Eira Söderholm Kainun kielen eli kväänin kielen grammatikki Revideerattu versuuni 2015 Johđatus Mikä oon kielen nimi? Se oon ollu tavalinen, ette sitä itämerensuomalaista kieltä, mitä puhuthaan Pohjais-Norjassa, sen puhhuujat oon käskenheet suomen kieleksi. Se ei olekhaan kummalinen, sillä ko oonhan siinä paljon sammoi trekkii ko rajan toisela puolela Suomen puolen kielen dialektiissa ja Ruottin puolen itämerensuomen dialektiissa eli meänkielessä. Norjan puolen dialektiista oon kans sanottu, ette se oon vanhaanaikhaista suomee, ja sillä jokku meinathaan ette nimeksi passais vanhaasuomi. Mutta ei se ole oikhein oikhein. Dialektiista löyttyy kyllä semmoissii vanhoita trekkii, mikkä oon Suomen puolen dialektiista jo häviny eli hävviimässä, mutta kans ommii uussii trekkii. Vielä se oon niinki, ette se ei ole hyvä revitaliseerattavan kielen statukselle, ette sitä käskethään epiteetilä vanhaa. Kielihän pittää olla moderni, ette sitä saattaa nyky-yhtheiskunnassa käyttäät. Suomalaisessa kirjalisuuđessa oon 1900-luvun alusta puhuttu Ruijan suomesta eli ruijansuomesta, ja silloin oon meinattu, ette se oon suomee, mitä oon puhuttu sillä alala, mitä suomalaiset oon käskenheet Ruijaksi. Tämä ala oon ollu Pohjais-Norja. Ruija oon omassa kielessä vanhaastansa meinanu sammaa ko ruijan sana Norge, ja norjan kieltäki käskethään aina ruijan kieleksi ja norjalaissii ruijalaiseksi. Ruijan suomi meinais sitte sammaa ko Norjan suomi. Se olis vähän sama ko ette sitä ruottin kieltä mitä puhuthaan Suomessa, käskethään suomenruottiksi, ja sitä suomee mitä 1900-luvun immigranttipolven suomalaiset puhuthaan Ruottissa, käskethään ruottinsuomeksi. Se oon kuitenki niin, ette Norjan eli Ruijan puolen ihmiset ei itte ole ruijansuomi-sannaa omasta kielestä käyttänheet. Vielä viekkhaampi omassa kielessä olis puhhuut ruijan dialektiista (verttaa suomen sanhaan Ruijan murteet). Nethän meinattais sitte ruijan kielen dialektiita, niin ko Perunan eli Uslun dialektii. Vielä yksi feili nimessä oon, ette sitä ei passaa verrata ruottinsuomheen eikä suomenruotthiin. Niitähän kattothaan, ette net ei ole ommii kielii mutta suomen eli ruottin kielen varieteetit. Ko Norjan puolen kieli vuona 2005 sai departementin kautta oman kielen statuksen, sitä ei ennää saata pittäät suomen kielen varieteettina. Sillä nämät ylipuolen suomi-sanan pääle rakenetut nimet ei passaa. Niissä oon se taka-ajatus, ette kieli olis suomen kielen dialekti tahi kuitenki varieteetti. Nyt ko kielestä oon oman kielensuunittelun kautta tullu rakenuskieli, minkä struktuuri ja sanasto rakenuthaan puhthaasti sen omale pohjale, se kielele pittää löyttäät muun nimen. Yksi altervatiivi olis käskeet kieltä meiđänkieleksi eli meänkieleksi. Eli kielelä olis sama nimi ko Tornionväylän varrela ja muuvala Pohjais-Ruottin puolela puhutulla kielisukulaisela. Tätä muutamat oon ehđottanheet, ja puhheessa ushein sanothaanki näin – niin ko sikkaristi kaikkiin kieliin ja dialektiittenki puhhuujat ushein käskethään ommaa kielihaamuu ’meiđän kieleksi’. Mutta vaikka Ruottin puolen kieli oikhein paljon muistuttaaki sitä kieltä, mitä puhuthaan Pohjais-Ruijassa, se kuitenki kattothaan ette net oon kaksi eri kieltä. Sillä me(iđ)änkieli-nimi sotkis kaksi kieltä yhtheen eikä sen tähđen passaa. Kainun kielitingan päätökshiin oon vuona 2009 ylöspantu, ette kielen nimi pittää olla kväänin kieli. Uslun universiteetin Ruija-daatabaasin 2000-luvun puhetkorpuksessa sana kvääni oonki oikhein tavalinen käytössä, mutta ushein kuuluu kans sana kvääna ~ kväänä. Se oon hyvä panna merkkhiin ette Ruija-daatabaasin korpuksessa intervjuuarinna oon Suomen suomalainen; suomalaisten puhheessa nykyisin tavalissiin oon haamu kveeni. Sanat kvääni ja kvääna ~ kväänä oon omassa kielessä uuđet sanat; net oon lainattu ruijan kielen sanasta kven. Sana kven oon ruijan kielessä oikhein vanhaa nimi sille itämerensuomalaisele kielele, minkä ruijalaiset opithiin tuntemhaan jo keski-aijalla. Ette ruijan kven-sanan jälkhiin laitetut sanat oon omassa kielessä aivan uuđet, siitä muistelee seki, ette niistä yli 500 laiđassa puhetkielistä tekstii, mikkä minula oon Ruija-daatabaasin lisäksi ollu käytössä ko olen tätä grammatikkii kirjoittannu, ei yhtäkhään kerttaa löyđy sannaa kvääni, kvääna ~ kväänä eli kveeni. Tekstit representeerathaan vanhemppaa eli 1960- ja 1970-luvun puhetkieltä, ja oon litteroitu nauhoista, mitä Suomen kielen nauhoitearkiston stipendiaatit oon Pohjais-Ruijassa ottanheet ylös. Suomesta tulheet stipendiaatit oon silloin intervjuuissa pitänheet selvänä, ette intervjuuatut oon suomalaiset ja ette heiđän kieli oon suomen kieltä. Se oon kielenpuhhuujista moni, joka vieroo kvääni-sannaa. Tämä tullee siitä, ette ko tällä minoriteetilla oon ollu huono status Ruijassa, se ruijan kielen kven-sannaa oon käytetty pejoratiivisesti, haukkumamielessä. Eli kuitenki ihmiset oon tuntenheet ette se oon niin. Moni meinaa ette sillä siitä laitettu kvääni-sana kans oon pejoratiivinen. Mutta tieten se oon niin, ette ko kven-sanan merkitys tullee positiivisemmaksi ette positiivisemmaksi, se kvääni-sanakhaan ei kuulu niin pahalta. Sanassa kvääni oon seki probleemi, ette sananalkuinen kv ei olheen kuulu omhaan kielheen. Muutoin oon tyhä yksi vähäsen vanhempi lainasana missä se muutamisti kuuluu, näjet sana kvartti. Mutta seki oon tavalisesti haamussa vartti. Vielä kvääni-sana oon hankala silläki, ette sen pääle ei ole rakenettu tavalista nasunaliteetin nimee. Kaikista krannikansoita semmoinen oon olemassa. Oon ruottalaiset, ruijalaiset, norjalaiset, saamelaiset, lappalaiset ja suomalaiset, mutta sana *kvääniläinen vailuu. Sana kvääni passaa sitte huonosti kielheen. Kielitinka tekiki silloin päätöksen oikhein hopusti, ilman ette assiita olis valmisteltu, niin ko näin tärkkeen assiin olis pitäny valmistella. Se oon kans hyvä havaita, ette ko Norjan esivallat 2005 annethiin kainun kielele oman kielen statuksen, se sen ruijankieliseksi nimeksi määräthiin kvensk, mutta viralista omakielistä nimmee sille ei ole määrätty. Mie olen tullu siihen, ette käytän tässä grammatikissa kielestä nimmee kainun kieli. Niistä ihmisistä, jokka tradisunaalisesti oon puhunheet tätä kieltä eli joitten materivanhiimet oon sitä käyttänheet, mie käytän nimmee kainulainen. Näyttää, ette nimi kainulainen oon vanhaastansa ollu käytössä siitä itämerensuomalaisesta joukosta, mikä oon asunu Fennoskadinaavian pohjaisella alala ja mistä ruijalaiset oon käyttänheet nimmee kven. Se oon sikkaristi vanhiin tästä joukosta käytetty nimi. Nykyaikhaan tultessa sanat kainu ja kainulainen oli kohta jäänheet pois käytöstä; Pohjais-Ruijassa net muistethaan tyhä jokku harvat vanhaat ihmiset, mutta kokonhansa unheettunnu se ei ole koskhaan. Artikkelissa Kven og kainu(lainen) (2007) Irene Andreassen selvittää sannoin kainu ja kainulainen tunnettuutta Porsangissa (http://www.kvenskinstitutt.no/kvener/kven-og-kainulainen). Siitä käy selväksi, ette sanat oon varhemin olheet käytössä ittelä kielenpuhhuujilla. Kielen standardiseeraamisen takana olleevan institutin nimiki oon Kainun institutti, ja se kans tekkee, ette kielen nimeksi passaa kainu. Terje Aronsen, joka oon alkanu koko kainun kielen revitaliseeraamisen ja oli ensimäinen, joka opetti sitä koulussa, käyttää systemaatillisesti kaikissa tekstiissä sannoi kainu ja kainulainen. Mie kans olen siitä ko vuona 2006 aloin opettamhaan kainun kieltä universiteetissa, koko aijan käyttäny näitä sannoi, ja kainulaiset studentit oon tykänheet ette net passathaan heiđän ja heiđän kielen nimeksi hyvin. Esimerkiksi minun entinen studentti Solgunn Hesjevoll oon antanu ulos kirjan Solgunni muistelee (2014) ja käyttää siinä sannoi kainun kieli ja kainulainen. Kesälä 2014 tuli kans ulos ensimäinen kainun kielen oppikirja lastenkouluu varten, Minun kieli, minkä oon kirjoittannu porsankilainen opettaaja Agnes Eriksen. Siinä kielen nimi oon kainun kieli ja etnonyyminä käytethään sannaa kainulainen. Se saatama sannoot, ette tääpänä sanat kainu ja kainulainen oon tavalissiimasti käytetyt omakielisessä tekstissä. Mie olen puhelu Kielitingan jäseniitten kans tästä kielen nimestä, ja het oon sanonheet ette mie itte päätän, mitä nimmee mie käytän grammatikissa. Moni heistä meinaa kans, ette molemat oon yhtä hyvät ja itte jokhainen saattaa valita sen mikä ittelensä parhaimitten passaa. Joka taphauksessa oon niin, ette vasta aika tullee näyttämhään, mikä nimi jääpi elämhään ja mikä kuolee pois. Tääpänä käytössä oon vielä usheempi nimi. Ja piian se oon niinki, ette kieleläki saattaa olla monta nimmee, mikkä käytethään rinnatusten, eikä tyhä yhtä nimmee. Oonhan Ruijassa majoriteetinki kielelä kainun kielessä kaksi nimmee, ruija ja norja! Mistä löyđämä tiettoo kainun kielen struktuurista? Kainun kielen struktuurii oon tutkittu tyhä vähän. Issoimat työt oon Johan Beronkan kuvvaukset Porsangin ja Vesisaaren dialektiista (Syntaktiske iagttagelser fra de finske dialekter i Vadsø og Porsanger 1922; Iagttagelser fra orddannelses- og formlæren i de finska dialekter 
i Vadsø og Porsanger 1925) ja Anna-Riitta Lindgrenin väitöskirja Miten muodot muuttuvat. Ruijan murteiden verbintaivutus Raisin, Pyssyjoen ja Annijoen kveeniyhteisöissä (1993). Saatama tässä kans mainita muutaman pienemän opintotutkimuksen: Marjut Aikio oon tutkinu nomeniitten vokaali- ja konsonanttirankaisuuđen vaihettelluu Raisin dialektissa (Konsonantti- ja vokaalivartaloisuus Raisin murteessa. Sosiolingvistinen ja morfologinen tutkimus 1981), Trond Trosterud Paatsjoven ja Pyssyjoven dialektiitten sitomasuhtheita (Binding relations in two Finnmark Finnish dialects 1990), Klaus Skoge kolmanen infinitiivin illatiivin variasuunii Raisin, Pyssyjoven ja Annijoven dialektiissa (Infinitiivin illatiivin variaatio kveenimurteissa 1998), Maarit Soukka kongruenssii (Subjektin ja predikaatin välinen kongruenssi Alf Nielsen-Børsskogin kveenimurteisessa romaanissa Kuosuvaaran takana 2006) ja Mihail Voronov predikeeraavii funksuuniita Alf Nilsen-Børsskogin kielessä (Predikoivat funktiot ensimmäisessä kainunkieisessä romaanissa 2006). Vanhemista tutkimuksista oon hyvä vielä mainita Martti Rapolan Äännehistoriallinen esimerkkikokoelma Jyykeän murteesta (Virittäjä 1939). Kainun kielelä oon tähän asti kirjoitettu hyvin vähän. Enniimitten oon sillä kielelä kirjoittanheet pyssyjokilaiset. Näitä oon ensistäki Alf Nielsen-Børsskog, joka oon antanu ulos kolme rommaanii (Kuosuvaaran takana 2004; Aittiruto 2007; Rauha 2011) ja usheeman diktikirjan (Muistoin maila 2008; Poiminttoi 2010; Älä unheeta minnuu 2010; Korrui tien varrela 2010; Merimies muistelee 2013). Agnes Eriksen oon antanu ulos kainunkielissii lorrui (Piu pau paukkuu. Kvenske rim og regler m.m. 2003) ja eeventyyriitä (Kummitus ja Tähtipoika 1 ja Kummitus ja Tähtipoika II, molemat 2011). Terje Aronsen oon eriliikaisesti toiminu käänttääjännä norjasta kainhuun. Hän oon kääntäny administratiivissii tekstii, uskonollissii tekstii, tutkimustekstii ja kuvasarjoi ja ystävällisesti antanu minule käytthöön niitten digitaaliset versuunit. Etelävarenkilainen Olav Beddari oon kans kirjoittannu muisteluksii omala dialektilla (Niin saapi sanoa. Pieni ruijansuomalainen lukukirja 1987), mistä hän kyllä meinaa, ette se oon yksi suomen dialekti. Lisäksi meilä oon jo kohta sata vuotta vanhaat Just Qvigstadin (Finske fortællinger fra Kvænangen og Nord-Reisa 1924) ja Johan Beronkan muistelukset (myötä kirjassa Syntaktiske iagttagelser fra de finske dialekter jne.). Kainun dialektiita oon kuitenki kovottuna arkiivhiin koko paljon. Grammatikin tutkimisen puolesta tärkkein oon ollu Suomen kielen nauhoitearkisto, mihin oon kovottunna kainun dialektiita 419 tiimaa. Materiaalii oon Omasvuonosta kiini Etelä-Varenkhiin. Tärkkee oon kans se materiaali, mikä löyttyy netistä Ruija-databaasista. Siinä oon enniimitten digitaliseerattuu puhetta Porsangista ja Varengista. Appuu oon kans ollu Muoto-opin arkiston digitaliseeratusta versuunista, missä oon materiaalii Raisista ja Itä-Finmarkusta. Mutta ko vasittuu tutkimusta oon niin vähän, se se oonki ollu oikhein iso työ saađa kokhoon tämän grammatikin. Kielen eri trekkii oon häytyny freistata löyttäät näistä tekstilähtheistä, ja sitte anttaat Kielitingale ehđotuksii ette päättäät, kunka kirjakainuu pitäis oppikirjoissa kirjoittaat. Kunka tämä grammatikki oon syntyny? Alku tähän grammatikkhiin tuli, ko mie vuona 2006 aloin opettamhaan kainun kieltä Tromssan universiteetissa. Silloin ei ollu olemassa mithään kainun kielen grammatikkii, ja sillä mie häyđyin alkkaat semmoista laittamhaan. Grammatikin ensimäisen versuunin dialektipohjaksi mie otin Porsangin ja eriliikaisesti Pyssyjoven dialektin, ko siitä löytyi enniimitten kirjoitettuu tekstii, mistä saatoin selvittäät kainun kielen grammatikaalissii trekkii. Eriliikaisen tärkkee materiaalilähđet oli Alf Nielsen-Børsskogin rommaani Kuosuvaaran takana mikä oli tullu ulos justhiin vähän ennen työn alkkuu. Heti alkoi kans kainun kielen viralisempi suunittelu. Isotinka antoi vuođen 2006 staatinbudsetissa rahhaa kainun kielen standardiseeraamisheen, ja eđesvastuu työstä panthiin Kainun institutin pääle. Niin sitte vuona 2007 perustethiin Kainun institutin alle ensistä Kieliraati ja vuona 2008 Kielitinka. Kielitingan mandaatiksi tuli standardiseerata kainun kieltä. Standardi anttaa mallii sille, minkälaista kieltä pitäis käyttäät oppikirjoissa. Se ei kuitenkhaan alun alkkain ollu Kielitingale selvä, ette kunka tämmöistä standardii pitäis alkkaat rakentamhaan. Kielessä oon aina variasuunii eri dialektiitten välissä, ja niin oon kainun kielessäki. Ko kieltä sitte alkkaa kirjoittamhaan ja rakentamhaan ylös, se häyttyy päättäät, ette millä prinsipillä sitä tehđhään. Yksi mahđolinen prinsippi oon semmoinen, ette freistathaan tehđä kompromissin kaikkiin kielen dialektiitten välilä. Vähäsen siihen laihiin oon rakenettu 1800-luvula esimerkiksi suomen kirjakieltä, ko siihen otethiin myötä kielen haamui ja sannoi sekä öystä- ette vestadialektiista. Pohjaiset dialektit ei kuitenkhaan olheet myötä siinäkhään kirjakielen rakenuksessa. Toinen kaava tehđä kieltä oon lähteet siitä dialektista, mikä oon enniimitten käytössä ja millä oon enniimitten kirjoitettu. Se oon sitte ylheensä ollu kans administrasuunin kieli. Niin oon pantu kokhoon esimerkiksi ruottin kirjakielen ja franskan kirjakielen. Jos seurattais tätä prinsippii, se silloin se olis selvästi Porsangin dialekti ja porsankilaiset kirjoittaajat minkä pohjalta kainun kielen standardin pitäis rakenttaat: Tähän asti melkhein kaikki, mitä oon kirjoitettu, oon kirjoitettu sillä varieteetilla. Tämä oliki juuri se minun alkupöräinen strategii, ko mie aloin grammatikkii kirjoittamhaan. Molemilla strategiila oon hyvät ja huonot puolet. Ko rakenethaan kompromissikielen, se se ei ole ennää kenenkhään kieltä. Se näyttää vähäsen viekkhaalta kaikile. Jos sitte taas rakenethaan kielen tyhä yhđen dialektin pohjale, se muitten dialektiitten puhhuujat tunnethaan, ette kieli ei ole ommaa kieltä ja tykäthään ette se oon väärin. Vielä saattaa valita semmoisenki strategiin, ette hyväksythään variasuunii. Tämä saattaa olla semmoista, ette ei ollenkhaan anneta mallii kunka pitäis kirjoittaat, mutta jokhainen kirjoittaa ittensä dialektin ja halun jälkhiin. Tämä kyllä soppii, ko oon kysymys sieväkirjalisuuđesta. Mutta ko kielen häytyis opettaat lapsile ja ihmisille, jokka ei ollenkhaan sitä saata, se silloin ei kyllä semmoinen prinsippi menesty. Muu tapa hyväksyyt variasuunii oon ette annethaan mahđolisuus käyttäät samasta grammatikin kategoriista kahta eli usheemppaa varianttii. Näin Kielitinka päättiki. Se oon päättäny ette vaihettelluu ja paralellissii haamui pittää hyväksyyt silloin, ko löyttyy semmoissii markkööriitä, mikkä selvästi eroitethaan dialektit toinen toisesta ja mitä kielenpuhhuujat ja semmoiset kielimiljööt, missä vielä kieli ellää, piđethään tärkkeenä. Tämä näkkyy tässä grammatikissa siinä, ette muutamisti samale grammatikaaliselle kategoriille annethaan kaksi eli kolme kaavaa, kunka assiin saattaa kirjoittaat. Usheimitten kuitenki oon tyhä yksi variantti, sillä ko kainun eri dialektit oon kohta liki toinen toista eli markanttii vaihettelluu oon kohta vähän. Vielä oon Kielitingala ollu toinen tärkkee prinsippi: Myötä oon otettu tyhä semmoissii trekkii, mikkä löyđythään kainun dialektiista. Ko kielen eri haamuista ja struktuuriista oon päätetty, se oon kattottu kaikkii kainun kielen dialektiita Yykeänvuonosta Paatsjoenlakshoon, mutta ei olheen kielii eikä dialektiita Norjan alan ulkopuolelta. Toinen strategii olis ollu tehđä kompromissii meänkielen eli kirjasuomen suunthaan, mutta näin ei ole tehty. Alun alkkain Kieliraađin ja Kielitingan työnjavoksi ajatelthiin, ette Kieliraati ehđottaa assiita Kielitingale ja sitte Kielitinka niitten ehđotusten pohjala tekkee päätökset. Ko Kieliraađin valithiin, se siihen jäseniksi otethiin kielentutkiijoita, Kielitingan jäseniksi taas valithiin kielenkäyttääjiitä, mikkä representeerathaan eri dialektiita. Kieliraadin jäseniksi tuli Irene Andreassen, Terje Aronsen, Pia Lane, Anna-Riitta Lindgren ja tämän grammatikin kirjoittaaja. Kielitingan jäseniksi valitethiin Trygg Jakola, Oddgeir Johansen, Dagny Olsen, Henry Osima ja Leena Pedersen. Oddgeir Johansenin sijale valittiin hiljemin Kyrre Isaksen. Työnjako Kieliraađin ja Kielitingan välissä oli kuitenki vähäsen monenmukkainen, ja Kieliraađin panthiin alas, ko sen toimiaika loppui kevväilä 2010. Kieliraati kerkis sen yhđen toimikauđen aikana käsittelemhään ortografiin, fonologisen ja morfofonologisen vaihettelun, verbiin ja nomeniitten taivutuksen ja melkhein syntaktinki. Käsittelyn pohjana oli minun studenttiita varten tekemä grammatikki. Kieliraati teki sitte ehđotuksii sen ympäri, ette minkälaista variasuunii sen mielestä passais ottaat myötä oppikirjastandardhiin. Issoimat työt tässä oli verbiin ja nomeniitten taivutus. Verbiin variasuunin Kieliraađile valmisteli Anna-Riitta Lindgren, nomeniitten taivutuksen variasuunin valmistelin mie. Jälkhiin ko Kieliraati oli pantu alus, se mie olen yksin ollu edesvastaamassa ehđotusten valmistelemisesta Kielitingale. Kielitingan jäsenet oon kans välilä tulheet ommiin ehđotusten kans, mikkä muut jäsenet oon sitte hyväksynheet eli hylänheet. Tämän nyt käđessä olleevan grammatikin pohjana oon net päätökset, mitä Kainun kielitinka oon tehny. Rankana oon kuitenki se grammatikki, minkä mie alun alkkain laitoin Porsangin varieteetin pohjalta, ja grammatikin teoreettisesta kaavasta mie olen yksin eđesvastauksessa. Kainunkielisen grammatikin tekstin mie olen kirjoittannu enniimitten sillä kirjakainun varieteetilla mikä oon likkiimpännä Porsangin varieteettii. Se oon ollu helpoin ja praktilissiin alternatiivi, sillä ko siihen mie olen saanu mallii tekstiistä, mikkä jo oon olemassa. Kuitenki grammatikin kieli kaikessa freistaa seurata niitä päätöksii, mitä Kielitinka oon tehny. Termii ja muitaki sannoi oon tietenki pitäny laittaa uussii, ko varhemin ei tämänsorttista tekstii ole kainuksi kirjoitettu. Kainun dialektiista Kainun dialektiita oon vanhaastansa puhuttu Tromssan ja Finmarkun fylkiissä. Nyt niitä puhuthaan yhtä paljon isoissa kaupungiissa niin ko Uslussa ja Tromssassa. Mutta joka paikassa probleeminna oon ette puhhuujamäärä vähenee ette vähenee ja puhhuujiitten ikästruktuuri oon oikhein viinto: Vanhiimiista sukupolvista puhhuujiita löyttyy kohta paljon, mutta nuoriimat ei melkhein olheen saata kainun kieltä. Tärkkeimät vanhaat puhuma-alat oon merkitty alapuolen kartthaan. Kartta: Kainun puhuma-ala ja tärkkeimät komuunit Karttapohja: Norgeskart.kart.statkart.no Se oon tradisunaalisesta lingvistisestä näkövinkkelistä kattottu, ette kainun dialektit kuuluthaan niin käsketthyin suomen kielen peräpohjalaishiin dialekthiin. Kainun dialektiitten lisäksi näihin oon räknätty Suomen puolela Kemistä pohjaisheen puhutut dialektit ja kaikki Ruottin puolen itämerensuomalaiset dialektit. Nyt ko kainun kieli ja meänkieli oon saanheet oman kielen statuksen, emmä ennää puhu niistä suomen kielen dialektina. Mie olen alkanu käyttäät tämmöisistä toinen toista oikhein paljon muistuttaavista kielistä sannaa likikielet (katto esimerkiksi Suomi ja sen likikielet – erilaisia kielipoliittisia valintoja ja niiden taustoja. – Congressus nonus internationalis fenno-ugristarum 7.–13.8.2000 Tartu, Pars VI, 251–260). Kainun kieli ja meänkieli oon sitte likikielet toinen toisele ja vielä suomen kielele. Mie olen toisessa yhtheyđessä (Proximity languages and standard Finnish – different linguistic choices for different minorities. – Planning a new standard language 2010) räknäny ensistäki kainun kielen ja meänkielen välisen ”likikielisyysindeksin”, ja toiseksi vielä niitten saman indeksin kirjasuomen suhtheen. Indeksin oon räknätty Lauri Kettusen 61 semmoisen dialektikartan jälkhiin, missä oon nokko informasuunii kainun ja meänkielen dialektiista (Suomen murteet III. Murrekartasto 1969). Kartoissa oon myötä semmoissii trekkii, mikkä meinathaan ette eroitethaan suomen kielen dialektiita toinen toisesta. Indeksin oon räknätty niin, ette jos kaikki trekit oon samat, se resultaatti oon 1, mutta jos yksikhään ei ole sama, se resultaatti oon 0. Resultaatti oon tämmöinen: Kainu vs. meänkieli 0,87 Kainu vs. kirjasuomi 0,53 Meänkieli vs. kirjasuomi 0,52 Näjemä sitte ette näitten trekkiin jälkhiin meänkielen ja kainun kielen dialektit oon oikhein likelä toinen toista. Jos emmä ottais olheen myötä variasuunii, mutta tyhä kattoisimma löyttyykö kielen puhuma-alalta kartoista samat haamut, se resultaatti olis puhđas 1. Mutta kunka kainun dialektit sitte oon toinen toisen suhtheen? Mie olen freistanu räknätä sitäki. Mie olen selvittänny semmoisten 16 trekin essiintymistä, missä kainun dialektiissa oon variasuunii. Myötä oon enniimitten trekkii, mitä piđethiin kriteerinnä ko Kielitinka ittensä työn aluksi freistas päättäät, minkälaisheen kielheen likikielten eli meänkielen ja kirjasuomen suhtheen standardiseeraamisessa olis hyvä sihđata. Materiaalinna selvityksessä mie olen käyttäny sammoi materiaaliita ko mie olen käyttäny, ko olen tehny Kielitingale ehđotuksii kirjakainun haamuiksi (katto ylipuolelta kohđasta 1.2). Selvitys oon kyllä joksiki summaarinen, ja mie en ole antanu sitä varhemin ulos. Tulokset oon kovottunna alapuolen tabelhiin. Siinä dialektit oon lujeteltu iđästä läntheen eli näin: E = Etelä-Varenki, V = Vesisaari, T = Teno, P = Porsanki, A = Alattio, N = Naavuono, R = Raisi, K = Kaivuono, O = Omasvuono (Yykeä). Viimisheen kolonhaan oon merkitty trekkiin essiintyminen Alf Nilsen-Børskogin kirjoissa (AB). Ylheisyysmerkit meinathaan: – trekki (melkhein) ei essiiny, (-) joksiki harvinainen, +/- ei ole tavalinen eikä epätavalinen (+) joksiki tavalinen, + oikhein tavalinen. Se oon tärkkee havaita, ette vyrtteeraus oon suhtheelista: Esimerkiksi singulaarin 1. ja 2. persoonan persoonapronomenina joka puolela oon käytössä haamut mie ja sie, mutta haamuin mi ja si ylheisyys vaihettellee dialektista toisheen. Tabeli: 16 trekin tavalisuus kainun dialektiissa Mie olen räknäny jokhaisen dialektin distansin toishiin dialekthiin siihen laihiin, ette ensistä mie olen aina antanu erittäin yhđen dialektin osalta jokhaiselle trekile arvon 1 ja sitte jokhaisen muun dialektin jokhaiselle trekile erittäin distansiarvoi 1–0 (väliarvot 0,75, 0, 5 ja 0,25). Sitte mie olen räknäny trekkiin distansiarvoin keskimäärän. Keskimäärä näyttää dialektin välimatkan muihin dialekthiin. Mitä likempännä arvo oon arvoo 1, sitä likheisemmät dialektit oon. Alapuolen tabeli näyttää tulokset. Tabeli: Dialektit toinen toisen suhtheen Näjemä ette tämän tabelin jälkhiin Etelä-Varengin dialektii likkiimpännä oon Vesisaaren dialekti (0,98), Tenon dialektii likkiimpännä oon Omasvuonon dialekti (0,83), mikä oon kans likkiimpännä Alattion dialektii (0,88). Porsangin dialektii likkiimpännä oon Raisin dialekti (0,84) ja Naavuonon dialektii likkiimpännä oon Kaivuonon dialekti (0,80). Alf Nielsen-Børsskogin kieli oon tietenki likkiimpännä Porsangin dialektii, mutta ko Alfin kielessä ei melkhein ole variasuunii, mutta itte dialektissa oon, se likheisyysarvoksi tullee 0,83. Tabelista havaittemma kans, ette kainun dialektit ei haamusta semmoista dialektikontinuumii, missä krannidialektit oltais likkiimät toinen toiselle. Poikkeema oon Varengin dialektit eli Etelä-Varengin ja Vesisaaren dialektit, mikkä oon oikhein likheiset. Sillä ei minun mielestä ole oikhein jakkaat dialektiita itädialekthiin ja länsidialekthiin. Näyttäis ette parempi olis puhhuut neljestä joukosta: 1. Varengin dialektiista, 2. Tenon, Alattion ja Omasvuonon dialektiista, 3. Porsangin ja Raisin dialektiista ja 4. Naavuonon ja Kaivuonon dialektiista. Se oon kans mahđolinen, ette jos verttaustrekiksi valittais jokku toiset trekit, se tulos olis erilainen. Isompi materiaali ja tarkempi analyysi saatettais kans muuttaat käytetyitten trekkiin ylheisyysvyrtteerauksii. Problemaattinen oon seki, ette kaikile trekiile oon annettu sama paino: Se oon tietenki niin, ette esimerkiksi eroitus geminasuunissa oon paljon isompi assii ko eroitus tyyppii pessä ~ pestä. Summa summarum saatama kuitenki sannoot, ette dialekti-isoglossit menhään kainun kielialala ristin rastin. Sillä ei tässä grammatikissa olekhaan erittäin käytetty mithään dialektijakkoo, missä sanottais ette tämän joukon variantit oon nämät ja tämän joukon variantit oon nämät. Silloin ko samale grammatikin kategoriile oon hyväksytty kaksi varianttii eli usheeman variantin, se ushein oon kuitenki mainittu, mikä variantti oon enämen Porsangin (ja Raisin) variantiksi soppiiva, mikä taas Varengin variantiksi soppiiva, mikä taas muitten. Muutamisti puhuthaan kans Pohjais-Tromssan dialektiista. Mutta mithään eksplisittista dialektijakkoo mie en ole halunu enkä saattanukhaan tehđä. Grammatikin inspirasuunilähtheet, mooli ja ylösrakennus Yhđenlaisena ensimäisenä kainun kielen grammatikkina saattaa pittäät Johan Beronkan kahta esitystä Porsangin ja Vesisaaren dialektiista (katto ylipuolela kohđasta 1.2). Nyt käđessä olleeva grammatikki oon ensimäinen ylheisesitys kirjakainun grammatikiksi. Sillä sillä ei olekhaan ollu mithään yhtä tahi vasituista esikuvvaa. Inspirasuunii mie olen kuitenki saanu eri suomen kielen kuvvauksista. Vähäsen olen kans pitäny silmälä saamen kielen ja norjan kielen kuvvauksii. Tärkkeimpinnä inspirasuunin lähtheinä saatan mainita seuraavat: Hakulinen, Auli – Maria Vilkuna – Riitta Korhonen – Vesa Koivisto – Tarja Riitta Heinonen – Irja Alho: Iso suomen kielioppi. SKS 2004. Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. Edita 1996. Pajunen, Anneli: Suomen verbirektiosta. Verbin argumenttirakenteen jäsenten valinnasta. Turun yliopisto 1999. Pajunen, Anneli: Argumenttirakenne. Asiantilojen luokitus ja verbien käyttäytyminen suomen kielessä. SKS 2001. Nickel, Klaus Peter: Samisk grammatikk. Universitetsforlaget 1990. Faarlund, Jan Terje – Svein Lie – Kjell Ivar Vannebo: Norsk referansegrammatikk. Universitetsforlaget 1997. Näitä modifiseeraamala, yksinkertaistamala ja eri tavoila yhtheen panemalla olen sitte tullu semmoisheen kaavhaan, minkä jälkhiin tässä grammatikissa kainun kieltä kuvathaan. Tämän grammatikin moolina ei kuitenkhaan ole minkhään lingvistisen teoriin ylösrakentaminen eli kehittäminen. Grammatikin primäärinnä moolina oon esitellä Kielitingan päättämät oppikirjanormit ja siihen laihin olla apuneuvona kainun kielen oppiijoile ja käyttääjille. Toivon ette sitä näin passaa käyttäät sekä hakemakirjana ette oppikirjana. Eri kapitteliitten oorninki oon semmoinen, ette ensistä freistaan anttaat ylheiskäsityksen kainun kielen ylösrakenuksesta ja sitte sen morfofonologisesta vaihettelusta ja varieteetiitten välisestä äänelisestä vaihettelusta. Sitte tullee syntaksin valtakapitteli; mie piđän ette haamui oon helpompi oppiit ko ensistä tiettää, minkälaisheen raamhiin niilä oon meininkinnä passata. Syntaksin jälkhiin tullee detaljeerattu kuvvaus nomeni- ja verbimorfologiin ympäri. Muistelen jokhaisen kategoriin kohđala vielä lyhykäisesti, missä syntaktisissa ympäristöissä niitä käytethään. Sitten esittelen erittäin eri pronomenikategoriit, lukusanat, adverbijoukot, adposisuunijoukot ja viimisennä esittelen eri junksuunijoukot eli konjunksuunit ja subjunksuunit. Näissä kolmessa viimisessä näkövinkkeli oon semanttis-syntaktinen. Derivasuunii ei tässä grammatikissa olheen käsitellä. Sitä ei melkhein ole tutkittu, ja Kielitinka ei ole sitä vielä käsitelly. Beronkalta (1925) kuitenki löyttyy lujeteltuna kohta paljon derivasuunisuffiksiitaki ja tiettoo niitten käytöstä. Kainun kielen rakenus Selvitämmä ensistä sitä, minkälainen kainun kielen ylösrakenus ylheisesti oon. Kattoma, minkälaiset äänet siinä oon, kunka nämät äänet kirjoitethaan, minkälaisista elementiistä sanat oon rakenettu ja kans minkälaissii valtaprinsippii oon olemassa, ko sanat panhaan yhtheen syntaktiksi. Äänet ja ortografii Äänet Kainun kielen äänet oon /a đ e f h i j k l m n ŋ o p r s t u v y ä ö/. Näistä vokaaliita oon /a e i o u y ä ö/. Loput oon konsonantit. Lainasanoista löyttyy vielä konsonantit /b d g/ ja saamen kielestä lainatuista paikannimistä konsonantti /š/. Tämän konsonantin /š/ äänethään samhaan laihiin ko engelskan kielen sh eli /š/ suhisee. Ko tässä grammatikissa meinathaan konsonanttiita ylheisesti eli mitä tahansa konsonanttii, se merkittemmä sitä isola pukstaavilla K. Vokaaliista /o u ö y/ oon labiaalit eli ymmyräiset. Se meinaa, ette ko niitä äänethään, se huulet oon ymmyräisinä. Muut oon levveitä, eli niissä suupuolet veđethään sivulepäin. Vokaalit oon aina ääneliset ja ilmareikä oon sitte auki koko ääntämisen aijan. Vokaalit jajethaan kahtheen joukkhoon kans sen jälkhiin, ette oonko kieli suussa takana eli eđessä ko niitä äänethään. Takavokaaliksi sanothaan vokaaliita /a o u/, etuvokaaliiksi vokaaliita /ä ö y i e/. Takavokaalit a, o ja u oon suffiksiissa vaihettelussa etuvokaaliitten ä, ö ja y kans, ja tämmöissii vaihetteluparrii merkittemmä näin: a ja ä = A, o ja ö = O, u ja y = U. Ko meinathaan vokaaliita ylheisesti eli mitä tahansa vokaalii, se merkittemmä sitä isola pukstaavilla V. Konsonantiista /f h k p s t/ oon äänettömmiitä eli ko niitä äänethään, se suun ilmareikä oon kiini. Konsonantit /đ j m n ŋ r/ oon ääneliset eli ilmareikä ei ole kiini ko alussa. Konsonantti /đ/ essiinttyy tyhä /t/:n graadivaihetteluparina, eli jos sanan jossaki haamussa oon /đ/, se meinaa sitä, ette sanan jossaki toisessa haamussa oon /t/. /đ/:n äänethään niin ko engelskan sanan there ensimäinen ääni. Sen kuulee nykykielessä tyhä Porsangissa, muista varieteetiista se oon kađonu. Konsonanttiita /k p t/ käskethään klusiiliksi. Net oon ruijan kielessä aspireeratut, eli niissä vähäsen puhalethaan sen jälkhiin ko suuväylä oon konsonantin jälkhiin aukaistu. Kainun kielessä net äänethään ilman aspirasuunii. Sillä ruijalainen helposti kuulee net ko /g b t/. Net oon kuitenki kainun kielessä – niin ko ruijan kielessäki – äänettömät. Ääni /f/ ei kans ole tavalinen muuvala ko lainasanoissa. Yhđessä kohđassa se kuitenki oon melkhein tavalinen muutoinki: Ko sannoi taivutethaan, se /v/ ja /h/ jouđuthaan välilä vieritysten, ja silloin net ushein äänethään niin ko /f:/. Niin ko sana (sg.nom. : sg.gen.) taivas : taivhaan, minkä moni äitinkielinen kainulainen äänttää /taif:a:n/, mutta mahđolinen sen oon äänttäät kans /taivha:n/. Pukstaavit Kainun kielessä oon sama valtaprinsippi ko suomen kielessäki: Yhtä ääntä vastaa yksi pukstaavi. Ainua isompi poikkeema oon /ŋ/-äänen kirjoittaminen. Se löyttyyki tyhä lyhykäisenä /k/:n eđestä ja pitkänä /ŋk/:n graadivaihetteluparina. Niin ko /keŋkä : keŋŋän/ eli /faŋki : faŋŋin/. Tässä /ŋk/ kirjoitethaan nk ja /ŋŋ/ kirjoitethaan ng eli kenkä : kengän, fanki : fangin. Toinen poikkeema oon, ko vh äänethään /ff/ (katto ylipuolela kapitteli 2.1.1 Äänet). Joissaki vieraslainoissa eli sitaattilainoissa saatethaan kirjoittaat kans c, q, w, x, z, å lähtökielen kaavan jälkhiin. Ääniin pittuus ja kirjoittaminen Kainun kielessä oon opposisuuni lyhykäisten ja pitkiin ääniin välilä. Tätä opposisuunii merkithään näin: Ko kysymyksessä oon lyhykäinen ääni, se kirjoitethaan tyhä yhđen pukstaavin, ko kysymyksessä oon pitkä ääni, se kirjoitethaan kaksi pukstaavii. Esimerkkii tuli /tuli/, tuuli /tu:li/, tulli /tul:i/, tullii /tul:i:/. Diftongit ja niitten paikka sanassa Kainun kielessä oon ensimäisessä tavussa olemassa seuraavat diftongit eli vokaalikombinasuunit, mikkä äänethään yhtheen eli yhtenä tavuna: i-loppuiset: ai, ei, oi, ui, yi, öi. Esimerkkii: laina, keino, koira, kuiva, plyijy, tröijy. o- ja ö-loppuiset: uo, yö. Esimerkkii: huoli, työ. u- ja y-loppuiset: au, eu, ou, äy, öy. Esimerkkii: sauna, neula, koulu, häyttyy, köyhä. Pronomenin nuot taivutuksesta löyttyy kans triftongi: nuoilta, nuoitten jne. Dialektiista löyttyy kans muunlaissii triftongiita. Muissa taphauksissa tekstissä vieritysten olleevat vokaalit kuuluthaan eri tavhuin. Kauvempanna sanassa eli toisessa, kolmanessa jne. tavussa, oon tyhä i-loppuissii diftongiita, niin ko havaita, taloissa, aurinkoinen. Muut kahđen vokaalin raiđot jajethaan sitte kauvenpanna sanassa oshiin eli sanan kaota jajama ka-o-ta ja sanan taphaus jajama tap-ha-us. Tavu, tavupaino ja tavun pittuus Mikä oon tavu? Sana oon pantu kokhoon tavuista, jokka taas oon pantu kokhoon äänistä. Niin ko sana kai-nu-lai-sis-ta oon pantu kokhoon viiđestä tavusta. Tavvuin rajan valtasääntö oon, ette jokhaisen konsonantin ja vokaalin kombinasuunin eđessä oon tavuraja. Joskus tavuraja saattaa kulkkeet kans kahđen vokaalin välistä, niin ko sanassa A-lat-ti-o. Tämä ei kuitenkhaan ole oikhein tavalinen, sillä ko usheimitten, ko kaksi vokaalii oon pörätysten, se net haamustethaan diftongin. Ja silloin ei niitten välissä tietenkhään ole mithään tavurajjaa. Jos kaksi vokaalii, mikkä kuuluthaan eri tavhuin, jouđuthaan vieritysten, se niitten välhiin panema merkin ’, niin ko (sata →) sa’as, (hauki :) hau’issa. Tätä merkkii kuitenki käytämä tyhä silloin, ko sanan muutoin saattais lukkeet väärin. Kirjoitamma esimerkiksi (tieto :) tieot, (joki :) joen ja (lauta :) lauan; kainun kielessä ei ole olheen diftongii eo, oe eikä toisessa tavussa diftongii ua, ja sillä teiđämä, ette sanoissa tavurajat mennee tie-on, jo-en ja lau-an. (Katto diftongiista ylipuolelta kohđasta 2.1.4.) Tavupaino Kainun kielessä oon hyvin reekelinen tavupaino. Painoo oon kolmee lajjii: valtapaino (eli issoin paino), sivvupaino (vähän pienempi paino) ja painoton (vielä pienempi paino eli kohta ei ollenkhaan painoo). Reekeli oon yksinkertainen: Ensi tavussa oon aina valtapaino. Sen jälkhiin joka toinen tavu oon painoton, joka toinen sivvupainolinen. Viimi tavu oon aina painoton. Esimerkiksi sanassa kai-nu-lai-ses-sa-ki ensi tavu kai oon valtapainolinen, toinen tavu nu oon painoton, kolmas tavu lai oon sivvupainolinen, neljes tavu ses oon painoton, viiđes tavu sa oon sivvupainolinen ja kuuđes tavu ki oon painoton. Tavun pittuus Tavupaino ei kainun kielessä vaikuta mithään tavun pittuutheen. Siinä kainun kieli oon erilainen ko esimerkiksi ruijan kieli. Tavun pittuuđella oon kuitenki merkitystä siinä, minkälainen graadivaihettelu sanassa oon eli oonko siinä ollenkhaan mithään graadivaihettelluu (graadivaihettelusta katto kohđasta 3.1.1). Tavvui oon kahta pittuutta: lyhykäissii tavvui ja pitkii tavvui. Lyhykäinen oon semmoinen tavu, joka loppuu lyhykäisheen vokaalhiin. Pitkä oon semmoinen tavu, missä oon pitkä vokaali eli diftongi eli se loppuu konsonantthiin. Esimerkiksi sana ko-ta oon pantu kokhoon kahđesta tavusta, mikkä kumpiki oon lyhykäiset. Sana pie-ni oon kans pantu kokhoon kahđesta tavusta, mutta ensimäinen oon pitkä, toinen lyhykäinen. Sana A-lat-ti-o oon pantu kokhoon neljestä tavusta, mistä toinen oon pitkä, muut lyhykäiset. Sanassa kai-nu-lai-ses-ta pitkät oon ensi tavu kai, kolmas tavu lai ja neljäs tavu ses, lyhykäiset oon toinen tavu nu ja viiminen tavu ta. Sanan rakenus Sanan alku-, ydin- ja loppukonsonantit Kainun alkusanat oon olheet kaksitavuiset – joku pronomeni oon ollu yksitavuinenki. Net oon olheet mallii (K)V(V)K(K)V. Esimerkkii: pata, kukka, paska, pieni, ääni. Nykykielessä oon kuitenki kans yksitavuissii sannoi niin ko työ, tie, juo-, vie-. Usheempitavuiset sanat oon deriveerattu kaksitavuisista eli net oon lainasannoi. Lainoin läpi kielheen oon tullu muitaki muutoksii. Nykysannoin rakenus oon tämmöinen: Sanan alussa saattaa olla mikä tahansa pitkä eli lyhykäinen vokaali eli diftongi eli yksi konsonantti. Kaikki muut konsonantit ko đ saattaavat essiinttyyt yksin sanan alussa. Mutta lainasanoissa sanan alussa saattaa olla konsonanttikombinasuuniki. Tavalissii konsonanttikombinasuuniita oon: l-loppuiset: fl, kl, pl, sl. Esimerkkii: fläkki, flasku, klasi, kläppi, plassi, plokata, sliipata, sluuka. r-loppuiset: fr, kr, pr, tr. Esimerkkii: frahti, frouva, kravata, kraatari, pruuni, pruukata, trappu, trolli. kn: Esimerkiksi knappi, knuppi, knippu. Usheimat tämmöiset oon kohta vanhoita lainoi ruottin kielestä, ja net löyđythään kans usheista suomen kielen dialektiista ja meänkielestä Ruottista. Muita oon kv, skr, sk, sp ja str. Esimerkkii: kvartti, kvääni, skruvi, skarffa, spiuni, staara, strenka. Nämät oon ylheisesti uuđemppii lainoi ruijan eli lapin kielestä. Sanan ensimäisen ja toisen tavun rajala saattaa olla yksi tahi ei yhthään konsonanttii. Esimerkiksi joki : joen /jo,en/ ~ joven. Näitä kuttuma yđinkonsonantiksi eli yđinkonsonanttikombinasuuniksi, jos konsonanttiita oon kaksi eli enämen erilaissii. Se ainua konsonantti saattaa olla mikä tahansa kainun konsonantiista ja se saattaa olla kans pitkä, niin ko sanoissa pannu, koukku. Kainun yđinkonsonanttikombinasuunit oon: Tabeli 1: Kahđen konsonantin yđinkonsonanttikombinasuunit Sillon ko ensimäinen komponentti oon äänelinen (/ŋ/, n, m, l, r) toisena komponenttina saattaa olla pitkä äänetön konsonant (k, t, p eli s). Esimerkkii: pankko, kynttilä, värssyy, lamppu, hirttää. Eriliikaisesti uuđemissa lainasanoissa oon kans muita kombinasuuniita. Esimerkkii linja, räknätä, traktori, autsi. Oon kans mahđolinen, ette konsonanttiita oon kolme erilaista. Silloin kaksi ensimäistä kuuluthaan ensimäisheen tavhuun, kolmas toisheen tavhuun. Net kuitenki oon harvinaiset, ja tyhä rst ja rsk oon joksiki tavaliset. Esimerkkii: pyrstö, hurskas, porstua, myrsky, hersku, turska, tirskuttellee. Esimerkkii muista, mikkä kaikki oon oikhein harvinaiset ja löyttyyvät tyhä lainasanoista: pukstaavi, hanska, sentrumi, engelska, spanska, altso, kräntsi, vekslata, intressi, kontrahti, astma. Kauvempanna sanoissa konsonanttikombinasuuniita oon vielä vähemän. Silloin oon ushein kysymyksessä sanan kannan loppukonsonantin – eli sen osan, mistä oon otettu pois kaikki suffiksit – ja suffiksin ensikonsonantin joutuminen pörätysten eli sitten suffiksin sisäisestä kombinasuunista (katto suffiksiista alapuolela kohđasta 2.3.3 Morfeemiitten oorninki). Ylheisimmät oon t-loppuiset (nt, lt, rt, st, ht), k-loppuiset (nk, lk, rk, sk), s-loppuiset (ns, ls, rs, ks) ja mp. Esimerkkii: parantunnu, puhaltannu, kumartui, kalastaat, tapahtuut, aurinko, voitanko, ajatelkaa, ymmyrkäinen, äitinsä, puhalsin, kumarsin, kysymykset, parempi. Porsangin varieteetissa ht:n sijassa oon tavalisesti tt, esimerkiksi tapattuut. Siirtymä-h saattaa olla minkä tahansa konsonantin jäljessä. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.ill.) suku : sukhuun, pörsi : pörshiin, myrsky : myrskhyyn, (1.inf. : 3.inf.ill.) jakkaat : jakamhaan, maata : makkaamhaan, (sg.nom. : pl.nom.) venet : venheet, kirkas : kirkkhaat. (Siirtymä-h:sta seissoo enämen kohđassa 3.1.3 Siirtymä-h.) Sana saattaa loppuutki konsonantthiin, mutta tyhä yhtheen. Tästä oon joku poikkeema, ko sana oon lopusta lyheny, niin ko kans < kansa. Sanan lopussa essiinythään konsonantit n, l, r, s ja t. Esimerkkii: paimen, kyynel, sisar, kirkas, venet. Vokaaliharmonii Kainun kielessä oon kaikile varieteetiile yhtheinen fenomeeni, mitä käskemä vokaaliharmoniiksi. Se meinaa semmoista fenomeenii, ette sanan juuren vokaaliitten kvaliteetti eli se, oonko siinä takavokaali(ita) eli etuvokaali(ita), vaikuttaa suffiksiitten vokaaliitten kvaliteetthiin. Niin ko (nomeninhaamui) joki : jove/ssa, huonet : huonhee/ssa : huonet/ta, kota : kođa/ssa ~ koa/ssa mutta niemi : nieme/ssä, elämä : elämä/ssä : elämä/ä, meri : mere/ssä : mer/tä. Tahi (verbihaamui) lukke/et : luje/ma : luke/nu mutta lähte/et : lähđe/mä : lähte/ny. Vokaaliharmonii näkkyy kans derivasuunisuffiksiissa. Esimerkiksi sammu/ut → sammu/tta/at mutta lähte/et → lähä/ttä/ät, kuol/a → kuole/ma mutta ellä/ät → elä/mä. Vokaaliharmonii oon, ko sen yksinkertaisesti sanothaan, tämmöinen: Takavokaaliita eli vokaaliita, mikkä äänethään suun takaosassa, oon a, o ja u. Kaikki muut vokaalit eli e, i, ä, ö ja y oon etuvokaaliita. Vokaalit haamustethaan parrii siihen laihiin, ette a:n etuvokaalinen variantti oon ä, o:n etuvokaalinen variantti oon ö ja u:n etuvokaalinen variantti oon y. Etuvokaalit e ja i oon yhđelä laila neutraaliset eli net saatethaan löyttyyt kans takavokaaliitten yhtheyđestä. Esimerkiksis vika mutta ikä, kesä mutta velka. Havaitte kans esimerkiksi (sg.nom. : sg.part.) virsi : virt/tä mutta (sg.nom.) virsta. Sannoin veri ja meri partitiivissa oon vokaaliharmoniissa eroitus toishaalta Porsangin varieteetin ja toishaalta muitten varieteetiitten välissä: Porsangin varieteetissa (sg.nom. : sg.part.) veri : ver/tä ja meri : mer/tä, muissa veri : ver/ta ja meri : mer/ta. Muissa kaasushaamuissa oon kuitenki kaikissa varieteetiissa etuvokaali ä. Esimerkiksi (sg.iness. : sg.ess.) mere/ssä : mere/nä. Tässä grammatikissa merkithään suffiksiitten taka- ja etuvokaalisten variantiitten yhtheistä vokaalii kapitaalilla eli a ~ ä > kirjoitethaan A o ~ ö > kirjoitethaan O u ~ y > kirjoitethaan U Jos meinathaan mitä tahansa vokaalii, kirjoitamma V. Jos rinnatusten oon kaksi samanlaista vokaalii, kirjoitamma VV, jos kaksi erilaista vokaalii, se kirjoitamma V1V2. Morfeemiitten oorninki Kainun kieli oon niin käsketty agglutineeraava kieli. Se meinaa sitä, ette siinä sanan oon pantu kokhoon morfeemiista, jokka panhaan pörätysten ja jokka joka ainua vähäsen muuttaa sanan merkitystä eli funksuunii. Kainun kielessä löyttyy kans sanan sisäistä morfofonologista vaihettelluu, joka kuitenkhaan ei ylheensä vaikuta sanan merkityksheen eli funksuunhiin. Morfeemiita saatama eroittaat seuraavanlaissii: Juurimorfeemit, jokka oon se sanan pieniin osa, jolla oon oma ittenäinen merkitys; derivasuunimorfeemit, joila sanasta tehđhään uuđen sanan eli joila sannoi deriveerathaan; taivutusmorfeemiita, jokka muistelhaan lukkuu (yksi tahi usheempi), tempusta (= aikkaa), modusta (= tappaa) jne. tahi minkälainen sanan funksuuni oon syntaktissa. Ko derivasuunimorfeemit ja taivutusmorfeemit aina lisäthään sanhaan juuren pörhään eikä sen etheen, se näitä saatethaan kumppiiki käskeet suffiksiksi. Sitte oon vielä enkliittiitä, jokka ei oikkeestansa kuulu sanhaan, mutta muistelhaan, kunka se liittyy muihin sanhoin eli vaikka muihin syntakthiinki. Enkliitit kirjoitethaan kainun kielessä yhtheen sanan kans sen lopphuun. Kainun kielen enkliitit oon kysymysenkliitti kO (1), sammaa ko kans meinaava enkiliitti ki (1, 4, 5, 6), sitä kielttäävässä syntaktissa vastaava enkliitti khAAn (2, 3), tyhä kieltoverbin ei ja sen imperatiivihaamuin älä ja älkkää kans käytettävä kä (2, 3), ja vielä modifiseeraavat enkliitit hAn (4), pA (2, 5) ja pAs (6). Kysymysnkliitiistä kO ja modifiseeraavasta enkliitistä hAn piđämä havaita, ette se oon tavalinen, ette ko niitä käytethään pörätysten samassa sanassa, se net sulathaan yhtheen enkliitiksi khOOn (7). Vielä piđämä havaita, ette ko enkliitti alkkaa klusiililla k, se puhheessa t sen eđessä assimileeraanttuu, eli sanoma [meinaakko] pro [*meinaatko] ja [pojakki] pro [*pojatki]. (1) Meinaatko [meinaakko] sieki tulla myötä, vaikka pojatki [pojakki] tulhaan? (2) Miepä en kyllä lähđe teiđän myötä, eikä kyllä Pekkakhaan. (3) Äläkä luulekhaan, ette mie annan sulle rahhaa! (4) Olishan sitä sullaki rahhaa, jos olisit vähäsen säästäny. (5) Olipa tietenki ennenki kummituksii. (6) Tulepas sieki myötä! (7) Lähtiskhöön sitä vielä tääpänä pyythöön? Nomeniitten ja verbiin ylösrakenus oon prinsipissä samanlainen, vaikka derivasuunisuffiksit ja taivutussuffiksit oonki erilaiset. Nomeniitten ylösrakenus: juuri (+ derivasuunisuffiksi, + derivasuunisuffiksi . . .) (+ luku) (+ kaasus) (+ enkliitit) Esimerkiksi nomenihaamun kainulaisilaki (substantiivista kainulainen, minkä oon laitettu eli deriveerattu substantiivista kainu) oon pantu kokhoon seuraavalla tavala: kainu + lais + i + la + ki juuri der.suff. luku kaasus enkliitti Nomenihaamun opettajastako (substantiivista opettaja, minkä oon deriveerattu verbistä opetta/a(t), minkä taas oon deriveerattu verbistä oppi/it ~ oppi/a(t)) oon pantu kokhoon näin: ope + tta + ja + sta + ko juuri der.suff. der.suff. kaasus enkliitti Finittiverbiin ylösrakenus: juuri (+ derivasuunisuffiksi + derivasuunisuffiksi . . .) (+ tempus/modus) + persoonasuffiksi (+ enkliitti) Esimerkiksi verbihaamun muistelimmako (minkä oon deriveeratu verbistä muista/a(t)), oon laitettu kokhoon näin: muist + el + i+ mma + ko juuri der.suff. tempus pers.suff. enkliitti Verbihaamun ajelisittepa (verbistä ajel/a, minkä oon derveerattu verbistä ajja/a(t)) oon laitettu kokhoon näin: aj + el + isi + tte + pa juuri der.suff. modus pers.suff. enkliitti Infinittisillä verbihaamuila oon saman tapainen rakenus. Valta-assii oon, ette sanoissa aina ensi osana oon sanan juuri, sitte derivasuunisuffiksit, sitte muut suffiksit ja sitte viimisennä enkliitit, jos sanhaan semmoissii kuuluu. Yksi poikkeema oon kuitenki: Kainun kielessä oon kans yksi prefiksi, nimittäin epä, joka panhaan aina sanan alkhuun, ennen juurta. Sillä laitethaan adjektiiviista – ja muutamisti substantiiviistaki – uussii adjektiiviita (ja substantiiviita). Uusi sana oon alkupöräisen vastakohta (verttaa ruijan u-prefikshiin). Esimerkkii: epätavalinen, epäselvä, epäjumala. Tässä grammatikissa sannoin morfeemirajjoi merkithään viintopriimuila niin ko kainu/lais/i/la, anne/tta/is, hyppää/mä/ssä. Silloin ko kysymys oon tyhä morfologiista, ei derivasuunisuffiksiita ole erittäin eroitettu juuresta, mutta ensimäinen priimu merkittee rangan rajjaa, niin ko suomalaise/t, ajattelliijo/i/la, matkust/i/mma, muut priimut taivutussuffiksiitten rajjoi. Sanan rangat Sitä sanan ossaa, johon taivutusmorfeemit lisäthään, käskethään tässä rangaksi. Ranka saattaa pittää sisälä vain juurimorfeemin, mutta jos sanassa oon kans derivasuunimorfeemiita, se nämät kans kuuluthaan rankhaan. Samala sanala saattaa olla erilaissii rankkoi. Valtajako oon se, ette eroitamma vokaalirangat ja konsonanttirangat. Vokaaliranka oon semmoinen ranka, mikä loppuu vokaalhiin, konsonanttiranka semmoinen, mikä loppuu konsonantthiin. Esimerkiksi ko meilä oon verbi, joka taippuu (1.inf. : akt.ind.prees.sg1 : akt.ind.prees.sg3) tul/la : tule/n : tulle/e, se 1. infinitiivin ranka tul- oon verbin konsonanttiranka ja tulle- ja tule- sen vokaalirankkoi. Ko meilä kuitenki oon kans semmoissii taivutushaamui ko adjektiivila (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.iness.) pieni : piene/n : pien/tä : pien/i/ssä, se sanoma, ette konsonanttiranka oon näistä haamuista tyhä singulaarin partitiivin haamussa pien/tä. Pluraalin inessiivin haamun pien/i/ssä analyseerathaan siihen laihiin, ette siinä oon vokaalirankhaan piene- lisätty pluraalin i:n, jonka eđestä sitte e oon kađonu. Eli tähän laihiin: pien + tä > pien/tä piene + i + ssä > pien/i/ssä Sanoma siis, ette konsonanttiranka essiinttyy vain semmoisen suffiksin eđelä, joka itte alkkaa konsonantila. Muutoin sanan rankana oon vokaaliranka. Kaikila sanoila oon sitte vokaaliranka, mutta konsonanttiranka oon tyhä joittenki taivutustyyppiin sanoila. Semmoissii sannoi, millä oon tyhä yhđenlainen vokaaliranka, met kuttuma yksirankaisiksi sanoiksi, ja semmoissii, millä oon sekä konsonantti- ette vokaaliranka, met kuttuma konsonanttirankaiseksi sanaksi. Verbii oon kans semmoissii, millä oon kahđenlainen vokaaliranka, lyhykäisempi ja pitempi, ja niitä käskemä tuplavokaalirankaiseksi verbiksi. Konsonanttirankaissii ja tuplavokaalirankaissii kuttuma yhtheisellä nimelä kaksirankaiset verbit. Nomeniitten kohđala ranka saattaa joskus olla sama ko sanan nominatiivihaamu, joka kans oon sanan hakemasanahaamu eli se sanan haamu, mikä seissoo sanakirjassa eli sanalistassa. Tämmöissii oon esimerkiksi yksitavuiset sanat (esimerkiksi sg.nom. : sg.gen. : sg.part. maa : maa/n : maa/ta) ja piđemätki sanat, minkä nominatiivi loppuu A (eli a/ä), O (eli o/ö), U (eli u/y) eli Vi- (esimerkiksi sg.nom. : sg.gen. : sg.part. matka : matka/na : matka/a, juoppo : juoppo/na : juoppo/o, fyyry : fyyry/nä : fyyry/y, maanantai : maanantai/na : maanantai/ta). Kans osala Ki-loppuisista sanoista ranka oon identtinen singulaarin nominatiivihaamun kans, niin ko takki : taki/n, äiti : äiti/n. Ushein sanan rangan häyttyy kuitenki hakkeet sen muista kaasushaamuista. Esimerkiksi seuraavista sanoista häyttyy rangat hakkeet singulaarin genitiivistä ja partitiivista: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) pieni : piene/n : pien/tä, kainulainen : kainulaise/n : kainulais/ta. Sannoin (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) ty(t)är : tyttäre/n : tytär/tä ja rakas : rakkhaa/n : rakas/ta konsonanttiranka oon sama ko nominatiivihaamu, mutta vokaaliranka löyttyy genitiivistä. Ko oon kysymys verbiistä, ei ranka koskhaan ole sama ko hakemasanahaamu. Hakemasanana sanakirjoissa ja sanalistoissa pruukathaan käyttäät verbin 1. infinitiivin haamuu, niin ko lähte/et ~ lähte/ä ~ lähti/ä, kulkke/et ~ kulke/a ~ kulki/a, kirjoitta/a(t), tul/la, men/nä, kiusa/ta. Näissä oon aina myötä kans 1. infinitiivin suffiksi. Tasan oon siis niin, ette verbistä häyttyy ottaat pois taivutussuffiksit, ette esile saađhaan rangan. Sitä käskethään rangaksi kans semmoissii sanan tyvvii, missä oon myötä joku taivutussuffiksi. Puhuma esimerkiksi pluraalin rangasta, missä oon myötä pluraalin suffiksi i, ja passiivirangasta, mikä oon se verbiranka, mihin passiivin suffiksit lisäthään. Jajame sanat eri taivutustyypphiin sen jälkhiin, minkälaiset rangat niilä oon. Erilaissii taivutustyyppii ja rankkoi met käsittelemä, ko käsittelemä verbiin ja nomeniitten taivutusta. Syntaktin rakenus Syntaktilla meinathaan tässä semmoista kokonhaisuutta, joka pittää sisälä finittisen verbihaamun, johon sitte liittyy muita jäseniitä eli komplementtiita, niin ko subjekti, objekti, adverbiaali eli predikatiivi. Finittinen verbihaamu oon semmoinen verbihaamu, mikä oon verbin persoonahaamussa ja toimii syntaktin verbaalinna. Tätä merkittemmä syntaktikaavoissa pukstaavilla V. Fraasit ja sanaklassit Syntaktit oon pantu kokhoon fraasiista. Fraasila meinathaan tässä semmoista syntaktin ossaa, mitä ei saata jättäät pois ilman ette syntaktin rakenus muuttuu. Niitä saattais käskeet kans syntaktin jäseneksi. Ko meilä oon syntakti Pieni vihrinen mies syö mielelä ruijalaista kallaa, mitä myyđhään Marsin torila se met saatama lyhenttäät sen haamhuun Mies syö mielelä kallaa, ja syntaktin valtarakenus oon vielä sama. Niitä sannoi, mikkä jää jäljele ja mikkä saatethaan representeerata koko fraassii, ko fraasin lyhenethään, käskemä valtasanoiksi. Ko halluuma analyysissä saađa eshiin syntaktin rakenuksen, merkittemmä fraassiin rajjoi hakaparenteesiila []. Eli merkittemmä (1–3): (1) [Pieni vihrinen mies] syö [mielelä] [ruijalaista kallaa, mitä myyđhään Marsin torila]. (2) [Viisi tytärtä] seisoi [torin vieressä] [kattomassa häntä]. (3) [Het] nähthiin [hänen syövän paljon kallaa]. Fraasinki saattaa jakkaat vielä fraashiin, ja jajama näin (4–6): (4) [[Pieni] [vihrinen] mies] syö [mielelä] [[ruijalaista] kallaa, [[mitä] myyđhään [[Marsin] torila]]]. (5) [Viisi [tytärtä]] seisoi [[torin] vieressä] [kattomassa [häntä]]. (6) [Het] nähthiin [[hänen] syövän [paljon [kallaa]]]. Ko fraasissa oon tyhä yksi sana, saatama jättäät parenteesit poiski. Fraasit nimitethään niitten valtasanan sanaklassin jälkhiin. Sanaklassii oon verbit, substantiivit, adjektiivit, pronomenit, lukusanat, adverbit, adposisuunit ja junksuunit. Verbi oon sana, mikä taippuu persoonissa ja mikä toimii syntaktin ytimennä. Emmä kuitenkhaan sano, ette syntaktin finittiverbi haamustaa verbifraasin, sillä ko verbi oon tavalisesti koko syntaktin valtasana eikä se anna meininkkii käyttäät sammaa termii fraasista ko koko syntaktista. Verbiilä oon kuitenki kans infinittiset haamut eli infinitiivit ja partisipit, mikkä haamustethaan verbifraassii (= VP). Esimerkiksi syntaktissa Liisa kävi ostamassa sykkelin fraasin [ostamassa sykkelin] valtasanana oon 3. infinitiivin haamu ostamassa ja sillä fraasi ostamassa sykkelin oon verbifraasi. Substantiiviita, adjektiiviita, pronomenniita ja lukusannoi pruukathaan käskeet yhtheisellä nimelä nomeniksi. Yhtheinen niile oon, ette niilä oon kaasus- ja lukutaivutus. Enniimitten näistä toinen toista muistutethaan substantiivit ja adjektiivit: Net taivuthaan justhiin samala tavala kaasuksissa ja luvussa. Se oon ushein niinki, ette sama sana saattaa essiinttyyt sekä substantiivina ette adjektiivina. Esimerkiksi sana valkkee oon syntaktissa Valkkee levis koko metthään substantiivi, mutta syntaktissa Matti osti valkkeen piilin se oon adjektiivi. Silloin ko sana oon syntaktissa substantiivin funksuunissa, se haamustaa substantiivifraasin (= NP), ko se oon adjektiivin funksuunissa, se haamustaa adjektiivifraasin (= AP). Pronomenit oon, niin ko jo nimiki sannoo, syntaktissa jonku toisen sanan sijasta. Sillä emmä puhukhaan *pronomenifraasiista, mutta fraasit nimitethään sen jälkhiin, minkä sanaklassin sanan sijasta pronomeni syntaktissa oon. Tavalissiimin pronomeni oon syntaktissa substantiivin eli adjektiivin sijassa, ja sama pronomeni saattaa olla kummassa tahansa funksuunissa. Esimerkiksi syntaktissa Tämä oon oikhein hyvä grammatikki sana tämä oon substantiivin funksuunissa, ja sanoma ette se haamustaa substantiivifraasin eli NP:n. Mutta syntaktissa Tämä grammatikki oon oikhein hyvä pronomeni tämä oon adjektiivin funksuunissa, ja se haamustaa adjektiivifraasin eli AP:n. Pronomeni saattaa olla kans kvanttorin funksuunissa eli ilmoittaa määrää, ja silloin se haamustaa kvanttorifraasin (= KvaP). Esimerkiksi syntaktissa Jokhainen miestä halluu oppiit kainun kieltä pronomeni jokhainen oon kvanttoripronomeni ja fraasi jokhainen meistä oon kvanttorifraasi. Lukusannoi oon kahta lajjii: kardinaaliita ja ordinaaliita. Kardinaalit oon tavaliset pohjalukusanat, ja net toimithaan syntaktissa joko kvanttorina kvanttorifraasissa eli sitte adjektiivin funksuunissa. Kvanttorifraasit oon kahta kaavaa: Ensimäinen kaava oon se, ette kardinaali oon singulaarin nominatiivissa ja fraasin toinen jäsen oon partitiivissa; esimerkiksi fraasi kaksi tytärtä oon tämmöinen kvanttorifraasi. Toinen tyyppi kvanttorifraassii oon semmoinen, missä fraasin jälkimäinen jäsen oon elatiivissa; silloin itte kardinaali saattaa olla missä tahansa singulaarin kaasuksessa. Tämmöinen kvanttorifraasi oon esimerkiksi fraasi kahđela tyttäristä. Muissa taphauksissa kardinaali oon adjektiivin funksuunissa ja toimii niin ko adjektiivifraasi. Esimerkiksi syntaktissa Kahđela ämmälä olthiin samat vaattheet kaikissa kolmissa häissä kardinaalit kahđela ja kolmissa oon adjektiivin funksuunissa ja haamustehaan sitte adjektiivifraasin. Ordinaalit oon deriveerattu kardinaaliista ja ilmoitethaan jonkulaista oorninkkii. Niitten funksuuni syntaktissa oon tasan samanlainen ko adjektiiviitten, eli net haamustehaan adjektiivifraasin. Esimerkiksi syntaktissa Neljenissä häissä heilä olthiin uuđet vaattheet ordinaalihaamun neljenissä sijhaan saattaa kirjoittaat vaikka adjektiivin iloisissa ja syntaktin struktuuri ei muutu. Emmä sitte puhu ollenkhaan *lukusanafraasiista, mutta fraasin funksuunin jälkhiin kvanttorifraasiista tahi adjektiivifraasiista. Adverbit ja adposisuunit muistutethaan toinen toista siinä, ette molemista osala oon jonkulaista kaasustaivutusta, osala taas ei. Täyđelista paradigmaa ei niilä kuitenkhaan ole yhdeläkhään. Sama sana saattaa kans muutamisti toimiit sekä adverbina ette adposisuuninna. Tämmöiset oon eriliikaisesti paikan ja aijan adverbit. Esimerkiksi syntaktiissa Pekka istuu klassissa takana ja Pekka tuli meile monta kerttaa jälkhiin sanat takana ja jälkhiin oon adverbit, mutta syntaktiissa Pekka istuu koulun takana ja Pekka siirtyi meile kesän jälkhiin samat sanat oon adposisuunit. Kriteerinnä oon, ette ko sana haamustaa fraasin jonku semmoisen NP:n kans, mikä oon genitiivissä eli partitiivissa, se silloin kattoma, ette sana oon adposisuuni, muutoin se oon adverbi. Jokku adverbit saatethaan olla kans myötä kvanttorifraasissa. Tämmäinen oon esimerkiksi adverbi paljon. Esimerkiksi fraasi paljon tyttäriitä oon kvanttorifraasi. Adposisuunit haamustethaan ittensä seuralaisen kans adposisuunifraasin (= PP). Adverbilaki saattaa olla oma seuralainen, minkä kans se haamustaa adverbifraasin (= AdvP); adverbin seuralainen ei kuitenkhaan koskhaan ole pakolinen, mutta sen saattaa tasan jättäät syntaktista pois. Tässä grammatikissa nimitämmä adverbiksi kans semmoiset sanat, mikkä ei ollenkhaan saata saađa mithään seuralaissii eli ei itte saata essiinttyyt toisen sanan seuralaisena, mutta aina haamustethaan fraasin yksin. Vielä meilä oon yksi sanaklassi, junksuunisanat eli lyhykäisemin junksuunit. Net oon sannoi, mikkä aloitethaan syntaktin eli fraasin ja siđothaan sen yhtheen jonku toisen syntaktin eli fraasin kans. Junksuunit jajethaan kahtheen valtajoukkhoon, konjunksuunhiin ja subjunksuunhiin. Konjunksuunit siđothaan yhtheen syntaktiita eli fraassii, mikkä oon samala syntaktisela tasala. Subjunksuunit taas näytethään, minkälaisen jäsenen funksuunissa syntakti oon toisen syntaktin suhtheen. Kummalakhaan joukola ei ole syntaktista funksuunii ittensä syntaktissa. Sillä emmä olheen puhu *junksuunifraasiista mutta kuitenki junksuunisyntaktiista silloin, ko junksuuni oon osoittamassa syntaktiitten välistä suhđetta. Tämmöinen junksuunisyntakti oon esimerkiksi ette-syntakti joukkosyntaktissa Pekka tiesi, ette Liisa lähtee pois. Ko plokkaama fraassii ylipuolen syntaktiista 1–6, se löyđämä esimerkkii kaikista fraasityypiistä: Komplementit Syntaktissa saattaa olla yksi eli usheempi fraasi. Fraasit toimithaan syntaktissa eri tehtävissä, niin ko subjektinna, objektinna, predikatiivinna ja adverbiaalinna. Vaikka kainun kielessä fraassiin järjestys syntaktissa ei ole yhtä tarkka ko esimerkiksi ruijan kielessä, se kuitenki saatama sannoot, ette kainun kieli oon – niin ko ruijan kieliki – niin käsketty SVO-kieli. Tällä meinathaan sitä, ette normaalisyntaktissa ensistä oon subjekti, sitte verbaali ja viimisennä objekti (1, 3), adverbiaali (2, 3) eli predikatiivi (4). Tähän laihiin: (1) Matti söi kallaa. SUBJ V OBJ-komplementti (2) Nilla assuu Alattiossa. subj v advli-komplementti (3) Nilla vei preivin kuninkhaale. subj v obj-komplementti advli-komplementti (4) Nilla oli kainulainen. subj v predvi-komplementti Mutta oon kans syntaktiita, missä adverbiaalin paikka oon syntaktin alussa (5). (5) Meressä oon kallaa. ADVLI V SUBJ Syntaktiissa ylipuolela niitten kaikki jäsenet oon pakoliset eli obligatooriset: Ilman niitä ei syntaktit olis täyđeliset eli jotaki jäis vailumhaan. Käskemä niitä verbin pakoliseksi jäseneksi eli komplementiksi (KOMPL). Verbi oon niitten valtasana. Sitä komplementtii, mikä oon verbin tärkkein ja usheimitten kans syntaktissa ensimäisenä, käskemä tässä ykköskomplementiksi. Usheimitten se oon syntaktin subjekti. Komplementtiita oon sitte subjekti (SUBJ), objekti (OBJ), predikatiivi (PREDVI) ja adverbiaali (ADVLI). Mutta vielä oon yksi syntaktinen funksuuni, mikä muistuttaa samhaan aikhaan adverbiaalii ja objektii. Niin ko tämmöiset (6–10): (6) Mie kävelin [kilometrin]. (7) Lohi painoi [kymenen killoo]. (8) Piili maksoi [miljoonan]. (9) Mie en jaksa kävelä ennää [metriikhään]. (10) Porot kiikuthiin [vaaran laittaa]. Tämmöiset fraasit oon objektin kaasuksessa, mutta funksuuni ei ole selvä objektin funksuuni. Net oon kuitenki komplementit, sillä ko ilman niitä syntaktit ei ole täyđeliset. Syntaktin tämmöissii jäseniitä saatama käskeet objektiadverbiaaliiksi (OBJ-ADVLI). Ko tämmöiset fraasit oon kvanttorifraasit (6–9), se käskemä net syntaktianalyysissäki tyhä kvanttorifraasiksi. Verbin ja sen komplementiitten liittoo käskemä ydinsyntaktiksi. Se, kunka monta komplementtii missäki yđinsyntaktissa häyttyy olla, ette se oon täyđelinen, vaihettellee syntaktityypin jälkhiin. Samoten komplementiitten haamu vaihettellee syntaktityypin jälkhiin. Näistä assiista puhuma kapittelissa 4 Syntaksii. Verbiin lisäksi adposisuunit vaađithaan ittensä vierheen jonku sanan ette fraasi olis täyđelinen. Esimerkiksi syntaktit (11, 12) (11) *Liisa tuli kautta. (12) *Alf muisteli ympäri. ei ole täyđeliset ilman ette niihin lisäthään jotaki. Mutta ko lissäämä syntakthiin sannoi tähän laihiin ko (13) Liisa tuli [Suolovuoman kautta]. (14) Alf muisteli [pyssyjokilaisten ympäri]. se syntaktit (13, 14) oon täyđeliset. Näjemä ette adposisuunit haamustethaan fraassii tyhä lisäjäseniitten kans. Kattoma ette fraasin valtasanana oon adposisuunifraasissa itte adposisuuni, sillä ko se määrää, minkälaisessa haamussa fraasin toinen jäsen oon. Kuttuma näitäki lisäjäseniitä tässä komplementiksi. Katto adposisuunifraasiista enämen kapittelista 10. Liikajäsenet eli defineeraukset Syntaktissa saattaa olla kans liikajäseniitä, jokka ei ole obligatooriset. Eli syntakti oon täyđelinen ilmanki niitä jäseniitä. Käskemä niitä tässä defineeraukseksi eroituksi komplementiista. Defineerauksii oon kahta päätyyppii: Semmoiset, mikkä defineerathaan verbii eli koko syntaktii. Niitten lukumäärä eli haamu ei ole sen jälkhiin, minkälaista verbii tahi syntaktii net defineerathaan. Tämmöissii käskemä tässä vaphaaksi adverbiaaliksi (lyhenys V-ADVLI). Niitä oon ensistäki raamiadverbiaalit, jokka niin ko anttaavat raamin yđinsyntaktille (1, 2). (1) [Raavhaana] Nilla asui Alattiossa. RAAMIADVLI yđinsyntakti (2) Nilla vei preivin kuninkhaale [aprilikuussa]. yđinsyntakti RAAMIADVLI Muita syntaktin vaphaita jäseniitä oon kommenttiadverbiaalit, mikkä – niin ko nimiki sannoo – johonki laihiin kommenteeraavat syntaktin tottuusarvoo (3), ja konnektiivit, mikkä liitethään syntaktiita tahi syntaktinossii yhtheen (4). Niin ko esimerkiksi (3) Piian [met lähđemä Alattihoon]. KOMMENTTI yđinsyntakti (4) Ensistä [met lähđemä Alattihoon], sitte [met käymä Porsangissa] KONNEKTIIVI yđinsyntakti KONNEKTIIVI yđinsyntakti Mutta kans objektiadverbiaalit (katto kohđasta 2.4.2 Komplementit) saatethaan toimiit syntaktissa raamiadverbiaalin taphaan. (5) Pekka asui Milanossa [koko viikon]. yđinsyntakti objektiadverbiaali Näjemä sitte, ette objektiadverbiaalit saatethaan olla syntaktissa sekä komplementtina ette vaphaana jäsenennä. Raja näitten välilä ei aina olekhaan oikhein selvä. Syntaktissa subjektilla, objektilla, komplementtiadverbiaalila ja vaphailaki adverbiaaliila saattaa olla liikajäseniitä, mikkä yhđessä niitten kans haamustethaan fraassii. Tämmöiset oon usheimitten ei-obligatooriset, mutta annethaan lisätiettoo ittensä valtasanasta. Sanoma ette net defineerathaan ittensä valtasannaa ja sillä kuttuma niitäki tässä defineeraukseksi. Esimerkiissä (6–12) oon defineeraukset kirjoitettu kursiivilla. (6) [Viisas poika] lukkee [kaikki läksyt] [oikhein hyvin]. (7) [Meiđän Liisa] lähti [kovala hopula] [Koutokeinhoon, missä hänen tytär assuu]. (8) [Matka tänne] oli pitkä. (9) [Tie Koutokeinhoon] oli raskas. (10) Kirjassa oon [muistelus Kippaisen Sammelin ympäri]. (11) Se oon [soma oppiit kainun kieltä]. (12) Ollilta sain kuula [semmoisen huhun, ette sie olet nainu]. Näjemä ette defineeraukset saatethaan olla valtasanan etu- eli pöräpuolela. Niitä, mikkä oon etupuolela, käskemä etudefineeraukseksi, ja niitä, mikkä oon valtasanan pöräpuolela, käskemä pörädefineeraukseksi. Sanaklassin jälkhiin saatama kans puhhuut adjektiividefineerauksista, substantiividefineerauksista, adverbidefineerauksesta ja infinitiividefineerauksesta. Ko kokonhainen syntakti defineeraa jotaki toisen syntaktin jäsentä, se sitä käskemä syntaktidefineeraukseksi. Muutamisti saatama kans kaasuksen jälkhiin puhhuut genitiividefineerauksesta, illatiividefinerauksesta jne. Vielä oon olemassa syntaktin liikajäsen, mitä käskemä apposisuuniksi. Sillä meinathaan semmoista selittäävää, löyssää jäsentä, minkä funksuuni oon sama ko syntaktin jonku muun jäsenen (13, 14; fraasit mikkä apposisuunisuhtheessa oon kursiveerattu). (13) [Frederik V, Tanmarkun ja Ruijan kuningas], luki [Talmulahđen papin, Johan Falchin,] preivin. (14) [Met] laskima hevoiset ulos kevväilä juoksemhaan[, sekä mie ette kranni]. Tässä grammatikissa emmä puhu erittäin liikajäsenistä ja defineerauksista, mutta niitä tullee esile esimerkiksi adverbiitten ja subjunksuuniitten kohđala. Nomeniitten defineeraustyyppii oon lujeteltu kapittelin 5 Nomenit alussa. Substantiiviitten adjektiividefineerauksista ja niitten kongruensista katto kapittelista 2.4.8.2 Adjektiividefineerauksen ja valtasanan kongruensi. Korrelaatti ja ankkurisana Syntaktissa saattaa olla kans semmoinen suhđet kahđen sen jäsenen välilä, missä toinen jäsen tarkenttaa toista eli muistelee sen jonku omituisuuđen eli missä toinen jäsen refereeraa toisen jäsenen pääle. Sitä jäsentä, mitä tarkenethaan eli minkä pääle refereerathaan, käskemä tässä toisen jäsenen korrelaatiksi. Korrelaatti ei kuitenkhaan ole siihen laihiin tarkenttaavan eli refereeraavan jäsenen valtasana, ette se määräis sen haamun, eikä tarkenttaava jäsen tarvitte olla osana ittensä korrelaatin fraasissa. Tämmöinen suhđet oon esimerkiksi syntaktiissa (1, 2): (1) Nilla oli kainulainen. (2) Lohi painoi [kymmenen killoo]. Syntaktissa (1) Nilla oon kainulainen-adjektiivin korrelaatti. Samoten syntaktissa (2) sana lohi oon kvanttorifraasin kymmenen killoo korrelaatti. Korrelaatiksi käskemä kans semmoissii nomenifraassii, minkä pääle pronomeni refereeraa (3, 4). (3) Kissa söi kalan, minkä Pekka oli jättäny pöyđäle. (4) Maija osti ittelensä piilin. Syntaktissa (3) kalan oon relatiivipronomenin minkä korrelaatti, ja relatiivisyntakti kokonhaisuuđessa muistelee jotaki ittensä korrelaatista. Syntaktissa (4) refleksiivipronomeni ittelensä refereeraa syntaktin subjekthiin Maija, mikä sitte oon refleksiivipronomenin korrelaatti. Vähäsen samanlainen suhđet löyttyy syntaktiista (5–7). (5) Tääpänä näyttää siltä, ette sikkaristi tullee sađet. (6) Se oon kumma, ette sieki minnuu rakastat. (7) Sillon, ko mie lapsena asuin Talmulahessa, sielä vielä puhuthiin kainua. Näissä syntatiissa sanat siltä, se ja silloin oon semanttisesti tyyhät ja net oon ylisyntaktissa myötä tyhä syntaktisessa funksuunissa. Käskemä tämmöistä semanttisesti tyyhää ylisyntaktin jäsentä ankkurisanaksi, sillä ko alasyntakti yhtheenlaihiin viskaa ankkurin ittensä ylisyntakthiin. Ankkurisanan saattaa usheimitten jättäät poiski, mutta net oon kuitenki tavaliset käytössä. Net selvenethään ylisyntaktin struktuurii ja tehđhään niistä syntaktisesti täyđeliset. Subjektittomat syntaktit – passiivi ja geneerinen 0-persoona Vaikka subjekti oon verbin tavalissiin komplementti, se kainun kielestä löyttyy kans syntaktiita, joissa kokonhansa vailuu subjekti. Tämmöissii syntaktiita oon ensistäki passiivisyntaktit (1, 2), missä ei koskhaan ole myötä subjektii. Toinen iso joukko oon niin käsketyt geneeriset 0-persoonaiset syntaktit (3, 4), joissa finittiverbi oon singulaarin 3. persoonassa ja jokka ushein vastathaan ruijan kielen man-syntaktiita. Nämät molemat oon semmoiset syntaktit, mihin kyllä saattaa ajatellaki subjektin, mutta sitä ei ole pantu framile. Tämmöinen subjekti oon tasan tekkiijä eli elläävä eli sen kuitenki saattaa ajatella ellääväksi. Passiivilla ja geneeriselä 0-persoonalla oon selvä eroitus käytössä: Geneerinen 0-persoonainen syntakti meinaa, ette se oon tosi aina eli ylheispätteeva tottuus, passiivinen syntakti taas oon tosi jossaki vississä tilassa. Saatama sannoot, ette 0-persoonaisen syntaktin tekkiijä oon ”kuka tahansa”, passiivin tekkiijä joku vissi joukko. Subjektiton syntakti Subjekti myötä Passiivi (1) Aavasta pyyđethiin kallaa. Het pyyđethiin kallaa. V-ADVLI V[passiivi] OBJ SUBJ V[pl3] OBJ (2) Kirkossa olthiin fiinit. Ihmiset olthiin fiinit. V-ADVLI V[passiivi] PREDVI SUBJ V[pl3] PREDVI 0-persoona (3) Kainuu oppii hopusti. Pekka oppii kainuu. OBJ V[sg3] V-ADVLI SUBJ V[sg3] OBJ (4) Kirkossa piti olla fiini. Vaimo piti olla fiini. V-ADVLI V[sg3] VP[V + PREDVI] SUBJ V[sg3] VP[V + PREDVI] Näjemä ette passiivinen persoona ymmärethään pluraaliseksi, ko sen predikatiivi oon pluraalissa (2), mutta generiininen 0-persoona ymmärethään singulaariseksi, ja sen predikatiivi oon singulaarissa (4). Tämä oon selväki assii: Passiivin kans identtistä haamuu käytethään ylheisesti pluraalin 3. persoonan funksuunissa, ja ushein ei ole helppo tiettäät, kummasta oon kysymys. Geneerisen 0-persoonan haamu taas oon identtinen singulaarin 3. persoonan kans. Tämmöisten passiivisten ja geneeristen 0-persoonaisten syntaktiitten verbiin omituisluonto oon semmoinen, ette se oon justhiin subjekti, mikä normaalisyntaktissa oon verbin ykköskomplementti eli ensimäinen ja tärkkein komplementti. Sillä silloin ko subjekti vailuu, se verbin etheen freistathaan siirttäät jonku toisen jäsenen, ette verbi ei olis alkamassa syntaktii (1–4). Passiivisyntaktissa alkhuun saattaa panna kans tyyhän sitä-sanan (5, 6). (5) Sitä pyyđethään paljon kallaa aavasta. (6) Sitä olthiin tasan fiinit kirkossa. Silloin ko geeneerisessä 0-persoonaisessa syntaktissa verbaalinna oon modaalinen verbi, se syntaktin alkhuun saattaa lisätä sanan se (7, 8). (7) Se piti olla paljon ihmistä turvethommassa. (8) Ei se auta itkeet tyyhää. Tämmöistä liikasubjektii, millä ei ole ommaa sisälttöö mutta tyhä syntaktinen funksuuni, kuttuma tyyhäksi subjektiksi (verttaa termhiin korrelaatti ja ankkurisana kohđassa 2.4.4). Sitä oon kans olemassa muunlaiset syntaktit, mistä vailuu subjekti. Tämmöiset oon osa tilasyntaktiista (katto kohđasta 4.2.6), tulos-syntakti (kohta 4.2.3.6) ja kausatiivinen tunnet -syntakti (kohta 4.2.4.2). Nämät oon kuiten siinä erilaiset, ette niissä syynä subjektin vailumisheen oon se syntaktin verbaalin omituisuus ette sen ykköskomplementti oon muu ko subjekti. Niihin ei sitte saata ajatellakhaan ette lisätä subjektii. Syntaktikaavat: konstateeraus, kysymys ja käsky Syntaktit saattaa jakkaat kolmheen valtajoukkhoon sen jälkhiin, minkälainen puhuma-akti syntakti oon: konstateeraus, kysymys ja käsky. Näilä kolmela oon erilainen rakenus. Konstareeraavat syntaktit Konstateeraava syntakti eli konstateeraus oon semmoinen syntakti, jossa konstateerathaan tahi kuitenki uskothaan eli arvelhaan, kunka assii oon (1, 2). Net oon semmoiset syntaktit, mikkä eđelä esitethiin kainun kielen tavalissiimaksi syntaktiksi. Niitten jäsenten normaalioorninki oon sitte subjekti + verbaali + komplementti (1). Ko syntaktista vailuu subjekti, se sen alkhuun siirethään joku muu komplementti eli muu sana (syntakti (2); katto ylipuolelta kohđasta 2.4.5). (1) Nilla pyyttää kallaa Alattionjovesta. (2) Alattionjovesta pyyđethään lohta. Sannoin oorninki ei kuiten ole kainun kielessä niin fasta ko esimerkiksi ruijan kielessä. Esimerkiksi syntakti (3) meinaa melkhein justhiin sammaa ko syntakti (1). (3) Nilla pyyttää Alattionjovesta kallaa. Eli normaalisyntaktissa adverbiaalin ja objektin paikan saattaa vaphaasti vaihettaat. Mutta esimerkiksi syntaktiissa (4) ja (5) puhhuuja fokuseeraa eri laihiin ko syntaktiissa (1), (2) ja (3). (4) Lohta Alattionjovesta pyyđethään. (5) Pyyttää Nilla Alattionjovesta kallaa. Syntaktissa (4) fokuseerathaan sen pääle, ette Alattionjovesta pyyđethään justhiin lohta eikä esimerkiksi tammukkaa. Syntaktissa (5) oon selvä väittämisen meininki: Kyllä se nyt oon niin, ette Nilla pyyttää Alattionjovesta vaikka joku muuta sanoisi! Tämmöiset syntakti ko (4) ja (5) ei olekhaan tavaliset muutoin ko repliikissä. Syntaktin alkhuun siiretyilä sanoila oon silloin isompi paino ko semmoisissa syntaktiissa, missä sannoin oorninki oon normaali. Ko hiljemin kapittelissa 4 esitelhään eri syntaktikaavoi, se niissä esimerkkisyntaktiissa sanat oon kohta kaikissa normaaoorningissa. Se oon kuitenki hyvä muistaat, ette muunkilainen sannoin oorninki oon mahđolinen. Kysymäsyntaktit Kysymäsyntaktilla kysythään jotaki. Kysymyksii saattaa kainun kielessä tehđä kahđela valtatavala: kysymäsanan avula ja kO-enkliitin avula. Kysymäsanala alkkaavhaan syntakthiin saattaa vastata vaikka millä sanala, vastaus oon vapaa. Esimerkkii kysymäsanakysymyksistä ja vastauksista niihin (1–3): (1) Missä Nilla assuu? Alattiossa. / Ruottissa. / Tornionväylän varressa. (2) Kuka pyyttää Alattionjovesta? Nilla. / Kainulaiset. / Englanin herrat. / Fiskuseura. / Ei kukhaan. (3) Mitä sie pölkkäät? Hukkaa. / Pappii. / Kuningasta. / Emänttää. / Tauttii. / En mithään. Kysymyssanasyntaktin sanaoorninki oon sitte semmoinen, ette subjekti oon ennen verbii. Ainua mitä tapattuu, oon ette se assii, mitä kysythään, siirttyy syntaktin alkhuun, muutoin sanaoorninki oo samanlainen ko konstateerauksessaki. kO-kysymyksheen häyttyy vastata joko myöntämällä eli kieltämällä. kO-kysymyksessä sen sanan, mitä kysythään, häyttyy panna syntaktin alkhuun ja sitte sen sanan pörhään enkliitin kO (4–11). Mikä tahansa syntaktin jäsenistä saattaa olla kysymyksen moolina. Usheimitten se oon verbi (4, 5), mutta ko hajethaan vaihtoehtoo, se saattaa olla kans subjekti (6), objekti (7), adverbiaali (8) eli defineeraus (9, 10). Predikatiivi kuitenki soppii huonosti kysymyksen mooliksi (11). Vastauksena oon sama sana, millä kysythään, eli jos vastaus oon kielttäävä, se kieltoverbi ei ja mahđolisesti syntaktin verbi. Jos kysymykselä hajethaan vaihtoehtoo, se vastauksessa saattaa olla myötä kans muuki ko kysyttävä sana. Esimerkiksi: (4) Assuuko Nilla Alattiossa? Assuu. / Ei (asu). (5) Pölkkäätkö sie hukkaa? Pölkkään. / En (pölkkää). (6) Nillako se assuu Alattiossa? Nilla. / Ei (Nilla, mutta Nillan sisar). (7) Hukkaako sie pölkkäät? Hukkaa. / En (hukkaa, mutta karhuuta). (8) Alattiossako se Nilla assuu? Alattiossa. / Ei (Alattiossa, mutta Koutokeinossa). (9) Hetikö sie halluut sen ruvan? Heti. / En (heti, mutta vähäsen hiljemin). (10) Tämänkö hamheen sie ostit Milanosta? Tämän. / En (tätä, mutta sen vihrisen). (11) ?Viisasko se poika oli? Myönttäät saattaa kans myöntämäsanoila joo ja kyllä. Niin ko eđelä saattais kysymyksheen Pyyttääkö Nilla Alattionjovesta? vastata kans, ette Joo, pyyttää se tahi Kyllä hän pyyttää. Vaihtoehtokysymyksen saattaa laittaat kans toisela tavala: Sen syntaktin osan, mitä eriliikaisesti kysythään, saattaa siirttäät omhaan ylisyntakthiin, ja lopun syntaktista siirethään pörhään alasyntakthiin (12–14). (12) Oonko se Nilla, joka assuu Alattiossa? (13) Oonko se Alattiossa, ette Nilla assuu? (14) Oonko se hukka, mitä sie pölkkäät? Kysymäsyntaktit löyđythään kans alasyntaktinna (15–17). (15) Mie kysyin, koska mie pääsen kothiin. (16) Pekka ei tieđä, oonko hän jo taivhaassa. (17) Mie en muista, kuka ei ole saanu käyđä kouluu. Niitten haamu ja sanaoorninki oon samanlainen ko semmoisissa kysymäsyntaktiissa, mikkä oon valtasyntaktinna. Käsky Käsky ei aina ole juuri käsky, se saattaa olla kans pyyntö eli ehđotus. Kuttuma sitä kuitenki tässä käskyksi. Käsky oon erilainen ko konstateeraus siinä, ette siinä syntaktin verbin siirethään syntaktin alkhuun ja subjekti jääpi kokonhansa pois. Verbi oon kans vasituisessa käskyhaamussa eli imperatiivissa. Esimerkkii käskystä (1–4): (1) Mene kothiin! (2) Luje preivin! (3) Menkkää kothiin! (4) Lukekkaa preivin! Käskyhaamuista katto enämen kohđasta 6.6 Imperatiivi. Kieltosyntakti Kainun kielessä kieltämisen eli kieltosyntaktin haamustethaan siihen laihiin erinomhaisesti, ette itte kieltäminen tapattuu kieltoverbilä ei. Tällä kieltoverbilä oon persoonataivutus mutta ei tempusta eikä modusta. Haamustuksessa itte kieltoverbi tullee ensistä, sitte preesensissä pääverbin niin käsketty kieltohaamu, muissa tempuksissa sen sijassa oon partisipin perfektin haamu. Kielto saattaa vaikuttaat syntaktin objektin kaasuksheen. Verttaa esimerkiksi seuraaviita syntaktiita (1–6): (1) Met asuma Alattiossa. subj[pl1] V[pl1] advli (2) Met [emmä asu] Alattiossa. sub[pl1] V[ei, pl1 kieltohaamu] advli (3) Heikka pölkkää hukkaa. subj[sg3] V[sg3] obj (4) Kaisa [ei pölkkää] hukkaa. subj[sg3] V[ei, sg3 kieltohaamu] obj (5) Sie kirjoitit preivin. subj[sg2] V[sg2] obj (6) Sie [et kirjoittannu] preivii. subj[sg2] V[ei, sg2 partisipin perfekti] obj Kieltoverbin taivutuksesta ja verbin kieltohaamusta katto kohđasta 6.4.1.2 Kielttäävä preesens, kielttäävästä preteritistä ja partisipin perfektistä kohđista 6.4.2.2 ja 6.4.2.3. Kongruensi Kongruensila meinaama semmoista fenomeenii, ette syntaktin kaksi jäsentä johonki laihiin seurathaan toinen toisen kaavaa. Kainun kielessä oon kaksi tyypilistä kongruensifenomeenii: Subjektin ja verbaalin kongruensi ja adjektiividefineerauksen ja valtasanan kongruensi. Kolmantenna oon vielä predikatiivin ja sen korrelaatin lukukongruensi. Siitä katto kohđasta 4.5.3 Predikatiivi ja sen haamu. Subjektin ja verbaalin kongruensi Subjektin ja verbaalin kongruensi oon luku- ja persoonakongruenssii. Se meinaa sitä, ette ko subjekti oon vaikka pluraalin 1. persoonassa, se finittiverbi oon kans pluraalin 1. persoonassa. Esimerkiksi (1–6): (1) Mie lujen kirjaa. subj[sg1] V[sg1] obj (2) Sie lujet kirjaa. subj[sg2] V[sg2] OBJ (3) Hän/Se/Pekka lukkee kirjaa. SUBJ[sg3] V[sg3] OBJ (4) Met lujema kirjaa. SUBJ[pl1] V[pl1] OBJ (5) Tet lujetta kirjaa. SUBJ[pl2] V[pl2] OBJ (6) Het/Net/Tyttäret lujethaan kirjaa. SUBJ[pl3] V[pl3] OBJ Sitä oon kans olemassa syntaktiita, joissa ei subjektin ja verbin välilä ole kongruenssii. Niitä käsittelemä eri syntaktityyppiin alla kapittelissa 4. Adjektiividefineerauksen ja valtasanan kongruensi Adjektiividefineerauksen (ADef) ja valtasanan kongruensi meinaa sitä, ette adjektiivi eli pronomeni valtasanan – joka tavalisesti oon substantiivi – eđessä oon samassa luvussa ja kaasuksessa ko se valtasana, mistä se jotaki muistelee. Niin ko (1, 2) (1) Siljola oon [iso huonet]. [ADef valtasana] [sg.nom. sg.nom.] (2) [Isossa huonheessa] oon [seppii tyttäriitä]. [ADef valtasana] V [ADef valtasana] [sg.iness. sg.iness.] [pl.part. pl.part.] Oon joku harva adjektiivi ja pronomeni, mikkä ei ollenkhaan taivu ja sillä ei ole kongruensissa valtasanan kans. Semmoiset oon esimerkiksi adjektiivi pikku ja pronomeni joka. Esimerkiksi (3, 4): (3) Met istuma [pikku [sg.nom.] lomassa [sg.iness.]]. (4) Se tukkii ittensä [joka [sg.nom.] paikkhaan [sg.ill.]]. Syntaktifragmentit Kirjoitetussa tekstissä ja eriliikaisesti puhheessa oon kans semmoissii sannoi ja fraassii, mikkä ei kuulu mihinkhään toisheen fraashiin eli syntakthiin, mutta mikkä ei kans itte haamusta syntaktii. Käskemä tässä semmossii kirjoituksen eli puhheen ossii syntaktifragmentiksi. Syntaktiragmentin tärkkein tunnusmerkki oon se, ette siitä vailuu finittiverbi. Syntaktifragmenttii oon monelaissii. Valtajako oon jako vapaahaamuishiin syntaktifragmentthiin, fastahaamhuishiin syntaktifragmentthiin ja interjeksuunhiin. Vapaahaamuiset fragmentit ja fastahaamuiset fragmentit oon pantu kokhoon nomeniista ja saatethaan sisälttäät kans muita kapittelissa 2.4.1 lujetelttuita sanaklassii. Interjeksuunit oon oma sanaklassi, mitä tavalisesti essiinttyy tyhä syntaktifragmenttinna. Vapaahaamuiset syntaktifragmentit oon syntaktinpalloi, millä ei ole mithään fastaa struktuurii eli fastoi sannoi. Net saatethaan olla kokonhansa tekstistä irrallissii ossii niinko ylikirjoituksii (esimerkiksi ylipuolen Syntaktifragmentit) mutta kans tekstin sisälä olleevii löyssii kommenttaariita eli affektiivissii huuđattuksii. Esimerkii semmoisista: (1) Mutta mitä se ihmisen luppaus on? Ei paljoksi mithään! (2) Aamhuun asti hän nukkui lapsen vijatonta unta. Niin tehthiin toisetki. Tällä kerttaaa. (3) Ja Ylijoki oli kaunis. Kaunis. Kaunis! (Kaikki ylipuolen esimerkit 1–3 Alf Nilsen-Børsskogin kirjasta Kuosuvaaran takana.) Kysymyssanakysymykshiin saatethaan kans vastata vapaahamuisella fragmentilla: (4) Mihin sie nyt aijot lähteet? Alattiohoon. (5) Kuka lähtee minun myötä Alattihoon? Pekka. (Katto tästä kohđasta 2.4.6.2.) Fastahaamuissii syntaktifragmentiksi käskemä fastahaamuissii tervettellyita, toivottelluita ja muita hööliysfraassii, kehotusfraassii, huomiofraassii, affektifraassii ja kirrous- ja ihmettelyfraassii. Esimerkkii: Päivää! Hyvvää ilttaa! Aamuu! Hyvästi! Terve(t)tulemaa! Hyvvää matkaa! Onnee! Onnee päiväle! Kiitos! Kiitoksii paljon! Kiitos/Kiitoksii osasta! Antheeksi! Turpa kiini! Jumalan kiitos! Sillä hyvä! Sillä selvä! Herraton aika! Perkele(t)! Interjeksuuniita oon esimerkiksi tervettelysanat Hei! Mooraa! Moro! Sitte oon koko joukko affektiivissii sannoi niin ko Oi! Voi! Ai! Hah! mikkä kuuluthaan tähän joukkhoon. Näitä käytethään kans yhđessä muitten fragmentiitten kans. Esimerkkii: Voi hyvä(i)nen aika! Voi helvetti! Voi riivattu/taavetti/tontta/tomppeli (senthään)! Oi oi oi, sitä onnee! Interjeksuunii senki käytethään haukkumasanan yhtheyđessä: Senki ruokopää/tomppeli/pöllö/pöllöpää/toljana/kälmi/konna! Yhđenlaissii interjeksuuniita oon kans tavaliset dialogisanat niin ko joo, kyllä, jaa (niin), jo vain, no, na, spørrende täh og häh og nektende hui hai. (Vastauksista kO-kysmykshiin katto kohđasta 2.4.6.2.) Äänenvaihetteluita Äänenvaihetteluita, mitä tässä esitethään, oon kahta tyyppii. Ensimäinen joukko oon semmoiset, mitä saatama käskeet morfofonologiseksi vaihetteluksi. Sillä meinathaan semmoista vaihettelluu, missä yksi ja sama morfeemi – sanan ranka eli suffiksi – manifestaanttuu eri laihiin sen jälkhiin, missä taivutushaamussa, missä kohđassa sannaa, minkälaisessa äänimiljöössä se oon myötä eli minkälaisheen rankhaan se liittyy. Tämmöiset vaihettelut oon muun myötä graadivaihettelu, l:n, r:n, m:n ja n:n pittuuđen vaihettelu, h:n siirtymät, tV : si -vaihettelu ja loppuvokaali + i -muutokset. Toinen joukko oon eri dialektiitten välistä äänenvaihettelluu, missä sama sana eli haamu kirjoitethaan eri laihiin sen jälkhiin, mitä kainun kielen varieteettii oon tarkoitus kirjoittaat. Semmoiset oon ee ~ iA ~ eA -vaihettelu ja loppu-t:n vaihettelu kađon kans. Semmoinen oon kans graadivaihettelun sisälä vaihettelu spesiaaligeminasuunin ja ylheisgeminasuunin välilä, ja kans esimerkiksi se, oonko t:n 0-graadina đ vain kato (merkittemmä Ø). Morfofonologista vaihettelluu Seuraavassa käsittelemä morfofonologista vaihettelluu. Havaitte ette tässä käsittelemä tyhä semmoista vaihettelluu, mikä näkkyy sanan rangassaki. Semmoista morfofonologista vaihettelluu, mikä näkkyy tyhä suffiksiissa, käsittelemä erittäin eri suffiksiitten alla. Graadivaihettelu Kainun kielessä konsonantit sanan sisälä vaihetelhaan eri graadiissa. Käskemä sitä vaihettelluu tässä graadivaihetteluksi. Graadivaihettelu saattaa olla kvantitatiivista, mikä meinaa, ette konsonantin pittuus sanan sisälä vaihettellee, niin ko k:n vaihettelu sanassa (sg.nom. : sg.gen.) kukka : kuka/n eli n:n vaihettelu sanassa (sg.nom. : sg.part.) sana : sanna/a. Mutta vaihettelu saattaa olla kans kvalitatiivista, ja silloin konsonantti rangan sisälä vaihettuu kokonhansa toiseksi eli kattoo niin ko (1.inf. : prees. sg1) lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/n. Konsonanttii eli konsonanttikombinasuunii, mikä oon semmoisessa paikassa sanassa, missä vaihettelluu essiinttyy eli saattaa essiinttyyt, kuttuma tässä rankakonsonantiksi. Tämä saattaa olla ensimäisen ja toisen tavun välissä, ja koskee sitte yđinkonsonanttiita niin ko ylipuolen esimerkiissä, mutta graadivaihettelluu oon kans kauvempanna sanassa. Esimerkiksi sanassa (1.inf. : akt.prees.sg1 : akt.prees.sg3) ajatel/la : ajattele/n : ajattelle/e oon kahdenlainen graadivaihettelu: t : tt ja l : ll. Semmoista kvalitatiivista konsonantiitten vaihettelluu, mikä oon konsonanttirangan loppukonsonantin ja vokaalirangan viimi konsonantiitten välissä, emmä kuitenkhaan käske graadivaihetteluksi mutta rangan vaihetteluksi. Niin ko esimerkiksi sanassa (sg.nom. : sg.gen.) vares : varekse/n vaihettelu s : ks ei ole graadivaihettelluu mutta rangan vaihettelluu. Sanassa (sg.nom. : sg.gen.) rakas : rakkhaa/n oon graadivaihettelu k : kk, mutta genitiivihaamussa konsonantti h oon seurausta rangan vaihettelusta. Graadivaihettelussa oon kaikki muut konsonantit ko kielessä aivan uuđet konsonantit niin ko b, d ja g, mikkä löyđythään vain aivan uusista lainasanoista. Pukstaavi g löyttyy kyllä kans aivan genuiiniistaki kainun kielen sanoista, mutta silloin se essiinttyy pukstaavin n pörässä, ja sen äänethään niin ko nasaalin /ŋ/. Kainun kielen konsonantit oon đ, f, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t ja v. Näistä konsonantiista f ei löyđy semmoisesta paikasta, ette se olis myötä graadivaihettelussa. Konsonantiila k, t ja p oon kolme erilaista vaihettelugraadii, muila konsonantiila tyhä kaksi. Häyttyy havaita, ette yksi ja sama verbiranka tahi nomeniranka saattaa essiinttyyt kaikissa kolmessa graadissa, aina sen jälkhiin, ette missä taivutushaamussa se oon. Konsonantti đ essiinttyy tyhä Porsangin varieteetissa ja sieläki tyhä konsonantin t graadivaihetteluparina, sen alimaisena graadina eli 0-graadina. Kans semmoiset konsonanttikombinasuunit vaihetelhaan, joissa myötä toisena komponenttina oon k, t, p tahi s. Mutta silloin sen kombinasuunin ensi komponentti häyttyy olla joku äänelinen konsonantti eli l, m, n tahi r. Lyhykäinen k ja t vaihettelhaan kans, ko niitten eđelä oon h. Muunlaiset äänettömät konsonanttikombinasuunit niin ko ks, ps tahi tk ei vaihettele. Graadii oon sitte kolme: II-graadi, I-graadi ja 0-graadi. I- ja II-graadiila meinathaan tässä semmoissii graadii, missä kummassaki oon sama konsonantti, I-graadissa yksi ja II-graadissa kaksi. Niin ko k : kk, t : tt, p : pp, s : ss jne. 0-graadila meinathaan taas semmoista graadii, jossa konsonantti oon kokonhansa erilainen ko I- ja II-graadissa, tahi sitten 0-graadissa ei ole ollenkhaan mithään konsonanttii (sanoma siinä oon kato ja sitä merkittemmä merkilä Ø). Niin ko ette I-graadin t vaihettellee Porsangin varieteetissa 0-graadin đ:n kans ja muitten varieteetiitten kađon kans) ja I-graadin k vaihettellee 0-graadin j:n eli v:n eli Ø:n kans. Nyt ei kainun kielen kaikki sanat ole myötä graadivaihettelussa. Semmoiset sanat oon esimerkiksi sanat, millä kaikissa haamuissa oon konsonantiitten f, h, l, m, n, r, s tahi v II-graadi. Niin ko (sg.nom. : sg.gen.) kumma : kumma/n, Tromssa : Tromssa/n, herra : herra/n, kaffi : kaffin. Sitte oon vielä joukko sannoi, joissa rankakonsonanttina oon vaihettelematon tt, niin ko (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1) katto/ot : katto/o : katto/n, nukatta/at : nukatta/a : nukatta/n. Esimerkiistä ensi taphauksessa oon kysymys alkupöräisestä *ts-kombinasuunista, mikä kirjasuomessa kirjoitethaanki ts. Toisessa oon kysymyksessä alkupöräinen *ht-yhtymä, mikä Porsangin varieteetissa oon muuttunu tt:ksi – muissa varieteetiissa kirjoitethaan niin ko kirjasuomessaki ht. Vaihettelematon tt oon aina tuplavokaalirankaisissa verbiissä (verbityypit 4.1 ja 4.2). Niitten pitkä vokaaliranka loppuu itte, niin ko (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1) kyyti/tä ~ kyytitteä(t) : kyytitte/e : kyytitte/n, piikaroi/ta ~ piikaroitte/a(t) : piikaroitte/e : piikaroitte/n. Ko alapuolela sannoin taivutuksen alla puhuthaan erilaisten rankkoin graadivaihettelusta, se silloin tietenki meinathaan tyhä semmoissii taphauksii, missä oon graadivaihettelluu, tahi semmoissii taphauksii, mistä puhheena olleeva graadi löyttyy. Se, minkä graadin koskaki häyttyy käyttäät, oon sen jälkhiin, mistä taivutustyypistä ja mistä haamusta oon kysymys. Missä kohđassa ja haamussa oon mikäki graadi, siitä puhuma aina jokhaisen eri taivutuskategoriin kohđala. Saatama kuitenki anttaat seuraavan reekelin, mikä usheimissa taphauksissa oon tosi: Graadivaihettelu oon kahđenlaista, ja se oon sen jälkhiin, minkä kirjakainun varieteetin kirjoittaaja valittee, kumppaa reekelii paremin passaa käyttäät. Kuttuma niitä tässä kainun kielen spesiaalivaihetteluksi ja kainun kielen ylheisvaihetteluksi. Spesiaalivaihettelluu käytethään Porsangin ja Raisin varieteetissa, muutoin passaa paremin käyttäät ylheisvaihettelluu. Näilä vaihetteluila oon vähäsen erilaiset reekelit. Tämän takia graadivaihettelu kuuluis kapittelin 3.2 Äänenvaihettelluu kirjakainun eri varieteetiitten välissä alle. Mutta ko se oon yksi tyypilinen morfofonologisen vaihettelun laji, käsittelemä sen kuitenki tässä. Sitä oon kans sannoi, mikkä vaihetelhaan kokonhansa epäreekelimäisesti. Tämmöinen oon esimerkiksi sana (sg.nom. : pl.nom.) vapaa : vaphaat, missä ođottais pitkää pp:tä ensimäisen tavun jälkhiin, ja se ette sana poika taippuu (sg.nom. : sg.gen.) poika : pojan pro poika : *poijan. Erinomhainen oon kans se fenomeeni, ette spesiaalivaihettelussa substantiivin ja verbin taivutuksessa oon semmoinen graadieroitus, ette esimerkiksi substantiivin sana pluraalin partitiivi oon sannoi, mutta verbin sannoot preteritin singulaarin 3. persoonan haamu oon sanoi. Kattoma ensistä spesiaalivaihettelluu. Spesiaalivaihettelu Spesiaalivaihettelun ylheinen reekeli oon tämmöinen: Seuraavassa erittäin klusiiliitten vaihettelutabelit, mistä näkkee, minkälaista vaihettelluu niilä oon. Tabeli 2: Spesiaalivaihettelu: Klusiilin k vaihettelu Ko halluu kirjoittaa semmoista kirjakainuu, mikä oon likelä Raisin dialektii, se k:n 0-graadissa saattaa jättäät k:n representantin j eli v poiski ja kirjoittaat räät pro räjät, jaan pro jajan, koota pro kovota, paeta pro pajeta, ruis pro ruvis, parun pro parvun. Tabeli 3: Spesiaalivaihettelu: Klusiilin t vaihettelu Tabeli 4: Spesiaalivaihettelu: Klusiilin p vaihettelu Tabeli 5: Spesiaalivaihettelu: konsonantin s:n vaihettelu Konsonantit h, j, l, m, n, r ja v vaihetellaan vain silloin, ko niitten eđessä oon painolinen tavu ja lyhykäinen vokaali eikä eđessä ole muuta konsonanttii. Muissa taphauksissa net oon sanassa tasan joko kaikissa haamuissa II-graadissa tahi kaikissa haamuissa I-graadissa. Nämät konsonantit vaihetelhaan sitte sammoin reekeliitten jälkhiin ko ylheisvaihettelussaki. Tabeli 6: Spesiaalivaihettelu: Konsonantit h, j, l, m, n, r ja v Ylheisvaihettelu Konsonantiitten ylheisvaihettelu oon käytössä muissa ko Porsangin ja Raisin varieteetissa. Kattoma tässä ensin erittäin klusiiliitten k, t ja p vaihettelluu. Tabeli 7: Ylheisvaihettelu: Klusiilin k vaihettelu Ylheisvaihettelussa nk oon vaihettelussa tyhä ensimäisen ja toisen tavun välissä, muutoin se oon vaihettelematon. Kirjoitamma sitte aurinko : aurinkon, kuninkas : kuninkhaan. Tabeli 8: Ylheisvaihettelu: Klusiilin t vaihettelu Tabeli 9: Ylheisvaihettelu: Klusiilin p vaihettelu Konsonantiila h, j, l, m, n, r, v ja s oon tyhä kaksi graadii (II:I). Net vaihetelhaan, ko niitten eđessä oon lyhykäinen ja painolinen tavu; muutoin net oon sanassa tasan joko kaikissa haamuissa II-graadissa tahi kaikissa haamuissa I-graadissa. Tabeli 10: Ylheisvaihettelu: Muut konsonantit Näjemä ette muitten konsonantiitten ko klusiiliitten ja s:n vaihettelu oon samanlainen spesiaalivaihettelussa ja ylheisvaihettelussa. Äänelisten konsonantiitten l, r, m ja n pittuus Ääneliset konsonantit l, r, m ja n oon kans muussaki vaihettelussa ko graadivaihettelussa. Kainun kielessä oon tavalisesti niin, ette pitkä eli gemineerattu ll, rr, mm ja nn lyhethään tahi piđethään joissaki aivan vissiissä paikoissa. Reekeli oon yksinkertainen: Tämä pittuuden vaihettelu oon semmoinen, ette se voittaa yli graadivaihettelunki. Esimerkiksi vaikka spesiaalivaihettelureekelin (katto ylipuolela kohđasta 3.1.1.1) jälkhiin ođottais, ette preesensin singulaarin 3. persoona verbistä ajela olis *ajellee (siinä rangan konsonanttii seuraa pitkä vokaali), se ll kuitenki lyhenee eli kirjoitamma ajelee. Verbin ajatella preesensin singulaarin 3. persoona oon kuitenki ajattellee, taas pittuusreekelin jälkhiin. Tämän saattaa nähđä kans eri suffiksiitten vaihetteluna: Tabeli 11: Äänelisten konsonantiitten r, l, m ja n pittuus Tämä tämmöinen pittuuđen vaihettelu näkkyy kans rangan sisälä ja derivasuunisuffiksiissa. Esimerkiksi kuunel/a : kuuntele/e pro kannel/a : kantele/e, tavalinen pro tynnyrillinen. Sana rangan konsonantit lyhykäisen painollisen tavun jälkhiin ei kuitenkhaan seuraa tätä reekelii. Meilä oon esimerkiksi olemassa nomenihaamui niin ko pala, tora, nenä, tuli, ajattelu pro *palla, *torra, *nennä, *tulli, *ajattellu ja verbihaamui mene, puri, tuli, kirota, haluta, ajattelen pro *menne, *purri, *tulli, *kirrota, *halluta, *ajattellen. Mutta graadivaihettelireekeliitten jäkhiin konsonantti kyllä tietenki saattaa piđetä. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.part.) pala mutta pallaa, tora mutta torraa, nenä mutta nennää, ajattelu mutta ajattelluu, (imp.sg2 : prees.sg3) mene mutta mennee, pure mutta purree, tule mutta tullee, kirota mutta kirroo, ajattele mutta ajattellee. Siirtymä-h Kainun kielessä ensialusta vokaaliitten välissä ollu h siirttyy sanassa takapäin. Saatama käskeet tämmöistä h:ta siirtymä-h:ksi. Dialektiissa siinä oon vaihettelluu, kunka kauvas takapäin h siirttyy, mutta kirjoitamma aina niin, ette se siirttyy tyhä yhđen pykälän. Kattoma eri taphauksii: Nomeniitten illatiivissa VhVn > hVVn. Esimerkkii: sauna + hVn > saun/haan, koivukko + hVn > koivukk/hoon, (vares :) varekse- + hVn > vareks/heen, Alattio + hVn > Alatti/hoon, (hevo(i)nen :) hevo(i)se- + hVn > hevo(i)s/heen. 3. infinitiivin illatiivissa mA + hVn > mhAAn. Esimerkkii: (syö/đä :) syö/mä- + hVn > syö/m/hään, (ajja/at :) aja/ma- + hVn > aja/m/haan, (räknä/tä :) räknää/mä- + hVn > räknää/m/hään. Vs : hVV -rankaiset nomenit. Esimerkkii: rikas : rikkhaa/n, lammas : lamphaa/t, kuningas ~ kuninkas : kuninkhaa/n. e(t) : hee -nomenit. Esimerkkii: vene(t) : venhee/t, liike(t) : liikkhee/t, vastale(t) : vastalhee/t. Joukko nomeniita, mikkä oon deriveerattu hinen-suffiksilla. Esimerkkii: jokhainen, ikhäinen, joukhainen, alhainen, munhainen, muurhainen, melkheinen, yhtheinen, ylheinen, mielhuinen Näjemä ette tämä h:n siirtymä muuttaa morfeemiitten rajjoi niin, ette rangan vokaali saattaaki jouttuut suffiksin sisäle. Niin käy esimerkiksi illatiivissa. Vokaalinvaihettelu suffiksin i:n eđelä Kainun kielessä oon muutama suffiksi, missä suffiksi oon i eli se alkkaa i:lä. Semmoisten suffiksiitten eđelä oon ushein vaihettelluu rangan loppuvokaalissa. Tärkkeimät semmoiset suffiksit oon pluraalin i ja preteritin i. Kattoma tässä, mihin laihiin rangan loppuvokaali vaihettellee näitten eđelä. Tabeli 12: Vokaalinvaihettelu pluraalin i:n ja preteritin i:n eđelä Vokaalin vaihettelut pluraalin ja preteritin eđessä oon sitte seuraavat: (1) Ko rangassa oon kaksi samanlaista vokaalii, se toinen niistä kattoo pluraalin ja preteritin i:n eđestä. Ko (2) rangassa oon diftongi, se diftongin ensimäinen vokaali kattoo ja i haamustaa diftongin toisen vokaalin kans (V2i). Mutta jos (3) sen originaalidiftongin toinen vokaali oon i, se i kuitenki aina kattoo. (4) Yksinkertaiset vokaalit o, ö, u ja y säilythään aina suffiksin i:n eđessä, ko taas (5) rangan e aina kattoo. Ko rangan vokaali oon i (6), se siinä oon Porsangin varieteetissa eroitus nomeniitten ja verbiin välilä: Pluraalin i:n eđessä se säilyy, mutta preteritin i:n eđestä se kattoo. Muissa varieteetiissa rangan i kattoo aina suffiksin i:n eđestä. Hankaliimat oon rankavokaalit a ja ä. Ko oon kysymys kaksitavuisista rangoista, se kuitenki oon olemassa selvät reekelit: a-rankaisissa (7) a + i > i, ko ensi tavun ensi vokaali oon o eli u (7.1), siis ymmyräinen vokaali, muutoin a + i > oi (7.2). Rangan ä (8.1) kattoo kaksitavuisista rangoista aina pluraalin ja preteritin i:n eđestä. a:la ja ä:lä loppuuvista usheempitavuisista nomenirangoista (7.3 ja 8.2) oon vähän huonompi anttaat mithään selvää reekelii. Yksi oon kuitenki sikkari: Ko ranka loppuu va eli vä, se tuloksenna oon aina vi. Usheempitavuisista verbirangoista a/ä aina kattoo preteritin i:n eđestä (8.2). Saatama sitte sannoot, ette usheimissa taphauksissa oon sama reekeli, oli sitte kysymys nomenirangan loppuvokaalista ja pluraalin i:stä eli sitte verbirangan loppuvokaalista ja preteritin i:stä. Sitä nomenirankkaa, missä oon myötä pluraalin i, kuttuma pluraalin rangaksi, ja sitä verbirankkaa, missä oon myötä preteritin i, kuttuma preteritin rangaksi. tV : si –vaihettelu Graadivaihettelussa met näjemä, ette t:lä oon vaihettelu tt : t : đ ~ Ø. Kuitenki meilä oon aivan frekventillissii sannoi, joissa t:n sijasta oonki s. Niin ko (verbii: 1.inf. : partis.perf. : prees.sg1 : pret.sg3 : pret.sg1) tiet(t)ä/ä(t) : tietä/ny : tieđä/n ~ tiiä/n : ties/i : ties/i/n, huut(t)a/a(t) : huuta/nu : huu(đ)a/n ~ huus/i : huus/i/n, ymmärt(t)ä/ä(t)) : ymmärtä/nny : ymmärä/n ~ ymmärs/i : ymmärs/i/n; (nomeniita: sg.nom. : sg.ess. : sg.part. : pl.nom. : pl.part.) vuosi : vuote/na : vuot/ta : vuo(đ)e/t : vuoss/i/i ~ vuos/i/a, uusi : uute/na : uut/ta : uu(đ)e/t : uuss/i/i ~ uus/i/a, hirsi : hirte/nä : hirt/tä : hirre/t : hirss/i/i ~ hirs/i/ä. tV : si -vaihettelluu löyttyy taphauksista, missä rangan viimi vokaali, e eli A, kattoo pluraalin tahi preteritin i:n edestä: Semmoisten kaksitavuisten verbiin preteritin rangasta, missä ensimäinen tavu oon pitkä ja missä spesiaalivaihettelussa oon II:I:0-vaihettelu, ylheisvaihettelussa I:0-vaihettelu, esimerkiksi (1.inf. : partis.perf. : prees.sg1 : pret.sg3) tunt(t)e/e(t) : tunte/nu : tunne/n : tunsi, lent(t)ä/ä(t): lentä/ny : lennä/n : lens/i, huut(t)a/a(t) : huuta/nu : huu(đ)a/n : huus/i, pyyt(t)ä/ä(t) : pyytä/ny : pyy(đ)än : pyys/i, löyt(t)ä/ä(t) : löytä/ny : löy(đ)ä/n : löys/i. Kauvempanna sanassa vaihettelu oon reekelimäinen rtA-, ltA- ja ntA-rankaisissa verbiissä, esimerkiksi (1.inf. : partis.perf. : prees.sg1 : pret.sg3) puhalt(t)a/a(t) : puhalta/nnu : puhala/n : puhals/i, ymmärt(t)ä/(ä)t : ymmärtä/nny : ymmärä/n : ymmärs/i, vai(j)ent(t)a/a(t) : vai(j)enta/nnu : vai(j)ena/n : vai(j)ens/i. Tämmöiset verbit, mistä tV : si -vaihettelluu löyttyy, kuuluthaan kaikin verbityypphiin 2 (katto kohtaa 6.2.2). Vaihettelu oon kans aivan reekelimäinen semmoisissa nomeniissa, joissa nominatiivin viimi vokaali oon i ja joila taivutusrangassa oon e; niin ko (sg.nom. : sg.ess. : sg.part. : pl.iness.) käsi : käte/nä : kät/tä : käs/i/ssä, viisi : viite/nä : viit/tä : viis/i/ssä. Nämät oon niin käsketyitä konsonanttirankaissii nomeniita (nomenityyppi 1.2, katto kohtaa 5.1.1.2). Ordinaaliissa rangan nte vaihetellee pluraalin rangan nsi:n kans niin ko (sg.nom. : sg.ess. : pl.iness.) kolmas : kolmante/nna : kolmans/i/ssa. Katto näistä enämen kohđasta 8.2. Muita morfofonologissii vaihettelluit Kainun kielessä oon kohta ahthaat reekelit sille, mikkä konsonantit saatethaan olla sanassa pörätysten (katto kohđasta 2.3.1). Siitä seuraa kans joukko morfofonologista vaihettelluu. Otama tässä myötä tärkkeimät. Meilä oon kohta paljon fenomeniita, missä sananloppuinen n vaihettellee sanansisäisen m:n kans. Tämä tullee siitä, ette kainun sanat ei olheen saata loppuut konsonantthiin m. Esimerkkii tästä: Kaikki niin käsketyt instrumentinnimet, mikkä oon laittettu verbistä in-derivasuunisuffiksilla. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.part. : pl.nom.) (avata →) avvain : avvain/ta : avvaime/t, (istuut →) istuin : istuin/ta : istuime/t, (luistaat →) luistin : luistin/ta : luistime/t. Joukko muita sannoi. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.part. : pl.nom.) elläin : elläin/tä : elläime/t, höyhen : höyhen/tä : höyheme/t, lai(đ)u(i)n : lai(đ)u(i)n/ta : laitu(i)me/t, morssiin ~ morsian : morssiin/ta ~ morsian/ta : morssiime/t ~ morsiamet, vaa(đ)in : vaa(đ)in/ta : vaatime/t, sy(đ)än : sy(đ)än/tä : sy(đ)äme/t. Tavalisempi oon kuitenki, ette -en-loppuisissa sanoissa -n säilyy vokaalirangassaki. Esimerkkii ahven : ahvene/t, jäsen : jäsene/t, paimen : paimene/t, siemen : siemene/t. Lisäksi tietenkhään -(i)nen-nomeniissa ei tämmöistä vaihettelluu ole. Samantapainen fenomeeni oon, ko superlatiivihaamuissa konsonanttirangan (i)in vaihettellee vokaalirangan suffiksin (i)impA- : (i)imA- kans. Esimerkkii: vanhiin : vanhiin/ta : vanhiimp/haan : vanhiima/t, issoin : issoin/ta : issoimp/haan : issoima/t (katto tarkemin superlatiivista kohđasta 5.5.2). Kainun kielessä oon kans tendensi homorgaanisuutheen. Se meinaa ette ei passaa panna pörätysten konsonanttiita, mikkä äänethään aivan eri paikoissa suussa. Sillä rangan konsonantti saattaa vaihtuut suffiksin eđessä. Esimerkkii: lumi : lume/n : lun/ta, liemi : lieme/n : lien/tä, niemi : nieme/n : nien/tä; yksi : yh/tä, kaksi : kah/ta. (Samasta assiista oon kysymys, ko kuiten vanhemissa lainasanoissa kt > ht, niin ko lyhty (< lykt), rehtori (< rektor), tohtori (< doktor), tirehtööri (< direktör).) Sanan lopussa ei saata olla ko yksi konsonantti. Samoten oon rajoituksii siinä, minkälaiset konsonanttikomposisuunit oon mahđoliset. Saama sitte vaihettelluu niin ko varis ~ vares : varikse/t ~ varekse/t : varis/ta ~ vares/ta, ajos : ajokse/t : ajos/ta, hiilos : hiilokse/t : hiilos/ta, sormus : sormukse/t : sormus/ta, selitys : selitykse/t : selitys/tä; rakkhaus : (rakkhauđe/t : rakkhaut/ta :) rakkhauks/i/ssa, tottuus: (tottuuuđe/t : tottuut/ta :) tottuuks/i/ssa; lapsi : lapse/n : las/ta, juos/ta : jukse/n. Mofofonologiseksi saattaisimma käskeet kans semmosta vaihettelluu ko verbiilä oon eripitukaissii vokaalirankkoi (esimerkiksi pime/tä : pimene/e, hypä/tä : hyppää) tahi ko inen-nomeniila oon kokonhansa eri derivasuunisuffiksi singulaarin nominatiivissa ko muissa kaasuksissa (esimerkiksi punainen : punase/t : punais/ta) eli usheitten nomeniitten konsonanttirangan (ja singulaarin nominatiivin) loppukonsonantti kattoo ja sijhaan tullee siitymä-h (esimerkiksi pallas : palthaa/t : pallas/ta, vene(t) : venhee/t : venhet/tä. Semmoiset taphaukset käsittelemä ko puhuma nomeniitten ja verbiin rankatyypiistä. Äänenvaihettelluu kirjakainun eri varieteetiitten välissä Ylipuolela oon esitetty taphauksii, missä sanan sisälä oon morfofonologista vaihettelluu.Tässä selvitethään äänenvaihettelluu, missä kirjakainun eri varieteetiitten välissä oon eroitus. Graadivaihettelu kuuluis oikheestansa kans tähän, sillä ko siinä oon variasuunii eri kirjakainun varieteetiitten välissä. Se oon kuitenki käsitelty morfofonologisten vaihetteluitten alla (katto kohđasta 3.1.1). Tässä grammatikissa saman sanan eli haamun eri variantiitten välhiin oon pantu aaltopriimun ~. Jos oon kolme varianttii, se ensimäinen oon Porsangin (ja Raisin) variantti, viiminen Varengin variantti, ja keskimäistä passaa sitte käyttäät muissa varieteetiissa. Jos oon tyhä kaksi varianttii, se ensimäinen oon Porsangin variantti ja jälkimäinen passaa muihin varieteetthiin. Ushein oon variantit lyhykäisyyđen takia merkitty parenteesimerkkiin avula. Eli sitte puna(i)nen meinaa, ette sanasta oon kaksi varianttii, punainen ja punanen. Silloin se pittää grammatikin avula tiettäät, kumpi eli mikä variantti kuuluu mihinki kainun kielen varieteetthiin. ee ~ eA ~ iA -vaihettelu ja vokaaliitten oikeneminen Graadivaihettelun lisäksi toinen kainun varieteettiita eriliikaisesti ja näkkyyvästi eroittaava vaihettelu oon ee ~ eA ~ iA -vaihettelu. Se meinaa sitä, ette ko muutamassa varieteetissa kirjoitethaan ee, se toisissa varieteetiissa saatethaan kirjoittaat eA eli iA. Mutta se oon tyhä vissit kategoriit, missä tämä vaihettelu näkkyy. Nämät kategoriit oon: Niin käsketyt eA-nomenit. Näistä issoin osa oon adjektiiviita, mutta kyllä niitä löyttyy substanttiiviita ja pronomenniitaki. Esimerkkii korkkee ~ korkea ~ korkia, valkkee ~ valkea ~ valkia, hoppee ~ hopea ~ hopia, ussee ~ usea ~ usia. Havaitte kuitenki ette iA-taphauksissa näkkyy semmoinen morfofonologinen vaihettelu, ette singulaarin iA + pluraalin suffiksi i > ei. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : pl.iness. korkia : korkia/n : korke/i/ssa. Singulaarin partitiivi, ko yksirankaisen nomenin ranka loppuu e:hen. Esimerkkii (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) järvi : järve/n : järve/e ~ järve/ä ~ järvi/ä, salmi : salme/n : salme/e ~ salme/a ~ salmi/a. Yksirankaisten e-rankaisten verbiin 1. infinitiivi. Esimerkkii: lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a. Kokkoontumaverbiin pitemppii rankkoi: (1.inf. : prees.sg3) lange/ta : lankkee ~ lankea/a ~ lankia/a, ilje/tä : ilkkee ~ ilkeä/ä ~ ilkiä/ä, halu/ta : halluu : halua/a. Eri varieteetiitten välissä nämät jakkaanttuuvat siihen laihiin, ette ee-variantti oon enniimitten käytetty Porsangin ja Raisin varieteetiissa, iA-variantti Varengin varieteetissa ja eA-variantti muissa varieteetiissa. Kohta samasta fenomeenista oon kysymys siinä, ko Porsangin ja Raisin varieteetiissa kans muut kahđen vokaalin raiđot, mikkä kuuluuvat eri tavhuin, oon oijenheet yhđeksi pitkäksi vokaaliksi. Saama sitten tämmöissii varianttiita: Nomeniitten rankkoi: laattii ~ laattia, astii ~ astia, kalttii ~ kaltio, rauttii ~ rautio, porstuu ~ porstua. Singulaarin partitiivi: (sg.nom. : sg.part.) pappi : pappi/i ~ pappi/a, ukko : ukko/o ~ ukko/a. 1. infinitiivin haamui: soppi/it ~ sopi/a(t), usko/ot ~ usko/a(t), kyssy/yt ~ kysy/ä(t). Kokkoontumaverbiin pitemppii rankkoi: (1.inf. : prees.sg3) keri/tä : kerkkii ~ kerkiä/ä, halu/ta : halluu ~ halua/a. Näjemä, ette tämä vaihettelu oon tärkkee sillä ko se ushein vaikuttaa graadivaihettelhuun. Vielä se saattaa muuttaa sannoin taivutustaki, verttaa esimerkiksi (sg.nom. : sg.ill.) laattii ~ laattia : laattii/sseen ~ laatti/haan, valkkee ~ valkea ~ valkia : valkkee/sseen ~ valke/haan : valki/haan. Tabeli 13: Variasuuni VV ~ V1V2 Sananloppuinen t Kainun kielen varieteetiitten välilä oon eroitus siinä, missä kategoriissa alun alkkain sanan lopussa ollu t oon myötä eli ei. Tässä kattoma seuraavii kategoriita: Sananloppuinen t löyttyy tahi saattaa olla löytymättä kuitenki seuraavista kategoriista: Nomenit, minkä singulaarin nominatiivi loppuu et ~ e. Esimerkkii: venet ~ vene, myötälet ~ myötäle. Muissa haamuissa näitten taivutuksessa ei ole erroo. Yksirankaisten verbiin 1. infinitiivin suffiksi Vt ~ V (verbityyppi 2). Esimerkkii jakka/at ~ jakka/a, puhhu/ut ~ puhu/a(t), ymmärttä/ä(t) ~ ymmärtä/ä(t). Allatiivin suffiksi (l)le ~ (l)let. Esimerkkii (äiti :) äiti/le ~ äiti/let, (tytär ~ tyär :) tyttäre/lle ~ tyttäre/llet. Adverbiita ja adposisuuniita, esimerkiksi läpi ~ läpit, sinne ~ sinnet, asti ~ astit, pääle ~ päälet. Varengin varieteetissa näissä ei ole mishään loppu-t:tä. Harvinainen loppu-t oon kans Tenon varieteetissa, ja kohta harvinainen Raisinki varieteetissa. Porsangin varieteetissa loppu-t oon tavalinen kahđessa ensimäisessä joukossa, kahđessa jälkimäisessä ei. Muissa varieteetiissa se oon tavalinen käyttäät tätä loppu-t:tä jokhaisessa ylipuolen joukoista, mutta saattaa sen jättäät poiski. Partisipin perfektin singulaarin nominatiivin haamu saattaa kans olla t:linen tahi ilman t:ttä. Esimerkkii syö/ny ~ syö/nyt, lähte/ny ~ lähte/nyt, halu/nu ~ halu/nut. Tavalisempi oon käyttäät t:töntä varianttii, ja sen oon parempi jättäät pois kaikista varieteetiista. Toinen samanlajinen oon preesensin pluraalin 3. persoonan partisipin preesensin kans identtinen haamu vA ~ vAt, missä t saattaa olla myötä mutta sen saattaa jättäät poiski. Esimerkiksi syö/vä ~ syö/vät, lähte/vä ~ lähte/vät, likene/vä ~ likene/vät. Derivasuunisuffiksiitten i Sitä oon koko joukko derivasuunisuffiksiita, missä alunalkkain oon ollu myötä i, joka sitte ushein kuitenki oon dialektiissa jääny pois sanan toisesta tavusta. Kainun kielessä saatama kirjoittaat tämän suffiksiitten i:n eli jättäät kirjoittamatta, mutta tavalinen se oon käytössä tyhä Porsangin varieteetissa. Tämmöissii suffiksiita oon: Nomeniderivasuunisuffiksi inen ~ nen. Esimerkiksi (adjektiiviita:) puna/inen ~ puna/nen, kelta/inen ~ kelta/nen, näkö/inen ~ näkö/nen, ikhu/inen ~ ikhu/nen; (substantiiviita:) hevo/inen ~ hevo/nen, kukka/inen ~ kukka/nen, kylä/inen ~ kylä/nen; (pronomeni:) jokha/inen ~ jokha/nen. Verbiderivasuunisuffiksi OittA ~ OttA. Esimerkiksi kirj/oitta/a(t) ~ kirj/otta/a(t), var/oitta/a(t) ~ var/otta/a(t), miin/oitta/a(t) ~ miin/otta/a(t). Näistä deriveeratuita tevonnimmii: kirjoitus ~ kirjotus, varoitus ~ varotus, miinoitus ~ miinotus. Verbiderivasuunisuffiksi Aise ~ Ase. Esimerkiksi auk/ais/ta ~ auk/as/ta, halk/ais/ta ~ halk/as/ta, ratk/ais/ta ~ ratk/as/ta, sylk/äis/tä ~ sylk/äs/tä. Näistä deriveeratuita tevonnimmii: aukaisu ~ aukasu, halkaisu ~ halkasu, ratkaisu ~ ratkasu, sylkäisy ~ sylkäsy. Muuvala ko toisessa tavussa tämä derivasuunisuffiksiitten i oon aina myötä. Niin ko toinen, puinen, aurinkoinen, kunnioittaa(t). Syntaksii Syntaktin valtarakenus oon kuvattu kapittelissa 2.4 Syntaktin rakenus. Tässä kapittelissa kattoma, kunka sannoi panhaan yhtheen eli minkälaissii syntaktiityyppii kainun kielessä oon ja missä haamussa syntaktin jäsenet oon erilaisissa syntaktityypiissä. Syntakti ja syntaktityypit Syntaktilla meinathaan tässä semmoista sannoin raittoo, missä ytimessä oon finittiverbi. Niin ko lausumissa Met lähđemä aikamatkale tahi Nilla antoi preivin kuninkhaale oon kummassaki yksi syntakti. Niissä oon kummassaki yksi finittiverbi eli verbin persoonahaamu, ensimäisessä lähđemä ja toisessa antoi. Syntaktin finittiverbii käskemä syntaktin verbaaliksi. Syntaktiita oon kans joukkosyntaktiita, mikä meinaa sitä, ette kaksi syntaktii eli usheemanki syntaktin oon pantu yhtheen joukkhoon eli liitetty jollaki laila toinen toisheen. Esimerkiksi syntaktit (1) Met lähđemä aikamatkale ja tulema kohta takaisin ja (2) Nilla sanoi emänälle, ette hän oon kauheen vaipunu oon kumpiki joukkosyntaktiita. Kummassaki oon kaksi syntaktii. Mutta siinä net oon erilaiset, ette joukkosyntaktissa (1) syntaktit oon paralelliset eli samala tasala: Kumpiki oon valtasyntakti. Joukkosyntaktissa (2) ensimäinen osa oon valtasyntakti ja toinen eli ette-syntakti oon siinä jäsenennä, eli se oon alasyntakti, minkä ylisyntakti taas valtasyntakti oon. Alasyntaktit saatehaan kans olla paralelliset toinen toisen suhtheen. Esimerkiksi joukkosyntaktissa Mie en tahđo lähteet koulhuun, ko mie olen kippee ja ko ei Liisakhaan lähđe oon kaksi ko-syntaktii, mikkä oon alasyntaktit valtasyntaktille Mie en tahđo lähteet koulhuun, mutta keskenänsä net oon paralelliset syntaktit. Mutta alasyntakti saattaa kans olla toisen alasyntaktin ylisyntakti. Niin ko esimerkiksi joukkosyntaktissa Mie en pölkkää hukkaa, ko mie en usko, ette se oon vaaralinen alasyntakti ko mie en usko oon alasyntaktin ette se oon vaaralinen ylisyntakti. Kaikkiin syntaktiitten tärkkein ja hallitteeviin jäsen oon syntaktin verbaali. Se saattaa vaattiit erilaisen määrän pakolissii jäseniitä eli komplementtiita, mitä oon subjekti, objekti, predikatiivi ja adverbiaali. Sen jälkhiin, kunka monta komplementtii verbi vaattii, sanoma ette verbi oon nollapaikkainen, yksipaikkainen, kaksipaikkainen eli kolmipaikkainen. Nollapaikkaiset oon eriliikaisesti sääverbit, semmoiset ko sattaat ja tuula. Saatama sitte sannoot ette Sattaa, Tuulee eli Tuiskuu, ja syntaktit oon aivan täyđet. Yksipaikkaisilla verbiilä komplementtina oon ylheensä subjekti. Esimerkiksi Terje laulaa ja Matti nukkuu oon täyđeliset syntaktit. Kaksipaikkaisilla verbiilä oon subjektin – harvotellen jonku muun komplementin – lisäksi objekti, predikatiivi, adverbiaali eli objektiadverbiaali. Esimerkkinä syntaktit Nilla hakkas mettää (toisena komplementtina objekti), Nilla oli kainulainen (toisena komplementtina predikatiivi), Nilla kävi Kööpenhaminassa (toisena komplementtina adverbiaali) ja Met kiikuima vaaran laittaa (toisena komplementtina objektiadverbiaali) oon kaksipaikkaiset syntaktit. Kolmipaikkaisilla verbiilä oon subjektin lisäksi objekti ja adverbiaali. Esimerkikiksi Mie ostan sinule piilin ja Liisa viskas kiven merheen. Kolmas komplementti saattaa olla kans predikatiivi niin ko syntaktissa Joonas käski valasta kalaksi. Silloin ko syntakti oon passiivinen tahi sen persoonanna oon geneerinen 0-persoona, sen subjektin paikka oon tyyhä (katto kohđasta 2.4.5). Tämmöisille verbiile oon kuitenki aina mahđolinen ajatella tekkiijän, vaikka sen paikka syntaktissa oon tyyhä ja sillä sen ykköskomplementti vailuu. Subjekti vailuu kans semmoisista syntaktiista, minkä syntaktikaavana oon käsky (katto kohđasta 2.4.6.3); verbin imperatiivihaamun kans ei tekkiijää panna framile eli tässäki sen paikka oon tyyhä, vaikka se konstateerauksessa eli kysymäsyntaktissa olis verbin ykköskomplementti. Katton, ette tämmöisissäki syntaktiissa, missä subjektin paikka oon tyyhä, verbin paikkaluku kuitenki pyssyy samana. Paikkaluvun määrää sitte verbityyppi, eikä se, kunka verbin komplementit ittessä kussaki syntaktikaavassa panhaan framile. Semmoissii verbii, mikkä vaađithaan objektin eli mihin kuitenki saatethaan lisätä objektin, kuttuthaan transitiiviverbiksi. Ylheensä nämät oon kaksipaikkaiset eli kolmipaikkaiset. Muutamisti transitiiviverbiki saattaa essiinttyyt yksipaikkaisena niin ko verbi laulaat. Esimerkiksi syntakti Terje laulaa oon täyđelinen ilman objektiiki, mutta siihen saattaa panna lisäjäsenen niin ko syntaktissa Terje laulaa virttä. Näjemä siis, ette vaikka objekti tavalisesti oon verbin pakolinen jäsen eli komplementti, se muutamisti saattaa täyđelisestäki transitiivisyntaktista vailuut. Vastakohtana transitiiviverbiile kuttuthaan verbii, mikkä ei olheen saata saađa objektii, intransitiiviverbiksi. Jos intransitiiviverbi ei vaađi muutakhaan pakolista jäsentä, se oon nollapaikkainen niin ko verbi tuula syntaktissa Tuulee. Muutoin intransitiiviverbi saattaa olla yksi- eli kaksipaikkainen, mutta ei koskhaan kolmipaikkainen. Kattelemma tässä syntaktiita sen jälkhiin, ette minkälainen verbaali niissä oon ja minkälaisissa syntaktityypiissä eri verbit essiinythään. Se, missä haamussa syntaktin muut jäsenet, subjektit, objektit ja muut komplementit oon syntaktissa, seuraa näistä kahđesta assiista. Syntaktityypit oon hyvä jakkaat kahtheen eri valtajoukkhoon. Käytämä niistä tässä termii suorat syntaktit ja referatiiviset syntaktit. Suorat syntaktit oon semmoiset, mikkä suorhaan muistelhaan jostaki assiintilasta (1–5), referatiiviset oon semmoiset, mikkä refereerathaan jonku sannoi eli ajatuksii eli sansihavaittemmii (6–8). Esimerkkii: (1) Mie lähđen Alattihoon. (2) Mistä sie olet pois? (3) Pappi kirjoitti preivin. (4) Nilla vihas amtmanii. (5) Tullee sađet. (6) Kreeta näki, ette Nuutti tuli takaisin. (7) Kuningas ajatteli, ette kainulaiset oon sepät ihmiset. (8) Mie luulen, ette nyt tullee sađet. Näilä kahđela valtajoukola oon yksi suurempi eroitus, ko kattoma niitten struktuurii: Suorat verbit oon semmoiset verbit, mikkä prototyyppisesti ei saa komplementiksi eli obligatooriseksi jäseneksi ette-alasyntaktii tahi muutakhaan alasyntaktii tahi verbifraassii. Referatiivisillä verbiilä verbifraasi ja alasyntakti oon tavaliset komplementit. Oon kans verbii, mikkä toimithaan sekä suoran ette referatiivisen syntaktin verbaalinna. Tämmöiset oon esimerkiksi verbit puhhuut, kirjoittaat, lukkeet ja tutkiit. Niin ko ette ylipuolen syntakti (3) oon suora, mutta syntakti (9) oon referatiivinen. Samoten syntakti (10) oon suora, mutta syntakti (11) oon referatiivinen. (9) Pappi kirjoitti, ette amtmani kiussaa kainulaissii. (10) Äiji luki aviissii. (11) Äiji luki aviisista, ette huomena tullee kova sää. Vielä oon kolmaski syntaktityyppi: Modifiseeraavat syntaktit, minkä verbaali ei tuo syntakthiin mithään uutta assiintillaa eikä refereeraa mihinkhään ajatuksheen eli puhheesseen tahi mihinkhään muuhunkhaan. Net tyhä modifiseerathaan syntaktin muistelemmaa assiintillaa tahi rajathaan sitä aikkaa, missä syntakti oon tosi. Tämän grammatikin moolina ei ole esitellä kaikkii mahđolissii kainun kielen syntaktityyppii, mutta tärkkeimät ja frekventatiivissiimat. Syntaktin jäsenista käsittelemä tässä enniimitten verbii ja sen komplementtiita eli yđinsyntaktiita, ja kohta ei ollenkhaan syntaktin vaphaita adverbiaaliita niin ko raamiadverbiaaliita, konnektiiviita tahi kommenttiita. Adverbiin ja junksuuniitten alla kuitenki semmoissiiki tullee esile. Samoten fraassiin sisälä olleevat liikajäsenet eli defineeraukset jäädhään tässä kohta kokonhansa ilman käsittelemättä. Syntaktissa oon tyhä vähäsen vaihettelluu eri kainun kielen varieteetiitten välissä. Tässä grammatikissa ei tehđäkhään syntaktista eroitusta eri varieteetiitten välissä. Esimerkit oon enimästi kirjoitettu Porsangin morfoloogisella ja äänelisellä variantila, mutta net saattaa tietenki muuttaat muiksiki variantiiksi, ko muuttaa net niitten morfoloogisten ja äänelisten reekeliitten jälkhiin, mitä tässä grammatikissa muuvala oon selvitetty. Suorat syntaktityypit Suorat syntaktityypit oon syntaktiita, mikkä ilmoitethaan assiin tilan niin ko se oon ja mikkä ei refereeraa kenenkhään puhheita, kirjoituksii, ajatuksii eikä sansihavaittemmmiita. Suoran syntaktityypin kriteerinnä oon sen verbaalinna olleevan verbin tyyppi, ei sen haamu. Sillä käskemä suoraksi kans semmoista käskysyntaktii eli kysymyssyntaktii, minkä verbaali oon esimerkiksi tyyppii liiketverbi eli oloverbi. Niin ko syntaktit (1, 2) oon suorat, sillä ko niissä oon verbaalinna liiketverbi, vaikka net itte ei vielä ilmoita mithään assiin faktilista tillaa, mutta käskethään, ette se tulis tođeksi (1) eli kysythään sen ympäri (2). (1) Lähđe kothiin! (2) Lähteekö Matti kothiin? Tässä – ja muissaki syntaktityyppii kuvvaavissa kapitteliissa – analyysiesimerkit oon annettu siihen laihiin, ette ylipuolela oon syntakti niin ko sen kirjoitethaan, sen alapuolela oon morfolooginen analyysi (sanaklassi, sanan haamu), muutamisti kans fraasianalyysi, ja sitte alimaisena syntaktinen analyysi. Ko sannoin eli grammatikaalisten lyhenysten ympärillä oon hakaparenteesit [], se meinaa, ette net kuuluthaan syntaktissa samhaan fraashiin. Jajama suorat syntaktit tässä kuutheen alajoukkhoon, joila sitte vielä oon ommii alajoukkoi. Lokatiivis-habitiiviset syntaktit Lokatiiviset syntaktit oon semmoiset syntaktit, mikkä muistelhaan jostaki jotaki jonku paikan suhtheen. Habitiiviset oon semmoiset, mikkä muistelhaan siitä, kenelä eli millä jotaki oon. Tässä kohđassa puhuma tyhä kaksipaikkaisista syntaktiista. Kolmipaikkaiset lokatiivis-habitiiviset syntaktit käsittelemä tekemissyntaktiitten joukossa (kohta 4.2.5). Paikka Paikka-syntakti oon lokatiivinen syntakti , mikä muistelee, että joku oon jossaki. Tavalissiin verbi oon olla, mutta kaikki muutki oloverbit niin ko seissoot ~ seisoa(t), istuut ~ istua(t), maata, assuut ~ asua(t) ja ellää(t) oon mahđoliset. Esimerkiksi: (1) Met olema [siinä lomassa]. Pron[pl1, nom.] V[olla, pl1] N[sg.iness.] SUBJ V ADVLI (2) Het seisothaan [vaaran laiđala]. Pron[pl3, nom.] V[seissoot, pl3] N[sg.adess.] SUBJ V ADVLI (3) [Kainun institutti] oon Pyssyjovessa. N[sg.nom.] V[olla, sg3] N[sg.iness.] subj v advli (4) Trygg assuu Annijoela. N[sg.nom.] V[assuut, sg3] N[sg.adess.] SUBJ V ADVLI (5) Aaroni assuu [vaaran takana]. N[sg.nom.] V[assuut, sg3] PP[N + adposisuuni] SUBJ V ADVLI (6) Mie istun täälä. Pron[sg1, nom.] V[istuut, sg1] Adv SUBJ V ADVLI paikka-syntaktiksi käskemä tässä kans syntaktiita, mikkä muistelhaan missä jotaki tapattuu. Tapattumaverbiitä oon esimerkiksi työtelä, kuola ja synttyyt ~ syntyä(t). (7) Hilde työtelee [Kainun institutissa]. N[sg.nom.] V[työtelä, sg3] N[sg.iness.] subj V advli (8) Aapo-faari syntyi Alattiossa. N[sg.nom.] V[synttyyt, sg3] N[sg.iness.] subj V advli (9) Hän kuoli kotona. N[pron.sg3] V[kuola, sg3] Adv subj V advli Silloin ko liiket ymmärethään tapattumana eikä ette joku liikkuu jostaki eli johonki, kans liiketverbi (katto näistä kohđasta 4.2.1.2) oon mahđolinen paikka-syntaktin verbaalinna. (10) Iisakki naakkii klasin takana. N[sg.nom.] V[naakkiit, sg3] N[N + adposisuuni] subj V advli (11) Eira uipi lantossa. N[sg.nom.] V[uiđa, sg3] N[sg.iness.] subj V advli Näjemä, ette paikkasyntaktissa subjekti (SUBJ) oon syntaktin alussa, sitte tullee verbi (V) ja viimisennä adverbiaali (ADVLI), mikä muistelee, missä paikassa subjekti oon. Subjekti oon syntaktissa nominatiivissa, ja se oon verbin kans kongruensissa eli samassa luvussa ja persoonassa. Adverbiaali oon nomeni olokaasuksessa eli inessiivissä (1, 3, 4, 7, 8, 11) tahi adessiivissa (2), adposisuunifraasi (PP; 5, 6, 10) tahi paikkaa ilmoittaava adverbi (Adv; 7, 9). Ko muistelhaan, missä paikassa joku oon, se paikannimet taivutethaan ylheisesti sisäisissä paikkakaasuksissa, ja paikka-syntaktissa sitte inessiivissä (3, 8). Muutamista paikannimistä oon kuitenki tavalisempi käyttäät ulkoissii paikkakaasuksii (4). Se pittää aina selvittäät, kumppaa paikan ihmiset käytethään, ja sitte kirjoittaat sen jälkhiin. Mutta jos ei tieđä, se oon parempi käyttäät sisäissii paikkakaasuksii. Paikkasyntakti oon sitte tyyppii: Sammaa kaavaa oon kans semmoiset syntaktit, missä verbinä oon oloverbi ja toisena komplementtina eli adverbiaalinna 3. infinitiivin inessiivi (13). (13) Perunka istui [lukemassa Bibliaa]. N[sg.nom.] V[istuut, sg3] VP[3.inf. iness. + N] SUBJ V ADVLI[V + OBJ] Tämmöisessa struktuurissaki saattaa verbinä olla liiketverbi (14): (14) Lantalaiset kulkivat nuottimassa Varenkinvuonossa. Nämät muistutethaan semmoissii modaalissii syntaktiita, mikkä rajathaan aikkaa. Katto kohtaa 4.4.3 Aspektuaaliset syntaktit. Liiket Liiket-syntakti oon lokatiivinen syntakti, mikä muistelee, ette joku kulkkee eli liikkuu jostaki eli johonki. Verbiksi soppii mikä tahansa liiketverbi eli verbi, jolla ilmoitethaan ette joku liikkuu. Tavaliset verbit oon esimerkiksi tulla, mennä ja lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä. Verbin komplementtina oon subjektin lisäksi adverbiaali, mikä muistelee, mistä eli mihin liikuthaan. Oloverbiki saattaa muutamisti saađa liiketverbin funksuunin, niin ko alapuolela verbi istuut ~ istua(t) (6). (1) Met menemä Tromsshaan. Pron[pl1, nom.] V[mennä, pl1] N[sg.ill.] SUBJ V ADVLI (2) Met lähđemä rannale. Pron[pl1, nom.] V[lähteet, pl1] N[sg.all.] SUBJ V ADVLI (3) Nilla likeni Aaronniemestä. N[sg.nom.] V[lijetä, sg3] N[sg.elat.] SUBJ V ADVLI (4) Nilla hihtas [Alattiosta Kööpenhaminhaan]. (5) Ville istui [Stiinan Leenan vierheen]. (6) Studentit kiikuthiin [vaaran pääle]. (7) Kreetta laukkoi tänne. Tämän tyypin syntaktiissa subjekti oon aina nominatiivissa, ja se oon verbin kans kongruensissa. Verbinä oon liiketverbi, ja sen jälkhiin tullee adverbiaali, joka oon tavalisesti tulokaasuksessa (1, 2, 4) eli erokaasuksessa (3, 4) eli vastaava adverbi (7) eli sitte adposisuunifraasi (5, 6). Yhđenlaiset liiket-syntaktit oon kans semmoset syntaktit, missä verbi muistelee ette jotaki, mitä oon ollu, hävvii, eli jotaki uutta ittää, ja adverbiaali muistelee, mistä eli mihin joku oli kađonu eli itäny. Verbii oon esimerkiksi hävitä, ka(đ)ota, jaukkuut ~ jaukkua(t), jää(đ)ä, ilmestyyt ~ ilmestyä(t), ittää(t) (8–11), ja kans alk(k)aa(t) ja loppuut ~ loppua(t), ko haluthaan muistela mistä paikasta joku alkkaa eli mihin loppuu (12). (8) Matti katos tunturhiin. N[sg.nom.] V[kađota, sg3] N[sg.illat.] SUBJ V ADVLI (9) Kaikki linnut jaukuthiin pois. N[sg.nom.] V[jaukkuut, pl3] N[adv.] SUBJ V ADVLI (10) Muori jäi turturhiin. N[sg.nom.] V[jääđä, sg3] N[sg.ill.] SUBJ V ADVLI (11) Aaro [ei ollu itäny] kođale. (12) Tie alkoi Yykeänperästä ja loppui Palovaarhaan. Syntaktin kaava oon tämmöinen: Erikoinen oon verbi käyđä ~ käyvä, sillä ko sen kans oon aina olokaasus (13), joko inessiivi tahi adessiivi. (13) Tet käyttä Alattiossa. Pron[pl2, nom.] V[käyđä, pl2] N[sg.iness.] SUBJ V ADVLI Ko joku siirttyy jonku sisäpuolele, käytämä sisäistä lokaalikaasusta (1, 3, 4, 10, 12), mutta ko joku siirttyy jonku pinnale eli ulkopuolele, se käytämä ulkoista lokaalikaasusta (2, 11). Paikannimmiin kans käytämä tavalisesti sisäistä lokaalikaasusta (1, 3, 4, 12, 13; katto tästä assiista kohđasta 4.2.1.1 paikka). Liiket-syntaktiita oon kans semmoissii, missä toisena komplementtina eli adverbiaalinna oon verbifraasi (14–16). Näissä verbifraasin verbinä oon 3. infinitiivi. Nämät muistutethaan aspektuaalissii syntaktiita (katto taas kohtaa 4.4.3 Aspektuaaliset syntaktit). Näjemä, ette verbifraasin 3. infinitiivi oon samassa kaasuksessa ko nomenifraasin nomeni olis. 3. infinitiivin kaasushaamu oon kuitenki tasan sisäinen lokaalikaasus eli elatiivi tahi illatiivi, käyđä- ~ käyvä-verbin kans inessiivi. Eksistensi Eksistensi-syntakti oon lokatiivinen syntakti, mikä muistelee, ette jossaki oon olemassa joku eli jotaki. Tavalissiimat verbit eksistensi-syntaktissa oon olla ja löyttyyt ~ löytyä(t). Mutta oon niitä muitaki, näjet kaikki oloverbit oon kans mahđoliset, niin ko maata, seissoot ~ seisoa(t), istuut ~ istua(t) ja pyssyyt ~ pysyä(t). Esimerkiksi: (1) Talossa oon [kaksi lommaa]. N[sg.iness.] V[olla, sg3] KvaP[kardinaali[sg.nom.] + N[sg.part.]] ADVLI V SUBJ (2) Jovessa oon kallaa. N[sg.iness.] V[olla, sg3] N[sg.part.] ADVLI V SUBJ (3) Lomassa istuu [studenttiita, tyttäriitä ja poikkii]. N[sg.iness.] V[istuut, sg3] N[pl.part.] ADVLI V SUBJ (4) Kentälä seisoi [paljon ihmissii/ihmistä]. N[sg.adess.] V[seissoot, sg3] KvaP[Adv + N[pl.part./sg.part.]] ADVLI V SUBJ (5) [Huonheen takana] makkaa studenttijoukko. (6) Tässä istuthaan [studentit, tyttäret ja pojat]. Semmoisetki verbit ko esimerkiksi kasuta saatethaan olla verbaalinna esistensissä. Silloin sen merkitys syntaktissa oon enämen oloverbin ko muutosverbin. (7) Laksossa kassuu koivuu, pihlajaa, paivuu ja katajaa. Näjemä, ette eksistensi-syntaktissa subjekti oon viimisennä syntaktissa. Adverbiaali – joka siis muistelee, missä subjekti oon – oon syntaktin alussa. Adverbiaali oon olokaasuksessa (1–4, 7), tahi sitte se oon adposisuunifraasi (5) eli adverbifraasi (6). Subjekti oon joko nominatiivissa (5, 6) tahi partitiivissa (2, 3). Silloin ko subjekti oon partitiivissa, syntaktissa ei ole subjektikongruenssii, mutta verbi oon aina singulaarin 3. persoonassa. Mutta ko subjekti oon nominatiivissa, syntaktissa oon tavalinen subjektikongruenssi – verttaa syntaktiita (3) ja (6), minkä merkitys oon sama. Tavalinen oon kans semmoinen subjekti, jossa oon joku kvanttori eli paljoutta ilmoittaava sana (niin ko paljon, vähän) eli kardinaali (niin ko kaksi, viisi, tuhat) ja nomeni, eli silloin subjektinna oon kvanttorifraasi (1, 4). Kvanttorifraasin kans verbi oon tasan singulaarin 3. persoonassa. Kielttäävissä syntaktiissa subjektin kaasus oon tasan partitiivi (8, 9). (8) Talossa [ei ole] porstuuta. (9) Lomassa [ei istu] studenttiita, ei tyttäriitä eikä poikkii. Eksistensin kaava oon tämmöinen: Eksistensin muutos Eksistensin muutos oon lokatiivinen syntakti, joka muistelee ette johonki paikkhaan tullee jotaki uutta eli ette jostaki paikasta jotaki kattoo eli vähenee. Verbii oon esimerkiksi syttyy(t), sammuut ~ sammua(t), tulla, ittää(t), ilmestyyt ~ ilmestyä(t), hävitä, tippuut ~ tippua(t), puđota. (1) Taivhaale syttyi tähti. N[sg.allat.] V[syttyyt, sg3] N[pl.nom.] ADVLI V SUBJ (2) Särmile ilmestyi [tyttäriitä ja poikkii]. N[sg.allat.] V[ilmestyyt, sg3] N[pl.part.] ADVLI V SUBJ (3) Kođan suuhun iti [kaksi miestä]. N[sg.illat.] V[ittäät, sg3] KvaP[kardinaali[sg.nom.] + N[sg.part.]] ADVLI V SUBJ (4) Puitten oksilta tippuu vettä. N[sg.ablat.] V[tippuut, sg3] N[sg.part.] ADVLI V SUBJ (5) Arinasta sammui valkkee. (6) Pörsistä hävis rahhaa. (7) Talhoon tuli uusi emäntä. (8) Talhoon tulthiin [uuđet ihmiset]. (9) Huonheesta löytyi [kymmenen tytärtä] Struktuuri muistettaa Eksistenssii: Fraassiin oorninki oon sama, subjekti saattaa olla nominatiivin (1, 5, 7, 8) lisäksi kans partitiivissa (2, 4, 6) eli kvanttorifraasi (3, 9), ja subjektikongruensi vailuu ko subjekti oon partitiivissa (2) eli se oon kvanttorifraasi (3, 9). Eksistensin muutoksen kaava oon tämmöinen: Verbi loppuut ~ loppua(t) oon erinomhainen siinä, ette ko se oon verbaalinna eksistensin muutos -syntaktissa, subjekti oon tasan nominatiivissa (10). (10) Vuonosta loppui kala. Tässäki syntaktityypissä kielttävän syntaktin subjekti oon tasan partitiivissa (11, 12): (11) Huonheesta [ei löytyny] [kymmentä tytärtä]. (12) Talhoon [ei tullu] [uutta emänttää]. Omistus Omistus-syntakti oon habitiivinen syntakti, mikä muistelee, ette jollaki oon jotaki eli joku omistaa jotaki eli jotaki oon jonku hallussa. Verbi oon aina olla. Esimerkkii: (1) Hänelä oon [iso vatta]. Pron[sg3, adess.] V[olla, sg3] N[sg.nom.] ADVLI V SUBJ (2) Heilä oon lapsii. Pron[pl3, adess.] V[olla, sg3l] N[pl.part.] ADVLI V SUBJ (3) Ämmilä oli [viisi lasta] N[sg.adess.] V[olla, sg3] KvaP[kardinaali[sg.nom] + N[sg.part.]] ADVLI V SUBJ (4) Nillala olthiin/oli sivakat myötä. (5) Meilä oon [vanhaat vaattheet]. (6) Nillala [ei ollu] sivakoita myötä. (7) Hänelä [ei ole] [issoo vattaa]. Omistus-syntakti oon rakenukselta kohta samanlainen ko eksistensi-syntakti (katto ylipuolela kohtaa 4.2.1.3). Tässäki oorninki oon semmoinen, ette syntaktin alussa oon adverbiaali, joka oon adessiivissa. Adverbiaali muistelee, kuka oon omistaaja eli kenen hallussa jotaki oon. Sitte tullee olla-verbi, jolla oon subjektikongruensin suhtheen samat reekelit ko eksistensi-syntaktissa. Verbin jälkhiin tullee subjekti, joka muistelee sen, mitä jollaki oon. Tämä subjekti oon nominatiivissa (1, 4, 5) eli partitiivissa (2) ja ushein se saattaa olla kans kvanttorifraasi (3). Kielttäävässä syntaktissa subjekti oon samhaan laihiin ko EKSISTENSI-syntaktissaki partitiivissa (6, 7). Semmoinen eroitus oon eksistensi-syntaktin suhtheen, ette omistus-syntaktissa verbi saattaa pluraalin nominatiivissa olleevan subjektin kans olla singulaarin 3. persoonassa (katto 4); preesensissähän ei olla-verbissä olekhaan eroitusta singulaarin 3. ja pluraalin 3. haamun välilä (5). Näjemä, ette kainun kielen omistus-syntaktin haamustethaan aivan eri laihiin ko ruijan kielessä: Kainun kielessä omistaaja oon adverbiaali, ja se minkä omistethaan, oon subjekti. Ruijan kielessä omistaaja oon subjekti, se minkä omistethaan oon objekti. Kainun kieli oon erilainen ko ruijan kieli siinäki, ette sanothaan (8, 9) (8) Piilissä oon [neljä pyörää]. (9) Talossa [ei ole] porstuuta. eli ko se, millä jotaki oon, oon ei-elläävä, se käytethään eksistensi-syntaktii eikä omistus-konstruksuunii, mikä ylheensä vastaa ruijan kielen ha-konstruksuunii. Omistus-syntaktin kaava oon tämmöinen: Yhđenlainen omistus-syntakti oon kans syntakti, missä verbinä oon vailuut ~ vailua(t) eli puuttuu(t) ~ puuttua(t) (8, 9). Näilä verbiilä muistelhaan, ette jollaki ei ole jotaki, ja syntaktit haamustethaan samhaan laihiin ko vasituisetki omistus-syntaktit. (8) Minula vailuu rahhaa. (9) Muorila vailuu mies. omistuksen muutos omistuksen muutos -syntakti muistelee ette joku mistanttaa jotaki eli sitte hänele tullee jotaki uutta. Verbaalinna syntaktissa saattaa olla esimerkiksi synttyyt, ~ syntyä(t), kuola, loppuut ~ loppua(t), tulla, mennä, hävitä, kasuta. Syntaktityypin struktuuri oon samanlainen ko OMISTUS-syntaktissaki (katto kohtaa 4.2.1.5), mutta adverbiaali eli se, joka mistantaa, oon ablatiivissa, ja se, joka saapi, oon allatiivissa. (1) Multa kuoli poika. Pron[sg1, ablat.] V[olla, sg3] N[sg.nom.] ADVLI V SUBJ (2) Liisale syntyi paljon lapsii. N[sg. allat.] V[synttyyt, sg3] N[KvaP] ADVLI V SUBJ (3) Muorile kasus hirmunen vatta. N[sg. allat.] V[kasuta, sg3] N[sg.nom.] ADVLI V SUBJ (4) Faarile tullee vierhaita. N[sg. allat.] V[kasuta, sg3] N[pl.part.] ADVLI V SUBJ (5) Heiltä meni talot ja tavarat. (6) Maijalta loputhiin rahat. (7) Muorile [ei kasunu] [hirmuista vattaa]. Näjemä ette syntaktissa saattaa samhaan laihiin ko OMISTUS-syntaktissaki olla subjektikongruensi, ja silloin subjekti oon tasan nominatiivissa (6). Kielttäävän syntaktin subjekti oon tasan pertitiivissa (7). Omistuksen muutos -syntaktin kaava oon tämmöinen: Kvanttorisyntaktit Kvanttorisyntaktissa toisena komplementtina oon kvanttorifraasi, mitä ei passaa klassifiseerata sen paremin objektiksi, predikatiiviksi ko adverbiaaliksikhaan. Kuttama sitte sitä tässä vain kvanttorifraasiksi. Kvanttorisyntaktiita oon kahta lajjii. Lukumäärä Ensimäinen kvanttorisyntaktityyppi oon lukumäärä-syntakti, mikä ilmoittaa kunka paljon jotaki oon. Sen verbinä oon tasan olla-verbi, mikä oon singulaarin 3. persoonassa. Syntaktissa oon subjektinna partitiivihaamuinen nomeni, substantiivi tahi pronomeni, ja toisena komplementtina kvanttorifraasi. (1) Studenttiita oli viisitoista. N[pl.part.] V[olla, sg3] Kva[kardinaali[sg.nom.]] SUBJ V KvaP (2) Meitä oli kymmenen lasta. Pron[pl1, part.] V[olla, sg3] KvaP[kardinaali[sg.nom.] + N[sg.part.]] SUBJ V KvaP (3) Kallaa oon paljon. N[sg.part.] V[olla, sg3] Kva SUBJ V KvaP Ko kysymyksessä oon kvanttorifraasi, missä oon kardinaali myötä, se oon mahdollinen ette käyttäät kans nominatiivisubjektii, minkä kans verbi kongrueeraa (4, 5): (4) Studentit olthiin viisitoista. (5) Met olima kymmenen lasta. Se oon kuitenki parempi käyttäät partitiivisubjektii niin ko eđelä oon esitetty. Määrä Toinen kvanttorisyntakti ilmoittaa, kunka paljon joku maksaa eli painaa eli kunka monta vuotta joku täyttää (1–7). Kuttuma sitä määrä-syntaktiksi. Subjekti oon tavalisela tavala nominatiivissa, verbinä oon kvanttoriverbi niin ko maksaa(t), tehđä ~ tehhä, painaa(t), täyttää(t). Verbin toisena komplementtina oon sitte kvanttorifraasi. (1) Karittat painethiin [viisitoista killoo]. N[pl.nom.] V[painaat, pl3] KvaP[kardinaali[sg.nom.] + N[sg.part.]] SUBJ v KvaP (2) Kengät maksethiin [liian paljon]. N[pl.nom.] V[maksaat, pl3] AdvP SUBJ V KvaP (3) Turska maksaa [100 kruunuu (= sata kruunuu)] kilo. (4) Meiđän venet maksoi [hirmusen paljon]. (5) Poika painoi [kolme ja puoli killoo]. (6) Yhtheensä se tekkee [1000 kruunuu (= tuhat/tuhanen kruunuu)]. (7) Pekka täyttää heti [100 vuotta (= sata vuotta)], mutta Maija täyttää vasta [50 vuotta (= viisikymmentä vuotta)]. Predikasuunisyntaktit Predikasuunisyntaktit oon syntaktiita, missä syntaktin subjekti – ja muutamisti joku muuki jäsen – oon korrelaattina predikatiiville, mikä muistelee jonku subjektin omituisuuđen, kenele se kuuluu, mihin joukkhoon se kuuluu eli jotaki muuta subjektista. Predikasuunisyntaktin verbi oon tasan intransitiivinen, eikä siihen saata lisätä objektii. Predikasuunisyntaktit oon usheemppaa tyyppii. Kattoma niitä tässä erittäin. Omituisuus Omituisuus-syntakti muistelee jonku subjektin omituisuuđen eli ette joku/jokku oon jonkulainen/jonkulaiset eli joku. Tässä verbi oon aina olla. (1) Ragnhild oon ruijalainen. N[sg.nom.] V[olla, sg3] A[sg.nom.] SUBJ V PREDVI (2) Kalat olthiin [aivan verekset]. N[pl.nom.] V[olla, pl3] A[pl.nom.] SUBJ V PREDVI (3) Matkustaminen oon jännittäävä. N[sg.nom.] V[olla, sg3] A[sg.nom.] SUBJ V PREDVI (4) Kaffi oon makkee. N[sg.nom.] V[olla, sg3] A[sg.nom.] SUBJ V PREDVI (5) Het oon [kovin iloiset]. (6) Mie] olen [Maijan Kreeta]. (7) Tet oletta [somat ihmiset]. Omituisuus-syntakti oon semmoinen, että siinä korrelaattina oon syntaktin nominatiivihaamuinen subjekti eli se, kenestä eli mistä jotaki muistelhaan. Sitte siinä oon olla-verbi, mikä kongrueeraa subjektin kans. Viimisennä oon predikatiivi (PREDVI), mikä saattaa olla adjektiivi (1–5) eli substantiivi (6, 7). Predikatiivi kongrueeraa subjektin kans luvussa. Eli jos subjekti oon singulaarissa, se predikatiiviki oon singulaarissa (1, 3,4, 6). Mutta jos subjekti oon pluraalissa, se predikatiiviki oon pluraalissa (2, 5, 7). Syntaktissa predikatiivi oon kohta aina nominatiivihaamussa. Syntaktin kaava oon tämmöinen: Muutamisti, jos korrelaatti oon javolinen substantiivi eli ainetsana singulaarissa, niin predikatiivi saattaa olla partitiivissaki (8). (8) Se oli [puhđasta vettä]. Pron[sg.nom.] V[olla,sg3] N[sg.part.] SUBJ V PREDVI Joukko Predikasuunisyntakti saattaa kans muistela, mihin joukkhoon eli alhaan joku kuuluu eli jokku kuuluthaan eli mistä joukosta subjekti oon osa. Joukko-syntaktin verbinä oon aina olla ja predikatiivi oon partitiivissa. Korrelaatti ja predikatiivi ei ole lukukongruensissa; predikatiivin luku oon sen jälkhiin, oonko joukkosana ittessänsä singulaarinen (1–3) vain pluraalinen (4). (1) [Maija ja Nilla] oon [Niilan Oulan issoo sukkuu]. N[sg.nom. + sg.nom.] V[olla, pl3] N[sg.part.] SUBJ V PREDVI (2) Ryssänmaa oon Eurooppaa. N[sg.nom.] V[olla, sg3] N[sg.part.] SUBJ V PREDVI (3) Tet oletta mongooliraassii. Pron[pl2, nom.] V[olla, pl2] N[sg.part.] SUBJ V PREDVI (4) Aaro oli Jaakkoloita. N[sg.nom.] V[olla, sg3] N[pl.part.] SUBJ V PREDVI Joukko-syntakti oon tätä kaavaa: Omistuspredikasuuni Predikatiivinna saattaa olla kans genitiivihaamuinen substantiivi, mikä muistelee, kenen tahi minkä subjektin ilmoittama assii oon (1, 2). Käskemä tämmöistä syntaktii eroitukseksi omistus-syntaktista omistuspredikasuuni-syntaktiksi. (1) [Net porot] olthiin Liisan. N[pl.nom.] V[olla, pl3] N[sg.gen.] SUBJ V PREDVI (2) Lapset [ei ole] meiđän. Omistuspredikasuuni-syntaktin kaava oon tämmöinen: Eksistensipredikasuuni Sitä oon kans yhđenlainen predikasuunisyntaktityyppi, missä subjekti eli predikatiivin korrelaatti oon partitiivissa (1–4). Silloin muistelhaan, ette oon olemassa jonkulaissii joitaki. Käskemä tätä eksistensipredikasuuni-syntaktiksi. Verbinä oon olla eli löyttyyt ~ löytyä(t), ja se seissoo aina singulaarin 3. persoonassa. Predikatiivi seissoo partitiivissa ja oon lukukongruensissa ittensä korrelaatin kans. (1) Maittoo oon [tavalista maittoo ja kevveetämaittoo]. N[sg.part.] V[olla, sg3] N[sg.part.] SUBJ V PREDVI (2) Ihmissii oon monenlaissii. N[pl.part.] V[olla, sg3] A[pl.part.] SUBJ V PREDVI (3) Kukkii oli [keltaissii ja punaissii]. N[pl.part.] V[olla, sg3] A[pl.part.] SUBJ V PREDVI (4) Piilii löyttyy [tyyrhiitä ja halppoi]. N[pl.part.] V[löyttyyt, sg3] A[pl.part.] SUBJ V PREDVI Eksistensipredikasuuni-syntaktin kaava oon tämmöinen: Nämät saattaa sannoot kans toisela tavala eli (5–8): (5) Sitä oon [tavalista maittoo ja kevveetämaittoo]. (6) Sitä oon [monenlaissii ihmissii]. (7) Sitä oli [keltaissii ja punaissii kukkii]. (8) Sitä löyttyy [tyyrhiitä ja halppoi piilii]. Silloin net oon yhdenlaiset eksistensi-syntaktit ilman adverbiaalitta. Näissä syntaktiissa saattais olla kans verbiliitto olla olemassa, mikä meinais sammaa ko ylipuolen syntaktit (1–8), mutta allepriimustais syntaktin eksistensielisuutta (9, 10). (9) Maittoo [oon olemassa] [tavalista maittoo ja kevveetämaittoo]. (10) Sitä [oon olemassa] [monenlaissii ihmissii]. Muutos Yksi predikasuunisyntaktiitten valtatyyppi oon muutos-syntakti, mikä muistelee, minkälaiseksi joku tullee eli jääpi. Tavalissiimat muutosverbit oon tulla, muuttuut ~ muuttua(t), kasuta ja jääđä ~ jäähä. Predikatiivi oon translatiivissa ja se oon tavalissiimin adjektiivi (1–4), mutta saattaa se olla substantiivi (5) eli pronomeniki (6). (1) Mie tulen hulluksi. Pron[sg1, nom.] V[tulla, sg1] A[sg.transl.] SUBJ V PREDVI (2) Pojat kasuthiin isoksi. N[pl.nom.] V[kasuta, pl3] A[sg.transl.] SUBJ V PREDVI (3) Saalis jäi pieneksi. N[sg.nom.] V[jääđä, pl3] A[sg.transl.] SUBJ V PREDVI (4) Yö muuttui aamuksi. (5) Kaikki muuttuu muuksi. Syntaktissa oon subjektikongruensi, mutta predikatiivi ei ole lukukongruensissa ittensä korrelaatin kans, mutta oon tasan singulaarin translatiivissa. Muutos-syntaktin kaava oon tämmöinen: Vähäsen sammaa kaavaa oon semmoinen syntakti, mikä muistelee mihin tarkoituksheen joku oon soppeeva (6, 7). (6) Turska passaa keittokalaksi. (7) Koivuhalvot sovithaan poltoksi. Eroituksena oon, ette tässä syntaktityypissä predikatiivinna oon aina substantiivi, ei koskhaan adjektiivi. Tulos Kohta sammaa ko muutos-syntakti merkittee tulos-syntakti. Mutta ko muutos-syntakti muistelee, minkälaiseksi korrelaatti muuttuu, tulos-syntakti muistelee, mikä korrelaatista tullee. Tulos-syntaktii oon kahta tyyppii: Toisessa predikatiivinna oon substantiivi, toisessa adjektiivi. Ko predikatiivinna oon substantiivi, sen korrelaatti oon elatiivihamuinen adverbiaali, ja syntaktista vailuu subjekti (1–5). Mutta ko predikatiivinna oon adjektiivi, sen korrelaattina oon subjekti nominatiivihaamussa (6, 7). Predikatiivi oon molemissa nominatiivissa, ja se oon lukukongruensissa ittensä korrelaatin kans. Tulos-syntaktin tavaliset verbit oon tulla ja kasuta: (1) Mikosta tuli varas. N[sg.elat.] V[tulla, sg3] A[sg.nom.] ADVLI V PREDVI (2) Pojista kasus [kommeet miehet]. N[pl.elat.] V[kasuta, sg3] N[pl.nom.] ADVLI V PREDVI (3) Minusta tuli opettaaja. (4) Meistä tuli krannikset. (5) Porosta tullee [makkee ruoka]. (6) Housut tulthiin [liian lyhykäiset] N[pl.nom.] V[tulla, pl3] A[pl.nom.] SUBJ V PREDVI (7) Hamet ei tullu [liian lyhykäinen]. N[sg.nom.] V[tulla, sg3] A[sg.nom.] SUBJ V PREDVI Muutos-syntaktin kaavat oon tämmöiset: Sansi Vielä predikasuunisyntakthiin kuuluu semmoinen syntaktityyppi, mikä muistelee, miltä joku haissee, maistuu, kuuluu, näyttää, tunttuu. Käskemä sitä sansi-syntaktiksi. Verbinä oon intransitiivinen sansiverbi niin ko haista, näyttää(t), kuuluut ~ kuulua(t), maistuut ~ maistua(t), tunttuut ~ tuntua(t). Tavalisesti predikatiivinna oon silloin adjektiivi (1–4), joka oon tasan singulaarin ablatiivissa. Mutta predikatiivinna saattaa olla kans substantiivi (5). (1) Kalat haisthiin pahalta. N[pl.nom.] V[haista, pl3] A[sg.abl.] SUBJ V PREDVI (2) [Terjen pellaaminen] kuului hyvältä. (3) Sie näytät kaunhiilta. (4) [Antin kirvaaminen] tuntui pahalta. (5) Kalat näytethiin lohelta. N[pl.nom.] V[näyttäät, pl3] N[sg.abl.] SUBJ V PREDVI Sansi-syntaktin kaava oon tämmöinen: Tunnet Tunnetsyntaktiita oon kahta tyyppii, vasituinen tunnet -syntaktit ja kausatiivinen tunnet -syntaktit. Vasituinen tunnet Vasituinen Tunnet oon syntaktityyppi, joka muistelee, minkälaissii tuntheita subjektilla oon. Niissä verbinä oon joku tunnetverbi, niin ko rakastaa(t), vihata, pöl(j)ätä, tykätä. Verbilä oon kaksi komplementtii, subjekti ja objekti. (1) Nuutti rakastaa Kreettaa. N[sg.nom.] V[rakastaat, sg3] N[sg.part.] SUBJ V OBJ (2) Kreeta vihhaa Nillaa. N[sg.nom.] V[vihata, sg3] N[sg.part.] SUBJ V OBJ (3) Mie tykkään ruijalaisista. Pron[sg1, nom.] V[tykätä, sg1] N[pl.elat.] SUBJ V OBJ Näissä syntaktiissa subjekti oon aina nominatiivissa, ja se kongrueeraa verbin kans. Objekti oon tavalisesti partitiivissa (1, 2), mutta tykätä-verbin kans se oon elatiivissa (3). Normaalin Tunnet-syntaktin kaava oon: Ko tuntheen moolina oon joku tekeminen, silloin objektinna oon tavalisesti 1. infinitiivin haamu (4, 5). (4) Kreeta pölkkää hihđata. N[sg.nom.] V[pölätä, sg3] V[1.inf.] SUBJ V OBJ (5) Mie tykkäsin [lypsäät lehmii]. Pron[sg1] V[tykätä, sg1] VP[V[1.inf.] + N[pl.part.]] SUBJ V OBJ Kausatiivinen tunnet Yhđenlaiset tunnetsyntaktit oon kans semmoiset syntaktit, missä verbinä oon kausatiiviverbi, mikä muistelee minkälaisen tuntheen joku assii tekkee subjektille (1). Kausatiiviverbii oon esimerkiksi oksettaa(t), iljettää(t), hävettää(t), naurattaa(t), janottaa(t). Syntaktiissa objektinna oon se, joka jonku tuntheen kokkee, ja tämä kokkiija oon tasan partitiivin haamussa. Kuttuma tämmöissii syntaktiita nimelä kausatiivinen tunnet -syntakti. Muutamisti syntaktissa oon myötä tavalinen NP-subjekti (1). (1) Pekka iljettää Stiinaa. N[sg.nom.] V[iljettäät, sg3] N[sg.part.] SUBJ V OBJ Tavalisempi oon kuitenki semmoinen syntaktikaava, missä subjektinna eli sinä, mikä oon syynä tuntheesseen, oon 1. infinitiivin haamu (2, 3) eli subjekti kokonhansa vailuu (4, 5). Silloin verbi oon tasan singulaarin 3. persoonassa. (2) Liissaa hävetti [pierä äänheen] N[sg.part.] V[hävettäät, sg3] VP[V[1.inf.] + Adv] OBJ V SUBJ (3) Minnuu iljettää syöđä maksaa. Pron[sg1, part.] V[iljettäät, sg3] VP[V[1.inf.] + N[sg.part.]] OBJ V SUBJ (4) Heikkaa oksetti. (5) Meitä nauratti. Prototyyppisen kausatiivinen tunnet -syntaktin kaava oon sitte tämmöinen: Tekemissyntaktit Tekemissyntaktit muistelhaan, ette subjekti tekkee jotaki eli oon syynä siihen, ette jotaki synttyy eli tapattuu. Subjektinna oon usheimitten ihminen, mutta saattaa se olla elläinki ja mikä tahansa muuki, minkä saattaa ajatella olleevan aktiivinen toimiija. Syntaktin verbi oon tasan transitiivinen tekoverbi. Tekemissyntaktiita oon kaksipaikkaissii ja kolmipaikkaissii. Kaksipaikkaisissa verbin komplementina oon subjekti ja objekti, kolmipaikkaisissa lisäksi vielä adverbiaali. Tekemissyntaktiitten objekti oon vaihettelleevassa objektikaasuksessa (katto tästä kohđasta 4.2.5.1). Kaksipaikkainen teko Kaksipaikkainen teko -syntaktiissa oon usheimitten myötä objekti eli se, mille jotaki tapattuu tahi mikä synttyy tevon tuloksenna eli mikä oon tevon moolina (1–12). Mutta jos oon kysymyksessä vain subjektin joku aktiviteetti, se syntaktissa saattaa objekti vailuutki (13, 14). Kuitenki syntakthiin saattaa aina ajatella, ette siinä olis objektiki. (1) Pappi kirjoitti preivin. N[sg.nom.] V[kirjoittaat, sg3] N[sg.gen.] SUBJ V OBJ (2) Liisa lahtas porot. N[sg.nom.] V[lahđata, sg3] N[pl.nom.] SUBJ V OBJ (3) Polta preivin! V[polttaat, imp.sg2] N[sg.gen.] V OBJ (4) Preivin poltethiin. N[sg.gen.] V[polttaat, passiivi] OBJ V (5) Matti ei lahđanu porroi. N[sg.nom.] V[lahđata, kieltt.sg3] N[pl.part.] SUBJ V OBJ (6) Kuningas luki [Nillan preivii]. N[sg.nom.] V[lukkeet, sg3] N[sg.part.] SUBJ V OBJ (7) Amtmani hävitti mettän. (8) Amtmani hävitti mettää. (9) Mie rakensin huonheen. (10) Pekka pyyttää kallaa. (11) Mie studeeraan [kainun kieltä]. (12) [Annan Kaisa] puhhuu [kainun kieltä]. (13) Terje laulaa. (14) Pojat piirethään. Tämmöisissä syntaktiissa subjekti ja verbi aina kongrueerathaan. Subjekti oon aina nominatiivissa. Jos siinä oon kans objekti, se oon objektikaasuksessa, mikä meinaa, ette singulaarinen objekti saattaa olla genitiivissä (1, 3, 4, 7, 9) ja pluraalinen nominatiivissa (2), ja sekä singulaarinen ette pluraalinen objekti saatethaan olla partitiivissa (5, 6, 8, 10–12). Partitiivissa objekti oon aina, jos syntakti oon kielttäävä eli siinä oon kieltoverbi ei eli joku sen haamu (5). Objekti saattaa olla partitiivissa kans, ko se teko, mitä tehđhään, ei vielä ole valmis eli siitä ei vielä ole keritty eli sitä vielä jatkathaan (6, 8). Saatama sannoot, ette kainun kielessä objektin kaasuksella yhtheen laihiin ilmoitethaan aspektii, mikä oon joko rajattu eli rajjaamaton. Vielä objekti saattaa olla partitiivissa, ko sen ilmoittama assii oon javolinen eli sitä saattaa mitata eli ko saattaa kyssyyt, ette kunka paljon (8, 10). Oon kans verbii, mikkä kohta aina otethaan partitiivin niin ko verbit studeerata (11) ja puhhuut (12). Nämät oonki siinä eriskumhaiset teko-syntaktin verbaalit, ette niissä ei subjektin toimet vaikuta, ette objektin tilassa tapattuis mithään muutosta. Saatama sannoot, ette ko aktiviteetista seuraa, ette objektille kokonhaisuutenna tapattuu jotaki, silloin käytämä genitiivi/nominatiiviobjektii, mutta ko aktiviteetista ei ole seurausta objektille tahi ei kuitenkhaan sen kokonhaisuuđelle, silloin käytämä partitiiviobjektii. Kuttuma ensimäistä totaaliobjektiksi ja toista partiaaliobjektiksi. Persoonapronomeniitten pluraalihaamuila oon omituinen objektihaamu, mitä kans käskethään ”akkusatiiviksi” (meiđät ~ meät, teiđät ~ teät, heiđät ~ heät), ja mitä käytethään totaaliobjektin kaasuksena. Kaksipaikkainen teko -syntaktin kaava oon tämmöinen: Muuttaminen Muuttaminen oon kolmipaikkainen syntaktityyppi, mikä muistuttaa kaksipaikkainen TEKO -syntaktii. Se muistelee, ette jonku, mikä jo oon, muutethaan johonki laihiin. Verbilä oon kolmantenna komplementtina predikatiivi, ja predikatiivin korrelaattina oon syntaktin objekti. Muuttamisverbii oon esimerkiksi maalata, färjätä ja muuttaa(t). (1) Anni färjäs hamheen vihriseksi. N[sg.nom.] V[färjätä, sg3] N[sg.gen.] A[sg.transl.] SUBJ V OBJ PREDVI (2) Pekka muutti nimen norjalaiseksi. (3) Faari leikkas housunsääret lyhykäisemäksi. Muuttamis-syntaktin kaava oon tämmöinen: Omistaajan vaihetus Omistaajan vaihetus -syntaktin verbinä oon kolmipaikkainen verbi ja se muistelee, ette joku saapi tahi ottaa joltaki jotaki tahi anttaa, myypi tahi muutoin luovuttaa jolleki jotaki. Saatama jakkaat verbit ottamisverbhiin ja antamisverbhiin. Ottamisverbii oon esimerkiksi saađa ~ saaha, ottaa(t), varastaa(t) ja ostaa(t), antamisverbii esimerkiksi ant(t)aa(t), myy(đ)ä, kenkätä, ojent(t)aa(t) ja kans ostaa(t). Esimerkiksi: (1) Pekka sai palkinon Kalevalaseuralta. N[sg.nom.] V[saađa, sg3] N[sg.gen.] N[sg.abl.] SUBJ V OBJ ADVLI (2) Pekka [ei saanu] palkinttoo kruunulta. N[sg.nom.] V[saađa, kieltt.sg3] N[sg.part.] N[sg.abl.] SUBJ V OBJ ADVLI (3) Aaro varasti minulta syđämen. (4) Matti [ei ostanu] minulta ruokkaa. (5) Stiina kenkkäs Mikole piilin. N[sg.nom.] V[kenkätä, sg3] N[sg.all.] N[sg.gen.] SUBJ V ADVLI OBJ (6) Liisale annethiin preivit. N[sg.all.] V[anttaat, pass.] N[pl.nom.] ADVLI V OBJ (7) Pekale ojenethiin palkinon. Ottamisverbiin kans käytämä ablatiivii (1–4), antamisverbiin kans allatiivii (5–7). Näjemä kans, ette syntaktiissa adverbiaalin ja objektin paikka saattaa vaihetella – päinvastoin ko ruijan kielessä, missä objekti oon heti verbin pörässä. Prototyyppinen omistaajan vaihetus -syntakti oon sitte tämmöinen: Saatama verrata tätä syntaktityyppii kans omistus-syntaktin kans. Omistus-syntaktissa jollaki oon jotaki, ottamissyntaktissa joku saapi eli ottaa joltaki jotaki, antamissyntaktissa joku anttaa jolleki jotaki. Kaikissa näissä oon ulkoinen paikkakaasus eli l-kaasus. Ylipuolen esimerkiistä näjemä, ette objektin kaasuksen reekelit oon tässä samat ko kaksipaikkainen teko -syntaktiissaki (katto kohđasta 4.2.5.1). Siirtämisverbii (katto alapuolela 4.2.5.4) saattaa kans käyttäät omistaajan vaihetus -verbinä (8, 9): (8) Kaisa toi minule skenkin. (9) Muori siirsi [minun kontole] rahhaa. Oon kans koko joukko verbii, mitä käytethään referatiivisissa syntaktiissa (katto alapuolela kohtaa 4.3 ) ja mille oon tavalista saađa sekä objektin ette adverbiaalin aivan samhaan laihiin ko ylipuolela käsitellyile verbiile (10–16). Verbinä saattaa olla esimerkiksi pyyt(t)ää(t), puhhuut ~ puhua(t), kirjoittaa(t), näyttää(t), muistela eli opettaa(t). Esimerkiksi: (10) Matti pyysi minulta ruokkaa. (11) Kaisa sanoi Maijale tottuuđen. (12) Mie puhuin hänele [kaunhiita sannoi]. (13) Stiina [ei muistelu] Mikole tottuutta. (14) Leena näytti studentiile [uussii kuvvii]. (15) Oppiijoile opetethiin [suomen kieltä]. (16) Studentiile näytethiin eksaamenitehtävän. Siirtäminen Siirtämis-syntaktissa verbi oon kolmipaikkainen. Se tarkoittaa semmoista syntaktii, missä joku siirttää eli liikuttaa jotaki eli jonku jostaki johonki. Syntaktin subjektinna oon se, joka siirttää, objektinna oon se, mikä siirttyy, ja adverbiaalinna paikka, mihin tahi mistä objektin siirethään. Siirtämis-syntaktiita saattaa verrata omistaajan vaihetus -syntakthiin: Molemissa jonku (eli objektin) tila vaihettuu. Omistaajan vaihetus -syntaktissa omistaaja vaihettuu, siirtämis-syntaktissa jonku paikka vaihettuu, ko joku sitä siirttää. Siirtämisverbii oon esimerkiksi siirt(t)ää(t), liikuttaa(t), tuođa ~ tuua, vieđä ~ viiä, panna, nout(t)aa(t), vettää(t) jne. Esimerkkii: (1) Einari toi piilin Tyskästä. N[sg.nom.] V[tuođa, sg3] N[sg.gen.] N[sg.elat.] SUBJ V OBJ ADVLI (2) Sie [et pannu] kuppii hyllyle. Pron[sg2] V[panna, kieltt.sg2] N[sg./pl.part.] N[sg.all.] SUBJ V OBJ ADVLI (3) Miina [oon noutanu] minun kothiin. N[sg.nom.] V[nouttaat, sg3] Pron[gen.] Adv SUBJ V OBJ ADVLI (4) Muori vei pojan lastentarhaasseen. (5) Sisaret [olthiin viemässä] poikkaa lastentarhaasseen. (6) Äiji [ei löytäny] [kuolutta reppoo] siljolta. (7) Pekka siirsi toolin siljole. (8) Pekkaa [ei nouđettu] taivhaasseen. (9) Mettästä löyđethiin [kuolheen revon]. (10) Kaapista viskathiin [vanhaat ruvat]. Prototyyppinen siirtäminen oon sitte tämmöinen: Adverbiaali oon ero- eli tulokaasuksessa. Reekelit siihen, käytämäkö sisäistä eli ulkoista lokaalikaasusta (s- eli l-kaasusta), oon samat ko silloinki, ko joku ittestänsä siirttyy johonki: Ko jonku siirethään jonku sisäpuolelta eli sisäpuolele, käytämä sisäistä lokaalikaasusta (3–5, 8–10), ko jonku siirethään jonku ulkopuolelta eli ulkopuolele tahi ulkopinnalta eli ulkopinnale, käytämä ulkoista lokaalikaasusta (2, 6, 7). Paikannimmiin kans käytämä tavalisesti sisäistä lokaalikaasusta (1; vrt. eđelä kohta 4.2.1.1 paikka ja 4.2.1.2 liiket). Omistaajan vaihetus -verbii saattaa kans käyttäät siirtämisverbinä (11, 12). (11) Lassi osti sykkelin Uslusta. (12) Mie sain skenkin Suomesta. Tilasyntaktit Tilasyntaktit oon semmoiset syntaktit, mikkä muistelhaan jostaki ulkoisesta eli subjektiivisesta olotilasta eli olotilan muutoksesta. Tämmöissii syntaktiita oon usheemanlaissii. Säätila Tilasyntaktiita oon esiksiki säätila-syntaktit. Sääverbii oon esimerkiksi paistaa(t), tuula ja sattaa(t). Muutamisti säätillaa ilmoitethaan semmoisella syntaktilla, missä oon tavalinen SUBJ + V -struktuuri, eli niissä oon syntaktin alussa subjekti, jonka pörässä sitte oon sääverbi (1). (1) Aurinko paistaa. N[sg.nom.] V[paistaat, sg3] SUBJ V Tavalisempi oon kuitenki semmoinen vasituinen säätila-syntakti, missä subjekti kokonhansa vailuu (2–4). Silloin oon syntaktin alkhuun ushein siiretty vaphaan adverbiaalin (3, 4); prinsippinnähän oon ette välttäät konstruksuunii, missä verbi oon syntaktin alussa. Ko muistelhaan, mitä sattaa, subjekti oon syntaktin lopussa samhaan laihiin ko eksistensi-syntaktissa (5–7). Syntaktit muistutethaanki eksistensi-syntaktiita. Mutta subjektin paikala syntaktin alussa saattaa kans olla tyyhä subjekti se (8). Kaikki nämät syntaktit käänythään ruijan kielheen semmoisella syntaktilla, missä subjektin paikala oon tyyhä subjekti det. Esimerkkii säätila-syntaktista: (2) Sattaa ja tuulee. V[sattaat, sg3] Konj V[tuula, sg3] V Konj V (3) Ulkona sattaa. ADV V[sattaat, sg3] V-ADVLI V (4) Merelä tuuli. N[sg.adess.] V[tuula, sg3] V-ADVLI V (5) Tromssassa sattaa vettä. N[sg.iness.] V[sattaat, sg3] N[sg.part.] V-ADVLI V SUBJ (6) Tunturissa pani/satoi lunta. (7) Pyssyjovessa sattaa rakheita. (8) Se sattaa ja tuulee. Näjemä, ette sääverbiin kans ei ole subjektikongruenssii (esimerkki 7), ja syntaktityyppi muistuttaa siinäki eksistensi-syntaktii. Ulkoinen olotila Oon kans olemassa muunlainen ulkoisesta olotilasta, niin ko esimerkiksi temperatuurista tahi muusta ilman laađusta, muisteleeva tyyppi. Verbinä näissä oon olla (1–4) eli tulla (5, 6). Subjekti oon verbin pörässä, viimisennä syntaktissa. Eriliikaisesti silloin ko komplementtina oon adjektiivifraasi (2), nämät saattaa analyseerata yhđenlaisiksi predikasuunisyntaktiiksi, missä komplementtina oon predikatiivi. (1) Oli [kova sää]. V[olla, sg3] N[sg.nom.] V SUBJ (2) Oli [oikhein lämmin]. V[olla, sg3] A[sg.nom.] V PREDVI (3) Oon ilta. (4) Ushein olthiin [pahat ilmat]. (5) Tuli [kaunis syksy]. (6) Huomena tullee [kaunis sää]. Näihinki syntakthiin saattaa lisätä sen alkhuun tyyhän subjektin se (7, 8). (7) Se oli [kaunis ilta]. (8) Se oli [oikhein lämmin]. Sansitila Tilasyntaktit oon kans semmoiset, missä oon predikatiivi ablatiivissa ja mikkä muistelhaan, miltä jossaki paikassa eli tilassa haissee tahi näyttää. Verbit oon haista ja näyttää(t). Tämmöisissä syntaktiissa vailuu subjekti, mutta sen sijasta korrelaattina oon paikan adverbiaali (1, 2). Syntaktit oon likheistä sukkuu sansi-predikasuunisyntaktiile, ja analyseeraama toisen komplementin predikatiiviksi. (1) Saunassa haissee hyvältä. N[sg.iness.] V[haista, sg3] A[sg.abl.] ADVLI V PREDVI (2) Sielä näytti kaunhiilta. Adv V[näyttäät, sg3] A[sg.abl.] ADVLI V PREDVI Näissä syntaktiissa finittiverbi oon tasan singulaarin 3. persoonassa. Syntakti oon tyyppii: Subjektiivinen tila Neljettä tilasyntaktii käskemä tässä subjektiiviseksi tilaksi. Syntaktit muistelhaan jonku elläävän entiteetin, ihmisen eli elläimen, tilasta. Näissä verbinä oon olla-verbi. Syntaktit muistutethaan omistus-syntaktiita, mutta niilä oon kans vaihtoehto, mikä muistelee olotilan muutoksesta. Silloin verbinä oon tulla. Komplementti verbin eđessä oon olla-verbin kans adessiivissa (1, 3, 5, 7), tulla-verbin kans allatiivissa (2, 4, 6). Syntaktiitten toisena komplementtina saattaa olla olotilasta muisteleeva adjektiivifraasi (1, 2) eli kans substantiivifraasi (3–7). Ko se oon adjektiivifraasi, se muistuttaa likheisesti predikatiivii, ko se oon substantiivifraasi, se muistuttaa subjektii. Merkittemmä sen tässä tyhä yksinkertaisesti komplementiksi. (1) Dagnylä oon kylmä. N[sg.adess.] V[olla, sg3] A[sg.nom.] ADVLI V kompl (2) Liisale tuli kylmä. N[sg.adess.] V[tulla, sg3] A[sg.nom.] ADVLI V kompl (3) Minula oon palava. Pron[sg1] V[olla, sg3] N[sg.nom.] ADVLI V kompl (4) Kissale tuli [nälkä ja jano]. (5) Kaikila oon hoppu. (6) Äijile tuli [paha mieli]. (7) Meilä oli [huono tila] ja [huono sija]. Vaikka syntaktit muistutethaan omistus-syntaktiita, net oon siinä erilaiset, ette ko kielttäävän omistus-syntaktin subjekti oon partitiivissa, se subjektiivinen tila -syntaktin vastaava komplementti oon tasan nominatiivissa (8–12). (8) Dagnylä [ei ole] kylmä (9) Liisale [ei tullu] kylmä. (10) Minula [ei ole] palava. (11) Henrylä [ei ole] koskhaan hoppu. (12) Äijile [ei tullu] [paha mieli]. Statustila Statustila-syntaktilla meinaama semmoista syntaktii, missä subjekti oon korrelaattina olotila-adverbille (katto kohđasta 9.4.3). Verbinä oon olla (2, 4, 5) eli mennä (1, 4), muutamisti kans tulla (6). (1) Piili meni rikki. N[sg.nom.] V[mennä, sg3] Advs SUBJ V ADVLI (2) [Kaikki tiet] olthiin poikki. N[pl.nom.] V[olla, pl3] Adv SUBJ V ADVLI (3) Talo oon kaltossa. N[sg.nom.] V[olla, sg3] AdvP SUBJ V ADVLI (4) Pekka ja Kalla menthiin naimishiin. (5) Häävierhaat olthiin päissä. (6) Liisaki tuli päihin. Vaikka sanothaan, ette adverbit ei taivu, se kuitenki näjemä, ette verbit mennä ja tulla valithaan semmoisen adverbin, mikä histoorialisesti oon tulokaasuksessa (4, 6), olla-verbi semmoisen, mikä histooriallisesti oon olokaasuksessa (3, 5). Adverbityypilä rikki(t), poikki(t), halki(t) oon tyhä yksi haamu, mitä passaa käyttäät kaikkiin verbiin kans (1, 2). Referatiiviset syntaktit Tähän asti olema puhunheet semmoisista syntaktityypiistä ja niitten verbiistä, jokka ilmoitethaan suorhaan jotaki assiintillaa. Seuraavaksi kattoma toista syntaktityyppiin valtajoukkoo, referatiivissii syntaktiita. Referatiiviset syntaktit oon nimensä jälkhiin syntaktiita, joila refereerathaan johonki toisheen assiisseen eli assiintilhaan. Ylisyntaktin subjektinna oon joku elläävää olenttoo, ihmistä eli elläintä, meinaava sana. Ylisyntaktin verbaali muistelee, mikä suhđet ylisyntaktin subjektilla oon refereeratthuun assiisseen. Nämät verbit oon semmoiset, ette niitten kans oon mahđolinen semmoinen alasyntakti (syntaktikaavoissa merkitty pukstaavilla S), mikä oon komplementtina ylisyntaktin verbile. Kans verbifraasi (VP) oon mahđolinen komplementti. Verbifraasin verbi saattaa olla infinitiivin eli partisipin haamuinen. Partisippihaamuiset verbifraasit saattaa tasan korvata subjunksuunisyntaktilla, ja sillä niitä ei tässä oteta erittäin esile. Niistä oon kuitenki esimerkkii partisipiitten kohđala (katto kohđasta 6.8.2.1 Partisipin preesensin ja perfektin käyttö, esimerkit 9–15). Referatiivisissa syntaktiissa verbaali oon tasan luku- ja persoonakongruensissa subjektin kans. Referatiivisissa syntaktiissa toinen komplementti oon usheimitten objekti. Alapuolela käsittelemäki juuri tämmöissii ylheissii taphauksii. Mutta oon kans referatiivissii syntaktiita, missä toisena komplementtina oonki adverbiaali. Esimerkiksi syntaktissa Met luotama siihen, ette kainun kieli säilyy fraasi siihen, ette kainun kieli säilyy oon adverbiaali luottaa(t)-verbile. Tämmöissii syntaktityyppii emmä tässä käsittele erittäin, mutta niitä tullee esile esimerkiksi junksuuniitten käsittelyn alla (katto kohđasta 11.2.2.4 Subjunksuuni adverbiaalikomplementtina). Kognisuuni Kognisuuni ilmoittaa jonkulaista tieđolista eli kognitiivista tillaa. Kognitiivissii verbii oon esimerkiksi muistaa(t), tiet(t)ää(t) ja ymmärt(t)ää(t). Verbillä oon kaksi komplementtii, subjekti ja objekti. Tyypilinen oon, ette objekti ei olekhaan nomeni mutta verbifraasi (1, 6) tahi alasyntakti (2–5, 7–8). Alasyntakti oon joko ette-syntakti (2, 4, 7), tahi joittenki verbiin kans, niin ko eriliikaisesti kielttäävissä syntaktiissa muistaat- ja tiettäät-verbiin kans, se saattaa olla kans kysymäsyntakti (3, 5, 8). Ko alasyntaktinna oon kysymäsyntakti, sen eđessä saattaa olla subjunksuuni ette, mutta se saattaa jääđä poiski. (1) Pekka muisti [lukkeet preivin]. N[sg.nom.] V[muistaat, sg3] VP[1.inf. + N[sg.gen.]] SUBJ V OBJ (2) Pekka muisti [ette hän häyttyy lukkeet preivin]. N[sg.nom.] V[muistaat, sg3] S[ette-syntakti] SUBJ V OBJ (3) Kuningas [ei muistanu] [(ette) oliko hän lukenu preivin]. N[sg.nom.] V[muistaat, kieltt.sg3] S[(ette + )kysymäsyntakti] SUBJ V OBJ (4) Sie tieđät [että mie olen täälä]. (5) Sie [et tieny] [(ette) kuka sie olit]. (6) Hukka ymmärsi [lähteet pakhoon]. (7) Hukka ymmärsi [ette nyt mennee huonosti]. (8) Hukka [ei ymmärtänny] [(ette) mitä nyt tapattuu]. Objektinna saattaa olla kans nomeni, mutta silloin se yhđelä laila korvaa alasyntaktii. Verttaa sytaktiita (9, 10) syntakhiin (11, 12). (9) Met muistama kaiken. Pron[pl1] V[muistaat, pl1] Pron[sg.gen.] SUBJ V OBJ (10) Mie muistan Pekan. (11) Met muistama, mitä olema lukenheet ja nähnheet. (12) Mie muistan, ette olen kohđatellut Pekan. Kognisuuni-syntaktin tavalinen kaava oon tämmöinen: Arvelu Arvelu oon semmoinen syntakti, missä joku arvelee jotaki: Joku pittää, uskoo, luulee, toivoo ette joku assii oon niin eli nuoin. Tavaliset arveluverbit oon luula, uskoot ~ uskoa(t), pittää(t) ja toivoot ~ toivoa(t). Objektinna oon tavalisesti ette-syntakti (1–5). (1) Het luulthiin [ette kainun kieltä ei ole olemassakhaan]. Pron[pl3] V[luula, pl3] S[ette-syntakti] SUBJ V OBJ (2) Mie luulen [ette Matti oon hullu]. (3) Alattiolaiset piđethiin [ette amtmani oli oikhein paha]. (4) Pekka uskoi [ette Maija rakastaa häntä]. (5) Met toivoma [ette kissa tullee takaisin]. Verbiin uskoot ~ uskoa(t) ja toivoot ~ toivoa(t) kans oon mahđolinen NP-komplementtiki. toivoot-verbin kans se oon partitiivihaasmuinen objekti (6), uskoot-verbin kans mahđolinen oon sekä partitiivihaamuinen objekti (7) ette adverbiaali (8). (6) Met toivoma rauhaa. Pron[pl1, nom.] V[toivoot, pl1] N[sg.part.] SUBJ V OBJ (7) Mie uskon sinnuu. (8) Pekka uskoi [Jumalan pääle] ~ Jumalhaan. Näissäki syntaktiissa NP-fraasi eli PP-fraasi oon yhđela laila ette-syntaktin sijassa. Verttaa ylipuolen syntaktiita (6–8) tavalishiin arvelu-syntakthiin (9–11). (9) Met toivoma [ette tulis rauha]. (10) Mie uskon [ette sie puhut totta]. (11) Pekka uskoi [ette Jumala oli olemassa]. Prototyyppisen Arvelu-syntaktin kaava oon sitte tämmöinen: Ko verbinä oon luula, uskoot eli toivoot ja alasyntaktissa oon predikatiivi, se alasyntaktin eli verbifraasin sijhaan saatama käyttäät tämmöistä syntaktikaavaa, missä predikatiivi oon translatiivissa (12–17). Verbin pittää(t) kans predikatiivi oon essiivissä (18–20). Objekti oon luula- ja pittäät-verbin kans tasan partitiivissa (12–14, 18–20), verbiin uskoot ~ uskoa(t) ja toivoot ~ toivoa(t) kans objektin kaasuksissa (15–17). Verbit oon silloin kolmipaikkaiset: (12) Mie luulin sinnuu viishaaksi. Pron[sg1] V[luula, sg1] Pron[sg.part.] A[sg.transl.] SUBJ V OBJ PREDVI (13) Perunka luuli meitä kummitukseksi. (14) Meitä luulthiin tyhmäksi. (15) Hukka uskoi ketun tyhmäksi. N[sg.nom.] V[uskoot, sg3] N[sg.gen.] A[sg.transl.] SUBJ V OBJ PREDVI (16) Mie [en usko] sinnuu viishaaksi. (17) Kettu toivoi hukat kuolheeksi. (18) Matti pittää minnuu hulluna. N[sg.nom.] V[pittäät, sg3] Pron[sg.part.] A[sg.ess.] SUBJ V OBJ PREDVI (19) Het piđethään meitä hulluna. (20) Joonas piti valasta kalana. Se oon kuitenki näissäki arvelu-syntaktiissaki tavalisempi käyttäät semmoista syntaktikaavaa, missä komplementtina oon alasyntakti (21–23). (21) Peruska luuli [ette met olima kummitukset]. (22) Mie [en usko] [ette sie olet viisas]. (23) Het piđethiin [ette met olema hullut]. Referatiivinen sansi Referatiivinen sansi oon syntaktityyppi, jossa verbaali ilmoittaa jonku sansihavainon. Verbi saattaa olla joko transitiivinen eli intransitiivinen. Tämmöiset transitiiviset sansiverbit oon esimerkiksi kuula, nähđä ~ nähhä, haistaa(t), maistaa(t) ja tuntteet ~ tuntea(t) ~ tuntia. Verbilä oon kaksi komplementtii, subjekti ja objekti. Objekti saattaa olla nomeni (6, 7, 11), mutta tavalissiimin se oon alasyntakti (1–5, 8–10). Alasyntakti saattaa olla ette-syntakti (1, 8, 9), ko-syntakti (2, 10) tahi kysymäsyntakti (3–5). Kysymäsyntaktin eđessä saattaa olla subjunksuuni ette. Ko verbin objekti oon nomeni, sen kaasus oon tavalisten objektireekeliitten jälkhiin (6, 7, 11). (1) [Kylän ihmiset] nähthiin [ette Nuutti tuli Aaronniemestä]. N[pl.nom.] V[nähđä, pl3] S[ette-syntakti] SUBJ V OBJ (2) [Kylän ihmiset] nähthiin [ko Nuutti tuli Aaronniemestä]. N[pl.nom.] V[nähđä, pl3] S[ko-syntakti] SUBJ V OBJ (3) [Kylän ihmiset] [ei nähnheet] [(ette) tuliko Nuutti Aaroninniemestä]. N[pl.nom.] V[nähđä, kieltt.pl3] S[(ette + )kO-kysymäsyntakti]. SUBJ V OBJ (4) Met näjimä [(ette) mitä sielä tapattui]. (5) Mie kuulin [mitä sie sanoit]. (6) Mie näjin aikamasiinin. (7) Mie [en nähny] aikamasiinii. (8) Het tunnethiin [ette masiini lensi avaruuđen läpi]. (9) Ragnhild kuuli [ette vielä oli sijjaa aikamasiinissa]. (10) Pojat kuulthiin [ko tyttäret tulthiin]. (11) Met kuulima kitarinpellaamista. Taas saattaa NP-objektit muuttaat ette-syntaktiksi (12–14). (12) Mie näjin [ette sielä oli aikamasiini]. (13) Mie [en nähny] [ette sielä oli aikamasiini]. (14) Met kuulima [ette joku pelas kitarilla]. Referatiivisen sansin kaava oon tämmöinen: Intransitiivisista sansiverbiistä referatiivisesti käytethään eriliikaisesti verbii näyttää(t) ja tunttuut ~ tuntua(t). Syntaktiitten subjektinna oon ette-syntakti (15, 16). Syntakthiin saattaa kans lisätä subjektin kohđale tyyhän subjektin se (14) ja vielä ablatiivisen ankkurisanan siltä (17, 18). (15) Näyttää [ette huomena tullee sađet]. (16) Minusta tunttuu [ette nyt alkkaa se onnelinen elämä]. (17) Se näyttää [siltä [ette huomena tullee sađet]]. (18) Minusta tunttuu [siltä [ette nyt alkkaa se onnelinen elämä]]. Tämmöisistä syntaktiista, missä verbinä oon intransitiivinen sansiverbi ja subjektinna ette-syntakti, katto kans kohđasta 11.2.2.1 Subjunksuunisyntakti subjektinna. Sanoma-akti Sanoma-akti refereeraa jonku sanomissii eli ajatuksii, ja niitä saattais käskeet kans nimelä oratio obliqua. Net oon ushein mahđolinen muuttaat vasituiseksi sitaatiksi eli suoraksi referaatiksi (oratio directa). Verbinä oon vasittu sanomaverbi, jolla oon kaksi komplementtii, subjekti ja objekti. Subjekti oon aina aktiivinen toimiija. Sanomaverbii oon esimerkiksi sannoot ~ sanoa(t), muistela, ilmo(i)ttaa(t), kirjo(i)ttaa(t), ajatella, opettaa(t), valetella, luvata ja kyssyyt ~ kysyä(t), lukkeet ~ lukea(t) ~ lukia ja tutkiit ~ tutkia(t). Objekti oon usheimitten alasyntakti eli ette-syntakti (1, 3, 4) tahi kysymäsyntakti (2, 5, 6). Verbin luvata kans se saattaa olla kans verbifraasi (7). (1) Perunka sanoi [ette hän kirjoittaa grammatikin]. N[sg.nom.] V[sannoot, sg3] S[ette-syntaksi] SUBJ V OBJ (2) Äiji [oon muistelu] [(ette) kunka hän sai emänän]. N[sg.nom.] V[muistela, sg3] S[(ette +) kysymäsyntakti] SUBJ V OBJ (3) [Talmulahđen pappi] kirjoitti [ette amtmani kiussaa kainulaissii]. (4) Het valetelthiin [ette heilä ei ollu sijjaa]. (5) Sammeli kysyi [(ette) keitä tet oletta]. (6) Het kysythiin [(ette) mitä met nyt häyđymä tehđä]. (7) Iisko lupas [anttaat mulle rahhaa]. N[sg.nom.] V[luvata, sg3] VP[1.inf. + AdVLI + OBJ] SUBJ V OBJ Prototyyppisen sanoma-akti-syntaktin kaava oon tämmöinen: Sanoma-akti-syntakthiin lisäthään ushein kans sen, kenele jotaki sanothaan eli kirjoitethaan jne. Esimerkiksi (8, 9): (8) Het valetelthiin meile, [ette heilä ei ollu sijjaa]. Pron[pl3, nom.] V[valetella, pl3] Pron[all.] S[ette-syntakti] SUBJ V ADVLI OBJ (9) Sammeli kysyi meiltä, [(ette) keitä tet oletta]. Ko sanoma-akti-verbii käytethään ohjaama-akti-verbin taphaan (katto kohtaa 4.3.6), se mahđolinen oon kans struktuuri, missä ette-syntaktin sijassa oonki infinitiivifraasi, minkä siđothaan ylisyntakthiin ette-subjunksuunila (10). (10) Iisakki sanoi [ette lähtiä heti kothiin]. Katto kans kohđasta 11.2.2.2 Subjunksuunisyntakti objektinna. Yhđenlainen sanoma-akti oon kans syntakti, missä verbinä oon seisoot ~ seisoa(t). Erilainen tämä oon siinä, ette siinä alasyntakti oonki subjektin funksuunissa (11). (11) Aviisissa seisoi, [ette koko kylä oon myytävännä]. N[sg.iness.] V[seissoot, sg3] S[ette-syntakti] ADVLI V SUBJ Tämä syntakti muistuttaa eksistensi-syntaktii, ja siinä verbi oon tasan singulaarin 3. persoonassa. Nimitysakti Kolmipaikkaiset nimitysakti-syntaktit oon siinä erinomhaiset referatiiviset syntaktit, ette net ei saa komplementiksi alasyntaktii eikä verbifraassii mutta NP- ja AP-fraassii. Niitten avula muistelhaan, miksi jotaki käskethään eli sanothaan. Nimitysverbii oon esimerkiksi käskeet ~ käskeä(t), kuttuut ~ kuttua(t), sannoot ~ sanoa(t), nimittää(t) ja haukkuut ~ haukkua(t). Syntaktiissa oon subjektin lisäksi komplementtina nomeniobjekti ja translatiivihaamuinen predikatiivi, mikä saattaa olla NP (1, 3) eli AP (2). (1) Solgunn käskee [kainun kieltä] [syđämen kieleksi]. N[sg.nom.] V[käskeet, sg3] N[sg.part.] N[sg.transl.] SUBJ V OBJ PREDVI (2) Hanna haukkui minnuu hulluksi. (3) Ruijalaiset sanothiin meitä kvääniksi. Myönttäävässä syntaktissa singulaarinen objekti saattaa olla kans genitiivissä (4) ja pluraalinen nominatiivissa (5). (4) Solgunn käskee [kainun kielen] [syđämen kieleksi]. (5) Ruijalaiset haukuthiin pojat kväänikläpiksi. Ohjaama-akti Ohjaama-akti-syntaktiissa verbinä oon käskemä-, antama- eli kieltämäverbi. Niissä jonku eli jokku käskethään eli annethaan tehđä eli kielethään tekemästä jotaki. Tavaliset ohjaama-aktiverbit oon käskeet ~ käskeä(t) ~ käskiä, ant(t)aa(t), neuvoot ~ neuvoa(t) ja kielt(t)ää(t). Verbit millä haluthaan eli sallithaan, ette joku tekkee jotaki, saađhaan objektiksi verbifraasin, minkä subjekti oon singulaarissa genitiivissä (1, 4, 6) ja pluraalissa nominatiivissa (3, 5, 7); pluraalinen persoonapronomeni oon niin käsketyssä akkusatiivihaamussa (2). (1) Mie käskin [Liisan [lukkeet läksyt]]. Pron[sg1] V[käskeet, sg1] VP[N[sg.gen.] VP[1.inf. + N]] SUBJ V OBJ[SUBJ +V + OBJ] (2) Perunka käski [meiđät [tulla sisäle]]. N[sg.nom.] V[käskeet, sg3] VP[Pron[pl1, akk.] VP[1.inf. + Adv]] SUBJ V OBJ[SUBJ + V + ADVLI] (3) Muori käski [pojat [syöđä puuron]] N[sg.nom.] V[käskeet, sg3] VP[N[pl.nom.] VP[1.inf. + N]] SUBJ V OBJ[SUBJ + V + OBJ] (4) Ämmi antoi [pojan [summastaat kissaa]] (5) Äiji antoi [pojat [lähteet pyythöön]] (6) Pappi neuvoi [Nillan [lähteet reishuun]]. (7) Opettaaja neuvoi [koululapset [lukkeet läksyt]]. Syntaktiitten kaava oon: Verbin kielttäät kans verbifraasin verbinä oon 3. infinitiivin elatiivi (8–10), ja anyseeraama sen adverbiaaliksi. VP:n subjekti oon objektikaasuksessa, eli ko valtasyntakti oon kielttäävä, se VP:n subjekti oon partitiivissa (10). (8) Prosti kielsi [Perungan [saarnaamasta kainuksi]]. N[sg.nom.] V[kielttäät, sg3] VP[N[sg.gen.] VP[3.inf.elat. + N] SUBJ V ADVLI[SUBJ + V + ADVLI] (9) Faari kielsi pojat [lähtemästä pyythöön]. N[sg.nom.] V[kielttäät, sg3] VP[N[pl.nom.] VP[3.inf.elat. +N]] SUBJ V ADVLI[SUBJ + V + ADVLI] (10) Papit ei kieltänheet [faarii [juomasta viinaa]]. N[pl.nom.] V[kielttäät, kieltt.pl3] VP[N[sg.part.] VP[1.inf.elat. + N] SUBJ V ADVLI[SUBJ + V + OBJ] Silloin ko saattaa ajatella, ette ohjaama-aktin verbifraasi oon imperatiivinen sitaatti jonku sanomisesta, siihen oon infinitiivin etheen mahđolinen lisätä subjunksuunin ette (11, 12). Tämä oon tavalinen eriliikaisesti Varengin varieteetissa. Esimerkiksi: (11) Mie käskin [Liisan ette lukia läksyt]. (12) Pappi neuvoi [Nillan ette lähtiä reishuun]. Varengin varieteetissa käytethään kieltää-verbinki kans sammaa konstruksuunii, missä VP:n verbi oon 1. infinitiivin haamussa (13). Mutta siihen häyttyy silloin lisätä kieltoverbin ei. (13) Prosti kielsi [Perunkaa [ette ei saarnata kainuksi]]. N[sg.nom.] V[kieltää, sg3] VP[N[sg.part.] [VP[ette + ei + 1.inf. +N]]] SUBJ V OBJ[SUBJ + ette + V + ADVLI] Eđelä kaikissa esimerkiissä oon myötä verbifraasin subjekti. Tavalinen oon kuitenki ohjaama-akti, mistä subjekti vailuu (14–16). (14) Perunka käski [(ette) tulla sisäle]. (15) Pappi neuvoi [(ette) lähtiä sisäle]. (16) Prosti kielsi [ette ei saarnata kainuksi]. Sammaa kaavaa olleevan ohjaama-aktin saattaa laittaat kans sanoma-aktiverbiistä, ko verbifraasin ymmärethään imperatiiviseksi sitaatiksi (17, 18): (17) Mie sanoin Liisale [ette lähtiä Vesisaarheen minun kansa]. (18) Faari huusi [ette tulla aphuun]. Tämmöisistä ette-fraasiista katto kans kohđasta 11.2.2.2 Subjunksuunisyntakti objektinna. Modifiseeratut syntaktit Modifiseeratuksi syntaktiksi defineerathaan tässä syntaktit, missä oon semmoinen verbi eli verbin ja nomenin liitto eli verbikonstruksuuni, mikä ei tuo syntakthiin mithään vasituista uutta informasuunii, mutta modifiseerathaan syntaktin assiintillaa (1, 2) eli sitä aikkaa (3, 4) koska syntakti oon tosi. Esimerkkii: Modiseeratut syntaktit jajama kolmheen valtatyypphiin: Modifiseeratun syntaktin verbaalinna oon joku vasituinen modaalinen verbi, mikä modifiseeraa syntaktin tekemistä, niin ko esimerkissä (1), missä verbi häyttyyt ~ häytyä(t) ilmoittaa tekemisen välttämättömyyttä. Modaalisuus ilmoitethaan olla-verbin ja jonku nomenin liitola. Tämmöinen oon esimerkiksi modaalinen olla lupa -konstruksuuni (2). Aspektisyntaktit, missä syntaktin aijankohtaa rajathaan jonku vasitun aspektiverbin eli verbikonstruksuunin avula. Esimerkissä (4) oon aspektiverbi keritä ja esimerkissä (3) olla tekemässä -konstruksuuni. Nämätkhään ei lissää syntakthiin mithään muuta informasuunii ko aijan rajauksen. Puhuma tässä näistä kolmesta jokhaisesta erittäin. Syntaktissa vasittu modaalinen verbi Modifiseeratuitten syntaktiitten verbaalinna saattaa olla joku vasituinen modaalinen verbi, mikä muistelee, oonko syntaktin assiintila puhhuujan mielestä tahi ylheisesti sikkari eli epäsikkari, pakolinen eli mahđolinen, luvalinen eli luvaton, uskottava eli uskomaton jne. Tämmöissii verbii oon esimerkiksi häyttyyt ~ häytyä(t), häättyyt ~ häätyä(t), pittää(t), jouttuut ~ joutua(t), auttaa(t), tarvita (käytethään eriliikaisesti kielttäävissä syntaktiissa), kannattaa(t), saađa ~ saaha, aikkoot ~ aikoa(t), meinata, haluta, saattaa(t), sattuut ~ sattua(t) ja tait(t)aa(t). Modaalisen verbin kans oon syntaktissa aina joku muu verbi, joka muistelee faktilisen assiintilan, mikä realiseeraanttuu eli jääpi realiseeraantumatta. Käskemä tätä verbii valtaverbiksi. Tämä verbi oon infinitiivihaamussa, joko 1. infinitiivissä tahi 3. infinitiivissä. Usheimitten tämmöisen syntaktin valtaverbi oon 1. infinitiivin haamussa. Ensimäisen infinitiivin vaađithaan kuitenki verbit häyttyyt ~ häytyä(t), häättyyt ~ häätyä(t), pittää(t), tarvita, kannattaa(t), auttaa(t), saađa ~ saaha, aikkoot ~ aikoa(t), meinata, haluta, saattaa(t), sattuut ~ sattua(t), jout(t)aa(t) ja tait(t)aa(t). Silloin saatama kattoot, ette modaalisen verbin pörässä seissoova valtaverbifraasi oon objektin funksuunissa. Esimerkki analyysistä (1): (1) Sie häyđyt [lähteet Vesisaarheen]. Pron[sg2, nom.] V[häyttyyt, sg2] VP[1.inf. + N[sg.ill.]] SUBJ V OBJ[V + ADVLI] Vrt. Sie lähđet Vesisaarheen. Sammaa tyyppii oon seuraavatki syntaktit (2–9): Verbiin jouttuut ~ joutua(t), päästä, pakata ja keritä ’olla tillaa’ kans infinitiivifraasin verbi oon 3. infinitiivin illatiivissa (10–13). (10) Liisa jouttuu [kirjoittamhaan muisteluksen]. NP[sg.nom.] V[jouttuut, sg3] VP[3.inf.ill. + N[sg.gen.]] SUBJ V ADVLI[V + OBJ] Seuraavat syntaktit oon sammaa tyyppii: Tämmöisissä syntaktiissa analyseeraama sen valtaverbifraasin adverbiaaliksi, sillä ko valtaverbi oon siinä adverbiaalin kaasuksessa. Modifiseeratut syntaktit vasitun ḿodaalisen verbin kans oon tämmöiset: Ko kattoma semmoissii modaalissii taphauksii, missä valtaverbinä oon 3. infinitiivin haamu, se havaittemma, ette se oon samhaan laihiin tulokaasuksessa ko verbin NP-adverbiaali olis, jos sammaa verbii oliski käytetty suorassa syntaktissa. Esimerkiksi (14, 15): Silloin ko verbii saattaa käyttäät ei-modifiseeraavana ja se saapi NP-objektin, silloin valtaverbi modifiseeraavan verbin kans oon 1. infinitiivissä. Esimerkiksi (16, 17): Kielto tekkee saman ko muissaki syntaktiissa: Kielttäävän verbifraasin objekti oon tasan partitiivissa. Muutoinki valtaverbin komplementit oon samassa haamussa, ko net oltais, jos syntaktista otettais modaalisen verbin pois. Verbit kannattaa(t) ja auttaa(t) oon siinä erilaiset, ette niitten kans ei ole vasituista subjektii, mutta käytethään samanlaista adessiivikonstruksuunii ko omistus-syntaktiissa (18, 19). (18) Meilä kannattaa [studeerata kainuu]. Pron[adess., pl3] V[kannattaat, sg3] VP[1.inf. + N[sg.part.]] ADVLI V SUBJ[V + OBJ] Vrt. Met studeeraama kainuu. (19) Pojila ei auttanu [vaitela assiista]. NP[pl.adess.] V[auttaat, kieltt.sg3] VP[1.inf. + N[sg.elat.]] ADVLI V SUBJ[V + ADVLI] Vrt. Pojat vaitelthiin assiista. Mutta tavalissiin oon, ette tämmöiset syntaktit oon geneeriset (20, 21) eli niissä oon tyyhä subjekti se (22). (20) [Kainun kieltä] kannattaa oppiit. (21) Assiista [ei auttanu] vaitela. ~ (22) Se [ei auttanu] [vaitela assiista]. Modaaliset syntaktit oon muutoinki enniimitten geneeriset. Modaalinen oon pakko -syntakti Välhiin modaalinen verbaali saattaa olla pantu kokhoon olla-verbistä ja substantiivista, mikkä yhđessä haamustethaan yhđenlaisen verbiliiton. Tavalissiimat tämmöiset oon olla lupa ja olla pakko. Näitten kans käytämä semmoista adessiivikonstruksuunii, mikä oon saman näköinen ko omistus-syntaktissa (1–3). (1) Minula [oon lupa] [oppiit [kainun kieltä]]. Pron[sg1, adess.] V[olla, sg3 + N[lupa[sg.nom.]]] VP[1.inf. + N[sg.part.]] ADVLI V SUBJ[V + OBJ] Vrt. Mie opin [kainun kieltä]. Muita esimerkkii: Sitä oon kans samantapaissii konstruksuuniita, missä toisena osana oon adjektiivi (4). (4) Minula [oon paha] [lähteet tunturhiin]. Pron[sg1, adess.] V[olla, sg3 + A[paha[sg.nom.]]] VP[1.inf. + N[sg.ill.]] ADVLI V SUBJ[V + ADVLI] Vrt. Mie lähđen tunturhiin. Verbaalifraasin NP- eli AP-komplementti oon tasan nominatiivin singulaarissa. Syntaktityypistä oon eriliikaisesti Varengin varieteetissa kohta tavalinen kans semmoinen variantti, missä 1. infinitiivin etheen laitethaan ette-subjunksuunin (5). (5) Simmala [oon halu] [ette lähtiä tunturhiin]. Oon pakko -syntakti oon tämmöinen: Saman tapainen oon geneerinen tyyppi, missä ensimäisenä jäsenennä oon yhđenlainen tyyhä subjekti se ja syntaktin lopussa ensimäinen infinitiivi (6) eli ette-syntakti (7) tahi ko-syntakti (8). (6) Se [oon soma] hihđata. (7) Se [oli kummalinen] [ette hän lähti]. (8) Se [oli surulinen] [ko Maija kuoli]. Tässäki saattaa 1. infinitiivin eđessä olla ette-subjunksuuni (9, 10): (9) Se [oon paha] [ette olla köyhä]. (10) Se [oon soma] [ette hihđata]. Tämä tyyppi ei kuitenkhaan ole vasitusti modaalinen, sillä ko se ilmoittaa suorhaan yhden assiintilan. Syntakti oon yhđenlainen predikasuunisyntakti, missä subjektin funksuunissa oon infinitiivifraasi eli ette- eli ko-syntakti. Ylisyntaktin se-sannaa oliski luonolisempi pittäät ankkurisanana eli sanana, mikä representeeraa siinä alasyntaktii (ankkurisanasta katto kohđasta 2.4.4). Tämmöisistä syntaktiista, missä subjektinna oon ette-syntakti tahi -fraasi tahi ko-syntakti, katto kans kohđasta 11.2.2.1 Subjunksuunisyntakti subjektinna. Aspektuaaliset syntaktit Modifiseeratuita syntaktiita oon kans semmoissii, ette niissä verbaali rajjaa tekemisen tahi tapattumisen aikkaa: Jotaki alethaan tekemhään eli alkkaa tapattumhaan, olhaan tekemässä eli oon tapattumassa, jotaki heitethään tekemästä tahi heittää tapattumasta. Tämmöissii aikkaa rajjaaviita verbii saattaa kans käskeet aspektiverbiksi. Näitten verbiin kans pörässä tulleeva verbi oon 3. infinitiivin haamussa. Tämmöiset aspektiverbit oon kuitenki verbit alk(k)aa(t), mikä ottaa 3. infinitiivin illatiivin (1), olla, mikä ottaa 3. infinitiivin inessiivin (2), ja keritä ja heittää(t), mikkä otethaan 3. infinitiivin elatiivin (3, 4). (1) Met aloima [kuuntelemhaan [Perungan muistelusta]]. Pron[pl1] V[alkkaat, pl1] VP[3.inf. ill. + N[sg.part.]] SUBJ V ADVLI[V + OBJ] Vrt. Met kuuntelimma [Perungan muistelusta]. (2) Tyttäret oon [hihtaamassa vaarassa]. N[pl.nom.] V[olla, pl3] VP[3.inf. iness. + N[sg.iness.]] SUBJ V ADVLI[V + ADVLI] Vrt. Tyttäret hihđathaan vaarassa. (3) Tet [että ole heittänheet] [laulamasta [vanhoita laului]]. Pron[pl2] V[heittäät, kieltt.pl2] VP[3.inf.elat. + N[pl.part.]] SUBJ V ADVLI[V + OBJ] Vrt. Tet [että ole laulanheet] [vanhoita laului]. (4) Perunka kerkis [lukemasta Bibliaa]. NP[sg.nom.] V[keritä, sg3] VP[3.inf. elat. + N[sg.part.]] SUBJ V ADVLI[V + OBJ] Vrt. Perunka luki Bibliaa. Aspekti-syntaktin kaava oon tämmöinen: Aspektinna saattaa kans pittäät tyyppii tulla tehtyksi ja saađa ~ saaha tehtyksi, missä kummassaki verbifraasin valtaverbin haamuna oon passiivin partisipin perfektin singulaarin translatiivi. tulla tehtyksi -konstruksuunissa subjektin paikala oon adessiivihaamuinen adverbiaali, mikä muistelee, kuka jotaki teki (5, 6); se oon kans tavalinen, ette tulla tehtyksi -tyyppi oon geneerinen (7, 8). saađa ~ saaha tehtyksi -konstruksuunissa oon tavalinen nominatiivisubjekti, ja sitte kans subjektikongruensi (9, 10). Vielä oon konstruksuunile tulla tehtyksi vastakkainen konstruksuuni jääđä ~ jäähä tekemättä, missä valtaverbi oon 3. infinitiivin abessiivin haamussa (11, 12). (11) Ruoka jäi syömättä. (12) Minulta jäi [se assii] havaittematta. Verbin komplementiitten haamusta Verbi ja sen komplementit Ylipuolela olema nähnheet, ette verbilä oon komplementtiita eli semmoissii jäseniitä, mikkä oon pakoliset eli obligatooriset, ette syntakti oon semanttisesti täyđelinen. Saatama sannoot, ette verbi vaattii vissii komplementtiita. Subjektin lisäksi verbin tavalissii komplementtiita oon predikatiivi, objekti ja adverbiaali. Kunka monta ja minkälaissii komplementtiita syntaktissa oon, se oon sen jälkhiin, minkälainen verbi syntaktissa oon. Ylipuolela esitetyissä syntaktiissa monissa oon kaksi komplementtii. Mutta sitä oon kans syntaktiita, joissa oon vain yksi komplementti (niin ko Aurinko paistaa), ja syntaktiita, missä häyttyy olla kolme komplementtii (niin ko Nilla antoi preivin kuninkhaale). Sitä oon kans verbii, jokka ei vaađi yhtäkhään komplementtii (niin ko Sattaa). Komplementti saattaa olla substantiivifraasi (NP) ja se saattaa olla adjektiivifraasi (AP). Komplementtina saattaa olla kans adverbifraasi (AdvP), adposisuunifraasi (PP) tahi kvanttorifraasi (KvaP). Sitte komplementtina saattaa erittäinki referatiivisissa syntaktiissa vielä olla verbifraasi (VP) eli alasyntakti (S), tavalissiimin ette- tahi kysymäsyntakti, muutamisti kans ko-syntakti. Modifiseeraavissa syntaktiissa toisena komplementtina oon tasan verbifraasi. Kattoma vielä lyhykäisesti eri syntaktityyppiin komplementtiita ja eriliikaisesti nomenikomplementiitten haamui. Subjektin ja verbaalin kongruensista ja subjektin kaasuksesta Ylipuolela olleevista syntaktianalyysiistä näjemä, ette subjekti