenen varrella useita upouusia laivoja Suomen liikenteeseen, kuten 212-metrisen M/S Baltic Princessin, joka teki neitsytmatkansa vuonna 2008.⁰ ⁴¹ Finnlines tilasi vuosikymmenen puolivälissä viisi matkustajarahtilaivaa, jotka nimettiin Star-sarjaksi.² Lentoliikenteen matkustajamäärät lisääntyivät 2000-luvulla. Vuonna 2000 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 13,8 miljoonaa, vuonna 2009 puolestaan noin 16,2 miljoonaa huolimatta huomattavasta vähennyksestä kahteen edellisvuoteen nähden. Vuonna 2009 Helsinki-Vantaan matkustajamääräksi tilastoitiin noin 12,6 miljoonaa.³ Nopeasti lisääntyneestä ajoneuvojen lukumäärästä ja alati kasvavista liikennemääristä huolimatta liikenneturvallisuus koheni. Tieliikennekuolemien lukumäärä vähentyi vuosikymmenen alun yli 400:sta vuosikymmenen lopun alle 300:aan.³⁶ Suomen historian vakavin tieliikenneonnettomuus sattui Konginkankaalla 19. maaliskuuta 2004: Konginkankaan linja-autoturmassa kuoli 23 henkeä. 2000-luvun vakavimpia rautatieonnettomuuksia olivat Iin junaturma 9. helmikuuta 2000 ja Kuivaniemen junaturma 6. heinäkuuta 2000. Lento-onnettomuudet olivat pienkoneturmia, joissa kuoli enintään kaksi henkeä. Taipalsaaren onnettomuudessa 15. elokuuta 2008 sai surmansa kolme henkeä. Vuosikymmenen aikana sattuneet vesiliikenneonnettomuudet olivat lähinnä pienveneturmia.⁴ Arkkitehtuuri 2000-luvulla valmistui useita näyttäviä lasipintaisia rakennuksia kuten 1990-luvullakin. "Lasiarkkitehtuurin" 2000-lukulaisia edustajia on muun muassa Itämerentorni Helsingin Ruoholahdessa. Espoon Keilaniemeen valmistui 73-metrinen Kone Building ja Leppävaaraan rakennettiin samankorkuinen Panorama Tower.⁵ ⁴⁶ Uusia kauppakeskuksia kohosi eri puolille Suomea: Iso Omena avattiin 2001, Mylly niin ikään 2001, Sello 2003, Ideapark 2006 ja Skanssi 2009. Kauppakeskus Rajalla – På Gränsen avattiin lokakuussa 2008. Myös kaupunkien ydinkeskustoihin rakennettiin kauppakeskuksia, suurimpana Kauppakeskus Kamppi, joka vihittiin käyttöön maaliskuussa 2006. Helsingin Vuosaareen valmistui syksyllä 2006 Suomen siihen asti korkein asuinrakennus, Cirrus, jonka kattokorkeus on lähes 90 metriä.⁷ Toisen maailmansodan jälkeen rakennetun määrältään runsaan asuntokannan ikääntyminen merkitsi 2000-luvulle tultaessa korjausrakentamisen jatkuvaa kasvua. 1960- ja 1970-luvun lähiöiden esteettistä ilmettä haluttiin kohentaa ja energiatehokkuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota.⁸ 2000-luvun pientalot olivat aiempaa useammin nollaenergiataloja.⁹ Uusien omakotitalojen keskikoko kasvoi: vuonna 2010 valmistuneet omakotitalot olivat keskikooltaan 144 neliömetriä, 1990-luvun alun uusien omakotitalojen keskikoko oli 122 neliömetriä.⁰ Muotoilu ja sisustus [Tiedosto:Plup 400ml design by Stefan Lindfors 2008 photographed on 30 November 2014.jpg|thumb|Plup-pullosta (Stefan Lindfors, 2008) ei tullut kaupallista menestystä, päinvastoin kuin Lindforsin useista muista tuotteista.¹ ]] Monialaisuus ja useiden materiaalien hallinta oli 2000-luvun muotoilutrendi. Suomalaismuotoilijat työskentelivät paitsi suomalaisille, myös ulkomaisille yrityksille ja perustivat omia pieniä designyrityksiään ja yhteenliittymiään.² Retrotyyli tuli muotiin ja vanhojen tavaroiden hinnat ampaisivat ylös vastaavasti: tällainen arvonnousun kokenut esine oli esimerkiksi retronostalginen Pehtoori-kahvipannu.³ Lisäksi syntyi useita vanhaan perustuvia uusia tuotteita, esimerkiksi Marimekon Unikko-kuosia (1964) käytettiin lukemattomissa kulutustavaroissa. Asemansa jo 1900-luvulla vakiinnuttanut Stefan Lindfors jatkoi uraansa 2000-luvulla. Hän suunnitteli oivaltavia keittiötarvikkeita, kuten Boy-juomalasin Iittalalle ja MeHu-juomalasin Marlille.⁴ Vaatesuunnittelija Paola Suhosen muotitalo Ivana Helsinki löi itsensä läpi ja sai huomiota niin Suomessa kuin muuallakin. Suhonen ammensi usein lentävistä luontokappaleista: vuosikymmenen aikana hänen tallissaan syntyivät muun muassa Collection Tiira, Collection Dead Butterflies ja Collection Birdring.⁵ Harri Koskinen (s. 1970) nimitettiin Suomen vuoden nuoreksi muotoilijaksi vuonna 2000. Koskisen muotoili vuosikymmenen aikana muun muassa Genelecin aktiivikaiuttimia, Issey Miyaken rannekelloja, graafisia kuoseja Marimekolle ja huonekaluja muun muassa Artekille. Lisäksi hän suunnitteli juomapulloja, kuten kierrätettävän polyetyleenitereftalaatti-materiaalista valmistettavan muovipullon Olville.⁶ Koskinen sai Compasso d'Oro -palkinnon 2005 sekä Torsten ja Wanja Söderberg -palkinnon 2009. Koskisen Block-valaisin (1996) pääsi New Yorkin Modernin Taiteen museon kokoelmiin vuonna 2000.⁷ Kotitaloudet 2000-luvulle tultaessa käytännöllisesti katsoen kaikissa suomalaistalouksissa oli yleisimmät viihde-elektroniikkalaitteet ja kodinkoneet, kuten jääkaappi ja televisio. Koteihin hankittiin kakkos- ja kolmostelevisioita ja kesämökkejä koneellistettiin. 1980-luvulla nopeasti yleistynyt mikroaaltouuni oli vuonna 2006 noin 90 prosentissa suomalaistalouksista ja aiemmin ylellisyytenä pidetty astianpesukone oli tullut perhetalouksien vakiovarusteeksi.⁸ ⁵⁹ Videonauhurit alkoivat käydä jo vanhanaikaisiksi, kun DVD-teknologia teki tuloaan. Tilaavievien kuvaputkitelevisioiden tilalle alkoi ilmestyä litteitä televisiovastaanottimia, joita kutsuttiin taulutelevisioiksi.⁰ Digisovittimet yleistyivät nopeaan tahtiin, mutta kävivät toisaalta digitelevisiovastaanottimien myötä pian tarpeettomiksi. Jokaisella laitteella oli oma kauko-ohjaimensa, joten olohuoneen pöydällä oli usein vähintään kolme kauko-ohjainta. Lisääntynyt laitemäärä aiheutti lisäksi melkoisia johtoviidakoita huoneiden nurkkiin, mikä suututti perheenemäntiä. Matkapuhelimet Matkapuhelimet yleistyivät nopeasti ja lankapuhelinliittymien määrä kääntyi puolestaan selvään laskuun.¹ Digitaalinen matkapuhelinjärjestelmä GSM syrjäytti 1980-luvun alussa käyttöönotetun analogisen NMT-järjestelmän. NMT-900-verkko suljettiin tammikuussa 2001 ja NMT-450-verkko tammikuussa 2003.² Loppuvuonna 2008 Suomessa tilastoitiin lähes seitsemän miljoonaa matkaviestinliittymää, kun taas kiinteiden puhelinliittymien määrä oli laskenut alle 1,7 miljoonan.³ Matkapuhelimien ominaisuudet lisääntyivät. Vuosikymmenen alussa markkinoille tulivat kamerapuhelimet, joilla alkuun saattoi ottaa vain heikkotasoisia kuvia. Pikselimäärät ja kuvien laatu kohenivat vuosikymmenen kuluessa ja myös videokuvausmahdollisuus yleistyi.⁴ Matkapuhelimet pienenivät, halpenivat ja muuttivat ihmisten välistä kommunikointia. Kännykkäetiketti herätti keskustelua. Liian äänekäs kännykkään puhuminen alkoi suivaannuttaa ihmisiä siinä määrin, että vuonna 2007 julkisissa liikennevälineissä järjestettiin Älä kailota -kampanja.⁵ 1990-luvulla muodostunut Sonera yhdistyi ruotsalaisen Telia-yhtiön kanssa vuoden 2002 aikana muodostaen TeliaSoneran. Aiemmin vuosituhannen alussa Sonera pyrki laajentamaan liiketoimintaansa sijoittamalla kolmannen sukupolven matkapuhelinverkon (3G, UMTS) toimilupaan Saksassa. Liiketoimi ei ollut kannattava, ja Soneran oli vetäydyttävä Saksasta. Kyseisestä tapahtumasta julkaistiin Mihin katosivat Soneran miljardit -kirja. Tietokoneet ja internet Pääartikkeli: Internet, Sosiaalinen media, Suomalainen internetkulttuuri Vaikka kotitietokoneita oli myyty jo 1980-luvun alusta alkaen, niistä tuli jokakodin laitteita internetin myötä 2000-luvulla. Vuonna 2009 internet-yhteys oli noin neljässä kotitaloudessa viidestä.⁶ Tilaavievien pöytäkoneiden sijaan hankittiin yhä useammin kannettava tietokone. Sosiaalinen media, some, oli 2000-luvun uutuus. Se mahdollisti käyttäjien toimimisen paitsi sisällöntuottajina pelkän vastaanottamisen sijaan. Suomenkielinen Facebook aloitti keväällä 2008.⁷ Wikipedia edusti uusia tiedontuottamisen muotoja. Suomenkielinen Wikipedia aloitti 2002 ja ylitti 200 000 artikkelin rajan ennen vuosikymmenen vaihdetta. Suomen kieli 2000-luvun uudissanoja tai vuosikymmenen aikana runsaasti tiedostusvälineissä käytettyjä sanoja. Lähteenä 2000-luvun aikana julkaistujen Mitä missä milloin -kirjojen luettelot vuoden sanoista: Kirjallisuus 2000-luvun suomalaisen kirjallisuuden ominaispiirteenä oli tyylien ja lajien runsaus. Tarkkaanrajatut genreluokitukset menettivät merkitystään. Päinvastoin kuin modernistinen ja postmodernistinen proosa 2000-luvun kirjallisuus korosti juonen merkitystä. Romaaniin kirjoitettiin useita toisiinsa limittyviä tarinalinjoja. Vuosikymmenen kuluessa julkaistiin myös useita yhteiskuntakriittisiä kertomuksia ja runous nosti päätään.⁸ Sofi Oksanen (s. 1977) oli eräs vuosikymmenen puhutuimpia uusia suomalaiskirjailijoita. Hänen esikoisromaaninsa Stalinin lehmät ilmestyi 2003. Vuonna 2005 ilmestyi Baby Jane ja vuonna 2008 Puhdistus, joka voitti Finlandia-palkinnon ja filmatisoitiin elokuvaksi 2012. Lisäksi Puhdistuksesta tehtiin näyttämösovituksia. Oksanen käsitteli kirjoissaan muun muassa kommunismin rikoksia, mielenterveysongelmia ja lesbolaisuutta.⁹ Jari Tervo kirjoitti Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän trilogiansa, johon kuuluivat teokset Myyrä (2004), Ohrana (2006) ja Troikka (2008). Laila Hirvisaari jatkoi menestyksekästä kirjailijanuraansa 1900-luvun alkuun ajoittuvalla Imatra-sarjallaan; lisäksi hän kirjoitti neljä uutta osaa 1970-luvulla aloittamaansa Lehmusten kaupunki -sarjaan, jonka aikajänne on toisen maailmansodan vuosissa. Kaari Utriolta ilmestyi kaukaisempaan menneisyyteen ajoittuvia epookkiromaaneja ja useita tietokirjoja. Kari Hotakainen oli niin ikään pinnalla, hänen omakotitalounelmasta kertova aikalaisromaaninsa Juoksuhaudantie voitti Finlandia-palkinnon 2002 ja oli saman nimisen elokuvan pohjana.⁰ ⁷¹ Vuosikymmenen yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta edustavat muun muassa Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita (2003) ja Markku Pääskysen Vihan päivä (2006).² Mikko Rimmisen tajunnanvirtatekninen Pussikaljaromaani (2004) sai runsaasti huomiota ja siitä tehtiin elokuvaversio seuraavan vuosikymmenen alussa. Eppu Nuotio kirjoitti lastenkirjojen ohella kolmiosaisen eeppisen Varkaus-sarjan ja lounaissuomalaiseen pikkukaupunkimiljööseen sijoittuvan Pii Marin -rikosromaanisarjan.³ 2000-luvun Finlandia-palkitut kirjat:⁷⁴ - Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi - Hannu Raittila: Canal Grande - Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie - Pirkko Saisio: Punainen erokirja - Helena Sinervo: Runoilijan talossa - Bo Carpelan: Berg (Kesän varjot) - Kjell Westö: Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) - Hannu Väisänen: Toiset kengät - Sofi Oksanen: Puhdistus - Antti Hyry: Uuni Teatteri Puheteatteri Yhteiskunnallinen ja poliittinen teatteri olivat voimissaan 2000-luvun alussa.⁵ Myös suomalaisia klassikkonäytelmiä, kuten Niskavuoren Heta ja Tohvelisankarin rouva, näyteltiin ahkerasti. Minna Canthin Anna Liisa sai kehutun uustulkinnan nimiroolissaan Anna-Leena Sipilä.⁶ 2000-luvun teatteriohjaajista esiin nousivat muun muassa Mikko Roiha ja Kristian Smeds. Roihan ohjaustöissä sanaan ja liikkeeseen yhdistyi tarkoin harkittu visuaalisuus. Hänen ohjauksiaan oli muun muassa Orvokki Aution Pesärikko, joka vakuutti paitsi katsojat, myös kriitikot.⁷ Smeds herätti keskustelua tulkinnallaan Väinö Linnan klassikosta Tuntematon sotilas. Helsingin Kaupunginteatteri vietti satavuotisjuhlavuottaan 2007. Tuolloin esitettiin muun muassa Neil Hardwickin ohjaama musikaalikomedia Kevät koittaa Hitlerille (The Producers).⁸ Reko Lundán (1969–2006) oli 2000-luvun keskeinen teatterivaikuttaja, joka piti oman näkökulmansa teatteriin ja maailmaan kasvavista kaupallisuuden paineista piittaamatta. Lundán teki niin kutsuttua yhteiskunnallista teatteria, hän ohjasi muun muassa puhenäytelmät Tarpeettomia ihmisiä (2003) ja Ihmisiä hyvinvointivaltiossa (2003) sekä musikaalin Kutsumattomia vieraita (2006). Lundánin ohjaajantestamentti oli Den dansande prästen (Svenska Teatern, 2006). Teatterityön ohella Lundán oli tunnustettu kirjailija. Hänen romaanejaan ovat muun muassa Ilman suuria suruja (2002) ja Viikkoja, kuukausia (2006), joka ilmestyi hieman ennen hänen kuolemaansa.⁹ Nuorena aivokasvaimeen menehtyneen Lundánin lisäksi 2000-luvulla edesmenneitä suomalaisia teatteriammattilaisia olivat muun muassa Vivica Bandler (1917–2004), Jyrki Kovaleff (1954–2009), Rose-Marie Precht (1938–2000), Sylvi Salonen (1920–2003), Tenho Saurén (1926–2001), Veikko Sinisalo (1926–2003), Ensio Suominen (1934–2003) ja Tarja-Tuulikki Tarsala (1937–2007). Stand up -komiikka 1990-luvulla Suomeen rantautunut stand up- eli lavakomiikka vakiintui 2000-luvulla. Tyylilaji löysi tiensä myös televisioruutuihin, jolloin osasta koomikoita tuli tunnettuja kautta maan. André Wikström juonsi W-tyyli-ohjelmaansa 2003–2005. Vuosikymmenen stand up -nimiä olivat myös Lotta Backlund, Ismo Leikola, Stan Saanila ja Jaakko Saariluoma. Krisse Salminen teki stand upia Krisse-nimisen tyyppiblondin roolissa. Salmisella oli televisiossa oma Krisse Show'nsa.⁰ Lehdistö Vaikka lehtien levikit laskivat 2000-luvulla, kansainvälisesti vertaillen Suomessa luettiin lehtiä edelleen poikkeuksellisen paljon. Sanomalehdet perustivat internet-lehtensä jo 1990-luvulla ja 2000-luvulla lehtien lukeminen siirtyi vuosi vuodelta enemmän verkkoon. Esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkolehden lukijamäärä lisääntyi vuodesta 2001 vuoteen 2006 jopa 172 % ja Iltalehden peräti 377 %.¹ Suomalaisten sanomalehtien yhteislevikki painui vuonna 2008 alle kolmen miljoonan.² Radio Yleisradio uudisti suomenkielisen radiotoimintansa vuonna 2003, jolloin toimintansa aloittivat YLE Radio 1, YleX, YLE Radio Suomi ja YleQ. Radion AM-lähetykset lopetettiin vuodenvaihteessa 2007.³ Yleisradio menetti kuunteluosuuttaan vuosikymmenen kuluessa.⁴ Televisio Lähetystekniikka 2000-luvulla Suomessa oli käytössä televisiomaksu. Viranomaiset valvoivat kansalaisten koteja sen suhteen, kenellä on televisiolaite ja kenellä ei. Vuosikymmenen aikana Suomessa toteutettiin digisiirtymä. Digitaaliset koelähetykset oli aloitettu 1997. Digitaaliset lähetykset aloitettiin pääkaupunkiseudulla sekä Tampereen ja Turun kaupunkiseuduilla syyskuussa 2000. Vuonna 2005 digiverkon peittoalueen laskettiin kattavan 99,9 % Suomen väestöstä, eli verkon ulkopuolelle jäi vain viitisen tuhatta kansalaista. Lopullisesti digitekniikkaan siirryttiin Suomessa 1. syyskuuta 2007 kello 4.00. Teräväpiirtolähetysten aloittaminen jäi seuraavalle vuosikymmenelle.