Ivalojoen Kultala

Ivalojoen kultamaat löysi virallisesti senaatin lähettämä retkikunta syyskuussa 1868. Varsinaisen kultaryntäyksen Ivalojoelle sai aikaan 2 kg kultaa, joka oli huuhdottu muutamassa viikossa syyskesällä 1869. Kaivajina olivat Kaliforniassa oppinsa saaneet oululainen Jakob Ervast ja raahelainen Nils Lepistö. Pian Ivalojoella oli satalukuinen miesjoukko onneaan koettamassa, ja viidessä vuodessa jokivarteen nousi nelisenkymmentä hirsi- ja turvemökkiä.

Jo vuonna 1870 valtiovalta rakennutti Ivalojoelle tukikohdan, Kruunun Stationin, kullankaivun valvontaa ja hallinnointia varten. Kruunun tukikohdassa tarkastettiin kullankaivajien etsintäluvat, punnittiin löydetty kulta ja perittiin siitä vero valtiolle. Aseman aktiivisimmat vuodet olivat 1870-1900, jolloin siellä majaili parhaimmillaan 38 miestä.

Ivalojoen huuhtomoissa työskenteli kesällä 1870 yhteensä 335 henkilöä. Lisättynä kaikilla virkamiehillä, valtausten omistajilla, kullan etsijöillä ja irtoväellä oleskeli Ivalojoen kulta-alueilla noihin aikoihin 500 - 600 henkilöä. Kun Inarin henkikirjoissa oli tuolloin 659 henkilöä, saattoi Kultala olla kaupunkien jälkeen Pohjois-Suomen suurin taajama.

Ivalojoen Kultalan värikkääseen historiaan kuuluu myös sen toimiminen revontulitutkimuksien tukikohtana vuosina 1882 - 1884. Vuonna 1882 Suomen Tiedeakatemia aloitti napaseudun tutkimusohjelman, ja siihen liittyviä revontulitutkimuksia tehtiin kahtena talvena professori Karl Selim Lemströmin johdolla. Pietarlauttasen huipulle rakennettiin eristetty kuparilankakäämi, josta ainakin yhtenä yönä havaittiin nousevan valonsäde taivaalle. Tutkimuksia jatkettiin vielä seuraavana talvena, mutta uusia havaintoja ei saatu.

Kultalan käyttö väheni 1900-luvulla, ja 1920-luvulle tultaessa rakennukset olivat huonossa kunnossa. Kultalasta kirjoittanut Suomen Kuvalehti kustansi päärakennukseen uuden pärekaton vuonna 1931, mutta muuten rakennukset olivat hoidotta. Lapin Kultala Säätiön aloitteesta Kultalan rakennukset korjattiin Museoviraston valvonnassa vuosina 1972 ja 1982. Väentupa, leipomo ja varastoaitta jouduttiin huonokuntoisina entistämään vanhojen valokuvien ja piirrosten avulla. Rakennukset peruskorjattiin uudelleen vuonna 2000.

Päärakennuksesta noin 100 metrin päässä sijaitsi aikanaan vaatimaton kaksihuoneinen kapakka. Sitä kutsuttiin myös krouviksi, saluunaksi tai ruokalaksi. Kultakuumeen mentyä kapakka jäi tyhjilleen ja raunioitui. Viimeisetkin hirret haihtuivat aikanaan savuna ilmaan retkeilijöiden ja kullankaivajien nuotioissa.

Metsähallitus rakensi vuonna 1970 väentuvan alapuolelle kaksihuoneisen kämpän, joka toimi autio- ja varaustupana. Kämppä paloi vuonna 1995. Uusi tupa valmistui vuonna 1996 päärakennuksen itäpuolelle. Sen kahdesta huoneesta toinen toimii autiotupana ja toinen vuokratupana.

Mobergin Kultala

Moberginoja on Sotajoen pieni sivupuro. Sen ympäristössä kullankaivutoiminta on ollut vilkasta jo yli 120 vuotta. Mobergin Kultala oli alunperin kultakaivososakeyhtiö Prospektor Ab:n 1900-luvun alussa rakentama tutkimustukikohta. Myöhemmin paikalla on ollut monia kaivajia ja yhtiöitä. Nykyisin lähistöllä on Ivalojoen ainoa kaivospiiri.