ja verbaali usheimitten kongrueerathaan toinen toisen kans eli net oon samassa luvussa ja persoonassa. Kongruensi vailuu tyhä niissä taphauksissa, missä syntaktin subjekti oon partitiivissa. Subjekti saattaa ylipuolela olleevista syntaktityypiistä olla partitiivissa vain eksistensi- syntaktiissa (Kentälä oli miehii ja vaimoi), Eksistensin muutos -syntaktiissa (Taivhaale syttyi tähtii), omistus-syntaktiissa (Minula oon rahhaa), omistuksen muutos -syntaktiissa (Faarile tullee vierhaita), kvanttori-syntaktiissa (Meitä oli viisi) ja eksistensipredikasuuni-syntaktiissa (Kukkii oon monen färissii). Muissa taphauksissa subjekti oon nominatiivissa. Silloin ko subjektin ja verbaalin kongruensi vailuu, se verbi oon aina singulaarin 3. persoonassa. Syntaktin subjektinna saattaa olla kans infinitiivifraasi (VP), niin ko syntaktissa Simmasta oon soma lähteet tunturhiin, missä subjektiksi saattaa kattoot fraasin lähteet tunturhiin. Subjektinna saattaa olla kans alasyntakti, niin ko syntaktissa Pekasta oli paha, ette Liisa rakasti Mattii. Verbifraasi- ja alasyntaktisubjektin kans syntaktin verbaali oon tasan singulaarin 3. persoonassa. Predikatiivi ja sen haamu Suoriin predikasuunisyntaktiitten predikatiivin korrelaattina oon ylheisesti syntaktin subjekti, mutta muuttamis-syntaktissa sen korrelaattina oon syntaktin objekti ja tulos-syntaktissa elatiivihaamuinen adverbiaali. Predikatiivi oon ylheensä nominatiivissa omituisuus-syntaktissa (Kaffi oli makkee) ja tulos-syntaktissa (Heikasta kasus kaunis mies). joukko-syntaktissa se oon partitiivissa (Nilla oli torniolaista sukkuu), samoten ko eksistensipredikasuuni-syntaktissa (Meitä oon monenlaissii). Ko funksuunina oon omistuspredikasuuni, se predikatiivi oon genitiivissä (Tämä pytinki oon amtmanin). muutos-syntaktissa ja ja muuttamis-syntaktissa predikatiivi oon translatiivissa (Amtmani tuli hulluksi, Matti maalas huonheen valkkeeksi). Ko predikatiivin funksuunina oon sansi, se oon ablatiivissa (Kukka haissee hyvältä). Referatiivisista syntaktiista Nimitysakti-syntaktiissa predikatiivi oon translatiivissa (Het käskethiin meitä kvääniksi). Arvelu-syntaktista oon olemassa kans tyyppi Faari luuli Pekkaa hulluksi, missä predikatiivi oon translatiivissa, ja tyyppi Faari piti Pekkaa hulluna, missä se oon essiivissä. Muista referatiivisista syntaktityypiistä ei predikatiivii löyđy. Predikatiivi oon lukukongruensissa ittensä korrelaatin kans predikasuunisyntaktiista omituisuus-, eksistensi- ja tulos-syntaktiissa, muissa syntaktityypiissä se ei kongrueeraa korrelaatin kans. Objekti ja sen haamu Suorista syntaktityypiistä tunnetsyntaktit ja tekemissyntaktit otethaan objektin eli niissä verbaalinna oon transitiiviverbi. Tunnetsyntaktiissa objektin kasus oon ylheensä vaihettelematon partitiivi (Mie rakastan sinnuu, Minnuu itkettää), tykätä-verbin kans kuitenki elatiivi (Mie tykkään sinusta). Tekemissyntaktiissa objektin kaasus vaihettellee, ja se saattaa olla singulaarissa genitiivi (Pappi kirjoitti preivin), pluraalissa nominatiivi (Nilla antoi preivit kuninkhaale) tahi singulaarissa ja pluraalissa partitiivi (Nilla ei kirjoittannu preivii, Mie söin äpylii, mutten jaksanu kaikkee). Tätä vaihettelleevaa objektin kaasusta käskemä objektikaasukseksi. Objektin kaasusta varten oon muutama yksinkertainen reekeli: Singulaarinen objekti saattaa olla genitiivissä, mutta pluraalinen ei. Pluraalinen objekti saattaa olla nominatiivissa, mutta singulaarinen ei. Jos syntaktin objekti saattaa olla genitiivissä eli nominatiivissa, se saattaa olla kans partitiivissa. Mutta jos verbi vaattii partitiivihaamuista objektii, se objekti ei koskhaan ole genitiivissä eli nominatiivissa. Kielttäävän syntaktin (= syntaktin, jossa oon kieltosana) objekti oon aina partitiivissa, poislukkiin tykätä-syntaktit, missä objekti oon tasan elatiivissa. Ko syntaktin muistelemasta tekemisestä ei keritä tahi se oon kesken tahi ko tekemisen objekti oon osa javolisesta eli mitattavasta assiista (eli objektinna pluraalinen sana eli ainetsana), se silloin objekti oon partitiivissa. Referatiivisissa syntaktiissa objekti oon komplementtina kaikissa syntaktityypiissä. Usheimitten objektinna oon verbifraasi (VP) (Pekka muisti lukkeet preivin) tahi alasyntakti (S) (Muori sanoi, ette hän tullee huomena). Mutta jos objektinna oon nomenifraasi, se se seuraa sammoi reekeliitä ko mitä ylipuolela oon sanottu objektista. Jos referatiivisen eli modifiseeratun syntaktin verbifraasista löyttyy objekti, se se oon samassa haamussa ko vastaavan suoran syntaktin objekti olis. Adverbiaali ja sen haamu Adverbiaaliksi oon tässä grammatikissa analyseerattu tyhä semmoissii syntaktin NP-fraassii, mikkä oon paikkakaasuksessa, eli sitte vastaavanfunksuunissii adverbi- eli PP-fraassii. Adverbiaaliitten tyypiliset funksuunit oonki lokatiivinen ja habitiivinen. Habitiivisista funksuuniista Omistus-syntaktiissa adverbiaali oon aina adessiivissa (Kainulaisila oli sauna), omistuksen muutos -syntaktiissa ja omistaajan vaihetus -syntaktissa ablatiivissa eli allatiivissa (Multa kuoli poika, Liisale syntyi tytär, Mie sain skenkin ämmiltä, Ämmi lähätti skenkin minule). Siis ko oon kysymys jonkulaisesta omistamisesta eli hallussapiđosta eli vaihettamisesta, se adverbiaalin kaasus oon ulkoinen paikkakaasus eli l-kaasus. Paikka-syntaktiissa (Amtmani asui Jovensuussa) ja eksistensi-syntaktiissa (Ariniemessä assuu amtmani) adverbiaali oon kohta aina olokaasuksessa eli inessiivissä tahi adessiivissa. liiket-syntaktiissa (Nilla lähti Kööpenhaminhaan, Matti tuli Ruottista, Ämmi kävi kaupungissa), eksistensin muutos -syntaktiissa (Kothaan iti ihmissii, Puista tippui vettä) ja siirtämis-syntaktiissa (Liisa vei Tromsshaan voita, Matti toi kaupungista tavaraa) adverbiaali oon tavalissiimin NP tulo- eli erokaasuksessa, eli sitte vastaavanlainen adposisuunifraasi (PP) eli adverbifraasi (AdvP). Ko pittää valita sisäisten ja ulkoisten paikkakaasusten välilä, se reekelinä oon, ette paikannimet ylheensä suijutethaan sisäisissä paikkakaasuksissa (1). Mutta saattaa paikkanimi olla ulkoisessaki paikkakaasuksessa (2). Muutoin käytethään sisäissii paikkakaasuksii, ko joku oon jonku sisälä eli sisäpuolela (1) eli liikkuu eli liikutethaan jonku sishään eli sisäpuolele (3) eli sisästä eli sisäpuolelta (4). (1) Mie asun Tromssassa, mutta Hansi assuu Valasnuorassa. (2) Jensi muutti Annijoele. (3) Pekka tuli taivhaasseen. (4) Varas vei talosta mööpelit. Ulkoissii paikkakaasuksii käytethään, ko joku oon jonku ulkopuolela eli pinnala (5) eli liikkuu eli liikutethaan jonku ulkopuolele eli pinnale (6) tahi ulkopuolelta tahi pinnalta (7). (5) Flyyi lenttää taivhaala, mutta laiva seilaa merelä. (6) Kissa kaatoi maiđon laattiile. (7) Kissä hyppäs tuolilta. Ko joku oon siihen laihiin jossaki pinnassa kiini, ette sen saattaa kattoot sen osaksi eli sitä ei saa irti, se käytämä kuitenki sisäistä paikkakaasusta (8). (8) Matin poskessa oon haava. Paikka-, eksistensi-, liiket- ja siirtämis-syntaktin adverbiaalinna saattaa tietenki olla kans adposisuunifraasi eli adverbifraasi. Näitäki oon erilaista suunttaa ilmoittaaviita, ja net häyđythään korreleerata vastaaviitten nomenifraassiin kaasushaamuin kans. Statustila-syntaktin adverbiaalikomplementtina oon tasan olotilan adverbi. Olema analyseeranheet adverbiaaliksi kans sen TULOS-syntaktin jäsenen, mikä oon subjektin paikala mutta elatiivissa (esimerkiksi Mikosta tuli varas). Tämän saattais paikan jälkhiin analyseerata kans subjektiksi, mutta olema rajanheet, ette verbaalin subjektikomplementin kaasukset oon tyhä nominatiivi ja partitiivi. Aspektuaalisissa syntaktiissa verbifraasin verbinä oon 3. infinitiivin inessiivin, elatiivin eli illatiivin haamu, ja sillä koko verbifraasin analyseerathaan adverbiaaliksi. omistus-syntaktin omistaajaa muistuttaava adessiivihaamuinen adverbiaali löyttyy modaalisista Minula oon pakko mennä hyysikkhään ja Sinula kannattaa lukkeet kainun kieltä -konstruksuuniista ja aspektuaalisesta Minula tuli työt tehtyksi -konstruksuunista. Nomeniitten morfologista grammatikkii Nomeniita pruukathaan lujetella seuraavat joukot: substantiivit, adjektiivit, pronomenit ja lukusanat. Substantiivit ja adjektiivit haamustethaan oman fraasin, missä niilä saattaa olla defineerauksii. Substantiivin defineerauksii saattaa olla esimerkiksi adjektiividefineeraus (1) tahi genitiivihaamuinen substantiividefineeraus (2) etudefineerauksena, tahi substantiivi paikkakaasuksessa (3, 4), infinitiivifraasi (5) tahi alasyntaktidefineeraus (6, 7) pörädefineerauksena (1) [Nuoret tyttäret] tykäthään [pitkistä hyksistä]. (2) [Matin muori] studeeraa [Tromssan univeristeetissa]. (3) [Preivi kuninkhaale] oli kirjoitettu tanskaksi. (4) [Matka Tromssasta Rovaniemele] oon liian pitkä. (5) Minula ei ole [voimaa (ette) lähteet reishuun]. (6) [Preivi, minkä pappi kirjoitti kuninkhaale], oli Nillala plakkarissa. (7) Iisakille tuli [tieto, ette hän päässee myötä kursile]. Adjektiivin defineerauksena saattaa olla etudefineerauksena esimerkiksi graadiadverbi (8), pörädefineerauksena esimerkiksi substantiivi paikkakaasuksessa (9), adposisuunifraasi (10), infinitiivifraasi (11) tahi alisyntakti (12). (8) Hanna oon [hirmusen viisas]. (9) Mie olen [sikkari siitä assiista]. (10) Kreeta oli [vihainen sen riiđan päältä]. (11) Met olema [sepät hihtaamhaan]. (12) Se oon [parasta, mitä sie olet koskhaan sanonu]. Pronomenitki saatehaan muutamasti saađa defineerauksen (13, 14). (13) [Kaikki, jokka tunnethaan hänen], rakastethaan häntä. (14) [Jokhainen meistä] rakastaa Pekkaa. Pronomenit oon kuitenki syntaktissa aina substantiivin sijassa, emmäkä puhu erittäin pronomenifraasiista. Lukusanoista kardinaalit haamustethaan kvanttorifraassii, ja niitä käsittelemä erittäin kapittelissa 8.1 Kardinaalit. Kainun kielessä kohta kaikki nomenit – päinvastoin ko ruijan kielessä – taivuthaan samhaan laihiin. Pronomeniissa ja lukusanoissa oon pikkuisen eroitusta, mutta substantiivit ja adjektiivit taivuthaan justhiin samhaan laihiin. Sanoista verbit oon syntaktissa ytimessä, ja net määräthään, minkälaiset muut fraasit syntaktissa oon. Nomeniittenki ja eriliikaisesti substantiiviitten haamu oon usheimitten sen jälkhiin, minkälainen verbi syntaktissa oon. Fraassiin sisälä nomenin haamu kuitenki oon sen valtasanan jälkhiin. Niin ko esimerkiksi semmoinen adjektiivi, joka oon substantiivin eđessä ja defineeraa sitä, oon samassa haamussa, kaasuksessa ja luvussa ko sen pörässä tulleeva substantiivi, ja adposisuunifraasin sisälä nomeniitten haamu oon sen jäkhiin minkälaisesta adposisuunista oon kysymys. Tässä kapittelissa käsitelhään ensistä substantiiviitten ja adjektiiviitten kaasusta ja lukkuu. Lukusanat ja pronomenit käsitelhään niitten omissa kapitteliissa. Nomeniitten taivutustyypiistä ja rangoista Nomeniila oon sekä vokaali- ette konsonanttirankkoi. Jokhaisella nomenilla oon vokaaliranka, mutta konsonanttiranka oon tyhä osala nomeniita. Niitä nomeniita, joila oon tyhä vokaaliranka, kuttuma tässä yksirankaiseksi nomeniksi, niitä joila oon sekä vokaali- ette konsonanttiranka, kuttuma tässä konsonanttirankaiseksi nomeniksi. Jos nomenilla oon konsonanttiranka, sitä käytethään singulaarin partitiivissa ja osassa konsonanttirankaissii sannoi kans pluraalin genitiivin haamustuksessa. Muissa kaasuksissa käytethään aina vokaalirankkaa. (Sannoin vokaali- ja konsonanttirangoista ylheisesti, katto kohtaa 2.3.4 Sanan rangat.) Nomeniita oon yksitavuissii, kaksitavuissii ja usheempitavuissii, ja niitten vokaaliranka saattaa loppuut yhtheen vokaalhiin tahi kahtheen vokaalhiin. Tässä grammatikissa nomenit jajethaan eri joukkhoin sen jälkhiin, minkälaiset rangat niilä oon ja kunka eri taivutussuffiksit lisäthään näihin rankhoin. Alapuolela oon tabeli, mikä näyttää, minkälaissii taivutustyyppii kainun kielessä oon ja minkälaiset rangat eri taivutusstyypiilä oon. Singulaarin essiivi näyttää vokaalirangan, pluraalin essiivi pluraalin rangan ja singulaarin partitiivi konsonanttirangan, jos nomenilla semmoinen oon. Kaasussuffiksit liitethään näihin rankhoin. Osassa rankkoi oon kans graadivaihettelluu; sitä selvitämme jokhaisen taivutustyypin kohđala erittäin. Se oon kuitenki jo tässä hyvä havaita, ette singulaarin essiivin haamusta löyttyyvä ranka oon yhdenlainen ”fundamenttiranka”, ja sen graadi näyttää nomenin ”fundamenttigraadin”, mistä muut oon yhđenlaissii variasuuniita. Käskemä tässä nomeniitten taivutustyyppii lyhykäisemin nomenityypiksi. Tabeli 14: Nomenityypit Se oon muutampi nomeni, mikkä ei passaa mihinkhään ylipuolen joukoista. Omituinen oon esimerkiksi sana kevä(t), mikä taippuu kevä(t) (~ kevväin) : kevväi/lä ~ kevvää/lä ~ kevhää/lä ~ kevväime/llä ~ kevvää/mellä. Tämmösten sannoin taivutus häyttyy tarkistaat leksikonista. Lisäksi oon muutampi omituinen nomenityyppi, minkä otethaan eshiin erittäin omassa kohđassa. Kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset rangat eli tyyppi 1 Tyypphiin 1 eli kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit kuuluthaan sanat, joila vokaalirangassa oon kaksi tavvuu, mistä viiminen tavu eli lopputavu loppuu yhtheen vokaalhiin, niin ko (sg.nom. : sg.gen.) poika : poja/n, kroppi : kropi/n, tollo : tollo/n, lapsi : lapse/n. Sen loppuvokaalin eđessä oon nominatiivissa sitte aina konsonantti. Yksirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit eli tyyppi 1.1 Tyypissä 1.1 eli yksirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit vokaalirangan viimi vokaali saattaa olla mikä tahansa eli e, i, A, O tahi U, esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen.) aika : ai(j)a/n, joki : jo(v)e/n, järvi : järve/n, nimi : nime/n, juoppo : juopo/n, hullu : hullu/n, pappi : papi/n, tooli : tooli/n. Vokaalirangan vokaali oon kaikissa muissa ko e-rankaisissa sama ko nominatiivihaamun viimi vokaali. e-rankaisten nominatiivissa viimi vokaali oon i. e-rankaiset kaksitavuiset nomenit oon vanhoita sannoi, ja niitä ei ennää tule lissää. Net oon suljettu joukko. i-rankaiset nomenit taas oon ushein lainasannoi, mihin oon pörhään lisätty i, ette net paremin passattais kainun kielheen. Tämmöiset oon esimerkiksi knappi, kortti, pari, uuni, vali ja velli. Näitä otethaan kielheen aina uussii, ja net oon sitte aukkein joukko. Kaksitavuisissa rangoissa oon graadivaihettelluu, ja se saattaa olla kolmenlaista. Graadit nävythään, ko sanat taivutethaan singulaarin nominatiivissa, singulaarin genitiivissä ja singulaarin partitiivissa: I:0:II~I, esimerkiksi aika : ai(j)a/n : aik(k)a/a, joki : jo(v)en : jokke/e ~ joke/a ~ joki/a, lato : la(đ)o/n : latto/o ~ lato/a, sota : so(đ)a/n : sotta/a tahi II:I:II, esimerkiksi pappi : papi/n : pappi/i ~ pappi/a, katto : kato/n : katto/o ~ katto/a, kukka : kuka/n : kukka/a tahi I:I:II~I, esimerkiksi loma : loma/n : lomma/a, talo : talo/n : tallo/o ~ talo/a. Konsonanttirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit eli tyyppi 1.2 Tyypissä 1.2 eli konsonanttirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit nominatiivi loppuu aina vokaalhiin i ja vokaalirangan viimi vokaali oon aina e. Tämä konsonanttirankaisten kaksitavuisten joukko ei ole oikhein suuri, ja seki oon suljettu joukko. Konsonanttirankkaa käytethään singulaarin partitiivin haamustuksessa ja muutamisti kans pluraalin genitiivissä, muutoin käytethään vokaalirankkaa. Tämmöissii konsonanttirankaissii sannoi oon esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) pieni : piene/n : pien/tä, lumi : lume/n : lun/ta, käsi : kä(đ)e/n : kät/tä, viisi : vii(đ)e/n : viit/tä, hirsi : hirre/n : hirt/tä, kaksi : kah(đ)e/n : kah/ta, lapsi : lapse/n : las/ta. Konsonanttirankaisilla graadivaihettelu ei nävy juuri samala tavala ko yksirankaisissa, sillä ko partitiivissa käytethään konsonanttirankkaa ja konsonanttirankaisissa te-loppuisissa rangoissa oon vaihettelu t ~ s eli niissä oon singulaarin nominatiivin i:n ja pluraalin i:n eđessä s, muutoin rangassa t (katto kohđasta 3.1.5 tV : si -vaihettelu). Rangasta löyttyy kuitenki vaihettelluu I:0, esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ess.) käsi : kä(đ)e/n : kät/tä : käte/nä, hirsi : hirre/n : hirt/tä : hirte/nä, kaksi : kah(đ)e/n : kah/ta : kahte/na. Lisäksi pluraalin partitiivista löyttyy Porsangin ja Raisin varieteetiista vaihettelluu I:II. Esimerkkii: (sg.nom. : pl.part. : pl.iness.) lohi : lohh/i/i : loh/i/ssa, käsi : käss/i/i : käs/i/ssä, viisi : viiss/i/i : viis/i/ssä, hirsi : hirss/i/i : hirs/i/ssä. Usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset rangat eli tyyppi 2 Tyypissä 2 eli usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit vokaalirangassa oon enämpi ko kaksi tavvuu ja vokaaliranka loppuu yhtheen vokaalhiin. Tavvui saattaa olla vaikka kunka monta; tavalisesti kuitenki vain kolme eli nelje. Semmoissii yhđyssannoi ko esimerkiksi kesäpäivä, mikä oon pantu kokhoon sanoista kesä ja päivä, ja missä yhtheensä oon nelje tavvuu, ei kuitenkhaan kattota usheempitavuiseksi. Yhđyssanat taivutethaan kombinasuunin viimi sanan jälkhiin, eli sitte kesäpäivä taippuu ko kaksitavuinen sana. Usheempitavuissiiki nomeniita oon sekä yksirankaissii (tyyppi 2.1) ette semmoissii, millä oon kans konsonanttiranka (tyyppi 2.2). Usheempitavuiset nomenit oon siinä muunlaiset ko kaksitavuiset, ette jos sanala oon konsonanttiranka, se se oon kohta kaikissa alatyypiissä sama ko sanan singulaarin nominatiivi eli hakemasana; kaksitavuisissahan singulaarin nominatiivi loppuu i:hin. Yksirankaiset usheempitavuiset nomenit eli tyyppi 2.1 Tyypissä 2.1 eli yksirankaiset usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit rangan viimi vokaali saattaa olla i, A, O eli U; e se ei ole koskhaan. Rangan loppuvokaali oon sama ko singulaarin nominatiivin loppuvokaali; poikkeemana kuitenki komparatiivi (katto kohđasta 5.5.1). Yksirankaiset usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit oon ushein i-loppuissii lainasannoi, mutta paljon oon kans suffiksillissii sannoi niin ko partisipin preesenshaamut ja tekkiijännimet. Esimerkkii lainasanoista aviisi, masiini, meininki, tuomari, täppeni, tunturi, kollektiividerivasuuniista (kivi →) kivikkö, (mätäs →) mätikkö, (paiju →) paijukko, (pensas →) pensikkö, (pounu →) pounikko, partisipin preesensistä (soppi/it :) sop(pi)iva, (juosta :) juokse(e)va, tekkiijännimistä (kulkkeet ~ kulkea(t) ~ kulkia →) kulk(ki)ija, (opettaa(t) →) : opetta(a)ja. Graadivaihettelu näissä oon ylheensä tyyppii II:I:II niin ko (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) paijukko : paijuko/n : paijukko/o ~ paijukko/a. nki-loppuisissa sanoissa vaihettelu oon Porsangin (ja Raisin) varieteetissa tyyppii I:0:II niin ko meininki : meiningi/n : meininkki/i; muissa varieteetiissä ei tässä ole vaihettelluu, eli haamut oon meininki : meininki/n : meininki/ä. Konsonanttirankaiset usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit eli tyyppi 2.2 Tyyppii 2.2 eli konsonanttirankaiset usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit oon usheemppaa lajjii. Nimitämmä niitä tässä ty(t)är-nomeniksi, taival-nomeniksi, paimen-nomeniksi, elläin-nomeniksi, karitiiviadjektiiviksi eli onneton-nomeniksi, omituisuuđennimeksi eli rakkhaus-nomeniksi, veres-nomeniksi ja inen-nomeniksi eli ihminen-nomeniksi. Nämät oon kohta kaikki e-rankaiset nomenit. Poikkeema oon karitiiviadjektiivit, minkä vokaaliranka loppuu A:han. Tyypphiin 2.2 kuuluthaan kans superlatiivit ja ordinaalit eli oornaamaluvut (näistä katto kohđat 5.5.2 ja 8.2). ty(t)är-, taival- , paimen- ja elläin-nomenit oon nomenit, minkä nominatiivihaamun loppukonsonantti oon r, l eli n. Yđinkonsonantti saattaa olla I:II- eli 0:I-vaihettelussa, tahi sitten se oon kokonhansa vaihettelematon. Esimerkkii vaihettelusta oon (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) ty(t)är : tyttäre/n : tytärtä, taival : taipale/n : taival/ta, y(đ)in : ytime/n : y(đ)in/tä. r- ja l-loppuiset sanat oon harvinaiset. Lisäksi potensielisesti l-loppuiset taivuthaan ylheensä niin ko let-loppuiset sanat, ja kuuluthaan tyypphiin 3.2 eli konsonanttirankaiset pitkävokaaliset nomenit. n-loppuisissa oon kaksi joukkoo: Semmoiset, millä n säilyy vokaalirangassa, esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) tyven : tyvene/n : tyven/tä, siemen : siemene/n : siemen/tä, ahven : ahvene/n : ahven/ta, jäsen : jäsene/n : jäsen/tä, ja semmoiset, millä oon vaihettelu n : me, esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) elläin : elläime/n : elläin/tä, avvain : avvaime/n : avvain/ta, höyhen : höyheme/n : höyhen/tä, sy(đ)än : sy(đ)äme/n : sy(đ)än/tä, vaa(đ)in : vaatime/n : vaa(đ)in/ta, sierain : sieraime/n : sierain/ta, morssiin ~ morsian : morssiime/n ~ morsiame/n : morssiin/ta ~ morsian/ta. Näistä kahđesta tyypistä paimen-tyyppi oon tavalisempi. Mutta jos singulaarin nominatiivi loppuu in, niin se vaihettellee vokaalirangan ime:n kans. Omituisuuđennimeksi eli rakkhaus-nomeniksi käskemä substantiiviita, joila pohjasanana oon joku adjektiivi, josta oon tehty substantiivin, joka muistelee, ette jollaki eli jossaki oon tämän adjektiivin ilmoittammaa omituisuutta. Niilä oon singulaarissa graadivaihettelu us : u(đ)e : ute, pluraalin ranka loppuu ksi. Niin ko (sg.nom. : sg.gen. : sg.ess. : sg.part. : pl.iness.) (rikas →) rikkhaus : rikkhau(đ)e/n : rikkhaute/nna : rikkhaut/ta : rikkhauks/i/ssa, (korkkee ~ korkea ~ korkia →) kork(k)eus : kork(k)eu(đ)e/n : kork(k)eut/ta : kork(k)eute/nna : kork(k)euks/i/ssa, (tosi →) tottuus : tottuu(đ)e/n : tottuute/na : tottuut/ta : tottuuks/i/ssa. Tyyppi oon produktiivinen, ja omituisuuđennimen saattaa laittaat kaikista adjektiiviista. Karitiiviadjektiivit eli onneton-adjektiivit muistelhaan, ette sitä, mitä pohjasana ilmoittaa, ei ole. Pohjasana oon joko substantiivi tahi verbi. Ko pohjasanana oon verbi, se karitiivisuffiksin tOn : ttOmA lisäthään 3. infinitiivin rankhaan (3. infinitiivistä katto kohđasta 6.8.1.3). Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) (onni →) onneton : onnettoma/n : onneton/ta, (vika →) vi(j)aton : vi(j)attoma/n : vi(j)aton/ta, (tiet(t)ä/ä(t) →) tietämätön : tíetämättömä/n : tietämätön/tä, (usko/ot ~ usko/a(t) →) uskomaton : uskomattoma/n : uskomaton/ta. Näjemä, että karitiivisuffiksi graadivaihettellee aina kaavan I:II jälkhiin. Vielä tyypphiin 3.2 kuuluu kaksi nomenilajjii, veres-nomenit ja (i)nen-nomenit, mikkä oon siinä eriskumhaiset, ette niistä käytethään konsonanttirankkaa kans pluraalin genitiivin haamustuksessa eikä tyhä singulaarin partitiivin haamustuksessa. veres-nomeniitten konsonanttirangan s vaihettellee vokaalirangan kse:n kanssa. Niin ko (sg.nom. : sg.part. : pl.gen. : pl.nom. : pl.iness.) veres : veres/tä : veres/ten ~ vereks/i/tten : verekse/t : vereks/i/ssä, ilves : ilves/tä : ilves/ten ~ ilveks/i/tten : ilvekse/t : ilveks/i/ssä, kinos : kinos/ta : kinos/ten ~ kinoks/i/tten : kinokse/t : kinoks/i/ssa. Uuđemat lainasanat, minkä originaalit loputhaan s:hään, taivuthaan tasan niin ko veres-nomenit. Esimerkiksi juhanes : juhanes/ta : juhanes/ten ~ juhaneks/i/tten : juhanekse/t : juhaneks/i/ssa, fiikus : fiikus/ta : fiikus/ten ~ fiikuks/i/tten : fiikukse/t : fiikuks/i/ssa. veres-nomeniitten kans samhaan laihiin taivuthaan kans semmoiset verbistä laitetut tevonnimet, minkä konsonanttiranka loppuu Us. Esimerkkii (ko(v)o/ta →) kokkous : kokkous/ta : kokkous/ten ~ kokkouks/i/tten : kokkoukse/t : kokkouks/i/ssa, (rakent(t)a/a(t) →) rakenus : rakenus/ta : rakenus/ten ~ rakenuks/i/tten : rakenukse/t : rakenuks/i/ssa, (räknä/tä →) räknäys : räknäys/tä : räknäys/ten ~ räknäyks/i/tten : räknäykse/t : räknäyks/i/ssä. Näitä ei piđä sekoittaat ylipuolen rakkhaus-nomenhiin, minkä pohjasanana oon adjektiivi, muutamisti substantiivi. (i)nen-nomenit eli ihminen-nomenit oon hyvin tavalinen nomenityyppi, ja niitä oon sekä substantiiviita ette adjektiiviita. Esimerkkii (sg.nom. : sg.part. : pl.gen. : pl.nom. : pl.iness.) ihminen : ihmis/tä : ihmis/ten : ihmise/t : ihmis/i/ssä, vihrinen : vihris/tä : vihris/ten : vihrise/t : vihris/i/ssä, puna(i)nen : puna(i)s/ta : puna(i)s/ten : puna(i)se/t : puna(i)s/i/ssa, surulinen : surulis/ta : surulis/ten : surulise/t : surulis/i/ssa. Samhaan tyypphiin kuuluthaan lAinen-derivasuunisuffiksilla paikannimistä tehđyt nomenit, millä muistelhaan mistä paikasta joku ihminen eli muu assii oon. Esimerkiksi Tromssa → tromssalainen, Alattio → alattiolainen, Franska → franskalainen, Mogadishu → mogadishulainen. (i)nen-sanat oon kaikki deriveeratuita sannoi, ja pohjasanana oon substantiivi. Adjektiivit muistelhaan, ette jollaki oon substantiivin ilmoittammaa assiita. Substantiivit saatethaan olla kans niin käsketyitä deminutiiviita, eli (i)nen-loppuisen sanan denotasuuni oon jollaki laila pienempi ko pohjasanan denotasuuni, niin ko kylä → kylä(i)nen, poika → poika(i)nen. Pitkävokaaliset rangat eli tyyppi 3 Pitkävokaalinen ranka oon nomenilla silloin, jos sen vokaaliranka loppuu pitkhään vokaalhiin tahi diftonghiin. Pitkävokaaliset rangat jajethaan kans kahtheen pääjoukkhoon sen jälkhiin, oonko niilä olemassa tyhä vokaaliranka (tyyppi 3.1) vain oonko niilä kans konsonanttiranka (3.2). Yksirankaiset pitkävokaaliset nomenit eli tyyppi 3.1 Kaikissa kirjakainun varieteetiissa yksitavuiset nomenit kuuluthaan joukkhoon 3.1 eli yksirankaiset pitkävokaaliset nomenit. Sannoin kaava oon (K)VV eli (K)V1V2, esimerkiksi maa, yö, tie, täi. Samhaan joukkhoon lujema kans usheempitavuiset viikonpäiviin ja juhlapyhhiin nimet, mikkä loputhaan Ai, niin ko lauvantai, maanantai, helluntai. Esimerkkii taivutuksesta: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill.) yö : yö/n : yö/tä : yö/hön, tee : tee/n : tee/tä : tee/hen, täi : täi/n : täi/tä : täi/hin, lauvantai : lauvantai/n : lauvantai/ta : lauvantai/hin. Porsangin ja Raisin varieteetiissa nomeniitten kaksi viimistä tavvuu oon oijenu yhđeksi tavuksi silloin, ko pörämäinen tavu alusta pittää sisälä tyhä yhđen vokaalin eli oon ollu V (katto kohđasta 3.2.1). Muissa varieteetiissa ei tämmöistä oikenemista ole tapattunnu, ja nämät nomenit kuuluthaan tyypphiin 2.1. Porsangin ja Raisin varieteetissa net taivuthaan sitte kans kohta niin ko ylipuolen yksitavuiset ja Ai-nomenit. Erotuksena oon illatiivin taivutus. Esimerkkii oikenemisvariantista: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill.) kauhee : kauhee/n : kauhee/ta : kauhee/sseen, korkkee : korkkee/n : korkkee/ta : korkkee/sseen, valkkee : valkkee/n : valkkee/ta : valkkee/sseen, kurkkii : kurkkii/n : kurkkii/ta : kurkkii/sseen, laattii : laattii/n : laattii/ta : laattii/sseen, porstuu : porstuu/n : porstuu/ta : porstuu/sseen. Muita ko suoristumisen kautta syntynheitä VV-sannoi oon hyvin vähän. Havaittemma, ette yksitavuisten ja Vi-loppuisten nomeniitten illatiivin suffiksinna oon hVn, muissa suffiksinna oon sseen. Adjektiivi vapaa oon omituinen, ko siinä nominatiivissa oon pitkän vokaalin eđessä I-graadi, ja taivutusrankhaan ittää h: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill.) vapaa : vaphaa/n : vaphaa/ta : vaphaa/sseen. Adjektiivi vanhaa oon sekaparadigmalinen eli singulaarissa se taippuu tyypin 3.1 jälkhiin eli vanhaa : vanhaa/n : vanhaa/ta. Pluraalissa se taippuu osin samoten ko yksirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit eli vanhaa : vanho/i/ssa : vanho/i/la jne. Pluraalin partitiivi oon vanho/i/ta ja illatiivi vanho/i/ssiin. Konsonanttirankaiset pitkävokaaliset nomenit eli tyyppi 3.2 Tyypi 3.2 eli konsonanttirankaiset pitkävokaaliset nomenit oon nomenit, joitten vokaaliranka loppuu kahtheen samanlaisheen vokaalhiin, mutta joila oon kans konsonanttiranka, mikä oon identtinen singulaarin nominatiivin kans. Jos rangassa oon graadivaihettelluu, se oon (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) tyyppii I:II:I tahi 0:I:0. Tähän joukkhoon kuuluthaan seuraavat alajoukot: rakas-, kirves- ja kaunis-nomenit. Näitä oon sekä substantiiviita ette adjektiiviita. Konsonanttiranka oon samanlainen ko singulaarin nominatiivi, ja se loppuu As, es tahi is. Tämmöissii kaksitavuissii sannoi ei tule lissää, net oon suljettu joukko. Mutta lisäksi oon kAs-suffiksilla tehtyi derivasuuniita, joita kyllä saattaa synttyyt uussiiki. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.) rakas : rakkhaa/n : rakas/ta : rakkha/i/ta ~ rakkha/j/a, rikas : rikkhaa/n : rikas/ta : rikkha/i/ta ~ rikkha/j/a, opas : opphaa/n : opas/ta : oppha/i/ta ~ oppha/j/a, varas : varkhaa/n : varas/ta : varkha/i/ta ~ varkha/j/a, lammas : lamphaa/n : lammas/ta : lampha/i/ta ~ lampha/j/a, kirves : kirvhee/n, kirves/tä : kirvhe/i/tä ~ kirvhe/j/ä, kaunis : kaunhii/n : kaunis/ta : kaunhi/i/ta ~ kaunhi/j/a, ru(v)is : rukhii/n : ru(v)is/ta : rukhi/i/ta ~ rukhi/j/a, tyyris : tyyrhii/n : tyyris/tä : tyyrhi/i/tä ~ tyyrhi/j/ä; (kAs-derivasuuniita) (voima →) voimakas : voimakkhaa/n : voimakas/ta : voimakkha/i/ta ~ voimakkha/j/a, (praatti/it →) praatikas : praatikkhaa/n : praatikas/ta : praatikkha/i/ta ~ praatikkha/j/a. hylje(t)- ja perkele(t)-nomenit. Näitäki oon sekä substantiiviita ette adjektiiviita. Muissa ko Varengin varieteetissa konsonanttiranka oon ylheisesti identtinen singulaarin nominatiivihaamun kans eli molemat loputhaan konsonantthiin t. Varengin varieteetissa nominatiivissa vailuu konsonanttirangan loppu-t. Esimerkkii (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.) hylje(t) : hylkhee/n : hyljet/tä : hylkhe/i/tä ~ hylkhe/j/ä, vaate(t) : vaatthee/n : vaatet/ta : vaatthe/i/ta ~ vaatthe/j/a, huone(t) : huonhee/n : huonet/ta : huonhe/i/ta ~ huonhe/j/a, terve(t) : tervhee/n : tervet/tä : tervhe/i/tä ~ tervhe/j/ä, perkele(t) : perkelhee/n : perkelet/tä : perkelhe/i/tä ~ perkelhe/j/ä, siikate(t) : siikatthee/n : siikatet/ta : siikatthe/i/ta ~ siikatthe/j/a, askele(t) : askelhee/n : askelet/ta : askelhe/i/ta ~ askelhe/j/a, kantele(t) : kantelhee/n : kantele/tta : kantelhe/i/ta ~ kantelhe/j/a. Osa näistä let-loppuisista sanoista oon sekaparadigmaliset eli nominatiivi ja partitiivi saatethaan olla taival-tyyppii, mutta vokaalirankainen taivutus oon kuitenki niin ko perkelet-nomeniila. Esimerkkii: kyynel ~ kyynele(t) : kyynelhee/n : kyynel/tä ~ kyynelet/tä, askel ~ askele(t) : askelhee/n : askel/ta ~ askelet/ta, kannel ~ kantele(t) : kantelhee/n : kannel/ta ~ kantelet/ta. Aktiivin partisipin perfektin haamut räknäthään kans tähän joukkhoon. Niitten singulaarin nominatiivi loppuu U(t), mistä loppu-t:n saattaa kaikissaki varieteetiissa jättäät pois. Konsonanttiranka loppuu kuitenki aina Ut. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.) (kuol/a :) kuolu(t) : kuolhee/n : kuollut/ta : kuolhe/i/ta, (vaippu/ut ~ vaipu/at :) vaipunu(t) : vaipunhee/n : vaipunut/ta : vaipunhe/i/ta. (Partisipin perfektin haamustuksesta katto kohđasta 6.4.2.3.) Näjemä, ette konsonanttirankaisten pitkävokaalisten nomeniitten vokaalirankhaan ittää aina rankakonsonantin jälkhiin h. Tätä rangan h:ta ei piđä sekoittaat illatiivin h:hon. Luku: singulaari ja pluraali Nomeniila oon kaksi eri lukkuu: singulaari ja pluraali. Singulaari eli yksiluku oon merkittemätön kategorii. Sillä ei ole mithään ommaa merkkii eli suffiksii. Sitä käytethään, ko kysymys oon yhđestä yksyyđestä tahi semmoisesta assiista, josta ei tahđota eli saateta sannoot, oonko se pantu kokhoon yksyyksistä. Silloin oon ylheensä kysymys semmoisesta ainheesta, jota ei saata jakkaat visshiin oshiin. Esimerkiksi: (1) Poika lähti Naavuonhoon. (2) Ilma oon kaunis. (3) Mie juon vettä. Näistä syntaktissa (1) poika ja Naavuono oon kumpiki yksi yksyys. Syntaktissa (2) ilma oon tila, mitä ei saata jakkaat oshiin, syntaktissa (3) vesi oon ainetta, eikä sitäkhään saata jakkaat visshiin oshiin eli sitä ei saata räknätä mutta kylläki mitata. Pluraalii eli monilukkuu käytethään, ko oon kysymys usheemasta ko yhđestä yksyyđestä. Esimerkiksi: (4) Poja/t lähđethiin Naavuonhoon. (5) Poj/i/la ei ole tillaa lähteet Naavuonhoon. Näistä syntaktin (4) pojat oon pluraalin nominatiivissa, syntaktin (5) pojila pluraalin adessiivissa. Pluraalin suffiksit oon nominatiivissa t ja muissa kaasuksissa i (~ ii). Molemat lisäthään tasan vokaalirankhaan. Suffiksii ii käytethään tyhä Porsangin ja Raisin varieteetissa ja silloinki tyhä muutamissa taphauksissa genitiivissä ja partitiivissa. Pluraalin suffiksin i (~ ii) lisäthään heti rangan pörhään ennen kaasussuffiksiita. Esimerkiksi yö + i + tA > ö/i/tä, juoppo + i + n > juoppo/i/n ~ juoppo + i + tten > juopo/i/tten. (Katto 3.1.4 Vokaalinvaihettelu suffiksin i:n eđelä.) Sitä rankkaa, missä oon myötä pluraalin i, käskemä pluraalin rangaksi. Pluraalissa käytethään, niin ko singulaarissaki, sekä vokaali- ette konsonanttirankkaa. Isompi eroitus oon siinä, ette ko singulaarissa konsonanttirankkaa käytethään partitiivissa kaikkiin konsonanttirankaisten nomeniitten haamustuksessa, se pluraalissa konsonanttirankkaa käytethään tyhä tyypin 2.2 veres- ja ihminen-nomeniitten ja muutamiitten 1.2-tyypin nomeniitten genitiivin haamustuksessa. Kolmi- ja usseempitavuisten nomeniitten pluraalin ranka oon siinä eriskumhainen, ette jos nominatiivissa rankakonsonanttina oon pitkä klusiili eli kk, tt, pp, se pluraalin Vi-loppuinen ranka oon tasan I-graadissa. Niin ko (sg.nom. : sg.gen. : pl.iness. : pl.part. : pl.ess.) paijukko : paijuko/n : paijuko/i/ssa : paijuko/i/ta : paijuko/i/na, harakka : haraka/n : harako/i/ssa : harako/i/ta : harako/i/na. Mutta näin ei tietenkhään ole sanoissa, minkä rankakonsonantti oon vaihettelematon niin ko karitta : karitta/n : karitto/i/ssa : karitto/i/ta : karitto/i/na. Kaasukset Kainun kielessä oon 14 eri kaasusta, joila oon erilaiset kaasussuffiksit. Kaasussuffiksiila oon osittain samantapainen funksuuni ko ruijan kielessä preposisuuniila (1, 2). Kaasuksilla merkithään kans sanan grammatikaalista funksuunii niin ko ette objektii merkithään tekemissyntaktissa genitiivillä ja subjekti oon nominatiivissa (3). Kainun kielen kaasussysteemi oon siihen laihiin helppo, ette sammoi kaasussuffiksiita käytethään sekä singulaarissa ette pluraalissa; isompi eroitus suffiksiissa oon tyhä genitiivin kohđala. Kainun kielessä oon seuraavat kaasukset: Grammatikaaliset kaasukset: nominatiivi, genitiivi, partitiivi. Nämät essiinythään eriliikaisesti muistelemassa, missä funksuunissa sana oon syntaktissa, eli oonko se subjektinna eli objektinna. Niitä käytethään kans predikatiivin kaasuksena. Predikeeraavat kaasukset: essiivi, translatiivi. Näitä käytethään eriliikaisesti predikasuunisyntaktiissa. Paikkakaasukset: inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, mitä käytethään eriliikaisesti lokatiivis-habitiivisissa syntaktiissa. Viimistä kolmee paikkakaasusta – adessiivii, ablatiivii ja allatiivii – saattaisimma käskeet kans omistuskaasukseksi, sillä ko niitä käytethään eriliikaisesti omistus-syntaktiissa, omistuksen muutos -syntaktiissa ja omistaajan vaihetus -syntaktiissa. Paikkakaasukset saattaa kans niitten suffiksin jälkhiin jakkaat s-kaasukshiin (niitten suffiksissa oon myötä s-pukstaavi), joita oon inessiivi, elatiivi ja illatiivi (illatiivissa ei s ole myötä kaikissa nomenityypiissä), ja l-kaasukshiin (suffiksiissa myötä l) eli adessiivhiin, ablatiivhiin ja allatiivhiin. Näilä kahđela kaasusjoukola oon vähän erilaiset funksuunit paikkakaasuksinaki. Seurakaasukset eli abessiivi ja komitatiivi, joista abessiivilla muistelhaan, mitä ei ole myötä, ja komitatiivila, mitä oon myötä. Näistä komitatiivi oon melkhein harvinainen käytössä. Pluraalisila persoonapronomeniila met, tet, het oon vielä omat vissit totaaliobjektihaamut meiđät ~ meät, teiđät ~ teät, heiđät ~ heät, mitä kuttuthaan kans akkusatiivihaamuksi. Nominatiivi Singulaarin nominatiivi Singulaarin nominatiivi oon se haamu, mikä oon hakemasanana sanakirjoissa ja sanalistoissa. Singulaarin nominatiivilla ei ole mithään ommaa suffiksii. Met häyđymä kuitenki muistaat, ette nominatiivihaamu ei aina ole sama ko sanan ranka, ja se oon ranka eikä nominatiivihaamu, mitä käytämä sannoin taivutuksessa. Singulaarin nominatiivi oon tavalinen syntaktin subjektin (1) ja predikatiivin (2) kaasuksena; muutoin ei singulaarin nominatiivii juuri syntaktiissa käytetä. (1) Nuutti tuli Kööpenhaminhaan. (2) Sie olet [soma ihminen]. Pluraalin nominatiivi Pluraalin nominatiivi oon, paitti subjektin (1, 2) ja predikatiivin kaasus (2), kans objektin kaasus tekemissyntaktiissa (3, 4, 5). (1) Pojat opithaan ~ oppiva(t) kainun kieltä (2) [Vanhaat kainulaiset] olthiin [sepät ihmiset]. (3) Met pesimä laattiit ~ laattiat. (4) Muori osti kengät Matile. (5) Faari vei roskat tunki/hoon. Pluraalin nominatiivissa pluraalin suffiksi oon aina t. Tämän pluraalin t:n lisäthään aina sanan vokaalirankhaan. Jos sanan vokaalirangassa oon graadivaihettelluu (nomenityypit 1 ja 2 eli lyhykäisvokaaliset rangat), puraalin t:n lisäthään aina alimaisen graadin rankhaan. Esimerkiksi (vaihettelu I:0) aika : ai(j)a/t, lupa : luva/t, ranta : ranna/t, käsi : kä(đ)e/t, (II:I) niitty : niity/t, vittikko : vittiko/t, pappi : papi/t, lamppu : lampu/t. Muut konsonantit ko k, t ja p oon pluraalin nominatiivissa juuri samanlaiset ko singulaarin nominatiivissa. – Muistama kans, ette osa tt-rankakonsonantiista oon semmoiset, ettei niissä ole ollenkhaan graadivaihettelluu, niin ko mettä : mettä/t. Tyypin 3 pitkävokaalishiin rankhoin pluraalin t:n lisäthään niitten ainuhaan vokaalirankhaan. Näissä ei siis vokaalirangassa ole vaihettelluu, mutta tyypin 3.2 pitkävokaalisten nomeniitten vokaaliranka oon yhtä graadii ylempi ko niitten konsonanttiranka. Esimerkiksi (vaihettelu I:II) rakas : rakkhaa/t, voimakas : voimakkhaa/t, (vaihettelu 0:I) lammas : lamphaa/t, ru(v)is : rukhii/t, hylje(t) : hylkhee/t, (ei vaihettelluu) tyyris : tyyrhii/t, terve(t) : tervhee/t. Genitiivi Genitiivi oon siitä omituinen kaasus, ette siinä oon singulaarin ja pluraalin välissä eroitusta sekä haamustuksessa ette funksuunissa. Singulaarin genitiivi Singulaarin genitiivin funksuuni syntaktissa oon predikatiivi eli objekti eli se essiinttyy eriliikaisesti omistuspredikasuuni-syntaktiissa (1) ja tekemissyntaktiissa (2-5). Sitä käytethään kans substantiivifraasissa genitiividefineerauksenana (6) ja verbifraassiin subjektin kaasuksena (7, 8). Vielä sitä käytethään objektiadverbiaalin suffiksinna, ko muistelhaan kunka kauvoin (9) tahi kunka pitkän matkan (10). Tavalinen se oon kans adposisuunifraasin komplementin kaasuksena (11, 12). Esimerkkii: (1) Tämä piili oon Annan. (2) Faari rakensi piilin. (3) Anna osti piilin Pekalta/kaupasta. (4) Anna myi piilin Kaisale. (5) Mikko ajoi piilin merheen. (6) [Annan piili] makkaa meressä. (7) Mikko otti piilin [Annan tietämättä]. (8) Anna käski [Mikon anttaat hänele piilin]. (9) Mikko ajoi Annan piililä [yh(đ)en illan]. (10) Se oli ajanu sillä miilan. (11) Eirala oon grammatikki [työn alla] (12) Tyttäret kiikuthiin [vaaran pääle]. Singulaarin genitiivin suffiksi oon aina n. Tämän genitiivin n:n lisäthään aina samhaan rankhaan ko pluraalin suffiksin t (katto kohđasta 5.3.1.2). Esimerkiksi (sg.nom. : pl.nom. : sg.gen.) (1.1) aika : ai(j)a/t : ai(j)a/n, poika : poja/t : poja/n, (1.2) lapsi : lapse/t : lapse/n, (2.1) mustikka : mustika/t : mustika/n, (2.2) ty(t)är : tyttäre/t : tyttäre/n, (3.1) vapaa : vaphaa/t : vaphaa/n, (3.2) lammas : lamphaa/t : lamphaa/n. Pluraalin genitiivi Pluraalin genitiivii käytethään omistaajasta muisteleevissa omistuspredikasuuni-syntaktiissa (1) ja genitiividefineerauksena substantiivifraasissa (2). Se oon kans subjektin kaasus muutamissa verbifraasiissa (3). (1) Nämät vaattheet oon poikkiin ~ pojitten. (2) [Poikkiin ~ pojitten vaatheet] oon lokaiset. (3) [Tyttäri(i)tten nähten] pojat haluthaan olla puhthaat. Pluraalin genitiivin haamustuksessa oon vaihettelluu eri kirjakainun varieteetiitten välissä. Pluraalin genitiivin suffiksit oon Porsangin ja Raisin varieteetissa kaksitavuisissa n, muutoin ten tahi tten. Porsangin ja Raisin varieteetissa oon pluraalin genitiivissä kans yksi semmoinen reekeli, mitä ei löyđy muista varieteetiista: Jos pluraalin ranka loppuu Ki, se tämä i pitenee, eli kirjoituksessa siinä oon sitte kaksi i:tä. Tässä varieteetissa oon sitte pluraalin genitiivissä yhđenlainen kahđen vokaalin reekeli: Genitiivin suffiksin eđessä häyttyy olla joko Vi-diftongi tahi pitkä ii. Reekeli aktualiseeraanttuu tyhä nomenityypiissä 1 ja 2. Samanlainen reekeli löyttyy kans pluraalin partitiivin haamustuksesta. Muissa varieteetiissa pluraalin genitiivin suffiksinna oon joko ten tahi tten, Varengissa kans en. Suffiksin ten liitethään konsonanttirankhaan, ja se oon käytössä tyhä tyypin 3.2 veres- ja ihminen-nomeniitten pluraalin genitiivin haamustuksessa ja muutamista kans tyypin 1.2 eli konsonanttirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit pluraalin genitiivin haamustuksessa. Kattoma tässä eri nomenityyppii. Nomenityypissä 1.1 yksirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit oon eroitusta eri varieteetiitten välissä. Porsangin ja Raisin varieteetissa, jos pluraalin ranka loppuu KVi, se pluraalin rankhaan lisäthään pelkän suffiksin n. Jos pluraalin ranka loppuu Ki, se siihen lisäthään in. Suffiksin eđessä oon yđinkonsonantista ylimäinen mahđolinen graadi. Muissa varieteetiissa nomenityypissä 1.1 käytethään suffiksii tten, minkä lisäthään kaikkiin alimaisgraadisheen pluraalin rankhaan, eli graadi oon sitte sama ko singulaarin genitiivissä. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.gen.) poika : pojan : poikk/ii/n ~ poj/i/tten, saita : sai(đ)an : saitto/i/n ~ saio/i/tten, lato : la(đ)on : latto/i/n ~ lao/i/tten, joki : jo(v)e/n : jokk/ii/n ~ jo/i/tten, lehti : leh(đ)e/n : leht/ii/n ~ leh/i/tten, tooli : tooli/n : tooli/i/n ~ tool/i/tten. Nomenityypissä 1.2 konsonanttirankaiset kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit käytethään pluraalin genitiivin haamustuksessa vokaalirankkaa, ja sen haamustethaan samhaan laihiin ko tyypissä 1.1. Mutta osassa nomeniita se oon mahđolinen käyttäät sen rinnala konsonanttirankkaa. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.gen.) pieni : piene/n : pien/ii/n ~ pien/i/tten ~ pien/ten, lapsi : lapse/n : laps/ii/n ~ laps/i/tten ~ las/ten, mies : miehe/n : mieh/ii/n ~ mieh/i/tten ~ mies/ten. Se käytethäänkö vokaali- eli konsonanttirankkaa, oon paljon sen jälkhiin, mikä sana oon kysymyksessä. Oon paljon konsonanttirankaissii sannoi, mistä ei ollenkhaan käytetä konsonanttirankaista pluraalin genitiivii. Tämmöiset oon esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.gen.) vuosi : vuo(đ)en : vuot/ta : vuoss/i/in ~ vuos/i/tten, lohi : lohe/n : loh/ta : lohh/ii/n ~ loh/i/tten, käsi : kä(đ)e/n : kät/tä : käss/ii/n ~ käs/i/tten , hirsi : hirre/n : hirt/tä : hirss/ii/n ~ hirs/i/tten, uusi : uu(đ)e/n : uut/ta : uuss/ii/n ~ uus/i/tten, täysi : täy(đ)e/n : täyt/tä : täyss/ii/n : täys/i/tten. Käytänössä oon niin, ette kaikista kaksitavuisista e-rangoista saattaa tehđä vokaalirankaisen pluraalin genitiivihaamun, mutta tyhä osasta saattaa tehđä konsonanttirankaisen pluraalin genitiivihaamun. Nomenityypiissä 2.1 ja 2.2 usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset nomenit pluraalin genitiivin suffiksi oon tten, ja sen lisäthään alimaisgraadisheen pluraalin rankhaan. Porsangin ja Raisin varieteetissa tässäki lisäthään suffiksin etheen i:n silloin, ko pluraalin ranka muutoin loppuis yhtheen vokaalhiin. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.gen.) (2.1) mustikka : mustika/n : mustiko/i/tten, opetta(a)ja : opetta(a)ja/n : opettaaj/ii/tten ~ opettaj/i/tten, valkea ~ valkia : valkea/n ~ valkia/n : valke/i/tten, paijukko : paijuko/n : paijuko/i/tten, tunturi : tunturi/n : tunturi/i/tten ~ tuntur/i/tten, (2.2) ty(t)är : tyttäre/n : tyttär/ii/tten ~ tyttär/i/tten, sy(đ)än : sy(đ)äme/n : syđäm/ii/tten ~ syäm/i/tten. veres- ja ihminen-tyyppiin sanoissa suffiksin lisäthään kuitenki tavalissiimin konsonanttirankhaan, ja suffiksi oon silloin ten. Mutta muissa ko Porsangin ja Raisin varieteetissa saattaa veres-nomeniista käyttäät kans vokaalirankkaa ja suffiksii tten. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.gen.) ihminen : ihmise/n : ihmis/ten, kainulainen : kainulaise/n : kainulais/ten, sininen : sinise/n : sinis/ten, veres : verekse/n : veres/ten ~ vereks/i/tten, jänes : jänekse/n : jänes/ten ~ jäneks/i/tten, kokkous : kokkoukse/n : kokkous/ten ~ kokkouks/i/tten. Nomenityypiissä 3.1 ja 3.2 pitkävokaaliset nomenit suffiksi oon tavalisesti tten ja sen lisäthään suorhaan pluraalin ainuhaan rankhaan. Nomenityypissä 3.2 saattaa Varengin varieteetissa käyttäät kans suffiksii en; silloin pluraalin i > j. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.gen.) (3.1) yö : yö/n : ö/i/tten, maa : maa/n : ma/i/tten, vapaa : vaphaa/n : vapha/i/tten, valkkee : valkkee/n : valkke/i/tten, (3.2) rakas : rakkhaa/n : rakkha/i/tten ~ rakkha/j/en, hylje(t) : hylkhee/n : hylkhe/i/tten ~ hylkhe/j/en, turve(t) : turphee/n : turphe/i/tten ~ turphe/j/en, perkele(t) : perkelhee/n : perkelhe/i/tten ~ perkelhe/j/en, vaipunu(t) : vaipunhee/n : vaipunhe/i/tten ~ vaipunhe/j/en. Porsangin varieteetissa oon yksitavuisista sanoista mahđolinen käyttäät kans nen-genitiivii. Esimerkkii: (sg.nom. : pl.gen.) yö : ö/i/nen, maa : ma/i/nen. Tabeli 15: Singulaarin ja pluraalin genitiivi Partitiivi Singulaarin ja pluraalin partitiivin funksuunit syntaktissa oon kohta samanlaiset. Se oon joko subjekti EKSISTENSI-syntaktissa (1) ja OMISTUS-syntaktissa (2) tahi objekti tekemissyntaktiissa (3–5), ARVELU-syntaktiissa (6) ja eriliikaisesti tunnetsyntaktiissa (7, 8), missä se oon ainua objektin kaasus. Partitiivihaamu saattaa vielä essiinttyyt objektiadverbiaalinna kielttäävässä syntaktissa (9) ja adposisuunifraasin komplementtina (10). (1) Siljola seisoi kainulaissii ~ kainulaisia. (2) Kainulaisila oli karjaa. (3) Amtmani hakkas puita. (4) Pappi ei antanu preivii ~ preiviä amtmanille. (5) Pappi ei vieny Nuuttii ~ Nuuttia fankilhaan. (6) Sammeli piti Pyssyjokkee ~ Pyssyjokea ~ Pyssyjokia kaunhiina. (7) Amtmani vihas kainulaissii ~ kainulaisia. (8) Pikku-Liis(s)aa hävetti pierä äänheen. (9) Mie en ollu sielä tiimaakhaan. (10) [Ennen sottaa] Pyssyjoki oli iso kylä. Singulaarin partitiivi Singulaarin partitiivin suffiksit oon Porsangin ja Raisin varieteetiissa vokaalinpitenemä ja tA, muissa varieteetiissa A ja tA. Vokaalinpitenemmää eli A-suffiksii käytethään 1- ja 2-tyypin yksirankaisten lyhykäisvokaalisten nomeniitten suffiksinna, eli tyypiissä 1.1 ja 2.1. Tyypissä 2.1 eA-, iA-, iO- ja UA-loppuisissa nomeniissa saattaa partitiivissa käyttäät kans tA-suffiksii, eli kirjoitethaan valkea : valkea/ta, kurkkio : kurkkio/ta, porstua : porstua/ta. Tämä ei kuitenkhaan passaa teksthiin, missä käytethään Porsangin eli Varengin varieteettii. Sekä vokaalinpitenemän ette A-suffiksin liitethään aina sanan ylimäisen graadin rankhaan. Porsangin ja Raisin varieteetissa tämä meinaa ushein II-graadin rankkaa, sillä ko vokaalinpitenemä justhiin oon syynä tähän II-graadhiin. Muissa varieteetiissa suffiksi tekkee II-graadin tyhä A-rankaishiin sanhoin – nimittäin jos tavu sen eđessä oon lyhykäinen ja painolinen. (Katto kohtaa 3.1.1 Graadivaihettelu.) Varengin varieteetissa pittää muistaat, ette rangan e + suffiksin A > iA. Esimerkkii (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) (1.1) aika : ai(j)a/n : aikka/a ~ aika/a, lupa : luva/n : luppa/a, joki : jo(v)e/n : jokke/e ~ joke/a ~ joki/a, juoppo : juopo/n : juoppo/o ~ juoppo/a, mooli : mooli/n : mooli/i ~ mooli/a, hauska : hauska/n : hauska/a, (2.1) meininki : meiningi/n ~ meininki/n : meininkki/i ~ meininki/ä, matala : matala/n : matala/a, valkea ~ valkia : valkea/n ~ valkia/n : valkea/(t)a ~ valkia/a, laattia : laattia/(t)a ~ laattia/a. Muissa nomenityypiissä eli lyhykäisvokaalisista nomeniista konsonanttirankaisissa eli tyypiissä 1.2 ja 2.2 ja koko pitkävokaalisessa tyypissä 3 partitiivin suffiksi oon tA. Tässä ei ole eroitusta eri kirjakainun varieteetiitten välilä. Ko sanala oon konsonanttiranka, se suffiksin lisäthään sanan konsonanttirankhaan. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.part.) (1.2) pieni : piene/n : pien/tä, lapsi : lapse/n : las/ta, (2.2) ty(t)är : tyttäre/n : ty(t)är/tä, lämmin : lämpimä/n : lämmin/tä, tottuus : tottuu(đ)e/n : tottuut/ta, veres : verekse/n : veres/tä, ihminen : ihmise/n : ihmis/tä, kainulainen : kainulaise/n : kainulais/ta, (3.1) tie : tie/n : tie/tä, valkkee : valkkee/n : valkkee/ta, vapaa: vaphaan/n : vaphaa/ta, (3.2) rakas : rakkhaa/n : rakas/ta, hylje(t) : hylkhee/n : hyljet/tä, kuolu(t) : kuolhee/n : kuolut/ta. Pluraalin partitiivi Pluraalin partitiivin suffiksit oon Porsangin ja Raisin varieteetiissa vokaalinpitenemä tahi tA tahi se kokonhansa vailuu. Muissa varieteetiissa suffiksit oon A tahi tA. Kattoma nomenityyppii erittäin. Nomenityypiissä 1.1 ja 1.2 eli kaksitavuiset lyhykäisvokaaliset rangat Porsangin ja Raisin varieteetiissa partitiivin suffiksinna oon joko vokaalinpitenemä tahi ei mithään. Vokaalinpitenemä se oon silloin ko pluraalin ranka loppuu Ki, muutoin se vailuu. Muissa varieteetiissa partitiivin suffiksinna oon A. Jos sanan lopphuun silloin tulis kolme vokaalii pörätysten, se pluraalin i > j. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.part.) poika : poja/n : poikk/i/i ~ poik/i/a, saita : sai(đ)an : saitto/i ~ saito/j/a, lato : la(đ)o/n : latto/i ~ lato/j/a, tooli : tooli/n : tooli/i ~ tool/i/a, pieni : piene/n : pien/i/i ~ pien/i/ä, lapsi : lapse/n : laps/i/i ~ laps/i/a. Näjemä, ette pluraalin partitiivissa samhaan laihiin ko pluraalin genitiivissäki Porsangin ja Raisin varieteetissa yđinkonsonantista käytethään kaikkiin ylimäisinta graadii (poikkii, saittoi, lattoi jne.). Nomenityypiissä 2.1 ja 2.2 eli usheempitavuiset lyhykäisvokaaliset rangat pluraalin partitiivin suffiksi oon A tahi tA. Porsangin varieteetissa se oon tasan tA, ja jos pluraalin ranka loppuu Ki, se rangan i pitenee samhaan laihiin ko pluraalin genitiivinki haamustuksessa. Muissa varieteetiissa suffiksinna oon silloin A. Silloin ko rangassa oon graadivaihettelluu, se rangasta valithaan diftongin Vi eđessä I-graadinen ranka. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.part.) (2.1) mustikka : mustika/n : mustiko/i/ta, opetta(a)ja : opetta(a)ja/n : opettaaj/ii/ta ~ opettaj/i/a, valkea ~ valkia : valkea/n ~ valkia/n : valke/i/ta, paijukko : paijuko/n : paijuko/i/ta, tunturi : tunturi/n : tunturi/i/ta ~ tuntur/i/a, (2.2) ty(t)är : tyttäre/n : tyttär/ii/tä ~ tyttär/i/ä, sy(đ)än : sy(đ)äme/n : syđäm/ii/tä ~ syäm/i/ä, ihminen : ihmise/n : ihmiss/ii/tä ~ ihmis/i/ä, veres : verekse/n : vereks/ii/tä ~ vereks/i/ä, ilves : ilvekse/n : ilveks/ii/tä ~ ilveks/i/ä. Haamuista, mikkä Porsangin ja Raisin varieteetissa loputhaan iitA, oon mahđolinen jättäät suffiksin tA pois. Silloin haamustus oon samanlainen ko nomenityypissa 1. Eriliikaisen tavalinen tämä oon veres- ja ihminen-nomeniissa ja semmoisissa nomeniissa, mikkä loputhaan jA (tekkiijännimet) ja vA (partisipin preesens ja vA-loppuiset adjektiivit), ja ordinaaliissa. Saama haamui niin ko (sg.nom. : pl.part.) veres : vereks/i/i, kokkous : kokkouks/i/i, ihminen : ihmiss/i/i, puhhuuja : puhhuuj/i/i, puhhuuva : puhhuuv/i/i, väkkeevä : väkkeev/i/i, kolmas : kolmanss/i/i ~ kolmass/i/i. Nomenityypissä 3 eli pitkävokaalisissa nomeniissa suffiksi oon ylheisesti tA. Varengin varieteetissa oon tyypissä 3.2 mahđolinen valita haamun, missä partitiivin suffiksinna oon A ja pluraalin i > j (vrt. pluraalin genitiivin en-variantthiin). Esimerkkii: (sg.nom. : sg.gen. : pl.part.) (3.1) maa : maa/n : ma/i/ta, yö : yö/n : ö/i/tä, tuorestai : tuorestai/n : tuoresta/i/ta, vapaa : vaphaa/n : vapha/i/ta, valkkee : valkkee/n : valkke/i/ta, (3.2) rakas : rakkhaa/n : rakkha/i/ta ~ rakkha/j/a, turve(t) : turphee/n : turphe/i/ta ~ turphe/j/a. Ko verttaama pluraalin genitiivii ja partitiivii, se näjemä, ette Porsangin ja Raisin varieteetissa pluraalin genitiivissä ja partitiivissa oon ”kahđen vokaalin pakko”. Se meinaa, ette jos rangan vokaali kattoo pluraalin i:n eđestä, se pluraalin i pitenee eli niitä kirjoitethaan kaksi. Eli pluraalin rangassa oon joko Vi tahi ii. Esimerkiksi (sg.nom. : pl.gen. : pl.part.) (1.1) juoppo : juoppo/i/n : juoppo/i, joki : jokk/ii/n : jokk/i/i, (1.2) vuosi : vuoss/ii/n : vuoss/i/i, (2.1) mustikka : mustiko/i/tten : mustiko/i/ta, tunturi : tunturi/i/tten : tunturi/i/ta, (2.2) tyven : tyven/ii/tten : tyven/ii/tä, rakkhaus : rakkhauks/ii/tten : rakkhauks/ii/ta, (3.1) assii : assi/i/tten : assi/i/ta, (3.2) rakas : rakkha/i/tten : rakkha/i/ta. Tämmöistä ”kahđen vokaalin pakko” -reekelii ei Porsangin ja Raisin varieteetissakhaan ole muissa kaasuksissa. Tabeli 16: Singulaarin ja pluraalin partitiivi Predikeeraavat kaasukset: Essiivi ja translatiivi Essiivi Essiivi ei ole aivan yhtä tavalinen kaasus käytössä ko nominatiivi, genitiivi ja partitiivi, mutta sitä käytethään esimerkiksi raamiadverbiaalinna (1) ja predikatiivin funksuunissa ARVELU-syntaktissa (2). Se oon tavalinen kans aijankohđan ilmoittamisessa (3, 4). (1) Lapsena Nuutti asui Torniossa. (2) Sammeli piti Pyssyjokkee kaunhiina. (3) Tuorestaina syömä hernetvellii ~ herne(t)velliä, lau(v)antaina riisipuuroo ~ riisipuuroa. (4) Juhaneksena poltama valk(k)eita. Essiivin suffiksi oon (n)nA. Essiivin suffiksissa, eli oonko se nnA vain nA, käytethään pittuusreekelii, mikä koskee pukstaaviita m, n, l ja r (katto kohtaa 3.1.2 Äänelisten konsonantiitten l, r, m ja n pittuus). Singulaarin essiivin suffiksin lisäthään tasan nomenin vokaalirankhaan. Silloin ko lyhykäisvokaalisten sannoin sanan vokaalirangassa oon graadivaihettelluu, essiivissä käytethään sammaa graadii ko nominatiivissa. Pluraalin essiivissä suffiksin (n)nA lisäthään suorhaan pluraalisheen rankhaan, ja siinä graadi oon sama ko singulaarin essiivissäki. 2.1-tyypin sanoista muistama, ette pluraalin ranka, missä oon geminaattiklusiiliitten vaihettelluu, oon tasan I-graadinen. Esimerkkii (sg.nom. : sg.gen. : sg.ess. : pl.ess) aika : ai(j)a/n : aika/na : aiko/i/na, lupa : luva/n : lupa/na : lup/i/na, joki : jo(v)e/n : joke/na : jok/i/na, juoppo : juopo/n : juoppo/na : juoppo/i/na, pöllö : pöllö/n : pöllö/nä : pöllö/i/nä, mustikka : mustika/n : mustikka/nna : mustiko/i/na. Muissa nomenityypiissä ei vokaalirangassa olekhaan ollenkhaan graadivaihettelluu. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.gen. : sg.ess. : sg.part.) lapsi : lapse/n : lapse/na : laps/i/na, sisar : sisare/n : sisare/nna : sisar/i/nna, yö : yö/n : yö/nä : ö/i/nä, tiistai : tiistai/n : tiistai/na : tiista/i/na, vapaa : vaphaa/n : vaphaa/na : vapha/i/na, lämmin : lämpimä/n : lämpimä/nnä : lämpim/i/nnä, kantele(t) : kantelhee/n : kantelhee/na : kantelhe/i/na. Singulaarin essiivin rankkaa saattaa pittäät yhđenlaisena "fundamenttirankana": Se näyttää sanan rangan originaalin graadin, mistä muut oon variasuuniita. Translatiivi Translatiivi oon vähäsen niin ko essiivin sisarkaasus: Siinä ko essiivi muistelee jonkulaista olotillaa, se translatiivi muistelee jonkulaista olotilan muutosta. Molemat oon eriliikaisesti predikatiivin kaasukset. Translatiivii käytethään esimerkiksi MUUTOS-syntaktissa (1), ARVELU-syntaktissa (2), nimitysakti-syntaktissa (3) ja aspektuaalisessa tulla tehtyksi -konstruksuunissa (4). Vielä sitä käytethään vaphaana adverbiaalinna aijankohđan ilmoittamisessa (5). (1) Met tulima iloiseksi. (2) Sammeli luuli hänen vaimoo ~ vaimoa iloiseksi. (3) Joonas käski valasta kalaksi. (4) Läksyt tuli tehtyksi. (5) Met tulema kothiin jouluiksi. Translatiivin suffiksi oon aina ksi, ja sen lisäthään samhaan rankhaan ko genitiivin suffiksinki. Pluraalissa suffiksin ksi lisäthään suorhaan pluraalisheen rankhaan ja siinä oon sama graadi oon singulaarin translatiivissä. Niin ko (sg.nom. : sg.gen. : sg.transl. : pl.transl.) pappi : papi/n : papi/ksi : papi/i/ksi ~ pap/i/ksi, lapsi : lapse/n : lapse/ksi : laps/i/ksi, sivakka : sivaka/n : sivaka/ksi : sivako/i/ksi, ty(t)är : tyttäre/n : tyttäre/ksi : tyttär/i/ksi, rakas : rakkhaa/n : rakkhaa/ksi : rakkha/i/ksi. Tabeli 17: Singulaarin ja pluraalin essiivi ja translatiivi Sisäiset paikkakaasukset: inessiivi, elatiivi, illatiivi Sisäiset paikkakaasukset oon inessiivi, elatiivi ja illatiivi. Inessiivii käytethään eriliikaisesti PAIKKA- syntaktissa (1) ja EKSISTENSI-syntaktiissa (2), elatiivii (3) ja illatiivii (5) taas LIIKET-syntaktissa ja siirtäminen-syntaktissa. TULOS-syntaktissa elatiivi oon korrelaatin kaasus (4). (1) Met kävelemmä koijukossa. (2) Koijukossa oon paljon mustikoita. (3) Läh(đ)emä koijukosta. (4) Mustikoista tullee hyvä safti. (5) Kotona menemä heti köökhiin. Muistama ette lokatiivisissa syntaktiissa kainun paikannimistä ylheensä käytethään sisäissii paikkakaasuksii (6). (6) Sammeli siirtyi Kaarasjo(v)esta Pyssyjokheen. Sisäisissä paikkakaasuksissa oon kohta kaikissa haamuissa myötä pukstaavi s, ja sillä niitä käskethään kans s-kaasukseksi. Inessiivin ja elatiivin haamustus Inessiivin suffiksi oon sekä singulaarissa ette pluraalissa ssA ja elatiivin suffiksi samoten sekä singulaarissa ette pluraalissa stA. Net lisäthään sekä singulaarissa ette pluraalissa rankhaan juuri samhaan laihiin ko translatiivinki suffiksin. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.transl. : sg.iness. : pl.elat.) pappi : papi/ksi : papi/ssa : papi/i/sta ~ pap/i/sta, lapsi : lapse/ksi : lapse/ssa : laps/i/sta, sivakka : sivaka/ksi : sivaka/ssa : sivako/i/sta, ty(t)är : tyttäre/ksi : tyttäre/ssä : tyttär/i/stä, rakas : rakkhaa/ksi : rakkhaa/ssa : rakkha/i/sta. Illatiivin haamustus Singulaarin illatiivin suffiksit oon hVn, hVVn ja sseen. Pluraalissa pluraalin i ja illatiivin suffiksi oon sisätysten, ja suffiksit oon hin, hVin ja ssiin. Ylheisesti mennee niin, ette ko singulaarissa oon hVn, se pluraalissa oon hin, ko singulaarissa oon hVVn se pluraalissa oon hVin, ja ko singulaarissa oon sseen, se pluraalissa oon ssiin. Suffiksiitten V saattaa olla i:ki. Kattoma kunka nämät lisäthään eri nomenityypphiin. Tyypin 3.1 yksitavuisten ja Vi-rankaisten nomeniitten singulaarin illatiivin haamustethaan yksinkertaisesti siihen laihiin, ette rankhaan (K)VV lisäthään suffiksin hVn. Suffiksin V oon sama ko rangan viimi vokaali. Samhaan laihiin pluraalissa hin lisäthään pluraalin rankhaan. Tähän laihiin: (sg.nom. : sg.ill. : pl.ill.) puu : puu/hun : pu/i/hin, tie : tie/hen : te/i/hin, yö : yö/hön : ö/i/hin, tuorestai : tuorestai/hin : tuoresta/i/hin. Suffiksin sseen lisäthään muunlaishiin tyypin 3 rankhoin. Näissä singulaarin rangassa oon tasan pitkä vokaali eikä diftongii. Suffiksii sseen vastaa pluraalissa ssiin, minkä lisäthään pluraalin rankhaan. Niin ko (sg.nom. : sg.ill. : pl.ill.) korkkee : korkkee/sseen : korkke/i/ssiin, lammas : lamphaa/sseen : lampha/i/ssiin, terve(t) : tervhee/sseen tervhe/i/ssiin, kuolu(t) : kuolhee/sseen : kuolhe/i/ssiin. Omituinen oon se, ette niissä kirjakainun varieteetiissa, missä oon olemassa 2.1 tyypin eA- ja iA-loppuissii nomeniita, se niissäki käytethään pluraalissa suffiksii ssiin. Eli niin ko valkea ~ valkia : valke/i/ssiin, korkea ~ korkia : korke/i/ssiin. Singulaarissa oon kuitenki näissä valke/haan ~ valki/haan, korke/haan ~ korki/haan. Muissa nomenityypiissä illatiivin haamustethaan niin, ette otethaan samagraadisen rangan ko essiivin haamustuksessa (katto kohđasta 5.3.4.1), otethaan sitte siitä pois rankavokaalin ja sijale panhaan hVVn. Tämä suffiksin vokaali V oon sama ko se rankavokaali, jonka oon otettu pois. Pluraalissa pluraalin suffiksin sishään jouttuu tällöin kans pluraalin rangan viiminen vokaali eli viimiset vokaalit. Esimerkiksi (sg.nom. : sg.ess. : sg.ill. : pl.ill.) (1) aika : aika/na : aik/haan : aik/hoin, joki : joke/na : jok/heen : jok/hiin, juoppo : juoppo/na : juopp/hoon : juopp/hoin, (2) mansikka : mansikka/nna : mansikk/haan : mansikk/hoin, tunturi : tunturi/nna : tuntur/hiin : tuntur/hiin, kurkkio : kurkkio/nna : kurkki/hoon : kurkki/hoin, ty(t)är : tyttäre/nnä : tyttär/heen : tyttär/hiin, jänes : jänekse/nnä : jäneks/heen : jäneks/hiin, ihminen : ihmise/nnä : ihmis/heen : ihmis/hiin. (Katto kans kohtaa 3.1.3 Siirtymä-h.) Tabeli 18: Sisäisten paikkakaasusten haamut Ulkoiset paikkakaasukset: adessiivi, ablatiivi ja allatiivi Adessiivii, ablatiivii ja allatiivii käskethään ulkoiseksi paikkakaasukseksi sillä ko silloin ko niitä käytethään adverbiaalinna PAIKKA- (1), EKSISTENSI- (2) ja LIIKET-syntaktiissa (3, 4, 12), niitten prototyyppinen funksuuni oon ilmoittaat, ette kysymys oon paikan ulkopuolesta eikä sisäpuolesta. Valittemisesta ulkoisten ja sisäisten paikkakaasusten välilä katto kohđasta 4.5.5 Adverbiaali ja sen haamu. Omistuskaasukseksi ulkoissii paikkakaasuksii käskethään sillä, ette niitä käytethään OMISTUS-syntaktissa (5) ja OMISTAAJAN VAIHETUS -syntaktissa (6). Näitä konstruksuuniita muistuttaa adessiivin käyttö subjektin paikala modaalisessa oon pakko -syntaktissa (7) ja tulla tehtyksi -konstruksuunissa (8). Ablatiivii käytethään kans predikatiivinna SANSI-syntaktissa (9). Vaphaana adverbiaalinna adessiivikontruksuuni saattaa muistela vehkheestä (10), millä jotaki tehdhään. Vielä adessiivikonstruksuunii käytethään aijan ilmoittamisessa (11, 12). (1) Met istuma tuolila. (2) Kentälä seisoi paljon ihmistä. (3) Met tulima ulos kentäle. (4) Het kävelthiin kentältä jo(v)ele. (5) Liisala oon fiini piili. (6) Liisa osti piilin Maijalta, mutta antoi sen sitte faarile. (7) Lapsila oon lupa tierata. (8) Minula ei tullu läh(đ)etyksi hihtaamhaan. (9) Paska hais(s)ee pahalta. (10) Ämmi tuli kothiin sykkelillä. (11) Tule meile illala. (12) Kesälä täällä oon paljon sääskii ~ sääskiä. Kaikissa ulkoisissa paikkakaasuksissa oon myötä pukstaavi l, ja siksi niitä käskethään kans l-kaasukseksi. Adessiivin suffiksi oon (l)lA, ablatiivin suffiksi oon ltA ja allatiivin suffiksi (l)le(t) (vaihettelusta (l)let ~ (l)le eri varieteettiitten välilä katto kohđasta 3.2.2 Sananloppuinen t). Net lisäthään sekä singulaarissa ette pluraalissa samhaan rankhaan ko translatiivin suffiksin ja paikkakaasuksista inessiivin ja elatiivin suffiksit. Esimerkkii: (sg.nom. : sg.adess. : pl.all.) silta : silla/la : sillo/i/le(t), hullu : hullu/la : hullu/i/le(t), lehti : leh(đ)e/lä : leh(đ)/i/le(t), tooli : tooli/la : tool(i)/i/le(t), mies : miehe/lä : mieh/i/le(t), rakastettu : rakastetu/la : rakastetu/i/le(t), sisar : sisare/lla : sisar/i/lle(t), veres : verekse/llä : vereks/i/lle(t), ruottalainen : ruottalaise/la : ruottalais/i/le(t), maa : maa/la : ma/i/le(t), vapaa : vaphaa/la : vapha/i/le(t), rakas : rakkhaa/la : rakkha/i/le(t), vene(t) : venhee/lä : venhe/i/le(t). Paikkakaasusten funksuuniita Alapuolen tabelhiin oon kovottu semmoista paikkakaasusten käyttöö, missä net oon syntaktissa komplementin funksuunissa. Tabeli 19: Paikkakaasusten funksuuniita Seurakaasukset: Abessiivi ja komitatiivi Käskemä tässä abessiivii ja komitatiivii seurakaasukseksi sillä, ette niilä ilmoitethaan, ette jotaki oon myötä eli ei ole myötä. Kainussa oon vielä kolmaski seurakaasuksen tapainen kaasus, instruktiiviksi käsketty, minkä suffiksi oon in, ja millä ei ole erittäin singulaarii ja pluraalii. Se oon vähän produktiivinen ja saattais sannoot, ette instruktiivihaamut oikkeesthaan oon adverbit eikä olheen nomenihaamut. Instruktiivihaamut saatethaan kuiten saađa kongrueeraavii defineerauksii, ja sillä net oon nomenimaiset. Esimerkkii (1–3): (1) Jänttevin jaloin hän teki matkaa ithään päin. (2) Jos onni taas oli huonomanlaista, silloin täytyis mennä tyyhin käsin Kuosuvaaran taka eli sitte tyskälaisen myötä. (3)Kahđen het kävelthiin hithaasti ja raskhain askelin päin kottii – kumpiki päin elämää. (Kaikki esimerkit Alf Nilsen–Börsskogin kirjasta Kuosuvaaran takana.) Instruktiivihaamut oon käytössä harvinaiset, emmäkä tässä käsittele niitä erittäin. Abessiivi Abessiivi meinaa, ette jollaki ei ole jotaki eli jotaki vailuu. Sen kans pruukathaan käyttäät ilman-preposisuunii (1), mutta se saattaa kyllä olla yksinki (2). Abessiivi oon kohta tavalinen nomeniitten taivutuksessa, mutta saman assiin saattaa kans sannoot ja kirjoittaat ilman + partitiivi -adposisuunifraasin avula (3). (1) [Ilman rahatta ja ruvatta] ihminen nälkkyy. (2) Rahatta ja ruvatta ihminen nälkkyy. (3) [Ilman rahhaa ja ruokkaa] ihminen nälkkyy. Abessiivin suffiksi oon aina ttA, ja sen lisäthään sekä singulaarissa ette pluraalissa samhaan rankhaan ko translatiivin suffiksin. Näin: (sg.nom. : sg.transl. : sg.abess. : pl.abess.) silta : silla/ksi : silla/tta : sillo/i/tta, mies : miehe/ksi : miehe/ttä : mieh/i/ttä, sivakka : sivaka/ksi : sivaka/tta : sivako/i/tta, ty(t)är : tyttäre/ksi : tyttäre/ttä : tyttär/i/ttä, työ : työ/ksi : työ/ttä : tö/i/ttä, vaate(t) : vaatthee/ksi : vaatthee/tta : vaatthe/i/tta. Komitatiivi Komitatiivi meinaa ette jollaki oon jotaki myötä. Se oon siinä omituinen kaasus, ette siitä ei ole olemassa erittäin singulaarii ja pluraalii, mutta pluraalinnäköinen haamu toimii sekä singulaarin (1) ette pluraalin (2, 3) funksuunissa. Esimerkkii: (1) Liisa tuli kylästelemhään miehinensä. (2) Kentälä seisoi hevo(i)nen neuvoinensa. (3) Mie kiskoin kukkaset ylös juurinensa. Komitatiivissa oon aina myötä possessiivisuffiksi, mutta ensimäisen tahi toisen persoonan suffiksii ei sen kans juurikhaan käytetä. Komitatiivii käytethään sitte melkhein tyhä kolmanesta persoonasta. (Possessiivisuffiksiista katto alta kohđasta 5.4.) Komitatiivi oon ylipäänsä vielä harvinaisempi käytössä ko abessiivi, ja sillä sitä ei saata pittäät tođesta produktiivisena kaasuksena. Komitatiivihaamun saattaa aina korvata genitiivi + kans -adposisuunifraasila (4). Teoriissa komitatiivin kuitenki saattaa haamustaat mistä tahansa nomenista. (4) Mie kiskoin kukkaset ylös [juuriin ~ juuritten kans]. Possessiivisuffiksit Possessiivisuffiksit oon suffiksiita, mikkä saatethaan lisätä nomenhiin. Niilä ilmoitethaan kenelä jotaki oon tahi kenele jotaki kuuluu, tahi ette joku assii siđothaan syntaktin subjekthiin, muutamisti kans objekthiin. Net panhaan sanhaan muitten suffiksiitten pörhään; enkliitit kuitenki tulhaan vielä näittenki pörhään. Possessiivisuffiksiila oon samat persoonat ko verbiiläki niitten finittisessä taivutuksessa, eli singulaarin ensimäinen, toinen ja kolmas persoona ja pluraalin ensimäinen, toinen ja kolmas persoona. Singulaarin ja pluraalin kolmanet persoonat oon kuitenki samanlaiset. Kainun possessiivisuffiksit oon seuraavat: Tabeli 20: Possessiivisuffiksit Possessiivisuffiksit (n)ni, (m)mA ja (n)nA seurathaan äänelisten konsonantiitten tavalista pittuusreekelii (katto kohđasta 3.1.2). Esimerkkii (1–4): (1) Tämä oon [minun kotini] / [meiđän ~ meän kotima]. (2) Se on [sinun kirjasti] / [teiđän ~ teän kirjana]. (3) Tuo on [hänen talonsa] / [heiđän ~ heän talonsa]. (4) Hän pesi jalkansa. Het pesthiin jalkansa. Kainun kielessä possessiivisuffiksiita käytethään vähän, ja net oon ushein mahđolinen jättäät substantiivin pörästä pois.. Esimerkiksi (5–7): (5) Tämä oon [minun koti] / [meiđän ~ meän koti]. (6) Se oon [sinun kirja] / [teiđän ~ teän kirja]. (7) Tuo oon [hänen talo] / [heiđän ~ heän talo]. Näjemä, ette ko subjektin persoona oon eri ko omistaajan persoona (5–7), se käytämä pelkkää persoonapronomeniitten genitiivihaamui(katto näistä kohđasta 7.1). Nämät vastathaan ruijan kielen possessiivissii pronomenniita. Ensimäisessä ja toisessa persoonassa persoonapronomeniitten genitiivihaamuu passaa käyttäät kans ko persoonat oon samat (8, 9). (8) Miei en asu ennää minuni kotipaikassa. (9) Tykkäättäkö teti te(iđ)äni staatinministeristä? Mutta kolmanessa persoonassa ei persoonapronomenin genitiivi passaa silloin ko persoona oon sama. Sen sijasta se oon tavalinen käyttäät adjektiivii oma, mikä kongrueeraa valtasanan kans samhaan laihiin ko adjektiividefineeraukset muutoinki (10–12). (10) Häni pesi [omati jalat]. (11) Heti pesthiin [omati jalat]. (12) Ihmiselläi ei ole helppo havata [omiai vikoja]. Eriliikaisesti Porsangin varieteetissa käytethään genitiividefineerausta eli samapersoonaista refleksiivipronomenin genitiivihaamuu (13–15). (Refleksiivipronomeniitten haamuista katto kohđasta 7.5.1) (13) Häni pesi [ittensäi jalat]. (14) Heti pesthiin [ittensäi jalat]. (15) Ihmiselläi ei ole helppo havaita [ittensäi vikkoi]. Tämä muistuttaa sitte ruijan kielen konstruksuunii, missä samapersoonaista omistaajaa merkithään refleksiivisellä omistuspronomenila (sin, sine). Tavaliset possessiivisuffiksit oon tyhä komitatiivin kans (katto kohđasta 5.3.8.2) ja refleksiivipronomeniitten (16–18) ja resiprookkipronomeniitten kansa (19–21) (näistä katto kohđasta 7.5). (16) Miei en anna sitä ittelennii antheeksi. (17) Siei et tunne itteestii ~ itteästii ~ ittiästii. (18) Häni löysi ittensäi keskeltä mettää. (19) Meti rakastamma [toinen toistamai]. (20) Antakkaai antheeksi [toinen toiselennai]. (21) Vihathaanko heti [toinen toistansai]? Lisäksi kivettynheitä possessiivisuffiksiita löyttyy adverbiista. Silloin net kuuluthaan itte adverbhiin eikä niitä ennää ajatella vasituisena possessiivisuffiksinna. Tämmöissii adverbiita oon esimerkiksi aikoinansa, erilänsä, justhiinsa, keskenänsä, kokonhansa, umpinansa. Komparasuuni Komparasuunin pruukathaan käsitellä adjektiiviitten – elikkä siis nomeniitten – taivutuksen alla, osana morfologiita. Jos kuitenki kattoma suffiksiitten oorninkkii, se varsin näjemä, ette komparasuunisuffiksit oon derivasuunisuffiksiitten paikala, eli komparasuunisuffiksiitten pörhään saattaa vielä lisätä jonku muun derivasuunisuffiksin. Esimerkiksi: huono → (komparatiivi) huono/mpi → (omituisuuđennimi) huono/m/uus Taivutussuffiksiitten pörhään ei derivasuunisuffiksii saata lisätä. Lisäksi komparasuunisuffiksilla haamustetut sanat taivutethaan samala tavala ko muutki adjektiivit eli net oon adjektiivit samhaan laihiin ko muutki adjektiivit. Kuitenki, ko komparasuuni oon täysin produktiivinen derivasuunikaava, ja sillä voi haamustaat komparasuuninomeniita kaikista adjektiiviista ja osasta substantiiviitaki, se käsittelemä sen tässä nomeniitten taivutuksen alla. Komparatiivi Komparatiivin haamustethaan siihen laihiin, ette otethaan sanan vokaalirangan ja lisäthään siihen nominatiivissa suffiksin mpi, muissa kaasuksissa mp(p)A : m(m)A. Komparatiivin suffiksin eđelä graadi oon sama ko genitiivin suffiksin eđelä eli nomenityypiissä 1 ja 2.1 sanarangan kaikkiin mataliin graadi, muissa nomenityypiissä suffiksin lisäthään adjektiivin ainuhaan vokaalirankhaan. Ko sanassa oon tyhä kaksi tavvuu ja se loppuu vokaalhiin a tahi ä, se rangan vokaali muuttuu e:ksi. Ko ranka loppuu i:hin, se saattaa valita, säilyykö rangan i vain muuttuuko se e:ksi komparatiivin suffiksin eđelä. Komparatiivin A + pluraalin i oon aina i. Esimerkkii nomenityypittäin (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.): (1.1) paha → pahe/mpi : pahe/ma/n : pahe/mp(p)a/a : pahe/mpp/ii(ta) ~ pahe/mp/i/a, märkä → mär(j)e/mpi : mär(j)e/mä/n : mär(j)e/mp(p)ä/ä : märe/mpp/ii(tä) ~ mär(j)emp/i/ä, villi → villi/mpi ~ ville/mpi : villi/mä/n ~ ville/mä/n : villi/mp(p)ä/ä ~ ville/mp(p)ä/ä : villi/mpp/ii(tä) ~ villi/mp/i/ä ~ ville/mpp/ii(tä) ~ ville/mp/i/ä, outo → ou(đ)o/mpi : ou(đ)o/ma/n : ou(đ)o/mp(p)a/a : ouđo/mpp/ii(ta) ~ ou'o/mp/i/a; (1.2) pieni → piene/mpi : piene/mä/n : piene/mp(p)ä/ä : piene/mpp/ii(tä) ~ piene/mp/i/ä, uusi → uu(đ)e/mpi : uu(đ)e/ma/n : uu(đ)e/mp(p)a/a : uuđe/mpp/ii(ta) ~ uue/mp/i/a; (2.1) harmaaja → harmaaja/mpi : harmaaja/mma/n : harmaaja/mp(p)a/a : harmaaja/mpp/ii(ta) ~ harmaaja/mp/i/a, valkea ~ valkia → valkea/mpi ~ valkia/mpi : valkea/mma/n ~ valkia/mma/n : valkea/mpa/a ~ valkia/mpa/a : valkea/mp/i/a ~ valkia/mp/i/a, suipero → suipero/mpi : suipero/mma/n : suipero/mp(p)a/a : suipero/mpp/ii(ta) ~ suipero/mp/i/a; (2.2) onneton → onnettoma/mpi : onnettoma/ma/n : onnettoma/mp(p)a/a : onnettoma/mpp/ii(ta) ~ onnettoma/mp/i/a, veres → verekse/mpi : verekse/mmä/n : verekse/mp(p)ä/ä : verekse/mpp/ii(tä) ~ verekse/mp/i/ä, sininen → sinise/mpi : sinise/mmä/n : sinise/mp(p)ä/ä : sinise/mpp/ii(tä) ~ sinise/mp/i/ä; (3.1) valkkee → valkkee/mpi : valkkee/ma/n : valkkee/mppa/a : valkkee/mpp/ii(ta), vapaa → vaphaa/mpi : vaphaa/ma/n : vaphaa/mp(p)a/a : vaphaa/mpp/ii(ta) ~ vaphaa/mp/i/a; (3.2) rakas → rakkhaa/mpi : rakkhaa/ma/n : rakkhaa/mp(p)a/a : rakkhaa/mpp/ii(ta) ~ rakkhaa/mp/i/a, terve(t) → tervhee/mpi : tervhee/mä/n : tervhee/mp(p)ä/ä : tervhee/mpp/ii(tä) ~ tervhee/mp/i/ä, kuolu(t) → kuolhee/mpi : kuolhee/ma/n : kuolhee/mp(p)a/a : kuolhee/mpp/ii(ta) ~ kuolhee/mp/i/a. Adjektiivi vasen taippuu samhaan laihiin ko komparasuunihaamut: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.) vasen : vasema/n : vasemp(p)a/a : vasempp/ii(ta) ~ vasemp/i/a. Superlatiivi Superlatiivin suffiksi oon nominatiivissa (i)in, muissa kaasuksissa (i)im(m)A : (i)imp(p)A. Vokaalirangasta e ja A kađothaan superlatiivin i:n eđestä, ja silloin suffiksi oon iin : iim(m)A : iimp(p)A. Muutoin VV lyhenee V:ksi, i, O ja U säilythään, ja suffiksi oon in : im(m)A : imp(p)A. Nomenityypiissä 1 ja 2 superlatiivin suffiksin lisäthään tavalisesti sanan korkkeimangraadisheen vokaalirankhaan. Mutta jos pohjasanan konsonanttina oon klusiili k, t eli p, se muissa ko Porsangin varieteetissa käytethäänki yhtä porrasta matalamppaa graadii ko mikä oon pohjasanan graadi. Superlatiivin singulaarin partitiivin haamustuksessa käytethään konsonanttirankkaa, joka oon identtinen superlatiivin singulaarin nominatiivin kans. Muutoin superlatiivihaamui taivutethaan samhaan laihiin ko komparatiiviitaki. Esimerkkii (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part.): (1.1) paha → pahh/iin : pahh/iima/n : pahh/iin/ta : pahh/iimpp/ii(ta) ~ pahh/iimp/i/a, märkä → märkk/iin ~ märj/iin : märk(k)/iimä/n ~ märj/iimä/n : märkk/iin/tä ~ märj/iin/tä : märkk/iimpp/ii(tä) ~ märj/iimp/i/ä, villi → villi/in : villi/imä/n : villi/in/tä : villi/impp/ii(tä) ~ villi/imp/i/ä, outo → outto/in ~ ou'o/in : outto/ima/n ~ ou'o/ima/n : outto/in/ta ~ ou'o/in/ta : outto/impp/ii(ta) ~ ou'o/imp/i/a; (1.2) pieni → pien/iin : pien/iimä/n : pien/iin/tä : pien/iimpp/ii(tä) ~ pien/iimp/i/ä, uusi → uus(s)/iin : uus(s)/iima/n : uus(s)/iin/ta : uuss/iimpp/ii/ta ~ uus/iimp/i/a; (2.1) harmaaja → harmaaj/iin : harmaaj/iima/n : harmaaj/iin/ta : harmaaj/iimpp/ii(ta) ~ harmaaj/ii/mp/i/a, valkea ~ valkia → valke/in : valke/ima/n : valke/in/ta : valke/imp/i/a, suipero → suipero/in : suipero/ima/n : suipero/in/ta : suipero/impp/ii(ta) ~ suipero/imp/i/a; (2.2) onneton → onnettomm/iin : onnettomm/iima/n : onnettomm/iin/ta : onnettomm/iimpp/ii/ta ~ onnettomm/iimp/i/a, veres → vereks/iin : vereks/iimä/n : vereks/iin/tä : vereks/iimpp/ii(tä) ~ vereks/iimp/i/ä, sininen → sinis(s)/iin : sinis(s)/iimä/n : sinis(s)/iin/tä : siniss/iimpp/ii(tä) ~ sinis/iimp/i/ä; (3.1) valkkee → valkke/in : valkke/ima/n : valkke/in/ta : valkke/impp/ii(ta); (3.2) rakas → rakkha/in : rakkha/ima/n : rakkha/in/ta : rakkha/impp/ii(ta) ~ rakkha/imp/i/a, terve(t) → tervhe/in : tervhe/imä/n : tervhe/in/tä : tervhe/impp/ii(tä) ~ tervhe/imp/i/ä, kuolu(t) → kuolhe/in : kuolhe/ima/n : kuolhe/in/ta : kuolhe/impp/ii(ta) ~ kuolhe/imp/i/a. Varengin varieteetissa oon mahđolinen kans semmoinen superlatiivi, missä suffiksinna oon tasan lyhyt-i:llinen in : im(m)A : impA ja minkä graadi nomenityypiissä 1 ja 2 oon matalampi ko pohjasanan graadi. Tämä haamustus ei kuitenkhaan ole tavalinen. Silloin haamut oon tyyppii paha → pah/i/n : pah/ima/n : pah/in/ta : pah/imp/i/a. Tabeli 21: Komparatiivin ja superlatiivin haamustus ja taivutus Se oon muutama adjektiivi, minkä komparasuuni oon vähäsen epäreekelimäinen tahi missä komparasuunissa pohjasana oon eri: hyvä → parempi – parhain ~ paras huono → huonompi ~ värrempi – huonoin pitkä → pitempi ~ piđempi – pissiin lyhy(t) → lyhempi – lyhhiin ohu(t) → ohempi – ohhuin vanhaa → vanhempi – vanhiin Muutamista adjektiiviista superlatiivin haamustethaan kans suffiksilla (i)mUs. Tavalissiimat käytössä oon (vanhaa → ) vanhimus, (paha →) pahimus ja (iso →) isomus, mutta muistakin adjektiiviista tämmöissii superlatiiviita saatethaan haamustaat. mUs-superlatiivit taivutethaan samhaan laihiin ko tyypin 2.2 veres-nomenit. Eli (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.nom.) pahimus : pahimukse/n : pahimus/ta : pahimukse/t : pimmeemys : pimmeemyksen/n : pimmeemys/tä : pimmeemykse/t. Komparatiivin ja superlatiivin käyttö Komparatiivi- ja superlatiivihaamui käytethään samhaan laihiin ko muitaki adjektiiviita, ja net tietenki kans adjektiiviattribuuttina kongrueerathaan valtasanan kans niin ko muutki adjektiivit. Esimerkkii (1–4): (1) Taivas oli kirkkhaampi ko koskhaan ennen. (2) Muorin pannukakot oon parhaat. (3) Liisa ja Maija oon [viishaimat tyttäret] koko koulussa. (4) Ojena, ole siivo, minule tuon [piđemän ~ pitemän kepin]. Ko verrathaan kahta toinen toisheen, se kainun kielessä käytethään komparatiivii eikä superlatiivii niin ko ruijan kielessä. Esimerkkii (5–7): (5) Kumpi oon kaunhiimpi, Liisa vain Maija? (6) Näistä kah(đ)esta tyttärestä Anna-Riitta oon vaaleempi ~ vaaleampi ~ vaaliampi. (7) Faari ja muori paistethiin pannukakkoi. Niistä muorin paistamat oon makkeemat. Huomaa kans, ette komparatiivin kans käytethään sammaa subjunksuunii ko ko pohja-adjektiivinki kans. Esimerkkii (8, 9): Superlatiivin kans saattaa käyttäät vahvistuksena kaikki-sanan pluraalin genitiivihaamuu kaikkiin. Esimerkkii (10, 11): (10) Liisa oon kaikkiin viishain ja kaunhiin. (11) Matti tietenki halus ostaat [kaikkiin kalliiman piilin]. Verbiin morfologista grammatikkii Verbiin haamukategoriista ylheisesti Verbi oon syntaktin yđin, ja jokhaisessa täyđelisessä syntaktissa oon verbi, mikä toimii sen verbaalinna. Verbin komplementiitten haamu oon sen jälkhiin, minkälainen verbi siinä oon kysymyksessä. Verbiilä oon monta taivutuskategoriita. Ensiksiki net jajethaan finittishiin ja infinittishiin verbihaamhuin, ja näilä oon erilaiset taivutuskategoriit. Finittisilä verbihaamuila meinathaan semmoissii verbin haamui, jokka saatethaan olla syntaktin verbaalinna. Niile oon tyypilinen, ette net aina oon jossaki persoonahaamussa, niin ko pluraalin 1. persoonassa (1, 2) tahi singulaarin 1. persoonassa (3). Ko net oon semmoisissa persoonissa, ette niihin liittyy subjekti eli ette syntakthiin kuitenki saattaa lisätä subjektin, se niitä verbihaamui käskethään aktiivisiksi verbihaamuiksi ja syntaktit oon silloin aktiiviset syntaktit. Ko niihin ei liity subjektii eikä syntakthiin saata lisätäkhään subjektii, se semmoissii verbihaamui käskethään passiivisiksi verbihaamuiksi ja syntaktit oon silloin passiiviset syntaktit (4, 5). Niin ko (1) Met lähđemä Alattihoon. (2) Met syömä ruokkaa. (3) Mie lähđen huomena Alattihoon (4) Alattion korkkeekoulussa opetethiin varhemin suomen kieltä. (5) Sitte sitä heitethiin opettamasta. Kainun kielen verbiilä oon – niin ko ruijan kielen verbiiläki – nelje aikahaamuu eli tempusta: preesens, preteriti, perfekti ja pluskvamperfekti. Tempukset käytethäänki kohta niin ko ruijan kielen tempukset. Isompi ero oon se, ette kainun kielessä ei ole varsinaista futuurii, mutta sen funksuunissa käytethään preesensin haamuu. Ylipuolela oon syntaktiita preesensissä (1–3) ja preteritissä (4, 5). Kainun kielen verbiilä oon kans kolme modusta: indikatiivi, kondisunaali ja imperatiivi. Indikatiivi (6) meinaa sitä, ette verbin haamula muistelhaan, ette kysymyksessä oon neutraali totteeminen, kunka assii oon, kondisunaali (7), ette kysymyksessä oon assii, jolla oon joku ehto, ja imperatiivi (8), ette kysymyksessä syntakti, jossa jotakuta komennethaan eli käskethään eli pyyđethään tekemhään jotaki. (6) Met istuma tässä lomassa. (7) Met istuisimma tässä lomassa, jos halluisimma. (8) Istukkaa tässä lomassa! Infinittisillä verbihaamuila meinathaan verbihaamui, jokka ei normaalisyntaktissa saata essiinttyyt ilman finittistä verbihaamuu. Esimerkkii: (9) Mie hää(đ)yn lähtee(t) ~ lähteä(t) ~ lähtiä kothiin. (10) Nilla kuului käynheen Kööpenhaminassa. Infinittissii verbihaamui oon infinitiivit niin ko lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä syntaktissa (9) ja partisipit niin ko käynheen syntaktissa (10). Kumppaaki oon usheemppaa lajjii. Niistä puhuma kapittelissa 6.8 Infinittiset verbihaamut. Se oon kuitenki hyvä havaita, ette niin käsketty ensimäinen (eli tekstissä ushein 1.) infinitiivi oon sama verbihaamu, mikä oon verbin hakemasanana sanalistoissa, sanakirjoissa jne. Kainun kielen verbiin taivutustyypit Verbiin eri taivutustyypiilä tarkoitethaan verbijoukkoi, missä oon samanlaiset rangat ja mihin liitethään taivutussuffiksit samhaan laihiin. Tässä verbit jajethaan neljheen valtataivutustyypphiin. Jako oon sen jälkhiin, minkälaissii rankkoi verbiilä oon. Ranka-termilä meinathaan sitä sanan ossaa, mihin taivutussuffiksit lisäthään (katto kohtaa 2.3.4 Sanan rangat). Eli päinvastoin: Löyđämä verbin rangan, ko otama siitä pois kaikki taivutussuffiksit, mutta ei derivasuunisuffiksiita. Jajama tässä verbit ensistä neljheen joukkhoon tämmöisten kriteeriitten jälkhiin: Verbin rangassa oon tyhä yksi tavu > taivutustyyppi 1, yksitavuiset verbit. Verbilä ei ole muuta ko yhdenlainen vokaaliranka, mutta siinä enämen ko yksi tavu > taivutustyyppi 2, yksirankaiset verbit. Verbilä oon olemassa vokaalirangan lisäksi konsonanttiranka > taivutustyyppi 3, konsonanttirankaiset verbit. Verbilä, millä ei ole konsonanttirankkaa, oon enämen ko yhđenlainen vokaaliranka, eli sillä oon lyhykäisempi ja pitempi vokaaliranka > taivutustyyppi 4, tuplavokaalirankaiset verbit. Joukot 3 ja 4 jajethaan vielä alatyypphiin sen jälkhiin, minkälainen derivasuunisuffiksi niissä oon myötä. Pane kans merkhiin, ette rangan muutokset, mikkä seurathaan graadivaihettelusta, ei ole ratkaisemassa sitä, mihin taivutustyypphiin verbi kuuluu. Kattoma tarkemasti verbiin eri taivutustyyppii. Kuttuma niitä tässä lyhykäisemmin verbityypiksi. Verbityyppi 1: Yksitavuiset verbit Yksitavuiset (verbityyppi 1) oon kaikki semmoiset yksirankaiset verbit, joila rangassa oon vain yksi tavu ja joitten 1. infinitiivin suffiksinna oon đA eli hA ~ A. Tämmöiset verbit oon esimerkiksi (1.inf. : prees.sg1) saa/đa ~ saa/ha : saa/n, juo/đa ~ juu/a : juo/n, syö/đä ~ syy/ä : syö/n. Räknäämä tähän joukkhoon kans verbin käy/đä ~ käy/ä, joka kuiten oon sekaparadigmaattinen: aktiivin myönttävässä preteritissä ja kondisunaalissa käytämä kaksitavuista rankkaa käve-, ja silloin se taippuu ko verbityypin 2 verbit. 1. infinitiivin suffiksissa oon varieteetiitten välissä vaihettelluu: Porsangin varieteetissa suffiksi oon tasan đA ja toisissa varieteetiissa se oon hA tahi A. Verbityyppi 2: Yksirankaiset verbit Yksirankaiset (verbityyppi 2) oon kaksi- eli usheempitavuiset verbit, joila oon tyhä yksi ranka, eli niilä oon vain yksi vokaaliranka eli ranka, jonka viimi pukstaavi oon vokaali, ja niitä vokaaliita oon siinä rangan lopussa tyhä yksi. Se ranka saattaa kuitenki olla graadivaihettelun alla eli niissä saattaa rangan viimi konsonantti eli konsonanttikombinasuuni vaihetella. Yksirankaiset oon kaikki verbit, joitten 1. infinitiivi loppuu V1/V2(t) eli kahtheen vokaalhiin ja valintavaphaasseen t:heen (loppu-t:n käytöstä eri varieteetissa katto kohđasta 3.2.2 Sananloppuinen t). Porsangin ja Raisin varieteetissa 1. infinitiivin suffiksin vokaali V2 oon oijentunnu eli se oon sama ko rangan vokaali. Muissa varieteetiissa suffiksin vokaali oon A. Rangan vokaali V1 saattaa olla e, i, A (= a eli ä), U (=u eli y) eli o. Alkupöräisessä rankajavossa – eli rankajavossa ilman alatyyppii 2.b – e saattaa olla rangan vokaalinna tyhä kaksitavuisissa verbiissä. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg1) häytty/yt ~ häyty/ä(t) : häy(đ)y/n, lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : läh(đ)e/n, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/n, tiet(t)ä/ä(t) : tie(đ)ä/n ~ tiiä/n, varasta/a(t) : varasta/n, loukkaanttu/ut ~ loukkaantu/a(t) : loukkaanu/n. Tyypistä 3 konsonanttirankaiset verbit alatyypiilä 3.2 ja 3.3 ja tyypistä 4 tuplavokaalirankaiset verbit alatyypiilä 4.1, 4.2 ja 4.3 oon eriliikaisesti Pohjais-Tromssan dialektiissa tendensinnä siirttyyt taipumhaan niin ko yksirankaiset verbit. Nämät oon kapittelin lopun tabelhiin merkitty alatyypiksi 2.b. Jos halluu kirjoittaat semmoista kainun varieteettii, mikä oon liki Pohjais-Tromssan dialektiita, saattaa verbiin taivutuksessa käyttäät tyypin 2.b verbihaamui. Kuttuma näitä tässä siirtymärankaiseksi verbiksi ja niitten rankkoi siirtymärangaksi. Nämät oon kaikki usheempitavuiset – eli enämpi ko kaksitavuiset – e-rankaiset verbit. Tämä oon uusi kategorii: Alkupöräisen javon jälkhiinhän yksirankaiset e-rangat oon kaikki kaksitavuiset. Häyđymä kans panna merkkhiin, ette näistä uusista verbityypiistä valitte/a(t)- ja piikaroitte/a(t)-tyyppiset verbit oon graadivaihettelun ulkopuolela samhaan laihiin ko alkupöräisen tuplavokaalirankaisen systeemin jälkhiinki suijuuvat. Ko halluuma käyttäät tämmöissii siirtymärankkoi, se saama tämmöissii haamui: (1.inf. : prees.sg1 : partis.perf.) muistele/a(t) : muistele/n : muistele/nnu, ajattele/a(t) : ajattele/n : ajattele/nu, aukaste/a(t) : aukase/n : aukase/nnu, halkase/a(t) : halkase/n : halkase/nnu, tärise/ä(t) : tärise/n : tärise/nny, valitte/a(t) : valitte/n : valitte/nnu, havatte/a(t) : havatte/n : havatte/nnu, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/n : piikaroitte/nu, haravoitte/a(t) : haravoitte/n : haravoitte/nu, likene/ä(t) : likene/n : likene/nny, vanhene/a(t) : vanhene/n : vanhene/nnu(t). Mutta jos ei halluu käyttäät semmoissii verbihaamui, mikkä oon tämän uuđen systeemin jälkhiin, se silloin saattaa tabelin alatyypin 2.b kokonhansa jättäät pois. Verbityyppi 3: Konsonanttirankaiset verbit Konsonanttirankaiset verbit (verbityyppi 3) oon verbit, joila oon sekä vokaalhiin loppuuva ranka ette konsonantthiin loppuuva ranka. Konsonanttirankaisten verbiin 1. infinitiivin ranka (eli se ranka, mihin 1. infinitiivin suffiksin lisäthään) oon konsonanttiranka eli se loppuu konsonantthiin. Näilä verbiilä oon vokaalirangan viimi vokaalinna tasan e. Konsonanttirankaisten verbiin konsonanttirangan lopussa ei saata olla muuta konsonanttii ko l, n, r eli s. Jajama nämät verbit kolmheen eri joukkhoon: Verbityyppi 3.1, johon kuuluthaan monet kaksitavuiset verbit, joila vokaalirangassa oon e. Konsonanttiranka loppuu yksinäiskonsonantthiin l, n, r tahi s. Lisäksi oon kaksi verbii, näh/đä ~ näh/hä ja teh/đä ~ teh/hä, missä rangan loppukonsonantti oon h. Ko konsonanttiranka loppuu s:hään, se vokaalirangasta saattaa löyttyyt konsonanttikombinasuuni ks. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1) tul/la : tulle/e : tule/n, men/nä : menne/e : mene/n, juos/ta : juokse/e : juokse/n, näh/đä ~ näh/hä : näkke/e : nä(j)e/n, ol/la : oon (sic!) : ole/n. Verbityyppi 3.2, joissa verbin vokaaliranka loppuu ele ~ ile, konsonanttiranka el ~ il, niin ko (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1) muistel/a : muistele/n, kävel/ä : kävele/e : kävele/n, ajatel/la : ajattelle/e : ajattele/n, rukkoil/a : rukkoile/e : rukkoile/n. Verbityyppi 3.3 eli semmoiset verbit, joila vokaaliranka loppuu A(i)se tahi ise, konsonanttiranka A(i)s tahi is, niin ko (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1) auka(i)s/ta : auka(i)s(s)e/e : auka(i)se/n, täris/tä : täris(s)e/e : tärise/n. Jos käytämä siirtymärankaista varianttii, se verbityypin 3 alatyypit 3.2 ja 3.3 taivuthaan ko verbityypin 2 yksirankaiset verbit (katto ylipuolela kohđasta 6.2.2). Verbityyppi 4: Tuplavokaalirankaiset verbit Tuplavokaalirankaiset verbit (verbityyppi 4) oon verbit, joila oon kaksi erilaista vokaalhiin loppuuvaa rankkaa, lyhykäisempi ja pitempi. Tuplavokaalirankaisilla verbiilä 1. infinitiivi loppuu kohta aina V/tA. Oon kans joukko verbii, joila 1. infinitiivi loppuu Oi/tA. Jajama verbit neljheen joukkhoon: Verbityyppi 4.1 eli itte-verbit, millä lyhykäinen ranka loppuu joko Ki eli KA(i), pitkä ranka joko Kitte eli KA(i)tte (tässä K meinaa mitä tahansa konsonanttii). Ensimäisen infinitiivin suffiksinna oon tA. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg1 : partis.perf.) vali/ta : valitte/n : vali/nu(t), tarvi/ta : tarvitte/n : tarvi/nu(t), hava(i)/ta : hava(i)tte/n : hava(i)/nu(t). Havaittemma, ette tässä tyypissä pitkässä rangassa vailuu graadivaihettelu. Verbityyppi 4.2 eli Oitte-verbit, joila lyhykäisessä rangassa oon viimi vokaaliina diftongi Oi ja pitkässä rangassa Oitte. Ensimäisen infinitiivin suffiksinna oon tA. Tässä tyypissä vailuu samhaan laihiin graadivaihettelu ko tyypissä 4.1. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg1 : partis.perf.) piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroi/nu, haravoi/ta : haravoitte/n : haravoi/nu(t). Verbityyppi 4.3 eli semmoiset 3-tavuiset ne-verbit, minkä viimi vokaalinna lyhykäisessä rangassa tavalisesti oon e, muutamisti muuki vokaali. Pitkä ranka loppuu ne. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg1 : partis.prees.) li(j)e/tä : likene/n : li(j)e/ny(t), para/ta : parane/n : para/nu(t). Verbityyppi 4.4 eli kokkoontumaverbit, minkä 1. infinitiivin suffiksi oon tasan tA ja minkä ranka vaihettelee välilä V1 : V1V1 ~ V1A. Esimerkiksi (1.inf. : prees.sg3 : prees.sg1 : partis.perf.): halu/ta : halluu ~ halua/a : halluu/n ~ halua/n : halu/nu(t), pöl(j)ä/tä : pölk(k)ää : pölk(k)ää/n : pöl(j)ä/ny(t), studeera/ta : studeeraa : studeeraa/n : studeera/nnu(t). Näistä verbiistä ne-verbiissä ja kokkoontumaverbiissä oon yđinkonsonantiitten graadivaihettelluu: Lyhykäisessä rangassa oon matalampi graadi, pitkässä rangassa korkkeempi graadi. Kaikki uuđet lainaverbit, joita saađhaan ruijan kielestä eli internasunaalisista kielistä oon kokkoontumaverbit. Jos käytämä siirtymärankaista varianttii, se verbityypin 4 alatyypit 4.1, 4.2 ja 4.3 taivuthaan ko verbityypin 2 verbit (katto taas ylipuolelta kohđasta 6.2.2). Tabeli 22: Verbityypit Kaksirankaisuus ja passiiviranka Verbityyppii 3 ja 4 saatama käskeet kaksirankaiseksi verbiksi, sillä ko niilä oon kaksi erilaista rankkaa. Toinen näistä rangoista oon lyhykäisempi, toinen piđempi. Tyypissä 3 lyhykäisempi ranka oon verbin konsonanttiranka. Tyypissä 4 lyhykäisempi ranka oon ranka, missä oon yksi tavu vähemän ko pitkässä rangassa (verbityypit 4.1, 4.2, 4.3) eli siinä oon lyhykäisempi vokaali ko pitkässä rangassa (verbityyppi 4.4). Lyhykäistä rankkaa käytethään seuraavissa haamuissa: ensimäinen infinitiivi, aktiivin partisipin perfekti, imperatiivin pluraalin 2. persoona ja imperatiivin singulaarin ja pluraalin 3. persoona, kaikki passiivin haamut – ja sitte kans passiivin kans samannäköiset pluraalin 3. persoonan haamut. Muissa taivutushaamuissa rankana oon tasan verbin pitempi ranka. Mutta ko käytethään rankatyyppii 2.b siirtymärankaiset verbit, se lyhykäinen ranka oon käytössä tyhä verbityypissä 4.4 eli kokkoontumaverbit. Passiivissa ja sen kans identtisessä pluraalin 3. persoonassa rangasta oon kaikissa haamukategoriissa aina käytössä sama ranka, johon passiivin suffiksit lisäthään. Käskemä tätä rankkaa verbin passiivirangaksi. Jos verbi oon kaksirankainen, passiiviranka oon tasan verbin lyhykäisempi ranka. 2-tyypissä passiivin suffiksit lisäthään sen alemangraadisheen rankhaan, ja jos sen rangan loppuvokaali oon A, se sen sijassa oon passiivirangassa e. Esimerkkii: (1.inf. : pass.prees.) (1-tyyppi) syö/đä ~ syy/ä : syö/(đ)hään, (2.a-tyyppi) ant(t)a/a(t) : anne/thaan, jakka/a(t) : ja(j)e/thaan, (2.b-tyyppi) muistele/at : muistele/thaan, piikaroitte/at : piikaroitte/thaan, (3-tyyppi) tul/la : tul/haan, pes/tä : pes/thään, muistel/a(t) : muistel/haan, auka(i)s/ta : auka(i)s/thaan, (4-tyyppi) vali/ta : vali/thaan, piikaroi/ta : piikaroi/thaan, para/ta : para/thaan, kasu/ta : kasu/thaan. Persoonasuffiksit Kainun kielessä infinittisillä verbihaamuila oon persoonataivutus. Persooniita oon kuusi, kolme singulaarissa ja kolme pluraalissa. Verbiin persoonasuffiksit muistelhaan, oonko kysymyksessä puhhuuja eli puhhuujat itte (= ensimäinen persoona), se jolle eli net joile puhuthaan (= toinen persoona), eli sitte joku eli jokku, mikkä ei ole myötä puhettilassa (kolmas persoona). Persoonat oon sitte seuraavat: singulaarin ensimäinen (sg1), singulaarin toinen (sg2) ja singulaarin kolmas persoona (sg3) ja pluraalin ensimäinen (pl1), pluraalin toinen (pl2) ja pluraalin kolmas persoona (pl3). Kainun kielen persoonasuffiksit oon kohta samat kaikissa tempuksissa ja moduksissa. Isompi eroitus oon imperatiivin persoonasuffiksit, mikkä oon kokonhansa muut ko indikatiivissa ja kondisunaalissa. Net otama eshiin, ko muutoinki käsittelemä imperatiivii. Singulaarin ja pluraalin 1. ja 2. persoonan persoonasuffiksit Singulaarin 1. ja 2. persoonan ja pluraalin 1. ja 2. persoonan persoonasuffiksit oon samat kaikissa indikatiivin ja kondisunaalin haamukategoriissa eikä niissä ole eroitusta eri varianttiitten välissä. Net oon: Singulaarin 1. persoonassa n, niin ko (1.inf. : ind.prees.sg1 : ind.pret.sg1) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/n : sa/i/n, juo/đa ~ juu/a : juo/n : jo/i/n, (2-tyyppi) ant(t)aa(t) : anna/n : anno/i/n, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/n : lu(j)/i/n, varasta/a(t) : varasta/n : varast/i/n, (3-tyyppi) ol/la : ole/n : ol/i/n, men/nä : mene/n : men/i/n, ajatel/la : ajattele/n : ajattel/i/n, (4-tyyppi) piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroitt/i/n, hih(đ)/ta : hihtaa/n : hihta/si/n. Singulaarin 2. persoonassa t, niin ko (1.inf. : ind.prees.sg2 : ind.pret.sg2) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/t : sa/i/t, juo/đa ~ juu/a : juo/t : jo/i/t, (2-tyyppi) ant(t)aa(t) : anna/t : anno/i/t, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/t : lu(j)/i/t, varasta/a(t) : varasta/t : varast/i/t, (3-tyyppi) ol/la : ole/t : ol/i/t, men/nä : mene/t : men/i/t, ajatel/la : ajattele/t : ajattel/i/t, (4-tyyppi) piikaroi/ta : piikaroitte/t : piikaroitt/i/t, hih(đ)/ta : hihtaa/t : hihta/si/t. Pluraalin 1. persoona (m)mA, niin ko (1.inf. : ind.prees.pl1 : ind.pret.pl1) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/ma : sa/i/ma, juo/đa ~ juu/a : juo/ma : jo/i/ma, (2-tyyppi) ant(t)aa(t) : anna/ma : anno/i/ma, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/ma : lu(j)/i/ma, varasta/a(t) : varasta/mma : varast/i/mma, (3-tyyppi) ol/la : ole/ma : ol/i/ma, men/nä : mene/mä : men/i/mä, ajatel/la : ajattele/ma : ajattel/i/ma, (4-tyyppi) piikaroi/ta : piikaroitte/ma : piikaroitt/i/ma, hih(đ)/ta : hihtaa/ma : hihta/si/mma. Pluraalin 2. persoonassa ttA, niin ko (1.inf. : ind.prees.pl2 : ind.pret.pl2) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/tta : sa/i/tta, juo/đa ~ juu/a : juo/tta : jo/i/tta, (2-tyyppi) ant(t)aa(t) : anna/tta : anno/i/tta, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/tta : lu(j)/i/tta, varasta/a(t) : varasta/tta : varast/i/tta, (3-tyyppi) ol/la : ole/tta : ol/i/tta, men/nä : mene/ttä : men/i/ttä, ajatel/la : ajattele/tta : ajattel/i/tta, (4-tyyppi) piikaroi/ta : piikaroitte/tta : piikaroitt/i/tta, hih(đ)/ta : hihtaa/tta : hihta/si/tta. Tabeli 23: Singulaarin ja pluraalin 1. ja 2. persoonan persoonasuffiksit Singulaarin 3. persoonan persoonasuffiksit Singulaarin 3. persoonan persoonasuffiksiita oon usheempi. Indikatiivin preteriti ja kondisunaalin preesens oon tasan persoonasuffiksittomat, mutta indikatiivin preesensissä oon vaihettelluu. Kattoma tässä näitä verbityyppiin jälkhiin. 1-tyypissä singulaarin 3. persoonan suffiksi oon indikatiivin preesensissä aina pi, muissa kategoriissa sillä ei ole suffiksii. Esimerkkii: (1.inf. : ind.prees.sg3 : ind.pret.sg3) saa/đa ~ saa/ha : saa/pi : sa/i, juo/đa ~ juu/a : juo/pi : jo/i. 2- ja 3-tyypissä ja tyypiissä 4.1, 4.2 ja 4.3 suffiksi oon preesensissä V eli vokaalirangan vokaali pitenee. Esimerkkii: (1.inf. : ind.prees.sg3 : ind.pret.sg3) (2-tyyppi) an(t)ta/a(t) : an(t)ta/a : anto/i, lukke/et ~ luke/at ~ luki/a : lukke/e : luk/i, varasta/a(t) : varasta/a : varast/i, men/nä : menne/e : men/i, ajatel/la : ajattelle/e : ajattel/i, auka(i)s/ta : auka(i)s(s)e/e : auka(i)s/i, kyyti/tä : kyytitte/e : kyytitt/i, piikaroi/ta : piikaroitte/e : piikaroitt/i, li(j)e/tä : likene/e : liken/i. Ko käytethään varieteettii, missä oon vokaalin suoristuma V1A > V1V1, eli sitte Porsangin eli Raisin varieteettii, se 4.4-tyypissä eli kokkoontumaverbiissä ei singulaarin 3. persoonalla ole persoonasuffiksii, mutta preesensin haamu oon identtinen pitkän rangan kans. Muissa varieteetiissa, jos pitkä ranka loppuu kahtheen erilaisheen vokaalhiin, se persoonasuffiksinna oon vokaalin pitenemä. Esimerkkii: (1.inf. : ind.prees.sg1 : ind.prees.sg3 : ind.pret.sg3) hih(đ)a/ta : hihtaa/n : hihtaa : hihta/s, maa/ta : makkaa/n : makkaa : maka/s, halu/ta : halluu/n ~ halua/n : halluu ~ halua/a : halu/s, keri/tä : kerkkii/n ~ kerkiä/n : kerkkii ~ kerkiä/ä : kerki/s. Pane merkkhiin, ette olla-verbilä, mikä muutoin taippuu verbityypin 3. jälkhiin, oon indikatiivin preesensin singulaarin ja pluraalin 3. persoonassa omituinen haamu oon. Tabeli 24: Singulaarin 3. persoonan persoonasuffiksit Pluraalin 3. persoonan ja passiivin persoonasuffiksit Pluraalin 3. persoonassa ja passiivissa oon vähäsen vaihettelluu eri verbityyppiin, haamukategoriitten ja kainun varieteetiitten välissä. Eriliikaisesti Porsangin ja osittain kans Raisin varieteetissa oon tavalinen käyttäät passiivin kans identtissii haamui sekä preesensin ette preteritin taivutuksessa. Muissa varieteetiissa oon tavalinen, ette preesensissä käytethään ommaa pluraalin 3. persoonan suffiksii vA(t), mutta oon se mahđolinen käyttäät vA(t)-varianttii kaikissaki kielen varieteetiissa. Suffiksin loppu-t:n saattaa kirjoittaat eli olla kirjoittamatta. Tämä vA(t)-suffiksin haamu oon haamustukselta samanlainen ko partisipin preesens. Käskemä tätä haamuu nimelä vasittu pluraalin 3. persoona. Porsangissa vA(t)-variantin haamustethaan vähäsen erilä laila ko muuvala (katto tästä kohđasta 6.4.1.1 Myönttäävä preesens; partisipin preesensin haamustus selvitethään kohđassa 6.8.2.3). Preteritissä oon tavalinen kaikissa varieteetiissa ette käyttäät pluraalin 3. persoonassa passiivin kans identtissii persoonasuffiksiita. Passiivinen persoonasuffiksi oon sulanu yhtheen preteritin i:n kans, ja tuloksenna oon kaikissa verbityypiissä suffiksi thiin. Mutta jos halluu, saattaa kans käyttäät vanhemppaa t-suffiksii, ja silloin pluraalin 3. persoonan haamu oon identtinen singulaarin 2. persoonan haamun kans. Preesensissä passiivin – ja Porsangissa sen kans identtisen pluraalin 3. persoonan – persoonasuffiksi vähäsen vaihettellee sen jälkhiin, mihin verbityypphiin sen liitethään: 1-tyypin verbiissä Porsangissa passiivin persoonasuffiksi oon preesensissä tasan đhAAn, muissa varieteetiissa hAAn. Niin ko (1.inf. : pass.prees.) saa/đa ~ saa/ha : saa/đhaan : saa/haan, vie/đä ~ vii/ä : vie/đhään : vie/hään, syä/đä ~ syy/ä : syö/đhään ~ syö/hään, käy/đä ~ käy/ä : käy/dhään ~ käy/hään. 2-tyypissä passiivin preesensin persoonasuffiksi oon kaikissa varieteetiissa thAAn. Esimerkkii: (1.inf. : pass.prees.) ant(t)a/a(t) : anne/thaan, lukke/et ~ lukea(t) ~ lukia : lu(j)e/thaan, siirt(t)yyt ~ siirtyä(t) : siiry/thään. 3-tyypin verbiilä eli konsonanttirankaisilla verbiilä passiivin persoonasuffiksin lisäthään konsonanttirankhaan. Suffiksi oon kaikissa varieteetiissa thAAn, ko ranka loppuu s:hään, muissa taphauksissa hAAn. Esimerkkii: (1.inf. : pass.prees.) kuul/a : kuul/haan, tul/la : tul/haan, men/nä : men/hään, pes/tä : pes/thään, muistel/a : muistel/haan, auka(i)s/ta : auka(i)s/thaan. Verbin ol/la passiivin preesenshaamu oon ol/haan, pluraalin 3. persoonassa käytämä aina haamuu oon. 4-tyypissä passiivin preesensin persoonasuffiksi oon kaikissa varieteetiissa thAAn. Esimerkkii: (1.inf. : pass.prees.) halli/ta : halli/thaan, piikaroi/ta : piikaroi/thaan, pa(j)e/ta : pa(j)e/thaan. Jos käytethään siirtymärankaissii verbii (tyyppi 2.b), se niissäki passiivin preesensin persoonasuffiksi oon tietenki tasan thaan niin ko muutoinki tyypissä 2. Tabeli 25: Pluraalin 3. persoonan ja passiivin persoonasuffiksit Indikatiivi Verbiin indikatiivilla ei ole mithään ommaa suffiksii eikä muuta merkkii. Indikatiivi oon sitte merkittemätön kategorii. Indikatiivi oon yhdenlainen neutraalimodus, mikä ei tuo mithään lisämerkitystä verbin merkityksheen. Esimerkkii indikatiivista (1–4): (1) Mie kirjo(i)tan kirjaa. (2) Pekka oon pyytämässä lohta. (3) Missä sie olit eilen? (4) Kainun kieltä ei saanu puhhuut ~ puhua(t) koulussa. Indikatiivin preesens Preesens oon tempus eli aikahaamu, mitä käytethään ko puhuthaan nykyaijasta eli tulleevasta aijasta. Esimerkkii (1–2): (1) Mie istun ja opettelen kainun kieltä. (2) Ensi vuona mie jo puhunki kainun kieltä. Myönttäävä preesens Preesensillä – niin ko ei indikatiivillakhaan – ei ole mithään ommaa suffiksii, mutta preesenshaamhuinki häyttyy kuitenki liittäät persoonasuffiksit (katto näistä ylipuolelta kohđasta 6.3). Kaikissa muissa verbityypiissä ko yksitavuisissa verbiissä (tyyppi 1) ja itte- ja Oitte-verbiissä (tyypit 4.1 ja 4.2) oon jonkulaista graadivaihettelluu. Kattoma, kunka eri graadit oon muissa verbityypiissä. 2-tyypissä eli kaksi- eli usheempitavuiset yksirankaiset verbit oon semmoinen reekeli, ette jos rangassa oon vaihettelu II:I:0, se preesensin singulaarin 3. persoonan taivutuksessa oon aina ylimäinen graadi eli II-graadi, vasituisessa pluraalin 3. persoonassa (vA(t)-haamussa) I-graadi. Muissa persoonissa oon (II:)I:0-taphauksissa 0-graadi, II:I-taphauksissa I-graadi. Esimerkkii (II:)I:0-graadivaihettelusta: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulk(k)e/e : kulje/n : kulje/thaan : kulke/va(t), lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lukke/e : lu(j)e/n : lu(j)e/thaan : luke/va(t), tuntte/et ~ tunte/a(t) ~ tunti/a : tunt(t)e/e : tunne/n : tunne/thaan : tunte/va(t), häytty/yt ~ häyty/ä(t) : häyt(t)y/y : häy(đ)y/n : häy(đ)y/thään : häyty/vä(t), tiet(t)ä/ä(t) : tiet(t)ä/ä : tieđä/n ~ tiiä(n) : tieđe/thään ~ tii’e/thään : tietä/vä(t). Esimerkkii II:I-graadista: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) suuttu/ut ~ suuttu/a(t) : suuttu/u : suutu/n : suutut/thaan : suuttu/va(t) , o(đ)otta/a(t) : o(đ)otta/a : o(đ)ota/n : o(đ)ote/thaan : ootta/va(t), kyssy/yt ~ kysy/ä(t) : kyssy/y : kysy/n : kysy/thään : kysy/vä(t), sanno/ot ~ sano/a(t) : sanno/o : sanon : sano/thaan : sano/va(t). Niin ko graadivaihettelusta tieđämä, 0-graadi saattaa olla tyhä niissä sanoissa, missä vaihettelleevanna konsonanttina oon k, t eli p. Muutoksesta rangan A > e passiivin persoonasuffiksin eđessä katto kohđasta 6.2.5 Kaksirankaisuus ja passiivin ranka. 3-tyypin verbiissä eli konsonanttirankaisissa verbiissä singulaarin 3. persoona oon samhaan laihiin II-graadissa ko 2-tyypissäki. Passiivin ja identtisen pluraalin 3. persoonan persoonasuffiksin lisäthään konsonanttirankhaan eli samhaan rankhaan ko 1. infinitiivin suffiksin. Vasitun pluraalin 3. persoonan ja singulaarin 1. ja 2. ja pluraalin 1. ja 2. persooniitten persoonasuffiksit lisäthään I-graadisheen vokaalirankhaan. 0-graadii ei 3-tyypin verbiilä ole muila ko verbiilä näh/đä ~ näh/hä ja teh/đä ~ teh/hä. Esimerkkii: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) pes/tä : pesse/e : pese/n : pes/thään : pese/vä(t), pur/ra : purre/e : pure/n : pur/haan : pure/va(t), tul/la : tulle/e : tule/n : tul/haan : tule/va(t), men/nä : menne/e : mene/n : men/hään : mene/vä(t), ajatel/la : ajattelle/e : ajattele/n : ajatel/haan : ajattele/va(t), auka(i)s/ta : auka(i)s(s)e/e : auka(i)se/n : auka(i)s/thaan : aukase/va(t). Verbiilä näh/đä ~ näh/hä ja teh/đä ~ teh/hä oon kans omituinen 0-graadi, ja niissä singulaarin 1. ja 2. ja pluraalin 1. ja 2. persooniitten persoonasuffiksit lisäthään tähän 0-graadisheen rankhaan. Net taivuthaan näin: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) teh/đä ~ teh/hä : tekke/e : tehe/n : teh/(đ)hään : teke/vä(t), näh/đä ~ näh/hä : näkke/e : nä(j)e/n : näh/(đ)hään : näke/vä(t). Jos verbityypiistä 3.2 ja 3.3 haluthaan käyttäät siirtymärankkoi, se net taivuthaan näin: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) ajattele/a(t) : ajattelle/e : ajattele/n : ajattele/thaan : ajattele/va(t), aukase/a(t) : aukase/n : aukas(s)e/e : aukase/thaan : aukase/va(t). 4-tyypissä eli tuplavokaalirankaisissa verbiissä 1. infinitiivin ja passiivin ja sen kans identtisen pluraalin 3. persoonan rakenethaan lyhykäisen vokaalirangan pääle, muut persoonat pitkän vokaalirangan pääle. Ensimäiset alatyypit eli 4.1 itte-verbit ja 4.2 Oitte-verbit oon kokonhansa graadivaihettelun ulkopuolela; niilä pitkän rangan tt säilyy aina samanlaisena. Esimerkkii: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) kyyti/tä : kyytitte/e : kyytitte/n : kyyti/thään : kyytitte/vä(t), piikaroi/ta : piikaroitte/e : piikaroitte/n : piikaroi/thaan : piikaroitte/va(t). Kolmanessa alatyypissä eli 4.3 ne-verbiissä oon erikoinen graadivaihettelu, joka näkkyy yđinkonsonantissa, niin ko (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) li(j)e/tä : likene/e : likene/n : li(j)e/thään : likene/vä(t). Tämmöisissä verbiissä lyhykäinen vokaaliranka oon 0-graadissa ja pitkä vokaaliranka oon I-graadissa, mutta graadivaihettelussa oon tyhä semmoiset verbit, joila 1. ja 2. tavun välilä oon klusiili eli k, t tahi p. Jos haluthaan käyttäät siirtymärankkoi, se saama haamui niin ko (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) kyytitte/ä(t) : kyytitte/e : kyytitte/n : kyytitte/thään : kyytitte/vä(t), piikaroitte/a(t) : piikaroitte/e : piikaroitte/n : piikaroitte/thaan : piikaroitte/va(t), likene/ä(t) : likene/e : likene/n : likene/thään : likene/vä(t). Neljenessä alatyypissä eli tyypissä 4.4 kokkoontumaverbit yđinkonsonantit oon kans myötä graadivaihettelussa. Niilä 1. infinitiivi ja passiiviranka oon aina alemassa graadissa ko muussa persoonataivutuksessa. Siinä net oon samanlaiset ko ne-verbit. Porsangin ja Raisin varieteetiissa pitkän rangan vokaalit oon suoristunheet, ja sillä siinä oon II-graadi. Muissa varieteetiissa rangan graadi vaihettellee sen jälkhiin, ette seuraako rangan konsonanttii pitkä vokaali vain kaksi eri vokaalii, minkä välilä oon tavuraja. Tähän laihiin: (1.inf. : sg3 : sg1 : pass./pl3 : pl3) pöl(j)ä/tä : : pölk(k)ää : pölk(k)ää/n : pöl(j)ä/thään : pölk(k)ää/vä(t), keri/tä : kerkkii ~ kerkiä/ä : kerkkii/n ~ kerkiä/n : keri/thään : kerkiä/vä(t), (maa/ta :) : makkaa : makkaa/n : maa/thaan : makkaa/va(t), (halu/ta :) halluu/n ~ halua/n : halluu ~ halua/a : halu/thaan : halua/va(t). Havaitte kans, ette kaikki 4.4-tyypin verbit ei ollenkhaan ole myötä graadivaihettelussa, esimerkiksi maala/ta : maala/thaan : maalaa : maalaa/n (l oon aina lyhykäinen pitkän vokaalin jälkheen). Meilä oon sitte seuraavat reekelit: 1-tyyppi eli yksitavuiset: Ei graadivaihettelluu, persoonasuffiksit oon n, t, pi, mA, ttA, vA(t) ja đhAAn ~ hAAn, jokka lisäthään suorhaan rankhaan. 2-tyyppi eli kaksi- ja usheempitavuiset yksirankaiset: Rangan graadivaihettelu oon tyyppii (II:)I:0 tahi II:I. Jos ranka oon graadivaihettelussa, se persoonasuffiksit n, t, (m)mA, ttA, vA(t) ja thAAn lisäthään I- eli 0-graadisheen rankhaan, sg.3. persoonan persoonasuffiksi V lisäthään samhaan rankhaan ko 1. infinitiivin suffiksi. 3-tyyppi eli konsonanttirankaiset: Rangan graadivaihettelu oon tyyppii II:I. Persoonasuffiksit lisäthään vokaalirankhaan muissa ko passiivissa ja sen kans identtisessä pluraalin 3. persoonassa. Jos ranka oon graadivaihettelussa, se persoonasuffiksit n, t, (m)mA, ttA ja vA(t) lisäthään I-graadisheen rankhaan, sg.3. persoonan persoonasuffiksin V lisäthään II-graadisheen rankhaan. Passiivin ja identtisen pluraalin 3. persoonan persoonasuffiksin lisäthään konsonanttirankhaan. 4-tyyppi eli tuplavokaalirankaiset: Persoonasuffiksit n, t, (-V,) (m)mA, ttA ja vA(t) lisäthään verbin pitkhään rankhaan, persoonasuffiksin thAAn verbin lyhykäisheen rankhaan. Rangan yđinkonsonantti oon graadivaihettelussa muissa ko 4.1- ja 4.2-tyypissä (itte- ja Oitte-verbit). Pitkässä rangassa oon ylempi graadi ko lyhykäisessä rangassa. 4.3-tyypissä (ne-verbit) pitkässä rangassa aina I-graadi, 4.4-tyypissä (kokkoontumaverbit) II-graadi – jos se siis graadivaihettelureekeliitten jälkhiin oon mahđolinen. Pane kans merkkhiin, ette se oon mahđolinen käyttäät 3-tyypin usheempitavuisista verbiistä tyhä vokaalirankkaa kaikissa persoonissa ja 4-tyypin muista ko kokkoontumaverbiistä kaikissa persoonissa tyhä pitemppää rankkaa (2.b). Porsangin varieteetissa oon tavalissiin, ette pluraalin 3. persoonan haamuna käytethään passiivin haamun kans identtistä haamuu. Se oon kuitenki mahđolinen käyttäät kans vAt-suffiksii. Silloin kaksi- ja usheempitavuisissa verbiissä rangan viimi vokaali pitenee ja etheen tullee – silloin ko se muutoin oon mahđolinen – II-graadi. Niin ko (1.inf. : prees.sg3 : prees.pl3) antta/at : antta/a : anttaa/vat, häytty/yt : häytty/y : häyttyy/vät, men/nä : menne/e : mennee/vät, pes/tä : pesse/e : pessee/vät, aukais/ta : auka(i)sse/e : auka(i)ssee/vat, kyyti/tä : kyytitte/e : kyytittee/vät, piikaroi/ta : piikaroitte/e : piikaroittee/vat, paje/ta : pakene/e : pakenee/vat. Näjemä, ette assiin saattaa kuvata kans niin, ette pluraalin 3. persoonan suffiksin vAt lisäthään singulaarin 3. persoonan haamun pörhään. Alapuolen tabelista oon nämät Porsangin haamut jätetty pois. Tabeli 26: Indikatiivin myönttäävän preesensin taivutus Tabeliissa oon myötä tyhä singulaarin 3. persoona ja pluraalin 1. ja 3. persoona ja passiivi. Passiivin haamui käytethään kans pluraalin 3. persoonan funksuunissa. Singulaarin 1. ja 2. persoonan ja pluraalin 2. persoonan saa, ko ottaa pluraalin 1. persoonasta pois persoonasuffiksin m(m)A ja pannee sijale singulaarin 1. persoonassa suffiksin n, singulaarin 2. persoonassa suffiksin t ja pluraalin 2. persoonassa suffiksin ttA. Kielttäävä preesens Kainun kieli oon sillä tavala erilainen kieli ko esimerkiksi ruijan kieli, ette siinä kans kieltosana ei taippuu. Sitä käskethäänki kieltoverbiksi. Sillä ei ole niin ko muila verbiilä tempusta eikä modusta, mutta silläki oon persoonataivutus: mie en, sie et, hän/se ei, met emmä, tet että, het/net ei. Passiivin kieltoverbi oon kans ei. Kielttäävässä preesensissä kieltoverbhiin yhđistethään pääverbin kieltohaamun. Tämmöissii haamui, missä kaksi tahi usheempi verbihaamu yhđessä haamustethaan verbin, kuttuthaan verbin liittohaamuksi. Aktiivisissa persoonissa verbin kieltohaamu oon 1-tyypissä (yksitavuiset) sama ko verbin ainua ranka. 2- ja 3-tyypissä se oon aktiivin persoonissa sama ko graadin puolesta alimainen vokaaliranka. 4-tyypissä se oon sama ko verbin pitempi ranka. Aktiivin kieltohaamun saađhaan esile siihen laihiin, ette verbin indikatiivin preesensin singulaarin 1. persoonan haamusta otethaan pois persoonasuffiksin n. Niin ko (1.inf. : sg1 : akt.kieltohaamu) saa/đa ~ saa/ha : saa/n : saa, lähteet ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : läh(đ)e/n : läh(đ)e, tul/la : tule/n : tule, kylästel/lä : kylästele/n : kylästele, tarvi/ta : tarvitte/n : tarvitte, piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroitte, li(j)e/tä : likene/n : likene, pöl(j)ä/tä : pölk(k)ää/n : pölk(k)ää. Syntaktiesimerkkii aktiivisesta kielosta: Kielossa pluraalin 3. persoona ei ole identtinen passiivin haamun kans, mutta siinä verbin kieltohaamu oon samanlainen ko muissaki aktiivin persoonissa. Passiivin kieltohaamu oon 1-, 3- ja 4-tyypissä sama ko 1. infinitiivi. 2-tyypissä eli yksirankaisten tyypissä passiivinen kieltohaamu oon passiiviranka + tA. Niin ko (1.inf. : pass.prees. : pass.kieltohaamu) (1-tyyppi) juo/đa ~ juu/a : juo/(đ)haan : juo/đa ~ juu/a, (2-tyyppi) lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : läh(đ)e/thään : läh(đ)e/tä, (3-tyyppi) pes/tä : pes/thään : pes/tä, teh/đä ~ teh/hä : teh/(đ)hään : teh/đä ~ teh/hä, (4-tyyppi) tarvi/ta : tarvi/thaan : tarvi/ta, piikaroi/ta : piikaroi/thaan : piikaroi/ta, pöl(j)ä/tä : pöl(j)ä/thään : pöl(j)ä/tä. Syntaktiesimerkkii passiivisesta kielosta: Indikatiivin preteriti Preteriti oon tempus, mikä muistelee menheestä aijasta, aijasta ennen puhethetkee, mikä oon jo sivvu. Esimerkkii (1–3): (1) Mie kävin menheenä vuona Tromssassa. (2) Pekka pyysi äitiltä rahhaa. (3) Pekka ei saanu äitiltä rahhaa. Preteritin haamustuksessa – niin ko preesensinki haamustuksessa – oon iso eroitus myönttäävän ja kielttäävän haamun välilä. Kattoma tässä näitä. Myönttäävä preteriti Myönttäävän preteritin suffiksi oon aktiivissa ylheisesti i, mutta kokkoontumaverbiissä singulaarin 3. persoonassa s, muissa aktiivin persoonissa si. Ko aktiivin preterittii alethaan tekemhään, siinä pohjaksi saattaa ottaat preesensin rangan. Preteritin i:n eđelä tapattuu ushein, ette rangan viimi vokaali vaihettuu eli lyhenee eli kokonhansa kattoo. Preteritissä oon ushein kans se äänenvaihettelu, ette yksinäis-t vaihettuu s:ksi. Näistä äänenvaihettumisista katto kohđat 3.1.4 Vokaalinvaihettelu suffiksin i:n eđelä ja 3.1.5 tV : si -vaihettelu. Passiivissa ja sen kans identtisessä pluraalin 3. persoonassa preteritin suffiksi oon sulanu yhtheen passiivin suffiksin kans. Tuloksenna oon tasan thiin, minkä sitte lisäthään passiivirankhaan. Preteritin haamustuksessa ei juuri ole erroo siinä, minkä kielivarieteetin jälkhiin kirjoitethaan. Oikkeestansa ainua ero oon pluraalin 3. persoonan haamustuksessa: Taivutusvarianttii, missä persoonasuffiksinna oon t – siis se mikä oon identtinen singulaarin 2. persoonan kans – ei passaa käyttäät Porsangin varieteetissa. Muutoinki se oon käytössä harvinainen. Passiivinhaamuinen pluraalin 3. persoona passaa kaikkhiin kielivarieteetthiin. Verbiin preteritihaamutki oon graadivaihettelussa. Usheimissa taphauksissa singulaarin 1. ja 2. persoonassa, pluraalin 1. ja 2. persoonassa ja passiivissa graadivaihettelu mennee samhaan laihiin preteritissä ko preesensissäki. Singulaarin 3. persoonassa 2-tyypin ja 3-tyypin verbiissä graadivaihettelu oon vähäsen erilainen ko preesensissä: Niissä verbiissä, joissa preesensissä oon vaihettelu II:0 tahi I:0, oonki preteritissä kaikissa varieteetiissa vaihettelu I:0, esimerkiksi hän kulk(k)e/e : mie kulje/n, mutta hän kulk/i : mie kulj/i/n. Verbit, missä rangassa oon vaihettelu tV : si, ei aktiivin preteritihaamuissa nävy mithään graadivaihettelluu, mutta kaikissa persoonissa rangan (viimi) konsonanttina oon s. Esimerkkii: (1.inf. : prees.sg1 : prees.sg3 : pret.sg1 : pret.sg3) tiet(t)ä/ä(t) : tie(đ)ä/n : tiet(t)ä/ä : ties/i/n : ties/i, lent(t)ä/ä(t) : lennä/n : lent(t)ä/ä : lens/i/n : lens/i. Kokkoontumaverbiin preteritin graadivaihettelu oon erilainen: Kokkoontumaverbiissä, joila preesensin taivutuksessa oon yđinkonsonantissa II:0-vaihettelu tahi I:0-vaihettelu, oonki preteritissä tasan I:0-vaihettelu. Niin ko (1.inf. : prees.sg1 : pret.sg1 : pret.sg3) pöl(j)ä/tä : pölk(k)ää/n : pölkä/si/n : pölkä/s, maa/ta : makkaa/n : makasi/n : maka/s. Taas muistama, ette se oon mahđolinen käyttäät 3-tyypin usheempitavuisista verbiistä tyhä vokaalirankkaa kaikissa persoonissa ja 4-tyypin muista ko kokkoontumaverbiistä kaikissa persoonissa tyhä pitemppää rankkaa (2.b). Tässä oon tabeli, josta näjemä, kunka kainun kielen preteritin tehđhään. Tabeli 27: Indikatiivin myönttäävän preteritin taivutus Singulaarin 1. persoonan haamun saama, ko vaihetemma singulaarin 2. persoonan suffiksin t singulaarin 1. persoonan suffikshiin n, ja pluraalin 2. persoonan saama, ko vaihetamma pluraalin 1. persoonan suffiksin m(m)A pluraalin 2. persoonan suffikshiin ttA. t-suffiksillinen pluraalin 3. persoona oon kokonhansa identtinen singulaarin 2. persoonan kans. Kielttäävä preteriti Kielttäävän preteritin haamustethaan samhaan laihiin liittohaamula ko kielttäävän preesensinki, mutta pääverbin kieltohaamun sijasta siinä oon partisipin perfektin haamu. Partisipin perfekti taippuu, ja singulaarin persoonissa käytämä singulaarin nominatiivihaamuu ja pluraalin persoonissa pluraalin nominatiivihaamuu. Esimerkkii aktiivin myönttäävän ja kielttäävän preteritin singulaarin ja pluraalin persoonista: Passiivin kielttäävän preteritin haamustethaan samhaan laihiin: kieltoverbi ei ja pääverbin passiivin partisipin perfektihaamu. Esimerkkii: Alapuolela muistelhaan, kunka nämät partisipin perfektin haamut rakenethaan. Partisipin perfektin haamustus Partisipin perfektin haamui tarvittemma usheissa verbin liittohaamuissa, ei tyhä kielttäävässä preteritissä. Kattoma tässä näitten haamustusta Aktiivin partisipin perfektin suffiksi oon singulaarin nominatiivissa (n)nU(t). Tästä oon tavalinen käyttäät t:töntä haamuu, ja sillä jätämä sen välilä kirjoittamatta verbiin liittohaamuin esimerkkhiin. Suffiksissa (n)nU(t) n:n pittuus oon äänelisten konsonantiitten pittuusreekeliitten jälkhiin (katto kohta 3.1.2). Vokaalirangassa suffiksinna oon (n)hee-. Partisipin perfekti taippuu saman kaavan jälkhiin ko tyypin 3.2 nomenit, ja pluraalin nominatiivi loppuu sitte (n)hee/t. Näitä singulaarin ja pluraalin haamui tarvittemma ko haamustamma verbiin aktiivissii liittohaamui. Aktiivin partisipin perfektin suffiksit lisäthään verbirankhoin näin: 1-tyypissä eli yksitavuisista verbiistä otethaan vain ranka ja lisäthään siihen suffiksin nU(t) : nhee-. Esimerkiksi (1.inf. : partis.perf.sg.nom. : partis.perf.pl.nom.) saa/đa ~ saaha : saa/nu(t) : saa/nhee/t, vie/đä ~ vii/ä : vie/ny(t) : vie/nhee/t. 2-tyypissä eli yksirankaisista verbiistä otethaan samangraadisen rangan, ko mitä käytethään myönttäävän preteritin singulaarin 3. persoonassa ja lisäthään siihen suffiksin (n)nU(t) : nhee-. Esimerkkii: (1.inf. : pret.sg3 : partis.perf.sg.nom. : partis.perf.pl.nom.) kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulk/i : kulke/nu(t) : kulke/nhee/t, sanno/ot ~ sano/a(t) : sano/i : sano/nu(t) : sanon/nhee/t, jakka/a(t) : jako/i : jaka/nu(t) : jaka/nhee/t, suuttu/ut ~ suuttu/a(t) : suuttu/i : suuttu/nu(t) : suuttu/nhee/t, kirjo(i)tta/a(t) : kirjo(i)tt/i : kirjo(i)tta/nnu(t) : kirjo(i)tta/nhee/t. 3-tyypissä eli konsonanttirankaisissa verbiissä partisipin perfektin suffiksin lisäthään aina verbin konsonanttirankhaan. Rangan viimi konsonanttit l, r ja s assimileerathaan suffiksin n:n. Singulaarin nominatiivin suffiksit oon sitte nU(t), lU(t), rU(t) ja sU(t). Vokaalirankainen suffiksi oon kaikissa taphauksissa hee-. Esimerkkii: (1.inf. : partis.perf.sg.nom. : partis.perf.pl.nom.) men/nä : men/ny(t) : men/hee/t, tul/la : tul/lu(t) : tul/hee/t, kuul/a : kuul/u(t) : kuul/hee/t, juos/ta : juos/su(t) : juos/hee/t, kävel/ä : kävel/y(t) : kävel/hee/t, ajatel/la : ajatel/lu(t) : ajatel/hee/t, auka(i)s/ta : auka(i)s/su(t) : auka(i)s/hee/t. Pane merkkhiin ette tässä vaikuttaa sama äänelisten konsonantiitten pittuusreekeli ko muutoinki. 