Viime viikon keskiviikkona oli Lappi-työryhmän viimeinen kokous ennen loppuraportin julkistamistilaisuutta 24.6. Kokouksen yhteydessä pidin PowerPoint-esityksen saamelaiskäräjien näkemyksistä Lappi-työryhmän loppuraportista ja saamelaiskäräjien toimenpide-ehdotuksista. Kokouksen anti oli hedelmällinen ja oli todella tärkeää olla työssä mukana. Loppuraportissa on oma osionsa saamelaiskulttuurin ja elinkeinojen kehittämiselle. Loppuraportissa huomioitiin keskeisimmät saamelaiskäräjien ehdotukset, ja lisäksi mainintoina kolme saamelaiskäräjien esittämää saamelaistelinekeinojen kehittämisprojektia. Loppuraportin sisällöstä kerron laajemmin raportin julkistamisen jälkeen.
Keskiviikkona pidettiin maa- ja metsätalousministeriössä saamelaiskäräjälain 9 §:n mukaiset neuvottelut porotalouden eläinkohtaisesta tuesta. Saamelaiskäräjät totesi, että olisi tarvittu enemmän aikaa neuvotteluihin valmisteluun. Ministeriö pahoitteli asiaa ja sanoi saaneensa asiasta palautetta ylimpää valtiojohtoa myöten ja lupasi, että jatkossa saamelaiskäräjille annetaan riittävästi aikaa lausuntojen laatimiseen ja valmistautumiseen neuvotteluihin. Korostin sitä, että perustuslakivaliokunta on edellyttänyt saamelaiskäräjien pääsevän mukaan saamelaisia koskevissa asioissa lainvalmistelutyöhön alusta lähtien ja että ministeriöiden on lisäksi otettava huomioon saamelaiskäräjien näkemykset.
Porotalouden eläinkohtainen tuki on osa maatalouden pohjoista tukea, josta on neuvoteltava Euroopan komission ja Suomen valtion välillä. Ministeriö esittää komissiolle että eläinkohtaisen tuen määrää nostetaan 36 euroon poroa kohti. Saamelaiskäräjät kannattaa toki sitä, että eläinkohtaisen tuen määrää nostetaan koska se parantaa poronhoitajien tulotasoa, mutta poronhoidon tuki on edelleen vaatimatonta verrattuna esimerkiksi maatalouden tukeen. Neuvotteluissa esitin, että eläinkohtaista tukimäärää uudistettaessa tulisi kehittää tukijärjestelmää kokonaisvaltaisesti ja tarvetta olisi selvittää mitä muita mahdollisuuksia eläinkohtaiselle tuelle olisi. Yksi mahdollisuus olisi esimerkiksi luoda teurastuki ja yhdistää se muihin tukijärjestelmiin.
Kommentoin blogissani nyt ei suoraan työhöni liittyvää asiaa, mutta jolla on kuitenkin merkitystä saamelaisille ja johon saamelaiskäräjätkin joutunee palaamaan monen monituista kertaa. Viime lauantaina olin kuuntelemassa historioitsija FM Matti Enbusken väitöstilaisuutta Suomen ja Skandinavian historian alalta. Hänen väitöskirjansa Vanhan Lapin valtamailla - Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun on saanut etukäteen paljon julkisuutta erityisesti Lapin valtalehdissä ja jopa valtakunnallisessa television pääuutislähetyksessä. Väitöskirjaan tutustuneena näen uutisoinnin perustan muodostuvan sen poliittisesta ulottuvuudesta, ei niinkään tieteellistä ansioista, jotka ovat todella vaatimattomat.
Tutkimuksen tarkoitus on ollut tarkastella arkistolähteiden perusteella tutkimusalueen maankäytön ja asutuksen historiaa. Tutkimus oli väitöskirjaksi pitkä, noin 570 sivua. Tutkimuksen alku- ja loppuosaa väritti erityisesti tutkijan poliittinen näkökulma saamelaisten oikeuksista. Enbuske tulkitsee mm. ILO 169-sopimuksen pykäliä aivan virheellisesti ja hän kiistää saamelaisten alkuperäiskansa-aseman. Enbusken tutkimuksessa saamelaisporonhoidon osuus on hyvin ohut huomioimatta keskeisiä lähteitä, ja tutkimuksesta pystyi havaitsemaan, että Enbuskella ei ole todellista tietämystä saamelaisporonhoidosta ja sen kulttuurisista malleista ja tietojärjestelmistä.