⁵ Tositelevisio Televisio-ohjelmistossa uutta olivat formaatteihin perustuvat tositelevisiotuotannot. Suuri seikkailu oli genren ensimmäisiä suomalaistuotantoja, sitä esitettiin keväisin vuodesta 2001 vuoteen 2005. Alankomaalaiseen formaattiin perustuva Big Brother sai ensiesityksensä elokuussa 2005. Tositelevision olennainen osa oli osallistujien pudottaminen yksi toisensa jälkeen, ja viimeisessä jaksossa yksi kilpailijoista sai suurehkon palkintosumman. Osallistujat tekivät paljastuksia yksityiselämästään, riitelivät ja vuodattivat kyyneleitä.⁶ Brittiformaattiin perustuva kykyjenetsintäkilpailu Idols aloitti Suomessa loppukesästä 2003. Idolsia lyhytikäisemmäksi jäi Popstars. Suomen Robinsonissa (2004 ja 2005) kilpailijat vietiin autiolle saarelle ja Miljonääri-Jussissa (2004) naiset kisasivat varakkaaksi väitetyn poikamiehen suosiosta. Viihdelehdistö tarttui tositelevision kilpailijoiden yksityiselämään. Näin syntynyt julkisuus jäi lähes poikkeuksetta lyhytkestoiseksi.⁶ Tositelevision suosio kantoi myös vuosikymmenen loppupuolelle. Syyskuussa 2007 sai ensi-iltansa Talent Suomi. Erityisen pitkäikäiseksi muodostui maaliskuussa 2006 aloittanut Tanssii tähtien kanssa, joka jatkui vielä 2010-luvun puolivälissä.⁷ Draama- ja komediasarjat 2000-luvun television suosikkisarja Salatut elämät perustuu niin ikään formaattiin. "Salkkarit" aloitti alkuvuonna 1999 ja sitä jatkettaneen ainakin vuoteen 2018.⁸ Sarjan jaksoja esitettiin alusta alkaen viidesti viikossa, kun aiemmin suomalaisten televisiosarjojen esitystiheys oli ollut tyypillisesti yksi jakso viikossa. Rikospoliisi Maria Kallio (2003) keräsi ruutujen ääreen keskimäärin 1,3 miljoonaa katsojaa. Nimiroolin tulkitsi Minna Haapkylä.⁹ Käenpesä oli myös eräs vuosikymmenen suosituista draamasarjoista. Sitä esitettiin runsaat sata jaksoa vuosina 2004–2007. Nelosen Irtiottoja (2003) kahmi lukuisia televisioalan palkintoja.⁰ Syyskaudella 2003 esitettiin viisitoistaosainen komediasarja Kuumia aaltoja, jota Kaleva-lehdessä luonnehdittiin termillä "Hannele Laurin ikääntymissarja".¹ Vuosina 2004 ja 2006 esitettiin tamperelainen parisuhdekomedia Paavo ja Raili. Eija Vilppaan ja Ritva Holmbergin käsikirjoittamassa 24-osaisessa tuotannossa nimirooleja näyttelivät Vilpas ja Lasse Karkjärvi. Yle TV2:n keskiviikkoiltojen sarjat nauttivat suurta suosiota. Vuosina 1999–2003 esitettiin Carl ja Anna-Lisa Mestertonin käsikirjoittamaa epookkidraamaa Hovimäki, joka kertoo Lindhofien ja Sepän sukujen vaiheista lounaissuomalaisessa maalaispitäjässä 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun.² Vuosina 1998–2006 esitettyihin Maalaiskomedioihin kuuluu neljä kuusiosaista tuotantokautta: Vain muutaman huijarin tähden, Peräkamaripojat, Mooseksen perintö ja Turvetta ja timantteja. Heikki Luoman käsikirjoittamassa ja Jukka Mäkisen ohjaamassa komediasarjassa näytteli muun muassa Miia Nuutila.³ Niin ikään Luoman käsikirjoittama ja Mäkisen ohjaama maalaisdraama Pirunpelto sai ensi-iltansa tammikuussa 2009 pääosassaan Matti Ristinen.⁴ Sari Havaksen tähdittämää maalaisdraamaa Lehmän vuosi esitettiin kolme tuotantokautta vuosina 2006–2010.⁵ Kari Väänäsen kynästä syntynyt Kemijärvelle sijoittuva Taivaan tulet sai ensiesityksensä tammikuussa 2007. Tavaksi tuli, että useimmat televisiosarjat julkaistiin DVD:nä pian televisioesitystensä jälkeen - myös Salatut elämät, jonka tuhannes jakso Ulla katsoo pelkoaan suoraan silmiin ensiesitettiin 26. marraskuuta 2004. Asiaohjelmat ja keskusteluohjelmat Ajankohtainen kakkonen jatkoi halki vuosikymmenen, ohjelma täytti vuosikymmenen lopussa jo 40 vuotta.⁶ Yle TV1 esitti uutisiaan tuttuun tapaan kello 20.30 ja MTV3 puolestaan kello 19 ja kello 22. Myös Nelosella oli uutislähetyksensä, Nelosen uutiset. Yle TV1:n uutisankkuri Arvi Lind siirtyi eläkkeelle lokakuussa 2003.¹ Elämänmuutos uutisoitiin laajalti. MTV3:n pitkäaikainen uutisankkuri Leena Kaskela jäi eläkkeelle marraskuussa 2004 ja Yleisradion Eva Polttila puolestaan syyskuussa 2009.⁷ Talk show't eli keskusteluohjelmat vakiinnuttivat paikkansa suomalaisessa mediakentässä. 2000-luvun keskusteluohjelmia olivat muun muassa Arto Nyberg, Joonas Hytönen Show ja Hyppönen-Enbuske Experience. Lajityypin erikoisuuksia oli Outi Mäenpään emännöimä Noriko Show (2004), jossa Mäenpää oli tekeytynyt japanilaistoimittajattareksi, joka haastatteli suomalaisjulkkiksia englanniksi. Lähtökohdastaan huolimatta sarja ei jäänyt piilokameraviihteen tasolle, vaan siitä tuli eräs esitysvuotensa parhaita suomalaisia henkilöhaastatteluohjelmia.⁰ Musiikki Kevyt musiikki Vuosikymmenen menestykset 2000-luvun suosittuja suomalaisia kevyen musiikin esittäjiä olivat muun muassa Anssi Kela ja Maija Vilkkumaa. Anssi Kelan esikoisalbumi Nummela (2001) myi yli 150 000 kappaletta. Albumilta muistetaan muun muassa hitti Mikan faijan BMW. Vilkkumaan ytimekkäästi nimetty albumi Ei myi yli 120 000 kappaletta. Hänen 2000-luvun hittejään olivat muun muassa Ingalsin Laura (2001) sekä Totuutta ja tehtävää (2001). Rock-yhtye Yö myi levyjään sadointuhansin, yhtyeen Rakkaus on lumivalkoinen (2003) oli eräs vuosikymmenen menestyssävellyksistä. Nylon Beatin levyt myivät platinaa yksi toisensa jälkeen. Radiossa soivat tiheään muun muassa kappaleet Syytön (2000) ja Anna mulle (2001).⁸ Lauri Tähkä ja Elonkerjuu lauloi rockia pohjalaismurteella ja löi itsensä läpi. Yhtyeen Tuhannen riemua (2007) myi noin 126 000 kappaletta ja sai tuplaplatinaa. Maailma on renki (2006) ja Tänään ei huomista murehdita (2009) myivät platinaa.⁸ Vuosikymmenen menestyjiä olivat myös rockyhtye Zen Café ja melodisen metallimusiikin yhtye Children of Bodom. Iskelmälaulaja Anne Mattilan levyt myivät kultaa lähes poikkeuksetta, albumit Anne Mattila (2002) ja Enkeleitä onko heitä (2003) ylittivät jopa platinalevyn rajan.⁸ Vuonna 1985 aloitettuja Seinäjoen tangomarkkinoita järjestettiin joka vuosi myös 2000-luvulla. 1900-luvun tangokuninkaallisista uraansa jatkoivat menestyksekkäästi muun muassa Arja Koriseva, Jari Sillanpää ja Marita Taavitsainen. Paula Koivuniemen suosio nousi 2000-luvulla. Albumit Yöperhonen (2006) ja Timantti (2007) myivät kultaa. Koivuniemi ja kolme muuta pitkän linjan naisartistia, Katri Helena, Lea Laven ja Marion Rung, toteuttivat yhteiskiertueen Leidit lavalla vuonna 2000. Kiertue oli eräänlainen vastine laulukokoonpanolle Mestarit, joka käsitti neljä pitkän linjan miesartistia: Hectorin, Kirkan, Pave Maijasen ja Pepe Willbergin. Hectorin Ei selityksiä oli vuoden 2004 menestyslevyjä; siltä jäi elämään etenkin sävellys Kuunnellaan vaan taivasta (2003). Vuosikymmenen menestyskappaleita olivat myös Denigraten Mombasa (2002) elokuvasta Menolippu Mombasaan ja Siiri Nordinin Sydämeeni osuman sain (2003) elokuvasta Helmiä ja sikoja. Jore Marjarannan tiuhaan soitettu Haaveet kaatuu (2003) on puolestaan elokuvan Pahat pojat tunnusmusiikkia. 2000-luvulla edesmenneitä kevyen musiikin henkilöitä olivat muun muassa pikkutuhmista pop-kappaleistaan tunnettu viihdetaiteilija Kikka (1964–2005), suomalaisen muusikkokaartin terävimpään kärkeen kuuluva Kirka (1950–2007) ja Suomirockin grand old man Juice Leskinen (1950–2006). Tositelevisio ja pop-musiikki Idols-tyyppiset televisio-ohjelmat toivat mukanaan suuren määrän uusia esiintyjiä, joiden menestys tosin ei yltänyt useinkaan esikoisalbumia pidemmälle. Idolsin ensimmäisen tuotantokauden voittaja Hanna Pakarinen ja toiseksi tullut Jani Wickholm menestyivät kohtalaisesti, mutta lopulta potin korjasi kolmanneksi tullut Antti Tuisku, jonka yleisönsuosio säilyi korkeana myös 2010-luvulla. Popstars-ohjelman voittaja Gimmel toimi vain pari vuotta, yhtyeen suurin hitti on Etsit muijaa seuraavaa (2002). Gimmelin jäsenistä menestykselliselle soolouralle pääsi Jenni Vartiainen, hänen 2000-luvun hittejään on muun muassa Ihmisten edessä (2007). Vuosikymmenen nuorinta muusikkopolvea edusti Anna Abreu (s. 1990), joka ponnahti suosioon vuoden 2007 Idols-ohjelmasta. Abreun menestyskappaleita on muun muassa End of Love (2007). Kansainvälinen menestys Eräät suomalaismuusikot menestyivät paitsi omassa maassaan, myös ulkomailla.Daruden Sandstorm (1999) oli eräs vuosikymmenen alun hittejä. Yhdysvalloissa Sandstormin digimyynti ylitti sittemmin puolen miljoonan rajan. Daruden tuotanto julkaistiin Yhdysvalloissa digitaalisessa muodossa vuonna 2007.⁹ Kansainvälistä suosiota nautti myös HIM, joka teki levytyssopimuksen yhdysvaltalaisen Sire Recordsin kanssa syyskuussa 2004.¹⁰⁰ Nightwishin Once oli kesällä 2004 Euroopan myydyin musiikkialbumi.¹⁰⁰ Edellämainitun ohella Nightwish julkaisi 2000-luvun aikana studioalbumit Wishmaster (2000), Century Child (2002) ja Dark Passion Play (2007). Suomen ulkopuolella menestyi myös rock-yhtye The Rasmus. Albumi Dead Letters (2003) myi yli puolitoista miljoonaa kappaletta. Erityisen suosittu oli single In the Shadows, joka nousi listaykköseksi Suomessa, Saksassa ja Uudessa-Seelanissa.¹⁰¹ Hard Rock Hallelujah Suomen yleisradioyhtiö voitti Eurovision laulukilpailun ensimmäisen kerran vuonna 2006 Lordin esittämällä sävellyksellä Hard Rock Hallelujah. Helsingin Kauppatorille kerääntyi kymmeniä tuhansia ihmisiä juhlistamaan voittoa. Suomen yleisradioyhtiön edustussävellysten menestys Eurovision laulukilpailussa oli siihen asti ollut vaatimatonta, usein Suomi oli jäänyt viimeiselle sijalle. Vuoden 2007 Eurovision laulukilpailu järjestettiin Helsingin Hartwall Arenalla juontajinaan Mikko Leppilampi ja Jaana Pelkonen. Suomen edustussävellys, Hanna Pakarisen esittämä Leave Me Alone jäi sijalle 17. Taidemusiikki Vuosikymmenen aikana polemiikkia aiheutti Musiikkitalon rakentaminen Helsinkiin. Rakennus valmistui lopulta kesällä 2011. Elokuvat Suomalaisen elokuvan katsojaluvut kohosivat 1990-luvun lopulta alkaen. Elämäkertaelokuvia valmistui tiiviiseen tahtiin; usein aiheena olivat lähimenneisyyden henkilöt, joista useat olivat kuvaushetkellä vielä hengissä. Elokuvien pääosissa näytteli melko homogeeninen näyttelijäkaarti. Timo Koivusalo, Aku Louhimies ja Aleksi Mäkelä ohjasivat suuren osan 2000-luvun katsojamenestyksistä; kansainvälistä menestystä sai lähinnä Aki Kaurismäki. Historialliset elokuvat Aki Kaurismäki jatkoi Suomi-trilogiaansa teoksilla Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Ensin mainittu menestyi myös kansainvälisesti ja sai yli puolitoista miljoonaa katsojaa.¹⁰² Timo Koivusalo teki muusikoista kertovia elämäkertaelokuvia: Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta kertova Kulkuri ja joutsen sai ensi-iltansa jo 1999, sitä seurasivat Irwin Goodmanista kertova Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003). Elokuvat saivat hyvät katsojaluvut ja kohtalaisen kriitikkovastaanoton. Koivusalon mielenterveyskuvaus Kalteva torni (2006) keräsi kansainvälistä festivaali-mainetta. Martti Suosalo oli Koivusalon luottonäyttelijä, hän tulkitsi valkokankaalle Irwinin, Helismaan ja Sibeliuksen. Suosalo teki ylipäätään vahvoja roolisuorituksia 2000-luvun suomalaisessa elokuvatuotannossa.¹⁰³ JP Siili ohjasi Remu Aaltosen nuoruusvuosista kertovan elokuva Ganes (2007). Vuonna 2008 Siili ohjasi jännityselokuvan Blackout, jossa pääroolin näytteli Petteri Summanen, eräs vuosikymmenen suosituista näyttelijöistä.¹⁰⁴ Toista maailmansotaa käsiteltiin edelleen suomalaisessa elokuvataiteessa. Åke Lindmanin viimeinen ohjaustyö oli Karjalankannaksen taisteluista kertova Tali-Ihantala 1944 (2007). Elokuvan sisarteokseksi on kutsuttu niin ikään Lindmanin ohjausta Framom främsta linjen (2004).¹⁰⁵ Klaus Härön ohjaama Äideistä parhain (2006) käsittelee Ruotsiin lähetettyjä sotalapsia. Elokuva oli Suomen Oscar-ehdokkaana. Teos sai pääasiassa myönteisen vastaanoton, mutta sitä myös kritisoitiin liiasta sentimentaalisuudesta.¹⁰⁶ "Kohu"-elokuvat Levottomat-trilogia herätti huomiota, sarjan elokuvia ei sinänsä yhdistänyt muu kuin tuotantoyhtiö Solar Films, ihmissuhdeongelmissa piehtarointi ja pikkutuhma pehmoseksi. Trilogian elokuvat Levottomat (2000), Minä ja Morrison (2001) ja Levottomat 3 (2004) saivat hyvän yleisövastaanoton. Levottomat-teoksen ohjaaja Aku Louhimies oli usean 2000-luvun kassamenestyksen takana: hän ohjasi muun muassa elokuvat Kuutamolla (2002), Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006). Paha maa oli myös taiteellinen voitto.¹⁰⁷ Levottomat-trilogian ohella alastomuudesta syntynyttä mediahuomiota aiheutti muun muassa JP Siilin Hymypoika (2003), keskeisessä roolissa Reino Nordin, eräs 2000-luvulla taiteellisen läpimurtonsa tehneistä näyttelijöistä. Alastomuuden aiheuttama polemiikki tiivistettiin viihdelehdistössä sanaan "kohu", jota ylipäätään viljeltiin ahkeraan lööpeissä.¹⁰⁸ Suurmenestys Pahat pojat Vuosikymmenen menestyselokuva oli Aleksi Mäkelän ohjaama, löyhästi tositapahtumiin perustuva Pahat pojat (2003), joka sai teattereissa runsaasti yli 600 000 katsojaa.¹⁰⁹ Niin ikään Mäkelän ohjaama, Matti Nykäsen elämästä ammentanut Matti oli kassamenestys.¹¹⁰ Uuno-elokuvien joutsenlaulu Uuno Turhapuro -elokuvien 1973 alkanut jatkumo päättyi 2004 elokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life. Elokuva jäi Ere Kokkosen (1938–2008) viimeiseksi. Vuosikymmenen aikana kuoli useita Uuno-elokuvista tunnettuja näyttelijöitä, jotka toki olivat tehneet varsinaisen taiteellisen uransa muissa yhteyksissä: Tapio Hämäläinen (1922–2008), Marita Nordberg (1929–2009) ja Marjatta Raita (1944–2007). Viimeinen Uuno-elokuva oli kunnianosoitus suomalaisen viihteen monitoimimiehelle Spede Pasaselle (1930–2001).¹¹¹ Käytettyjä näyttelijöitä Vuosikymmenen paljon käytettyjä elokuvanäyttelijöitä olivat muun muassa Samuli Edelmann (s. 1968), Minna Haapkylä (s. 1973), Mikko Leppilampi (s. 1978) ja Jasper Pääkkönen (s. 1980). Haapkylä näytteli muun muassa Kuutamolla-elokuvan pääosan ja keskeiset roolit ranskalaiselokuvissa Charlie sanoo (2006) ja Käärmeen merkki (2006). Leppilampi näytteli keskeistä miesosaa Perttu Lepän komediaelokuvissa Helmiä ja sikoja (2003) ja 8 päivää ensi-iltaan. Hän näytteli molemmissa Laura Birniä (s. 1981) vastaan, joka niin ikään oli eräs vuosikymmenen uusista kasvoista. Hieman vanhemmasta näyttelijäpolvesta esillä olivat muun muassa pariskunnat Peter Franzén ja Irina Björklund sekä Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Hannu-Pekka Björkman teki kauttaaltaan vahvoja roolitöitä sekä elokuvissa että televisiossa, erityisesti elokuvassa Eläville ja kuolleille (2005).