3-tyypphiin kuuluthaan vielä verbit näh/đä ~ näh/hä ja teh/đä ~ teh/hä, minkä aktiivin partisipin perfektin haamut oon (akt.partis.perf.sg.nom. : akt.partis.perf.pl.nom.) näh/ny(t) : näh/nhee/t ja teh/ny(t) : teh/nhee/t. 4-tyypissä eli tuplavokaalirankaississa verbiissä partisipin perfektin suffiksit lisäthään suorhaan lyhykäisheen rankhaan, mikä oon sama ko infinitiivin ranka. Esimerkkii: (1.inf. : partis.perf.sg.nom. : partis.perf.pl.nom.) tarvi/ta : tarvi/nu(t) : tarvi/nhee/t, häiri/tä : häiri/ny(t) : häiri/nhee/t, piikaroi/ta : piikaroi/nu(t) : piikaroi/nhee/t, li(j)e/tä : li(j)e/ny(t) : li(j)e/nhee/t, para/ta : para/nu(t) : para/nhee/t, pöl(j)ä/tä : pöl(j)ä/ny(t) : pöl(j)ä/nhee/t, maa/ta : maa/nu(t) : maa/nhee/t. Jos halluu käyttäät siirtymärankkoi (tyyppi 2.b), se saama tämmöissii haamui: (1.inf. : partis.perf.sg.nom. : partis.perf.pl.nom.) ajattele/a(t) : ajattele/nu(t ) : ajattele/nhee/t, aukase/a(t) : aukase/nnu(t) : aukase/nhee/t, häiritte/ä(t) : häiritte/nny(t) : häiritte/nhee/t, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/nu(t) : piikaroitte/nhee/t, likene/ä(t) : likene/nny(t) : likene/nhee/t. Passiivin partisipin perfektin suffiksi oon kokonhansa eri eli (t)tU. Sen lisäthään verbin passiivirankhaan, niin ko muutki passiivisuffiksit. Yksitavuisissa verbiissä (tyyppi 1) ja konsonanttirankaisissa verbiissä (tyyppi 3) suffiksi oon tU, muissa tyypiissä ttU. Esimerkiksi (1.inf. : pass.prees. : pass.partis.perf.sg.nom.) saa/đa ~ saa/ha : saa/(đ)haan : saa/tu, kirjo(i)tta/a(t) : kirjo(i)te/thaan : kirjo(i)te/ttu, lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : läh(đ)e/thään : läh(đ)e/tty, men/nä : men/hään : men/ty, näh/đä ~ näh/hä : näh(đ)hään : näh/ty, auka(i)s/ta : auka(i)s/thaan : auka(i)s/tu, tarvi/ta : tarvi/thaan : tarvi/ttu, piikaroi/ta : piikaroi/thaan : piikaroi/ttu, (li(j)e/tä : li(j)e/thään : li(j)e/tty, pöl(j)ä/tä : pöl(j)ä/thään : pöl(j)ä/tty. Taas saattaa kans käyttäät semmoissii siirtymärankaissii verbihaamui ko (1.inf : pass.partis.perf.sg.nom.) ajattele/a(t) : ajattele/ttu, aukase/a(t) : aukase/ttu, häiritte/ä(t) : häiritte/tty, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/ttu, likene/ä(t) : likene/tty. Passiivin partisipin perfektin singulaarin nominatiivin haamui tarvittemma, ko haamustamma verbiin passiivissii liittohaamui. Näjemä ette partisipin perfekti taippuu. Sillä oonki täyđelinen kaasustaivutus sekä singulaarissa ette pluraalissa. Tabeli 28: Partisipin perfektin nominatiivi Indikatiivin perfektin ja pluskvamperfektin haamustus Perfektillä meinathaan semmoissii verbiin haamui, mikkä muistelhaan, ette jotaki oon jo tehty eli tapattunnu ennen nykyaikkaa eli ennen puhheen tahi kirjoittamisen aikkaa. Perspektiivi oon kuitenki nykyaijassa, eli sitä mitä oon tapahtunnu, kattothaan lähtiin nykyaijasta. Pluskvamperfektillä taas meinathaan semmoissii haamui, mikkä muistelhaan, ette jotaki oli tehty eli tapattunnu. Pluskvamperfektii käytethään, ko refereerathaan muitten puhheita eli ko perspektiivi oon menheen aijan perspektiivi. Sitä saattais kuttuut yhđenlaiseksi muistelustempukseksi. Esimerkkii: Myönttäävä perfekti ja pluskvamperfekti Indikatiivin perfekti ja pluskvamperfekti oon liittohaamut. Se meinaa ette net haamustethaan kahđesta osasta, apuverbistä olla, mikä taippuu persoonissa, ja pääverbistä, mikä oon partisipin perfektin singulaarin eli pluraalin nominatiivissa. (Katto kohtaa 6.4.2.3 Partisipin perfektin haamustus.) Aktiivin perfektissä olla-verbin haamu oon sama ko preesensissä: olen, olet, oon, olema, oletta, oon. Pluskvamperfektissä sen haamu oon sama ko preteritissä: olin, olit, oli, olima, olitta, olthiin ~ olit. Pääverbi oon singulaarin persoonissa aktiivin partisipin perfektin singulaarin nominatiivi, pluraalin persoonissa pluraalin nominatiivi. Esimerkkii: (1.inf. : akt.ind.perf.sg1 : akt.ind.perf.pl2 : akt.ind.pluskvamperf.sg3 : akt.ind.pluskvamperf.pl3) lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : ole/n lähte/ny(t) : ole/tta lähte/nhee/t : ol/i lähte/ny(t) : ol/thiin ~ ol/i/t lähte/nhee/t, tul/la : ole/n tul/lu(t) : ole/tta tul/hee/t : ol/i tul/lu(t) : ol/thiin ~ oli/t tul/hee/t. Passiivin perfektissä käytämä apuverbistä olla sammoi haamui ko singulaarin 3. persoonassa (oon, oli) ja pääverbistä passiivin partisipin perfektii, minkä suffiksi oon (t)tU. Esimerkkii: (1.inf. : pass.ind.perf. : pass.ind.pluskvamperf.) lähte/et ~ lähte/ä(t) ~ lähti/ä : oon läh(đ)e/tty : ol/i läh(đ)e/tty, tul/la : oon tul/tu : ol/i tul/tu. Kielttäävän perfektin ja pluskvamperfektin haamustus Perfektillä ja pluskvamperfektillä oon kans kieltohaamu niin ko muilaki tempuksilla eli preesensillä ja preteritilä. Kielttäävän perfektin haamustamma niin, ette otama kieltoverbin persoonahaamun en, et, ei, emmä, että, ei, sitte apuverbin olla kieltohaamun ole ja sitte pääverbistä aktiivissa aktiivin partisipin perfektin singulaarin/pluraalin nominatiivin, passiivissa passiivin partisipin perfektin singulaarin nominatiivin. Kielttäävän pluskvamperfektin haamustamma muutoin samhaan laihiin, mutta olla-verbin kieltohaamun sijhaan otama olla-verbin partisipin perfektin haamun, singulaarissa ja passiivissa haamun ollu(t) ja pluraalissa haamun olheet. Esimerkkii: Partisipin perfekti indikatiivin liittohaamuissa Ylipuolelta näjemä ette pääverbi oon partisipin perfektin haamussa kielttäävässä preteritissä kieltoverbin kans, myönttäävässä perfektissä olla-verbin persoonahaamun preesensin kans, kielttäävässä perfektissä kieltoverbin ja olla-verbin kieltohaamun kans, myönttäävässä pluskvamperfektissä olla-verbin persoonahaamun preteritin kans, kielttäävässä pluskvamperfektissä kieltoverbin ja olla-verbin partisipin perfektin haamun kans. Singulaarisissa persoonissa partisipin perfekti oon singulaarin nominatiivissa ja pluraalisissa persoonissa pluraalin nominatiivissa. Passiivissa käytämä olla-verbistä aktiivissii partisipin perfektin singulaarihaamui, pääverbistä passiivin partisipin perfektin singulaarihaamui. Alapuolen tabelhiin oon kovottu esimerkkii kaikista indikatiivin kategoriista, missä käytethään partisipin perfektin haamui. Tabeli 29: Indikatiivin kielttäävän preteritin ja myönttäävän ja kielttäävän perfektin ja pluskvamperfektin haamustus Tabelhiin ei ole otettu myötä tyyppii 2.b eli siirtymärankaissii verbii. Niistä katto ylipuolelta kohđasta 6.4.2.3 Partisipin perfektin haamustus. Kondisunaali Kondisunaali eli ehtomodus oon modus, mikä oon hyvin tavalinen puhheessa ja kirjoituksessa. Sillä oon kaikki samat persoonat ko indikatiivillaki eli singulaarin ja pluraalin 1., 2. ja 3. persoona ja passiivi. Tempuksii sillä oon kaksi: preesens ja perfekti. Kondisunaalin suffiksi oon singulaarin 3. persoonassa ja passiivissa is, muissa persoonissa isi. Tämä kondisunaalin suffiksi oon myötä kaikissa kondisunaalin haamuissa. Esimerkkii kondisunaalin käytöstä (1–8): (1) Mie lähtisin mielelä Tromsshaan. (2) Sie saisit jo lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kothiin. (3) Ville opastuis Priitan kans, jos se olis mah(đ)olinen. (4) Jos met halluisimma ~ haluaisima, met saattaisimma matkustaa(t) vaikka kuuhun. (5) Tet pölk(k)äisittä hukkii ~ hukkia, jos tet niitä koh(đ)attelisitta. (6) Liisa ja Pekka jatkattais/jatkaisit matkaa, jos heilä olis piili. (7) Kuuhunki läh(đ)ettäis, jos olis aikamasiini. (8) Jos met emmä olis lähtenheet pyythöön, se met emmä olis saanheet kallaa. Kondisunaalin preesens Myönttäävä kondisunaalin preesens. Kondisunaalin preesensin haamustethaan näin: Aktiivin kondisunaalin preesensin haamustus: Verbin vokaaliranka + is(i) + persoonasuffiksi. Rangan graadi oon sama ko indikatiivin myönttäävän preteritin singulaarin 3. persoonassa (katto kohđasta 6.4.2.1). Tyypissä 4.4 kokkoontumaverbit graadi oon kuitenki II – jos verbin rangassa ja käytössä olleevassa varieteetissa semmoinen oon mahđolinen. Pluraalin 3. persoonasta saatama käyttäät kahta eri varianttii: Se oon joko identtinen passiivin kans tahi sitte siinä saattaa kans käyttäät persoonasuffiksii t, ja se oon identtinen singulaarin 2. persoonan kans. Rangan vokaalivaihettelut oon ylheisesti samat ko preteritin i:n eđessä, mutta eroituksena oon, ette rangan A säilyy kondisunaalin is(i)-suffiksin edessä. (Katto kohtaa 3.1.4 Vokaalinvaihettelu suffiksin i:n eđelä.) Esimerkkii aktiivin kondisunaalin preesensistä: (1.inf. : ind.pret.sg3 : kond.prees.sg3 : kond.prees.sg2/pl3) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : sa/i : sa/is, sa/isi/t, vie/(đ)ä ~ vii/ä : ve/i : ve/is : ve/isi/t, ui/(đ)a : u/i : u/is : u/isi/t, (2-tyyppi) kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulk/i : kulk/is : kulk/isi/t, soppi/it ~ sopi/a(t) : sop/i : sop/is : sop/isi/t, neuvo/ot ~ neuvo/a(t) : neuvo/i : neuvo/is : neuvo/isi/t, ant(t)a/a(t) : anto/i : anta/is : anta/isi/t, lent(t)ä/ä(t) : lens/i : lentä/is : lentä/isi/t, (3-tyyppi) ol/la : ol/i : ol/is : ol/isi/t, juos/ta : juoks/i : juoks/is : juoks/isi/t, ajatel/la : ajattel/i : ajattel/is : ajattel/isi/t, auka(i)s/ta : auka(i)s/i : auka(i)s/isi/t, (4-tyyppi) kyyti/tä : kyytitt/i : kyytitt/is : kyytitt/isi/t, piikaroi/ta : piikaroitt/i : piikaroitt/is : piikaroitt/isi/t, li(j)e/tä : liken/i : liken/is : liken/isi/t, pöl(j)ätä : pölkä/s : pölk(k)ä/is : pölk(k)ä/isi/t, ka(đ)o/ta : kato/s : katto/is ~ katoa/is : katto/isi/t ~ katoa/isi/t, keri/tä : kerki/s : kerkki/is ~ kerkiä/is : kerkki/isi/t ~ kerkiä/isi/t. Passiivin kondisunaalin preesensin haamustus: Passiiviranka + (t)tAis. Yksitavuishiin (1-tyyppi) ja konsonanttirankaishiin (3-tyyppi) lisäthään suffiksin variantin tAis, muihin rankhoin variantin ttAis. Esimerkkii passiivin kondisunaalin preesensistä: (1.inf. : pass.kond.prees./pl3) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/tais, vie/(đ)ä ~ vii/ä : vie/täis, ui/(đ)a : ui/tais; (2-tyyppi) kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulje/ttais, soppi/it ~ sopi/a(t) : sovi/ttais, katto/ot ~ katto/a(t) : katto/ttais, luotta/a(t) : luote/ttais, lent(t)ä/ät : lenne/ttäis; (3-tyyppi) ol/la : ol/tais, juos/ta : juos/tais, ajatel/la : ajatel/tais, auka(i)s/ta : auka(i)s/tais; (4-tyyppi) kyyti/tä : kyyti/ttäis, piikaroi/ta : piikaroi/ttais, li(j)e/tä :li(j)e/ttäis, pöl(j)ä/tä : pöl(j)ä/ttäis, ka(đ)o/ta : ka(đ)o/ttais, keri/tä : keri/ttäis. Se oon tavalinen, ette tätä passiivin kondisunaalii käytethään kans pluraalin 3. persoonassa. Jos valithaan käyttäät siirtymärankkoi (2.b), se 3-tyypistä tullee semmoissii kondisunaalihaamui ko ajattele/ttais ja aukase/ttais, 4-tyypistä semmoissii ko kyytitte/ttäis, piikaroitte/ttais, likene/ttäis. Kielttäävä kondisunaalin preesens Kielttäävän kondisunaalin preesensin oon helppo haamustaat: Aktiivin kondisunaalin kielttäävän preesensin singulaarin 1., 2. ja 3. persoonassa ja pluraalin 1. ja 2. persoonassa otama kieltoverbin persoonahaamun en, et, ei, emmä, että ja lissäämä siihen pääverbin singulaarin 3. persoonan kondisunaalin haamun. Pluraalin 3. persoonassa saatama käyttäät kans passiivin kans identtistä kondisunaalii. Verttaa esimerkkii (1–6) kohđan 6.5 myönttäävhiin esimerkkhiin (1–6). (1) Mie en lähtis mielelä Tromsshaan. (2) Sie et sais vielä lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kothiin. (3) Ville ei opastuis Priitan kans, vaikka se olis mah(đ)olinen. (4) Jos met emmä halluis ~ haluais, met emmä tarvittis lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kuuhun. (5) Tet että pölk(k)äis hukkii ~ hukkia, vaikka niitä koh(đ)attelisitta. (6) Liisa ja Pekka ei jatkais ~ jatkattais matkaa, jos heilä ei olis piilii ~ piiliä. Passiivin kielttäävän kondisunaalin haamustethaan niin, ette otama kieltoverbin ei ja pääverbin myönttäävän kondisunaalin passiivihaamun (7, 8). (7) Kuuhunkhaan ei läh(đ)ettäis, jos ei olis aikamasiinii ~ aikamasiinia. (8) Priitankhaan kans ei opastuttais, vaikka se olis mah(đ)olinen. Seuraavasta tabelista näkkee, kunka kondisunaalin preesensin haamustethaan. Tabeli 30: Kondisunaalin preesensin haamustus, myönttäävä ja kielttäävä Kondisunaalin perfekti Myönttäävä kondisunaalin perfekti Myönttäävän kondisunaalin perfektin haamustethaan siihen laihiin, ette otethaan olla-verbin kondisunaalin persoonahaamun (olisin, olisit, olis, olisimma, olisitta, oltais) ja pääverbin partisipin perfektin haamun. (Katto kohtaa 6.4.2.3 Partisipin perfektin haamustus.) Pane merkkhiin, ette sammaa partisipin perfektin haamuu käytethään kans indikatiivin kielttäävän preteritin ja perfektin ja pluskvamperfektin haamustuksessa. Esimerkkii kondisunaalin perfektistä (1–7): (1) Mie olisin lähteny(t) mielelä Tromsshaan. (1) Sie olisit jo saanu(t) lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kothiin. (3) Ville olis opastunnu(t) Priitan kans, jos se olis ollu(t) mah(đ)olinen. (4) Jos met olisimma halunheet, met olisimma saattanheet lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä vaikka kuuhun. (5) Tet olisitta pöl(j)änheet hukkii ~ hukkia, jos niitä olisitta koh(đ)atelheet. (6) Liisa ja Pekka olisit/oltais jatkanheet matkaa, jos heilä olis ollu(t) piili. (7) Kuuhunki olis lähđetty, jos olis ollu(t) aikamasiini. Pane kans merkkhiin, ette kondisunaalin preesensissä myönttäävällä pluraalin 3. persoonalla oon passiivin kans identtinen haamu. Perfektissä saattaa apuverbistä käyttäät sekä haamuu oltais ette olisit, mutta pääverbistä käytethään aktiivin partisipin perfektin pluraalin nominatiivihaamuu (6). Passiivin perfektissä apuverbinä oon aktiivinen haamu olis, mutta pääverbi oon passiivin partisipin perfektin haamussa (7). Kielttäävä kondisunaalin perfekti Aktiivin kielttäävän kondisunaalin perfektin haamustethaan näin: Kieltoverbin persoonahaamu (en, et, ei, emmä, että, ei) + olis, pluraalin 3. persoonassa mahđolinen kans oltais + sama pääverbin partisipin perfektin haamu ko myönttäävässä kondisunaalin perfektissä. Esimerkkii (1–7): (1) Mie en olis lähteny(t) mielelä aikamatkale. (2) Sie et olis vielä saanu(t) lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kothiin. (3) Ville ei olis opastunnu(t) Priitan kans, jos se ei olis ollu(t) mah(đ)olinen. (4) Jos met emmä olis halunheet, met emmä olis tarvinheet lähteet ~ lähteä(t) ~ lähtiä kuuhun. (5) Tet että olis pöl(j)änheet hukkii ~ hukkia, jos tet että olis niitä koh(đ)atelheet. (6) Liisa ja Pekka ei olis ~ oltais jatkanheet matkaa, jos heilä ei olis ollu(t) piilii ~ piiliä. Passiivin kielttäävän kondisunaalin perfektin haamustamma niin, ette otama kieltoverbin ei + apuverbin haamun olis + pääverbistä passiivin partisipin perfektin haamun. Eli näin: (7) Kuuhunkhaan ei olis lähđetty, jos ei olis ollu(t) aikamasiinii ~ aikamasiinia. Pane merkkhiin ette pluraalin 3. persoonassa oon mahđolinen, ette apuverbi oon passiivin haamussa (oltais), mutta passiivissa apuverbi oon aktiivin haamussa (olis). Tabeli 31: Kondisunaalin myönttäävän ja kielttäävän perfektin haamustus Imperatiivi Imperatiivii eli käskymodusta käytämä käskysyntaktiissa (katto kohtaa 2.4.6.3). Sillä oon niin ko indikatiivilla ja kondisunaalillaki oon kaksi lukkuu – singulaari ja pluraali – ja kolme persoonaa – ensimäinen, toinen ja kolmas. Lisäksi passiivin imperatiivin haamu oon mahđolinen mutta aivan harvinainen käytössä. Persoonista produktiivissiimat oon singulaarin ja pluraalin 2. persoona: Oonhan tavalisesti niin, ette niitä ihmissii käskethään eli komenethaan, jokka koskaki oon paikala. Kans omale joukole saattaa ehđottaat jonkulaista aktiviteettii. Sitte saattaa kans esittäät jonkulaisen toivomuksen, ette joku kolmas persoona eli jokku kolmanet persoonat, jokka ei ole paikala, tehtäis jotaki, ja silloin käyttäät 3. persoonan imperatiivihaamui. Singulaarin 1. persoonalle ei erikoissii imperatiivihaamui kainun kielestä löyđy. Imperatiivilla saattais teoriissa olla preesensin lisäksi kans perfektihaamu. Tämä ei ole melkhein ollenkhaan käytössä, niin ette niitä emmä tässä ollenkhaan ota esile. Imperatiivin pluraalin 1. persoonan haamustus Imperatiivin pluraalin 1. persoona oon identtinen indikatiivin preesensin pluraalin 1. persoonan haamun kans. Ainua eroitus oon, ette ko indikatiivin haamun kans usheimitten käytethään persoonapronomenii, se imperatiivissa sitä ei ole. Verttaa syntaktiita (4–8) syntakthiin (1–4): Imperatiivin singulaarin 2. persoonan haamustus Singulaarin ja pluraalin 2. persoonan imperatiivihaamut oon aivan tavaliset puhheessa ja kirjoituksessaki. Myönttäävän singulaarin toisen persoonan imperatiivin haamu oon identtinen verbin preesensin kieltohaamun kans (katto kohđan 6.4.1.2 Kielttäävä preesens). Verttaa syntaktiita (5–8) syntakthiin (1–4): Imperatiivin kielttäävän singulaarin 2. persoonan haamustethaan niin, ette otethaan kieltoverbin singulaarin toisen persoonan imperatiivihaamun älä ja siihen lisäthään pääverbistä saman haamun ko myönttäävässäki imperatiivissa.Verttaa syntaktiita (9–11) syntakthiin (12–14): Imperatiivin pluraalin 2. persoonan haamustus Imperatiivin pluraalin 2. persoonan suffiksi oon (k)kAA. Varianttii kkAA käytethään 1-, 2- ja 3-tyypin verbiissä tyhä silloin, ko tekstissä muutoinki käytethään kainun spesiaalivaihettelluu. Imperatiivin pluraalin 2. persoonan haamut haamustethaan näin: Verbityypissä 1 eli yksitavuisissa suffiksin lisäthään suorhaan verbin ainuhaan rankhaan. Esimerkiksi (1.inf. : imp.pl2) saa/đa ~ saa/ha : saa/(k)kaa, vie/đä ~ vii/ä : vie/(k)kää. Verbityypissä 2 eli yksirankaisissa valithaan II-rangan, ko ranka vaihettelee II:I. Esimerkiksi (1.inf. : partis.perf. : ind.prees.sg1 : imp.pl2) autta/a(t) : autta/nu(t) : auta/n : autta/(k)kaa, kirjo(i)tta/a(t) : kirjo(i)tta/nnu(t) : kirjo(i)ta/n : kirjo(i)tta/(k)kaa, lähättä/ä(t) : lähättä/nny(t) : lähätä/n : lähättä/(k)kää. Ko ranka vaihettelee (II:)I:0, se valittemma I-rangan. Esimerkiksi (1.inf. : partis.perf. : ind.prees.sg1 : imp.pl2) ant(t)a/a(t) : anta/nu(t) : anna/n : anta/(k)kaa, jakka/a(t) : jaka/nu(t) : ja(j)an : jaka/(k)kaa, kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulke/nu(t) : kulje/n : kulke/(k)kaa, soppi/it ~ sopi/a(t) : sopi/nu(t) : sovi/n : sopi/(k)kaa. Ko rangassa ei ole ollenkhaan graadivaihettelluu, se suffiksin tietenki lisäthään siihen ainuhaan rankhaan. Niin ko katto/ot ~ katto/a(t) : katto/nu(t) : katto/n : katto/(k)kaa, paina/at : paina/nu(t) : paina/n : paina/(k)kaa. Verbityypissä 3 eli konsonanttirankaisissa suffiksin lisäthään konsonanttirankhaan. Jos konsonanttirangan loppukonsonantti oon äänetön h eli s, se imperatiivin suffiksi oon tasan kAA, muutoin se oon spesiaaligraadivaihettelussa kkAA. Esimerkkii: (1.inf. : ind.prees.sg1 : imp.pl2) men/nä : mene/n : men/(k)kää, kävel/ä : kävele/n : kävel/(k)kää, pur/ra : pure/n : pur/(k)kaa, pes/tä : pese/n : pes/kää, näh/đä ~ näh/hä : nä(j)e/n : näh/kää, teh/đä ~ teh/hä : tehe/n : teh/kää, auka(i)s/ta : auka(i)se/n : auka(i)s/kaa. Verbityypissä 4 eli tuplavokaalirankaisissa valithaan lyhykäisemän rangan. Suffiksi oon kaikissa varieteetiissa kkAA. Niin ko (1.inf. : ind.prees.sg1 : imp.pl2) kyyti/tä : kyytitte/n : kyyti/kkää, piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroi/kkaa, li(j)e/tä : likene/n : li(j)e/kkää, hih(đ)a/ta : hihtaa/n : hih(d)a/kkaa. Ko käytämä siirtymärankkoi (tyyppi 2.b), saama haamui niin ko (1.inf. : imp.pl2) kävele/ä(t) : kävele/kkää, aukase/at : aukase/kkaa, kyytitte/ä(t) : kyytitte/kkää, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/(k)kaa, likene/ä(t) : likene/kkää. Kielttäävän pluraalin 2. persoonan imperatiivin haamustethaan samala kaavala ko singulaarissaki, eli niin, ette otethaan kieltoverbin pluraalin toisen persoonan haamun äl(k)kää ja siihen lisäthään pääverbistä saman haamun ko myönttäävässä imperatiivissa. Esimerkiksi myönttäävistä (1–4) ja kielttäävistä (5–8) käskysyntaktiista: Imperatiivin singulaarin ja pluraalin 3. persoonan haamustus Imperatiivin singulaarin ja pluraalin 3. persoonan suffiksit oon khOOn (singulaarissa) ja khOOt (pluraalissa). Nämät suffiksit lisäthään verbiin rankhoin samala tavala ko pluraalin toisenki persoonan suffiksit. Erona muihin persoonhiin oon se, ette 3. persoonassa ylheensä syntakthiin myötä lisäthään kans tekkiijän eli subjektin eli sen, kenen toivothaan eli haluthaan, ette jotaki tekkee. Esimerkiissä (1–5) imperatiivin sg3 / imperatiivin pl3). (1) Viekhöön Pekka / Viekhööt pojat preivin posthiin. (2) Auttakhoon faari / Auttakhoot kläpit muorii ~ muoria. (3) Hih(đ)akhoon Liisa / Hih(đ)akhoot krannit tänne pääs(s)iäisinä. (4) Menkhöön äiji / Menkhööt tyttäret kothiin. (5) Olkhoon Jumala armolinen. / Olkhoot herrat armoliset köyhile. Kolmanen persoonan kielttäävän imperatiivin haamustethaan kainun kielessä ylheensä siihen laihiin kierttäin, ette olla-verbin kolmanen persoonan myönttäävän imperatiivin haamhuin olkhoon/olkhoot lisäthään 3. infinitiivin abessiivin, jonka suffiksi oon mA/ttA (6–10). (3.infinitiivin haamustuksesta katto kohđasta 6.8.1.3 Kolmas inftiivi.) (6) Olkhoon Pekka / Olkhoot pojat viemättä preivii ~ preiviä posthiin. (7) Olkhoon faari / Olkhoot kläpit auttamatta muorii ~ muoria. (8) Olkhoon Liisa / Olkhoot krannit hihtaamatta tänne pääs(s)iäisinä. (9) Olkhoon äiji / Olkhoot tyttäret menemättä kothiin. (10) Olkhoon Jumala olematta armolinen. / Olkhoot herrat olematta armoliset köyhile. Se oon imperatiivin pluraalin 3. persoonan haamuin sijasta mahđolinen käyttäät imperatiivin singulaarin 3. persoonan haamui. Silloin kirjoitethaan (11–13): (11) Menkhöön tyttäret kothiin. (12) Olkhoon herrat armoliset köyhile. (13) Olkhoon kläpit auttamatta muorii ~ muoria. Passiivin imperatiivin haamustus Passiivin imperatiivi ei ole tavalisessa puhheessa tahi tekstissä kohta ollenkhaan käytössä. Jos sitä haluthaan käyttäät – lakitekstissä eli muussa viralisessa tekstissä – se sitä saattaa käyttäät esimerkiksi näin (1–4): (1) Ostettakhoon ensistä mettän ja sitte vasta kaa(đ)ettakhoon sen. (2) Annettakhoon keisarille mitä keisarille kuuluu. (3) Tuomittakhoon rikolisen vii(đ)eksi vuo(đ)eksi fankilhaan. (4) Ajateltakhoon minusta mitä vain, mie en siitä perusta. Passiivin imperatiivin haamustethaan siihen laihiin, ette passiivirankhaan (katto kohđasta 6.2.5 Kaksirankaisuus ja passiiviranka) lisäthään passiivin imperatiivin suffiksin. Suffiksi oon yksitavuisissa rangoissa (1-tyyppi) ja konsonanttirankaisissa (3-tyyppi) tAkhOOn, muissa ttAkhOOn. Siis näin: 1-tyyppi: (1.inf. : pass.ind.prees. : pass.imp.) saa/đa ~ saa/ha : saa/(đ)haan : saa/takhoon, vie/(đ)ä : vie/(đ)hään : vie/täkhöön, ui/(đ)a : ui/(đ)haan : ui/takhoon; 2-tyyppi: (1.inf. : pass.ind.prees. : pass.imp.) kulkke/et ~ kulke(a(t) ~ kulki/a : kulje/thaan : kulje/ttakhoon, lukke/et ~ luke/a(t) ~ luki/a : lu(j)e/thaan : lu(j)e/ttakhoon, soppi/it ~ sopia(t) : sovi/thaan : sovi/ttakhoon, tohti/it ~ tohti/a(t) : toh(đ)i/thaan : toh(đ)i/ttakhoon, aikko/ot ~ aiko/a(t) : ai(j)o/thaan : ai(j)o/ttakhoon, katto/ot ~ katto/a(t) : katto/thaan : katto/ttakhoon, näkky/yt ~ näky/ä(t) : nä(v)y/thään : nä(v)y/ttäkhöön, luotta/a(t) : luote/thaan : luote/ttakhoon, ant(t)a/a(t) : anne/thaan : anne/ttakhoon, varasta/at : varaste/thaan : varaste/ttakhoon, lent(t)ä/ä(t) : lenne/thään : lenne/ttäkhöön, näytästä/ät : näytäste/thään : näytäste/ttäkhöön; 3-tyyppi: (1.inf. : pass.ind.prees. : pass.imp.) ol/la : ol/haan : ol/takhoon, juos/ta : juos/thaan : juos/takhoon, näh/đä ~ näh/hä : näh/(đ)hään : näh/täkhöön, kävel/ä : kävel/hään : kävel/täkhöön, ajatel/la : ajatel/haan : ajatel/takhoon, auka(i)s/ta : auka(i)s/thaan : auka(i)s/takhoon, täris/tä : täris/thään : täris/täkhöön; 4-tyyppi: (1.inf. : pass.ind.prees. : pass.imp.) kyyti/tä : kyyti/thään : kyyti/ttäkhöön, tarvi/ta : tarvi/thaan : tarvi/ttakhoon, li(j)e/tä : li(j)e/thään : li(j)e/ttäkhöön, vanhe/ta : vanhe/thaan : vanhe/ttakhoon, jatka/ta : jatka/thaan : jatka/ttakhoon, pöl(j)ä/tä : pöl(j)ä/thään : pöl(j)ä/ttäkhöön, keri/tä : keri/thään : keri/ttäkhöön, ka(đ)o/ta : ka(đ)o/thaan : ka(đ)o/ttakhoon. Jos käytämä siirtymähaamui (tyypi 2.b), se saama tämmöissii haamui: (1.inf. : pass.imp.) ajattele/a(t) : ajattele/ttakhoon, aukase/a(t) : aukase/ttakhoon, kyytitte/ä(t) : kyytitte/ttäkhöön, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/ttakhoon, likene/ä(t) : likene/ttäkhöön. Passiivin kielttäävän imperatiivin haamustaminen oon vielä perifeerisempi. Mutta sen saattaa, jos halluu, haamustaat niin, ette otethaan olla-verbin passiivin imperatiivin oltakhoon ja lisäthään siihen saman 3. infinitiivin abessiivin haamun ko aktiivin 3. persoonan kielttäävässä imperatiivissaki (5; katto esimerkkii 6–10 kohđassa 6.6.4). (5) Oltakhoon kaatamatta mettää ennen ko se oon ostettu. Panema tähän vielä tabelin, josta näkkee, minkälaiset eri persooniitten imperatiivihaamut oon. Tabelissa vailuu vasituinen pluraalin 3. persoona, minkä saa ko vaihettaa suffiksin khOOn suffikshiin khOOt, ja pluraalin 1. persoona, mikä oon identtinen aktiivin indikatiivin preesensin pluraalin 1. persoonan kans. Tabeli 32: Imperatiivin haamut Kokkoovasti pluraalin 3. persoonan ja passiivin haamustuksen välistä Olema nähnheet, ette välilä pluraalin 3. persoona ja passiivi oon identtiset, välilä taas ei. Laitama tähän tabelin, josta saattaa kattoot, koska saatama käyttäät passiivin kans identtistä pluraalin 3. persoonaa, koska ei. Esimerkkiverbinä oon 2-tyypin verbi ant(t)a/a(t). Tabelissa oon passiivin suffiksin sisälttäävät haamut merkitty kursiivilla. Tabeli 33: Pluraalin 3. persoonan ja passiivin haamustuksen välistä Infinittiset verbihaamut Infinittiset verbihaamut ei saata yksin olla syntaktin verbaalinna, mutta kylläki verbiin liittohamuissa verbaalin osana kieltoverbin eli/ja apuverbin seurassa. Näin (1–3): (1) Mie olen juonu(t) paljon vettä. (2) Pojat oon syönheet poronlihhaa. (3) Mulla ei ole tullu(t) käytyksi Helsingissä. Infinittissii verbihaamui oon kahta lajjii: infinitiiviitä ja partisippiita. Infinitiiviilä ja partisippiila oon yksi prinsipielli ero: Infinitiivit oon syntaktissa ylheensä NP:n funksuunissa (4), partisipit taas AP:n funksuunissa (5). Verttaa syntaktiita (4, 5) syntakthiin (6, 7). Ensimäisessä syntaktissa (4) oon 1. infinitiivin haamu syöđä ~ syyä, minkä sijasta syntaktin objektinna saattaa olla substantiivi ruok(k)aa (6). Toisessa syntaktissa (5) oon adjektiividefineerauksen funksuunissa aktiivin partisipin perfektin singulaarin nominatiivihaamu kuolu(t) verbistä kuola, ja sen saattaa korvata vaikka adjektiivila vanhaa (7). Toinen iso ero oon, ette partisipit taivuthaan kaikissa kaasuksissa sekä singulaarissa ette pluraalissa. Infinitiiviiläki kaasustaivutusta löyttyy, mutta vähemän. Infinitiivit Infinitiiviitä oon kolmee lajjii. Käskemä niitä ensimäiseksi, toiseksi ja kolmaneksi infinitiiviksi. Infinitiivit haamustethaan syntaktissa jäseniittensä kans verbifraassii, mitä saatama käskeet infinitiivifraasiksi (1–3) (1) Oon paha [(ette) kuola nuorena]. (2) Nukkuissa ihmisen oon hyvä olla. (2) Miina lähti [hihtaamhaan tunturhiin]. Ensimäinen infinitiivi Ensimäinen infinitiivi seissoo syntaktissa tavalisesti objektin eli subjektin funksuunissa. Net haamustethaan silloin oman VP:n, infinitiivifraasin. Objektin funksuunissa infinitiivifraasit oon tavaliset esimerkiksi referatiivisissa (1) ja modaalisissa syntaktiissa, silloin ko syntaktissa oon vasittu modaalinen verbi (2) (katto grammatikin kohđat 4.3 ja 4.4.1). Subjektinna infinitiivifraasi oon modaalisessa syntaktissa silloin, ko verbinä oon verbiliitto (3) (katto kohđan 4.4.2). (1) Hukka ajatteli [lähte/e(t) ~ lähteä(t) ~ lähtiä jäneksenpyythöön]. (2) Hukka häytyi [saađa ~ saaha ruok(k)aa]. (3) Tunturissa oon soma hih(đ)ata. Referatiivisessa konstruksuunissa 1. infinitiivin etheen saattaa panna subjunksuunin ette (4). Mutta ette + 1. infinitiivi -konstruksuuni saattaa olla kans substantiivin defineerauksen funksuunissa (5). (4) Mie sanoin pojile [ette lähtiä minun myötä kotia]. (5) Hänelä ei ole tarmoa [ette heittää polttamasta]. Ensimäiselä infinitiivillä oon tyhä yksi haamu, joka oon sama ko verbin hakemahaamu, mikä seissoo sanalistassa. Suffiksit lisäthään verbin lyhykäisheen rankhaan, jos verbilä semmoinen oon. Ensimäisen infinitiivin suffiksin haamussa oon vähäsen eroitusta eri kirjakainun varieteetiitten välissä. Suffiksit oon tämmöiset: 1-tyyppi: đA eli hA ~ A. Porsangin varieteetissa oon tasan đA, esimerkiksi saa/đa, jää/đä, ui/đa, myy/đä, tuo/đa, vie/đä, syö/đä, juo/đa. Muissa varieteetiissa suffiksit hA ~ A vaihetellaan sen jälkhiin, minkälaiset vokaalit rangasta löyđythään. Ko rangassa oon kaksi samanlaista vokaalii eli pitkä vokaali, se suffiksi oon hA, niin ko verbiissä saa/ha ja jää/hä. Ko siinä oon diftongi, se suffiksinna oon A, niin ko (1.inf. : akt.ind.prees.sg1) käy/ä : käy/n, ui/a : ui/n Diftongit ou, öy ja ie kuitenki oijethaan 1. infinitiivin suffiksin eđessä. Eli saama juu/a : juo/n, tuu/a : tuo/n, syy/ä : syö/n, vii/ä : vie/n. Reekelii vasthaan oon verbi myy/ä : myy/n. 2-tyyppi: Vt ~ A(t). Porsangin varieteetissa – ja kans Raisin varieteetissa, ko käytethään vokaalinsuoristummaa – suffiksinna oon Vt, missä V oon sama vokaali ko rangan viimi vokaali. Esimerkkii: (1.inf. : akt.partis.prees.sg.nom.) jakka/at : jaka/nu(t), lähte/et : lähte/ny(t), soppi/i(t) : sopi/nu(t), siirtty/yt : siirty/ny(t). Raisin varieteetissa oon kuitenki tavalisempi, ette 1. infinitiivin suffiksin loppu-t jääpi pois. Muissa varieteetiissa 2-tyypin 1. infinitiivin suffiksinna oon A eli At. Loppu-t oon melkhein tavalinen vestan puolen varieteetiissa, Varengissa suffiksi oon aina pelkkä A. Varengin varieteetissa muistama kans, ette häyđymä seurata reekelii eA > iA. Eli saama haamui niin ko jakka/a(t), lähte/ä(t) ~ lähti/ä, sopi/a(t). Jos tahtoo käyttäät siirtymärankaista verbityyppii 2.b, se saama kans semmoissii 1. infinitiivin haamui ko muistele/a(t), ajattele/a(t), aukase/a(t), tärise/ä(t), havaitte/a(t), piikaroitte/a(t), likene/ä(t). 3-tyyppi: Suffiksit oon kohta samat kaikissa varieteetiissa. Poikkeema oon verbit näh/đä ~ näh/hä ja teh/đä ~ teh/hä, missä muissa ko Porsangin varieteetissa oon suffiksinna hA. Muissa verbiissä suffiksi oon kaikissa varieteetiissa tA, jos rangan loppukonsonantti oon s, muutoin suffiksin esikonsonantti oon assimileeraantunnu rangan loppukonsonantin kans, eli se oon sama ko rangan loppukonsonantti. Esimerkkii: pes/tä, juos/ta, auka(i)s/ta, tul/la, men/nä, pur/ra. Ko rangan konsonantti oon l, se seuraa sammaa äänelisten konsonantiitten pittuusreekelii ko muutoinki (katto kohđasta 3.1.2). Esimerkiksi kuul/a ja muistel/a pro ajatel/la. 4-tyyppi: Suffiksi oon tA, eikä siinä ole vaihettelluu kainun eri varieteetiitten välissä. Eli esimerkiksi tarvi/ta, vali/ta, piikaroi/ta, li(j)e/tä, para/ta, maa/ta, jatka/ta, keri/tä, pöl(j)ä/tä, ka(đ)o/ta. Toinen infinitiivi Yhđenlaisina infinitiivihaamuina saattaa pittäät kans semmoissii verbipohjaissii sannoi ko juostessa, nukkuissa, uiten, käyten, juosten. Kuttama näitä haamui toiseksi infinitiiviksi. Näissä näyttäis olleevan myötä kaasussuffiksi, joko inessiivin suffiksi eli niin käsketyn instruktiivin suffiksi, mikä oon n niin ko genitiivinki suffiksi. Tämmöiset haamut oon syntaktissa vaphaan adverbiaalin funksuunissa ja net toimithaan ushein justhiin ko adverbi (1–3): (1) Mie näjin, ette Pekka tuli tietä pitkin juosten. (2) Mie en näje minun miestä ennää ko nukkuissa. (3) Mie hajen sen nyt heti muistaissa. Infinitiivii tämmöiset sanat muistutethaan siinä, ette net saatethaan haamustaat oman fraasin, missä niilä oon genitiivinhaamuinen subjekti (4, 5) eli joku muu komplementti (6, 7). (4) Ei semmoista saata puhhuut ~ puhu/at [ihmisten kuulten]. (5) [Vanhemi(i)tten elläissä] mie en koskhaan käyny sielä. (6) [Leip(p)ää syötessä] Mikko maiskutteli suuta. (7) [Vaarassa kulk(k)eissa] hän ampui jäniksen. (8) [Kiristen ja käristen] rakheet sulathiin [puttoissa heiđän arinavalkkeesseen]. Tyyppi ei kuitenkhaan ole oikhein produktiivinen eli semmoissii ei käytetä kaikista verbiistä. Suurin osa oonki paras klassifiseerata adverbiksi, mikkä passathaan leksikonhiin. Fraasimaiset saattaa purkkaat omaksi syntaktiksi, eikä niitä sillä tarvitte tekstissä käyttäät. Verttaa syntaktiita (9–11) syntakthiin (12, 14): Kolmas infinitiivi Kolmas infinitiivi oon oikhein frekventatiivinen puhheessa ja kirjoituksessa. Sillä oon viisi kaasusta: inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi ja abessiivi. Näistä inessiivi, elatiivi, illatiivi ja abessiivi oon semmoiset, mitä vissit verbit vaađithaan (1–5). Tämmöissii verbii oon esimerkiksi vasituista modaalisista verbiistä verbit jouttuut ~ joutu/a(t), päästä, pakata ja keritä ’olla tillaa’ (1, 2) ja aspektuaaliset verbit olla, heittäät ja keritä ’tulla valmhiiksi’ (3, 4). jääđä ~ jäähä tekemättä -konstruksuunissa (5) verbi vaattii 3. infinitiivin abessiivii. (Katto kohđat 4.4.1 ja 4.4.3.) (1) Matti joutui [uimhaan ranthaan]. (2) En mie kerkiä [plokkaamhaan marjoja]. (3) Liisa heitti [plokkaamasta marjoja]. (4) Joko sie kerkisit [plokkaamasta marjoja]? (5) Ruoka jäi syömättä. 3. infinitiivin eri sisäissii paikkakaasuksii käytethään adverbiaalin funksuunissa kans PAIKKA- ja LIIKET-syntaktiissa (6–8) (katto kohđat 4.2.1.1 PAIKKA ja 4.2.1.2 LIIKET). (6) Pekka istuu [lukemassa kirjaa]. (7) Pekka tuli hihtaamasta. (8) Pekka ui [kattomhaan kalloi]. 3. infinitiivin adessiivi (9, 10) essiintyy tyhä vaphaana adverbiaalinna; sitä ei mikhään verbi vaađi myötä. Samoten 3. infinitiin abessiivi (11) oon usheimitten vaphaan adverbiaalin funksuunissa. Net ilmoitethaan tappaa, millä jotaki tehđhään. (9) Hylkheet tapethaan enimästi ampumalla. (10) Alattionjoen pääsi ylös Sautshoon asti sauvomalla. (11) Pekka istui pöyđässä syömättä. Abessiivihaamuisella infinitiivifraasila saattaa olla oma subjekti, mikä oon eri ko verbaalin subjekti. Infinitiivifraasin subjekti oon genitiivissä (12). (12) Hän lähti hyysikkhään [toisten kuulematta]. 3. infinitiivin haamustethaan seuraavhaan laihiin: 3. infinitiivin suffiksin mA lisäthään aina verbin vokaalirankhaan. Kaasussuffiksit lisäthään mA-suffiksin pörhään. Infinitiivin suffiksi ja illatiivin suffiksi sulathaan yhtheen suffiksiksi mhAAn. Jos verbin vokaalirangassa oon graadivaihettelluu, valithaan (II:)I:0-vaihettelussa graadin I, II:I-vaihettelussa graadin II. Esimerkkii (1.inf. : akt.ind. prees.sg1 : akt.partis.perf.sg.nom. : 3.inf.iness.) jakka/a(t) : ja(j)a/n : jaka/nu(t) : jaka/ma/ssa, kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulje/n : kulke/nu(t) : kulke/ma/ssa, suuttu/ut ~ suuttu/a(t) : suutu/n : suuttu/nu(t) : suuttu/ma/ssa. Verbityypissä 4 valithaan pitemän vokaalirangan: (1.inf. : akt.ind.prees.sg1 : 3.inf.iness.) piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroitte/ma/ssa, halli/ta : hallitte/n : hallitte/ma/ssa, li(j)e/tä : likene/n : likene/mä/ssä, maa/ta : makkaa/n : makkaa/ma/ssa. Tabeli 34: 1. ja 3. infinitiivin haamut Partisipit Partisipit oon toinen infinittinen verbihaamulaji. Niitä oon kahta valtatyyppii eli partisipin preesens ja partisipin perfekti. Näilä kummalaki oon sekä aktiivinen haamu ette passiivinen haamu. Sitte oon vielä niin käsketty agenttipartisippi, millä oon tyhä aktiivinen haamu. Kattoma tässä ensistä sitä, minkälaisissa funksuuniissa partisipin preesenssii ja perfektii käytethään ja sitte kunka net haamustethaan. Viimiseksi kattoma agenttipartisipin käyttöö ja haamustusta. Partisipin preesensin ja perfektin käyttö Partisipit oon ushein syntaktissa samassa funksuunissa ko adjektiivit, ja sillä net saatethaan olla substantiivifraasissa adjektiividefineerauksena (1–3). Net taivuthaan kaikissa kaasuksissa ja molemissa luvuissa eli net taivuthaan samhaan laihiin ko mikä tahansa nomeni. Lisäksi partisipin perfektin haamut essiinythään verbiin liittohaamuista kielttäävässä preteritissä (4, 5), perfektissä (7) ja plukvamperfektissä (6, 8). (1) Astiita ei ole hyvä pestä [juokse(e)vassa ve(đ)essä]. (2) Rannasta löytyi [hukkunu(t) mies]. (3) Mettästä löyđethiin [tapetun karhuun]. (4) Mie [en kirjoittannu(t)] preivii ~ preiviä kuninkhaale. (5) Met [emmä pöl(j)änheet] hukkaa. (6) Hän [oli häviny(t)] aaphaan. (7) Met [olisimma lähättänheet] kuninkhaale preivin. (8) Karhuun [oli tapettu] jo kevväilä. Sekä partisipin preesens ette partisipin perfekti essiinythään kans infinittisissä verbifraasiissa (9–15). Silloin net oon korvaamassa referatiivisen verbin alasyntaktii (näistä katto 4.3 Referatiiviset syntaktit). Verttaa syntaktiita (9–15) syntakthiin (16–22). Näissä infinitiivifraasiissa partisipin preesens vastaa finittiverbin preesenssii tahi preterittii (verttaa syntaktiita 9, 11, 12, 14 syntakthiin 16, 18, 19, 21) ja partisipin perfekti finittiverbin perfektii tahi plukvamperfektii (verttaa syntaktiita 10, 13, 15 syntakthiin 17, 20, 22). Näitä finittissii konstruksuuniita ei käsitellä tässä grammatikissa detaljeeratusti, sillä ko net ei ole puhheessa eikä kirjoituksessa tavaliset ja sillä ko net aina saattaa korvata alasyntaktilla. Aktiivin partisipin preesensillä oon kans aivan erinomhainen käyttö aktiivin indikatiivin preesensin pluraalin 3. persoonan persoonasuffiksinna (katto kohtaa 6.3.3 Pluraalin 3. persoonan ja passiivin persoonasuffiksit). Se ei ole yhtä tavalinen Porsangin varieteetissa ko muissa varieteetiissa, mutta sitä saattaa käyttäät siinäki (16–18). Konsonanttirankaisista verbiistä käytethään kuitenki ylheensä aina passiivin kans identistä pluraalin 3. persoonaa (19). (16) Lapset saavat nukkuut kauvan. (17) Het jo ođottaavat meitä. (18) Tyttäret kyytitteevät kaikki kothiin. (19) Tyttäret tulhaan huomena kothiin. Partisipin perfektin taivutus Aktiivin ja passiivin partisipin perfektin haamustuksen oon esitelty jo varhemin, ko käsitelthiin kielttäävän preteritin haamustusta (katto eri verbityyppiin partisipin perfektin haamustuksesta erittäin kohđasta 6.4.2.3). Partisipin perfektihaamut taivuthaan singulaarissa ja pluraalissa kaikissa kaasuksissa. Aktiivin partisipin perfektin rangassa oon vähäsen omituinen vaihettelu: Singulaarin nominatiivi loppuu U(t), konsonanttiranka loppuu Ut, mutta vokaalirangassa oon pitkä ee, minkä etheen ittää h. Tähän laihiin: (1.inf. : akt.partis.perf.sg.nom. : akt.partis.perf.sg.part. : akt.partis.perf.pl.nom. : akt.partis.perf.pl.part.) vaip(p)u/ut ~ vaipu/a(t) : vaipu/nu(t) : vaipu/nut/ta : vaipu/nhee/t : vaipu/nhe/i/ta, ka(đ)o/ta : ka(đ)o/nu(t) : ka(đ)o/nut/ta : ka(đ)o/nhee/t : ka(đ)o/nhe/i/ta. Partisipin preesensin haamustus Aktiivin partisipin preesensin suffiksit oon pA ja vA. Suffiksilla pA laitethaan aktiivin partisipin perfektin haamui yksitavuisista rangoista (verbityyppi 1). Esimerkkii: (1.inf. : akt.partis.prees.sg.nom.) vie/đä ~ vii/ä : vie/pä, syö/đä ~ syy/ä : syö/pä. Muissa verbityypiissä partisipin preesensin haamustus oon kahđenlainen sen jälkhiin, mistä kirjakainun varieteetista oon kysymys. Porsangin varieteetissa partisipin preesensillä oon muunlainen haamustus ko muissa varieteetiissa. Sen saattaa selvittäät niin, ette aktiivin indikatiivin preesensin singulaarin 3. persoonan haamhuun lisäthään suffiksin vA. Tämmöistä rankkaa ei käytetä mishään muussa taivutuksessa. Muissa kirjakainun varieteetiissa partisipin preesensin vA-suffiksin lisäthään samhaan rankhaan ko 3. infinitiivin suffiksin (katto kohđasta 6.8.1.3). Esimerkkii molemista variantiista: (1.inf. : akt.ind.prees.sg1 : akt.ind.prees.sg3 : akt.partis.perf.sg.nom. : akt.partis.prees.sg.nom.): (2-tyyppi) jakka/a(t) : ja(j)a/n : jakka/a : jaka/nu(t) : jakkaa/va ~ jaka/va, kulkke/et ~ kulke/a(t) ~ kulki/a : kulje/n : kulk(k)e/e : kulke/nu(t) : kulkkee/va ~ kulke/va, (3-tyyppi) tul/la : tule/n : tulle/e : tul/lu(t) : tullee/va ~ tule/va, muistel/a : muistele/n : muistele/e : muistel/u(t) : muistelee/va ~ muistele/va, auka(i)s/ta : auka(i)se/n : auka(i)s(s)e/e : auka(i)s/su(t) : aukaissee/va ~ aukase/va, (4-tyyppi) piikaroi/ta : piikaroitte/n : piikaroitte/e : piikaroi/nu(t) : piikaroittee/va ~ piikaroitte/va, li(j)e/tä : likene/n : likene/e : li(j)e/ny(t) : likenee/vä ~ likene/vä, maa/ta : makkaa/n : makkaa : maa/nu(t) : makkaa/va, ka(đ)o/ta : kattoo/n ~ katoa/n : kattoo ~ katoa/a : ka(đ)o/nu(t) : kattoo/va ~ katoa/va. Passiivin partisipin preesensin suffiksin (t)tAvA lisäthään samhaan rankhaan ko muutki passiivin suffiksit (katto ylipuolela 6.2.5 Kaksirankaisuus ja passiiviranka). Suffiksin tAvA lisäthään yksitavuishiin ja konsonanttirankaishiin verbhiin, muutoin käytethään suffiksii ttAvA. Siis näin: (1.inf. : pass.ind.pret. : pass.partis.prees.sg.nom.) (1-tyyppi) saa/đa ~ saa/ha : saa/thiin : saa/tava, (2-tyyppi) jakka/a(t) : ja(j)e/thiin : ja(j)e/ttava, (3-tyyppi) tul/la : tul/thiin : tul/tava, muistel/a : muistel/thiin : muistel/tava, auka(i)s/ta : auka(i)s/thiin : auka(i)s/tava, (4-tyyppi) halli/ta : halli/thiin : halli/ttava, piikaroi/ta : piikaroi/thiin : piikaroi/ttava, li(j)e/tä : li(j)e/thiin : li(j)e/ttävä, maa/ta : maa/thiin : maa/ttava. Ko käytethään verbityyppii 2.b eli siirtymärankaissii verbii, se saama semmoissii haamui ko muistele/a(t) : muistele/ttava, aukase/a(t) : aukase/ttava, hallitte/a(t) : hallitte/ttava, piikaroitte/a(t) : piikaroitte/ttava, likene/ä(t) : likene/ttävä. Partisipin preesensin pluraalin taivutuksessa loppuvokaali A + pluraalin i oon aina i. Esimerkiksi (1.inf. : akt.partis.prees.sg.nom. : akt.partis.prees.pl.iness. : pass.partis.prees.sg.nom. : pass.partis.prees.pl.iness.) syö/(đ)ä : syö/pä : syö/v/i/ssä : syö/tävä : syö/täv/i/ssä, kirjo(i)tta/a(t) : kirjo(i)tta(a)/va : kirjo(i)tta(a)/v/i/ssa : kirjo(i)te/ttava : kirjo(i)te/ttav/i/ssa, juos/ta : juokse(e)/va : juokse(e)/v/i/ssa : juos/tava : juos/tav/i/ssa, hävi/tä : hävvii/vä ~ häviä/vä : hävvii/v/i/ssä ~ häviä/v/i/ssä : hävi/ttävä : hävi/ttäv/i/ssä. Tabeli 35: Partisippihaamut Agenttipartisipin käyttö ja haamustus Agenttipartisipila meinaama verbihaamui, mikkä käytethään niin käsketyssä agenttikonstruksuunissa. Nämät essiinythään substantiivin etudefineerauksena (1, 2, 3) ja adjektiivin sijasta predikasuunisyntaktiissa (4). Näissä agenttikonstruksuunin subjekti oon agenttipartisipin eđessä ja tasan genitiivissä. Itte agenttipartisippi taippuu samhaan laihiin ko adjektiivi taipuis, jos se olis samassa funksuunissa. (1) Tämä oon [äitin paistama leipä]. (2) [Kenen tappama karhuu] tämä oon? (3) Mie nyljin [faarin tappaman karhuun]. (4) Kyllä se paita oon [minun neuloma]. Agenttikonstruksuuni oon käytössä harvinainen. Se oon tavalisempi käyttäät syntaktiita, missä agenttikonstruksuunin subjekti oon koko syntaktin subjekti ja verbi koko syntaktin verbaali (5–7): (5) Äiti paistoi tämän leivän. (6) Kuka tappoi tämän karhuun? (7) Kyllä mie olen neulonu tuon paiđan. Muutamisti agenttikonstruksuuni oon korvaamasta alisyntaktii (8): (8) Mie nyljin sen karhuun, minkä faari tappoi. Jos kuitenki halluu käyttäät agenttikonstruksuuniita, se sen oon helppo haamustaat: Haamu oon sama ko 3. infinitiivin haamu ilman kaasussuffiksitta. Mutta siihen häyttyy tietenki lisätä net kaasussuffiksit, mitä syntaktin verbaali vaattii. Pronomenit ja muut prosanat Pronomenit oon sannoi, jokka käytethään jonku toisen nomenin sijasta. Sen sannoo jo itte sanaki: Se tullee latinan sanoista pro nomen eli meinaa ”nomenin sijasta”. Net refereerathaan johonki toisheen sanhaan eli assiisseen, mikä jollaki laila essiinttyy muuvala kontekstissa. Sitä jäsentä, mihin pronomeni kontekstissa refereeraa, kuttuma korrelaatiksi. Pronomenit oon syntaktissa ylheensä substantiivin sijasta eli NP:nä, mutta kyllä niitten funksuuni saattaa kans muistuttaat adjektiivin funksuuniita. Verttaa seuraaviita syntaktiita (1–3): (1) Matti juksas pirruu. (2) Se juksas pirruu. (3) Tämä mies juksas pirruu. Syntaktissa (2) pronomeni se oon substantiivin funksuunissa, syntaktissa (3) pronomeni tämä taas oon adjektiivin funksuunissa. Vasituitten pronomeniitten lisäksi oon vielä muitaki prosannoi, näjet proadjektiiviita, mikkä tasan refereerathaan adjektiivhiin eli oon adjektiivin funksuunissa eli AP:nä (4), ja proadverbiita, mikkä refereerathaan adverbhiin eli oon adverbin funksuunissa eli AdvP:nä (5). (4) Tuomoista miestä oon helppo rakastaat. (5) Miksi sie vihhaat minnuu? Ushein oon niin, ette samasta juuresta oon olemassa sekä pronomeni, proadjektiivi ette proadverbi. Esimerkiksi näin oon, ko oon kysymys niin käsketyistä demonstratiivisista prosanoista. Niin ko Proadverbi saattaa olla saman näköinen ko pronomenin kaasushaamu. Esimerkiksi syntaktiista (6) Tuola tyttärellä oon kissa sylissä. (7) Kissa istuu tuola. syntaktissa (6) tuola oon pronomeni, syntaktissa (7) se oon adverbin funksuunissa ja siis proadverbi. Proadverbit saatethaan jakkaa joukkhoin niitten merkityksen jälkhiin. Joukkoi oon paikan proadverbit (7, 8), aijan proadverbit (9), tavan proadverbit (10) ja syyn proadverbit (11, 12). Vielä oon kans graadiproadverbiita, minkä pohjala oon pronomeni (13). (8) Tule tänne! (9) Het pyyđethään kallaa tuoloin tällöin. (10) Kunka sie sen kalan laitat? (11) Miksi sie nuoin sanoit? (12) En mie sitä sillä sanonu, ette mie olisin halunu sinun suututtaat. (13) Se oon siksi tyyris, ettei minula ole varraa sitä ostaat. Proadverbiista puhuma vielä lissää adverbiitten alla (katto esimerkiksi kohtaa 9.2.1 Paikan proadverbit). Kattoma tässä eri pronomeniklassii ja niitten haamui. Samala kattoma, löyttyykö samale pronomenijuurele rakenttuuvii muita prosannoi. Persoonapronomenit Persoonapronomenit oon semmoiset pronomenit, jokka refereerathaan johonki ihmisheen eli persoonhaan. Niilä oon niin ko muilaki nomeniila kaksi lukkuu, singulaari ja pluraali. Lisäksi niilä oon, samhaan laihiin ko verbiin finittihaamuila, kolme eri persoonaa, ensimäinen, toinen ja kolmas. Ensimäinen persoona refereeraa itte puhhuujhaan eli puhhuujhiin eli kirjoittaajhaan eli kirjoittaajhiin (1), toinen persoona siihen eli niihin, joile puhuthaan eli kirjoitethaan (2) ja kolmas persoona johonki eli joihinki, joka eli jokka ei suorhaan ole kommunikasuunikontekstissa myötä (3). (1) Mie kirjoitan grammatikkii. (2) Tet lujetta grammatikkii. (3) Het opithaan kainun kieltä. Kainun kielen persoonapronomenit oon: (singulaarin 1., 2., 3. persoona:) mie, sie, hän/se, (pluraalin 1., 2., 3. persoona:) met, tet, het/net. Näjemä, ette 3. persoonissa oon kaksi varianttii, singulaarissa hän ja se, pluraalissa het ja net. Kumppaa varianttii koskaki käytethään, se oon kohta jokhaiselle mahđolinen päättäät itte. Yksi reekeli kuitenki oon varma: Ko oon kysymys referaatista, eli sitteerathaan jonku sannoi eli ajatuksii, se sitaatissa käytämä varianttiita hän ja het. Muutoin sitte muistelessa saattaa käyttäät kumppaa tahansa. Esimerkiksi (4): (4) Pekka sanoi, ette nyt hän kyllä lähtee. Ja niin se/hän sitte lähti. Persoonapronomenit taivuthaan kohta samhaan laihiin kaasuksissa ko muutki nomenit: Taivutussuffiksit oon samat. Yksi isompi ero oon: Persoonapronomeniila oon pluraalissa omituiset akkusatiivihaamut me(iđ)ät, te(iđ)ät, he(iđ)ät, mitä käytethään tyhä ko net seisothaan objektinna syntaktissa (5). (5) Pekka kohđatteli meiđät tielä. Abessiivihaamuki oon persoonapronomeniista mahđolinen laittaat, mutta se ei ole tavalinen. Seuraavasta tabelista näjemä, kunka eri persoonapronomenit taivuthaan. Tabeli 36: Persoonapronomeniitten taivutus Demonstratiivipronomenit ja muut vastaavat prosanat Demonstratiivipronomenit oon pronomenniita, mikkä niin ko ”demonstreerathaan” jotaki, eli niilä refereerathaan johonki assiisseen eli ihmisheen, mikä löyttyy kontekstista eli sen ulkopuolelta. Demonstratiivipronomeniila oon kaksi lukkuu, singulaari ja pluraali, ja net taivuthaan kans kaasuksissa niin ko persoonapronomenitki. Abessiivihaamuu niilä ei kuitenkhaan ole. Demonstratiivipronomeniila ei ole mithään eri persooniita, mutta niitä oon muutoin kolmee lajjii: tämä ja nämät eli semmoiset, mikkä refereerathaan johonki, joka oon likelä puhhuujaa, joko aivan konkreettisesti (1, 3) eli sitte ajatuksissa eli sitte löyttyy tekstistä eli puhheesta likikontekstista (2); tuo ja nuot eli semmoiset, mikkä ei kyllä ole juuri niin likelä, mutta jokka kuitenki oon semmoisessa kontekstissa, ette net oon puhhuujan eli kirjoittaajan näkkyyvissä (1, 3), kuitenki ajatuksissa; se ja net, mikkä käytethään ylheensä silloin, ko assiista eli ihmisestä jo oon puhuttu eli assii eli ihminen oon jo tuttu (1, 2, 3). (1) Tämäi tässä oon meiđän huonet, mutta tuoii tuola rannassa oon minun sisaren. Seii oon uuđempi ko meiđän huonet. (2) [Kainun kieli sai oman kielen statuksen vuona 2005.]i [Tämäi oon parantannu kielen tillaa.]ii Kaikki ei kuitenkhaan ole siitäii sammaa mieltä. (3) Älä osta minule [näitä housui]i äläkä nuoitakhaanii. Mie en halluu niitäkhäänii. Seuraavasta tabelista näjemä, kunka demonstratiivipronomenit taivuthaan. Tabeli 37: Demonstratiivipronomeniitten taivutus Näjemä, ette demonstratiivipronomenit se ja net oon juuri identtiset persoonapronomeniitten se ja net kans. Demonstratiivisista pronomenijuurista laitethaan proadjektiiviita ja -adverbiita. Tähän laihiin: Tabeli 38: Demonstratiivissii proadverbiita ja -adjektiiviita Kysymäpronomenit ja vastaavat muut prosanat Niin ko kohđassa 2.4.6.2 Kysymäsyntaktit muistelhaan, se kainun kielessä kysymäsyntaktin saatethaan laittaat joko kO-enkliitin avula eli sitte kysymäsanala. Kumppaa strategiita käytethään, oon sen jälkhiin, ette minkälaista vastausta ođotethaan. Kysymäsanat oon ushein kysymäpronomenniita, vaikka kysymäadverbiita ja -adjektiiviitaki tietenki oon olemassa. Ushein kans kysymäpronomeniitten ja kysymäadverbiitten haamut oon identtiset. Esimerkkii: (1) Miksi sie minnuu luulet? (2) Miksi sie et tullukhaan, vaikka lupasit? Esimerkissä (1) oon kysymäpronomenin mikä translatiivihaamu, esimerkissä (2) oon kysymäadverbi miksi. Kainun kielen kysymäpronomenit oon kuka ja mikä. Näistä kuka refereeraa ihmisheen, mikä muihin assiissiin. Niilä oon niin ko muilaki nomeniila kaasustaivutus. Lukuki niilä oon, mutta pluraalin haamut oon usheimitten identtiset singulaarin haamuin kans. Kattoma seuraavassa tabelissa kysymäpronomenniita kuka ja mikä ja niitten haamui. Tabeli 39: Kysymäpronomeniitten kuka ja mikä taivutus Näjemä, ette pluraalin haamut oon identtiset singulaarin haamuin kans kohta kaikissa kaasuksissa. Tyhä nominatiivissa oon molemilla kysymäpronomeniila pluraalissa oma haamu: kukka ~ kutka ~ kekkä ~ ketkä pro kuka ja mikkä ~ mitkä pro mikä. kuka-pronomenila oon oma pluraalihaamu kans partitiivissa: keitä pro ketä. Mutta sitä saattaa käyttäät singulaarihaamuu ketä pluraalihaamun keitä sijasta. Kainun kielessä jokhaisella kysymäpronomenihaamula oon vastaava kielttäävä kvanttoripronomeni eli kieltopronomeni, jolla vastathaan, jos vastaus kysymyksheen oon kielttäävä (3–8). (3) Kuka assuu Alattiossa? Ei kukhaan. (4) Missä paikassa aikamasiini oon? Ei mishään. (5) Ketä sie rakastat? En kethään. (6) Mitä sie pölkkäät?? En mithään. (7) Kenheen sie luotat. En kenheenkhään (8) Miksi sie aijot raavhaana? En miksikhään. Näitten kvanttoripronomeniitten haamut kattoma kaikki läpi, ko käsittelemä kieltopronomenniita tarkemin kohđassa 7.6.3. Kainun kielessä oon vielä duaalinen kysymäpronomeni kumpi, jota käytethään ko alternatiiviita oon tyhä kaksi. Silläki oon täysi taivutusparadigma ja se taippuu samhaan laihiin ko adjektiiviitten komparatiivihaamut: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill. : sg.ess.) kumpi : kumma/n : kump(p)a/a : kump/haan : kumpa/na, (pl.nom. : pl.gen. : pl.part. : pl.ill. : pl.ess.) kumma/t : kumpp/ii/n ~ kumm/i/tten : kumpp/i/i ~ kump/i/a : kump/hiin : kump/i/na. Sillä kysythään, ko pitäis valita toinen kahđesta (9–11). (9) Kumpi halluu lähteet myötä, sie vain Maija? (10) Kumman sie valittet, Mikon vain Pekan? (11) Kummat kengät oon mukavammat, punaiset vain siniset? Sitä oon olemassa kans kysymäadjektiiviita ja kysymäadverbiita. Tällä laila: Tabeli 40: Kysymäadverbiita ja -adjektiiviita Esimerkkii kysymäadjektiiviista (12) ja kysymäadverbiista (13–15): (12) Minkälainen keli sielä oon ulkona? (13) Minne(t) sie aijot siirttyyt? (14) Koska faari kuoli? (15) Kunka vanhaa muori oon? Relatiivipronomenit Relatiivipronomeni oon semmoinen pronomeni, jolla aloitethaan relatiivisyntaktin. Relatiivisyntakti oon tasan alasyntakti ja se seissoo defineerauksena jolleki sen ylisyntaktin osale eli fraasile. Se ei siis ole mikhään ittenäinen fraasi, mutta toisen fraasin osa. Se ylisyntaktin osa, mitä relatiivisyntakti defineeraa, oon relatiivisyntaktin korrelaatti. Esimerkkii korrelaatista (1, 2; korrelaatin oon kursiveerattu). (1) Oletko sie kuulu [siitä Vesisaaren papista, joka oon kirjoittannu nämät artikkelit]? (2) Mie tieđän [kaikki, mitä mie tarvittenki tiettäät]. Relatiivipronomeni seissoo relatiivisyntaktissa samassa haamussa, ko se substatiivi seisois, mitä se oon korvaamassa. Verttaa syntaktiita (3, 4) syntakthiin (5, 6). Relatiivipronomenniita oon kainun kielessä kolme: joka, kuka ja mikä. Näistä kuka ja mikä taivuthaan samhaan laihiin ko ylipuolela kohđassa 7.3. käsitellyt kysymäpronomenit kuka ja mikä. Relatiivipronomenila joka oon täyđelinen paradigma: Sillä oon pluraalissaki täysi taivutusparadigma eli kaikki omat pluraalihaamut. Tabeli 41: Relatiivipronomeniitten haamut Relatiivipronomennii kuka käytethään tyhä ihmisistä. Se ei ole oikhein tavalinen käytössä, ja sen sijasta saattaa tasan käyttäät pronomennii joka. Muutoin ei kainun kielessä ole selvää reekelii siihen, ette kumppaa pronomenii, joka eli mikä, koskaki pitäis käyttäät. Seuraavat prinsipit kuitenki saattaa relatiivipronomeniitten käytöle anttaat: Silloin ko pronomenin korrelaattina oon ihmistä merkitteevä sana (substantiivi tahi pronomeni), käytethään pronomennii joka eli kuka (7, 8). (7) Oonko se [tuo vanhaa mies, joka/kuka makkaa tuossa sängyssä]? (8) [Ylisaamelaiset, joila/kellä oli kesäsijat Naavuonossa,] olthiin villissä uskossa. Vähänen poikkeema reekelhiin oon se, ette ko korrelaattina oon superlatiivi, niin relatiivipronomeni oon tasan mikä (9). (9) Sivva oli [lujjiin mies, mikä koskhaan oon eläny Raisissa.] Ko korrelaattina oon elläintä, kalluu, paikkaa tahi jotaki assiita merkitteevä substantiivi, se silloin saattaa itte valita, halluuko käyttäät joka- vain mikä-pronomennii (10–12). (10) Het kirjoitethiin alle [semmoisen dokumentin, jossa/missä het luvathiin olla alamaiset kuninkhaale]. (11) Naakima ensistä [yhđen klasin alle, josta/mistä kajastaa vähän näkköö]. (12) Hän kirjoittaa ylös [niitä muisteluksii, joita/mitä ihmiset nyt muistelhaan]. Ko korrelaattina oon semmoinen pronomeni tahi muu prosana, jolla refereerathaan johonki kalhuun, paikkhaan tahi assiisseen, se silloin häyttyy tasan käyttäät pronomennii mikä (13–16). (13) Tekkeekö ihminen vain [sitä, mitä histooria tahtoo häneltä]? (14) Mutta [tääläki, missä aina oon kylmä,] oon hyvä elläät. (15) Se asui [tässä, missä Jounin Jouni nyt assuu]. (16) Matti vastas taas [sen saman, mitä hän oli vastanut muileki]. Oon kans olemassa relatiivisyntaktiita, mikkä seisothaan ennen ommaa korrelaattii, ja semmoissiiki relatiivisyntaktiita, joila kokonhansa vailuu korrelaatti. Silloin käytethään ihmishiin refereeraavana pronomenina pronomennii kuka (17). Muutoin käytethään tasan pronomennii mikä (18). (17) [Kuka jääpi tähän, se] jääkhöön, [kuka mennee kävelemhään metthään, se] menkhöön sinne. (18) (Arvaus:) [Mitä hän löyttää, sen] ottaa hän ja tappaa; mutta [mitä hän ei löyđä], ottaa hän myötä. (Vastaus: ”Täitä.”) Refleksiivi- ja resiprookkipronomeni Refleksiivi- ja resiprookkipronomeni oon siinä samanlaiset pronomenit, ette net haamustethaan semmoisen NP-fraasin, millä oon korrelaatti samassa syntaktissa. Ylheensä tämä korrelaatti oon syntaktin subjekti. Refleksiivipronomeni Kainun kielen refleksiivipronomeni oon itte + possessiivisuffiksi (katto possessiivisuffiksiista kohđasta 5.4). Refleksiivipronomeni refereeraa syntaktin subjekthiin, eli sillä oon sama persoona ko subjektilla, ja tätä persoonaa merkithään siis samapersoonaisela possessiivisuffiksilla. Refleksiivipronomeni taippuu kaasuksissa juuri samhaan laihin ko muutki nomenit. Lukkuu sillä ei kuitenkhaan ole, eli se oon aina tyhä singulaarissa. Tabeli 42: Refleksiivipronomenin haamut Refleksiivipronomeni haamustaa oman NP-fraasin eli se saattaa olla objektinna (1, 2) tahi adverbiaalinna (3, 4), mutta tämmäisen fraasin syntaktinen funksuuni ole koskhaan sama ko sen referenssin eli subjektin funksuuni. (1) Miei en anna juksata itteenii ~ itteännii ~ ittiännii (2) Älk(k)ääi antak(k)aa juksata itteenäi ~ itteännäi ~ ittiännäi. (3) Äläi osta ittelestii piilii. (4) Heti ostethiin ittelensäi piilin. Eriliikaisesti Porsangin varieteetissa refleksiivipronomeni essiinttyy genitiividefineerauksena (5, 6), partisippikonstruksuunin subjektinna (7, 8) ja adposisuunifraasissa refereeraamassa syntaktin subjekthiin (9, 10): (5) Häni antoi Stiinale [ittensäi kuvan]. (6) Meti annoima niile [ittemäi kuvan]. (7) Klemettii sanoi [ittensäi käyvän tulevalla viikola Kaarasjovessa]. (8) Pojati luulthiin [ittensäi nähnheen hukan]. (9) Miei en nähny [ittenii eđessä] hukkaa. (10) Etkö siei nähny [ittestii eđessä] hukkaa? Muissa varieteetiissa refleksiivipronomennii ei käytetä tähän laihiin, mutta kirjoitethaan (11–13): (11) Häni antoi Stiinale [omani kuvan]. (12) Pojati luulthiin, [ette heti olthiin nähnheet hukan]. (13) Miei en nähny hukkaa [minuni e(đ)essä]. Pronomenin itte pohjalta oon olemassa kans adverbi itteksensä, mihin kans tasan liitethään possessiivisuffiksin, ja minkä persoona oon sama ko subjektin persoona (14–16). (14) Miei istuin lukemassa itteksenii. (15) Siei se vain aina puhut itteksestii. (16) Hukkai kulki itteksensäi mettässä. itte-sannaa käytethään kans muissa funksuuniissa, mutta silloin se ei ole refleksiivipronomeni (katto kohđat 7.6.2 ja 7.7). Resiprookkipronomenit Resiprookkipronomenila meinathaan pronomenii, mikä haamustaa ittenäisen NP-fraasin ja mikä osoittaa siihen kollektiivisheen joukkhoon, mikä oon syntaktin subjektinna. Joukossa häättyy olla kuitenki kaksi indiviidii (1), mutta niitä saattaa olla vaikka kunka monta (2, 3). Kainun kielessä oon kaksi tappaa ilmoittaat resiprookkisuutta. Tavalissiin oon käyttäät kaksoispronomennii toinen – toinen, missä ensimäinen toinen oon tasan singulaarin nominatiivissa ja toinen toinen taippuu singulaarin kaasuksissa. Toinen tapa oon käyttäät toinen-sannaa yksinänsä mutta pluraalissa. Tämä toiset-pronomeni taippuu tavalisheen taphaan kaasuksissa. Taivutus oon samanlainen ko (i)nen-nomeniila ylheensäki. Esimerkiksi: (1) Pekka ja Kreeta rakastuthiin toinen toisheen ~ toishiinsa. (2) Pekka, Kaisa, Matti ja Kreeta muistelhaan toinen toisele(t) ~ toisilensa omista/ittensä reisuista. (3) Suomalaiset ja kainulaiset ymmärethään toinen toista ~ toisiansa. Resiprookkisen toinen-pronomenin pohjalta ei ole syntyny proadverbiita eli proadjektiiviita. toinen-pronomenila oon kuitenki muitaki funksuunita, ja niissä muissa funksuunissa pohjasanasta toinen oon laitettu proadverbiita ja -adjektiiviita. Oon kuitenki olemassa kans toisheen juurheen perustuuva resiprookkinen adverbi keskenänsä, mihin liittyy subjektin kans samapersoonainen possessiivisuffiksi. Esimerkkii (4–6): (4) Meti olima niin ajatelheet keskenämmäi. (5) Teti saatta sen päättäät keskenännäi. (6) Heti istuthiin kotona keskenänsäi. Kvanttoripronomenit Melkhein kaikki kvanttoripronomenit muistelhaan jonkulaista lukumäärää, ja sillä niile passaa nimi kvanttoripronomenit. Tässä klassifiseeraama kvanttoripronomenit niin, ette kaikki pronomenit, mikkä ei ole persoonapronomenniita, demonstratiivipronomenniita, kysymäpronomenniita, relatiivipronomenniita eikä refleksiivipronomeni eikä resiprookkipronomeni, oon sitte kvanttoripronomenit. Kvanttoripronomenit saattaa jakkaat alajoukkhoin sen jälkhiin ko tabeli näyttää. Tabeli 43: Kvanttoripronomeniitten jako eri joukkhoin Indefinittiset: joku, jompikumpi, yksi, muutampi Indefinittiset pronomenit oon joku, jompikumpi, muutampi ja yksi. Nämät saatethaan jakkaat kahtheen joukkhoon. Ensimäiselä joukola refereerathaan semmoishiin referentthiin, mistä ei tieđetä, kuka/kukka eli mikä/mikkä se/net oon. Tässä funksuunissa käytethään pronomenniita joku eli jompikumpi. Silloin ko alternatiiviita oon enämen ko kaksi, käytämä pronomennii joku (1–6), ko alternatiiviita oon tyhä kaksi, käytämä dualista pronomennii jompikumpi (7–9). (1) Tulleeko sieltä vielä joku? (2) Sitte tässä oli [joku teknilinen probleemi]. (3) Met olema [jonku vaaran laiđassa]. (4) Eikö sitä olis vaikka trengin paikkaa jossaki eli [jotaki muuta työtä]? (5) [Joilaki ihmisillä] oon paljon työtä. (6) [Joitaki tiettoi] ihmiset saathiin. (7) Jompikumpi jääpi kothiin, sie eli mie. (8) Sie häävyt myyđä niistä jommankumman. (9) Jomppaakumppaa ihminen rakastaa, Jumalaa eli mammonaa. Pronomeni jompikumpi oon siinä omituinen, ette sen oon oikkeestansa pantu yhtheen kahđesta pronomenista, näjet pronomeniista jompi ja kumpi. Sillä siinä taivutethaan molemat osat. Tabeli 44: Pronomenniitten joku ja jompikumpi taivutus Pronomenin jompikumpi pluraalihaamut ei melkhein ole käytössä. Sitä käytethään tyhä, ko pronomeni refereeraa johonki, mitä oon paritusten (10, 11). (10) Mie kyllä havaittin, ette [jommissakummissa niistä saapphaista] oli reikä. (11) Kyllä sie hääđyt ottaat [jommatkummat niistä prilliistä]. Toinen laji indefinittissii kvanttoripronomenniita oon semmoiset pronomenit, minkä referenssi kyllä oon tieđossa, mutta sitä ei kontekstissa muistela. Tässä funksuunissa käytethään pronomenniita muutampi (12–16) ja yksi (17–19). Eriliikaisesti muutampi-pronomennii passaa käyttäät kans pluraalisista referentiistä (14, 15): (12) [Muutampanna kaunhiina kesäpäivänä] Maija lähti järvele pyythöön. (13) Jussa olis halunu emänäksi [muutaman Alattion tyttären]. (14) Muutamat tykäthiin oikhein hyvin kalasta, muutamat taas olthiin kylläntynheet siihen. (15) Lensmanilla oli monta miestä myötä, ja nämät olthiin juuri aresteeraamassa [muutamppii ylisaamelaissii eli lapin ihmissii]. (16) Hän hyrräili [muutamppaa tuttuu lauluu], minkä muori oli hänele opettannu. (17) Siljola seissoo paljon ihmissii. [Yksi vaimo] heiluttaa aviissii ja muut puhelhaan ympärillä. (18) Ko met tulema kartanon tykö, naakima ensistä [yhđen klasin alle], mistä kajastaa vähäsen näkköö. (19) Annan Kaisa painaa [yhtä knappii], ja samassa heiđän eđessä seissoo vaimo. Pronomenii yksi oon kans mahđolinen käyttäät pluraalisista referenssiistä (20, 21). Tavalinen tämä ei ole. (20) Siljola seisothiin [yhđet studentit]. (21) Met naakima raitona [yksiin klassiin alta], mikkä olthiin joksiki korkkeela maasta. Pronomeni muutampi taippuu melkhein ko komparasuunihaamut, mutta oon vähäsen epäreekelimäinen. Pronomeni yksi taippuu samhaan laihiin ko kardinaali yksi (katto tabeliita kohđasta 8.1 Kardinaalit). Tabeli 45: Pronomenin muutampi taivutus Pronomennii muutampi käytethään kans lukumäärän pronomenina, ja aina ei ole hyvä tiettäät, kummasta käytöstä oon kysymys. (Katto kohđasta 7.6.4.) Universaaliset kaikki, koko, molemat, jokhainen, joka, joka ainua ~ ainoa, itte kuki ~ kukanen ja kumpiki Universaaliset kvanttoripronomenit oon semmoiset pronomenit, millä meinathaan koko sitä joukkoo, mikä oon kontekstissa myötä. Niitä oon kaikki, koko, joka, jokhainen, joka ainua ~ ainoa, itte kuki ~ itte kukanen ja dualiset kumpiki ja molemat. Näistä kaikki, koko ja molemat refereerathaan koko joukkhoon tahi koko assiisseen, tinkhaan, elläimheen, ihmisheen kokonhaisuutena, loput refereerathaan jokhaisheen erittäin. Pronomeni kaikki taippuu niin ko e-rankaiset nomenit tavalisestiki (1–6; nomenityyppi 1.1). Esimerkistä (1) näjemä kuitenki, ette singulaarin nominatiivii käytethään etudefineerauksena semmoisenki valtasanan kans, mikä oon pluraalin nominatiivissa. (1) [Kaikki nämät miehet] olthiin tulheet tervheinä takaisin. (2) Nyt hän näki [kaiken sen], mitä hän oli ajatellu päivälä. (3) Piian se oon ihminen itte, joka oon syypää kaikkheen? (4) Mie olen sopinu kaikesta Annan Kaisan kans. (5) Pekka oli vanhiin [kaikista Raisin assuujista]. (6) Meilä oon kaikila sama kieli. kaikki-pronomeni oon siitä erinomhainen, ette sen kivettynyttä haamuu kaikin käytethään ylheisesti nominatiivihaamun sijassa subjektinna (7) eli silloin ko sen korrelaatti oon subjekti (8). (7) Varhemin puhuthiin kaikin kainuu täälä. (8) Met lähđimä kaikin Spaanihaan feeriälle. Pronomeni koko oon taipumaton. Sitä käytethään tyhä nomenifraasin etudefineerauksena, ei koskhaan omana ittenäisenä fraasina (9–11). (9) [Koko miestokka] siirtyi lanton rannale. (10) Met emmä halluu istuut täälä Universiteetin siljola [koko päivää]! (11) Sitte mie unheetin [koko assiin]. Duaalinen pronomeni molemat oon tasan pluraalissa ja refereeraa sitte samhaan aikhaan kahtheen referentthiin (12–14): (12) Kyllä se oon paras, ette tet tuletta molemat. (13) Sielä oli minun muori ja faari ja [molemat sisaret] ja veli. (14) Alattiossa oli iso petäjämettä [Alattionjoen molemilla puolila]. Tabeli 46: Pronomenin molemat taivutus Loppui universaalissii kvanttoripronomenniita saatama käskeet kans distributiiviseksi kvanttoripronomeniksi, sillä ko net refereerathaan jokhaisheen referensin oshaan erittäin eli niitä saatethaan räknätä. Sillä net ja niitten referensisanat oon tasan singulaarihaamussa, eikä niitä sitte saata käyttäät ainheesta eikä abstraktisannoin kans. Tämmöissii kvanttoripronomenniita oon jokhainen, joka, joka ainua ~ ainoa, itte kuki ja kumpiki. Näistä pronomeni jokhainen ~ joka(i)nen taippuu niin ko nen-loppuiset nomenit muutoinki (15, 16). (15) [Jokhainen heistä] toivoi, ette sais nähđä omhaiset ja kotipaikan. (16) Kohta jokhaisella oli lehmä, lamphaita, jollaki oli kannoiki ja sika. Silloin ko pronomeni oon etudefineerauksena, se oon tavalisempi ette käyttäät taipumatonta pronomennii joka (17–19). (17) Ei olekhaan [joka pojala] ommaa rukkoushuonetta siljola! (18) Se kävi kohta [joka kesä] meilä niittämässä. (19) Se näyttää tukkiivan ittensä vähän [joka paikkhaan]. Kohta sammaa ko jokhainen ~ joka(i)nen ja joka meinaa yhđyspronomeni joka ainua ~ ainoa (20, 21). Tässä taippuu tyhä jälkimäinen osa eli sana ainua ~ ainoa. (20) Toiset kyllä senthään kuulthiin [joka ainuan sanan]. (21) Sielähän se oon sitä tyskälaista täynä [joka ainuassa paikassa] ympäri. Yhđyspronomeni itte kuki oon vielä enämen distributiivinen. Sitä käytethään, ko meinathaan jokhaista erittäin (22–24). Samassa funksuunissa käytethään kans yhđyspronomennii itte kukanen, mutta sitä ei juuri käytetä muutoin ko singulaarin nominatiivihaamussa. (22) Sen saattaa [itte kuki ~ itte kukanen] ajatella, ette kunka se oon. (23) Se oon ittensä tapa [ittessä kussaki talossa]. (24) Mikko antoi yhen äpylin [ittele kulleki lapsele]. Molemat osat itte ja kuki taivuthaan, kuki-sanassa taivutethaan sen ensimäistä ku- eli ke-ossaa, ja pörhään panhaan aina ki. Tabeli 47: Pronomenin itte kuki taivutus Duaalinen pronomeni kumpiki meinaa kohta sammaa ko pronomeni molemat. Erona oon, ette ko molemat meinaa kahta referenttii yhđessä, kumpiki fokuseeraa enämen siihen, ette net kaksi referenttii erittäin oon jotaki eli tehđhään jotaki (25–27). (25) Se pittää kumpiki anttaat toinen toisele. (26) [Kummalaki puolela jokkee] oli korkkee vaaranrinnet suojana. (27) Ihmiset vaihetelthiin tavaraa kummaleki avuksi. kumpiki-pronomenin ensiosa kumpi taippuu samala tavala ko kysymäpronomeni kumpi. Tabeli 48: Pronomenin kumpiki taivutus Kieltopronomenit Kieltopronomeniksi käskemä tässä semmoissii pronomenniita, mikkä essiinythään tyhä kielttäävissä eli eppäileevissä syntaktiissa. Niitä oon nelje: kukhaan, yksikhään, mikhään ja dualinen kumpikhaan. Pronomeni kukhaan refereeraa ylheensä ihmisheen (1–3, 8), pronomenit yksikhään ja mikhään saatethaan refereerata sekä ihmishiin (4, 5, 13, 14) ette muihin assiissiin (6–12, 15), mutta vähäsen sen jälkhiin, minkälainen syntakti oon kysymyksessä. Esimerkiksi mikhään-pronomennii käytethään ihmisistä tyhä silloin, ko se oon substantiivin defineerauksena (13). Pronomeni kumpikhaan (14, 15) refereeraa aina kahtheen ykshyytheen. (1) Kukhaan ei halunu heittäät oppimasta kainun kieltä. (2) Ei niistä näyttäny löyttyyvän [kenenkhään merkkii]. (3) Mutta ei net silloin senthään kethään tappanheet. (4) Sen jälkhiin ei yksikhään ole mithään kuulu Pahasta Amtmanista. (5) Eikö teilä ole yhtäkhään, joka saattais olla opettaajana. (6) Hän ei löytäny vastausta [yhtheenkhään näistä kysymyksistä]. (7) Heiđän kieli ei ollu [mikhään kieli]. (8) Pekkaa ei piđätä mikhään eikä kukhaan. (9) Tästä ei tule mithään. (10) Oonko mikhään ihanampi ko Tromssa kaunhiina kesäaamuna? (11) Ei Iisakki ajatellu tehđä tätä jotaki [milhään konnuuđella]. (12) Emmä met aikonheet mihinkhään. (13) Äiji ei ollu [mikhään viisas mies]. (14) Ei kumpikhaan vaimo vaikuttannu hänheen mithään. (15) [Kumphaankhaan paikhaan] ei kuitenkhaan [yksikhään heistä] olis halunu. Näjemä ette pronomenit kumpikhaan ja yksikhään oon selvästi distributiiviset. Net taivuthaan samhaan laihiin ko kysymäpronomeni kumpi ja lukusana yksi. Erona oon tyhä enkliitti khAAn, minkä lisähään sannoin kumpi ja yksi pörhään. Pronomenit kukhaan ja mikhään taivuthaan näin: Tabeli 49: Pronomeniitten kukhaan ja mikhään taivutus Pronomenila yksikhään oon kuitenki kans erikoinen partitiivihaamu yhthään, mikä ei ole distributiivisessa käytössä, mutta muistelee, ette jotaki ei ollenkhaan ole tahi ole tapattunnu. Se vastaa kysymykshiin Kunka paljon? Kunka monta? (16, 17). (16) Mieki ammuin, mutta en tappanu [yhthään ihmistä]. (17) Meilä ei ole [yhthään vettä]. Lukumäärän pronomenit Lukumäärän pronomeniila meinathaan tässä pronomenniita, mikkä muistelhaan, että jotaki oon epävissi määrä, enämen tahi vähemän, mutta ei tyhä yksi tahi kaikki. Nämät pronomenit oon kuitenki kaikki siinä mielessä distributiiviset, ette jokhaista joukon jäsentä ajatelhaan erittäin. Niitä ei sitte voi käyttäät ainheesta tahi abstraktisannoin kans, mutta tyhä semmoisista referentiistä, mitä saattaa räknätä. Lukumäärän pronomenniita oon joku, joku harva, muutampi, moni, ussee ~ usea ~ usia, usheempi ~ useampi ~ usiampi ja paljo ja vähä. Näistä joku, harva ja joku harva meinathaan, ette joitaki oon kuitenki relatiivisesti vähän, muutampi ette ei ole paljon mutta kuitenki enämen ko joku harva, moni, ussee, usheempi ja niitten variantit ette joitaki oon kohta paljon. Pronomenila paljo refereerathaan relatiivisesti ishoon lukumäärhään, ja sen vastakohtaa ilmoitethaan pronomenila vähä. Näin (1, 2): (1) Muutamat oon kasvattanheet ohraaki, ei kyllä [monessa talossa] mutta juuri [jossaki harvassa talossa]. (2) Täälä oon kulkenu [usheita suomalaissii] ja jokku oon jäänheetki. Mutta [paljoita suomalaissii] ei kyllä täältäkhään löyđy. Usheimitten oon niin, ette saattaa vaphaasti valita, halluuko näistä pronomeniista käyttäät singulaari- eli pluraalihaamuu; merkitys oon kohta sama, käyttääpä sitte singulaari (3–13) eli pluraalii (14–24). Aina ei kuitenkhaan singulaarin vaihettaminen pluraaliksi eli päinvastoin passaa. Merkitys saattaa olla eri, niin ko esimerkiissä (25, 29), missä singulaarihaamu (25) meinaa, ette hän piian oli kirjoittamassa usseemppaaki rommaanii, muttei muistela kerkiskö hän kirjoittamisesta; pluraalihaamu (29) taas indikeeraa, ette hän kerkis usheemankin rommaanin kirjoittamisesta. Esimerkiistä (26, 30) syntaktissa (30) pronomeni jokku oon indefinittinen eikä lukumäärän pronomeni. Muutamisti toinen variantiista oon kokonhansa mahđoton (31, 32). Pronomenit joku ja muutampi taivuthaan lukumäärän pronomenina samala tavala ko indefinittipronomeninaki (katto kohtaa 7.6.1). Pronomeni harva taippuu samala tavala ko kaksitavuiset a-nomenit muutoinki (nomenityyppi 1.1) ja pronomeni moni niin ko kaksitavuiset konsonanttirangat (nomenityyppi 1.2). Se ei kuitenkhaan ole tavalinen käyttäät moni-pronomenin pluraalihaamui. Varengissa sillä oon lisäksi erinomhainen haamu montaa, mitä käytethään kielttäävissä (33) ja eppäileevissä (34) syntaktiissa. Näin: (33) Mie kyllä en saata [montaa sannaa kiinaa]. (34) Saatatko sie [montaakhaan sannaa kiinaa]? Pronomeni ussee ~ usea ~usia oon siitä omituinen, ette siinä löyttyy taivutusrangassa h. Eli se taippuu näin: Tabeli 50: Pronomenin ussee ~ usea ~ usia taivutus Pronomeni usheempi ~ useampi ~ usiampi oon haamun jälkhiin pronomenin ussee ~ usea ~ usia komparatiivi, ja se taippuuki niin ko komparatiivi (katto kohđasta 5.5.1). Merkitys niilä kuitenki oon kohta sama. Pronomenila oon kans superlatiiviihaamu usheimat, mitä käytethään tyhä pluraalissa. Se sitte meinaa, ette enämen ko puolet koko joukosta kuuluu siihen joukkhoon, mistä jotaki muistelhaan. Esimerkiksi (35, 36): (35) [Usheimat ihmiset] haluthaan tulla onneliseksi. (36) Usheimilla oon jotaki probleemii lasten kans. Pronomenit paljo ja vähä oon tasan pluraalissa, jos refenrenttiitä oon enämen ko yksi (37–39). Silloin paljo oon kohta synonyyminen pronomenin moni kans (katto esimerkkii 39). Singulaarii saattaa sitte käyttäät ko referentti oon ainet eli joku abstrakti assii (40–42). (37) [Näin paljoin kalloin] kans mie en tehe mithään. (38) [Nuoin vähilä tieđoila] ei elämästä pärjää. (39) [Paljoile ihmisille] / [Monile ihmisille] onni oon elämän tärkkein assii. (40) Ei siinä [paljokhaan puhuminen] auttanu. (41) Köyhä anttaa vähästäki, rikas ei paljostakhaan. (42) Hänelä ei ole [paljoo tiettoo elämästä]. Pronomenit paljo ja vähä taivuthaan samala tavala ko kaksitavuiset yksirankaiset nomenit muutoinki (nomenityyppi 1.1). Kysymäpronomenit kuka ja mikä kvanttoripronomenina Kysymäpronomenit kuka ja mikä löyđythään erilaisissa konstruksuuniissa, mikkä meinathaan ette joku assii oon ylheisesti tosi (1, 2) tahi tekkee jolleki tasan (3, 4) tahi ette assii tapattuu epäreekelimäisesti ja sattumalla eli oon vähän niin ja näin (5–9). Tämmöissii konstruksuuniita oon kuka/mikä tahansa/hyvänsä, kuka/mikä vain, vaikka kuka/mikä, vähän mikäki/kukaki, kuka/mikä koskaki/kunkaki/missäki jne. (1) [Kuka tahansa/hyvänsä/vain] saattaa oppiit kainun kieltä. (2) [Missä/Mistä tahansa/hyvänsä/vain] saattaa tulla onneliseksi. (3) Minun mielestä saapi tulla [kuka tahansa/hyvänsä/vain] halluu. (4) Kyllä sie saat valita [kenen tahansa/hyvänsä/vain] halluut. (5) Sieltä arkusta löytyi [vähän mitäki]. (6) Kainuu saattaa kyllä kirjoittaat [vähän milläki mallila]. (7) Het lähđethiin [kuka kuhunki ja koskaki] ja saathiin sitte ruvaksi [mitä mistäki]. (8) Minun isä oli seppä ja teki puusta [vaikka mitä]. (9) Mie kyllä rahhaa kiskon [vaikka mistä]. Näissä konstruksuuniissa kysymäpronomenit taivuthaan samhaan laihiin ko tavalisissa kysymäsyntaktiissa (katto taivutuksesta kohđasta 7.3). Muita pronomenniita muistuttavvii sannoi: sama, eri, muu, toinen, itte Meilä oon joukko sannoi, joita käytethään yhđenlaisena pronomenina, mutta jokka saattais kans klassifiseerata adjektiiviksi. Tämmöiset oon verttaamisheen käytetyt sanat sama, eri, muu ja toinen. Näistä sana eri oon taipumaton, muut taivuthaan niin ko nomenit muutoinki. Sanoista sama (1–3) meinaa loppuin sannoin vastakohtaa. Sannoi eri, muu ja toinen saatethaan käyttäät toinen toisensa synonyymina (4, 5), mutta aina niilä ei saata korvata toisilansa (6–11). Sanala eri oon kans distributiivinen merkitys (8), mitä muila verttaussanoila ei ole. (1) Eikö se ole kohta [sama kieli] teilä ja heilä? (2) Liisassa oon paljon sammaa ko Kreetassaki. (3) Pekka meni [samoila vaattheila] fästhiin ko kirkkhoonki. (4) Liisa oli lähtöisin [eri/muusta paikasta] ko Nilla. (5) Ryssilä oon [eri/muu/toinen usko] ko meilä. (6) Niin ko [monela muulaki], minula oon usko rakkhautheen. (7) Het olthiin [eri mieltä] siitä kysymyksestä. (8) Mikkä niitten [eri maitten] nimet olthiin? (9) [Kaikele muule] net olthiin niin ko kokonhansa sokkeet. (10) Mie en koskhaan rakasta muita ko sinnuu. (11) Jos ei tunne [toista ihmistä], se oon paras ettei puhukhaan hänestä mithään. Sannaa toinen käytethään kans synonyymisissä kaksoispronomeniissa yksi – toinen (12) ja toinen – toinen (13, 14). (12) Yksi oli talossa renkinä ja toinen isäntännä. (13) [Toisela pojista] oli huonet [joven toisela puolela] ja [toisela pojista] [toisela puolela]. (14) Toisila oon parempi usko tulleevaisuutheen ko toisila. Vielä oon sana itte, mitä käytethään paitti refleksiivipronomenina ja sanaliittoin itte kuki ~ itte kukanen osana, kans yhđenlaisena vahvistussanana eli kontrasteeraavanna sanana ja fokuseeraavanna sanana. Silloin ko sen valtasana oon subjekti, itte-sana oon singulaarin nominatiivissa – pluraaliihan sillä ei olekhaan – ja ilman possessiivisuffiksitta (15–19). Mutta jos itte refereeraa johonki toisheen syntaktin jäsenheen, silloin se seissoo samassa kaasuksessa ko ittensä korrelaatti, ja siinä oon possessiivisuffiksi, minkä persoona oon sama ko korrelaatin persoona (20–23). (15) Eihän se ihmineni ole syntyny maailmhaan sillä, ette häni sais tehđä kaikkee mitä häni ittei halluis. (16) Ittei heti laitethiin siitä jonkulaisen kuvan. (17) Miei en ole ittekhääni vielä ko kaksikymmentä vuotta vanhaa. (18) Meti häyđymä tehđä jotaki ittei! (19) Isäi oon ittei kutonu tuon tröijyn. (20) Emmä met hevosta kyllä nähnheet juuri ittessänsäi kirkossai. (21) Sinulai ittelästii se paksu niska oon! (22) Het tulthiin eniten siltä alalta, mitä siihen aikhaan käskethiin Kainunmaaksi, ja heitäi itteensäi käskethiin kainulaisiksi. (23) Niiläi oon tietenki ittelänsäi huonet Joensuussa. Lukusanat Kainun kielessä, niin ko muissaki kielissä, oon kahđenlaissii lukusannoi, kardinaaliita ja ordinaaliita. Kardinaalit oon tavaliset pohjalukusanat, ordinaalit muistelhaan, ette kunka mones joku oon jossaki oorningissa. Ordinaalit deriveerathaan kardinaaliista, ja sillä net oikkeestansa kuuluthaan derivasuuniopin puolele. Näjemä kans, ette taivutussuksit tulhaan ordinaalisuffiksin pörhään: (kolme →) (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.part. : pl.gen.) kolma/s : kolma/ne/n, kolma/t/ta, kolma/nss/ii/ta ~ kolma/ns/i/a, kolma/nss/ii/tten ~ kolma/ns/i/tten. Net oon kuitenki luonolinen käsitellä tässä samassa ko kardinaalitki. Kardinaalit Kainun kielen kardinaalit eli pohjalukusanat oon: (1–10) yksi, kaksi, kolme, nelje ~ neljä, viisi, kuusi, seittemen ~ seittemän, kahđeksen ~ kaheksan, yhđeksen ~ yheksän, kymmenen. Net taivuthaan – niin ko ordinaalitki – samala laila luvussa ja kaasuksissa ko muutki nomenit, mutta eri kardinaalit kuuluthaan eri taivtustyypphiin. Luvut 11–19 haamustethaan näin: pohjakardinaali + toista. Niin ko (11) yksitoista, (12) kaksitoista, (13) kolmetoista . . .(19) yhđeksentoista ~ yheksäntoista. Nämät luvut taivutethaan siihen laihiin, ette vain pohjakardinaali taippuu, loppuosa toista pyssyy samana. Niin ko kah(đ)e/ssa/toista, kolme/ssa/toista . . yhđekse/ssä/toista ~ yheksä/ssä/toista. Luvut 20, 30, 40 jne. haamustethaan näin: pohjakardinaali + kymmentä. Niin ko (20) kaksikymmentä, (30) kolmekymmentä, (40) neljekymmentä ~ neljäkymmentä . . . (90) yhđeksenkymmentä ~ yheksänkymmentä. Nämät luvut taivuthaan siihen laihiin, ette molemat osat taivuthaan. Niin ko kah(đ)e/ssa/kymmene/ssä, kolme/ssa/kymmene/ssä . . . yhđekse/ssä/kymmene/ssä ~ yheksä/ssä/kymmene/ssä. Ko tehđhään lukkui niin ko 23, 35 eli 78, se panhaan vain lukkui pörätysten. Niin ko (23) kaksikymmentä kolme, (35) kolmekymmentä viisi, (78) seittemenkymmentä kahđeksen ~ seittemänkymmentä kaheksan. Näissäki sitte molemat osat taivuthaan: kah(đ)e/ssa/kymmene/ssä kolme/ssa, seitteme/ssä/kymmene/ssä kahđekse/ssa ~ seittemä/ssä/kymmene/ssä kaheksa/ssa. 100 oon kainun kielelä sata. Luvut 200, 300, 400 . . . 900 haamustethaan näin: pohjakardinaali + sattaa. Niin ko (200) kaksi sattaa, (300) kolme sattaa, (400) nelje ~ neljä sattaa, (900) yhđeksen ~ yheksän sattaa. Ko 100-lukkui häyttyy taivuttaat, se taas molemat osat taivuthaan. Niin ko kah(đ)e/ssa sa(đ)a/ssa, kolme/ssa sa(đ)a/ssa, nelje/ssä ~ neljä/ssä sa(đ)a/ssa, yhđekse/ssä ~ yheksä/ssä sa(đ)a/ssa. Luku tuhat ~ tuhanen (1000) taippuu vähäsen samhaan laihiin ko ordinaalit. Eli sillä oon seuraavat rangat: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : pl.nom. : pl.gen. : pl.part.) tuhat ~ tuhanen : tuhane/n : tuhat/ta : tuhane/t : tuhanss/ii/tten ~ tuhans/i/tten : tuhanss/ii(ta) ~ tuhans/i/a. Tabeli 51: Kardinaaliitten 1–10 taivutus, singulaari Hopusti ko puhuthaan, se pohjakardinaalit helposti lyhethään. Eli lujethaan tähän laihiin: yks kaks kolme nelje ~ neljä viis kuus seittemen ~ seittemän kahđeksen ~ kaheksan yhđeksen ~ yheksän kymmenen ykstoista kakstoista jne. Kardinaaliila oon kans pluraali. Pluraalin haamustethaan kardinaaliista samala laila ko muutoinki nomeniista: Tabeli 52: Kardinaaliitten 1–10 taivutus, pluraali Kardinaalit syntaktin ja fraasin osana Kardinaalit oon siitä erinomhaiset, ette singulaarin nominatiivissa net haamustethaan oman fraasin, minkä jäsenennä se, minkä lukumäärän kardinaali ilmoittaa, seissoo singulaarin partitiivissa (1, 2), ja itte kardinaali oon valtasanana. Sanoma ette net silloin haamustethaan kvanttorifraasin. Toinen erinomhainen trekki oon ette kardinaali seissoo singulaarissa nominatiivin haamussa silloinki, ko se oon objektinna (2). (1) Saarala ja Mikola oon [kymmenen lasta], [kolme tytärtä] ja [seittemen ~ seittemän poik(k)aa]. (2) Jeesus jakoi kansale [kaksi leip(p)ää] ja [viisi kallaa]. Muissa kaasuksissa kardinaali oon ko adjektiividefineeraus substantiivifraasissa, eli se kongrueeraa substantiivin kans sekä luvussa ette kaasuksessa (3–5). (3) Sillä reisula met kävimä [viiđessä maassa] ja [kolmessa pääkaupungissa]. (4) Tänä vuona mie olen ollu jo [viisissä häissä] ja [kaksissa kraviaisissa]. (5) Mie ostin kaupasta [vii(đ)et housut] ja [kah(đ)et kengät]. Ko kardinaaliila haamustethaan vuosilukkui, käytethään essiivihaamuu vuona, minkä pörässä lukusanat ei taivu (6–8). Mutta ko muistelhaan, millä kymmenen- eli sađanluvula jotaki tapattui eli tapattuu, se lukusanan kaikki taippuuvat osat oon genitiivissä (9–11). (6) Suomen kieltä alethiin opettamhaan Tromssassa [vuona 1977] (= vuona yhđeksentoista ~ yheksäntoista sattaa seittemenkymmentä ~ seittemänkymmentä seittemen ~ seittemän). (7) Kainun kieli sai viralisen statuksen [vuona 2005] (= vuona kaksituhatta viisi). (8) [Vuona 1760] (= vuona seittementoistasattaa kuusikymmentä) Ruijan ja Tanmarkun kuninkhaana oli Kristian VI. (9) [1700-luvula] (= seittementoistasađan ~ seittemäntoistasa’an luvula) Alattiossa asui enniimitten kainulaissii. (10) Sammeli siirtyi Pyssyjokheen [1760-luvula] (= seittementoistasađan ~ seittemäntoistasa’an kuu(đ)enkymmenen -luvula). (11) Vieläkö kainun kieli ellää [2020-luvula] (= kah(đ)en tuhanen kah(đ)enkymmenen luvula)? Ko muistelhaan ihmisen eli jonku muun iän ympäri, se kardinaali oon genitiivissä (12, 13). (12) Meiđän poika kuoli jo [24-vuotisenna/ikhäisennä] (= kah(đ)enkymmennen neljen ~ neljän vuotisenna/ikhäisennä). (13) Pekka kuoli vasta [102-vuotisenna/ikhäisennä] (= sa(đ)ankah(đ)en vuotisenna/ikhäisennä). Ordinaalit Ordinaalit deriveerathaan kardinaaliista. Ordinaalit oon syntaktisesti adjektiivit, ja sillä net toimithaan syntaktissa eri laihiin ko kardinaalit. Ordinaaliita deriveerathaan kahđela eri tavala. Molemissa suffiksinna oon nominatiivissa s. Toisessa tavassa suffiksinna oon vokaalirangassa nte : (n)ne, konsonanttirangassa (singulaarin partitiivissa) t ja pluraalin rangassa ns(s). Suffiksit lisäthään kardinaalin alimaisgraadisheen vokaalirankhaan eli siihen rankhaan, joka saađhaan, ko kardinaalin singulaarin genitiivistä otethaan pois genitiivin n. Poikkeema oon kolme > kolma/s, jossa rangan e:n sijassa oon a. Esimerkiksi: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill. : pl.nom. : pl.part) kolme : kolme/n → kolma/s : kolma/ne/n : kolma/t/ta : kolma/nt/heen : kolma/ne/t : kolma/nss/ii(ta) ~ kolma/ns/i/a, viisi : vii(đ)e/n → vii(đ)e/s : vii(đ)e/ne/n : vii(đ)e/t/tä : vii(đ)e/nt/heen : vii(đ)e/ne/t : viiđe/nss/ii(tä) ~ vii'e/ns/i/ä, sata : sa(đ)a/n → sa(đ)a/s : sa(đ)a/ne/n : sa(đ)a/t/ta : sa(đ)a/nt/heen : sa(đ)a/ne/t : sađa/nss/ii(ta) ~ sa’a/ns/i/a, tuhat ~ tuhanen : tuhane/n → tuhane/s : tuhane/nne/n : tuhane/t/ta : tuhane/nt/heen : tuhane/nne/t : tuhane/nss/ii(ta) ~ tuhane/ns/i/a. Toisessa tavassa rangan s säilyy läpi paradigman, vokaalirangassa oon se ja konsonanttirangassa oon s. Näissä vokaalirangan eđessä oon kardinaalin fundamenttigraadi eli sama graadi ko singulaarin essiivissä. Esimerkiksi: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill. : pl.nom. : pl.part) kolme : kolme/n → kolma/s : kolma/se/n : kolma/s/ta : kolma/s/heen : kolma/se/t : kolma/ss/ii(ta) ~ kolma/s/i/a, viisi : vii(đ)e/n → vii(đ)e/s : viite/se/n : vii(đ)e/s/tä : viite/s/heen : viite/se/t : viite/ss/ii(tä) ~ viite/s/i/ä, sata : sa(đ)a/n → sa(đ)a/s : sata/se/n : sa(đ)a/s/ta : sata/s/heen : sata/se/t : sata/ss/ii(ta) ~ sata/s/i/a, tuhat ~ tuhanen : tuhane/n → tuhane/s : tuhane/se/n : tuhane/s/ta : tuhane/s/heen : tuhane/se/t : tuhane/ss/ii(ta) ~ tuhane/s/i/a. Ko ordinaalissa oon usseempi osa, se kaikkhiin häyttyy lisätä ordinaalin derivasuunisuffiksin. Esimerkiksi 25. oon kah(đ)eskymmenes vii(đ)es, 156. oon sa(đ)as vii(đ)eskymmenes kuu(đ)es jne. Net häyttyy kans kaikki taivuttaat, eli net kongrueerathaan toinen toisen kans (1–3). (1) Pekka kuoli [kolmaskymmenes oktooperikuuta] vuona yhđeksentoista sattaa yhđeksenkymmentä yksi. (2) Pekale piđethiin piđot [kah(đ)eskymmenes kolmas] novemperikuuta yhđeksentoista sattaa kahđeksenkymmentä kaksi. (3) Mie pääsin moolhiin [vii(đ)entenäkymmenentenä kuu(đ)entena] / [viitesenäkymmenesenä kuutesena]. Luvuissa 11–19 essiinttyyvä toista (kaksitoista, viisitoista jne.) pyssyy aina samana; se oon jo ittessänsä toinen-sanan partitiivi. Esimerkiksi yksitoista → yh(đ)estoista, kuusitoista → kuu(đ)estoista. 1. ja 2. saatethaan sannoot kahđela tavala: 1. = ensimäinen tahi yh(đ)es, 2. = toinen tahi kah(đ)es.Haamut yh(đ)es ja kah(đ)es essiinythään tavalisesti tyhä yhđistetyissä ordinaaliissa, niin ko (11.) yh(đ)estoista, (12.) kah(đ)estoista, (20.) kah(đ)eskymmenes. Muutoin käytethään sannoi ensimäinen ja toinen (4). Esimerkiksi: (4) Pekka oli syntyny [ensimäinen päivä] [toisessa kuussa] (eli fepruaarikuussa). Pronomenista moni oon deriveerattu kans yhđenlaisen ordinaalin, jolla kysythään järjestystä: (sg.nom. : sg.gen. : sg.part. : sg.ill. : pl.nom. : pl.part) moni : mone/n > mone/s : mone/ne/n / mone/se/n : mone/t/ta / mone/s/ta : mone/nt/heen / mone/s/heen : mone/ne/t / mone/se/t : mone/nss/ii(ta) ~ mone/ns/i/a / mone/ss/ii(ta) ~ mone/s/i/a. Esimerkiksi (5, 6): (5) Kunka mones sie olit moolissa? Kunka monenet / moneset tet olitta moolissa? (6) Kunka monentenna / monesenna sie olit moolissa? Tabeli 53: Ordinaaliitten taivutus Pluraalin partitiivista saattaa Porsangin varieteetissa käyttäät kans haamui, missä partitiivin suffiksinna oon tA, eli saama haamui niin ko kolmanss/ii/ta / kolmass/ii/ta, viiđenss/ii/tä / viitess/ii/tä, viiđenss/ii/tä/toista / vitess/ii/tä/toista, sađanss/ii/ta / satass/ii/ta, tuhanenss/ii/ta / tuhaness/ii/ta. Adverbit Adverbiista ylheisesti Adverbit oon sanaklassi, mikä haamun jälkhiin pittää sisälänsä monenlaissii sannoi. Niilä ei ole semmoista täyttä taivutusparadigmaa ko nomeniila tahi verbiilä, ja suuri osa oon kokonhansa taipumattomat. Tämmöiset taipumattomat oon esimerkiksi sanat irti(t), halki(t), poikki(t), auki(t), rikki(t), rohki, nokko, äskön, eilen. Osaksi taippuuvii adverbiita oon esimerkiksi tämmöiset joukot: 1. ulkona, ulk(k)oo, ul(v)os, kaukana, kauk(k)aa, kau(v)as, kotona, kottoo ~ kotoa, kothiin ~ kotia, siinä, siitä, sinne(t), sielä, sieltä, tässä, tästä, tähän, täälä, täältä, tänne(t); 2. alhaala, alhaalta, alhaale, sishään, sisälä, sisältä, sisäle(t), vihilä, vihile(t); 3. päissä, päihin, ko(v)ossa, kokhoon, pilassa, pilhaan, matkassa, matkasta, matkhaan, yh(đ)essä, yhtheen, tapaturmaa. Joukosta 1 havaittemma, ette vaikka sanoila selvästi oon eri taivutushaamui, paradigmat kuitenki oon vajavat. Ja vaikka net kaikki oon paikan adverbiita, niilä oon haamui, mikkä ei ole paikkakaasuksissa niin ko ulkona, kauk(k)aa, kotona, kotia jne. Vielä niissä oon "kaasushaamui", mikkä ei ole nykykielessä ollenkhaan kaasushaamut niin ko ul(v)os, kau(v)as. Joukon 2 kaikki paikan adverbit näytethään, ette net oon paikkakaasuksessa, mutta niissä oon kuitenki se omituisuus, ette niitten pohjasanasta ei ole tiettoo, kuitenkhaan niitä ei ole yksin käytössä, niin ko *alhaa ~ *alas, *sisä, *vihki. Samoten vailuu pohjasana monila 1-joukon sanoila, ko ei semmoissii sannoi ko *ulko ja *kauka tahi *sie (demonstratiivipronomenina) ei löyđy. Joukon 3 sannoin pohjasanat pää, koko, pila, matka ja yksi oon kyllä tieđossa, mutta merkitystä ei saata johđattaat pohjasannoin merkityksestä. Net oon leksikaalistunheet omhaan omituisheen merkityksheen. Sanan tapaturmaa merkityksen saattaa piian ymmärttäät substantiivin tapaturma pohjalta, mutta ko partitiivi ei kaasuksenna indikeeraa tappaa, millä jotaki tehđhään, senkin oon selvempi klassifiseerata adverbiksi. Näitten joukkoin lisäksi oon semmoissii adverbii ko hopusti, visusti, viikottain, sađottain, vieretysten, rinnatusten, mikkä kyllä saattaa ymmärttäät niitten pohjasanan kautta, mutta mikkä oon deriveerattu vissiilä adverbisuffiksiila. Oma joukkonsa oon adverbit, mikkä ei koskhaan seiso yksin mutta vaađithaan etheen eli pörhään komplementin. Tämmöiset oon esimerkiksi adverbit käsin, päin, saakka, asti ja kiini. Net eroittaa adposisuuniista siitä, ette niitten komplementti oon toinen adverbi eli nomeni paikkakaasuksessa, ko adposisuuniitten komplementit oon genitiivissä eli partitiivissa. Esimerkiksi ithään käsin, takaisin päin, kottoo saakka, kotia asti, kiini Raisinvuonhoon saakka. Ylipuolela oon lujeteltu adverbiitten omituisuuksii niitten haamun jälkhiin. Kuitenkhaan kaikki taipumattomat eli vajavaparadigmaliset sanat ei ole adverbiita. Sillä häyđymä defineerata adverbit kans niitten syntaktisten omituisuuksiitten jälkhiin. Adverbit oon sitte vajavaparadigmalissii eli taipumattomiita sannoi mikkä 1. essiinythään prototyyppisesti verbin defineerauksena (1, 2) tahi komplementtina (3, 4), mutta kans substantiivin (5), adjektiivin (6) tai adverbin (7) defineerauksena ja vielä defineeramassa kokonhaista syntaktii (8), 2. saatethaan saađa oman defineerauksen tahi komplementin, eli net haamustethaan oman adverbifraasin [AdvP]. (1) Jensi löysi Kiilavaaran pääle [vasta eilen]. (2) Matti heilui siljola [hirmuisesti päissä]. (3) Kaija oon kotona. (4) Pekka meni ulos. (5) Jällissä oon [paljon turskaa]. (6) Yrkä oli [oikhein kaunis]. (7) Kläppi lukkee jo [kohta hyvin]. (8) Onneksi kaikin pärjäthiin hengen. Näjemä, ette ylipuolen esimerkiissäki oon sannoi, mikkä oon merkitty adverbiiksi (kotona, ulos), mutta mikkä ei saata saađa ommii defineerauksii, vaikka kuitenki selvästi kuuluthaan verbin seuralaishiin. Kattoma sitte, ette kaikki sanat, mikkä ei ole nomeniita eikä verbii eikä adposisuuniita ja mikkä oon verbin seuralaissii tahi defineerathaan substantiivii, adjektiivii, adverbii tahi koko syntaktii, oon adverbit. Adverbit pruukathaan jakkaat joukkhoin niitten merkityksen jälkhiin. Tämmöiset joukot oon. paikan adverbit, mikkä muistelhaan missä jotaki oon eli tapattuu eli mistä, mihin jotaki mennee eli tullee, aijan adverbit, mikkä muistelhaan koska, kunka ushein jotaki oon eli tapattuu, tavan adverbit, mikkä muistelhaan millä tavala, mihin laihiin, kunka jotaki tapattuu, määrän adverbit, mikkä muistelhaan, kunka paljon eli vähän jotaki oon eli mihin määrhään jotaki tapattuu, graadiadverbit, mikkä muistelhaan, kunka paljon eli vähän jotaki omituisuutta oon (adjektiivin eli adverbin defineeraukset), Löysät adverbit, mikkä kommenteerathaan koko syntaktin tottuutta, toivottavuutta eli muuta attityydii tahi siđothaan sen konteksthiin ympärillä. Näjemä sitte ette kolme ensimäistä joukkoo oon verbin seuralaiset, neljes eli määrän adverbit saatethaan olla verbin tahi substantiivin seuralaiset ja viiđes eli graadiadverbit oon adjektiiviitten ja adverbiitten seuralaiset ja kuuđes joukko eli löysät adverbit defineerathaan koko syntaktii. Kattoma näitä kaikkii tässä erittäin. Paikan adverbit Paikan adverbiila vastathaan kysymykshiin, mikkä tehđhään proadverbiila missä : mistä : mihin ~ mihinkä ~ minne(t). Paikka-adverbiile oon tyypilinen, ette niilä oon jonkulainen paikkakaasustaivutus. Muutamisti niilä oon kaikki kuusi paikkakaasushaamuu, muutamisti tyhä kolme, sisäpaikkakaasukset tahi ulkopaikkakaasukset. Paikan proadverbii Paikan proadverbiitten pohjana oon demostratiivipronomenit, ja sillä osala proadverbiista oon identtiset haamut demonstratiivipronomeniitten paikkakaasushaamuin kans. Verttaama pronomenniita ja proadverbiita keskenhänsä: Tabeli 54: Pronomeni contra proadverbi Vaikka pronomeniitten ja proadverbiitten haamut oon osaksi identtiset, se havaittemma kuitenki eron (1, 2): (1) Missä Pekka makkaa? Tuossa. Vrt. Tässä sängyssä. (2) Kreeta siirtyi tänne. Vrt. Kreeta siirtyi tähän kaupunkhiin. Ko prosana oon yksin, se oon proadverbi, mutta ko se oon substantiivin defineerauksena, se oon pronomeni. Paikan proadverbiila oon kans komparatiivihaamut (3, 4): (3) Mene vähän tuokemaksi, se sie näjet paremin. (4) Hiljemin Kaisa siirtyi vielä sikemäksi pohjaisheen. Tabeli 55: Paikan proadverbiitten komparatiivi Lisäksi oon päin-adverbillä haamustetuita proadverbiita, mikkä ilmoitethaan summaarista paikkaa tahi suunttaa: tääläpäin, sieläpäin, sieltäpäin, tänne(t)päin, tuone(t)päin, sinne(t)päin, tänne(t)käsin, tuone(t)käsin, sinne(t)käsin. Jos vastaus paikkakysymyksheen oon kielttäävä, vastaama kielttäävällä proadverbilla mishään, misthään, mihinkhään ~ minheen (5–7): (5) Missä? Ei mishään ~ missäkhään. (6) Mistä? Ei misthään ~ mistäkhään. (7) Mihin? Mihinkä? Minne(t)? Ei mihinkhään ~ minheen. Pane merkkhiin ette sitä oon näitten kans samanhaamuissii kieltopronomenniita (katto kohđasta 7.6.3). Siinä oon sama reekeli ko demonstratiivipronomeniitten kans: Ko sana oon substantiivin defineerauksenna, se oon pronomeni, mutta ko se haamustaa yksin fraasin, se oon adverbi. Sitä oon kans kyssyyvä proadverbi mihinkäsin, minkä oon haamustettu käsin-sanan kans (8). (8) Mie en ymmärä, mihinkäsin mie pitäisin lähteet. Relatiivinen paikka Relatiivista paikkaa ilmoittaavat adverbit muistelhaan, missä paikka oon muitten paikkoin suhtheen. Net vastathaan kysymykshiin 1. missä suunassa, mistä suunasta eli mihin suunthaan jotaki oon eli tullee, ja 2. missä paikka oon puhhuujan paikan suhtheen. Näitten kahđen funksuunin raja ei aina ole selvä, ja sammoi adverbiita saattaa muutamisti käyttäät kummassaki funksuunissa. 1-funksuunissa käytethään esimerkiksi seuraavii adverbiita: alhaala : alhaalta : alhaale(t), ylhäälä : ylhäältä : ylhääle(t), e(đ)essä : e(đ)estä : etheen, takana : takkaa : taka(t), vieressä : vierestä : vierheen, vierelä : viereltä : vierele(t), syrjässä : syrjästä : syrjhään, sisälä : sisältä : sisäle(t), ulkona : ulkkoo ~ ulkoa : ulos, keskelä : keskeltä : keskele(t), perässä ~ pörässä : perästä ~ pörästä : perhään ~ pörhään; vasemalla kä(đ)elä / vaseman kä(đ)en puolela : vasemalta kä(đ)eltä / vaseman kä(đ)en puolelta, oikkeela ~ oikealla ~ oikialla kä(đ)elä / oikkeen ~ oikean ~ oikian kä(đ)en puolela : oikkeela ~ oikealta ~ oikialta kä(đ)eltä / oikeen ~ oikean ~ oikian kä(đ)en puolelta; orjas, pohjas, norttos, vestas, öystäs; alaskäsin, alle(t)käsin, ylöskäsin, ylhääle(t)käsin, uloskäsin, sisäle(t)käsin, etheenkäsin, taka(t)käsin, perhäänkäsin ~ pörhäänkäsin, taka(i)sinkäsin, etheenpäin, taka(t)päin, ylöspäin, alaspäin, sisäle(t)päin, ulospäin, norttospäin, öystäspäin. Esimerkkii 1-joukon käytöstä (1–3): (1) Saha oli alhaala meren rannassa. (2) Oli niin lauha, ette lumi katos alhaalta, mutta ylhäälä sitä vielä oli. (3) Sie häyđyt käänttyyt ensistä vasemalle käđele, ja sitte se huonet oon siinä oikkeela käđelä. 2-funksuunissa käytethään esimerkiksi seuraavii adverbiita: likelä ~ liki(t) : likeltä : likele(t) ~ liki(t), lähelä : läheltä : lähele(t), kaukana : kauk(k)aa : kau(v)as; poissa : poi(e)s, poi(e)späin, muu(v)ala : muu(v)alta : muu(v)ale(t), tois(s)aala : tois(s)aalta : tois(s)aale(t), perilä : perile(t), kotona : kottoo ~ kotoa : kothiin ~ kotia(t), kotisalla. Esimerkkii käytöstä (4, 5): (4) Minun poika assuu kaukana Uslussa, mutta nyt se meinaa siirttyyt taas tähän likele. (5) Ko kauvan oon asunu muuvala, pois kottoo, se oon soma taas tulla kothiin. Muita paikan adverbii Osa paikan adverbiista oon semmoiset, ette net ei ollenkhaan essiiny yksin, mutta aina yhdessä jonku nomenifraasin kans. Tämmöiset oon esimerkiksi adverbit lähtö(i)sin ja koto(i)sin ja kans poi(e)s, silloin ko haluthaan muistela, mistä paikkaa joku tullee eli missä joku assuu. Niin ko (1) Erkki oon Uslusta lähtö(i)sin ~ koto(i)sin ~ poi(e)s. Ylipuolela oon jo esitetty adverbiita, missä adverbin osakomponenttina oon suunta-adverbit päin ja käsin. Nämät saatethaan olla kans ilmansuunttaa (2) tahi paikkaa ilmoittaavan substantiivin (3) eli paikannimen (4) seuralaisena. Esimerkkii: (2) iđästä käsin, ithään käsin, läntheen käsin, etelhään käsin, pohja(i)sheen käsin, (3) aaphaan käsin, väylhään käsin, ranthaan käsin, merheen päin, (4) Raisista käsin, Raishiin käsin, Niemenaikhuun käsin, Vesisaarheen käsin, Raishiin päin. Epäittenäiset ja adposisuuniita muistuttaavat oon adverbit saakka, asti(t) ja kiini(t), mikkä haamustethaan adverbifraasin ja vaađithaan tasan komplementin, mikä oon paikka-adverbi (5) eli substantiivifraasi paikkakaasuksessa (6–9). Tavalinen oon, ette fraasin ensipaikala oon kiini(t), sitte nomeni elatiivissa (8, 9) eli illatiivissa (7, 8), muutamesti ablatiivissa eli allatiivissa (6), ja sitte joko asti eli saakka. (5) Oletko sie kuoranu minnuu [kiini tänne asti/saakka]? (6) Se mies kuoras minnuu [kiini kotisiljolta/kotisiljole saakka/asti]. (7) Mie ole seilanu [kiini Vuorehaan saakka/asti]. (8) Mie olen pyytäny tämän joen [kiini Pitkästäniemestä asti] ja tuone [Seithaan asti]. (9) Martin oon lähtöisin [kiini eteläpäästä Norjaa]. Adverbit kiini(t) ja asti(t)/saakka saattaa jättäät pois fraasiista (5–9), ja net oon kuitenki täyđeliset. Sanat poikki(t) ja läpi(t) käytethään kans adposisuuninna (katto kohđat 10.1.3 ja 10.1.4), mutta net järjestythään kans paikan adverbiitten (11) ja semmoisten nomeniitten kans, mikkä oon paikkakaasuksessa (10, 12). (10) Kyllä sie löyđät sen huonheen, ko menet [tuosta sillasta poikki]. (11) Aja vain [sieltä läpi], kyllä sieltä päässee. (12) Kynttilän näkö loisti [klasista läpi]. Aijan adverbit Aijan adverbit ilmoitethaan aijankohtaa muun aijankohđan suhtheen (1), net muistelhaan, kunka ushein eli kunka kauvoin jotaki tapattuu (2), ja kans tapattumisen loppumisen eli alun aijankohđan (3). Net ei koskhaan ole syntaktissa komplementtina mutta vaphaan adverbiaalin funksuunissa. (1) Eilen mie olin Alattiossa, tääpänä mie olen Tromssassa, mutta huomena mie lähđen Vesisaarheen. (2) Muutamisti mie olen surulinen, mutta usheimitten mie olen iloinen. (3) [Kiini aamusta saakka] ja [ilthaan asti] Liisa tyhä lauleli. Aika muun aijan suhtheen Aikkaa muun aijankohđan suhtheen ilmoitethaan esimerkiksi seuraavat adverbit: tääpänä, eilen, huomena, ylihuomena, toissapäivänä, nyt, ajoissa ~ aijala, varhain, varhemin, hiljain, hiljemin, ennen, ensin, ensistä, jälkhiin ~ jälkheen, jälemin, viimeksi, e(đ)eltäkäsin ~ e(đ)eltäpäin, nyky(j)ään ~ nykyaikhaan, viimiaikhoin, vanhaasseen aikhaan, alusta ~ alusti ~ aluksi, lopulta ~ lopuksi ~ loppuin lopuksi, viime(i)n, samassa ~ samala ~ samala aik(k)aa, jo, vielä, vasta, äskön, hiljan ~ hiljattain, aikkaa, taas, justhiin, sitte, heti, paikala, varsin, yhtäaik(k)aa, yhtäkkii ~ yhtäkkiä, toiste(t), uu(đ)esti, taas, sitte vasta. Esimerkkii käytöstä (1–3): (1) Varhemin mie asuin Kaivuonossa, Raishiin mie siiryin hiljan, mutta heti mie taas aion siirtyät takasin Kaivuonhoon. (2) Jos net kallaa saava, se oon ostaja varsin. (3) Viimiaikhoin oon ollu ihmisillä fiinit piilit, mutta vanhaassen aikhaan net olthiin huonot. Jatkuuva ja toistuuva aika Jatkuuvaa aikkaa eli sitä, kunka ushein jotaki tapattuu, ilmoitethaan esimerkiksi seuraavat adverbit: aina, tasan, iänkaikkisesti, jatku(u)vasti, kaikesti, (ei) koskhaan, ylheensä, tavalisesti, myöthäänsä ~ myötään, yhtenhään, ushein ~ usheen ~ ussein, usseesti ~ useasti ~ usiasti, usheemin ~ useammin ~ usiammasti, usheimitten ~ usseimitten, tihheesti ~ tiheästi ~ tihiästi, monesti, joskus, muutamesti ~ muutamisti, toisinhaan, välilä ~ välhiin ~ välistä, tuoloin tällöin, toisin ai(j)oin, aina koskaki, vähitellen, harvo(i)n ~ harvakseen ~ harvotellen ~ harvhaan, harvemin, harviimasti, päivälisesti, vuotisesti, kerran, yh(đ)esti, kah(đ)esti, kolmesti, neljesti ~ neljästi. Esimerkkii (1–3): (1) Meile tullee nyt posti päivälisesti, mutta varhemin se tuli harvotellen. (2) Kranni käy meilä myöthäänsä, ja usheimitten sillä oon kakkoi myötä. (3) Ei meilä kaikesti ollu kannoi mutta muutamesti kyllä. Aijan alku- ja loppukohta: kiini(t) – saakka/asti Aijan alkkuu ja loppuu ilmoitethaan samhaan laihiin ko matkanki alkkuu ja loppuu eli adverbiila kiini(t) – asti/saakka (katto eđelä kohđasta 9.2.3). Eroituksena oon, ette tässä adverbi, eli kuitenki yksi näistä, oon kohta pakolinen, ette fraasi oon täyđelinen (1–5). (1) Pekka asui kotona [kiini menheesseen vuotheen asti/saakka]. (2) Hän halus assuut kotona [viimisheen asti/saakka]. (3) Hän oon asunu Vesisaaressa [nuoresta saakka/asti). (4) Sielä saa tansata [kiini aamhuun asti/saakka]. (5) Kyllä sielä saa tansata [aamusta asti/saakka], jos niin halluu. Adverbit haamustethaan kans fraasin seuraavan alasyntaktin kans (6, 7): (6) Mie olen pyytäny [siitä asti/saakka, ko lapsena aloin]. (7) Mie kävin Tromssassa joka vuosi [kiini siksi, ko mie heitin] [~ siihen asti, ko mie heitin]. Tavan adverbit Tavan adverbiila meinathaan tässä ensiksiki vasituissii tavan adverbiita, mikkä muistelhaan tekemisen tappaa (1, 2). Nämät oon usheimitten laitettu sti-suffiksin avula (1). Toiseksi tässä tarkoitethaan semmoissii adverbiita, mikkä muistelhaan, missä olotilassa, fyysilisessä eli psyykilisessä eli muussa semmoisessa, joku eli jokku oon (3, 4). (1) Sie puhut kainun kieltä kaunhiisti. (2) Mikko lähti kothiin rukatuksella. (3) Tallin seinät oon kaltossa. (4) Maija joi viinaa ja tuli heti päihin. -sti-adverbit Tavalissiimin tavan adverbit haamustethaan derivasuunisuffiksilla sti. Tämä oon aivan produktiivinen suffiksi, ja sen saattaa lisätä kohta kaikkhiin adjektiivhiin ja muutamisti kans substantiivhiin. Esimerkkii: hyvästi, paremasti, hopusti, kovasti, huonosti, lujasti, keskinäisesti, pahasti, fiinisti, helposti, helpomasti, hienosti, hithaasti, hithaamasti, kaunhiisti, kevveesti ~ keveästi ~ keviästi, kummasti, kunnolisesti, liukkhaasti, noppeesti ~ nopeasti ~ nopiasti, onnelisesti, rahalisesti, rauhalisesti, rumasti, selvästi, sievästi, siivosti, somasti, taitavasti, tarkasti, vaphaasti, viekkhaasti, viishaasti, vissisti, näpsästi, puhthaasti, päivälisesti, lujasti, ankarasti, ruokottomasti, hurskhaasti, pyhästi, laiskasti, lykylisesti, hauskasti, vi(j)attomasti, vihaisesti. Esimerkkii käytöstä: (1) Nyt tulet hopusti ja olet siivosti! (2) Faarin nimi oli Jakob, mutta met käskimä sen päivälisesti Jaakoksi. sti-adverbiila oon kans komparatiivi- ja superlatiivihaamut. Net haamustethaan seuraavalla laila: Tabeli 56: sti-adverbiitten komparasuuni Esimerkki komparatiivin (3) ja superlatiivin (4) käytöstä: (3) Hänelä oon paremin ~ paremasti tääpänä ko eilen. (4) Matti hihtaa meistä hithaimitten ~ hithaiten. Muita tavan adverbiita Funksuunilta samantapaiset ko ylipuolen sti-adverbit oon kans kivettynheet partitiivin ja epäproduktiivisen intstruktiivin haamut (1), mutta muittenki kaasushaamuin näköiset tavan adverbit oon mahdoliset (2). Näissa saattaa olla myötä kans possessiivisuffiksi. Lisäksi tavan adverbiissa saattaa olla myötä joku muuki derivasuunisuffiksi ko sti, mutta net ei ole produktiiviset (3). (1) hiljaa, hätähättää, sallaa, tapaturmaa, hyvin, kovin, oikhein ~ oikheen, väärin, päinvastoin, varkhain, näin, nuoin ~ nuin, niin, (kyssyyvä adverbi) kunka ~ kuinka; (2) rukatuksela, sattumalla ~ sattumalta, vahingossa ~ vahinkossa, mielelä, halula, suunile, säntilheen, täsmälheen; (3) vaiti, ääneti, vasiten, väkisten, muuto(i)n, samoten. Aivan erityinen joukko oon (i)sin-loppuiset adverbit, mitä käytethään erinomhaittain liikkumistavan kuvvaamisheen (4). (4) hihtosin, ajosin, lentosin, varkhaisin. Esimerkkii käytöstä (5–6): (5) Kunka teiđän trääninki eđistyy? (6) Maija lattoi rukatuksela ruokkaa, ja sillä se väkisten paloi. (7) Kyllä mie lähen mielelä lentosin Uslhuun, hihtosin kestää niin kauvon. Olotila-adverbiita Olotila-adverbit muistelhaan, ette 1. missä asemassa joku ihminen eli sen kropinosa eli joku muu entiteetti oon, 2. minkälaisessa psyykilisessä eli fyysilisessä olotilassa joku oon, 3. missä sijassa toisen eli toisten eli ittensä suhtheen joku oon, ja kans 4. kunka suuresta joukosta oon kysymys. Olotila-adverbit oon ushein paikkakaasuksessa, tavalissiimin olokaasuksessa tahi tulokaasuksessa. Muutamphiin 1-joukon asema-adverbhiin saattaa liittyyt kans possessiivisuffiksi, minkä saattaa jättäät poiski. 1-joukon olotila-adverbiita oon esimerkiksi seuraavat: paiko(i)la(nsa) : paiko(i)le(nsa), sijala(nsa) : sijalta(nsa) : sijale(nsa), lappheela(nsa) : lappheele(nsa), kaltossa : kaltthoon, kallela : kallele(t), vinossa : vinhoon, viinossa : viinthoon, nojassa : nojhaan, kumossa : kumhoon, vinkkelissä : vinkkelhiin, pystössä : pysthöön, suorassa : suorhaan, poikittain, jalkasessa : jalkasheen, jalo(i)la : jalo(i)le(t), nelinkontin, nurinniskoin, nurin, nurinpäin, oikheinpäin ~ oikheenpäin, ylöspäin, alaspäin, poikittain. Esimerkkii käytöstä (1–3): (1) Annilta meni polvi sijaltansa, mutta heti Pekan Erkki pani sen taas sijalensa. (2) Ei se seinä ollu paljon kaltossa, piian millimeetterin eli pari se oli jääny kalthoon. (3) Siinä oli yksi venet kumossa alapuolela tien. 2-joukon olotila-adverbiita oon esimerkiksi seuraavat: naimisissa : naimishiin, päissä : päihin, tyrmässä ~ tyrmissä : tyrmhään ~ tyrmhiin, hengissä : henkhiin, palavissa, kylmetyksissä, häpheissä, itkheilä, suunilta, kuolihaaksi, umpinensa ~ umpinansa, ummessa : umpheen, pilassa : pilhaan, li(v)ossa : li(v)osta : likhoon, rikki(t), poikki(t), halki(t), auki(t), kiini(t), läpi(t), kesken, seka(i)sin, täynä : täythöön. Esimerkkii käytöstä (4–6): (4) Lamphaita lyöthiin ette menthiin tyrmhiin, mutta vielä net olthiin hengissä. (5) Anni oli niin häpheissä, ette oli palavissa. (6) Minula meni fryysi rikki ja kaikki ruvat pilhaan. 3-joukon olotila-adverbiita oon esimerkiksi sauraavat: ko(v)ossa : kokhoon, yh(đ)essä : yhtheen, karussa : karkhuun, hukassa : hukkhaan, korjussa : korjusta : korjhuun, syrjässä : syrjhään, jäljelä : jäljele(t), joukossa : joukkhoon, laakissa, seurassa : seurhaan, matkassa : matkhaan, myötä. Esimerkkii käytöstä (7, 8): (7) Jos sie otat lapset myötä, se meilä oon taas koko peret kovossa. (8) Pane kaikki tavarat visusti korjhuun, ettei net jouđu hukkhaan. Resiprookkista asenttoo toinen toisen suhtheen ilmoitethaan tavalissiimin tusten- ~ tysten-derivasuunisuffiksilla, joskus kans kkain- ~ kkäin-derivasuunisuffiksilla, niin ko rinnatusten, vieritysten, likitysten, pääletysten, perätysten ~ pörätysten, käsitysten, sölitysten, vastakkain, rinnakkain, peräkkäin ~ pöräkkäin, peräsukkaa ~ pöräsukkaa. Esimerkiksi (9): (9) Pikku-Liisa ja Iso-Liisa tulthiin tänne pörätysten, ja niin het sitte menthiin käsitysten ranthaan. 4-joukon olotila-adverbiita oon esimerkiksi seuraavat: yksin, kah(đ)en, kolmen, neljen ~ neljän, vii(đ)en jne.; molemin, kaikin, erittäin, harvassa, ominpäin, keskenänsä. Esimerkkii käytöstä (10–13): (10) Lapset olthiin kotona kolmen. (11) Heti met lähđimä kaikin. (12) Se oli silloin, ko muori vielä eli ja olima molemin. (13) Sen pittää jokhainen maksaat erittäin. (14) Het puhuthiin assiin ympäri keskenänsä. Määrän adverbit Määrän adverbit vastathaan kysymykshiin kunka paljon? mihin määrhään? Mitattaava assii saattaa olla jonku ainheen määrä, aijan pittuus jne. Määrän adverbit saatethaan haamustaat kvanttorifraasin yksin (1, 2) eli net saatethaan kans haamustaat kvanttorifraasin substantiivin kans (3, 4). Tämmöisessä kvanttorifraasissa substantiivi seissoo määrän adverbin pörässä ja oon partitiivissa. (1) Mie rakastan sinnuu paljon/vähän/hirmusti/liik(k)aa/nokko. (2) Het asuit meilä vuosittain. (3) Meressä oon [paljon/vähän/viljasti/hirmusti/nokko kallaa]. (4) Pekka sai komuunilta [säkittäin jauhoo]. sti-adverbit ja paljous Adverbisuffiksilla sti haamustethaan tavan adverbiin lisäksi adverbii, mikkä meinathaan, ette jotaki oon paljon. Pohjasanana oon adjektiivi, joka meinaa jotaki kamalaa eli kovvaa (1), eli jotaki muuta passelii omituisuutta (2), mutta pohjasana saattaa olla kans kirosana (3). (1) hirmusti, hirmusesti, hirveesti ~ hirveästi ~ hirviästi, kauheesti ~ kauheasti ~ kauhiasti, kamalasti, valjusti, kovasti, kivasti, julmasti; (2) suuresti, isosti, viljasti, hyvästi, mah(đ)ottomasti, loppumattomasti, huomattavasti; (3) pirusti, helvetisti. Käytöstä katto ylipuolelta kohđasta 9.5 esimerkit (1, 3). Paljon contra vähän, liikkaa eli soppeevasti Suhtheelista määrää skaalala paljon–vähän ilmoitethaan esimerkiksi adverbit paljon, vähän, vähä(i)sen, pikku(i)sen, vaanasti, (ei) olheen ~ olheenkhaan, nokko, kylliksi, liiaksi, täysin, kokonhansa ja suffiksilla sti laitetut adverbit passelisti ja soppeevasti ~ sopevasti. Tavalissiin paljoo määrää ilmoittaava adverbi oon paljo(n). Adverbi oon eriskumhainen siinä, ette sillä oon olemassa kans partitiivin näköinen haamu paljoo ~ paljoa, mitä saattaa käyttäät kieltosyntaktiissa. Sen vastapari oon vähä(n), millä kans oon partitiivin näköinen haamu vähhää. Näilä kahđela adverbilla oon komparatiivi- ja superlatiivihaamut. Tabeli 57: Sannoin paljo(n) ja vähä(n) komparasuuni Esimerkiksi (1–7): (1) Klassissa oon [paljon lapsii]. (2) Ei sielä ole [enämältä kallaa]. (3) Vuonosta saa [enniimitten saittaa]. (4) Liisa ostaa [vähän vaattheita]. (5) Kreetala oli [vähemän vaattheita]. (6) Priita rakastaa Mikkoa paljon, mutta minnuu hän rakastaa [vielä emämen]. (7) Etkö sie saattais puhuat [vähäsen vähemän]? Ko jotaki kokonhansa vailuu, käytethään sannoi (ei) vähhääkhään eli (ei) olheen ~ ollenkhaan (8, 9). vähhääkhään oon haamulta vähä-sanan partitiivi, mutta ko se ei kongrueeraa fraasissa myötä olleevan substantiivin kans, se näjemä, ette se oon adverbi (9). (8) Meilä ei ollu [vähhääkhään/olheen/ollenkhaan ruokkaa]. (9) Mutta met kyllä tieđämä, ettei Pekan muistelukset olheet [vähhääkhään jouttaaviita puhheita]. Verttaa näitä kans lukumäärän pronomenhiin paljo ja vähä (kohta 7.6.4). Muita määrää ilmoittaavii adverbiita oon pikku(i)sen, vähä(i)sen, hitu(i)sen ’litt’, vaanasti, mikkä kaikki meinathaan pientä määrää (10, 11). (10) Anna mulle [pikkusen rakkhautta]. (11) Heikka antoi mulle [vaanasti rakkhautta]. Määrän suhtheelista paljoutta kuvathaan kans adverbit nokko, kylliksi, lii(j)aksi ~ liik(k)aa ja passelisti, soppeevasti ~ sopevasti (12). (12) Pikku-Matila oon [nokko/kylliksi/liiaksi/passelisti/sopevasti vaattheita]. Adverbi verran ~ verta haamustaa demonstratiivipronomenin kans adverbifraassii sen verran ~ sen verta, tuon verran ~ tuon verta, tämän verran ~ tämän verta, mitä ette-syntakti defineeraa (13). Summaarista määrää taas ilmoittaa fraasi jonku verran ~ jonku verta (14). (13) Minula oon [sen verran ruokkaa], ette juuri pärjään. (14) Oon mulla porroiki [jonku verran]. verran~verta-fraasissa määrän ilmoittaajana saattaa olla kans substantiivi, esimerkiksi venheen verran lauttoi meinaa ’niin paljon lauttoi, ette niistä saattaa rakenttaat venheen’. Adverbit kokonhansa ja täysin tarkoitethaan maksimaalista määrää, ja sillä net passathaan huonosti haamustamhaan fraassii substantiivin kans, mutta haamustethaan määrän adverbina oman fraasin (15). (15) Mie olin kokonhansa/täysin öksyny tunturhiin. Aijan määrästä muistelee sanapari kauvo(i)n ~ kauan, (ei) kau(v)aa (10, 11). (10) Mie olin kyllä feeriällä kauan, mutten kuitenkhaan [liian kauan]. (11) Oli meilä kanojaki, mutta ei kyllä [kauaa aikaa]. Määrän usheus Määrän usheutta kuvvaamhaan käytethään derivasuunisuffiksilla (i)ttain ~ (i)ttäin deriveeratuita adverbiita. Tyyppi oon oikhein produktiivinen: Adverbin saatethaan tehđä mistä tahansa lukusanasta (1), määrämittaa ilmoittaavasta mittasanasta (2) tahi muusta mittaa ilmoittaavasti substantiivista (3). Esimerkkii: (1) yksittäin, kaksittain, kolmittain, kymmenittäin, sa(đ)o(i)ttain, tuhansittain, miljoonittain; (2) meetterittäin, kilomeetterittäin, miilo(i)ttain, tiimo(i)ttain, viiko(i)ttain, vuosittain; (3) jouko(i)ttain, tokittain, läjittäin, säkittäin, tynnyrittäin, ämpärittäin. Esimerkkii käytöstä (4–9): (4) Uuen vuoen aattoiltana nuoret kokkoonuthaan kymmenittäin, muutamesti saottain tähän kentäle. (5) Mies käveli tiimoittain ja miiloittain auttiinta tunturii. (6) Skruvi-seđälä oon [säkittäin rahhaa]. Tarkkaa määrää ilmoitethaan tavalisesti objektiadverbiaalilla eli adverbiaalilla, mikä oon objektin haamussa (7, 8), eli sitte kvanttorifraasila (9). (7) Mie asuin Vesisaaressa vuoen. (8) Met kävelemmä miilan joka päivä. (9) Maija sai kallaa [tuhanen killoo]. Graadiadverbit Graadiadverbit muistelhaan, missä määrin eli kunka paljon jotaki adjektiivin eli adverbin ilmoittammaa omituisuutta oon, ja vastathaan kysymyksheen, minkä saattaa esittäät graadiadverbila kunka ~ kuinka (1–3). Net ei haamusta yksin fraassii, mutta seisothaan adjektiivin (4) eli adverbin (5, 6) defineerauksena. Net (1) [Kunka ahkera] Matti on? (2) [Kunka varhain] tet tulitta? (3) [Kunka paljon] turska maksaa? (4) Matti oon [hirmu / lii(j)an ~ liika / melkhein ~ melkheen / kovin / niin ahkera]. (5) Met tulima [hirmu / lii(j)an ~ liika / melkhein ~ melkheen / kovin / niin varhain]. (6) Turska maksaa [hirmu / lii(j)an ~ liika / melkhein ~ melkheen / kovin / niin paljon]. Graadiadverbiita oon seuraaviita tyyppii: Adjektiivista laitetut omituisuuđen paljouđen adverbit Tavalissiin graadiadverbiitten tyyppi oon adjektiivista laitetut omituisuuden paljouđen adverbit, mikkä oon genitiivin haamun kans identtisessä haamussa (1, 2) ja ilmoitethaan, ette omituisuutta oon paljon. (1) Ruoka oli [kauheen ~ kauhean ~ kauhian / hirveen ~ hirveän ~ hirviän / kamalan / hirmun / hirmu(i)sen hyvä ]. (2) Mie hihtasin eilen [kauheen ~ kauhean ~ kauhian / hirveen ~ hirveän ~ hirviän / kamalan / hirm(n ~ hirmu(i)sen paljon / kau(v)an]. Se oon mahđolinen käyttäät samassa funksuunissa kans sti-adverbii (3). (3) Mie nukuin viimi yönä [kauheesti ~ kauheasti ~ kauhiasti / hirmu(i)sesti / mah(đ)ottomasti hyvin]. Sanoi hirmu ja hirmu(i)nen käytethään graadiadverbina kans nominatiivin haamussa, niin ko hirmu kovat säät, hirmunen hyvä safti. Näjemä, ette näitten graadiadverbiitten pohjana oon pitkältä samat adjektiivit ko määrän sti-adverbiila. Muita omituisuuđen graadii ilmoittaavii adverbiita Omituisuuđen suhtheelista graadii ilmoittaavii adverbiita oon esimerkiksi (korkkee graadi) kovin, aivan, ihan, (matalampi graadi) melkhein ~ melkheen, joksiki, kohta, (riittäävä graadi) nokko, (liika korkkee graadi) lii(j)an ~ liika; (muita) kokonhansa, täysin, puolittain, osittain ~ osaksi, tuplasti (1, 2). (1) Kreeta oon [kovin / joksiki / siksiki / nokko / lii(j)an kaunis vaimo]. (2) Mie kyllä piän ette se ajatus oon [kokonhansa/täysin hullu]. Omituisuuđen graadii kontekstin suhtheen ilmoitethaan adverbiila niin, näin, nuoin ~ nuin ~ noin (3). (3) Mie en tieny, ette sie saatat kainun kieltä [nuoin ~ nuin ~ noin hyvin]. Tarkkuuđen graadin adverbit Tarkkuuđen graadin adverbit muisteleevat, ette oonko jotaki assiita, ainetta, joukkoo tarkka vain epätarkka määrä (1) tahi oonko niitä yli tahi alle muistelun määrän (2). (1) justhiin ~ justhiinsa, joksiki, suunile(t), nuoin ~ nuin ~ noin; (2) alle(t), rappeesti ~ rapeasti ~ rapiasti, yli(t) ~ ylitte, kohta, liki(t), melkhein ~ melkheen, enintä ~ enimitten ~ enniimitten, vähhiintä ~ vähintä ~ vähittäin, kuitenki ~ kuiten, kork(k)einta ~ kork(k)einthaan. Esimerkkii molemista (3, 4). (3) Kallaa tuli [justhiin / joksiki / suunile(t) / alle(t) / yli(t) / rappeesti ~ rapeasti ~ rapiasti / liki(t) / enintä / kuiten / kork(k)einta viisi sattaa killoo]. (4) Met aijoma olla Raisissa [justhiin / joksiki / suunile(t) / alle(t) / yli(t) ~ ylitte / rappeesti ~ rapeasti ~ rapiasti / liki(t) / enintä / kuiten / kork(k)einta viikon]. Näjemä, ette tarkkuuđen graadin ilmoittamisessa käytethään osittain sammoi adverbiita ko omituisuuđen graadinki ilmoittamisessa. Löysät adverbit Löysät adverbit oon sannoi, mikkä ei defineeraa mithään vissii syntaktin ossaa, mutta siđothaan sen konteksthiin, kommenteerathaan sitä eli muutoin lisäthään syntakthiin jonku nyansin. Net ei haamusta fraassii eli net ei saa ommii defineerauksii. Konnektiivit Konnektiivit refereerathaan johonki teksthiin eli puhheesseen, mikä oon syntaktin ulkopuolela, ja siđothaan sen siihen (1, 2). (1) Mie olin eilen sairas. Sillä mie en päässy tulemhaan sinun tykö. (2) Mie olin eilen sairas, mutta kuitenki mie lähđin koulhuun. Konnektiiviita oon esimerkiksi seuraavat (3): (3) sen takia, sillä, silti, sentäh(đ)en, nä(j)et, sitte(n), kuitenki ~ kuiten, (ei) kuitenkhaan, senthään, sitte(n)ki, (ei) sitte(n)khään, muuto(i)n ~ muutosin, taas, tois(s)aaltakäsin, kuulema(n), lopuksi, lisäksi. Kommenttiadverbit Kommenttiadverbit muistelhaan puhhuujan eli kirjoittaajan ajatuksii siitä, oonko syntaktissa ilmoitettu assii toivottava, uskottava, mahđolinen jne. (1–4). (1) Ilman sie tulet minun myötä kothiin. (2) Onneksi sie olet jo tervet. (3) Pekka lähtee kaikisti mielelä koulhuun. (4) Mie en vain ymmärä, mitä sie sillä meinasit. Kommenttiadverbiita oon esimerkiksi seuraavat (5): (5) arvattavasti, arvatenki, luultavasti, sikkaristi, varmasti, varmastikki, (ei) varmastikhaan, vishiin ~ vissiin ~ vissisti, vissimästi, (ei) vishiinkhään ~ vissiinkhään, tottavishiin, (ei) tottavishiinkhään, tuskin, toivottavasti, tietenki, (ei) tietenkhään, piian, ilman, erinomhattain, olletiki, erittäinki, eriliikaisesti, tosin, to(đ)esta, muka, makka, (ei) su(i)nkhaan, onneksi, mah(đ)olisesti, melkhein ~ melkheen, mielelä, (minun, sinun, hänen, me(iđ)än, te(iđ)än, he(iđ)än) mielestä, oikkeesti ~ oikeasti ~ oikiasti, oikkeesthaan ~ oikeasthaan ~ oikiasthaan; kyllä, nyt, vain ~ vaan, oikhein ~ oikheen. Adposisuunit: postposisuunit ja preposisuunit Adposisuunit eli postposisuunit ja preposisuunit oon sannoi, mikkä oon taipumattomat tahi niitten paradigmhaan kuuluu tyhä kaksi eli kolme kaasushaamuu, ja mikkä vaađithaan ittensä komplementiksi jonku nomenin. Net sitte haamustethaan niin käsketyn adposisuunifraasin eli PP:n. Syntaktissa adposisuunifraasin funksuuni oon komplementtiadverbiaali eli vapaa adverbiaali. Net jajethaan kahtheen joukkhoon, postposisuuniiksi ja preposisuuniiksi, sen jälkhiin oonko niitten komplementti adposisuunin pörässä eli sen eđessä. Preposisuuni seissoo ittensä komplementin eđessä (1) ja postposisuuni sen pörässä (2). (1) Lato seissoo [keskelä niittyy]. (2) [Talon takana] oon tyhä mettää. Adposisuunin kriteerinnä oon, ette sitä ei saata jättäät syntaktista pois ilman ette syntaktista tullee epägrammatikaalinen (3, 4). (3) *Lato seissoo niittyy. (4) *Talon oon tyhä mettää. Komplementti seissoo grammatikaalisessa kaasuksessa eli tavalisesti se oon genitiivissä tahi partitiivissa, muutamisti kans nominatiivissa. Eli syntaktissa (5) (5) Mies laski nuoran toisen pään [korsteenistä läpi]. konstruksuunii korsteenista läpi ei klassifiseerata adposisuunifraasiksi, sillä ko siinä oon substantiivi elatiivissa. Sen saattaaki muuttaat niin, ette sannoo (6) (6) Mies laski läpi sitte nuoran toisen pään korsteenista. läpi-sanan saattaa syntaktista jättäät kokonhansa poiski (7): (7) Mies laski sitte korsteenista nuoran toisen pään. Mutta jos siinä seisois (8) (8) Mies laski sitte nuoran toisen pään [korsteenin läpi] ~ [läpi korsteenin]. niin korsteenin läpi ~ läpi korsteenin oltais kumpiki adposisuunifraassii, ensimäinen postposisuuniifraasi ja toinen preposisuunifraasi. Yksi oon kuitenki poikkeema: Preposisuunin ilman kans käytethään abessiivii, ja kuitenki piđämä sitä tässä adposisuuninna (9). (9) Liisa laukkoi niitylä [ilman kengittä]. Siinä ei saatakhaan hajoittaat konstruksuunii eli ei saata sannoot (10) (10) *Liisa laukkoi ilman niitylä kengittä. Mutta sen suhtheen se ei ole adposisuuni, ette sanan ilman saattaa syntaktista kokonhansa jättäät poiski (11). (11) Liisa laukkoi niitylä kengittä. Postposisuuniin yksi merkki oon kans se, ette sillä ei ittellänsä saata olla mithään defineerausta sen nomenikomplementin lisäksi. Eli ei saata sannoot (12) (12) *Liisa kiikkus [kiven isolle pääle]. Adposisuunin komplementila defineeraus tietenki saattaa olla (13). (13) Liisa kiikkus [ison kiven pääle]. Se oon kans tärkkee tuntomerkki, ette adposisuuni tyyrää sen komplementtii eli päättää, missä kaasuksessa sen komplementti oon. Sillä se ei ole sikkari, ette oon oikhein pittäät adposisuuninna semmoissii konstruksuuniita ko (14) (14) En mie muista, oliko [viittä vuotta jälkheen], ko meiđän äiji kuoli. Verttaa syntakthiin (15): (15) Se oli [viisi vuotta jälkheen], ko meiđän äiji kuoli. Eli konstruksuunissa (14) oon partitiivi sillä, ette puhhuuja ei ole sikkari assiista, eikä sillä, ette viittä vuotta oon jälkheen-postposisuunin komplementti. Alapuolela adposisuunit jajethaan niitten merkityksen eli semanttisen funksuunin kautta. Paikan adposisuunit, aijan adposisuunit, tavan adposisuunit, syyn adposisuunit, paljouđen adposisuunit, suhđetadposisuunit, läpinäkymättömät adposisuunit ja löysät adposisuunit. Alapuolela näjemä, kunka sammaa adposisuunii saatethaan käyttäät usheemassa funksuunissa. Paikan adposisuunit Paikan adposisuunifraasit ilmoitethaan subjektin eli objektin eli siis korrelaatin sijan eli liikkheen fraasin komplementin ilmoittaman paikan suhtheen. Adposisuunit oon ushein paikkakaasusten kivettynheitä haamui, ja ilmoitethaan, missä joku oon, mistä joku tullee eli mihin joku mennee. Sillä niilä ushein oon kolme kaasushaamuu: inessiivi, elatiivi ja illatiivi tahi adessiivi, ablatiivi ja allatiivi. Monele paikan adposisuunille löyttyy kans identtinen pari adverbiitten joukosta. (Katto kohđasta 9.2 Paikan adverbit ja eriliikaisesti kohđasta 9.2.2 Relatiivinen paikka.) Paikan adposisuunit saattaa jakkaat sen jälkhiin, ilmoitethaanko net korrelaatin asenttoo adposisuunin komplementin suhtheen (1–4), korrelaatin välimatkaa (5) eli ylheisyyttä komplementin suhtheen (6), mihin suunthaan korrelaatti liikkuu eli oon adposisuunin komplementin suhtheen (7) ja mikä oon korrelaatin ruutta (8). (1) Repo oli tehny [laattiin alle] kuopan. (2) Erkki assuu [likelä minnuu]. (3) Kissa oli tarttunu [kivviin välhiin]. (4) Nyt laskeva huonheita [entisten puteettipelloitten pääle]. (5) Sitte tulima jo [liki Vesisaarta]. (6) Met kuljeskelima [ympäri Tromssaa]. (7) Maija oli ajanu jo monta miilaa [Vesisaarta vasten]. (8) Sie piđät mennä [poikki meren], jos sinne meinaat päästä. Asento toisen paikan suhtheen Tavalinen oon, ette adposisuunifraasi ilmoittaa, mikä korrelaatin asento oon adposisuunin komplementin suhtheen, niin ko ette oonko se sen alla, päälä, eđessä, vieressä vain missä. Näilä adposisuuniila oon ylheisesti olemassa kans liikkheen suunttaa ilmoittaavat haamut eli yhđenlaiset errooma- ja tulemahaamut. Tämmöiset oon (missä : mistä : mihin) alla : alta : alle(t), päälä : päältä : pääle(t), e(đ)essä : e(đ)estä : etheen, takana : takkaa : taka(t), vieressä : vierestä : vierheen, syrjässä : syrjästä : syrjhään, perässä ~ pörässä : perästä ~ pörästä : perhään ~ pörhään, sisälä : sisältä : sisäle(t), välissä : välistä : välhiin, välilä : väliltä : välile(t), tykönä : tykköö ~ tyköä : tykö(t) ja ympäri(t). Nämät kaikki oon postposisuuniita, minkä komplementit seisothaan genitiivissä (1–11). (1) Matti asui siinä [Santatörmän alla]. (2) Laiva vajos [meren alle]. (3) Ruuttapiilit toppaava [tämän törmän pääle]. (4) Sammeli kumartui [kuninkhaan etheen]. (5) Lapsi tullee joka yö [meän vierheen]. (6) Ennen oli täynä puteettipeltoja [huonheen ympärit]. (7) Se oon iso ja kaunis paikka [mettän sisälä]. (8) Siinä juoksi vesi [kiven sisältä]. (9) Hyljet uipi [jäitten välissä]. (10) Alfi oli tietyössä [Pyssyjoven ja Lemmijoven välilä]. (11) Tule huomena [minun tyköt]! Asenon toisen paikan suhtheen ilmoitethaan kans semmoiset yhđyspreposisuunit, missä pöräosana oon -puolela, -puolelta, -puolele(t), niin ko ulkopuolela, alapuolela, ylipuolela, i(đ)änpuolela, vestapuolela (12–14). Nämät otethaan kaikin partitiivikomplementin. (12) Matti assuu [ylipuolela tietä]. (13) Zlata siirtyi [iđänpuolele rajjaa]. (14) Matti oli lähtösin [lännenpuolelta väylää]. Välimatka ja summaarinen eksistensi ja liiket Paikan adposisuunifraasit ilmoitethaan kans korrelaatin relatiivista vällii adposisuunin komplementin suhtheen (1–8, 13, 14) ja summaarista eksistenssii eli liikettä komplementin suhtheen (9–12). Tähän joukkhoon kuuluuviita adposisuuniita oon likelä : likeltä : likele(t), liki(t), likempännä : likemp(p)ää : likemäksi, lähelä : läheltä : lähele(t), keskelä : keskeltä : keskele(t), läpi(t) ~ läpitte, ympäri(t) ja päässä. Näistä kaikki muut ko päässä järjestythään preposisuuninna. likelä : likeltä : likele(t), liki(t), likempännä : likemp(p)ää : likemäksi, lähelä : läheltä : lähele(t), keskelä : keskeltä : keskele(t) otethaan tyhä partitiivikomplementin (1–8), läpi(t) ~ läpitte ottaa genitiivikomplementin (9, 10), ympäri(t) saattaa järjestyyt sekä partitiivi- ette genitiivikomplementin kans (11, 12). Ko ympäri(t)-preposisuunin komplementti oon partitiivissa, se implikeeraa enämen summaarista liikettä. Mutta jos sen komplementti oon genitiivissä, se meinaa ette konkreettisesti kuljethaan ympäri jonku paikan. (1) Kirkkoniemi oon [liki Ryssän rajjaa]. (2) Mie olisin tykäny assuut [likempännä kotipaikkaa]. (3) Met meinaama pykätä [lähele Kirkkoniemiä]. (4) Se häyttyy