Minulle väitöstilaisuus oli tutkijana surullinen päivä. Olen itse Oulun yliopiston kasvatti ja siellä sijaitsee saamen kielen ja saamelaiskulttuurin Giellagas-instituutti. Olen saanut saamen kielen ja saamelaiskulttuurin koulutuksen lisäksi kulttuurirelativistisen koulutuksen antropologian ja taideaineiden laitoksella, jonne teen väitöskirjaa Jauristunturin saamelaisporonhoidosta. Erityisen surullinen olen siitä, että väitöskirja, tieteen ylin opinnäyte, voi olla luonteeltaan saamelaisten oikeuksia ja asemaa vastustavaa ja että poliittisia mielipiteitä voidaan esittää tutkimuksen nimissä.
Minulle tuli väitöskirjaa lukiessani mieleen erinomainen teos Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikkaa, jossa tutkijat Vilho Harle ja Sami Moisio kuvaavat erinomaisesti millaisin mielikuvin Suomea on rakennettu ja mikä on ollut tutkimusten ja vähemmistöjen suhde Suomen valtion ja kansallisen identiteetin rakennusprosessissa. Enbusken tutkimus sopii mitä parhaiten Harlen ja Moision kuvaamaan kansalliseen identiteettiprojektiin, jossa rakennetaan Suomea ja suomalaisuutta. Saamelaiset ovat olleet kansallisvaltion rakentamisprosessin tutkimusperinteessä 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin asti poikkeavuus ja ongelma, koska kansallisvaltioajatteluun ei sovellu se, että valtion rajojen sisällä asuu muita etnisiä ryhmiä, jotka toimivat erottavana tekijänä kansallisvaltion yhtenäisyyden kannalta.
Enbuske on kuitenkin epätieteellisen vanhakantaisine ajatuksineen sata vuotta myöhässä ja on nyt vuonna 2008 rakentamassa omalla tutkimuksellaan uutta Suomea, jossa ei ole alkuperäiskansaa. Tämä on minun surullinen tulkintani hänen väitöskirjastaan. Väitöskirja tullaan ilmeisen varmasti myös hyväksymään. Tällaiset tutkimukset osoittavat, että saamelaiselle yliopistolle on suurta tarvetta. Saamelaisessa yliopistossa saamelaisia koskettavia asioita voitaisiin tutkia tieteellisistä lähtökohdista huomioiden saamelaiskulttuurin. Saamelaisyliopisto mahdollistaa kansainvälisellä tasolla pätevien saamelaiskulttuurin, -historian ja –yhteiskunnan tutkijoiden rekrytoinnin ja korkeatasoisen tutkimusinstituution luomisen. Esitin väitöstilaisuudessa osan kritiikistäni väitöskirjaa kohtaan ja tulen jatkamaan sitä tutkijana asianomaisissa foorumeissa ja kehotan myös muita saamelais- ja kulttuuritutkijoita osallistumaan tällaiseen periaatteelliseen keskusteluun tieteen etiikasta ja saamelaisten asemasta.
Tällä viikolla luvassa on pari kokousta. Tiistaina keskustelen Suomen Akatemian rahoittaman arkeologisen tutkimusprojektin johdon kanssa. Torstaina osallistun saamelaiskäräjien, kolttaneuvoston, Metsähallituksen ja poromiesten yhteispalaveriin, jossa käsittelemme kolttasaamelaiskulttuuriin liittyviä ajankohtaisia asioita.
Rauhallista ja rentouttavaa juhannusta!
16.6. Oulussa
Klemetti Näkkäläjärvi
maanantaina 16. kesäkuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hyvä Klemetti, luin mielenkiintoisen kannanottosi väitöstutkimukseeni liittyen. Totean kuten totesin jo väitöstilaisuudessani, että näkökantasi ovat tärkeitä saamelaisten kannalta, mutta syytät minua sellaisista asioista, joista juuri itsekin olen kritisoinut suomalaista historiantutkimusta. Tutkimukseni on juuri päinvastainen kuin pyrit tuomaan sen esille. Suomalaiskansallisessa historiankirjoituksessa Lappi on ollut valtiohistorian periferiaa, jolle ei ole juurikaan löytynyt muunlaista asemaa kuin staattisuus, jälkeenjääneisyys ja syrjäseutu kehittyvässä valtiossa. Näin totesin myös lectiossani. Myös esimerkkinäsi oleva Harlen ja Moision kirja nojaa omissa Lapin-näkemyksissään vanhentuneisiin historiantutkimuksiin, ja he ovat niiden perusteella päätyneet epätosiin kolonialismiesityksiin – aivan kuten monet muutkin modernit yhteiskuntatutkijat vaatimattoman historiatiedon vuoksi. Tästä myös arvostelen Harle&Moisiota tutkimuksessani sivuilla 36–37. Toisin sanoen vanhentuneista tutkimustuloksista tehdään harhaanjohtavia teoriapohjaisia tulkintoja. Nyt sitten nojaat itse juuri vastaavanlaiseen kehäajatteluun.