¹¹² 1980-luvulla syntyneistä näyttelijöistä debytoivat valkokankailla muun muassa Pamela Tola ja Samuli Vauramo. He näyttelivät toisiaan vastaan Dome Karukosken esikoisohjauksessa Tyttö sinä olet tähti (2005). Jussi-palkitut ja katsotuimmat elokuvat Parhaan elokuvan Jussi -palkinnot 2000–2009: - Rukajärven tie - Seitsemän laulua tundralta - Joki - Mies vailla menneisyyttä - Nousukausi - Koirankynnen leikkaaja - Paha maa - Laitakaupungin valot - Musta jää - Niko – Lentäjän poika. Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 2000–2009 (Suomen elokuvateattereissa):¹¹⁰ - Pahat pojat (Aleksi Mäkelä, 2003) katsojia 614 796 - Matti (Aleksi Mäkelä, 2006) katsojia 461 665 - Rentun ruusu (Timo Koivusalo, 2001) katsojia 350 731 - Rölli ja metsänhenki (Olli Saarela, 2001) katsojia 341 963 - Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002) katsojia 320 527 - Levottomat (Aku Louhimies, 2000) katsojia 290 448 - Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007) katsojia 283 327 - Sibelius (Timo Koivusalo, 2003) katsojia 273 957 - Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009) katsojia 260 020 - Minä ja Morrison (Lenka Hellstedt, 2001) katsojia 245 647. Olli Saarelan Rukajärven tie sai 426 414 katsojaa, elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1999.¹¹⁰ Maailmanlaajuisesti eniten katsojia keräsivät Aki Kaurismäen ohjaamat elokuvat. Katso myös Luettelo 2000-luvun suomalaisista elokuvista. Urheilu Suomalaista urheilua ja suomalaisten käsityksiä urheilusankareistaan ravisutti Lahden MM-hiihtojen dopingskandaali 2001. Helsingissä pidettiin Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut 2005. Suomalaisurheilijat voittivat kilpailussa yhden pronssimitalin. Lähteet - Tilastokeskus (Stat.fi) Viitteet [1] Vuodet kansissa - Suomen kuvalehti: Itsenäisyyden juhlavuoden erikoisnumero 2007, s. 116 [2] [http://valtioneuvosto.fi/toiminta/selonteot/selonteot/sv.jsp.print?oid=130046 Pääministerin ilmoitus eduskunnalle perustuslakiuudistuksen toimeenpanosta 7.1.2003] [3] Eduskuntavaalit 1983–2011 [4] Hallitukset aikajärjestyksessä [5] Kunnallisvaalit [6] http://www.stat.fi/meta/luokitukset/laani/001-2009/index.html [7] Kielikello.fi, Julkishallinnon erisnimet ja niiden suunnittelu [8] Kuntien ja kaupunkien lukumäärä 1900-2013 (XLS) Kunnat.net: Suomen Kuntaliitto. Viitattu 27.11.2014. [9] http://www.vm.fi/vm/fi/15_kunta_asiat/06_kuntaliitokset/05_lukumaara/index.jsp [10] http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/kuntaliitokset/aiemmatkuntaliitokset/Sivut/default.aspx [11] http://193.166.171.75/database/StatFin/vrm/synt/synt_fi.asp [12] http://www.stat.fi/tup/suomi90/joulukuu.html [13] http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-02-18_001.html?s=0#8 [14] https://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html [15] http://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_11_04_nieminen.html [16] Infant mortality [17] Stat.fi, Väestö iän (1-v.) ja sukupuolen mukaan alueittain 1980 - 2013 [18] Hs.fi, Nurmijärvi-ilmiö on ohi: Nuoret ja vanhemmat lähtevät kehyskunnista [19] Ts.fi, Turun kehyskuntien väestönkasvu hiipui [20] Nurmijärvi.fi [21] Hel.fi, Helsingin seudun ja Helsingin väestökehitys [22] Stat.fi, Bkt markkinahintaan [23] Taloussanomat 10.5.2010 [24] Verkkouutiset.fi [25] Valtioneuvosto.fi [26] Stat.fi, Hinnat ja kustannukset [27] Suomen vaihtotaseen heikkeneminen, s. 5 [28] Tem.fi, Taantuma ja työttömyys, s. 17 [29] Stat.fi, Julkinen talous [30] Suomi siirtyy euroon [31] Ec.europa.eu [32] Stat.fi, Rikokset ja niiden selvittäminen 1980-2013 [33] Yle.fi, Rikollisjengien määrä Suomessa 2000-luvulla [34] http://www.rakennusperinto.fi/kulttuuriymparisto/artikkelit/fi_FI/rautatieasemat/ [35] [36] Suomen tilastollinen vuosikirja 2011, Liikenne ja matkailu [37] Mitä missä milloin 2002, s. 325 [38] [39] Mitä missä milloin 2008, s. 2 [40] Sverigesradio.se [41] Tallinksilja.com [42] Finnlines.com [43] Suomen tilastollinen vuosikirja 2010, Liikenne ja matkailu [44] Turvallisuustutkinta.fi [45] Emporis.com [46] Emporis.com [47] Emporis.com [48] Puuinfo.fi [49] Spu.fi [50] http://www.stat.fi/tup/vl2010/art_2011-10-18_001.html [51] http://www.marmai.fi/uutiset/plupvesi+floppasi/a2104385 Marmai.fi] [52] Mitä missä milloin 2008, s. 321 [53] Yle.fi, retro [54] Stefan Lindfors Works [55] IvanaHelsinki [56] Harri Koskinen - Friends of Industry [57] Scandinavian Design Center [58] Finnpanel.fi [59] Kodinkuvalehti.fi [60] Tem.fi [61] Stat.fi, Sentraalisantroista kännykkäkansaan - televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa [62] Eduskunta.fi [63] Stat.fi, Televiestintäliittymien määrä Suomessa nelinkertaistui 20 vuodessa [64] Näppäilykuva sai siivet (pdf) [65] Liikenne- ja viestintäministeriö [66] Stat.fi Internetyhteydet ja internetin käyttö [67] Marmai.fi [68] Kysy.fi [69] http://www.sofioksanen.fi/ [70] http://kaariutrio.fi/wp/?page_id=27 [71] http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_21442 [72] http://www.sammakko.com/kirjailijat/23.html [73] http://www.otava.fi/kirjailijat/eppu_nuotio/ [74] Kirjasäätiö.fi [75] Yle.fi, 2000-luvun yhteiskunnallinen teatteri ammensi jopa kokouspöytäkirjoista [76] Mitä missä milloin 2002, s. 384 [77] Mitä missä milloin 2005, s. 346 [78] Hkt.fi [79] Mitä missä milloin 2008, s. 349 [80] Mitä missä milloin 2005, s. 342 [81] Stat.fi, Sanomalehdet pystyvät vastaamaan ajan haasteisiin [82] Sanomalehdet.fi [83] Yle.fi [84] Stat.fi, Radio: Radion kuunteluosuudet ja kuunteluaika 2000 - 2010 (Excel) [85] Digita.fi, DIGITAALISEN TELEVISION KEHITYSVAIHEET SUOMESSA [86] Mitä missä milloin 2005, s. 340 ja 341 [87] Mtv.fi, Tanssi tähtien kanssa [88] Salkkareista solmittu monivuotinen jatkosopimus MTV.fi. Viitattu 26.11.2014. [89] Mtv.fi, Maria Kallio [90] Mitä missä milloin 2005, s. 343 [91] Kaleva.fi, Tv-vuosi 2003: Näkemiin Arvi [92] Yle.fi, Hovimäki [93] Yle.fi, Maalaiskomedia [94] Yle.fi, Pirunpelto [95] Yle.fi, Lehmän vuosi [96] Areena.yle.fi [97] Yle.fi, Uutisankkuri Eva Polttila eläkkeelle [98] http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/kotimaiset/albumit/0 [99] Yle.fi, Darude myi kultaa Yhdysvalloissa [100] Mitä missä milloin 2005, s. 335 [101] Lescharts.com, THE RASMUS - IN THE SHADOWS (CHANSON) [102] Elonet.fi, Mies vailla menneisyyttä, Taustaa [103] Elonet.fi, Timo Koivusalo [104] Elonet.fi, Blackout [105] Elonet.fi, Framom främsta linjen [106] Formin.fi, Vetoaako Äideistä parhain -elokuva tunteisiin jopa liikaa? [107] Elonet.fi, Aku Louhimies [108] Kaleva.fi, Ulkomaille myyty kohufilmi Hymypoika ensi-iltaan [109] Ses.fi, Tilastot [110] Elokuvauutiset.fi [111] Elonet.fi, Uuno Turhapuro - This Is My Life [112] Elonet.fi, Eläville ja kuolleille Aiheesta muualla - Mitä missä milloin -vuosikirjat 2000–2011, Kustannusosakeyhtiö Otava - Stat.fi Miten Suomi selviää? - Kauppatorilla kansanjuhla Lordin kunniaksi (Ylen Elävä arkisto) Suomen historia Suur-Suomi-aate Suur-Suomi-aate oli itämerensuomalaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostaneen heimoaatteen radikaali muoto. Sen tavoitteena oli liittää Suomeen Neuvostoliitolle kuulunut Itä-Karjala ja mahdollisesti myös muita Suomen naapurivaltioiden osia, kuten Inkeri tai Pohjois-Norjan ja -Ruotsin suomenkielisen väestön asuinalueita. Suur-Suomi-aatetta edustaneista järjestöistä Akateeminen Karjala-Seura puhui Suur-Suomesta sekä tavoitellun suursuomalaisen valtion että suomalais-karjalaisen ei-valtiollisen kieli- ja kulttuuriyhteisön merkityksessä. Suur-Suomi-aatteen laajamittainen kannatus oli voimakkaimmillaan Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Jatkosodan jälkeen Suur-Suomi-aate on käytännössä kokonaan hautautunut. Suur-Suomen rajat Yleensä Suur-Suomi-haaveilijat hahmottelivat Suur-Suomen itärajaksi Fennoskandian luonnonmaantieteellistä itärajaa, joka kulkee Vienanmereltä Vienan kannaksen yli Ääniselle ja Syväriltä Nevajoen tai Rajajoen poikki Suomenlahteen. Nämä rajat sisältävät suomalaisten ja itäkarjalaisten alueet. Joskus mukaan sisällytetään myös Nevan eteläpuolinen Inkeri, Viro¹ sekä myös Norjan Ruija ja Ruotsin Norrbottenin suomenkielinen alue. Joskus Suomen rajoiksi myös esitettiin laajempaa, muinoin itämerensuomalaista aluetta "Väinältä Väinälle" eli Pohjois-Venäjän Vienajoelta Latvian Väinäjoelle. Nykyään lähinnä leikillisessä mielessä joskus puhutaan Suur-Suomesta tarkoittaen jopa Uralille ulottuvaa aluetta. Historia "Suomen luonnolliset rajat" ja kielentutkimus Idea niin sanotusta kolmen kannaksen rajasta on satoja vuosia vanha, peräisin jo ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin ja Ruotsin ja Venäjän välillä oli erimielisyyksiä ja välillä sotia siitä, missä Ruotsin (samalla Suomen) ja Venäjän rajan pitäisi kulkea. Ruotsin valtionjohdossa kolmen kannaksen raja katsottiin helpoimmaksi puolustaa, koska maaraja olisi silloin ollut lyhin mahdollinen. Kannakset olivat Vienankannas, Aunuksenkannas ja Karjalankannas. 1800-luvulla pidettiin tärkeinä valtioiden ja kansojen "luonnonmukaisia rajoja", jotka muodostuivat maantieteellisistä rajoista. Vielä 1800-luvun alkupuolella ei nimitystä "Suur-Suomi" tiettävästi käytetty, mutta ajatus Suomen luonnonmaantieteellisistä rajoista on peräisin jo noilta ajoilta. Vuonna 1837 kasvitieteilijä J. E. A. Wirzen määritteli Suomen luonnonvaraisten kasvien levinneisyysalueen itäiseksi rajalinjaksi Vienanmeren, Äänisen ja Syvärin ja geologi Wilhelm Ramsay määritteli vuosisadan alussa kallioperätutkimuksissaan Fennoskandian kallioperän käsitteen. Myös Zachris Topelius otti asian myöhemmin esille virkaanastujaisluennossaan vuonna 1854. Samoihin aikoihin kehittynyt suomalais-ugrilainen kielentutkimus nosti esille poliittisen rajan itäisellä puolella elävät suomalaisten sukulaisheimot, ja poliittisen rajan katsottiin olevan myös kielellisesti ja etnisesti väärässä paikassa. Noilta ajalta on peräisin muun muassa August Ahlqvistin (A. Oksanen) runo "Suomen valta", jossa sukulaisheimojen veljeyttä korostettiin muun muassa seuraavin säkein: "Äänisjärvi, Pohjanlahti, / Auranrannat, Vienansuu, / siin' on, suomalainen, mahti, / jok' ei oo kenenkään muun."² Heikki Nurmion sanoittamassa Jääkärimarssissa (1917) "Vienan rannat ja maa" määriteltiin kuuluvaksi Suomeen: "Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta." Myöhemmin sanat muutettiin uutta tilannetta vastaaviksi: "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks' suuri on Suomen valta." Karelianismi Pääartikkeli: Karelianismi Karelianismi oli taiteilijoiden, kirjailijoiden ja säveltäjien kansallisromanttista Karjala-harrastusta ja karjalaisuuden pitämistä suomalaisuuden alkulähteenä. Karelianismi oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla. Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto oli tunnettu Vienan-ystävä. Hän kirjoitti Vienan-retkestään kirjan Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918). Suur-Suomen idea muissa Pohjoismaissa Pohjois-Norjassa on suomenkielinen vähemmistö, kveenit. Suomenkielinen asutus oli levinnyt varsinkin 1860-luvulla. Kveeneillä oli tapana eristäytyä omiin yhdyskuntiinsa. Akateeminen Karjala-Seura ja Suomalaisuuden Liitto tekivät aktiivisesti kveenityötä vuosina 1927 – 1934 välillä. Tärkein aktiviteetti oli suomenkielisen materiaalin ja propagandan levittäminen eri kanavien kautta. Toiminta hiipui vuodesta 1931 lähtien ja päättyi 1934, mutta mainittujen järjestöjen lehdissä kveenien asioita käsiteltiin vielä tämänkin jälkeen. Norjassa virisi pelko "suomalaisesta vaarasta". Kveenivähemmistöä alettiin norjalaistaa samantapaisin keinoin kuin Itä-Karjalan suomalaistaminen ja myöhempi venäläistäminen.lähde? Pääasiallinen keino oli kulttuuri- ja kielipoliittinen syrjintä koululaitoksen kautta, norjankielinen joukkoviestintä ja ns. kaaderipolitiikka. Suomen kielen käyttöä ja arvostusta pyrittiin vähentämään ja suomenkielisten etninen identiteetti ja kulttuuri pyrittiin hävittämään. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina Suomessa alettiin vaatia Ruotsin Norrbottenin suomenkielisten alueiden, "Länsipohjan", liittämistä Suomeen. Tämä oli vastareaktio Ahvenanmaan halulle liittyä Ruotsiin. Suomen valtiovalta perusti Länsipohjan toimikunnan, jonka tehtävänä oli aikaansaada Länsipohjassa suomalaiskansallista liikehdintää. Ruotsissa puolestaan pyrittiin ruotsalaistamaan suomenkielisiä muun muassa lisäämällä ruotsin opetusta Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla. Vielä 1950-luvulla Pohjois-Ruotsin kouluissa suomen kielen puhumisesta rangaistiin. Heimosodat Pääartikkeli: Heimosodat 1920-luvulla suur-Suomea rakennettiin heimosodissa ja haluttiin yhdistää kaikki itämerensuomalaiset kansat yhdeksi valtioksi. Tällaista halua oli myös läntisessä Itä-Karjalassa, joista Repolan ja Porajärven kunnat liittyivät Suomeen, tosin vasta tiukkojen ehtojen myötä, mutta jäivät Tarton rauhassa rajojen ulkopuolelle. Eniten suur-Suomen projekti elähdytti Akateemisen Karjala-Seuran ja Lapuan liikkeen ja sen parlamentaarisen seuraajan IKL:n politiikkaa. Myös Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa oli Suomen suurentamisen kannattajia. Mannerheimin Miekkavala 1918 ja Miekantuppipäiväkäsky 1941 lisäsivät Suur-Suomi-innostusta. Vasemmistopoliitikoista suursuomalaista harrastusta oli aikoinaan Oskari Tokoilla ja Väinö Voionmaalla, joka julkaisi 1918 kirjan "Suur-Suomen luonnolliset rajat".³ Tarton rauha Vuonna 1919 Repolan ja Porajärven kunnat julistautuivat eronneiksi Venäjästä ja liittyneiksi Suomeen, mutta rajansiirtoa ei virallisesti vahvistettu. Vuonna 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi vaati muutakin Itä-Karjalaa itselleen. Venäjä ei suostunut tähän ja vaati Repolaa ja Porajärveäkin itselleen mutta tarjosi Suomelle Petsamoa. Väittelyn jälkeen presidentti K. J. Ståhlberg suostui tähän aluevaihtoon. Itä-Karjala-vaateista luopumisen takia oikeiston äärimmäisellä laidalla rauhaa pidettiin häpeärauhana. 