Saamelaisopetuksen nykytilanne enteilee paluuta kansakoulun aikaan, jolloin saamen kielellä ei ollut asemaa opetuksessa ja saamelaisten kielenvaihdos eteni nopeasti. Kotiseutualueen ulkopuolella asuvien saamelaislasten- ja nuorten tilanne muistuttaa heidän isovanhempiensa lapsuuden tilannetta. Kun kieltä ei opeteta koulussa, sen puhujat jäävät luku- ja kirjoitustaidottomiksi omassa kielessään. Kielen puhujien määrä vähenee eikä uusia kielen käyttäjiä tule. Heikomman kielitaidon omaavat menettävät joko kielensä kokonaan tai kieli jää kehittymättä, koska revitalisaation mahdollistava kielen kirjallinen haltuunotto ei ole mahdollista.

Koulutuspoliittinen välinpitämättömyys saamelaisopetuksen ongelmien ratkaisemiseksi on johtamassa saamen kieltä puhuvien ihmisten määrän nopeaan vähenemiseen ja saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella asuvien saamelaisten kielen ja identiteetin vaihtumiseen. Opetusta koskevissa säännöksissä kotiseutualueen ulkopuolella asuvia saamelaisia kohdellaan maahanmuuttajiin verrattavana ryhmänä, josta työryhmän raportti antaa joitakin konkreettisia esimerkkejä. Tilanne on Suomen perustuslain ja Suomen antamien, alkuperäiskansaansa koskevien kansainvälisten sitoumusten vastainen, todetaan Saamelaiskäräjien työryhmän torstaina 13.11. julkistamassa, sarjassaan ensimmäisessä saamelaiskäräjien koulutusraportissa.

Työryhmä on selvittänyt kotiseutualueen ulkopuolella muutamalla paikkakunnalla, mm. Helsingissä, Tampereella, Oulussa ja Rovaniemellä annettua saamen kielen opetusta ja toteaa raportissaan, ettei opetuksella ole nykysäännöksin kehittymisedellytyksiä. Saamen kielen ja saamenkielisessä opetuksessa ja sen tilanteessa on paljon puutteita myös kotiseutualueella, mutta kotiseutualueen ulkopuolella tilanne on hälyttävä.

Alkuperäiskansan kielen opetusta annetaan kotiseutualueen ulkopuolella samoin perustein kuin mm. maahanmuuttajien kielten opetusta. Maahanmuuttajien kielet ovat usein suuria maailmankieliä, kuten espanja, englanti, punjabi tai arabia. Opetusta on mahdollista saada enintään 2,5 viikkotuntia ja se on perusopetusta täydentävää oman äidinkielen tai kotikielen opetusta, jonka tunnit pidetään yleensä muun koulupäivän jälkeen tai koulupäivän viimeisinä tunteina. Kielen opetuksen asema koulutyössä on heikko ja tätä opetusta saa vain murto-osa kotiseutualueen ulkopuolella asuvista saamelaislapsista ja –nuorista. Opetuksen aikaansaaminen on vaikeaa, koska saamen kielen opetus on kotiseutualueen ulkopuolisille kouluille, rehtoreille ja opetusviranomaisille uusi ja tuntematon asia. Saamelaiset vanhemmat ja paikalliset kouluviranomaiset ovat muutamilla paikkakunnilla yrittäneet kehittää opetustilannetta, mutta se on nykysäännösten pohjalta mahdotonta, todetaan raportissa.

Saamelaiset vanhemmat ovat pyytäneet usein Saamelaiskäräjiltä apua tilanteeseen ja uskoneet sen itsehallintoelimenä voivan vaikuttaa opetuksen järjestämiseen. Saamelaiskäräjien mahdollisuudet vaikuttaa oman kansansa opetukseen ovat kuitenkin minimaaliset eikä saamelaisille perustuslaissa turvattua kulttuuri-itsehallintoa ole toteutettu koulutuksen alueella. Saamelaiskäräjien koulutus- ja oppimateriaalitoimistosta pitäisi työryhmän mielestä kehittää saamelaisopetuksen kokonaisuudesta vastuuta kantava, sitä seuraava, opetuksesta raportoiva ja säännöllisesti opetusministeriön kanssa neuvotteleva keskus.

