Saamelaiselinkeinot

Poronhoito on näkyvin osa saamelaiskulttuuria. Kaikki saamelaiset eivät saa elantoaan poronhoidosta, mutta sen yhteisöllinen ja kulttuurinen merkitys on edelleen suurta. Poronhoidon vuotuistapahtumiin, kesäisiin vasanmerkityksiin ja talvisiin poroerotuksiin, osallistuu yleensä koko suku. Se on ainoa perinteinen saamelaiselinkeino, joka on yksistään kannattava. Poronhoidon tuloista noin 14 prosenttia muodostuu valtiollisista ja EU-tuista. Moni saamelainen harjoittaa poronhoidon yhteydessä pienimuotoista matkailu- tai jalostustoimintaa. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu erityiseen poronhoitoalueeseen, jossa poroilla on vapaa laidunnusoikeus. Kotiseutualueella on 13 paliskuntaa ja noin 1250 poronomistajaa, mikä on noin 27 % koko Suomen poronomistajista. Eloporoja on noin 40 % (78 307) koko Suomen eloporoista ja vajaa 80 % Lapin eloporoista. 

 

Kartta: Saamelaisten kotiseutualueen paliskunnat

 

  

Saamelainen poronhoito perustuu laidunkiertojärjestelmään, joka pohjautuu porojen biologiaan ja poronhoitajien kulttuurisiin tapoihin. Poroja laidunnetaan eri kesä- ja talvialueilla, lisäksi keväällä on oma laidunalue vasomista varten ja syksyllä porojen rykimisalue. Poronhoidossa eri alueiden riittävyys on välttämätöntä. Saamelaista poronhoitoa harjoitetaan ns. talvisiidoissa, jotka ovat muutaman poroperheen muodostamia sukulaisuuteen perustuvia paimennusyksiköitä. Siita ohjaa poronhoidon harjoittamista omalla nautinta-alueellaan. Paliskunnan alueella paimentaa useampia siitoja. Siitojen nautinta-alueiden rajat eivät ole staattisia, vaan ne voivat muuttua laidunolosuhteiden mukaan ja eri siidat voivat myös yhdistyä toisiinsa. 

Poroja kaarteessa

 

 

 

Poronhoidon vaikutuksesta luontoon on puhuttu hyvin paljon ja on väitetty, että saamelaisten kotiseutualueella olisi ylilaidunnusta. Poro kuten erilaiset peuralajit ovat kuuluneet saamelaisten kotiseutualueen luontoon kautta historian.  Uusimpien tutkimustuloksien mukaan porot voivat laidunnuksellaan ehkäistä tulokaslajien tuloa arktiselle alueelle. Ilmaston lämmitessä uusia kasvi- ja eläinlajeja tulee pohjoiseen. Porot estävät laidunnuksellaan myös pajukoitumisen ja ylläpitävät varpukasvillisuutta sekä lannoittavat arktisen alueen luontoa. Ilmatieteen laitoksen tutkimuksen mukaan porojen intensiivinen laidunnus hidastaa lumen sulamista keväisin hidastaen samalla ilmaston lämpiämistä. 

Porot merkitään omalla korvamerkillään. Korvamerkki ilmoittaa omistajuuden ja suvun, johon poron omistaja kuuluu.  Saamelaisessa poronhoidossa merkit annetaan sukumerkkijärjestelmän mukaan. Jokaisella suvulla on oma merkkilinja. Lasten korvamerkit ovat variaatioita vanhempien, yleensä jo edesmenneiden sukulaisten merkeistä. Eli kaikki merkkilinjan merkit muistuttavat toisiaan. 

