Taide

Joiku

Suomessa on kolme joikuperinnettä: pohjoissaamelainen luohti, inarinsaamelainen livđe ja kolttasaamelainen leu´dd. Perinteinen joiku on alkujaan ollut saamelaisten riitteihin sidonnainen ja luonnonkansoille tyypillinen ilmaisumuoto henkimaailman ja reaalimaailman ilmentymä.

Joiut ovat osana arjen rutiineja ja sosiaalisia tilanteita. Poronhoidossa joiulla on karkotettu petoja ja luotu suhdetta paimennettavan eläimen ja ihmisen välille.  Joiuilla opetetaan nuorempaa sukupolvea henkilöistä ja sukulaisuusjärjestelmästä, luonnosta, paikoista, poronhoitotavoista ja eläimistä. Joikujen aiheet kumpuavat yhteisön merkkihenkilöistä, historiallisista tapahtumista, poronhoidosta, luonnonympäristöstä ja eläimistä. Joiut ilmentävät sosiaalista järjestelmää ja kulttuurista jatkuvuutta. Esimerkiksi lasten joiut ovat variaatioita vanhempien joiuista, jotka ovat puolestaan variaatioita heidän omien vanhempien joiuista. Lapsien synnyttyä, joiku on annettu kuin ristimänimen muodossa ensin yksinkertaisena melodiana (tovdna) myöhemmin henkilöjoiuksi rikastettuna. Tämä perinne on miltei kadonnut Suomen saamelaisten keskuudessa.

Joiussa ei ole aina sanoja (dajahusat), melodia ja äänenkäyttö ovat silloin keskiössä. Länsisaamelainen tyyli joikata on ilmaisultaan voimakkaampaa ja äänenkäyttö vaihtelee nopeammin kuin itäsaamelaisessa joikaustyylissä.

Suomen Sámi Grand Prix osakilpailun voittaja 2014, joikaaja Petra Magga-Vars

Ruotsinsaamelainen Maj-Lis Skaltje on teoksessaan Luondu juoiggaha kuvannut joikua seuraavasti (2005):

Joiku on poron nuotti

Joiku on saanut sointunsa  lintujen, jokien ja tuulten äänistä

Joiku on lyhentänyt pitkiä pimeitä talviöitä,

on ollut kaverina laajoilla erämailla,

on antanut voimaa kun mieli on alakuloinen ja työ raskasta.

Joiku on iloa.

Joiku säilyttää ihmisen nuorena.

Joiku on muistamiskeino, yhteisilo ja tapa osoittaa rakkautta.

Joiku ulottuu pitemmälle kuin sanat,  lähentää ja yhdistää suvut, ystävykset ja ihmissukupolvet.

Myös ne jotka ovat jo jättäneet tämän maailman

Saamelainen joikuperinne oli vaarassa kadota. Kristinusko piti joikua hyvin pitkään paheellisena ja sitä on myös halveksittu valtakulttuurin taholta. Suomessa joiun arvostus alkoi kasvaa myös suomalaisten keskuudessa saamelaisten suuren taiteilijan Nils Aslak Valkeapään (Áillohaš) taiteen myötä. Áillohaš toi joiuin yhteiskunnallisesti hyväksytetyksi ja arvostetuksi taidemuodoksi ja osoitti joikuperinteen joustavuuden ja kehittymisen. Áillohaš toi joikuperinteeseen vaikutteita jazzista ja muista musiikkityyleistä.  

Saamelaisyhteisön ja taiteilijoiden aktiivisen työn tuloksena joikuperinne on alkanut elpyä ja joikua opetetaan myös kouluissa. Kristinusko ei suhtaudu enää kielteisesti joikuun ja joikua on myös kuulunut kirkoissa. Joikua kuulee käytännössä vain Yle Sápmin ohjelmissa muutamia valtakunnallisia konsertteja tai ohjelmataltiointeja lukuun ottamatta.

Joikuperinne on kuitenkin edelleen uhanalainen. Työ­elämä, poismuutto saamelaisten kotiseutualueelta ja kielenvaihto ovat vaikuttaneet saamelaisten keskuudessa joiun kuuluvuuteen ja käyttöön.

Saamelaisilla joikaajilla on oma kattojärjestönsä, Sámi juoigiid searvi. Suurin joikutapahtuma on vuosittain Norjan Kautokeinossa  pääsiäisen aikaan järjestettävä Sámi Grand Prix-kilpailu, jossa valitaan vuoden parhaat joikuesitykset.