Moberginojan kämppä oli 1970-luvun alussa hajoamistilassa. Vuosina 1975 - 1976 ja 1982 rakennuksia kunnostettiin Lapin Kultala Säätiön aloitteesta. Nykyisin rakennukset ovat Metsähallituksen hallinnassa.

Vanhasta suuresta pääkämpästä kunnostettiin osa 1970-luvun lopulla autiotuvaksi. Kämpän toisen puolen raunio näkyy vielä rakennuksen sivustalla. Parempikuntoinen majoitusrakennus kunnostettiin vuosina 1975 - 1976, mutta se paloi vuonna 1993. Entisen mallin mukaan rakennettu uusi kämppä valmistui 1999. Kämppä palvelee nykyisin vuokratupana. Pihapiirin vanhaan suureen savusaunaan mahtuu kerralla parikymmentä kylpijää. Sauna on lukittu.

Pahaojan Kultala

Sodankyläläinen Hannu Postila kaivoi Sotajoen varrella Pahaojan kohdalla kultaa jo 1880-luvulla. Toiminta alueella tehostui, kun Lapin Kulta Oy rakensi sinne tukikohdan vuonna 1925. Pahaojalla tehtiin 1920-luvulla ensimmäiset koneellisen kullankaivuun yritykset. Sinne kuljetettiin rautatiekiskoja, kuuppavaunuja ja höyryvoimalla toimivia koneita. Ponnistusten tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Kultaa saatiin vähän ja kivet vaikeuttivat koneellista työskentelyä.

Rakennusten lisäksi toiminnasta on nykyisin muistona vanha höyrykone, jota ei ehditty ottaa käyttöön ennen Lapin Kulta Oy:n kaatumista vuonna 1927. Lapin Kulta Oy:n nimi ei kuitenkaan kadonnut historiasta, sillä Tornion Olut Oy hankki omistukseensa nimen käyttöoikeuden vuonna1969. Nykyisin Lapin Kulta on kansainvälisestikin tunnettu olutmerkki.

Pahaojan rakennukset

Nykyinen pääkämppä on koottu kahdesta osasta. Kämpän joenpuoleinen pirtti uitettiin kilometrin päästä Vuijeminhaaran suulta. Porstuan vasemmalla puolella oleva avotakallinen tupa lienee peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Kämpän ulkonurkalla on Lapin Kulta Oy:n työmaan ajoilta peräisin oleva vellikellon virkaa toimittanut kiskonpätkä.

Pahaojan kämpät rappeutuivat 1950- ja 1960-luvuilla, kun kullankaivun painopiste oli siirtynyt Lemmenjoelle. Lapin Kultala Säätiön aloitteesta Museovirasto organisoi 1970-luvulla rakennusten korjauksen sekä katoksen höyrykoneelle ja Sotajoen riippusillan rakentamisen. Sotajoelta merkittiin myös 12 km:n mittainen polku Patatuntureiden välistä Ivalojoen Kultalaan.

Pahaojan rakennukset ovat nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Päärakennuksen toinen huone toimii vuokratupana ja toinen autiotupana.

Ritakosken Kultala

Ritakoski oli aikoinaan kultamiesten asuinpaikka ja välietappi kuljettaessa Kyrön kylästä eli Ivalosta Kultalaan. Ritakoski oli myös kultamiehistä yhden tunnetuimman eli Heikki Kivekkään unelmien kohde. Hän asettui vakituiseen Ritakoskelle 1910-luvulla. Kivekäs rakennutti paikalle suuren kämpän, tallin ja navetan ja raivasi peltoa. Lisäksi hän perusti sahan ja höyläämön. Kullankaivuu ei lopulta tuottanut sielläkään ja Kivekäs joutui spriireseptin väärentämisestä vankilaan ja kuoli siellä.

Ritakosken rakennuksista on päärakennus kunnostettu retkeilijöiden käyttöön. Mopen tuvaksi kutsuttu tupa toimii Metsähallituksen huoltotupana. Moppe oli italialais-ruotsalaisen sirkussuvun tytär, joka seikkaillessaan kulkeutui Lappiin ja jäi sinne loppuiäkseen.

Lähteet

  • Mäkipuro, Viljo 1975: Kulta - Lappia ja kullankaivajia. Porvoo. WSOY. 303 s.
  • Stigzelius, Herman 1987: Kultakuume. Lapin kullan historiaa 2. Helsinki. Suomen Matkailuliitto. 256 s.