Joissakin kotiseutualueen paliskunnassa poroja ruokitaan talvisin tai heinää käytetään paimennuksessa apuna. Syinä lisäruokintaan ovat olleet mm. laidunalueiden pirstoutuminen, metsänhakkuu ja muut kilpailevat maankäyttömuodot, jotka ovat vähentäneet laidunten määrää.  Pääosin porot syövät edelleenkin luonnonlaitumilla. Käytännössä koko saamelaisten kotiseutualue on ollut ja on edelleen porojen laidunnuksessa. Vaikka poronhoidossa käytetään nykyisin mönkijöitä ja moottorikelkkoja apuna, poron, luonnon ja ilmaston tunteminen on hyvin tärkeä osa poronhoitajien ammattitaitoa. Poronhoito ylläpitää saamen kieltä ja luo luonnollisia saamen kielen käyttöympäristöjä. Saamen kielessä on hyvin tarkka ja runsas poronhoitoon ja luontoon liittyvä terminologia. 

Ammattimaisesti poronhoitoa harjoittavien keski-ikä on jatkuvasti nousussa (nykyisin noin 47 vuotta) ja samalla poronhoitajien kokonaismäärä on laskussa. Poronhoidon tulevaisuutta uhkaa elinkeinon heikko kannattavuus,  saamelaisten poismuutto pois saamelaisten kotiseutualueelta, ilmastonmuutos sekä kasvava petomäärä. 

Saamelainen käsityö, duodji on osa saamelaisten luonnon ja kulttuurin välistä suhdetta ja saamelaista elämäntapaa. Käsityö on sekä taidetta että elinkeinomuoto. Käsityöperinne on vuorovaikutusta luonnon kanssa sekä materiaalin hankinnassa että käsitöiden koristeluissa. Jokaisella alueella on oma tapansa tehdä saamen käsityötä. Pääkäsityöperinteet Suomessa ovat koltan-, inarin- ja pohjoissaamen käsityöt. Käsityö on väline, jonka kautta opetetaan kulttuuria, sen arvoja, filosofiaa, ajattelumaailmaa. Käsityötaito siirtyy sukupolvelta toiselle sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tärkeä osa käsityötaitoa on saamen kielinen käsityöterminologia. Käsityö on nykyisin sekä tarveaineiden ja vaatteiden valmistusta mutta myös taidekäsityötä. 

Saamen käsityö jakaantuu ns. pehmeisiin ja koviin käsitöihin. Käsityön raaka-aineet kerätään luonnosta kestävällä tavalla. Käsityö elää luonnonkierron mukaan ja materiaalit kerätään ja käsitellään tiettyyn aikaan vuodesta. Niiden valmistuksessa hyödynnetään raaka-aineiden kaikkia osia. Leppää, koivua ja pajua käytetään nahan parkituksessa. Juuria käytetään erityisesti inarin- ja koltansaamen käsityöperinteessä tarve-esineiden valmistukseen ja koristeluun. Porosta käytetään nahkoja, sarvia, luita ja jänteitä. Kasveja käytetään kankaiden värjäämiseen ja kenkäheiniä kerätään jalkojen pitämiseksi lämpiminä nutukkaissa. Kalan-, linnun- ja pienriistan nahkoja käytetään pienkäsitöiden valmistuksessa. Puukäsitöitä tehdään katajasta ja pahkoista. Lisäksi käytetään tinaa, kultaa ja hopeaa. Käsitöiden koristelu ja värit ilmentävät luontoa ja eri vuodenaikoja, erityisesti ruskan eri sävyt näkyvät monissa saamen käsitöissä. 

Koltansaamen käsityöperinnettä, juurikäsitöitä

 

 

Saamenpuku on saamelaisten kansallispuku ja saamelaisen etnisiteetin tunnus. Pukua käytetään nykyisin pääasiassa juhla-asuna, niin häissä kuin hautajaisissakin, mutta myös virallisten kokousten asuna. Vanhemmalle saamelaisväestölle saamenpuku on säilynyt edelleen arkivaatteena.  Puvun koristelut ja kokonaisuus kertovat mistä päin saamenmaata henkilö on kotoisin, jopa siviilisäädyn ja suvun. Saamen puku on muuttunut aikojen saatossa ja pukua voidaan edelleen varioida. Suomessa on käytössä viisi saamen puvun päämallia: Tenon, Inarin, Enontekiön, Vuotson ja kolttasaamelaisten puku. Saamen pukua ja saamen käsityötä laajemminkin on väärinkäytetty matkailussa ja saamen käsityötä muistuttavia kopioita myydään matkamuistioina.