Lapin historiallinen kehitys on ollut omaehtoista saamelaisten ja Lapin historiaa, joka on ollut osa laajempaa kehitystä. Ei Lappi ole ollut irrallinen osa Pohjoiskalotista ja Ruotsin valtakunnasta. Mitä tulee ILO-sopimukseen, se on tutkimuksessani ainoastaan johdantoluvun taustoituksessa ja yhtenä vaikuttajana nykyaikana esille tulleissa historiallisissa kysymyksissä ja menneisyyden merkityksessä nykyaikaan. Poronhoitoa puolestaan tarkastelen asutuksen ja maankäytön näkökulmasta 1900-luvun alkuun saakka. En ole pyrkinytkään syventymään taloudellisiin aspekteihin tai kulttuuripiirteisiin tai poronhoitotekniikoihin 1900-luvulla, vaikka toki olen niihinkin perehtynyt. Niistä asioista odotan mielenkiinnolla omaa tutkimustasi Jauristunturista. Sen sijaan oman työni tieteellisen arviointiin sinulla ei ole kompetenssia.
On syytä irtaantua vanhentuneesta primitiiviajattelusta ja lähestyä Lapin ja saamelaisten historiaa modernin historiantutkimuksen avulla. Se avaa aivan uudenlaiset näköalat Lapin kehityksen ymmärtämisessä. Eikä se ole suomalaiskansallista ymmärrystä. Politiikkaa en tieteentekijänä harrasta ja harva on perehtynyt saamelaisten historiaan yhtä syvällisesti kuin minä. Suosittelen syvällisyyttä muillekin.
Hyvää kesää.
Matti Enbuske
Työkiireiltäni en ole ehtinyt vastaamaan Matti Enbusken blogimerkintään. Kiitokset vastauksesta ja huomioista. Jotkin hänen huomioistaan vaativat kommentointia. Jatkan tätä keskustelua tämän jälkeen tieteellisillä foorumeilla, johon tämä kuuluukin. Pahoittelen lukijoilleni näiden blogiviestin tutkimuksellista otetta ja ei suoranaista liittymistä työhöni. Vastaustani on ehkä hankala seurata, mikäli ei ole lukenut Enbusken tutkimusta. Väitöskirjan laajempaan käsittelyyn ei tässä ole mahdollisuutta lukijoiden ikävystyttämisen ja blogimerkinnän luonteen vuoksi.
Matti Enbuske esitti kritiikkiä minun kompetenssiini historian alalta. Hän historioitsijana on kokenut olevansa kompetentti kritisoimaan mm. oikeustieteilijöiden, maantieteilijöiden ja valtiotieteilijöiden näkemyksiä ja tekemään johtopäätöksiä arkeologian, genetiikan, antropologian ja oikeustieteen aloilta. Toisin sanoen Enbuske väitöskirjassaan syyllistyy kehäpäätelmään, josta hän syytti minua. Olen koulutukseltani ensisijaisesti kulttuuri-antropologi, ja historia kuuluu täten myös minun oppialaani.