1920–1930-lukujen Karjalan ASNT Suomi halusi Tarton rauhaa solmittaessa 1920 Itä-Karjalalle kansallishallinnon ja autonomian. Kansainliitto ratkaisi Itä-Karjalan kuuluvan Neuvosto-Venäjälle vaatien, että sille on annettava autonominen itsehallinto. Samaan aikaan Kansainliitto ratkaisi myös Ahvenanmaan kysymyksen Suomen eduksi. Suomen sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneet punaiset nousivat johtoasemaan Itä-Karjalassa, jonne perustettiin Karjalan työkansan kommuuni, johtajanaan Edvard Gylling. Punaisten tehtävänä oli lisäksi toimia Suomen vallankumouksen sillanpääasemana. Suomalainen eliitti vahvisti asemansa 1923 perustettaessa Karjalan ASNT. Koska Karjalan Työväenkommuuni oli käytännössä Suomesta paenneiden punaisten käsissä, Suomi esitti, ettei Neuvosto-Venäjä ollut järjestänyt Itä-Karjalaan sellaista kansanvaltaista itsehallintoa kuin rauhansopimuksessa oli sovittu. Tätä seuranneen epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen pakeni neuvostovaltaa vastustaneita itäkarjalaisia. Sisällissodan jälkeen paenneiden suomalaisten lisäksi Itä-Karjalaan muutti suomalaisia Inkerinmaalta ja paluumuuttajia Pohjois-Amerikasta. Myös he pitivät Itä-Karjalaa osana suomalaista kulttuuripiiriä. Monien mielipiteet olivat samanlaiset kuin Suomen heimoaatteen kannattajien. Vielä vuonna 1926 Neuvosto-Karjalan asukkaista 96,6 % puhui äidinkielenään karjalan kieltä. Karjalan kielellä ei ollut kirjakieltä ja sellaisen luomista pidettiin mahdottomana monien murteiden vuoksi. Karjalan viralliseksi kieleksi tuli venäjän lisäksi suomi. Suhtautuminen suomen kieleen oli moninaista. Joidenkin karjalaisten oli vaikea ymmärtää suomen kirjakieltä ja sen käyttäminen kohtasi Aunuksen Karjalassa suoranaista vastarintaa paikallisten taholta, Vienan Karjalassa kieleen suhtauduttiin positiivisemmin. Vastarinta leimattiin paikallisten kulakkien ja venäläisšovinistien sosialismin vastaiseksi myyräntyöksi. Kesällä 1930 suomalaistamispolitiikka nousi julkiseksi kiistelyn aiheeksi. Erimielisyyksiä oli muun muassa Neuvosto-Karjalan virallisesta kielestä. Oli epäselvää opetetaanko karjalaisille suomea vai kehitetäänkö heidän omaa kieltään. Neuvosto-Karjalan johdossa ajatus karjalan kirjakielestä torjuttiin. Neuvostoliiton keskuskomitean kansallisuuksien neuvosto ja Neuvostoliiton tiedeakatemia protestoivat Neuvosto-Karjalan pakkosuomalaistamista vastaan. Stalinin vainoissa 1937 Neuvosto-Karjalan johtoa syytettiin kuitenkin trotskilais-porvarillisesta nationalismista, Karjalan kielen ja kulttuurin kieltämisestä ja orientoitumisesta porvarilliseen Suomeen. Suomalainen johto kesti vuoteen 1937 asti, kunnes se likvidoitiin Stalinin vainoissa. Samalla aloitettiin alueen venäläistäminen kieltämällä sekä suomen, että karjalan kielen julkinen käyttö. Venäläistämistä perusteltiin alueen helpompana hallittavuudella, kun venäjän kanssa kilpailevia kieliä ei ollut. Talvi- ja jatkosota Neuvostoliitto perusti talvisodan alussa Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan, jota johti Terijoen hallitus ja Otto Wille Kuusinen. Tarkoitus oli sisällyttää perustettuun neuvostotasavaltaan sekä valloitettu Suomi että Itä-Karjala. Tästä syystä alueen viralliseksi kieleksi palautettiin suomi. Kun Suomen miehitys jäi tekemättä, vain Suomen Moskovan rauhassa 1940 luovuttamat osat liitettiin neuvostotasavaltaan. Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Carl Gustaf Emil Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi panemaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan miekantuppipäiväkäskynsä, jossa viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös "suuresta Suomesta", mikä jo tuolloin aiheutti myös kielteistä huomiota poliittisissa piireissä. Jatkosodan aikana 1941 Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Venäläisiä ja karjalaisia kohdeltiin eri tavoin. Venäjää puhuvan väestön etnistä taustaa tutkittiin, jotta saataisiin tietää, mikä osa siitä oli "kansallista väestöä" eli karjalaisia, mikä "epäkansallista väestöä" eli enimmäkseen venäläisiä. Venäläistä väestöä koottiin keskitysleireille, jotta se olisi ollut helpompi siirtää pois. Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista, joista kuitenkin palautettiin takaisin Neuvostoliittoon 55 000. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan. 1950–1960 luvulta alkaen heillä oli mahdollisuus päästä takaisin kotisijoilleen. Valtion tiedotuslaitos julkaisi vuonna 1941 Suur-Suomi-aatetta tukeva saksankielisen teoksen Finnlands Lebensraum, jonka tarkoituksena oli perustella tieteellisesti Itä-Karjalan ja Inkerinmaan liittämistä Suomeen. Itä-Karjalan sotilashallinto Pääartikkeli: Itä-Karjalan sotilashallinto Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden väestön suomalaistamiseksi sekä valmisteli niiden liittämistä Suomeen. Suomen idänkysymys Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, jolloin eläteltiin toiveita Saksan voitosta Neuvostoliitosta, alettiin pohtia, mitä alueita Suomi voisi saada itselleen mahdollisessa rauhanteossa Neuvostoliiton kanssa. Saksan tavoitteena oli ottaa haltuunsa Astrahan–Arkangeli-linja, joka olisi mahdollistanut myös Suomen alueiden laajentamisen itään. Professori Jalmari Jaakkolan kirjoittama kirja, Die Ostfrage Finnlands, suomeksi Suomen idänkysymys, joka julkaistiin 29. elokuuta 1941, pyrki perustelemaan Itä-Karjalan valtausta. Kirja käännettiin englanniksi ja ranskaksi ja se sai kritiikkiä osakseen muun muassa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Suomen opetusministeriö perusti 11. joulukuuta 1941 Tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan, jonka tarkoituksena oli ohjata Itä-Karjalaa koskevaa tutkimusta, jotta alueesta muodostuisi mahdollisimman tarkka kuva. Toimikunnan ensimmäisenä puheenjohtajana oli Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola ja toisena Väinö Auer. Oikeusoppineet valmistelivat kansainvälisoikeudellisia perusteluja sille, miksi Suomen tulisi saada haltuunsa Itä-Karjala. Internointileirit Pääartikkeli: Itä-Karjalan keskitysleirit Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi "keskitysleireiksi" ja sittemmin "siirtoleireiksi". Niihin suljettiin:⁸ - "epäkansallista" eli syntyperältään ei-suomensukuista⁹ väestöä, niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmälläpitäen ei voitu sallia"; - "poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään suomensukuiseen]⁹ ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä"; - "poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana". Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23.984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.¹⁰ Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan "keskitysleireillä" oli huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰) – jopa 137,5 ‰. Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten (lähes 50 %) suuri suhteellinen osuus.¹¹ Aatteen sammuminen Suur-Suomi-aatteen kulta-aikaa oli 1910-luku. 1920-luvulla aatteen suosio hiipui, mutta nousi vielä hetkeksi suosioon jatkosodan aikana. Jatkosodan loppu käytännössä sammutti Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Lisäksi kansallissosialismin ja fasismin kaatumisen jälkeen nationalistis-ekspansiivisia ajatuksia ei enää katsottu hyvällä. Suur-Suomi-aatetta kannattaneet Akateeminen Karjala-Seura ja IKL lakkautettiin. Osaltaan asiaan vaikutti luultavasti myös se, että itäkarjalaiset eivät olleet miehitysaikana yksimielisesti tukemassa Suomen aluelaajennushanketta, vaan suuri osa heistä suhtautui suomalaisiin kuin miehittäjiin: välinpitämättömästi saadessaan olla rauhassa ja vihamielisesti jouduttuaan paineeseen.¹² Itäkarjalaiset olisivat mieluummin ottaneet suomalaisilta vastaan materiaalista kuin "hengellistä" apua, aivan kuten heimosodissakin. Samaten kulttuurinen pohja putosi aatteelta, kun yhteydenpito Neuvostoliiton alaisuuteen jääneisiin suomensukuisiin kansoihin vaikeutui ja byrokratisoitui. Vasta Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen myötä yksityisten kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuudet ovat alkaneet elpyä. Aatteen motiivi Suur-Suomi-aatteen takaisista motiiveista on keskusteltu jonkin verran. Lienee kiistatonta, että osalla aatteen kannattajista taustalla oli vilpitön halu auttaa heimoveljiä, sillä aate kytkeytyi laajempaan heimoyhteistyöhön. Toisaalta myöhemmin aate alkoi saada selvemmin imperialistisia piirteitä. Esimerkiksi aatteen tärkeimpiin kannattajiin kuulunut Akateeminen Karjala-Seura, joka alun perin oli syntynyt heimotyöjärjestöksi, julkaisi jo toisena toimintavuonnaan ohjelmansa, joka käsitteli paljon laajempia strategisia, maantieteellisiä, luonnonhistoriallisia ja poliittisia perusteluita Suur-Suomi aatteelle: tämä osoittaa, että seuran toiminnan altruistinen motiivi väistyi jo hyvin varhain taka-alalle Suomi-keskeisyyden tieltä.¹³ Aate nykyisin Varsinaista Suur-Suomi-aatetta viljelevät nykyaikana enää harvat yksittäiset henkilöt. Nykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomalaissukuisten kansojen selviytymistä ja elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia, eikä sen yhteydessä mielellään puhuta suursuomalaisuudesta sanan missään merkityksessä. Tällaista toimintaa harrastaa muun muassa Juminkeko-säätiö. Myös tunnetummat ja arvostetummat M.A Castrénin seura, Suomi–Venäjä-Seura¹⁴ ja monet suomalais-ugrilaiset seurat tukevat Suomen sukulaiskansojen selviytymiskamppailuja. Opiskelijoiden keskuudessa heimoaate elää vahvimmin Tarton yliopistossa, Virossalähde?. Elokuussa 2008 kansainvälisen tilanteen kiristyessä Etelä-Ossetian viiden päivän sodan seurauksena nimimerkki Kunto Kalpa arvosteli Keskisuomalainen-lehdessä rajusti Suomen Venäjä-politiikkaa. Kalvan mielestä Suomessa on nostanut päätään "henkinen suursuomalaisuus".¹⁵ Vastaavanlaisia aatteita - Panslavismi – ajatus kaikkien slaavien yhteenliittämiestä - Pangermanismi - Skandinavismi – ajatus skandinaavien yhteydestä Katso myös - Heimosodat - Itä-Karjalan kysymys Lähteet - Manninen, Ohto: Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1735-8. - Nygård, Toivo: Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen: Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Helsingissä: Otava, 1978. ISBN 951-1-04963-1. - Tarkka, Jukka: Ei Stalin eikä Hitler - Suomen turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09751-2. - Seppälä, Helge: Suomi miehittäjänä 1941-1944. Helsinki: SN-kirjat, 1989. ISBN 951-615-709-2. - Morozov, K.A.: Karjala Toisen Maailmansodan aikana 1941-1945. Petroskoi, 1975. - Jaakkola, Jalmari: Die Ostfrage Finnlands. WSOY, 1942. Viitteet [1] Jääkärimarssin kolmannessa säkeistössä lauletaan "Häme, Karjala, Vienan rannat ja maat / yks' suuri on Suomen valta." Aiempi versio ("Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa...") otti mukaan myös Viron. [2] http://peacecountry0.tripod.com/songbook.htm#2 [3] Voionmaa [4] Suur-Suomen kahdet kasvot [5] http://www.inkeri.com/historia.html [6] Jatkosodan Kronikka, 29.8.31.8.1941, s. 42. Gummerus 1997. ISBN 951-20-3661-4 [7] Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 116, 122, 346–348, kuvaliite. Helsinki: Otava. [8] Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 122. Helsinki: Otava. [9] Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 106. Helsinki: Otava; Kulomaa, Jukka 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944, s. 67–75. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. [10] Ks. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 115, 117–118, 130–131, 485–488. Helsinki: Otava. [11] Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 116, 227–248, 487. Helsinki: Otava. [12] Tarkka, Jukka (1987): Ei Stalin eikä Hitler - Suomen turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-09751-2 [13] Manninen, Ohto (1980): Suur-Suomen ääriviivat. Helsinki: Kirjayhtymä. ISBN 951-26-1735-8. [14] http://www.venajaseura.com/?sc=4907&sc2=5004 [15] Kohunimimerkki Kalpa: Tämä tie voi viedä sotaan – Keskisuomalainen, 29.8.2008 Kirjallisuutta - Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5. Aiheesta muualla - Anastassija Trifonova: Suur-Suomen aate ja Itä-Karjala. Tarto yliopisto, Itämerensuomalaisten kielten laitos. Verkkoversio (PDF) - Ilja Solomeštš: Ulkoinen uhka keskustan ja periferian suhteissa: Karjalan kysymys pohjoismaisessa vertailussa 1860-1940, Carelia, nro 10-1998, ss.117–119. Verkkoversio - Teemu Ryymin: Finske nasjonalisters og norske myndigheters kvenpolitikk i mellomkrigstiden. Universitetet i Bergen 1998 Verkkoversio - Claes Olsson: Suur-Suomen muisto - Janne Sundqvist: "Suur-Suomi olisi onnistunut vain natsi-Saksan avulla". Yle uutiset 26.5.2014. Irredentismi maittain Tarton rauha Tarton rauha oli itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittu rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. lokakuuta 1920 ja astui voimaan 31. joulukuuta 1920. Sopimus solmittiin maiden välillä Suomen sisällissotaan 1918 liittyen alkaneen sotatilan päättämiseksi, suhteiden luomiseksi ja rajan vahvistamiseksi, melkein viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Sopimuksessa Petsamo liitettiin Suomeen kun taas Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle. Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta. Syntyneet rajat olivat pienemmät kuin alkuperäisessä Suomen tavoitteessa mutta laajemmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteena oli. Kysymys Itä-Karjalan autonomisesta asemasta jäi hiertämään Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Tilanne ennen neuvotteluja Entisen Suomen suuriruhtinaskunnan (jossa suuriruhtinaan vallan oli itselleen ottanut Suomen eduskunta) eli Suomen hallitus ja Venäjän kansankomissaarien hallitus (muodostettu 7. marraskuuta 1917) olivat ajautuneet sotatilaan tammikuussa 1918 alkaneen Suomen sisällissodan vuoksi. Venäjän Suomessa oleva 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Suomen kansanvaltuuskunnalle (punaisen puolen hallitus) vähäistä tukea, suomalaiset kävivät itse pääosan taisteluista. Näin ollen Suomen tasavallan ja myös sen tunnustaneen Neuvosto-Venäjän kesken vallitsi sotatila, vaikka maassa jatkuvan sotatilan ja Neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi 1918–1919 ei merkittäviä taisteluita ollutkaan käyty.¹ Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen. Saksa suostui useiden pyyntöjen jälkeen isännöimään rauhanneuvotteluja. Tuloksettomia neuvotteluja käytiin Berliinissä, elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.² Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat. Aseleponeuvottelut Rajajoella Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle, mutta neuvottelut katkesivat kahdessa viikossa, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen.¹ Rauhanneuvottelut Tartossa Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12.6.1920. Suomen valtuuskuntaa johti Juho Kusti Paasikivi. Hallitus antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi liittää Petsamo ja Kuolan niemimaa Suomeen, sekä vetää neuvostovallan raja Laatokan–Syvärin–Äänisen–Vienanmeren linjalle. Vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niiden tavoittelua ei pidetty realistisena Pietarin sijainnin vuoksi. Inkeriläisille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa. Juuri ennen neuvottelujen alkamista Neuvosto-Venäjä miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen alueen ja julisti Karjalan työkansan kommuunin perustetuksi. Tämä oli sen mukaan osoitus siitä että Itä-Karjalan väestö oli ratkaissut itsemääräämisoikeutensa sisällön eikä kansanäänestystä tarvittaisi.³ Alussa neuvottelut polkivat paikallaan aluekysymyksissä, sillä venäläiset pitivät kiinni vaatimuksestaan vuoden 1914 rajoista poikkeuksena Neuvosto-Venäjälle jääviksi halutut Repola ja Porajärvi, joista olisi saatettu neuvotella, osa Suomenlahden saarista ja Karjalankannasta. Heinäkuun puolivälissä neuvottelut keskeytettiin kahdeksi viikoksi.³ Kun syys-lokakuussa 1919 olivat Pohjois-Venäjän interventiojoukot vetäytyneet Arkangelista ja Murmanskista ja jäljelle jääneiden venäläisten valkoisten joukkojen rintama oli murtunut helmikuussa 1920, olivat joukkojen rippeet vetäytyneet Repolaan ja Porajärvelle, mikä oli aiheuttanut Neuvosto-Venäjän joukkojen vastatoimia, jotka olivat johtaneet myös alueella olevien suomalaisten ja Neuvosto-Venäjän joukkojen välisiin taisteluihin. Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissaareille Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän väliaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa.¹ Neuvosto-Venäjän yleistilanteen vahvistuminen Kun neuvostojoukot tunkeutuivat kesän lopulla Varsovan lähistölle, neuvottelut katkaistiin kahdeksi viikoksi. Tänä aikana presidentti Ståhlberg lievensi Suomen vaatimuksia. Suomi halusi edelleen Petsamon ja Repolan ja Porajärven väestön tuli saada päättää kohtalostaan itse, mutta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitiin joustaa. Neuvottelujen alettua uudelleen Suomen valtuuskunta viivytteli tahallaan, sillä odotettiin maailmantilanteen selkiytymistä. Lopulta 9. elokuuta ulkoministeri Rudolf Holsti antoi Suomen valtuutetuille luvan aloittaa neuvottelut toden teolla, sillä Puolakin oli jo taipunut neuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Aselepo solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 13. elokuuta. Puolassa puna-armeija onnistuttiin lyömään takaisin Puolan rajojen taa, joten neuvotteluasetelmat alkoivat Tartossa kypsyä kohti kompromisseja.¹ Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle Petsamon, jolloin se kuitenkin odotti Suomen palauttavan Repolan ja Porajärven, jotka olivat lähempanä Muurmannin rataa. Neuvosto-Venäjän pohjoisimmalle, ympäri vuoden jäistä vapaalle, satamalle johtavaa rautatietä. Suomelle puolestaan kaksi pinta-alalta suurtakaan itäkarjalaistan kuntaa eivät olleet yhtä tärkeitä kuin ympäri vuoden sulana pysyvä Petsamon satama, jolle muodostui erittäin merkittävä asema Suomen ulkomaankaupassa Moskovan rauhan ja jatkosodan välisenä aikana. Suomen kannalta Repolan ja Porajärven hallussapito oli myös keino parantaa mahdollisuutta saada haltuun Petsamo.¹ Lopulta 14. lokakuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 163 kansanedustajan kannattamana ja 27 vastustaessa. Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920. Neuvottelutulos Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät, mistä järkyttyneenä Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä. Mielipiteet Tarton rauhasta ovat ristiriitaisia. Osa suomalaisista, etenkin myöhempinä aikoina, arvioi rauhan Suomelle sangen edulliseksi. Osa suomalaisista ei ole tyytyväisiä rauhan sopimukseen. Tämä pettymys rauhan ehtoihin synnytti aikanaan yhteiskunnallista liikehdintää, jonka johti vuonna 1922 Akateemisen Karjala-Seuran perustamiseen. Rauhaan pettyneiden keskuudessa sitä on myös kutsuttu "häpeärauhaksi", sillä siinä ei syntynyt suomalaisten heimojen asuttamaa Suur-Suomea. Suomen valtuuskunta - Juho Kusti Paasikivi (kokoomus), pj. - Alexander Frey (RKP) - Väinö Kivilinna (maalaisliitto) - Väinö Tanner (SDP) - Rudolf Walden (puolueeton, oikeisto) - Juho Vennola (edistyspuolue) - Väinö Voionmaa (SDP) Venäjän valtuuskunta - Jan Antonovitš Berzin, oikealta nimeltään Jānis Bērziņš-Ziemelis - Platon Mihailovitš Keržentsev - Nikolai Sergejevitš Tihmenev - Aleksandr Aleksandrovitš Samoilo - Jebgeni Andrejevitš Berens Sopimuksen sisällöstä Sopimuksen johdanto toteaa Suomen itsenäistyneen 1917 ja Venäjän tunnustanut itsenäisyyden Suuriruhtinaanmaan rajoissa, ja ilmaisee molempien osapuolten halun lopettaa "molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan" ja "lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet". Ensimmäisessä artiklassa todetaan sotatilan loppuvan sopimuksen jälkeen. Toinen artikla määrittelee rajan ja kolmas aluevedet. Neljännessä artiklassa Venäjä luovuttaa Petsamon Suomelle ja viidennessä sovitaan rajankäynnistä. Kuudes asettaa eräitä rajoituksia Suomen Jäämeren sotilaslaivoihin ja seitsemäs koskee kalastusoikeuksia. Kahdeksas antaa venäläisille kauttakulkuoikeuden Petsamon läpi Norjaan ja takaisin. Yhdeksännessä annetaan Petsamon venäläisille oikeus valita Suomen ja Venäjän kansallisuuden ja valtion välillä. Kymmenennessä sovitaan, että Suomi luovuttaa Repolan ja Porajärven, jotka liitetään Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen, ja yhdennessätoista luovutuksen järjestelyistä. Kahdestoista määrittelee periaatteen Itämeren neutraloimisesta ja 13.–15. Suomi lupautuu neutraloimaan eräitä Suomenlahden saaria. 16. sovitaan Laatokan osittaisesta neutraloimista. 17. Suomalaisille laivoille taataan esteetön kulku Suomenlahden ja Laatokan välillä Neva-jokea pitkin. 24. molemmat pidättäytyvät vaatimasta sotakorvauksia. 25.–28. ja 31.–32. käsittelevät taloudellisia asioita. Ratifiointi Sopimuksen käsittely Eduskunnassa päättyi 11. joulukuuta 1920, jolloin presidentti K.J. Ståhlberg vahvisti parlamentin päätöksen. Eduskunta hyväksyi sopimuksen marras-joulukuun vaihteessa äänin 163-27. Neuvosto-Venäjä ratifioi sopimuksen jo yhdeksän päivää allekirjoittamisen jälkeen. Rafael Erichin hallituksessa pääministeri ja kaksi muuta ministeriä vaati sopimuksen hyväksymisen siirtämistä eteenpäin. Eduskunnassa muodostui kolme erillistä mielipidesuuntaa asiasta. Hyväksymisen kannalla olivat selkeimmin sosiaalidemokraatit, edistysmieliset, maltilliset kokoomuslaiset ja osa maalaisliittoa. Jyrkimmin sopimusta vastustivat Ruotsalaiset ja E.N. Setälän johtamat Kokoomuksen aktivistit, joiden mielestä sopimuksen hyväksyminen tarkoitti bolševistisen Venäjän tunnustamista. Varauksellisuutta oli laajemminkin Kokoomuksessa ja Maalaisliitossa, joiden mukaan sopimusta olisi pitänyt parantaa jatkoneuvotteluilla. Samaan päätökseen oli sidottu lakialoite sotatilan päättymisestä. Katso myös - Suomen rajamuutokset Lähteet - Hentilä, Seppo; Jussila, Osmo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 - 1995. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1. - Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 - 1922. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0. Viitteet [1] Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191-195. [2] Hentilä et al. 1995, s. 113. [3] Niinistö 2005, s. 219. [4] Niinistö 2005, s. 224 [5] Historia. Pääkonsulinviraston perustaminen Suomen ulkoministeriö. [6] "Tarton sopimus ratifioidaan", Suomen Itsenäistymisen Kronikka, s. 201. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-3800-5. Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rauhansopimukset (päättyneet sodat) Tupolevin veljekset Tupolevin veljekset oli tiedotusvälineiden tunnetuksi tekemä nimitys työmarkkinajohtajien joukolle, joka lähetti tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa erikoistutkijana toimineelle Marianne Laxénille vuonna 1990 kuuluisaksi nousseen postikortin. Korttia nimitettiin julkisessa keskustelussa yleisesti "kikkelikortiksi". Kortissa luki ranskaksi "Vive les hommes" eli "Eläköön miehet".¹ Tupolevin veljeksiin kuuluivat valtakunnansovittelija ja entinen STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini, Liiketyönantajain Keskusliiton toimitusjohtaja Jarmo Pellikka, johtaja Stig-Erik Leiponen, Teknisten Liiton puheenjohtaja Tenho Olin, Erorahaston toimitusjohtaja Jarmo Tammenmaa ja Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Mauri Moren. Kortissa oli kuvattu peniksiä, joita kohti alaston nainen putoaa rintaliivit laskuvarjona. Kortissa oli teksti "Palkkaerot poistettava, keskitytään olennaiseen". Miehet allekirjoittivat kortin "Tupolevin veljesten säätiö", mutta laittoivat alle myös omat nimensä. Laxén toi asian julkisuuteen, ja kortin lähettäjien erottamista vaadittiin kansalaisadressilla, jonka allekirjoitti 3 800 naista ja 500 miestä. Tapauksesta nousi kohu lehdistössä, ja postikortti jäi Suomen historiaan. Lehtien yleisönosastoilla korttia paheksuttiin laajasti, mutta jotkut asettuivat kortin lähettäjienkin puolelle. Reini pyysi televisiossa korttia anteeksi, mutta muut kortin allekirjoittajat eivät tulleet julkisuuteen. Kortista noussut kohu vauhditti osaltaan keskustelua sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja naisten asemasta työmarkkinoilla. Lähteet [1] Kikkelikortti kirvoitti keskustelua tasa-arvon tilasta Suomessa Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 07.03.2013. Aiheesta muualla - YLEn Elävä arkisto: Kikkelikortti kirvoitti keskustelua tasa-arvon tilasta Suomessa. - MTV3 Retro: Kikkelikortista nousee kohu, 1990. - 7. hetki: Kikkelikortti."Terveisiä tupolevin veljeksiltä." Törnin–Männistön asekätkö Törnin–Männistön asekätkö on kallionkolo Joensuun kaupungissa, entisessä Enon kunnassa Eno–Ahveninen–Kelvä-tien (seututie 518, kantatie 73:n oikotie)¹ varrella; se on merkitty tien varrella olevalla nähtävyys-liikennemerkillä. Asekätkö ei liity jatkosodan jälkeiseen Päämajan upseerien organisoimaan asekätkentään. Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Lauri Törni ja hänen komppaniansa asealiupseeri, alikersantti Arvo Männistö kätkivät lokakuussa 1944¹ Lieksan ja Joensuun välillä olevan tien varressa olleeseen kallionhalkeamaan erän aseita ja ammuksia. Kätketyt aseet ja tarvikkeet olivat: - pikakivääri Degtjarjov DP-27 (kal. 7,62 "Emma") ja siihen kahdeksan rumpulipasta, - puoliautomaattikivääri (kal. 7,62 Tokarev) lippaineen, - 5 konepistoolia (kal 9,00 Suomi) ja niihin 28 rumpulipasta, - 3 sotilaskivääriä (kal. 7.62 Ukko-Pekka), - 36 käsikranaattia, sekä - lähes 2 000 patruunaa. Törni siirtyi maanpetostuomion saatuaan pois maasta ja teki uuden sotilasuran Yhdysvaltain armeijassa, mutta Männistö valvoi kätköä säännöllisin tarkastuskäynnein. Vuonna 1991 Neuvostoliiton kaaduttua ja asian lopullisesti varmistuttua Männistö paljasti kätkön viranomaisille. Aseet siirrettiin pois ja osin museoitiin. Presidentin pikakivääri Pikakiväärin perästä löytyi alun perin valkoinen ja siniraitainen nenäliina, jonka perusteella sotavuosina Törnin alaisena palvellut Tasavallan presidentti Mauno Koivisto tunnisti aseen: nenäliina oli hänen ja hän itse oli käyttänyt tätä asetta sotatoimien aikana. Liina oli jo hänen sitä viimeksi käyttäessään niin pehmeäksi kulunut, että se sopi hyvin aseen ulkoiseen puhdistukseen. Ase on näytteillä Sotamuseossa; samoin alkuperäinen nenäliina ja siitä presidentin kertoman perusteella tehty paperinen toisinto ovat samassa vitriinissä kuin ase. Kätköpaikan tiehaara merkittiin nähtävyyskilvellä, kallionkolo erillisellä nimikilvellä ja lähelle sijoitettiin koko asekätkentäprosessia ja tätä erillistapausta käsittelevä taulu. Lähteet - Selostustaulu kätköpaikalla - Sotamuseossa näytteillä oleva kätkön pikakivääri selostuksineen Viitteet [1] Törnin-Männistön asekätkö Enon kunta, kopio Internet archivessa. Viitattu 7.3.2008. Vaaran vuodet Vaaran vuodet -nimitystä on käytetty Suomessa toisen maailmansodan jälkeisestä epävarmasta ajanjaksosta, jolloin Suomen pelättiin muuttuvan kommunistiseksi valtioksi joko Neuvostoliiton miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen kautta. Pelkoa aiheuttivat tuolloin monet välirauhan ehdot sekä sisä- ja ulkopolitiikan tapahtumat. Uhka liittyi kylmän sodan alkuvaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto tiivisti otetta etupiiristään ja kommunistiset puolueet nousivat yksinvaltaan muissa Itä-Euroopan maissa. Jatkosodan päättymisestä 1944 alkaneiden vaaran vuosien on katsottu jatkuneen vielä vuonna 1947 solmitun lopullisen rauhansopimuksen ja sitä seuranneen valvontakomission maasta lähdön jälkeen ja päättyneen 1948 tai 1949. Antikommunistista näkemystä edustava termi "Vaaran vuodet" sai alkunsa Lauri Hyvämäen vuonna 1954 julkaisemasta kirjasta Vaaran vuodet 1944-1948¹ . Vaaran vuosien piirteitä Välirauhan ehdot ja valvontakomission toiminta Jatkosodan jälkeen Suomeen asettui Moskovan välirauhan ehtojen mukaisesti pääasiassa Neuvostoliiton nimeämä Liittoutuneiden valvontakomissio valvomaan rauhanehtojen toteutusta. Sen johtoon tuli Andrei Ždanov. Rauhanehtoja olivat muun muassa sotakorvaukset, Porkkalan vuokraus, sotilaiden määrääminen takaisin siviiliin, saksalaisten ajaminen pois Suomesta, fasististen järjestöjen lakkauttaminen ja sotasyyllisten tuomitseminen. Nämä osaltaan aiheuttivat pelon, että Suomi kokisi saman kohtalon kuin Itä-Euroopan maat, jotka Neuvostoliiton vaikutuksesta muuttuivat sosialistisiksi kansandemokratioiksi. Lisäpelotteena toimi myös Porkkalan tukikohta, joka sijaitsi vain parinkymmenen kilometrin päässä Helsingistä, ja periaatteessa mahdollisti Suomen pääkaupungin nopean valtaamisen. Neuvostoliitto ei tosin koskaan konkreettisesti käyttänyt tätä uhkaa. Asekätkentä Syksyllä 1944 Suomessa varauduttiin mahdolliseen miehitykseen muun muassa siten, että armeija kätki aseita 30 000 miestä varten, mahdollista sissisotaa varten miehitystilanteessa. Myös valtionhallinnossa oli valmiiksi suunniteltu evakuointisuunnitelmat. Talven kuluessa tilanne kuitenkin rauhoittui ja välitön miehityksen vaara väistyi. Kätketyt aseet päätettiin keväällä 1945 siirtää takaisin armeijan varastoihin, jolloin valvontakomissio huomasi sen. Neuvostoliitto olisi voinut käyttää tätä tekosyynä Suomen miehitykseen, mutta sen reaktiot jäivät kuitenkin vaisuksi. Asekätkennästä paisui Pohjoismaiden suurin oikeusjuttu, jossa tuomittiin eripituisiin − suurimmaksi osaksi ehdollisiin − vankeusrangaistuksiin lähes 1500 henkilöä. SKDL:n menestys ja Punainen Valpo Rauhanehdoissa vapautettiin kommunististen puolueiden toiminta, mikä vaikutti sisäpoliittiseen tilanteeseen. Kommunistien liittolaisineen perustama Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) sai kevään 1945 eduskuntavaaleissa 49 paikkaa ja uuteen hallitukseen 6 ministeriä. Suomen sisäministeriksi tuli Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) kuulunut Yrjö Leino ja pian kommunistit valtasivat valtiollisen poliisin, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo. Sosiaalidemokraattien ehdokaslistoilta valittujen Sylvi-Kyllikki Kilven ja Atos Wirtasen siirryttyä syksyllä 1946 SKDL:n ryhmään muodostui siitä eduskunnan suurin. Varsinkin vuonna 1948 velloivat useat huhupuheet kommunistien vallankaappaussuunnitelmista, joiden olemassaoloa ei kuitenkaan ole kyetty varmasti todistamaan. Vaaran vuosien väistyminen Keväällä 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, mikä stabiloi Suomen ja Neuvostoliiton välejä. Kesän 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion ja se pudotettiin pois uudesta hallituksesta. Kommunistien toiminnan eräänä merkittävänä vastatekijänä on katsottu olleen Suomen taloudellinen avautuminen läntisille markkinoille. Vuonna 1947 vapaa vienti nousi merkittävissä määrin vastikkeetonta sotakorvausvientiä suuremmaksi. Noina vuosina läntisessä Euroopassa ryhdyttiin käymään laajaa keskustelua integraatiokehityksen aloittamisesta vastavetona Itä-Euroopan tapahtumille.