Työryhmän mielestä saamelaisopetuksen kokonaisvaltainen kehittäminen ja kielen opetuksen saattaminen luonnolliseksi osaksi koulutyötä ympäri maan, tulee aloittaa pikaisesti. Säännösten aiheuttamat esteet ja solmut tulee purkaa ja saattaa saamelaisopetuksen asema ja mahdollisuudet ´normaaliin tilanteeseen´, jossa kielen opetusjärjestelyissä otetaan huomioon oppilaiden erilaiset kielitaustat: osa saamelaisoppilaista puhuu saamea äidinkielenään, osalle se on heikommin hallittu toinen kieli ja osalla ei ole lainkaan kielitaitoa. Lisäksi kouluissa, erityisesti pohjoisessa, on myös muita oppilaita, jotka haluaisivat oppia saamen kieltä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista kotiseutualueen ulkopuolella. Vuonna 2004 voimaan tulleen saamen kielilain säännösten toteuttaminen edellyttää uusien kielen puhujien kasvamista. Mistä muualta uusia kielen puhujia voisi tulla kuin koulun vieraan kielen opetuksesta? – kysytään raportissa.

Saamen kielen opetus ja sen kehittäminen tulisi työryhmän mielestä mahdollistaa laajentamalla nykyisin saamelaisten kotiseutualuetta koskeva saamelaisopetuksen rahoitus koko maahan. Se avaisi tien opetuksen vakinaistamiselle, kehittämiselle ja sen aseman nostamiselle. Kotiseutualuetta koskeva rahoitussäännös opetus ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetussa laissa turvaa koulutuksen järjestäjille valtionavustuksen, joka vastaa noin 100-prosenttisesti tästä opetuksesta aiheutuvia opettajien palkkausmenoja.

Toisena väylänä opetuksen kehittämiseen esitetään Inarin kirkonkylässä sijaitsevassa saamelaisalueen koulutuskeskuksessa kehitetyn verkko-opetuksen vakinaistamista ja kielen verkko-opetuksen mahdollistamista kaikkiin niihin peruskouluihin kotiseutualueella ja sen ulkopuolella, jossa on vaikeuksia löytää saamenkielentaitoisia opettajia. Koulutuskeskuksessa on jo vuosien ajan kehitetty verkkopedagogiikkaa ja teknisiä valmiuksia ja se pystyisi antamaan saamen kielen verkko-opetusta myös kotiseutualueen ulkopuolelle, mikäli sillä olisi tätä koskeva koulutuksen järjestämislupa ja varoja verkko-opettajien palkkaamiseen. Verkko-opettajia tarvittaisiin kaikkiin kolmeen Suomessa puhuttuun ja kouluissa opetettuun saamen kieleen, inarin-, koltan- ja pohjoissaameen.

Kaikki saamen kielet kuuluvat kansainvälisten luokitusten mukaan (mm. www.unesco.org >endangered languages) maailman uhanalaisten kielten joukkoon, inarin- ja koltansaame vakavasti uhanalaisten kielten joukkoon. Suomen valtiolla on vastuu alkuperäiskansansa kielestä, eikä saamea saa asettaa samaan asemaan maahanmuuttajien kielten kanssa. Niidenkin opetus Suomen kouluissa on tärkeää, mutta vain harvat niistä ovat kotimaissaan uhanalaisessa asemassa kuten saamen kielet pohjoismaisissa kotivaltioissaan.

Työryhmän puheenjohtajana toimi saamelaiskäräjien jäsen Petra Magga ja jäseninä kieliasiainsihteeri Ellen Näkkäläjärvi, virtuaaliopetuksen koordinaattori Eeva-Liisa Rasmus ja luokanopettaja Rauna Rahko. Työryhmän raportin on kirjoittanut saamelaiskäräjien koulutussihteeri Ulla Aikio-Puoskari.