Kulttuuri ja elinkeinot

Hammastunturin erämaan käyttö perustui vielä kaksi vuosisataa sitten peuranpyyntiin, metsästykseen ja kalastukseen. Inarin länsi- ja pohjoisosissa oli poroja jo 1800-luvun alussa talvisin runsaasti, koska ne olivat porosaamelaisten talvilaidunalueita. Kesäisin porot vaelsivat Jäämeren rantaan vasomaan ja laiduntamaan sääskettömällä rannikolla. Suomen ja Norjan rajasulku vuonna 1852 esti vähitellen perinteiset vaellukset kesä- ja talvilaidunten välillä, mikä johti monien porosaamelaisperheiden ja -sukujen hakeutumiseen kokonaan uusille elinalueille Pohjois-Ruotsiin ja -Suomeen. Myös nykyisin Hammastunturin alue on vahvaa poronhoitoaluetta, jossa toimivat Hammastunturin, Ivalon, Lapin, Kuivasalmen ja Sallivaaran paliskunnat. Porotalous onkin yksi alueen merkittävä elinkeino. Siitä saatavat tulot ja sivuansiomahdollisuudet pitävät kyliä asuttuina.

Tänä päivänä Kutturan kylässä on Hammastunturin erämaa-alueen ainoa ympärivuotinen asutus. Kylän ympärillä on vanhoja niittyjä, joista monia niitetään yhä edelleen. Niittyjen kasvillisuus edustaa sekä alkuperäisiä pohjoisia niittylajeja että etelästä ihmisen matkassa tulleita lajeja. Tie Kutturan kylään rakennettiin vuonna 1959. Tien sai aikaan presidentti Kekkonen vierailtuaan hiihtoretkellä Kutturassa vuonna 1956.

Kutturan kylä. Kuva: Nina Raasakka

Kullankaivu on jättänyt varsin pysyviä jälkiä Hammastunturin erämaahan. Ensimmäisen kultalöydön Ivalojoella teki valtion tutkimusretkikunta vuonna 1868. Virallinen valtion valvoma kullanhuuhdonta alkoi vuonna 1870, ja samana vuonna kruunu rakennutti Ivalojoen pohjoisrannalle Kruunun Stationin valtion virkamiesten valvontatyötä helpottamaan. Kultaa etsittiin myös kallioperästä ja kaivostoiminta oli alueella vilkasta 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Noiden vuosikymmenten suurhankkeet eivät kuitenkaan onnistuneet ja niiden jäänteet ovat nähtävyyksiä ja muistoja ihmisten unelmista ja yritteliäisyydestä.

Nimistöstä

Hammastunturin alueen paikannimistöstä vanhimpia ja alkuperäisimpiä ovat suurten jokien, järvien ja tuntureiden nimet. Niiden alkuperäinen merkitys on enää harvoin selvitettävissä. Nykyisen asunsa paikannimistö on saanut useiden kielten ja kulttuurien vaikutuspiirissä. Alkuperäinen inarin- tai pohjoissaamenkielinen nimi on usein saanut suomalaisen rinnakkaisnimen, tai nimet ovat muuttuneet saamenkielisestä asustaan helpommin suomalaisen lausuttaviksi. Kullankaivajat ovat antaneet työmailleen ja lähiseuduille henkilöihin, tapahtumiin tai paikan luonteeseen viittaavia nimiä. Seudulle muuttaneet pohjoissaamelaiset taas nimesivät tunturialueen kiintopisteitä poroon ja poronhoitoon liittyvillä nimillä. Vielä nykyisinkin nimistö saattaa vaihdella kartan ja kartantekijän mukaan.

Nähtävyydet