 

Saamelaisten käsityöntekijöiden ammattijärjestö, Sámi Duodi , myöntää merkin saamen käsityölle, josta voi tunnistaa aidon saamen käsityön. Sámi Duodji ry:n jäseneksi pääsevät vain taitavat käsityöntekijät. Jäseniä yhdistyksellä on noin 300. Saamen käsityöperinteestä erityisesti inarin- ja koltansaamen perinteet ovat uhanalaisia.

 

Kalastus on tärkeä osa saamelaiskulttuuria erityisesti Utsjoella ja Inarissa. Kalastus ei ole yksistään kannattava elinkeino, vaan kalastukseen liittyy  usein poronhoitoa tai matkailupalveluja. Jokaisella kalastusta harjoittavalla  saamelaissuvulla on perinteiset kalapaikkansa, tiettyjen sukujen nautinnassa on omia järviä, lahtia tai jokien osia. Kaikki tuntevat omat ja muiden alueet ja pysyvät omilla nautinta-alueillaan. Kalojen pyyntiin liittyy saamelainen arvomaailma, aluetta ei ylikalasteta ja huolehditaan siitä, että myös tulevina vuosina on riittävästi kalastettavaa. Kalastusperinteessä on tärkeä yhteisöllinen ulottuvuutensa sekä kalastuksen oma saamenkielinen terminologiansa. 

Tenon kalastusperinteisiin kuuluvat nykyisin kielletyt poikkipato, tuulastus ja kullenuottaus sekä vielä käytössä olevat potku- ja mertapato, verkkopyynti seisovalla verkolla, nuottaus,  kulkuttaminen eli ajoverkolla kalastus,  ja vapa- ja viehekalastus. Kolttakulttuurin oma erikoisuutensa on Näätämön Kolttakoskessa harrastettu käpälänuottaus. 

Kulkutusta Tenolla

 

  

 

Saamelainen kalastusperinne on vaarassa kadota. Kalastusperinnettä uhkaa saamelaisten poismuutto pois kotiseutualueelta ja kalastuksen heikko kannattavuus. Muuttaessaan saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolelle saamelaiset menettävät lainsäädännöllisen oikeutensa liikkua ja käyttää luontoa tietyillä alueilla menettäen yhteyden perinteisiin sukualueisiin.  Nuoret eivät enää opi luonnollisesti saamelaisesta kalastusperinteestä ja kalastusperinne, siihen liittyvä tietämys ja terminologia on vaarassa kadota. Perinteiset pyyntivälineet ovat jäämässä pois käytöstä myös uuden tekniikan myötä.  

Keräily kuuluu edelleen tärkeänä osana saamelaisten ravinnon ja raaka-aineiden hankintaan. Marjoja voidaan kerätä myös myyntiin.  Saamelaisilla on omat, perinteiset sukujen käytössä olevat keräilyalueensa, joista kerätään hillaa, puolukkaa ja mustikkaa. Muiden alueille ei perinteisesti mennä. 

Pyynti eli metsästys on ollut pitkään osana muita saamelaisia elinkeinoja. Metsästys ei ole yksistään kannattava elinkeino. Nykyisin metsästetään erityisesti hirviä sekä riekkoja. Saamelaisen pyyntikulttuurissa riekkoja pyydetään ansoilla. Metsästäjillä on käytössä ns. riekonkaarteita ansapolkuina, joissa metsästäjät tekevät omille nautinta-alueilleen omat riekonansojen jononsa ja rykelmänsä. Toisten nautinta-alueille ei mennä pyytämään riekkoja.  Perinteisesti riekkoja pyydettiin sen verran kun sitä tarvittiin muun ravinnon lisänä ja myös myyntiä varten huolehtien kuitenkin siitä, että kanta pysyi kestävänä. Riekkokannan vaihtelut ovat vaikeuttaneet riekkojen pyyntiä. 

Maatalous tuli saamelaisten kotiseutualueelle 1700-luvulla ja erityisesti Utsjoen ja Inarin alueella osaksi kalastus- ja pyyntikulttuuria.