Moderni saamelaismusiikki

Nykysaamelasismusiikki ammentaa vahvasti perinteisestä joiusta ja ilmentäen uusia ilmaisuntapoja ja saamelaiskulttuurin kehittymistä. 1960-luvulta lähtien  saamenkielinen musiikki alkoi seurata ajan trendejä. Tänä päivänä saameksi tehdään rockia, poppia, etnoa, heviä, tanssimusiikkia, teknoa, lastenlauluja, virsiä ja rap-musiikkia. Erityisesti saamenkielinen rap-musiikki on saanut huomiota myös kansallisella tasolla. Uutta saamelaista  ja kansainvälistä alkuperäiskansamusiikkia kuullaan vuosittain järjestettävässä  alkuperäiskansojen musiikkitapahtuma Ijahis idja  (suomeksi Yötön yö) - tapahtumassa. 

Inarinsaameksi rappäävä Amoc

Kirjallisuus

Saamen kielinen kirjallisperinne on nuorta. Tarinankerronta ja suullinen kertomaperinne on ollut tärkeä osa saamelaista kulttuuria ja tiedonsiirtoa sukupolvelta toiselle ja luonut pohjan saamenkielisen kirjallisuuden synnylle.  Ensimmäiset saamenkieliset julkaisut olivat Ruotsissa vuonna 1619 painetut kaksi uskonnollista kirjasta. Ensimmäinen pohjoissaamenkielinen  kaunokirjallinen teos oli ruotsinsaamelaisen Johan Turin kirjoittama ja kuvittama kirja vuodelta 1910 Muitalus sámiid birra,  joka on kertomus porosaamelaisten elämästä. Turi halusi omien sanojensa mukaan kertoa viranomaisille millainen on saamelaisten elämä ja olosuhteet, jotta viranomaiset tulisivat niistä tietoisiksi. Turi kuvaa kirjassaan hyvin tarkasti saamelaisten elämää, historiaa ja saamelaisten kansanperinnettä. Myös kirjailija, taiteilija ja poronhoitaja, Ruotsin Jällivaarasta kotoisin oleva Nils Nilsson Skum kuvasi saamelaista luonnonympäristöä ja poronhoitoa. Hänen kerrottiin hinnoitelleen teoksensakin niissä kuvatun poroluvun perusteella. Läpimurtonsa Skum, ennen kaikkea teoksellaan Same sita - samebyn (1938). Suomen saamelaisalueella ensimmäinen merkittävä saamenkielinen kaunokirjallinen teos oli outakoskelaisen opettajan Hans-Aslak Guttormin kokoelmateos Koccam spalli (Herännyt tuulispää 1941). Kokoelmassaan Guttorm kehitti myös pohjoissaamen kirjallista kieltä. Saamen kielen kirjakielen kehittyessä ja saamelaisyhteisön kulttuurisen heräämisen myötä saamelaiskirjallisuus alkoi kehittyä 1970-luvun alusta lähtien. Kirjallisuudesta tuli keino kuvat yhteiskunnan epäkohtia ja suomalaistamisprosessin vaikutuksia saamelaisiin.

Kirsti Palton esikoisromaani Voijaa minun poroni (Guhtoset dearvan min bohccot) oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1986. Nils-Aslak Valkeapään runoeepos Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988) voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991.

Suomessa ei toimi saamenkielistä kirjallisuutta kustantavaa kustantamoa. Norjassa toimi Davvi Girji kustantaa myös Suomen saamelaisten tekemiä teoksia. Kirjallisuuden kehittymistä vaikeuttavat pienet markkinat erityisesti inarin- ja koltansaamenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Nykyisin kaunokirjallisuutta käännetään valtakielten ja saamen kielten välillä.

Kuvataide

Ensimmäisiä saamelaisia kuvataitelijoita olivat kirjailija Juhan Turi sekä norjansaamelainen John Savio. 1900-luvun alussa elänyt Savio  tuli tunnetuksi puupiirroksistaan, jotka esittävät perinteisiä saamelaisia aiheita.  Saamelaisen kuvataiteen kultakauden aloitti Nils Aslak Valkeapää saamen kansan mytologioista ja luontosuhteesta kertovilla tauluillaan. Kuvataide ammentaa inspiraationsa nykyisinkin niin kalliopiirroksista, shamanismista, luonnosta kuin käsityöperinteestäkin. Nykyisin kuvataiteella kuvataan yhä enemmän määrin saamelaisten kokemia yhteiskunnallisia epäkohtia ja suomalaistamispolitiikan vaikutuksia saamelaisyhteisöön.  Erityisesti Inarissa asuva Merja Aletta Ranttila on tunnettu shamanismia ja mytologiaa käsittelevistä maalauksistaan. Perinteisesti taidetta on piirretty poronnahkoihin, nykyisin taidetta tehdään hyvin monille ja monella eri materiaalilla.

