Ingemar Pahtajärvi assuu nykyhään Eskilstyynassa. Kuva: Susanne Redebo
”Se oon niin helppo kotona Erkheikilä. Ihmisethään oon niinku mie, mie sovin sielä paremin ko etelässä. Sielä ei ole sammaa pyrokratiita. Kotona ei koota paskat ruuhosta jos koira paskantaa ko olhaan kävelyllä.” Näin sannoo Ingemar Pahtajärvi, 57, kasunu ylös Erkheikilä, mutta nykyhään assuu Eskiltyynassa.
Enämpi ja enämpi asumahuohneita toornionlaaksossa muuttuva kesäasunoiksi ihmisille jokka oon siirtynhee etehlään. Ingemarin kotitalo seisoo kärsivälisesti jäljelä ja oottaa ette poika tullee kotia.
Keltanen talo oon Erkheikkitörmän vieressä ja 2010:stä saakka se oon hoiettu varovasti Ingemarilta siittä saakka ko mamma Laina kuoli. Kevväilä ja kesälä hään tullee sinne vaimonsa Petran kansa. Pari assuu muuten Eskilstyynassa Mälardalenissa missä Ingemar oon töissä IT-konsylttinä.
Met kohtaama kahvelassa Eskiltyynassa ja Ingemar saapi itte selittää toornionlaakson perintheestä ja hänen elämästä.
”Mie jätin Erkheikin ko mie olin 17 vuotta ja lähin lumphuin ennen aikaa ja sitten mie jatkon Jöötteporhiin töihin Volhvoon 1970-luvun lopulta. Mie montteerasin muun muassa eturuututorkkaria.
Mie olen kans ollu töissä avisimiehenä Nya Kristinehamns-Postissa kakstoista vuotta. Mie olen ollu töissä monessa paikkaa, olen räknäny ette mulla oon ollu 25 eri työtä.
Mie saatan kaivata elämää sielä ylhäälä mutta mulla oon hankala nähhä ette jonaki päivänä siirtyä ylös vakituisesti. Minun vaimo oon Skånesta ja hään ei halva Pajahlaan ja en tiä jos mie halvan ittekhään.
Se oon niin helppo ko oon kotona. Ihmiset oon niinku mie. Met olema sosiaalit ja praatikhaat sielä ylhäälä, ei norlantilaiset ole ollekhaan hiljasia, methään praatima koko aijan. Sen minun vaimoki oon huomanu.
Ingemarin vanhiimat Sigvard ja Laina Pahtajärvi asut tässä talossa Erkheikilä minkä heän poika Ingemar nyt omistaa. Kuva: Privaatti
Saattaa pestä piilin rauhassa
Elämä oon enkkeltti Toornionlaaksossa. Ko mie hommaan piilin kansa niin ei tartte sammaa pyrokratiita ko täälä etelässä. Kohta kaikki oon kieletty täälä. Kotona mie saatan pestä piilin kartanolla ja jos mie panen saunan lämpiämhään ei krannit välitä ette se saustaa. Mutta jos alkaa krillaahmaan hyyrytalon ulkopuolela täälä Eskilstyynassa niin ihmiset ei tykkää.
Mie puhuin aivan meänkieltä siihen saakka ette olin kuus vuotta. Sillon alon leikittelheen yhen kaverin kans Dan, joka vain osasi ruottia. Sillon mulla oli pakko oppia ruottia.
Tänäpäivänä mie puhun aina meänkieltä ko mie olen kotona ja ko mie kohtaan ihmisiä Suomesta. Se oon villin hyvä osata meänkieltä Mälardalenissaki. Jokku sanat suomalaiset tykkäävä kuulustava vanhaanaikhaiselta, mutta meänkielihään ei ole niin säänölinen, se ellää ommaa elämää sanoissa ja sananparsissa. Varpusta mie olen aina sanonu paskaryynöksi mutta ei se niin ole suomeksi. Ei suomalaiset oikase minun puhetta usseen nethään kuuleva varsin ette mie praatin erhiinlaihin.
Yrittää hunteerata perhään
Mie olen ottanu matkhaan sen toornionlaaksolaisen suoran mallin puhutella. Mutta mie yritän ette ei olla niin suora minun käytössä, vaikka se oon hankala. Häätyy hunteerata perhään ja olla vähän varovainen kunka sannoo.
Mie rentoun ko mie olen kotona omassa kylttyyrissä. Mie en tartte hunteerata mitä mie sanon eli kunka. Toornionlaaksossa met ajama piilin porthaitten etheen ja koputamma ja menemä sisäle. Mutta ihmiset jokka tuleva etelästä paneva piilin eemäs talosta ja net jokka asuva sielä hunteeraava ”miksis se parkkeeraa nuin kauas, se häätyy olla vähän kumma, ei sillä ole reheliset jauhot pussissa”. Niin se oon Erkheikilä.
Mie puhun paljon Pajalasta niitten kans jokka mie tunnen täälä etelässä ja net sanova useasti ”se häätyy olla fantastinen paikka se Pajala, niin paljon ko sie puhut siittä”.
Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund
Ingemar Pahtajärvi tullee useasti vaimonsa Petran kansa Toornionlaaksoon kevväilä hihtamhaan. Kuva: Privaatti