Tieteen parissa on keskusteltu viime aikoina laajasti väitöskirjojen tasoista ja väitöksien tulevaisuudesta. Valtiotieteen tohtori, professori Matti Wiberg kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalle 16.2.2008 kelvottomien väitöskirjojen hyväksymisestä. Hänen mukaansa syinä tällaisten väitöskirjojen hyväksymisessä ovat osaltaan tulospaineet ja halu välttää kiistoja sekä oman laitoksen suojelu ja taloudellinen hyöty. Väitöskirjojen laadusta on jatkanut kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento kirjoituksessaan HS:n mielipidesivuilla 27.2.2008. Raento totesi, että väitöskirjaprosesseissa pelataan tietoisesti suurta strategista peliä. Hänen näkemyksensä mukaan väitöskirjan ohjaaja käytännössä valitsee esitarkastajat. Väitöskirjaprosessiin liittyy Raennon mukaan myös sosiaalinen paine, käytännössä väitöskirja on pakko hyväksyä virheistään huolimatta. Väitöskirja ei ole objektiivinen tieteellinen tuotos tällaisissa yhteiskunnallisissa ristipaineissa, joissa professorit etenevät. Tilanne korostuu mitä suuremmissa määrin Enbusken kohdalla: hänen osaltaan paineet kohdistuvat erityisesti aineiston tulkintaan, tutkimuksen hyväksymiseen ja väitöstilaisuudessa tilanne näkyi mm. siten, että vastaväittäjän mukaan ei ollut syytä käydä vuoropuhelua Enbusken väitöskirjan yhden keskeisen asiavirheen osalta, koska se oli vastaväittäjän mukaan yksittäinen virhe.
Kyse on ollut erityisesti ns. Haukiniemen tilaa koskevasta v. 1742 kamarikollegion lausunnosta, johon Enbuske on viitannut. OTT dosentti Kaisa Korpijaakko-Labban esittämän kysymyksen vastauksesta kävi ilmi, että Enbuske on viitannut kolmannen käden lähteeseen kamarikollegion lausunnosta ja sekundäärilähteiden käyttö on johtanut osaltaan virheellisiin tulkintoihin lausunnon merkityksestä. Kyseessä ei ollut siis päätös, joka olisi ohjannut tulevaa oikeuskäytäntöä. Historiantutkimuksessa lähteet tarkistetaan aina arkistoista, tämä on kaikkien syytä muistaa. Tähän virheelliseen tulkintaan Enbuske nojaa väitöskirjassaan. Havaitsin väitöskirjassa muitakin selkeitä tulkintavirheitä.
Enbusken arkistotyöskentelyn perusta on tyydyttävä. Aineistoista tehdyt tulkinnat eivät kuitenkaan kestä kriittistä tieteellistä tarkastelua. Olen itse tutustunut samoihin arkiostolähteisiin ja tutkijana en voi hyvällä tahdollakaan löytää niistä sellaisia tulkintoja kuin Enbuske. Saamelaisten historiaa määritetään pääasiassa vain valtakulttuurin edustajien laatimien arkistolähteiden mukaan. Epäilen syvästi, että antavatko nämä lähteet riittävän kuvan saamelaisten historiasta siinä laajuudessa, että voidaan tehdä historian alaan kuuluvia johtopäätöksiä heidän alkuperästään, geeniperimästään, elinkeinojen iästä, oikeuksistaan nykyisen poliittisen tilanteen valossa tai yhteiskunnallisista suhteista kyseisenä aikana tavalla kuten Enbuske tekee. Kulttuurintutkijana pidän tällaista aineistoa täysin riittämättömänä vastaamaan näin laajoihin kysymyksiin historiantutkimuksin metodein. Historiallisilla yhteisöillä on yleensä myös jatkumo, joiden tunteminen on hyödyksi myös menneisyyden tulkinnassa. Tätä tulisi modernin historiatutkimuksen myös pohtia. Nykyisyyden tunteminen auttaa historian ymmärtämisessä ja päinvastoin.
Tieteessä tutkimuksen pitää pohjautua tosiasioihin. Tutkimusaineistoa käsitellään suhteessa tutkimusteoriaan ja –hypoteeseihin. Tutkimusteorioiden ja –hypoteesien tulee olla tieteellisesti valiideja. ILO 169-sopimuksen tulkinta on hyvin yksiselitteinen. ILO 169-sopimus on tieteellisesti poliittis-oikeudellinen kansainvälinen sopimus, jonka tulkitsemisesta on tehty useita oppaita. Kyse ei ole tulkinnanvaraisesta arkistolähteestä, vaan kansainvälisestä yksiselitteisestä sopimuksesta, jonka tulkintaan voi saada apua mm. oikeusministeriöltä. Sehän on mm. maksanut Oulun ja Lapin yo:n tutkijoiden, mm. Enbusken, palkat heidän tekemästä tilaustutkimuksestaan. En syytä ILO-sopimuksen virheellisestä tulkinnasta vain Enbuskea, koska vastuu on myös väitöskirjan ohjaajalla, professori Jouko Vahtolalla. Hänen vastuullaan on ohjata, että yleisesti tunnetut asiatiedot ovat väitöskirjan käsikirjoituksessa oikein ennen sen päästämistä esitarkastukseen. Ja mikäli tutkijalla, kuten Enbuskella, on vaikeuksia ymmärtää ILO-sopimusta ja sen merkitystä, niin tieteessä ainoa oikea ratkaisu on rajata sellainen ongelmallinen kohta tutkimuksen ulkopuolelle.