² Lähteet [1] Hannu Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen. Suomi lännestä nähtynä 1945–1956, s. 9. Helsinki: Tammi, 1990. ISBN 951-309-314-X [2] Seppinen, J.: Vaaran vuodet?, s. 237-238, 2008. Kirjallisuutta - Seppinen, Jukka: Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944-1950. Minerva kustannus, Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna 2008. ISBN 978-952-492-151-0 Valco Valco Oy oli vuonna 1976 perustettu Suomen valtion, Salora Oy:n ja japanilaisen Hitachin yhdessä omistama yritys, jossa Suomen valtiolla oli osake-enemmistö. Yhtiön tarkoituksena oli valmistaa väritelevisioiden kuvaputkia Hitachin toimittamaa tekniikkaa käyttäen. Saloralla oli jo 1970-luvun alussa ollut suunnitelmia kuvaputkien valmistamisesta Suomessa, mutta kannattavuuslaskelmat olivat jo silloin osoittaneet, että tehtaasta ei tulisi kannattavaa.¹ Valcolla oli tuotantolaitokset Imatralla ja Sotkamossa. Näistä Sotkamon tehdas toimitti komponentteja päätehtaan käyttöön. Tehtaiden sijoittamisen sanottiin tapahtuneen aluepoliittisin perustein. Imatran terästehtaalta vähennettiin näihin aikoihin työvoimaa ja entisistä työntekijöistä yritettiin kouluttaa puhdaselektroniikan työntekijöitä. Tappiollinen Valco siirtyi Valmetin tytäryhtiöksi lokakuussa 1979 ja toimi jonkin aikaa FinnValco nimellä. Yhtiön toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja lopullisesti tuotanto Imatran kuvaputkitehtaalla päättyi joulukuussa 1980, jolloin yli 500 työntekijää ja toimihenkilöä menetti työpaikkansa. Perustaminen Valco oli valtion yritys tukea suomalaista TV-tuotantoa. Salora oli luvannut ostaa tehtaan koko kuvaputkituotannon. Idea Valco-nimisestä yrityksestä syntyi eräällä tunturimajalla Lapissa lähellä Rovaniemeä helmikuussa 1974 pidetyssä tapaamisessa, johon osallistuivat Saloran johto, pääministeri Kalevi Sorsa ja kauppa- ja teollisuusministeriön valtionyhtiöistä vastannut osastopäällikkö Unto Lund.¹ SDP ajoi Valcon perustamista erityisen voimakkaasti,² vaikka monet asiantuntijat suhtautuivat hankkeen menestymiseen alusta alkaen varsin pessimistisesti ja kehottivat lopettamaan sen. Myös kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos oli asiassa aktiivisesti mukana.³ Hanke pantiin alulle jo Sorsan ensimmäisen hallituksen toimikaudella, kun Salora teki virallisen yhteistyötarjouksen kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Janssonille elokuussa 1974. Toukokuussa 1975 eduskunta hyväksyi yksimielisesti kymmenen miljoonan markan määrärahan tulevan yhtiön osakkeiden ostamiseen. Hanke kuitenkin keskeytyi Keijo Liinamaan virkamieshallituksen nimitykseen kesällä 1975, koska Liinamaan hallitus ei lämmennyt asialle lainkaan. Valco-hanke otettiin uudelleen esille Liinamaan hallituksen erottua. Päätöksen Valcon perustamisesta teki tammikuussa 1976 Martti Miettusen hallitus (ns. "hätätilahallitus"),ja yhtiötä alettiin pystyttää vauhdikkaasti. SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli jopa uhannut puolueen lähtevän hallituksesta, ellei kuvaputkitehdasta perustettaisi. Kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantala ilmoitti Valco-hankkeeseen epäilevästi suhtautuneille ministeriön virkamiehille asian olevan jo liian pitkällä, jotta sitä voitaisiin enää pysäyttää. SDP näki Valcon vastustuksen yksityisten toimijoiden pyrkimyksenä estää valtion mukaantulo elektroniikkateollisuuteen. Ulkomaankauppaministeri Sakari T. Lehto, jonka katsottiin edustavan hallituksessa teollista asiantuntemusta, ei ollut yhteensattuman vuoksi mukana istunnossa, jossa päätös Valcon perustamisesta tehtiin. Lehto kirjoitti myöhemmin muistelmissaan huolestuneensa Valco-hankkeesta jo sen alkuvaiheissa havaittuaan, miltä asiaa valtion puolella valmistelleiden henkilöiden osaaminen ja Salora-yhtiön rahankäyttö vaikuttivat. Valcon vähemmistöosakkaaksi tuli japanilainen elektroniikkakonserni Hitachi. Suomen valtio merkitsi Valcon osakekannasta 60 prosenttia, Salora ja Hitachi kumpikin 20 prosenttia. Tuure Junnilan mukaan Valcon perustaminen liittyi kiinteästi pitemmän aikavälin tavoitteeseen saada Suomen koko elektroniikkateollisuus valtion haltuun. Valcolla oli tuotantolaitokset Imatralla ja Sotkamossa. Näistä Sotkamon tehdas toimitti komponentteja päätehtaan käyttöön. Tehtaiden sijoittamisen sanottiin tapahtuneen nimenomaan aluepoliittisin perustein. Imatran kuvaputkitehdas vihittiin 24. elokuuta 1978, ja sen rakentaminen maksoi 265 miljoonaa markkaa. Valcon toimitusjohtajaksi tuli Outokummun johtaja Lauri Saari. Tehtaan vihki käyttöön eduskunnan puhemies Ahti Pekkala, ja juhlapuheen piti pääministeri Kalevi Sorsa. Ongelmallinen tehdas Imatran terästehtaalta vähennettiin Valcon perustamisen aikoihin työvoimaa, ja entisistä työntekijöistä yritettiin kouluttaa puhdaselektroniikan työntekijöitä. Teollinen kulttuuriero oli kuitenkin liian suuri, eikä uutta teknologiaa opittu riittävän nopeasti. Valmistettujen kuvaputkien saanto oli huono paljolti puhdastilatyöskentelyn määräysten rikkomisen takia.¹⁰ Asiantuntijat olivat esittäneet tehtaan koneiden ostamista avaimet käteen -periaatteella Hitachilta, mihin Hitachi ei kuitenkaan ollut suostunut. Niinpä tehtaan koneita jouduttiin haalimaan eri puolilta maailmaa. Lisäksi Hitachi kilpaili osittain omistamansa Valcon kanssa Japanissa valmistamillaan kuvaputkilla.¹¹ Tehtaan kokoa pidettiin myös jo alkuun liian pienenä; koko tosin ei ollut tuotannon ongelmana tehtaan olemassaolon aikana.¹² ¹³ ¹⁴ Vuoden 1978 neljän viimeisen kuukauden tuotannoksi oli kaavailtu noin satatuhatta kuvaputkea, mutta tammikuussa 1979 jouduttiin toteamaan, että tehtaan koko siihenastisen toiminnan aikana oli saatu valmiiksi vain noin tuhat putkea. Imatran tehtaan tuotantolinjan pahimmaksi pullonkaulaksi muodostui Hitachin toimittama loistekalvoituskone, jota ei saatu toimimaan kunnolla tehtaan koko toiminta-aikana. Myös robottien toiminnassa oli jatkuvia häiriöitä.¹² ¹³ ¹⁵ Valcon valvonta valtion puolelta oli halvaantunut, koska kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos ja valtionyhtiöistä vastannut osastopäällikkö Unto Lund olivat Valcon alkuperäisiä ajajia ja lisäksi Wahlroos oli tuohon aikaan pahoin alkoholisoitunut.¹⁶ Huhtikuussa 1979 hallitus joutui pyytämään eduskunnalta takausta Valcon 100 miljoonan markan lainoille, jotta yhtiö voitaisiin pelastaa uhkaavalta konkurssilta, ja uudelleen kuukautta myöhemmin 50 miljoonaa markkaa Valcon osakepääoman korottamiseen.¹⁷ Eduskunta hyväksyi takausten myöntämisen, ja vain muutama kansanedustaja äänesti vastaan.¹⁸ Elokuussa 1979 Valcon velat olivat jo noin 250 miljoonaa markkaa.¹⁹ Syyskuun alussa yhtiön johto antoi koko henkilökunnalle – yli 700 työntekijälle – lomautusvaroituksen, ja viikkoa myöhemmin kaikki työntekijät irtisanottiin.²⁰ Tappiollinen Valco siirtyi Valmet Oy:n tytäryhtiöksi lokakuussa 1979 ja toimi jonkin aikaa FinnValco-nimellä. Yhtiön toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja lopullisesti tuotanto Imatran kuvaputkitehtaalla päättyi joulukuussa 1980, jolloin yli 500 työntekijää ja toimihenkilöä menetti työpaikkansa. Valcon tappiot olivat yhteensä noin 800 miljoonaa markkaa. Päätöksen "Valco-seikkailun" lopettamisesta teki Mauno Koiviston II hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist. Valcon tehdaskiinteistö siirtyi myöhemmin Imatran kaupungin haltuun.lähde? Oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi loppuvuodesta 1981 nostettavaksi syytteet neljää Valcon hallituksen jäsentä vastaan, koska hän katsoi näiden syyllistyneen tehtaan lakkauttamisen yhteydessä yhteistoimintalain rikkomiseen. Valcon henkilökunta oli tehnyt asiasta rikosilmoituksen yhtiön johtoa vastaan marraskuussa 1980, mutta Kymen läänin lääninsyyttäjä oli tehnyt asiassa syyttämättäjättämispäätöksen.²¹ Imatran kihlakunnanoikeus tuomitsi syytetyt neuvottelu- ja tiedotusvelvollisuuden rikkomisesta 3 000–7 000 markan sakkoihin tammikuussa 1982, mutta Kouvolan hovioikeus kumosi tuomiot joulukuussa 1983.²² Puoluepoliittinen jälkipeli Valcon epäonnistuminen puhutti eduskuntaa jo keväällä 1979 hallituksen pyytäessä takauksia Valcon veloille, mutta varsinkin syksyn 1980 aikana, jolloin yhtiön vaikeudet olivat tulleet ylivoimaisiksi. SDP oli ajanut voimakkaimmin Valcon asiaa olettaen hyötyvänsä teollisesta menestyksestä. SDP:n poliitikoista juttuun kytkeytyivät nimenomaan Kalevi Sorsa ja kauppa- ja teollisuusministerinä sekä yhtiön perustamisesta päättäneessä Miettusen hallituksessa että Sorsan toisessa hallituksessa toiminut Eero Rantala. Kumpikin oli ollut Valcon hallintoneuvoston puheenjohtajana, Sorsa alkuvuoteen 1978 saakka ja Rantala siitä eteenpäin.lähde? Asiasta löi rumpua erityisesti Suomen Maaseudun Puolue, jonka kansanedustaja Urpo Leppänen vaati Sorsan hallituksen ministereitä syytettäväksi valtakunnanoikeudessa. Perusteena oli, että Sorsan ja Rantalan sekä Saloran johdon epäiltiin teettäneen epärealistisen ylioptimistiset kannattavuuslaskelmat kuvaputkitehtaan perustamisen varmistamiseksi ja koko hallituksen harhauttaneen siten eduskuntaa.²³ Kokoomuksen Tuure Junnila rajasi oman muistutuskirjelmänsä koskemaan nimenomaan Kalevi Sorsaa, jonka roolia jupakassa hän piti selvästi suurimpana.²⁴ Perustuslakivaliokunta vapautti kaikki ministerit vastuusta, vaikka piti Eero Rantalan kaksoisroolia ministerinä ja Valcon hallintoneuvoston puheenjohtajana jossakin määrin arveluttavana. Rantala oli tosin hallituksessa ilmoittautunut esteelliseksi eikä ollut osallistunut Valcoa koskevien päätösten tekoon.²⁵ Kokoomus teki jupakan vuoksi Koiviston hallitukselle marraskuun alussa välikysymyksen, ja hallitus sai kuun lopulla luottamuslauseen äänin 118−63. Luottamuslauseäänestystä edelsi eduskunnassa parin päivän ajan vilkas keskustelu, jossa esitettiin useita kiivaitakin puheenvuoroja sekä hallitus- että oppositiopuolueiden taholta. Esimerkiksi SMP:n J. Juhani Kortesalmi sanoi Valcon olleen rakennettu "rappiolle, riemujuhlille, juopottelulle ja kortinpeluulle".¹⁷ Pari viikkoa luottamuslauseäänestyksen jälkeen eduskunta hyväksyi 139 miljoonan markan määrärahan Valcon lakkauttamiseen äänin 123–61.²⁶ SMP:n entinen puheenjohtaja Veikko Vennamo antoi tapauksen vuoksi Kalevi Sorsalle haukkumanimen "Valco-Sorsa", jota hän viljeli ahkerasti, kunnes SMP nousi vuoden 1983 eduskuntavaaleissa saavuttamansa suurvoiton jälkeen Sorsan neljänteen hallitukseen. Sorsan katsottiin saaneen Valco-jupakan vuoksi maineeseensa tahran, joka saattoi vaikuttaa vielä vuonna 1993, kun Martti Ahtisaari voitti Sorsan SDP:n presidenttiehdokkaasta käydyssä esivaalissa. Lähipiirilleen Sorsa kertoi myöhemmin kokeneensa elämänsä suurimman masennuksen juuri Valcon jälkipuinnin yhteydessä.²⁷ Vuonna 1981 ilmestyneessä Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa Valcoa luonnehdittiin Sorsan teollisuuspoliittiseksi munaukseksi, josta todisteiksi jäivät tyhjät tehdashallit Imatralla ja rikotut kuvaputket Imatran kaatopaikalla.²⁸ Katso myös - Salora-juttu - Cimcorp Lähteet - Mitä-Missä-Milloin -vuosikirjat 1977–1983 ja 1985. Helsinki: Otava, 1976–1982. - Blåfield, Antti – Vuoristo, Pekka: Kalevi Sorsan suuri rooli. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. - Jouslehto, Olavi – Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen. Porvoo: WSOY, 2000. - Junnila, Tuure: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa. Porvoo: WSOY, 1980. - Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat. Helsinki: Kustannus-Vaihe, 1981. - Lehto, Sakari T.: Muistikuvia ja merkintöjä: Teollisuuden piirissä koettua. Porvoo: WSOY, 1996. - Rekola, Esko: Viran puolesta. Porvoo: WSOY, 1998. - Saari, Lauri: Valcoinen kirja. Helsinki: Tammi, 1981. ISBN 9513055345. - Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi. Helsinki: Otava, 1991. Viitteet [1] Junnila (1980), s. 270. [2] Rekola (1998), s. 238–239. [3] Virolainen (1991), s. 81–82. [4] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 79. [5] Junnila (1980), s. 271. [6] Rekola (1998), s. 239. [7] Junnila (1980), s. 271–272. [8] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 128. [9] Lehto (1996), s. 162–163. [10] Myöhänen, Raimo: Valco, suden sukua Roskanpoimijan blogi. 24.7.2009. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Uusi Suomi. Viitattu 17.7.2014. [11] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 129. [12] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 83. Helsinki: Otava, 1978. [13] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 130–131. [14] Saari, s. 56. [15] Saari, s. 56. [16] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 129–130. [17] Blåfield–Vuoristo (1985), s. 131. [18] Junnila (1980), s. 272. [19] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 89. Helsinki: Otava, 1979. [20] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981, s. 15. Helsinki: Otava, 1980. [21] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 20. Helsinki: Otava, 1982. [22] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 34. Helsinki: Otava, 1984. [23] Junnila (1980), s. 278. [24] Junnila (1980), s. 275. [25] Rekola (1998), s. 240. [26] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 30. Helsinki: Otava, 1981. [27] Jouslehto–Okker (2000), s. 150. [28] Lauantaiseura (1981), s. 27. Aiheesta muualla - Eriksson, Nils: Operaatio Valco-Salora. Tosikertomus elävästä elämästä. Kustannuspiste, 1979. ISBN 9519548912. Punainen Valpo Punainen Valpo on nimitys, jolla viitataan Suomen Valtiolliseen poliisiin vuosina 1945–1948. Suomen turvallisuuspoliisisorganisaatio oli tuolloin suurelta osin kommunistien hallussa, sillä Suomen sisäministerinä toimi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen kuulunut Yrjö Leino. Punaista Valpoa on pidetty niin sanottujen vaaran vuosien eräänä keskeisenä elementtinä. Itsestään Valpo käytti noina vuosina nimityksiä Uusi Valpo ja Valpo II. Valtiollinen poliisi lakkautettiin kokonaan vuoden 1949 alusta ja sen seuraajaksi perustettiin suojelupoliisi. Taustaa Jatkosodan päättänyt Moskovan välirauha solmittiin syyskuussa 1944. Marraskuussa valtaan nousi uusi hallitus, Paasikiven II hallitus. Rauhanehtojen mukaisesti maassa toimi Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi sopimusehtojen noudattamista. Komissiota on suuren valtansa vuoksi luonnehdittu varjohallitukseksi. Äärivasemmiston nousun vaikutukset näkyivät seuraavan hallituksen valinnassa. 17. huhtikuuta 1945 muodostettiin Paasikiven III hallitus, jossa toimi sisäasiainministerinä SKDL:n Yrjö Leino. Uusi punainen Valpo Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov yhdessä kommunistisen sisäministeri Yrjö Leinon kanssa sopi muutoksista Valtiollisen poliisin organisaatiossa 26. tammikuuta 1945.¹ Uudeksi päälliköksi tuli Otto Brusiin, lähellä kommunisteja ollut entinen sosialidemokraatti. Jo tätä ennen henkilökuntaa oli poistunut omasta aloitteestaan noin 15 prosenttia. Tämän johdosta edellinen sisäministeri Kaarlo Hillilä ilmoitti hallituksen iltakoulussa 3. tammikuuta, että "valtiollinen poliisi on nyt puhdistettu". Nämä toimet eivät kuitenkaan vakuuttaneet Ždanovia.² Brusiinin päällikköaikana 26. huhtikuuta 1945 – 10. tammikuuta 1946 erotettiin Valposta paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Kaikki osastopäälliköt vaihdettiin. Vakansseista 40 prosenttia täytettiin kommunisteilla tai kansandemokraateilla. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut aiemmin tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta, ylimmästä päällystöstä heitä oli joka kolmas. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös lähes 80 henkilöä, joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Henkilökunnan määrää kasvatettiiin rajusti.³ Henkilökunnan kokemattomuuden vuoksi Valpo II:n toiminta oli epävarmaa ja se korostui tutkittavien juttujen laajuuden vuoksi, esimerkiksi asekätkentäjutussa oli tuhansia osallisia. Vielä epäpätevyyttäkin merkittävämpi tekijä oli, että Valpo jäi omaksi saarekkeekseen eikä sille toisin kuin edeltäjälle löytynyt tukea oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta. Brusiinin jälkeen Valpossa toimi useita lyhytaikaisia päällikköjä. Organisaation tosiasiallisena johtajana maaliskuuhun 1947 asti toimi ylimääräiseksi osastopäälliköksi nimitetty SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen⁴ ³ , joka puolueen sisäisistä syistä joutui eroamaan 1947. Lyhyen aikaa Valpon johtajana toiminut Hanno J. Kunnas vahvisti Aaltosen vahvan aseman Valpon toimintaa tutkineen Ahlbäckin komitean kuulustelussa. Tutkinta johti sittemmin Brusiinin ja eräiden muiden Valpon henkilöiden asettamiseen syytteeseen virkavelvollisuuden laiminlyönnistä. Tilanne Valpossa alkoi rauhoittua vasta 1. tammikuuta 1948 Erkki Tuomisen tultua Valpon päälliköksi ja Risto Höltän apulaispäälliköksi. Lakkauttaminen Valpon toiminta jatkui 26. maaliskuuta 1946 muodostetun Pekkalan hallituksen aikana. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta syyskuun lopulla 1947. Heinäkuun eduskuntavaaleissa SKDL kärsi vaalitappion muun muassa Valpon ylilyöntien johdosta, ja sosialidemokraatit muodostivat 29. heinäkuuta 1948 Fagerholmin vähemmistöhallituksen ilman kommunisteja. Presidentti Paasikiven tuella hallitus aloitti äärivasemmiston puhdistamisen yhteiskunnan avainpaikoilta, ja valmisteli Valpon lakkauttamisen ja sen korvaamisen huomattavasti kevyemmän organisaation suojelupoliisilla. Pidätys- ja kuulusteluvaltuudet siirrettiin rikospoliisille. Valpon lakkauttaminen merkitsi äärivasemmiston vaikutusvallan kaventumista. Kommunistit hyökkäsivät rajusti lakkauttamista pohjustaneen niin sanotun Ahlbäckin komitean esitystä vastaan. Punaisen Valpon vaikutusvaltaisena apulaispäällikkönä toiminut Aimo Aaltonen syytti komitean työn rikkovan rauhansopimuksen henkeä ja Hertta Kuusinen puolestaan tulkitsi uudistuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tulosten vesittämiseksi. Kommunistien mukaan suhteet Neuvostoliittoon vaarantuisivat valtiollisen poliisin muutoksista. Asiasta äänestettiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1948 lakkauttamisen voittaessa äänin 134-33. Ratkaisu astui voimaan vuoden 1949 alusta. Katso myös - Luettelo tiedustelupalveluista Lähteet [1] Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 52. Teoksessa:Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus. [2] Rentola, Kimmo 1999. Punaisen valpon synty s. 49. Teoksessa:Isänmaan puolesta: Suojelupoliisi 50 vuotta. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus. [3] Anu Vertanen: Rintamalta Ratakadulle. Suomalaiset SS-miehet kommunistisen Valpon kohteina 1945-1948, s. 10. Pro gradu –tutkielma, Historian laitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2005. [4] Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä [5] Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s.113-120 [6] Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995, s. 228-230. Helsinki-Porvoo-Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1. [7] Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944-1953, s. 347-348. Helsinki: Minerva, 2013. [8] Tieteen kuvalehti Historia 16/2013, s.74 Aiheesta muualla - Tietoa Valtiollisen poliisin asiakirjoista arkistossa (Arkistolaitos) - Ahtokari, Reijo: Punainen Valpo. Valtiollinen poliisi "vaaran vuosina". Helsinki, Otava 1969. Vanhan valtaus Vanhan valtaus oli tapahtuma, jossa päivää ennen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlia opiskelijaoppositio valtasi juhlapaikaksi ajatellun Vanhan ylioppilastalon 25. marraskuuta 1968 kello 17.13 ja vaati muutoksia yliopiston hallintoon ja opetuksen sisältöön. Ryhmässä oli useita nykyisiä poliittisia vaikuttajia kuten Erkki Tuomioja. Vanhan valtaus oli osa eurooppalaisen opiskelija­liikkeen radikalisoitumista ja oli osittain seurausta aiemmin samana vuonna tapahtuneista Pariisin ylioppilas­mellakoista. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat – studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilaisten ryhmien perustamista tiedekuntiin opetuksen porvarillisen asenteen paljastamiseksi ¹ , ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.² Valtaajat kritisoivat myös ylioppilaskunnan etääntymistä tavallisista opiskelijoista ja sen taloustoimikuntaa, jonka katsottiin olevan liiallisessa yhteistyössä liikepankkien kanssa.³ Vaikutukset Jan Erolan mukaan radikalisoitunut opiskelijaliike puoluepolitisoitui pian Vanhan valtauksen jälkeen vuodenvaihteessa 1968–69. Kommunistit jakautuivat lopullisesti kahteen leiriin, puheenjohtaja Aarne Saarista seuranneisiin enemmistöläisiin eli saarislaisiin ja kiivaan vasemman laidan kulkijoihin, varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon johtamiin taistolaisiin. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe analysoi Vanhan valtauksen vaikutusten kohdistuneen eniten tapakulttuuriin, seksuaalikäyttäytymiseen ja moraaliin. Nuoret muuttivat myös käsitystään kirkosta, isänmaasta ja yhteiskunnasta. Valtauksen taustalla ollut ajatus yliopiston hallintouudistuksesta opiskelijademokraattiseen, mies ja ääni -periaatetta noudattavaan suuntaan toteutui vasta vuonna 1991. Vanhan valtaus muuttui nopeasti myytiksi, jonka aiheutti Kolben arvion mukaan tapahtumat aikaansaaneen sukupolven käsitys "omasta erinomaisuudestaan". Vanhan valtauksen 40-vuotispäivän aattona maanantaina 24.11.2008 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon leikkimielisesti uudelleen. Katso myös - Observatorion valtaus -1969 - Helsingin yliopiston hallintorakennuksen valtaus -1990 Lähteet [1] von Bonsdorff, Johan Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986 [2] YLE:n Elävän Arkiston artikkeli aiheesta [3] von Bonsdorff, Johan Kun Vanha vallattiin, s.17 Tammi 1986 [4] Jan Erola: Tuhannen ja yhden totuuden taistolaisuus 9.4.2004. Ylioppilaslehti. Viitattu 1.12.2015. [5] Eeva Nikkilä-Kiipula: Hullu vuosi 1968: "Vallankumous jäi Suomessa näytökseksi" 11/2008. Suomen Kuvalehti. Viitattu 12.11.2008. [6] Helsingin Vanha ylioppilastalo vallattiin 40 vuotta sitten - ja taas maanantaina Yle Uutiset. Viitattu 25.11.2008. Aiheesta muualla - Yle Elävä arkisto: Vanhan ovi rikotaan (vanhan valtaus) - Yle Elävä arkisto: Frakkijuhlan paikka vaihdettiin (vanhan valtaus) - Timo Kivi-Koskinen: Vanhan valtaus ja HYY:n 100-vuotisjuhla Virkaylioikeus Virkaylioikeus (ruots. tjänsteöverdomstolen) oli Suomessa 1926–1987 toiminut hallinto-oikeudellinen erityistuomioistuin, josta saattoi hakea muutosta päätökseen, jolla viran tai toimen haltija oli tuomittu viraltapantavaksi. Valitusoikeus koski myös viran haltijaa, joka oli vapautettu virastaan työkyvyn menettämisen tähden.¹ Viraltapanossa noudatettiin erityistä kurinpitomenettelyä. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiin ei kuitenkaan ollut valitusoikeutta.² Virkaylioikeudessa oli viisi tasavallan presidentin viideksi vuodeksi kerrallaan nimittämää jäsentä. Jäsenistä vähintään kolmen piti olla oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneita.¹ Oikeus oli oikeutettu tuomitsemaan kolmijäsenisenä, jolloin kahden jäsenen tuli olla lainoppineita. Puhetta johti se jäsenistä, jonka presidentti oli tehtävään määrännyt, ja hänen ollessaan estynyt puhetta johti vanhin lainoppinut jäsen. Virkaylioikeus kokoontui oikeuden puheenjohtajan kutsumana tarpeen mukaan, ja sen toimipaikka sijaitsi Helsingissä. Lähteet - Laki valtion viran tai pysyväisen toimen haltijain nimittämiskirjoista sekä heidän oikeudestaan pysyä virassaan tai toimessaan, 202/1926, 19–20 §. Laki kumottu lailla 756/1986. Viitteet [1] Iso tietosanakirja, Otava 1939, osa 15, palsta 699, hakusana virkaylioikeus. [2] Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1966, osa 23, palsta 493, hakusana virkaylioikeus. VS-yhtiöt VS-yhtiöt oli alun perin vedenpuhdistamojen rakentamiseen erikoistunut suomalainen rakennusalan yritysryhmä, joka keskittyi erityisesti projektivientiin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maihin. Vuonna 1981 hyvin menestyneet yhtiöt joutuivat konkurssiin, jonka jälkiselvittely on jatkunut 2010-luvulle saakka. Ryhmän yrityksiä olivat Insinööritoimisto Vesi-Seppo Ky, Vise Ky, VS-Kone Ky ja VS-Group Ltd Oy. Historiaa Yhtiöiden perustaja Seppo Hautala (1930–1993) toimi insinööriksi valmistuttuaan yli 10 vuotta Vesto Oy:n työpäällikkönä. Vuonna 1969 hän perusti Insinööritoimisto Vesi-Seppo Ky:n, joka erikoistui etenkin vedenpuhdistamojen rakentamiseen ensin kotimaassa ja sitten myös ulkomailla. Vesi-Seppo rakensi 1970-luvulla noin 200 vedenpuhdistamoa eri puolille Suomea. Hautala alkoi 1970-luvun alussa suunnitella Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden rakennusmarkkinoille pääsyä ja tätä varten hän perusti 1972 Vise Ky:n ja 1974 asennustöihin erikoistuneen VS-Kone Ky:n. Vise sai 1973 ensimmäisen rakennusurakkansa Libyasta, ja pian uusia urakoita tuli myös Kuwaitista, Egyptistä ja Saudi-Arabiasta. Visen päätoiminta-alueeksi vakiintui 1970-luvun kuluessa kuitenkin Irak, jossa yhteistyökumppanina oli toinen suomalaisyhtiö Lohja Oy. Vise rakensi Irakiin muun muassa kuusi maatalousoppilaitosta ns. TAI-projektin (Technical Agricultural Institutes) puitteissa. 