Miksi minun isästä tuli maakrapu.
Tämä tapahtui silloin, kuin me isän kanssa olimme veneellä merellä, ja siellä alkoi pikkuisen satamaan ja tuulemaan. Silloin minä hoksasin, että isä pelkäsi enemmän kuin minä. Vene oli 13-jalkainen, mutta siltikään minä en nähnyt mitään syytä pelätä. Mehän emme olleet juuri niin kaukana rannasta. Myöhemmin illalla me istuimme sisällä tuvassa minun luona. Minä kysyin isältä, että miksi hän pelkäsi mennä pienellä veneellä merelle. Silloin hän kertoi tämän tarinan:
- Niin kuin sinä tiedät, oli minun velipuoli Hans minua seitsemän vuotta vanhempi. Minä luulen, että olin viisitoista tai kuusitoista vuotta vanhaa silloin. Oli kesä, ja me olimme seilanneet veneellä Taunusaareen. Sinne me veimme ruokaa vaimoille, jotka saaressa poimivat hilloja kauppias Bullin edestä. Sinähän tiedät, että silloisen systeemin mukaan poimijat antoivat kolmasosan marjoista Bullille. Kolmasosan marjoista heidän piti myydä Bullille, ja viimeisen kolmasosan ne saivat joko myydä tai käyttää itse.
No, sitten näytti siltä, että sää oli muuttumassa ja Makrean yli laskeutui pimeys. Vaimot olivat sitä mieltä, että meidän Hansin kanssa täytyi ottaa vähän aikaa ennen kuin purjehtisimme kotiin. Sillä purjehtimallahan me siihen aikaan kuljimme. Mutta Hans tykkäsi, että se oli rohki fiini sää purjehtia. Hän arveli, että me kyllä kerkeisimme kotiin ennen kuin yltyisi hirveän huono sää. Ja kaikkihan me tunsimme Hansin; hän oli hurjan rohkea purjemies. Minä en ole aivan varma oliko vene, millä me seilasimme, sama kuin Hans itse oli ollut rakentamassa. Se oli semmoinen siro, kakssoutoinen nordlandinvene. Hans oli itse laittanut siihen sneeseilin. Hän tykkäsi oikein kunnon reipaasta tuulesta, ja hänen mielestä se oli kevyin ja nopein purjehtia sneeseililä ja fokalla.
Ja kuin Hans oli jotaki päättäny, niin siihen ei ollut kelään enää mitään sanomista – ja vähiten kuten semmoisella "pojanklossilla" mikä minäkin silloin olin. Ja nyt Hansi sanoi, että hän aikoi kotiin. Minä luulen, että pian hänellä oli morsian odottamassa.
Niinpä me suuntasimme merelle. Matkaa ei ollut kuin suunnilleen kaksi mailia. Tuuli puhalsi reippaasti luoteesta, suoraan meidän takaa. Minä näin, että Hans oli ottanut suunnan kohti Prännää. Minä siinä ihmettelin, että eikös hänen täytyi ottaa suunnan vähän likemmäs rantaa – jos vaikka tuuli sattuisi yltymään. Mutta Hans tyhä nauroi ja sanoi, että suoraa linjaa myöten on lyhyin matka. Minä tunsin merenkäynnistä, että tuuli oli yltymässä. Minä kysyin Hansilta, että eikö hän voisi seilata kohti Tyyryniemeen, jotta me tarpeen tullessa pääsisimme turvaan Sløbuktan ulkopuolella olevan matalan takaa. Minä en ollut harjaantunut olemaan merellä huonolla säällä ja aloin jo pelätä. Minä en osannut uida, ja minä pelkäsin, että vene kaatuisi kumoon ja me hukkuisimme.
Nyt aallot olivat jo korkeimmat ja kovemmat, ja vene sai kyytiä. Minä näin, että Hans meni vakavaksi. Hän ei enää hymyillyt, vaan näytti kiristelevän leukaperiä. Me olimme jo niin keskellä vuonoa, että oli mahdotonta päästä maihin suojaan. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta seilata maihin ennen kuin Sjånesissä, likellä Sisä-Prännää.
Pitele kiinni, vaikka tohan alta, huusi Hans tuulen läpi. minä, joka ennestäänkin jo pelkäsin, menin nyt kauhusta kankeaksi. Minä näin, että ei se Hansikaan enää pahemmin naureskellut. Siinä minä sitten makasin tohan alla ja rukoilin Jumalaa. Vene hörppäsi pikkusen vettä, mutta se ei tehnyt mitään niin kauan kuin Hans ei sanonut sen enempää mitään.
Nyt minä näin, minkä tähden Hansin tunnettiin seppänä purjemiehenä: Hän piteli yhdellä käellä kiinni ruorista, ja toisessa käessä hänellä oli sneeseilin jatkotouvi. Hän vuoroin pidätteli ja löysäsi köyttä ja ohjasi venhettä siihen laihin, että me ratsastimme aaltojen päällä. Se tuntu siltä, niin kuin me emme olisi ollenkaan käyneet aallon pohjalla, vaan lensimme ilmassa.
Fierva ei ulottunut silloin niin kauas kuin tänä päivänä. Hans näki, että se oli maholista purjehtia koppaan, mikä oli Sjånesin takana. Hän huusi minulle, että minun piti nousta jaloille ja olla valmis hyppäämään sitten kuin vene törmäisi rantaan. Minä nousin ylös, ja justiin silloin me olimme aallon päällä ja sivusimme niemen. Hans käänsi ruorin jyrkästi paapuuriin, ja me ratsastimme aalloilla kunnes vene skuurasi hiekkaa. Ihmiset, jotka olivat nähneet Hansin seilaavan kohti rantaa, olivat tulleet fierulle. He ottivat voimakkailla käsillä kiinni veneestä ja kiskoivat sen kuivalle maalle.
Tämän jälkeen minä lupasin itselleni, että minä en koskaan työskentelisi merellä. Ja sen lupauksen minä olen pitänyt. Ja jotta se olisi aivan varma, niin minä asetuin asumaan tunturiin.