Enbusken väitöskirjassa esittämät näkemykset poronhoidon synnystä ja yleensäkin sen käsittelystä ovat ohuita käsittelemättä keskeisiä lähteitä. Omaa tieteelistä näkemystäni elinkeinojen synnystä ja kehityksestä laajensi Jared Diamond teoksellaan Tykit, taudit ja teräs. Diamond kuvaa miten kulttuurit syntyvät, säilyvät ja tuhoutuvat, miten kulttuuriset innovaatiot syntyvät ja ovat syntymättä. Hän selitti kattavasti miksi laajamittainen maatalous pystyi syntymään hedelmällisen puolikuun alueella – siellä oli eniten jalostettavaksi ja viljelyyn soveltuvia heinäkasveja. Suurimittaisen maatalouden synty ei johtunut tietyn kansan älykkyydestä, vaan yksinkertaisesti resurssipohjasta. Poronhoidon kehittyminen pohjaa samanlaiseen ajatteluun – poronhoito on syntynyt luontevana osana alueen kulttuurin kehitystä kun resurssipohja on sen sallinut, ja poronhoito onkin todenäköisesti “keksitty” useilla eri alueilla toisistaan riippumatta. Saamelaisporonhoidon tietotaidon perusta opittiin jo peuranpyyntiaikana ja kehitys peuranpyynnistä poronhoidoksi on elinkeinon erikoistumista ja dynaamista kehitystä, jossa peuraa/poroa haluttiin hyödyntää entistä paremmin. Diamond esitti teoksessaan, että alkuperäiskansat voitettiin tykkien, tautien ja teräksen voimalla ns. kolmannessa maailmassa. Suomessa näitä keinoja ei ole käytetty, mutta sulauttamispolitiikkaa meilläkin on tavattu. Meillä tykit, taudit ja teräs ovat yhdistyneet kattavasti suomalaiseen poliittiseen ja tutkimusperinteeseen. Rotutukimuksen ja kansallisvaltiota rakentamassa olleet tutkimukset ovat toimineet syötteinä, keinoina ja tuloksina sulauttamispolitiikasta. Enbuske omalta osaltaan jatkaa tällaista perintöä.
On surullista, että Enbuske kokee aikaisemmat kriittiset tutkimukset huonoina niiden vanhentuneen ajattelun ja iän johdosta. Itse olen antropologina löytänyt aivan uudenlaista näkökulmaa antropologiaan Melville J. Herskovitsin ajattelusta ja teoksista 1940-luvulta. Thomas Kuhn puhuu tieteen paradigmasta, jonka mukaan tieteen kehitys ei ole kumulatiivista vaan pikemminkin nykäyksittäin tapahtuvaa. Nykäykset johtuvat tieteen paradigmoista, jotka ovat oman aikansa opinkappaleita ja jotka vaihdetaan aika ajoin uusiin. Silloin vanhempi tutkimus joutuu huonoon valoon, ja tiedeyhteisö vannoo uuden paradigman nimeen - aina siihen asti, kunnes vähitellen esiin tuleva uusi tieto alkaa murentaa senkin uskottavuutta ja johtaa myös tämän paradigman romuttamiseen ja taas uuden omaksumiseen. Enbuske pyrkii osaltaan ilmeisesti toimimaan Kuhnin paradigman mukaan – mutta jo kohta hänen tutkimuksensa tiedot korjataan – tiede korjaa aina virheensä, vaikkakin joskus viiveellä.
En nähnyt Enbusken tutkimuksessa modernia historiantutkimusta, jota blogimerkintääni hänen antamansa vastauksensa mukaan hänen tutkimuksensa on ollut. Jos hän tarkoittaa modernilla sitä, että puutteellisella aineistolla tehdään todella pitkälle vieviä johtopäätöksiä, se ei ole tiedettä vaan politiikkaa.
Hyvää kesää toivottaen,
Klemetti Näkkäläjärvi
Lähetä kommentti