1980-luvun alussa Vise olisi saanut Irakista nykyrahassa noin miljardin euron arvoisen rakennusurakan kolmen kokonaisen varuskuntakaupungin rakentamisesta. Tämä ns. 1100-projekti jäi Viseltä kuitenkin toteuttamatta Iranin ja Irakin välisen sodan puhkeamisen takia, eikä sille myöskään saatu Suomen valtion takuita. Hautalan yhtiöiden keskuspaikka sijaitsi Ilmajoella, ja yhtiöt työllistivät tilauksillaan myös monia alihankkijoita Pohjanmaan alueella. Vuonna 1978 perustettiin VS-Group Ltd Oy:n johon oli tarkoitus myöhemmin yhdistää kaikkien kolmen Hautalan kommandiittiyhtiön toiminta. Vuonna 1979 Hautalan yhtiöiden yhteenlaskettu liikevaihto oli lähes 300 miljoonaa markkaa ja niiden palveluksessa oli noin 1 200 työntekijää. Talouselämä-lehden mukaan VS-yhtiöt oli 1980 Suomen neljänneksi tuottoisin yritys, jonka sijoitetun pääoman tuotto oli 28 prosenttia. VS-yhtiöiden konkurssi Vesi-Seppo, Vise ja VS-Kone joutuivat verottajan vaatimuksesta konkurssiin 3. huhtikuuta 1981, ja pian sen jälkeen myös VS-Group asetettiin kesäkuussa 1981 konkurssiin. Myös Seppo Hautala asetettiin samaan aikaan oikeuden päätöksellä henkilökohtaiseen konkurssiin. Konkurssihetkellä VS-Groupin velat olivat miljoona markkaa ja varat 56 miljoonaa markkaa. Yhtiöiden keskeneräiset urakat Irakissa siirtyivät Lohja Oy:lle. VS-yhtiöt joutuivat maksuvaikeuksiin, kun Iranin ja Irakin välille puhkesi sota syyskuussa 1980 ja VS-yhtiöitä rahoittaneet Postipankki ja Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki SKOP lopettivat lainanannon yhtiöille lokakuussa 1980. Tammikuussa 1981 VS-yhtiöiden rahoittajapankit ja Lohja Oy sopivat Visen ajamisesta konkurssiin. Hautala yritti vielä pelastaa 1100-projektin, ja helmikuussa 1981 tehtiin sopimus projektin aliurakoinnista jugoslavialaisen TMG Trudbenik-rakennusyhtiön kanssa. VS-yhtiöiden konkurssin jälkeen TMG Trudbenik solmi heinäkuussa 1981 suomalaisten Are Oy:n ja Sähköliikkeiden Oy:n omistaman AS-Groupin kanssa uuden urakkasopimuksen 1100-projektista. Tämä sopimus oli kuitenkin arvoltaan pienempi kuin alkuperäinen urakkasopimus. AS-Groupin omistajat maksoivat VS-yhtiöiden konkurssipesälle 9 miljoonaa dollaria palkkiona projektin saamisesta. Konkurssin jälkipyykkiä VS-yhtiöiden konkurssi oli Suomen siihen mennessä suurin rakennusalan konkurssi. Sitä suurempi samalla alalla on vain 1994 tapahtunut Rakennuskunta Hakan konkurssi. Konkurssin oikeuskäsittely on jatkunut 2010-luvulle saakka. Seppo Hautala itse kuoli 63-vuotiaana syöpään 1993, mutta hänen poikansa Mikko Hautala on jatkanut oikeustaistelua konkurssipesän hoitajia vastaan. Mikko Hautalan mukaan konkurssipesien tilityksissä on paljastunut 13,4 miljoonaan euron varojen väärinkäytökset, ja VS-yhtiöiden konkurssipesiä valvomaan määrätty konkurssiasiamies on pyrkinyt peittelemään näitä väärinkäytöksiä ja estämään pesien tarkastukset. Mikko Hautala onkin vuonna 2010 vaatinut kahteen otteeseen oikeusministeriötä erottamaan pesien konkurssiasiamiehen. Vuonna 1984 entinen Metalliteollisuuden työnantajaliiton lakimies Kauko Parkkinen julkaisi VS-yhtiöiden historiaa ja konkurssia käsitelleen kirjan Laillinen murha, Visen taru ja tuho. Parkkisen mukaan VS-yhtiöt ajettiin tarkoituksella konkurssiin, jotta yhtiöiden Irakin rakennusurakat olisi saatu Lohja Oy:lle ja Rakennuskunta Hakalle. Parkkisen mukaan konkurssia edesauttoivat erityisesti silloinen pääministeri ja Postipankin hallituksen puheenjohtaja Mauno Koivisto, kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist sekä kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö ja Vientitakuulaitoksen johtokunnan puheenjohtaja Bror Wahlroos. Parkkinen julkaisi kirjansa vuonna 2002 ilmestyneessä toisessa painoksessa myös rahoittajapankkien ja Lohja Oy:n tammikuussa 1981 tekemän sopimuspöytäkirjan Visen ajamisesta konkurssiin ja sen omaisuuden jaosta. Entinen VS-yhtiöiden pääkonttori Ilmajoella on nykyisin Ilmajoen kunnan omistuksessa. VS-yhtiöiden konkurssi oli aikoinaan kova isku Ilmajoen seudulle, mutta alueen talouselämä onnistui kuitenkin toipumaan siitä suhteellisen nopeasti. Lähteet - Minun Hellanmaani : Seppo Hautala ja VS-yhtiöt - VS-Yhtiöt-sivusto : Mikä oli VS-yhtiöt? - Kolmikymmenvuotinen VS-sota, Ilkka 26.11.2010 - Anssi Orrenmaa : VS-yhtiöiden 22-vuotias konkurssi oikeuteen, Rakennuslehti 20.2.2003 - Pankkikriisi-blogi 6.9.2009 : Laillinen murha Aiheesta muualla - Parkkinen, Kauko: Laillinen murha – Visen taru ja tuho, 3. painos. Kauko-Kustannus, 2003. ISBN 9789519960517. - Nimimerkki "Doctor Lecter": VS-yhtiöiden konkurssi - Demarien salaliitto 22.6.2007. murha.info. Viitattu 30.6.2012. Ylimääräinen virkamies Ylimääräinen virkamies oli Suomessa vakinaisen virkamiehen tehtäviä hoitava tai tätä avustava henkilö, jolla ei ollut varsinaista virkaa. Tällaisia henkilöitä oli aiemmin virastoissa runsaasti ja heistä käytettiin vakinaisen viran mukaista nimitystä, kuten ylimääräinen kanslisti tai ylimääräinen notaari. Ylimääräisen virkamiehen palkkaus ja oikeudet sovittiin työtä edeltävässä sopimuksessa. Ylimääräisenä virkamiehenä toimiminen katsottiin ikälisään oikeuttavaksi ajaksi.¹ Valtion palveluksessa olleiden ylimääräisten virkamiesten oikeusasema järjestettiin ensin vuoden 1943 (asetus 37/1943) ja sitten vuoden 1949 ylimääräisasetuksella (755/1949), joka oli voimassa vuoteen 1987.² Asetuksessa heistä käytettiin nimitystä ylimääräinen toimenhaltija. Tällaiset ylimääräiset toimet perustettiin valtion virastoihin ja laitoksiin talousarviossa vuosittain myönnetyillä määrärahoilla. Toimeen voitiin valita tekijä, vaikkei tointa julistettu haettavaksi. Toimi lakkasi, jos talousarviossa ei ollut sitä varten varoja. Ylimääräisen toimenhaltijan irtisanomisaika oli 14 päivää. Hänen palkkauksensa, eläkkeensä ja vuosilomansa oli samanlainen kuin vakinaisilla virkamiehillä, mutta oikeutta lakkautuspalkkaan hänellä ei ollut.³ Vuonna 1979 valtion palveluksessa oli noin 122 000 henkilöä virkasuhteessa ja 75 000 työsuhteessa. Ylimääräisiä virkamiehiä oli 45 000 ja tilapäisiä virkamiehiä 4 000. Lähteet [1] Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939. [2] Ylimääräisasetus kumottiin lailla 756/1986. [3] Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965. [4] Spectrum, WSOY 1976–1983, ISBN 951-0-07239-7, hakusana virkamies, osa 13, sivu 333. Yöpakkaset Yöpakkaset eli yöpakkaskriisi oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa syksyllä 1958 puhjennut kriisi. Sen taustalla oli Neuvostoliiton tyytymättömyys Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja varsinkin Fagerholmin III hallituksen kokoonpanoon. Kriisin huippuvaiheessa Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä pois Helsingistä ja painosti näin Suomen hallituksen eroamaan. Nimen kriisille antoi Nikita Hruštšov, joka julisti Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ajautuneen "yöpakkasiin". Taustaa Kriisi sai alkunsa elokuussa 1958 kun vastanimitetty Fagerholmin III hallitus ei saanut Neuvostoliiton hyväksyntää.¹ Neuvostoliittoa ärsytti etenkin se, että hallitukseen tulivat sosialidemokraattien oikeaa laitaa eli ns. asevelisiipeä edustaneet Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom Neuvostoliiton sotasyylliseksi leimaaman SDP:n puheenjohtajan Väinö Tannerin myötävaikutuksella. Lisäksi Moskova yhdisti kokoomuslaisen maatalousministerin Niilo Kosolan nimen hänen isäänsä, 1930-luvun Lapuan liikkeen johtajaan Vihtori Kosolaan.² Suomen Kansan Demokraattinen Liitto oli ollut eduskuntavaalien suurin voittaja, mutta puoluetta ei tästä huolimatta otettu hallitukseen. Hallitusneuvotteluissa keskeisesti mukana ollut Maalaisliiton Johannes Virolainen, josta tuli uuden hallituksen ulkoministeri, yritti vielä viime hetkellä vedota Väinö Tanneriin, jotta Väinö Leskistä ei otettaisi mukaan hallitukseen, mihin Tanner murahti: "Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta." Presidentti Urho Kekkonen oli jo etukäteen varoittanut Virolaista menemästä samaan hallitukseen Leskisen kanssa. Nimitettyään hallituksen 29. elokuuta Kekkonen lausui kuuluisat sanansa: "Tämä oli huonoin puhe, minkä olen koskaan pitänyt, mutta eipä ollut itse kirjoittamani." Taustalla oli edellisen lisäksi elokuun lopulla pidetty Suomen Kommunistisen Puolueen 40-vuotisjuhla, johon kutsuttuun Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuului alun perin myös Otto Ville Kuusinen. Suomalaisten maanpetturiksi leimaamalle Terijoen hallituksen päämiehelle ei kuitenkaan myönnetty viisumia. Syy tapauksesta sysättiin Fagerholmin hallituksen ulkoministerin Johannes Virolaisen niskaan, vaikka päätöksen asiasta oli tehnyt jo edeltäjä, Kuuskosken hallitus yhdessä presidentti Urho Kekkosen kanssa. Myös Nikita Hruštšov oli ymmärtänyt Kuusisen viisumin hylkäämisen, mutta NKP:n pää-äänenkannattaja Pravda käytti tapausta tästä huolimatta aseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan.³ Neuvostoliiton painostus Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan oli aluksi taloudellista. Saimaan kanavan käyttöoikeutta koskeneet neuvottelut keskeytettiin, Suomenlahden kalastusta koskevan sopimuksen allekirjoittaminen lykättiin eikä tavaranvaihtoneuvotteluja päästy aloittamaan. Syksyn edetessä painostus siirtyi poliittiselle ja jo hyvin konkreettiselle tasolle. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Viktor Lebedev matkusti lokakuun alussa yllättäen "lomalle" Moskovaan tekemättä protokollan vaatimaa käyntiä ulkoministeri Johannes Virolaisen luona. Vähän myöhemmin Neuvostoliitto ilmoitti, että Lebedev oli siirtynyt muihin tehtäviin eikä hänelle nimitetä seuraajaa Helsinkiin. Marraskuun aikana Maalaisliiton johto alkoi pitää tilannetta kestämättömänä ja valtuutti puolueen ministerit eroamaan hallituksesta. Myös Kekkonen alkoi kulissien takana kaataa nimittämäänsä hallitusta. Lopulta ulkoministeri Johannes Virolainen ilmoitti 4. joulukuuta eroavansa hallituksesta, minkä jälkeen pääministeri K.-A. Fagerholm esitti koko hallituksensa eronpyynnön. Presidentti Urho Kekkonen piti muutamaa päivää myöhemmin, 10. joulukuuta, radio- ja televisiopuheen, jossa hän sanoi kokoomuslaisiin ja SDP:n tannerilaisiin ministereihin viitaten muun muassa, että "viime aikoina Suomessa on nakerrettu pohjaa Suomen ja Neuvostoliiton hyvän naapuruuden politiikalta" ja että "nyt eroa pyytänyt hallitus ei ole tehnyt päätöksiä, jotka olisivat tarkoittaneet muutoksia ulkopolitiikkaamme." ⁵ Presidentti nimitti Fagerholmin hallituksen tilalle V. J. Sukselaisen muodostaman, miltei puhtaasti maalaisliittolaisen hallituksen 13. tammikuuta 1959. Hallituksensa erottua Fagerholm siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Yöpakkaset herättivät huomiota myös läntisessä maailmassa. Yhdysvaltalainen senaattori Hubert Humphrey pysähtyi marraskuun lopulla 1958 Helsinkiin matkallaan Moskovaan ja Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja Johan Nykopp järjesti Humphreylle tapaamisen presidentti Urho Kekkosen kanssa Tamminiemessä. Keskustelun aikana Humphrey ilmoitti Yhdysvaltain olevan valmis tarjoamaan Suomelle taloudellista tukea vastavetona Neuvostoliiton painostukselle. Suomen ulkoministeriö joutui vaikean pulman eteen ja päätti lopulta torjua Yhdysvaltain tarjouksen, koska siitä katsottiin olevan enemmän haittaa kuin hyötyä Suomen kansainväliselle maineelle. Tavattuaan Hruštšovin Kremlissä Humphrey moitti tätä Suomeen kohdistetusta kauppapoliittisesta painostuksesta, mutta Hruštšov ei ollut ymmärtävinään, mitä Humphrey tarkoitti. Yöpakkasten päättyminen Yöpakkaskriisi ratkesi presidentti Urho Kekkosen ja rouva Sylvi Kekkosen Leningradiin tekemän yksityisluonteiseksi ilmoitetun matkan aikana tammikuun loppupuolella 1959. Kun kaupunkiin saapuivat samanaikaisesti Moskovasta "sattumalta" myös Nikita Hruštšov ja ulkoministeri Andrei Gromyko, Kekkonen kutsui Leningradiin luottomiehensä, kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaisen. Neuvottelujen päätteeksi järjestetyllä lounaalla pitämässään puheessa 24. tammikuuta Hruštšov sanoi yöpakkasten johtuneen pohjimmiltaan siitä, että Neuvostoliitto näki Fagerholmin "leveän selän" takana Tannerin, Leskisen, Lindblomin ja Pitsingin "vihamieliset hahmot". Hruštšov lisäsi, että Suomella oli oikeus itse päättää hallituksistaan, mutta Neuvostoliitolla oli myös oikeus päättää, mitä se ajattelee Suomen hallituksista. Presidentti Urho Kekkonen puolestaan piti yöpakkasten perimmäisenä syynä SDP:n sisäisiä kiistoja. Palattuaan kotiin 25. tammikuuta Kekkonen lausui pitämässään radio- ja TV-puheessa, että "syksyn kriisi oli syvempi kuin olimme ymmärtäneet."⁹ ja viittasi epäsuorasti muun muassa eräisiin Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneisiin pilapiirroksiin, joita kohtaan hän toivoi neuvostojohdon ymmärtäväistä suhtautumista. Neuvostoliitto palautti diplomaattisuhteensa Suomeen normaaleiksi, kun uudeksi Helsingin-suurlähettilääksi nimitettiin 3. helmikuuta 1959 varaulkoministeri Aleksei Zaharov. ¹⁰ Jälkiarvioita Kun Nikita Hruštšov oli Leningradissa pitämässään lounaspuheessa nimennyt Urho Kekkosen Suomen ulkopoliittisen linjan takuumieheksi, tapahtumasarjan on katsottu lujittaneen Kekkosen siihen saakka heikon aseman Suomen sisäpolitiikan johtajana. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden ajan Kekkonen saneli hallitusratkaisut eikä mikään puolue tai kukaan henkilö päässyt hallitukseen ilman hänen hyväksyntäänsä.¹¹ K.-A. Fagerholm pahoitteli hallituksensa − jolla oli ollut tukenaan eduskunnan enemmistö − kohtaloa myöhemmin muistelmissaan. Hän kirjoitti muun muassa: "En halua kieltää, että häpesin isänmaan joutumista sellaiseen tilanteeseen, etteivät Suomen kansa ja eduskunta itse saaneet määrätä, millainen hallitus maalla tulisi olla. Se tuntui jollakin tavoin alentavalta."¹² Hallituksensa sisäisestä ilmapiiristä Fagerholm totesi, että "hallituksella oli kaikki edellytykset hoitaa maan asiat kuntoon. Yhteistyö hallituksen sisällä oli erinomainen. Kaikki ministerit halusivat tehdä parhaansa. Mutta niin ei saanut tapahtua. Hallitus ei saanut tulla suosituksi." Fagerholmin mukaan erityisesti maalaisliittolaiset ministerit olivat häpeissään hallituksen kaatumisesta.¹³ Historiantutkijat kiistelevät yhä siitä, mitkä olivat Urho Kekkosen motiivit hänen osallistuessaan Fagerholmin hallituksen kaatamiseen. Yöpakkaskriisi seurasi Johannes Virolaista Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton silmissä vuosikymmenien ajan, ja se nousi jälleen esille ns. juhannuspommin muodossa kesällä 1979. Keskustapuolueen ns. K-linja pyrki käyttämään yöpakkaskriisiä hyväkseen vielä syksyllä 1981 tarkoituksenaan estää Virolaisen valinta puolueen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa. Katso myös - Noottikriisi - Suomettuminen Lähteet [1] Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka: Presidentin ministeri - Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Otava 1989 ISBN 951-1-08892-0, yöpakkaskriisistä ss. 63-77. [2] K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 316. Suomentanut Maija-Liisa Heini. Helsinki: Tammi, 1977. [3] Max Jakobson: Pelon ja toivon aika − 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 233−234. Otava 2001. [4] Jukka Tarkka − Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi - Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 221. Otava 1987. [5] Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1960, s. 22. Otava 1959. [6] Max Jakobson: Veteen piirretty viiva, s. 143. Otava 1980, Helsinki. [7] Tarkka - Tiitta, s. 222. [8] Jakobson 1980, s. 156. [9] Mitä-Missä-Milloin 1960, s. 28. [10] Mitä-Missä-Milloin 1960, s. 29. [11] Tarkka - Tiitta, s. 222. [12] Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 324. [13] Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 323. Kylmä sota (1945–1991)