  Tanssi

Saamelaisesta tanssiperinteestä on säilynyt vain kolttasaamelaisten katrilli, joka on saanut vaikutteita venäläisestä tanssiperinteestä. Katrillia opetetaan Inarin kouluissa ja Sevettijärvellä ja Nellimissä on omat katrilliryhmänsä. On oletettavissa että saamelaisilla on ollut shamanistiseen muinaisuskoon  ja pyyntiin liittyvä tanssiperinne, mutta siitä ei ole jäänyt jäljelle tietoja saamelaisen kansanperinteeseen eikä kirjallisuuteen.

Katrilliryhmä

Elokuva ja dokumentti

Elokuvataiteesta ja dokumenteista on tullut keino kertoa saamelaiskulttuurista ja sen perinteistä sekä kuvat valtakulttuurien toimien vaikutuksista saamelaiskulttuuriin ja yksittäisiin saamelaissukuihin. Yhteiskunnallinen ilmaisu on vahva osa saamelaista elokuva- ja dokumenttitaidetta.

Saamelaisen elokuvan aika alkoi vuonna 1987, jolloin Nils Gaup ohjasi elokuvan Tiennäyttäjä (Ofelaš). Elokuva oli Oscar-ehdokkaana. Saamelaiselokuvan ”uusi aalto” 2000-luvun alussa on nostanut esiin uuden ohjaajapolven. Nousua on vauhdittanut elokuva-alan lisääntynyt koulutus pohjoisessa. Vuosittain tammikuussa Inarissa järjestettävä alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat  (”Kaamoksen kuvia”) on saamelaiselokuvan keskeinen foorumi.

Media  

Yleisradio aloitti säännölliset saamenkieliset radiolähetykset Suomessa vuoden 1947 lokakuussa. Ohjelmassa oli aluksi hengellistä ohjelmaa sekä ajankohtaisia uutisia. Nykyisin saamen radio, Yle Sápmi , on edelleen tärkein saamenkielinen tiedotusväline Suomen saamelaisille. Yle Sápmi lähettää ohjelmaa pohjois-, inarin- ja koltansaameksi. Yle Sápmi on myös tärkeä kirjallinen media, koska tärkeimmät uutiset on kirjoitettuina Yle Sápmin kotisivuille. Yle Sápmi on melkein ainoa media, jossa saa kuulla saamelaista joikuperinnettä ja uuta saamelaista musiikkia. Yle Sápmi sai saamelaiskäräjien saamen kielineuvoston myöntämän saamen kieliteko -palkinnon vuonna 2013. 

Yleisradion on lain  mukaan osana yhteiskunnallista palvelutoimintaa tuotettava palveluita saamen kielillä. Yhteispohjoismaiset saamenkieliset tv-uutiset, Ođđasat, alkoivat vuoden 2002 alussa. Ne tuotetaan yhteistyönä Suomen Yle Sámi Radion, Norjan NRK Sámi Radion ja Ruotsin SVT Sápmin kanssa. Syksyllä 2013 Yleisradio aloitti omien saamenkielisten tv-uutisten lähettämisen valtakunnan verkossa.  Yle Sápmi tuottaa Suomen ainoaa saamenkielistä lastenohjelmaa, Unna Junnáa.  

Sápmelaš oli Suomen ensimmäinen saamenkielinen aikakausilehti. Se ilmestyi pohjoissaameksi vuosina 1935–2002. Nykyisin ainoa saamen kielinen sanomalehti on Norjassa ilmestyvä Avvir,  joka ilmestyy kaksi kertaa viikossa.  Inarinsaamenkielen yhdistys (Anarâškielâ Servi) on julkaissut Anarâš-lehteä vuodesta 1987. Vuonna 2011 annettu asetus sanomalehdistön tuesta  mahdollisti ensimmäisen kerran yhteiskunnallisen tuen myöntämiselle saamenkielisen sanomalehtiaineiston tuottamiselle. Tukea on myönnetty asetuksen voimaan tulon jälkeen Lapin Kansalle , joka tuottaa saamenkielisiä uutisia sekä painettuun lehteen että verkkoon. 

Kansalliset symbolit 

Saamen suvun laulu (Sámi soga lávlla) on saamelaisten virallinen kansallislaulu. Saamen suvun laulun on sanoittanut ensimmäinen saamelainen valtiopäivämies Isak Saba ja säveltänyt norjalainen säveltäjä Arne Sørlie.

Saamen lippu (Sámi leavga) on saamelaisen taiteilija Astrid Båhlin suunnittelema. Sen aihe tulee noitarummusta ja eteläsaamelaisen Anders Fjellnerin runosta Páiven párneh (Auringon pojat), jossa Fjellner kuvaa saamelaisia auringon tyttäriksi ja pojiksi. Lipun punainen ympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta.

Lippu ja saamen suvun laulu hyväksyttiin Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa 1986. Kansallislaulun melodia hyväksyttiin saamelaisten 14. konferenssissa Helsingissä 1992.