pittäät kielen [keskelä suuta]. (5) Koulun pykäthiin [keskelet kyllää]. (6) Mie halluisin assuut [liki meren ranttaa]. (7) Viimen het tulthiin [likit kotipaikkaa]. (8) Olavi oon sieltä [liki Ryssän rajjaa]. (9) Kissa haki hiirtä [läpi joka loman]. (10) Turskaa saapi [läpit vuonon] tästä. (11) Kissa laukkoi [ympäri siljoo ~ siljon]. (12) Het kuljethiin [ympärit Ruijaa ~ Ruijan]. likelä : likeltä : likele(t) oon sekä pre- ette postposisuuni (13, 14). Postposisuuninna se ottaa genitiivikomplementin, preposisuuninna partitiivikomplementin. Merkityksessä ei näitten välilä ole eroitusta. (13) Älä tule [minun likelet] ~ [likelet minua]! (14) Ragna oon lähtöisin [Perunan likeltä] ~ [likeltä Perunaa]. Postposisuuni päässä : päästä : päähän ilmoittaa konkreettissiimin vällii eli kunka kaukana joku oon jostaki. Se ottaa aina genitiivikomplementin (15–17). (15) Pekka assuu tuola [muutaman kilumeetterin päässä]. (16) Mie freistasin osata moolhiin [sađan meetterin päästä]. (17) Maija viskas pallon [kymmenen meetterin päähän]. Suunta Suunttaa ilmoitethaan adposisuunit vasten, vasthaan ja kohti ~ kohđi. Näistä vasten ja vasthaan oon partitiivikomplementila järjestyyvät postposisuunit (1–4), kohti ~ kohđi oon preposisuuni, mikä järjestyy partitiivikomplementila (5, 6). Postposisuuniitten vasten ja vasthaan välilä oon semmoinen eroitus, ette vasten meinaa enämen suunttaa korrelaatista poispäin (1, 2), vasthaan taas korrelaatthiin päin (3, 4). Preposisuunin kohti ~ kohđi (5, 6) merkitys oon likelä postposisuunin vasthaan merkitystä. (1) Minun kotipaikka oon kaheksan kilumeetteriä Yykeänmuotkasta tuone [Tromssaa vasten]. (2) Mie olin ajanu jo monta miilaa [Kaarasjokkee vasten]. (3) Ko tulema kothiin, se tasan koira laukkoo [meitä vasthaan]. (4) Karhu hyökkäs vihaisenna [miehii vasthaan]. (5) Pyssy oli oikaistu [kohđi heitä]. (6) Heti lennämä [kohti taivasta]. Yhđenlaista suunttaa ilmoittaa preposisuuni poikki(t), mikä ottaa genitiivikomplementin (7, 8). Tämä meinaa ette korrelaatti oon puhhuujan näkövinkkelin jälkhiin toisela puolela jotaki. (7) Kruunsta oon tuola [poikki joen] ’joven toisela puolela’. (8) Kreeta assuu tuossa [poikki tien] ’toisela puolela tietä’. Ruutta eli väylä Ruuttaa eli väylää ilmoitethaan adposisuunit läpi(t) ~ läpitte, poikki(t), siu(t) ~ sivvu ~ siutti(t), kautta, myöten ~ myöđen, pitkin ja yli(t) ~ ylitte. Näistä myöten ~ myöđen oon postposisuuni (1, 2) ja pitkin preposisuuni (3), mutta molemat otethaan partitiivikomplementin. poikki(t) ja yli(t) ~ ylitte oon preposisuunit, mikkä otethaan genitiivikomplementin (4–7), siu(t) ~ sivvu ~ siutti(t) ja kautta oon genitiivilä järjestyyvät postposisuunit (8–10). läpi(t) ~ läpitte löyttyy sekä post- ette preposisuuninna, mutta ottaa aina genitiivikomplementin (11, 12). (1) Posti kulki laivala [merta myöten]. (2) Lääkit sanothaan ette pittää [trappui myöđen] käyđä. (3) Siitä se lähti [pitkin tietä] laukkomhaan. (4) Ei saanu viinaa tuua [yli rajan]. (5) Mie olen kuitenki yhen reisun kesän aikana menny käyen [ylit tunturin]. (6) Opetuslapset menit [poikkit Punasenmeren]. (7) Yhđen puun oli kaađettu [poikki joven]. (8) Rairhoon menthiin [Trollijärven siut]. (9) Pykejästa mennee [Näätämön siutti] tie [ylitte tunturitten] tuone Sotankylhään. (10) Net tulit [Inarin kautta] Reisivuonhoon poroila. (11) Net porot kuljit [läpitte kentitten]. (12) Met menimä [jään läpi]. Paikan adposisuunit ja komplementin kaasus Ylipuolelta näjemä ette semmoiset paikan adposisuunit, minkä funksuuni oon asento toisen paikan suhtheen, oon enniimitten postposisuunit minkä kans komplementti oon genitiivissä. Välimatkaa ilmoitethaan taas usheimitten preposisuuniila, minkä komplementti oon partitiivissa. Ruuttaa eli väylää ilmoittaavii adposisuuniita oon molemanlaisssii. Mutta löytyy kans paikan postposisuuniita minkä komplementti oon partitiivissa, ja preposisuuniita minkä komplementti oon genitiivissä. Alapuolelta näjemä kunka eri paikan adposisuunit järjestythään. Tabeli 58: Paikan adposisuunit ja komplementin kaasus Aijan adposisuunit Aijan adposisuunit oon osaksi samat ko paikan adposisuunit. Jajama net tässä neljheen joukkhoon: Semmoishiin mitä käytethään kellonaijan ilmoittamisessa (1), semmoishiin, mikkä ilmoitethaan, ette tapattumisen aijankohta oon sen ittensä komplementin ilmoittaman aijanjakson sisälä (2), semmoishiin, mikkä ilmoitethaan aikkaa ittensä komplementin ulkopuolela (3), ja semmoishiin, mikkä ilmoitethaan, ette jotaki tapattuu koko sen aijanjakson, minkä sen ittensä komplementti ilmoittaa (4). (1) Vasta neljän aikana pääsimä lähtemhään kotia. (2) Sođan alussa met asuima vielä kotona. (3) Sääsket ei vielä kiussaa ennen heinää. (4) Kesän aikana met asuima tunturissa. Muutamisti sama adposisuuni saattaa löyttyyt usheemassa merkityksessäki, niin ko ylipuolela aikana (1, 4). Kellonaika Kellonaijan ilmoittamisessa käytethään adposisuuniita aikana, aikhoin, vaila ~ vaile(t) ja yli(t) ~ ylitte. aikana oon postposisuuni (1, 2), vaila ~ vaile(t) ja yli(t) ~ ylitte oon preposisuunit (3, 4). Nämät kaikki otethaan genitiivikomplementin. Näin: (1) Maija tuli kothiin yölä [kello kahđen aikana]. (2) Murkina oon [puoli yhđen aikana]. (3) Tooki lähtee [kvartin vaila/vaile(t) kuuđen]. (4) Perilä se oon [kvartin yli(t)/ylitte kymmenen]. Postposisuunila aikhoin ilmoitethaan summaarista aikkaa, ja seki saa genitiivikomplementin (5). (5) Fruukosti oon [yhđeksän aikhoin]. Nämät kellonaikafraasit muistutethaan paljousfraassii (katto kohtaa 10.5), ja saatettais olla niitten alla. Tässä oon kuitenki haluttu kovota samhaan paikkhaan kaikki adposisuunifraasit, mikkä ilmoitethaan aikkaa. Aijankohta aijanjakson sisälä Aijankohtaa ittensä komplementin sisälä ilmoittaavii adposisuuniita oon alussa, kesken, keskelä : keskele(t), sisälä, lopula. Näistä alussa, lopula ja sisälä oon postposisuunit, mikkä otethaan genitiivikomplementin (1–3). kesken ja keskelä : keskele(t) oon preposisuunit, mistä kesken ottaa genitiivikomplementin (4) ja keskelä : keskele(t) partitiivikomplementin (5). (1) Matti kostui takaisin [päivän alussa]. (2) [Soan lopula] met jou’uima evakueeratuksi. (3) Hän häytyi päättäät assiin [vuoden sisälä]. (4) Lapsi nukatti [kesken syömisen]. (5) Se meni [keskele yötä] ennen ko mie sain nukutuksi. Adposisuuni -puolheen haamustaa yhđyspreposisuuniita, mikkä kans ilmoitethaan aijankohtaa aikajakson sisälä (6, 7). Nämät otethaan partitiivikomplementin. (6) Lohenpyytö alkaa siinä [loppupuolheen tätä kuuta]. (7) Mie nukattin vähän [aamupuolheen yötä]. Aijankohta aijanjakson ulkopuolela Adposisuuniila kans ilmoitethaan, ette jotaki tapattuu ennen eli jälkhiin sen aijanjakson, minkä adposisuunin komplementti muistelee. Ensimäisheen käytethään adposisuuniita e(đ)elä, e(đ)eltä, ennen ja vasten, toisheen adposisuuniita jälkheen ~ jälkhiin, perästä ~ pörästä, päästä, siu(t) ~ siutte(t) ~ sivvu, aik(k)aa ja taka(i)sin. Näistä e(đ)elä, perästä ~ pörästä ja päästä oon postposisuuniita genitiivikomplementin kans (1–3), vasten samoten postposisuuni mutta partitiivikomplementin kans (4, 5). e(đ)eltä, jälkheen ~ jälkhiin, siu(t) ~ siutte(t) ~ sivvu ja ennen oon preposisuunit. Näistä ennen (6) ottaa partitiivikomplementin, muut genitiivikomplementin (7–10). aik(k)aa ja taka(i)sin oon siitä omituiset, ette niitten komplementit oon tasan nominatiivissa (11). (1) Koulu loppuu juunikuussa [juhaneksen eelä]. (2) [Lihaviitten vuossiin pörästä] tuli seittemen laihaa vuotta. (3) Siitä hommasta sai palkan vasta [vuođen päästä]. (4) Ämmi tuli kothiin [yötä vasten]. (5) Fepruarikuussa se mennee jo [näköistä vasten]. (6) Erkki kerkis leipomhaan jo [ennen murkinaa]. (7) Se oon tapahtunnu jo [eeltä minun]. (8) Lapset tulhaan kothiin [eđeltä joulun]. (9) [Jälkhiin juhaneksen] alkkaa jo pimenemhään. (10) Kello oon jo [sivvu keskipäivän]. (11) Muori kuoli [kuukausi aikkaa/takaisin]. Tähän joukkhoon kuuluu kans postposisuuni ympärillä, mikä ottaa genitiivikomplementin (12). (12) Se tullee etelässä lumi siinä [joulun ympärillä]. Aijankohta sama ko komplementin aijanjakso Osa aijan adposisuunifraasiista oon semmoiset, ette net täkäthään koko sen aijanjakson, mitä komplementti ilmoittaa. Tämmöiset oon aikana ~ aikhaan, alla, päähän, välissä, myöten ~ myöđen, ympäri(t), läpi(t ~ läpitte, yli(t) ~ ylitte ja pitkin. Näistä aikana ~ aikhaan, alla, päähän, välissä ja myöten ~ myöđen oon postposisuunit, mistä myöten ~ myöđen ottaa partitiivikomplementin (5, 6), muut genitiivikomplementin (1–4). ympäri(t), läpi(t) ~ läpitte, yli(t) ~ ylitte ja pitkin oon preposisuunit, mistä pitkin ottaa partitiivikomplementin (11), muut genitiivikomplementin (7, 9, 10). Preposisuuni ympäri(t) oon omituinen: Sen pluraalinen komplementti oon nominatiivissa (8). (1) Se oli raskas työ [meän aikana]. (2) Net tehthiin varkhautta [punnituksen ja mittauksen alla]. (3) Tämä laina oon [kolmenkymmenen vuođen päähän]. (4) [Kahđen sođan välissä] oli oikhein huono aika. (5) Sitä pyssyy häyttyy laađata [sitä myöđen ko sillä ammuthaan]. (6) [Aikaa myöten] Annasta tuli paksumpi ette paksumpi. (7) Muori ja faari asuthaan Spaaniassa [ympäri vuođen]. (8) Net pyyethään [ympäri vuoet] sielä meren aavassa. (9) Met olema puhunheet kainuu [läpi aikkain]. (10) Laiva seisoi siinä [yli maailmansođan]. (11) Verkoila saapi pyytää [pitkin kessää]. Aijan adposisuunit ja komplementin kaasus Alapuolen tabelhiin oon kovottu aijan adposisuuniita. Niistä oon vaikkeempi anttaat mithään reekelii ette kunka net järjestythään: Joka joukosta löyttyy sekä postposisuuniita ette preposisuuniita. Joukko oon siinä erinomhainen, ette siitä löyttyy postposisuunit taka(i)sin ja aik(k)aa, mikkä otethaan nominatiivikomplementin. Samoten preposisuuni ympäri(t) ottaa nominatiivikomplementin mutta tyhä silloin ko komplementti oon pluraalissa. Tabeli 59: Aijan adposisuunit ja komplementin kaasus Tavan adposisuunit Tässä oon tavan adposisuuniksi nimitetty vasituitten tavan adposisuuniitten lisäksi instrumentaaliset, komitatiiviset ja abessiiviset adposisuunit. Instrumentaalisila, komitatiivisila ja abessiivisilla fraasiila oon se yhtheinen trekki, ette net muistelhaan joko minkä kans joku oon eli tekkee jotaki eli mitä ilman joku oon eli tekkee jotaki. Instrumentaaliset adposisuunit: millä konstila, minkä kans Instrumentaaliset adposisuunifraasit ilmoitethaan, millä apuneuvola eli konstila jotaki tapattuu. Tämmöissii adposisuuniita oon avula, kans(a), läpi(t) ~ läpitte ja kautta. Nämät oon kaikki postposisuunit, mikkä otethaan genitiivikomplementin. avula ja kans(a) meinathaan enämen konstii eli apuneuvoo, jonka kans jotaki tehđhään eli jotaki tapattuu (1–3), läpi(t) ~ läpitte ja kautta konstii eli apuneuvoo, minkä resultaatin syntakti muistelee eli minkä kautta päästhään syntaktin muistelemhaan moolhiin (4–8). (1) Kyrre ei halluu kävelä [krykitten avula]. (2) Jokku tulthiin markkinhaan [porroin kans] ja jokku [hevosten kans]. (3) Taavetti vaihetti ittelensä jauhoo [kalloin kans]. (4) Ei net kirjoiteta, net puhelhaan tyhä [telefoonin läpit]. (5) Mikhään ei menesty, jos assiita ei ota [politiikkeriitten läpi]. (6) Nuutti puhui kuninkhaan kansa [tulkin läpitte]. (7) Vaphaus tuli meile [Ryssän sotilhaitten kautta]. (8) Rahhaa saathiin tyhä [raskhaan työn kautta]. Komitatiiviset adposisuunit: kenen, minkä kans, mitä oon lisäksi Komitatiiviset adposisuunifraasit ilmoitethaan, kenen eli minkä kans jotaki tapattuu, kuka eli mitä oon myötä. Adposisuuniita oon kans(a), myötä, kesken, seurassa, vierheen, pääle(t). Nämät oon kaikki postposisuuniita, mikkä otethaan genitiivikomplementin. kans(a) ja myötä oon osittain synonyymiset, mutta kans(a) merkittee enämen resiprookkista suhđetta korrelaatin kans (1–3), myötä ette korrelaatti seuraa komplementin ilmoittaamaa assiita (4, 5). (1) Lapin ihmiset kauppaava sielä [suomalaisten kansa]. (2) Leena meni vihile [sen Pykejän pojan kansa]. (3) Net oon neppaimet [minun miehen kans]. (4) Muori sanoi, ette [sen pojan myötä] sie et saa lähtiit. (5) Isäntä lähti aaphaan ja otti venheen [ittensä myötä]. Postposisuuni kesken meinaa aina resiprookkista suhđetta (6, 7). (6) Met puhuima aina suomia, met [lasten kesken]. (7) [Kranniin kesken] oon sielä niin paljon torraa. Postposisuuni seurassa (8, 9) oon paljon synonyyminen myötä-sanan kans. (8) [Jumalan lapsiin seurassa] Pekala oon hyvä olla. (9) Jussa ajoi [markkinaväen seurassa] yli tunturin Inarhiin. vierheen ja pääle(t) -fraasit muistelhaan, minkä lisäksi korrelaatti tullee (10, 11). (10) Piđimä puoloi [lihan vierheen]. (11) Karhuu tappoi vielä yhđen lehmän [niitten kahđen lamphaan pääle]. Abessiivinen ilman-fraasi ilman- sannaa saattais pittäät kokonhansa adverbina eikä ollenkhaan adposisuuninna, sillä ko se tavalisesti essiinttyy yhđessä abessiivikaasuksen kans sen eđessä. Eli näin (1–3): (1) [Ilman aamukaffitta] mie en kyllä tehe mithään. (2) Faari oli niin köyhä, ette käveli talvelaki [ilman kengittä]. (3) Mikko otti kaapista ruokkaa [ilman luvatta]. Näistä fraasiista saattaa ilman-sanan jättäät poiski, ja syntaktit oltais kuitenki grammatikaaliset ja oikhein. Eli saattais esimerkiksi kirjoittaat (4) (4) Aamukaffitta mie en kyllä tehe mithään. Mutta ilman-sannaa saattaa käyttäät kans partitiivin kans (5), ja silloin se oon selvä preposisuuni, ko sitä ei saata jättäät syntaktista pois ilman ette syntaktista tullee epägrammatikaalinen (6). (5) [Ilman aamukaffii] mie en kyllä tehe mithään. (6) *Aamukaffii mie en kyllä tehe mithään. Se oon kuitenki tavalisempi käyttäät tässä abessiivista fraassii eli ilman ja abessiivihaamuinen komplementti. ilman oon omituinen kans sillä, ette se oon tavalinen ette sen definisuuninna oon verbin 3. infinitiivin abessiivihaamu (7, 8). Mutta näistäki ilman-sanan saattaa jättäät pois (9, 10). (7) Niiltä oon kuolu kolme lasta [ilman kastamatta]. (8) Oli niin tiheä ruto, ette ei läpit päässyt [ilman karsimatta]. (9) Niiltä oli kuolu kolme lasta kastamatta. (10) Oli niin tiheä ruto, ette ei läpit päässyt karsimatta. Se oon kuitenki tavalisempi käyttäät tämmöisissä abessiivissa olleevissaki fraasiissa ilman-sannaa. Demonstratiivipronomeitten tämä, tuo, se, nämät, nuot, net kans ilman ottaa pronomenin partitiivihaamun (11); näilä pronomeniilahan ei abessiivihaamuu olheen olekhaan. (11) Aamukaffi oon niin tärkkee, ette [ilman sitä] mie en tehe mithään. Vasitut tavan adposisuunit: kunka, millä tavala? Vasituila tavan adposisuuniila meinaama semmoissii adposisuuniita, mikkä ilmoitethaan ei-instrumentaalista tappaa, millä jotaki tapattuu. Näitä oon jälkhiin ~ jälkheen, läpi(t) ~ läpitte, myöten ~ myöđen, pääle(t), päältä ja vasto(i)n. Näistä jälkhiin ~ jälkheen, läpi(t) ~ läpitte ja pääle(t) oon postposisuuniita, mikkä otethaan genitiivikomplementin (1–9). (1) Heinänteko oon [sen jälkheen kunka heinä oon kasvanu]. (2) Suomalaiset kuukauđen nimet oon enämpi [luonnon jälkhiin]. (3) Mie en maksa verroo [sen tienestin jälkheen mikä mulle oon räknätty]. (4) Ei se piđä elläät [lihan jälkhiin], mutta [hengen jälkhiin]. (5) Kaikki pittää [kellon jälkheen] mennä. (6) Kyllä mie tiiän, ettei se kaikki menny [sinun mielen jälkheen]. (7) Ei ihminen halua aivan [piinan läpit] elläät, kitumalla. (8) Et sie tarvitte nyt aivan [kellon päälet] tulla. (9) Se mies oli Suomesta ja sillä se puhui [minän päältä]. myöten ~ myöđen oon postposisuuni mikä ottaa partitiivikomplementin (10, 11), vasto(i)n oon preposisuuni mikä ottaa partitiivikomplementin (12). (10) Viimen se sai sen [mieliänsä myöten] tehtyksi. (11) Pekka vajos [polvii myöđen] jänkkhään. (12) Hän piti lähteet Koutokeinhoon [vastoin ittensä tahtoo]. Tavan adposisuunit ja komplementin kaasus Tavan adposisuunit oon kohta kaikki postposisuuniita, mikkä otethaan genitiivikomplementin. Joukkhoon oon lujettu kans preposisuuni ilman, minkä kans tavalissiin oon käyttäät abessiivihaamuu. Abessiivihaamuu saattaa käyttäät kans yksin ilman ette fraasin funksuuni muuttuu, ja sillä sen saattais jättäät pois adposisuuniitten joukosta. Tabeli 60: Tavan adposisuunit: Intrumentaaliset, komitatiiviset, abessiiviset ja vasitut tavan adposisuunit Syyn adposisuunit: miksi, minkä tähđen, millä argumentila? Syyn adposisuunit vastathaan kysymykshiin miksi? minkä tähđen? millä argumentila? mitä eli ketä vasten? Tämmöissii adposisuuniita oon postposisuunit takkii ~ takia, täh(đ)en, pääle(t), kautta, e(đ)estä, mikkä kaikin otethaan genitiivikomplementin (1–10), ja preposisuunit varten ja vasten, mikkä otethaan partitiivikomplementin (11–14). Postposisuuniista takkii ~ takia ja tähđen oon melkhein aina synonyymiset, ja net saattaa vaihettaat toinen toisheen (1–6). Fraasit minkä takkii ~ takia / minkä täh(đ)en oon usheimitten synonyymiset kysymysadverbin miksi kans. (1) [Minkähän takkii/tähđen] net materiäijät tulthiin tänne näin kauvas pohjaisheen? (2) [Pommituksen takia] meile ei jääny mithään omaisuutta. (3) Net siirythiin [lasten takia], ko net alkava koulhuun. (4) [Kirkon tähđen] täälä ei ollu ollenkhaan tanssii. (5) [Ryöväriitten tähđen] mie en ollenkhaan tohđi liikkuut ulkona pimmeelä. (6) Kyllä nyt vanhiimet hävethään [meiđän tähđen]. Postposisuunit pääle(t), kautta ja e(d)estä tarkoitethaan paljon sammaa (7–10). (7) [Tau’in kautta] meile tuli köyhyys. (8) Paljon net oon täälä [kalastuksenki pääle] rustanheet. (9) Ihmiset pajethaan sieltä [hengen eđestä]. (10) Hän antoi hengen [meiđän eđestä]. Preposisuunit varten ja vasten (11–14) oon kohta synonyymiset keskenänsä, mutta vasten käytethään ylheisesti tyhä kysymysfraasissa mitä vasten (11) ja pronomenifraasissa sitä vasten (12). varten oon kans ushein synonyyminen posposisuuniitten takkii ~ takia ja tähden kans (12, 13). Aina vaihettaminen ei kuitenkhaan passaa (14, 15). (11) [Mitä vasten] sie minun petit? (12) Mie luulen ette suomen kieli oon säilyny [[sitä vasten] / [sitä varten] / [sen takkii ~ takia] / [sen tähđen] ko sitä kuulthiin seuroissa]. (13) Marja lähti [[sitä varten] / [sitä vasten] / [sen takkii ~ takia] / [sen tähđen] että päässee kotia]. (14) Mie kyllä olen kovonu sienii [syömistä varten]. (15) Siinä oon [öljyä varten] tehty värvi ja pykätty muutaki. Adposisuunit paljousfraasiissa Paljousfraasiissa käytethään adposisuuniita e(đ)estä, keskelä, kohti ~ kohđi, vaila ~ vaile(t), välilä ja yli(t) ~ ylitte. Näistä e(đ)estä ja välilä oon postposisuunit, mikkä otethaan genitiivikomplementin (6–9), kohti ~ kohđi postposisuuni, mikä ottaa partitiivikomplementin (10, 11). Preposisuuniita oon keskelä, vaila ~ vaile(t) ja yli(t), mistä vaila ~ vaile(t) ja yli(t) ~ ylitte otethaan genitiivikomplementin (1–4), keskelä partitiivikomplementin (5). Preposisuunit vaila ~ vaile(t) ja yli(t) ~ ylitte ilmoitethaan, ette jotaki oon enämen eli vähemän ko komplementin ilmoittama määrä (1–4). Jos paljousfraasissa oon myötä määrä, kunka paljon yli eli vaila joku oon jotaki, se määrää ilmoittaava sana oon partitiivissa (1). Määrän relatiivista kokkoo saattaa ilmoittaat määrän adverbin avula (2). (1) Pekka oon [korttelii vaila kahđen meetterin]. (2) Se lohi painoi kuitenki [vähäsen vailet kymmenen kilon]. (3) Erkki oli jo viipyny reisussa [yli vuođen]. (4) Tänne ja Alattihoon tarvittais heinääki [ylitte kymmenen tonnin]. Adposisuunit keskelä ja välilä otethaan kaksi paralellii komplementtii (5, 6). (5) Kyllä se maksaa [keskelä kolmee ja neljää tuhatta]. (6) Se oon [kymmenen ja kahentoista peninkulman välilä] tämä vuono. e(đ)estä-fraasi ilmoittaa korrelaatin arvon eli määrän (7–9), kohti ~ kohđi -fraasi sen yksyyđen, mille jonku määrän panhaan eli tarvithaan (10, 11). (7) Mie sain kallaa [kymmenen tuhanen kruunun eđestä] yhđessä janturissa. (8) Ei sillon saanu sokkeriakhaan enämpi ko [kortin eestä]. (9) Net myythiin oman talon [miljoonan eestä]. (10) Sitä panthiin kolmekymmentä kiloa suolaa [tynnyriä kohti]. (11) Sanothaan, ette niin monta kvatraattimeetteriä [itte kutaki henkiä kohti] pittää olla huonheessa. Suhđetadposisuunit Suhđetadposisuunit oon kohta iso joukko erilaissii adposisuuniita. Joukkhoon oon tässä otettu semmoissii, mikkä tarkoitethaan ette joku oon jotaki vasten, jotaki vasthaan eli jonku puolesta, jonkulainen jotaki kohthaan eli jonku suhtheen, suhđetta kahđen eli usheeman assiin eli ihmisen välissä eli muuta suhđetta. Myötä oon kans semmoiset verttausfraasit, mikkä järjestythään adposisuunin kans. Suhđetadposisuunit oon kaikki postposisuunit. Genitiivikomplementin otethaan postposisuunit e(đ)estä, kautta, puolela : puolele(t), puolheen, puolelta, kautta, puolesta, sijassa : sijhaan, välilä, välissä, takana : taka(t), alla : alta : alle(t) ja yli(t) ~ ylitte, partitiivikomplementin postposisuunit kohthaan, vasten ja vasthaan. Kattoma näitä tässä niitten merkityksen jälkhiin. puolela- : puolele(t)- ~ puolheen-fraasit oon vasthaan-fraasin vastakohta. Fraasit meinathaan, ette joku oon jonku puolela eli sitä vasthaan (1–6). kohthaan-fraasi muistuttaa vasthaan-fraassii, mutta se defineeraa aina adjektiivifraassii (7–8). (1) Net jokka olthiin [Alienden puolela] alethiin panemhaan vasthaan. (2) Jokku olthiin [tyskäläisenki puolela]. (3) Alattiolaiset luulthiin, ette het saava papin [heän puolelet ~ puolheen]. (4) Se oli yksi joka oli ollu sođassa [tyskäläistä vasthaan]. (5) Semmoinen aksuneeraus oon kokonhansa [lakkii vasthaan]. (6) Alattiola oon tääpänä jalkapallomatsi [Tromssaa vasthaan]. (7) Ämmi oon siivo [lapsia kohthaan]. (8) Natsit olthiin julmat [juutalaissii ja mustilaissii kohthaan]. vasten-fraasi ilmoittaa ketä eli mitä vasten eli kenele eli mille jotaki oon olemassa eli tehty (9). Se saattaa kans ilmoittaat, ette joku oon jonku mieltä vasten (10), ja silloin se muistuttaa vasthaan-fraassii. e(đ)estä- ja sijasta- fraasit muistutethaan toinen toista, mutta ko e(đ)estä-fraasi meinaa ette joku aktiivinen tekkiijä tekkee jotaki jonku toisen eli jonku assiin eđestä (11, 12), se sijasta meinaa ette assii tullee jonku sijasta (13). sijassa-fraasi taas meinaa, ette joku eli jotaki oon jonku toisen paikala (14, 15). (9) Mie tehin tämän tröijyn [sinnuu vasten]. (10) Semmoinen puhet oon aivan [minnuu vasten]. (11) Jotaki sitä pittää tehhä [paikan eestä]. (12) Ole siivo ja vie sille skenkin [minun eđestä]. (13) Se pakkaa tulemhaan ruijan sana [kainun sijasta]. (14) Joosef sanoi velimiehile, ette olenko mie sitte [Jumalan sijassa]. (15) Nykyään oon traktorit [hevosten sijassa]. välilä- ja välissä-fraasit (16–19) vaađithaan, ette komplementtiita oon kuitenki kaksi, ja syntakti muistelee suhtheesta niitten välissä. välilä-fraasi (16, 17) oon tässä yhđenlainen omistusfraasi. (16) Siinä oon eroitus [suomen ja lapin välilä]. (17) [Suomen ja Norjan välilä] oon aina olheet hyvät välit. (18) Het puhuthiin sitte asian selväksi [heän välissä] het kaksi. (19) Se minun nuorempi sisar, mikä oli [meiđän välissä], oon jo kuolu. Postposisuunii välissä käytethään kans yhđenlaisissa omistuskonstruksuuniissa (20), samoten ko fraassii missä postposisuuninna oon takana : taka(t) (21, 22). (20 Varhemin ei ollu niin paljon rahhaa [ihmisten välissä]. (21) Se kontrahti jäi [lensmanin taka]. (22) Muorila oon kaikki meiđän rahat [ittensä takana]. Hierarkkista suhđetta ilmoitethaan postposisuuniila alla : alta : alle(t) ja yli(t) ~ ylitte (23–29). (23) Ruija oli silloin Tanskan [kuninkhaan alla]. (24) Net meinathiin, ette naisen kuuluu olla [miehen alla]. (25) Se oon pissiin aika, ko mie olen ollu [toisen ihmisen alla]. (26) Suomi pääsi pois [Ruottin alta], mutta joutui [venäläisen alle]. (27) Kyllä lästaatiolaisetki kuuluthaan [saman kirkon allet]. (28) Faarao pani Joosefin koko [Egyptin ylit]. (29) Ei yhđen ihmisen piđä olla [toisen ihmisen yli]. puolelta- ja kautta-fraasit oon kohta synonyymiset, ja net käytethään syntaktiissa, mikkä ilmoitethaan alkupörrää (30, 31). (30) Hän oon [äitin puolelta] Inkilä mutta [isän puolelta] norjalainen. (31) Met olema kaikin suomen lähtöä [isän kautta]. puolesta- ja puolelta-fraasit ilmoitethaan olosuhtheen, missä syntakti oon tosi (32–34). Postposisuunii suhtheen käytethään ko verrathaan kahta eli usheemppaaki assiita (35–38). (32) Sođan jälkhiin olthiin mahđolisuuđet huonomat [varroin puolesta], ko tienestit olthiin huonot. (33) Het pärjäthiin kyllä [vaatheitten puolesta] ja vielä [tervheyđen puolestaki], mutta ei [ruvan puolesta]. (34) Nyt oon [elämän puoleltaki] parempi ko tähän oon tullu kalanostaja. (35) Meilä oon hyvä elämä täälä [entisen suhtheen]. (36) Opettaajan työ oon helppo [kalastaajan työn suhtheen]. (37) Maija oon kauhian hyvä puhumhaan suomia [sen suhteen mitä meän tyttäret]. (38) Paatsjoela oon paljon hilloja [sen suhtheen mitä meilä täälä]. Läpinäkymättömät adposisuunit Se oon kohta paljon adposisuuniitten käyttötappoi, minkä semanttinen motivasuuni oon epäselvä eli net oon läpinäkymättömät. Osassa näistä saattais puhhuut yhđenlaisesta reksuunista eli ette vissi verbi eli nomeni vaattii ette sen komplementina oon vissin sorttinen adposisuunifraasi, ilman ette sitä saattaa suorhaan selittäät adposisuunin merkityksen kautta. Ushein oon kans niin, ette adposisuunifraasin sijassa saattais olla nomenifraasi vississä kaasuksessa. Se ei kuitenkhaan aina ole niin. Käsittelemä tässä erittäin joukon tämmöissii adposisuuniita ja niitten käyttötappoi. Nämät oon kaikin postposisuuniita, ja net otethaan genitiivikomplementin. alla : alle(t) Postposisuunii alla : alle(t) käytethään, ko jotaki olhaan tekemässä eli alethaan tekemhään (1–4). Komplementti oon tekkoo tarkoittaava substantiivi. (1) Se oon seittemen vuotta aikkaa, ko mie viimeksi olin [operasuunin alla]. (2) Liisala oli aina [tevon alla] joku artikkeli. (3) Johaneksen ilmestystä met emmä tohđi ottaat ollenkhaan [selityksen alle]. (4) Sie häyđyt ottaat sen assiin [puhheen alle]. ympäri(t) Postposisuunii ympäri(t) käytethään eriliikaisesti SANOMA-AKTI-fraassiin (1–3) ja niitä semanttisesti muistuttaaviitten substantiivifraassiin kans (4). Mutta muunkilaiset syntaktit oon mahđoliset (5, 6). (1) Paulaharju kirjoitti [Ruijan suomalaisten eli kainulaisten ympäri]. (2) Muistele mulle [sinun perheen ympäri]. (3) Mie en tykkää, ko puhuthaan pahhaa [ihmisten ympäri]. (4) Kirjassa oon kans muistelus [Ruottin saamelaisten ympärit]. (5) Oletko sie kuulu mithään [Liisan ympäri]? (6) Anna-Riitta oon tutkinu [kainun kielen ympäri]. ympäri-fraasin sijassa käytethään aivan ylheisesti substantiivifraassii. sanoma-aktissa ja esimerkiksi kuula-verbin kans se oon elatiivihaamuinen (7–10), mutta esimerkiksi tutkiit-verbin kans käytethään suorassa syntaktissa ympäri-fraasin sijassa partitiivihaamuista objektii (11). (7) Muistele mulle [sinun perheestä]. (8) Mie en tykkää, ko puhuthaan pahhaa ihmisistä. (9) Kirjassa oon kans muistelus [Ruottin saamelaisista]. (10) Oletko sie kuulu mithään Liisasta? (11) Anna-Riitta oon tutkinu [kainun kieltä]. perässä ~ pörässä, perhään ~ pörhään Postposisuuniila perässä ~ pörässä ja perhään ~ pörhään oon kans abstraktimppaa käyttöö niin ko fraasissa olla, kulkkeet jonku perässä ~ pörässä (1), kulkkeet ~ kulkea(t) ~ kulkia, laukkoot ~ laukkoa(t), juosta jonku perässä ~ pörässä (2), kattoot ~ kattoa(t) jonku perhään ~ pörhään (3), panna sanan jonku perhään ~ pörhään (4). (1) Net hää’ythiin ennen olla vaarassa [eloitten perässä]. (2) Porot laukothiin syksylä [sieniin pörässä]. (3) Ko lapset tulhaan koulusta, se äiji saapi kattoa [niitten perhään]. (4) Anni pani heti sanan [niitten pörhään]. kans(a) Postposisuunii kans(a) käytethään esimerkiksi semmoisissa verbifraasiissa ko käy(đ)ä väärin/hyvin jonku kans(a) (1) ja tulla hoppu/hätä jonku kans(a) (2, 3). (1) [Matin kans] oon käyny väärin, mutta [Pekan kans] oikhein hyvin. (2) Vanhaasseen aikhaan ei [kalan kans] tullu koskhaan hätä. (3) Se tullee aina hoppu [ruvan kans]. päältä päältä-fraassii käytethään eriliikaisesti jonkulaista riitelemistä tarkoittaaviitten verbiin kans (1–3) eli semmoisen substantiivifraasin defineerauksena, mikä tarkoittaa riittaa (4). Mutta muunkilainen verbi oon mahđolinen (5). (1) Se oon kumma, ette killaava riielä [marjoitten päältä]. (2) Mie freistasin tingata [palkan päältä], ette saisin sen ylös. (3) Kovasti net taistelthiin [sen päältä], ette saathiin kylän säilymhään. (4) Alattiossa oli riita [sen pađon päältä]. (5) Ei ihminen tarvitte hävetä [oman kielen päältä]. hävetä-verbin kans käytethään kans substantiivifraassii, mikä saattaa olla elatiivissa eli partitiivissa (6). (6) Ei ihminen tarvitte hävetä [hänen omasta kielestä] ~ [hänen ommaa kieltä]. pääle(t) Postposisuunii pääle(t) käytethään usheeman tyyppisten verbiin ja kans substantiiviitten kans ja monissa fastoissa fraasiissa. Fastoi fraassii oon esimerkiksi käy(đ)ä jonku pääle(t) (1, 2) ja ottaa(t) pääle(t) (3). Näjemä ette näitä kahta fraassii saattaa käyttäät synonyymisestiki (verttaa 2, 3). (1) Heti ryövärit käythiin [sen trengin päälet]. (2) Kova työ alkoi käymhään [kropin pääle]. (3) Pimmee aika ottaa niin hirmusesti [ämmin tervheyđen pääle]. Fastoi fraassii oon kans jouttuut ~ joutua(t) / tulla jonku pääle(t) (4, 5). (4) Se joutui [palvelijan pääle] kaikki se ruokahoito. (5) Se tuli [mamman pääle] ette passata meän lapsia. Tavalinen pääle(t) oon fraasiissa, mikkä tarkoitethaan, ette joku oon vihassa jonku pääle. Postposisuunifraasi saattaa olla substantiivin (6, 7) eli verbin komplementtina (8, 9). (6) Ko niilä oli viha [jonku päälet], se net haethiin kirkonmaan multaa ja panthiin kaffikupphiin. (7) Kaisa oon vihassa [minun pääle]. (8) Lemmijovessa net suututhiin [meiđän pääle]. (9) Veljet ajatelthiin, ette Joosefi kostaa [heiđän pääle]. Näissä fraasiissa käytethään kans allatiivin haamuista nomenifraassii (10–12). (10) Kaisa oon vihassa minule. (11) Lemmijovessa suututhiin meile. (12) Veljet ajatelthiin, ette Joosefi kostaa heile. Verbit luottaa(t) (13, 14), uskoot ~ uskoa(t) (15, 16) ja ajatella ja unistella (17) otethaan komplementiksi pääle(t)-fraasin. (13) Mie luotin [sinun pääle], mutta kuitenki sie petit minun. (14) Sivva luotti [ittensä voimiin pääle]. (15) Se pittää [jumalan päälet] uskoa eikä [ihmisten päälet]. (16) [Politiikkariitten pääle] mie en usko ennää mithään. (17) Mie olen ushein ajatellu [sinun pääle] ja unistelluki [sinun pääle]. Verbiin luottaa(t) ja uskoot ~ uskoa(t) kans saattaa postposisuunifraasin sijassa käyttäät illatiivihaamuista nomenikomplementtii (18, 19), verbin ajatella kans partitiivihaamuista nomenikomplementtii (20) ja verbin unistella kans elatiivihaamuista nomenikomplementtii (20). (18) Mie luotin sinhuun, mutta kuitenki sie petit minun. (19) Sivva luotti [ittensä voimhiin]. (20) Mie olen ushein ajatellu sinnuu ja unistelluki sinusta. Esimerkkii vielä muistaki tavoista, kunka pääle(t)-fraassii käytethään (21–23). (21) Mie olen niin paljon kustantannu [tohtorin pääle], ette kyllä oon tullu tyyrhiiksi. (22) Kauppamiehen piti anttaat jauhoi niitten [korttiin pääle]. (23) En mie saanu lainaa [pantin pääle] vaikka pyysin. Löysät adposisuunifraasit Löysät adposisuunifraasit saatethaan ilmoittaat jonku meiningin jostaki assiista eli kans esimerkiksi mitä eli ketä syntakti refereeraa. Net defineerathaan sitte koko syntaktii eikä mithään sen ossaa erittäin, ja oon vaphaan adverbiaalin funksuunissa. Tämmöissii adposisuuniita oon puolesta, mielestä ja jälkheen ~ jälkhiin, mikkä kaikki oon postposisuuniita mikkä otethaan genitiivikomplementin. Näistä puolesta-fraasi ilmoittaa kenen näkövinkkelistä joku assii oon tosi (1-3), ja mielestä-fraasi ilmoittaa selvemin ette kysymyksessä oon komplementin meininki jostaki assiista (4, 5). Muutamisti nämät fraasit saatethaan olla kohta synonyymisetki (6). (1) [Minun puolesta] ruijan kieli oon sama kevvee puhhuut ko tämä äitinkieli. (2) Pojat olthiin luvanheet, ette [heiđän puolesta] sopis kohđata jo tulevalla viikola. (3) [Minun puolesta] saatama lähteet vaikka heti. (4) [Lästaatiolaisten mielestä] tansi oli kauhee. (5) Kväänoja ei [minun mielestä] löy’y täältä. (6) Ja nokko oon nokko. Kuitenki [heiđän mielestä ja puolesta]. Ko haluthaan ilmoittaat syntaktin tieđon lähtheen, se käytethään postposisuunii jälkheen ~ jälkhiin (7, 8). (7) Se Sammeli Kippanen oli [muisteluksen jälkheen] se ensimäinen, joka tuli Pyssyjokheen. (8) Pekka oli oikhein soma mies [minun muiston jälkhiin]. Adposisuuniista kokkoovasti Ylipuolela oon myötä 69 erinäköistä adposisuunii, ja silloin ei erittäin ole räknätty saman adposisuunin eri kaasushaamui tahi paralellihaamui. Kuitenkhaan tässä ei ole myötä kaikki kainun kielen adposisuunit. Havaittemma kans, että sammaa adposisuunii käytethään monessa eri funksuunissa, vaikka kaikkii mahđolissii käyttötappoi ei ole ollu mahđolinen saađa myötä. Esimerkiksi adposisuuni yli(t) ~ ylitte essiinttyy sekä paikan, aijan, paljouđen ette suhtheen adposisuuninna. Lisäksi sama adposisuuni saattaa olla sekä post- ette preposisuuni ja se saattaa järjestyyt sekä genitiivilä ette partitiivila, niin ko esimerkiksi ympäri(t) järjestyy. Alapuolen tabelistä näjemä, ette tavalissiimat adposisuunit oon postposisuunit, mikkä järjestythään genitiivillä. Preposisuuniitaki oon kuitenki paljon, ja net järjestythään tavalissiimin partitiivila, mutta ei sekhään ole epätavalinen, ette preposisuuni järjestyyki genitiivilä. Postposisuunit järjestythään tyhä harvoin partitiivila, mutta semmoissiiki kuitenki oon olemassa. Nominatiivilla adposisuunit järjestythään tyhä muutamassa taphauksessa, ja net oon alapuolen tabelista jätetty pois. Samoten oon pois jätetty taphauksen, missä ilman järjestyy abessiivila, vaikka se oonki tavalisempi ko ilman partitiivikomplementin kans. Tabeli 61: Adposisuunit – funksuuni ja struktuuri Junksuunisanat Junksuunisanat muistelhaan syntaktiitten eli fraassiin välisistä suhtheista. Osala oon oma semanttinen merkitys, osala ei. Adverbiista net eroittaa niitten fasta paikka: Net oon tasan sen fraasin eli syntaktin eđessä, mitä net oon liittämässä johonki toisheen fraashiin eli syntakthiin. Junksuunisanat pruukathaan jakkaat kahtheen joukkhoon sen jälkhiin, yhđistethäänkö net kahta eli usseemppaa paralellista syntaktii eli fraassii vain yhđistethäänkö net toisen syntaktin toisheen sen jäseneksi. Käskemä tässä ensimäistä joukkoo konjunksuuniksi ja toista joukkoo subjunksuuniksi. Mutta oon olemassa vielä kolmaski pikku joukko, mitä käytethään liittämässä ylisyntaktii alasyntakthiin. Käskemä sitä joukkoo tässä superjunksuuniksi. Formaalisesti junksuunisanat saatethaan olla neljenlaiset: Yksilekseemiset, niin ko ja, eli ~ elikkä, tahi ~ tai, vain ~ vai, niin, se, ette ~ että, nette ~ nettä, jos, ko, vaikka, mutta. Enkliitti -kä. Liittosanat, missä oon kaksi lekseemii pörätysten. Tämmöissii löyttyy tyhä subjunksuuniita, ja niitä oon niin ette ~ että, sillä ko, siksi ko, siitä ko, niin ko, ennen ko, jälkhiin ko. Parisanat, missä oon kaksi lekseemii, mikkä yhđistethään kaksi syntaktii eli fraassii. Nämät oon kaikki konjunksuuniita. Tämmöiset oon joko – eli ~ elikkä, sekä – ja, sekä ette ~ että. Kattoma nyt, minkälaissii konjunksuuniita, subjunksuuniita ja superjunksuuniita kainun kielessä oon, ja kunka niitä käytethään. Konjunksuunit Konjunksuunit liitethään yhtheen kaksi paralellista syntaktii eli uusheeman paralellisen syntaktin (2–4) eli fraasin (1). Paralelliset syntaktit saatethaan olla valtasyntaktit (2) eli alasyntaktit (3, 4), mutta ei niin, ette yksi olis alasyntakti ja toinen sen ylisyntakti. (1) Tielä oli jäätä ja lunta. (2) Tielä oli jäätä, ja mie pölkäsin lähteet ajamhaan piililä. (3) Jos sie lähđet ja Pekkaki lähtee, se mieki lähđen tunturhiin. (4) Jos sie lähđet mutta Pekka ei lähđe, niin mie tulen myötä. Konjunksuunit saatethaan olla alasyntaktin eđessä erittäin omasta syntaktista (5, 6). (5) Mutta vaikka oli kova sää, se mie kuitenki lähđin tunturhiin. (6) Kyllä mie tieđän, ette sie olet rohkee, mutta ette sie vielä sinneki lähđet, sitä mie en olis uskonu. Konjunksuunit saatama niitten merkityksen jälkhiin jakkaat neljheen joukkhoon: Additiiviset konjunksuunit, mikkä meinathaan, ette kaikki syntaktit eli fraasit, mikkä konjunksuunit liitethään yhtheen, kuuluthaan samhaan joukkhoon eli net oon olemassa eli tođet. Konnektiiviset konjunksuunit, mikkä ilmoitethaan, ette pörämäinen syntakti oon loogilinen seuraus etumaisesta. Disjunktiiviset konjunksuunit, mikkä ilmoitethaan, ette konjunksuunila yhtheen siđotuista syntaktiista eli fraasiista valithaan tyhä yhđen, eli ette net meinathaan sammaa. Lopputuloksenna oo sitte aina yksi konstateeraus. Kontrastiiviset konjunksuunit, mikkä ilmoitethaan, ette syntaktiitten eli fraassiin välilä oon vastakohta. Additiiviset konjunksuunit Additiivissii konjunksuuniita oon yksilekseeminen ja, parikonjunksuuni sekä – ja eli sekä – ette ~ että ja enkliitti -kä. Sitte kans saattaa pittäät additiivisena konjunksuunina yksilekseemistä ette-konjunksuunii, ko se meinaa, ette jotaki oon eli tapattuu enämen ette enämen. Kattoma näitä erittäin. Konjunksuuni ja sattaa olla alkamassa kokonhansa uutta syntaktii (1) tahi sittoot yhtheen valtasyntaktiita (2, 3) tahi alasyntaktiita (4) tahi kans kahta eli usseemppaa saman syntaktin fraassii (5, 6). (1) Se oli harva jää. Ja se oli yksi karhu, mie näin sen, se oli kaukana sielä jäälä. (2) Niilä oon sama murret ko meilä, ja puhuthaan justhiin samhaan laihiin ko met. (3) Lapin ihmiset käyvä ja ottava parkin siitä. (4) Ko oli lämmin sää ja aurinko paistoi, se met lähđimä hihtaamhaan vaarhaan. (5) Se käypi Suomessa ostamassa lihhaa ja sian fläskii ja makkaroita aina. (6) Tie meni Näätämön ja Reisivuonon siutti. Enkliitti -kä essiinttyy kielttäävissä syntaktiissa konjunksuunin ja sijasta, ja se liittyy tasan kieltoverbhiin. Kieltoverbi taippuu tavalisheen laihiin persoonissa ja moduksissa (indikatiivissa ja imperatiivissa). Sen haamut oon (indikatiivi) enkä, etkä, eikä, emmäkä, ettäkä, eikä ja (imperatiivi) äläkä, älk(k)öönkä, älk(k)ääkä, älk(k)öötkä. Se saattaa sittoot yhtheen kaksi valtasyntaktii, joista toinen oon myönttäävä ja toinen kielttäävä (1, 2). Jos kysymyksessä oon kaksi eli usheempi paralellinen kielto, kaikissa syntaktiissa eli fraasiissa häyttyy olla myötä kielttäävä verbi (3–6). (1) Se kuoli siihen sitte eikä päässy ennää ylös. (2) Sitä oli niin vähän, enkä mie tieđä, miksi sitä niin vähän oli. (3) Emmä met ole nähnheet kethään, emmäkä käynheet mishään. (4) Et sie saanu margariinii leivän pääle etkä ostaat tikkui sieltä etkä tupakkaa etkä mithään semmoista. (5) Net ei saata lukkeet eikä kirjoittaat. (6) Älkkää menkkää sinne, älkkääkä tehkää synttii. Parikonjunksuunit sekä – ja ja sekä – ette ~ että käytethään justhiin samhaan laihiin. Niilä siđothaan yhtheen kaksi paralellista fraassii eli sannaa. Paralelliset fraasit saatethaan olla vaikka mikkä syntaktin fastat jäsenet (1–7), mutta kans selittäävä apposisuuni (8). (1) Kyllä se kivun pois ottaminen oon sekä hyvä ja paha. (2) Se oli sekä Suomen ja Ruottin lappalaisia. (3) Siihen aikhaan oli Yykeässä sekä pappi ja lukkari. (4) Sielä oli sekä ruokkaa ja juomaa ja oli viinaa kansa niissä häissä. (5) Niitä oli sekä nisujauhot ette krouvit jauhot. (6) Sielä tuli vettä sekä levveemästi ja kaitasemasti. (7) Friiaria tuli sekä etelästä että pohjasesta, öystästä ja västästä. (8) Met laskima hevoiset ulos kevväilä juoksemhaan, sekä mie ette kranni. Konjunksuunii ette käytethään kahđen identtisen verbifraasin (9, 10) tahi komparatiivifraasin (11, 12) välissä, silloin ko muistelhaan, ette tapattuma eli tekeminen jatkuu ja toistuu tahi ette jotaki tullee enämen ette enämen. (9) Viholinen vain likeni ette likeni. (10) Ääni tielä koveni ette koveni. (11) Lapset tulthiin likemäksi ette likemäksi kotipaikkaa. (12) Puu kasvoi aina vain korkkeemaksi ette korkkeemaksi. Saman saattaa kans sannoot toisela tavala (13). (13) Viholinen vain likeni ja likeni. Konnektiiviset konjunksuunit niin ja se Konnektiiviset konjunksuunit niin ja se yhđistethään kaksi valtasyntaktii. Net oon synonyymiset ja implikeerathaan, ette pörämäinen syntakti oon yhđenlainen loogilinen seuraus etumaisesta (1–3). (1) Ei meilä ollu ruokkaa myötä, niin/se siinä piti pärjätä, siksi ette joku meiđät löytäis. (2) Viholisetkhaan ei nähnheet pimmeessä, niin/se het olthiin öksynheet niin ko metki. (3) Mie olin pikkuisen sairas yhtenä iltana, niin/se mie panin varhain maata. Usheimitten tämmöisen loogilisen suhtheen ilmoitehaan niin, ette etumaisheen syntakthiin lisäthään kausaalinen subjunksuuni ko tahi sillä ko (4–6). Silloin etumainen syntakti oon pörämäisen syntaktin alasyntakti ja junksuuni oon superjunksuuni. (4) Ko meilä ei ollu ruokkaa myötä, niin/se siinä piti pärjätä, siksi ette joku meiđät löytäis. (5) Ko viholisetkhaan ei nähnheet pimmeessä, niin/se het olthiin öksynheet niin ko metki. (6) Sillä ko mie olin pikkuisen sairas yhtenä iltana, niin/se mie panin varhain maata. Disjunktiiviset konjunksuunit Disjunktiiviset konjunksuunit ilmoitethaan, ette syntaktiista eli fraasiista, mikkä konjunksuuni sittoo yhtheen, valithaan tyhä yhđen, tahi ette syntaktit eli fraasit meinathaan sammaa assiita. Disjunktiiviset konjunksuunit oon yksilekseemiset eli(kkä), ta(h)i ja vai(n) ja parikonjunksuuni joko – eli(kkä). Disjunktiivista konjunksuunii eli(kkä) käytethään kahđessa merkityksessä: Sen merkitys saattaa olla inklusiivinen tahi ekslusiivinen. Ko molemat fraasit eli syntaktit, mikkä se sittoo yhtheen, meinathaan sammaa assiita, se oon inklusiivinen (1–5), mutta ko toinen sulkkee pois toisen vaihtoehđon, se oon eksklusiivinen (6–9). (1) Entisheen aikhaan asui yksi noitamies Keisissä eli Muotkassa. (2) Jos öksyy tunturissa, se oon paras, ette kaivaa ittensä lumheen elikkä pittää ittensä sulana. (3) Hilla se oon ensistä semmonen pikkunen ja raaka eli met kuttuma supuksi. (4) Hän ei halluu puhhuut omista assiista eli siitä, minkälainen olo hänele oon. (5) Semmoisten huhhuin eli juoruin pääle mie en usko. (6) Juntila oli yksi eli kaksi poikkaa, mie en muista tarkoin. (7) Se oon paras, ko sen syöpi vereksennä, paistaa eli keittää sen. (8) Hän häytyi mennä, tahtoi sitte eli ei. (9) Matti paranee eli sitte kuolee. Konjunksuuni eli(kkä) saattaa tarkoittaat kans, ette puhheen eli tekstin sisälystä haluthaan paranttaat eli muuttaat (10). (10) Yölä sitte tulthiin Pajalhaan Suomessa, elikkä se Pajala oon Ruottin puolela. Konjunksuunin ta(h)i käyttö oon kohta samanlainen ko konjunksuunin eli(kkä). Eli sillä meinathaan, ette sen yhđistämät sanat, fraasit eli syntaktit oon inklusiiviset eli meinathaan sammaa, eli ette sama assii sanothaan toisela tavala (11, 12), tahi net oon eksklusiiviset eli suljethaan pois toinen toisen (13, 14). (11) Met saatama villastaki punnoot tahi kerttoot lankkaa. (12) Se häättyy nuotanki paranttaat, ko se oon lahonu tahi löyhäksi tullu. (13) Se tarkoittaa, ette siitä oon ihminen tai elläin menny. (14) Matti ellää tahi kuolee, kyllä met sen sitte näjemä. Konjunksuunila ta(h)i saattaa kans alkkaat fraasin eli syntaktin, mikä muuttaa sanomista (15) tahi muistelee seurauksen ympäri (16). (15) Siinä oli joka kesä työtä nuitten venheitten kans, ko piti piikaroitteat kiini. Tai ei se ollu piikaria siihen aikhaan, mutta siihen porathiin puusta nauloja. (16) Hukka häätyi lähteet juoksemhaan pois, tahi muutoin hän olis mistantannu silmänsä. Ko kysymyksessä oon kaksi vaihtoehtoo, mistä valithaan, se käytethään parikonjunksuunii joko – eli(kkä) (17–19). Saman oon mahđolinen sannoot käyttämällä tyhä konjunksuuniita eli(kkä) tahi ta(h)i (20–22; katto kans ylipuolela). (17) Priitala oon nyt rahhaa, ja se meinaa joko ostaat talon eli panna rahat pankhoon. (18) Et saa koskhaan sitä paikkaa sopimhaan, se oon aina joko liian paljon elikkä liian vähän. (19) Se piti joko naiđa elikkä net ei saanheetkhaan mennä yhtheen. (20) Priitala oon nyt rahhaa, ja se meinaa ostaat talon eli panna rahat pankhoon. (21) Et saa koskhaan sitä paikkaa sopimhaan, se oon aina liian paljon tai liian vähän. (22) Se piti naiđa eli ei saanheetkhaan mennä yhtheen. Konjunksuuni vai(n) oon tavalinen tyhä silloin, ko pittää valita toisen kahđesta eli usseemasta alternatiivista (23–27). Molemat ei sitte saata tulla tođeksi eli realiseeraanttuut yhtäaikkaa. (23) Mie en saata sannoot, oliko hän suomalainen vain ruottalainen. (24) Mutta oliko se koivunparkki vain oliko se paijunparkki, sitä mie en tieđä. (25) Niitä saa Ryssästä, vain mistä net saaađhaan tuohii? (26) Kyllä se näkkee puista, oonko net lihavat vai laihat puut. (27) Lähetkö sie ulkopyythöön, vain jäätkö sie tänne liki kotia? Konjunksuuni saattaa kans alkkaat kysymäsyntaktin, ilman ette sen eđessä oon toista alternatiivii (28, 29): (28) Vain mitä tet pojat meinaatta? (29) Vain oonko taivhaassaki kaikki tyyhää? Kontrastiiviset konjunksuunit Kontrastiivissii eli vastakohtaa ilmoittaavii konjunksuuniita oon mutta ja muutamisti kans enkliitti -kä. Kattoma näitä kahta erittäin. Konjunksuuni mutta ilmoittaa, ette seuraava syntakti eli fraasi oon jotenki eđessä olleevan vastakohta (1, 2) eli tuo siihen jonku uuđen lisän eli näkemyksen (3–7). Se saattaa kans ilmoittaat, ette sen alkkaama syntakti muuttaa näkövinkkelii (8, 9). (1) Ei se ole kilo- mutta liitterimitta. (2) Siinä piđethään paijuu, paijun parkkii, ei ittee puuta mutta parkkii. (3) Trolli oon semmonen, mikä ei ole ihminen mutta muu paha. (4) Niissä oon neulat juuri niin ko kuusessa mutta erilaiset. (5) Kauraa kans freistathaan kyllä täälä kylväät, mutta ei se kassuu. (6) Niilä oon muutamilla yksi ja muutamilla kaksi penikkää. Mutta kolmee mie en ole nähny yhđeläkhään. (7) Hyljet pölkkää ihmistä. Mutta se piti minnuu hylkheenä. (8) Näkkeehän sen, että sielä oon vaarat. Mutta täälä meiđän puolela ei ole muuta, ko aivan jänkkää ja sitte nuita pikkuvaaroi. (9) Se oli yksi peret ja niilä oli paljon lapsii ja hyvä talo. Mutta oliko niilä saunaa, sitä mie en tieđä. Se oon tavalinen, ette kielttäävän mutta-syntaktin kieltoverbin yhđistethään mutta-konjunksuunhiin (10–12). Haamut oon silloin mutten, muttet, muttei, muttema, muttetta, muttei. (10) Mie kyllä muistan sen ihmisen, mutten muista sen nimmee. (11) Se oon soma paikka, muttet sie sinne piililä pääse. (12) Oon sieläki hillaa, muttema met sitä sieltä plokkaa. Enkliitti -kä löyttyy paitti addiktiivisena kans kontrastiivisena konjunksuunina (13, 14). (13) Mie ostin sieltä voita enkä margariinii. (14) Pekka lähti Sappheen eikä taivhaasseen. Subjunksuunit Subjunksuunit oon issoin junksuuniitten joukko. Niilä siđothaan alasyntaktin tahi alafraasin niitten ylisyntakthiin. Syntaktisen funksuunin puolesta tämmöiset alasyntaktit eli alafraasit saatethaan olla vaphaat adverbiaalit, verbin komplementit, adverbin, adjektiivin ja substantiivin defineeraukset, verttauskonstruksuunit. Kattoma subjunksuuniita tässä oorningissa. Subjunksuunisyntakti vaphaana adverbiaalinna Vaphaan adverbiaalisyntaktin liittää sen ylisyntakthiin tasan joku subjunksuuni. Nämät subjunksuunit saatethaan niitten merkityksen jälkhiin jakkaat seuraavhiin joukkhoin: temporaaliset eli aikkaa ilmoittaavat subjunksuunit, kausaaliset eli syytä ilmoittaavat subjunksuunit, kondisunaaliset eli ehtoo ilmoittaavat subjunksuunit., konsessiiviset eli vaihtoehtoo ilmoittaavat subjunksuunit ja konnektiiviset subjunksuunit, mikkä viisathaan sanomatilhaan, konteksthiin. Temporaaliset subjunksuunit Temporaaliset subjunksuunit alethaan alasyntaktin, mikä muistelee, koska jotaki tapattuu. Niitä oon yksilekseeminen ko ja liittosubjunksuunit silloin ko, sitte ko, siitä ko, siksi ko, jälkhiin ko. Kattoma ko-subjunksuunii ja liittosubjunksuuniita erittäin. ko-subjunksuunila alkkaava vapaa adverbiaalisyntakti saattaa olla ittensä ylisyntaktin pörässä (1–3), eđessä (4–6) ja kans se sisälä (7, 8). (1) Se oli yhtenä vuona, ko tulthiin hylkheet. (2) Hän oli jo pikkuisen sairas, ko hän meni sinne. (3) Nöyrä saapi tulla ottamhaan hänen, ko vissi aika oon kulunu. (4) Ko het olit soutanheet pitkän aijan, se tuli vasthaan meriraukka. (5) Ko äiti kerkis sinne, niin lapset olthiin itkheilä, ko olthiin jo vaipunheet matkasta. (6) Ko oli satanu, hän aina kirjoitti ylös, ja antoi tieđot Kristiaanihaan. (7) Kerta ko Tuomas oli mennyt pois, se ajatteli Matti, eikö hän saattais voittaat tämän ylit. (8) Koko aian, ko oli sota, se met emmä saanheet ostaat saipuata. Muutamisti ko-subjunksuuni saattaa olla kans alasyntaktin sisälä, mutta tämä ei ole olheen tavalinen (9). (9) Tahđoima, ette lapsi ko syntyi, sen piti tulla kastetuksi. Subjunksuuni ko haamustaa temporaalissii liittosubjunksuuniita adverbiitten siksi (10), siitä (11, 12), ennen (13–16) ja jälkheen ~ jälkhiin (17–19) kans. Näistä eriliikaisesti semmoiset alasyntaktit, mikä alethaan ennen ko ja jälkhiin ~ jälkheen ko, saatethaan kans olla ittensä ylisyntaktin eđessä (16, 18). (10) Mie hääđyin ođottaat sykkelin kans, siksi ko isä oli saanu palkan. (11) Tenossa kyllä oon saanu aina heiniä, siitä ko mie muistan. (12) Mie olen käyny koulua siitä ko olin seittemän vanhaa. (13) Nyt se ei ole monta vuotta, ennen ko se loppu tullee siihen. (14) Lukkarin tuvassa koulathiin, ennen ko tänne laitethiin koulutuvan. (15) Ennen paranttaa Jumala ittensä sään, ennen ko met ihmiset ittemä tavat. (16) Ennen ko ilta tuli, olthiinki kaikki seinät valmhiit. (17) Mie en ole leiponu jälkhiin ko sairastuin. (18) Jälkheen ko mie olin tullu täyđeksi, se mie lähđin heti kottoo pois. (19) Tämän sillan oon rakentanheet jälkhiin ko met olema tulheet evakoittemasta. Liittosubjunksuunin jälkheen ~ jälkhiin ko sijasta piđethään kans konstruksuunii sen jälkheen ~ jälkhiin ko, missä sen jälkheen ~ jälkhiin oon adposisuunifraasi (20). (20) Sen jälkhiin ko met tulima takaisin evakueerauksesta, se met häyđyimä rakenttaat kaikki uuđesti. Samanlaisina liittosubjunksuunina saattais pittäät kans konstruksuuniita sitte ko (21, 22) ja sillo(i)n ko (23, 24). (21) Meän puhet loppui, sitte ko tämä mies tuli tähän talhoon. (22) Sitte ko olin käny rippikoulun, se mie tahoin vähäsen lentäät ulkona. (23) Mie olen ensimäisen kerran käyny alhaala sillon ko olin ristilä. (24) Silloin ko met vielä asuima Tromssassa, meilä oli kissa, minkä nimi oli Raita. Niitten funksuuni oon kuitenki syntaktissa sama ko yksilekseemisen ko-subjunksuunin, ja sanat sitte ja sillo(i)n saattaa jättäät poiski. Sillä, vaikka sitte ja silloin oonki adverbit, net oon luonolisempi analyseerata ankkurisanoiksi, mikkä oon tavaliset, ko subjunksuunisyntakti oon ylisyntaktin komplementtina (katto 11.2.2 Subjunksuunisyntakti komplementtina). Kausaaliset subjunksuunit Kausaaliset vaphaat adverbiaalisyntaktit ilmoitethaan syyn tahi seurauksen, eli niilä selvitethään, miksi assiin tila oon niin ko ylisyntakti muistelee. Subjunksuunit oon ette ~ että, nette ~ nettä, niin ette ~ niin että, ko ja sillä ko. Kattoma näitä erittäin. Subjunksuuni ette ~ että alkkaa ylheensä alasyntaktin, mikä seissoo ittensä ylisyntaktin pörässä, ja ilmoittaa syytä (1, 2) eli seurausta (3–4). (1) Sillä net myyvät sielä etelässä, ette täälä oon hinta halvempi. (2) Mie luulen ette hän aikkoo juottaat sen rautahevoisen, ette pärjää huomisheen. (3) Sen verran oli kassii ja pöyttii, ette pärjäsimmä. (4) Mie olin net kaffipöönät kuivanu ja polttanu, että net olit pruunit. Ko syntaktissa oon kielttäävä verbi ei, sen liitethään ushein persoonahaamussa subjunksuunhiin (5, 6). Subjunksuunin haamu oon silloin etten, ettet, ettei, ettemä, ettettä, ettei. (5) Mutta se alkkaa sitte särkemhään sisäle luuta vasten, ettei ihminen sitä tunnekhaan. (6) Miksi mie kunnioitan tuota miestä niin kauheesti, etten tohđi sannoot sitä, mitä ajattelen? Subjunksuuni saattaa kans haamustaat adverbiaalisyntaktin preposisuunin ilman kans. Syntaktissa (7) se ilmoittaa, ette syy vailuu. (7) Mie olisin halunu oppiit kainun kieltä, ilman ette kukhaan minnuu siihen käski. Subjunksuunii käytethään kans valtasyntaktin alussa, ko sillä haluthaan selittäät eli konkludeerata jotaki, mitä eđelä oon sanottu (8). (8) Lääki neuloi ja pani haavan kiini ja sitte se vasta parani. Ette kyllä se oon hyvä ja huono se kivun pois ottaminen. Liittosubjunksuuni niin ette ~ niin että alkkaa alasyntaktin, mikä kans saattaa selittäät ja muistela syytä (9) eli seurausta (10, 11). Eroituksena yksilekseemisheen ette-subjunksuuniin oon, ette niin ette -syntakti näyttää enämen kans taphaan, millä jotaki tapattuu, tahi muuhun omituisuutheen. (9) Se venet oon soukka, niin ette oon kevveempi mennä vastavirthaan. (10) Hän alkoi nauramhaan, niin että tahtoi pakattuut. (11) Met veimä sen liinan vetheen, niin että se kulki veđen päälä matkan. Subjunksuunin nette ~ nettä käyttö oon kohta identtinen kausaalisen subjunksuunin ette kans (12–14). Se saattaa kans korvata niin ette -subjunksuunin (15). (12) Jotaki net häätyvät kirjottaat nuihin aviishiinki, nettä ihmisillä oon lukemista. (13) Meilä oli niin vähän astioita, mihin kaivethiin ruokaa, nettä met hää’yimä oottaat, siksi ko muut syöthiin. (14) Sielä oon niin vähän kallaa, nettei ollenkhaan kannata lähteetkhään. (15) Ko se oli hautunu, nette se oli vähän pehmeempi, se met söimä sen. ko-subjunksuuni, mikä oon tavalinen temporaalisena subjunksuunina, saattaa alkkaat kans syytä ilmoittaavan syntaktin (16–19). ko-syntakti oon tavalisesti ittensä ylisyntaktin pörässä (16–18), mutta saattaa se olla sen eđessäki (19). (16) Ei se antanu ruokkaa, ko hänelä oli itteläki ruokkaa vaanasti. (17) Hän se kyllä oli Suomesta, ko hän suomee puhui. (18) Hukkarievula oli jo nälkä, ko ruoka oli loppu. (19) Ko ennen ei ollu tullu käytyksi sielä, ja ko joki oli hänele vielä täysin tuntematon, se hän kokonhansa öksyi. sillä ko -syntakti ilmoittaa syytä, eli se selittää, miksi assii oon niin ko ylisyntakti väittää (20–22). Se oon tavalisesti ittensä ylisyntaktin pörässä. (20) Miehän sen tehny olen, sillä ko ei yksikhään muu ole semmoissii tehny. (21) Net tykäthiin hirmuisesti hänestä, sillä ko hän oli niin praatikas mies. (22) Se oon musta maa, sillä ko porroi oon liikkaa. Kondisunaaliset subjunksuunit Kondisunaalinen subjunksuuni alkkaa alasyntaktin, mikä ilmoittaa ehđon sille assiintilale, minkä ympäri ylisyntakti muistelee. Subjunksuuniita oon kaksi: jos ja ko. Kattoma näitä erittäin. Tavalissiimin ehtoo ilmoittaavan alasyntaktin alkkaa subjunksuuni jos. Alasyntakti ilmoittaa, missä tilassa ylisyntaktista tullee tosi eli se oon tosi. Saatama kans sannoot, ette ylisyntaktin assiintila oon seurausta jos-syntaktin assiintilasta. jos-syntakti saattaa olla joukkosyntaktin alussa eli ittensä ylisyntaktin eđessä (1, 2) eli sen jäljessä (3–6). Se oon tavalinen, ette sekä jos-syntaktin ette ylisyntaktin verbaali oon kondisunaalissa (1, 6). Ko subjunksuuni alkkaa kielttäävän alasyntaktin, se kieltoverbin saattaa panna yhtheen subjunksuunin kans, ja saama haamut jossen, josset, jossei, jossema, jossetta, jossei (4, 5). (1) Jos hyljet olis tieny, ette mie olin ihminen, ni ei se olis tullu päälet. (2) Jos skonto tullee, ni se öksyy sielä. (3) Pekka tullee, jos Maijaki tullee. (4) Sie jouđut Helvetthiin, josset kađu sinun synttii. (5) Sitä ei päässy naimishiin, jossei ollu käyny rippikouluu. (6) Mie en kyllä lähtis mihinkhään, jos mulla ei olis rahhaa myötä. ko-syntaktiista semmoiset, mikkä esitethään jonku toivheen, oon kans yhđelä laila kondisunaaliset. Sekä alasyntaktin ette ylisyntaktin verbaali oon tasan kondisunaalihaamussa. Tämmöinen ko-syntakti oon ushein joukkosyntaktin alussa (7), mutta saattaa se olla ittensä ylisyntaktin pörässäki (8). Mutta kondisunaalinen ko-syntakti saattaa kans löyttyyt kokonhansa ilman ylisyntaktitta eli valtasyntaktitta (9). (7) Ko ihminen pärjäis päivästä toisheen, niin sitä olis oikhein iloinen. (8) Kyllähän ihminen pärjäis, ko tyhä olis nokko meressä kallaa. (9) Ko ihminen takois pyssyt vikatheiksi. Ko sottaa ei ennää olis eikä kuuluiskhaan. Ko ihminen olis ymmärtäväisempi, kestäväisempi ja rauhaa rakastavaisempi. Ko maailmasta tulis jotaki uutta! Onnen maailma! Rauhan maailma! Yksi maailma! (Alf Nilsen-Børsskog, Kuosuvaan takana.) Konsessiivinen subjunksuuni vaikka Konsessiivisilla subjunksuuniila meinathaan subjunksuuniita, mikkä alethaan alasyntaktin, mikä muistelee jonkulaisesta alternatiivisesta assiintilasta. Kainun kielessä oon tyhä yksi konsessiivinen subjunksuuni, vaikka. vaikka-syntaktille tyypilinen oon, ette ylisyntaktin muistelema assiintila ei ole ođotettava eikä ođottamatonkhaan seuraus vaikka-syntaktin ilmoittamasta assiintilasta mutta kuitenki vähäsen yllättäävä assiintila. vaikka-syntakti saattaa yhtä hyvin olla ittensä ylisyntaktin pörässä (1–4, 7) eli eđessä (5, 6). Ko se oon ylisyntaktin eđessä, ylisyntaktin konjunksuuni saattaa olla vaikka-syntaktin eđessä (5). (1) Mie en ole muutelu asentopaikkoja paljon, vaikka olen orvoksi jääny. (2) Sillä oon hyvä järki, vaikka jo vanhaa mies oonki. (3) Mennee se niinki, ettei saa yhtäkhään kallaa, vaikka oonki ostanu lupakortin. (4) Hän tyhä puhui meile ruijan kieltä, vaikka met kaikin saatoima kainun kieltä. (5) Mutta vaikka oli jo juunikuu, lunta oli vielä hirmunen paljon vaaran laiđoila. Persoonahaamuinen kieltoverbi ei liittyy ushein suorhaan vaikka-verbhiin (6, 7), ja haamut oon silloin vaikken, vaikket, vaikkei, vaikkema, vaikketta, vaikkei. (6) Vaikkei meilä ollu sivakoita, se isälä kuitenki oli. (7) Kyllä se visshiin ymmärtäis minun suomen, vaikken mie kirjoittais niin justhiin oikhein. Konnektiivisubjunksuunit Konnektiivisubjunksuunit alethaan semmoisen syntaktin, mikä ei muistele mithään lissää ittensä ylisyntakthiin, mutta refereerathaan sanomatilhaan, konteksthiin. Niilä oon sitte samanlainen funksuuni syntaktissa ko konnektiivisilla adverbiila. Tämmöiset subjunksuunit oon niin ko ja jos, joila oon kans muunlaiset funksuunit: niin ko käytethään verttaamisessa ja jos käytethään kondisunaalisena subjunksuunina. Kattoma tässä näitten käyttöö konnektiivisubjunksuunina. Liittosubjunksuuni niin ko alkkaa alasyntaktin, mikä sittoo ittensä ylisyntaktin eđessä olevhaan puhheesseen eli teksthiin. Se saattaa olla alkamassa joukkosyntaktii tahi olla ittensä ylisyntaktin pörässä. Alasyntaktissa oon myötä sanoma-aktiverbi puhhuut ~ puhua(t), sannoot ~ sanoa(t), kirjoittaa(t), muistela eli muu semmoinen. Tämmöistä niin ko -sanaliittoo saattais pittäät konnektiivina, mutta ko sillä oon syntaktissa fasta paikka syntaktin alussa ja ko niin ko -alasyntakti ei saata seissoot yksin ilman ylisyntaktitta, otama sen myötä subjunksuuniitten seurassa. niin ko -syntakti saattaa seissoot ittensä ylisyntaktin eđessä (1–3) tahi sen pörässä (4, 5) (1) Niin ko mie jo muistelin, net alethiin suomalaiset täälä kulkemhaan heti ko tie tuli. (2) Niin ko meän äitiki puhui, kyllä se oon parempi aika nyt. (3) Niin ko Perunka silloin kirjoitti, se oli kamala saarnata vierhaala kielelä ihmisille. (4) Koko sođassa oli kysymys tyhä vallanhimosta, niin ko Pekkaki assiin ymmärsi. (5) Kyllä kainun kieli vielä ellää, niin ko Alfin kirjatki tođistethaan. Konnektiivisubjunksuunina jos alkkaa syntaktin, mikä refereeraa konteksthiin, kuuliijhaan (6) eli puhhuujhaan (7) ja hänen tiethoon eli ymmäryksheen, mutta ei aseta muuta ehtoo ittensä ylisyntaktin tottuusarvole. jos-syntakti saattaa kans tehđä ylisyntaktista yhdenlaisen kysymäsyntaktin (7). (6) Meilä oli vanhaasseen aikhaan tervahauat, jos tet ymmärättä, mikä semmonen oon. (7) Jos mie olen assiin oikhein ymmärtänny, tet meinaatta siirttyyt Alattihoon. Subjunksuunisyntakti komplementtina Subjunksuunit saatethaan alkkaat komplementtisyntaktin tahi -fraasin. Komplementtisyntaktiitten funksuunit oon samat ko muutoinki syntaktiitten komplementiila eli net saatethaan olla ylisyntaktin subjekti, objekti, predikatiivi tahi adverbiaali. Komplementtisyntaktilla saattaa olla kans nominaalinen representantti ylisyntaktissa. Tämä oon tavalisesti pronomeni se eli joku sen kaasushaamu. Esimerkiksi (1, 2): (1) Se oon kummalinen, ette sieki halusit olla myötä. (2) Mie en tieny sitä, ette sieki halusit olla myötä. Käskemä tämmöista semanttisesti tyyhää ylisyntaktin jäsentä ankkurisanaksi (katto kohđasta 2.4.4 Korrelaatti ja ankkurisana). Ankkurisana saattaa vailuutki, mutta se oon ylheensä parempi ankkurisanan kans. Subjunksuunisyntakti subjektinna Ylisyntaktin subjektinna saatethaan essiinttyyt alasyntaktit, mikkä alethaan subjunksuuniila ette ja ko. Kattoma näitä erittäin. Subjektinna ette-syntakti oon tasan ittensä ylisyntaktin pörässä. Ylisyntakti oon tavalissiimin yhđenlainen predikasuunisyntakti. ette-syntaktilla saattaa olla ylisyntaktissa ankkurisana (1–3), mutta saattaa se vailuutki (4). (1) Se oon tavalinen, ette tuola mettässä näkkee karfuun. (2) Kyllä se oon juuri tapahtunnu, ette karhu oon pahojansa tehny. (3) Vielä somempi hänestä oli se, ette ämmi oli hänen kansa kotona. (4) Jos tässä joku sattuis tulla kippeeksi, niin piian olis hyvä, ette meilä olis lääki. (Alf Nilsen-Børsskog, Kuosuvaaran takana.) Ko ylisyntaktissa oon predikatiivi, saattaa ette-syntaktin sijasta subjektinna olla kans infinitiivifraasi, minkä ette-subjunksuuni sittoo ylisyntakthiin. Ehtona oon, ette ette-fraasin merkitys oon geneerinen (5–7). (5) Hyvä se oon että päästä valmhiiksi aijala. (6) Paha se oon että olla köyhänä. (7) Se oon soma ette nähhä vielä sinunki. Sansiverbit näyttää(t) ja tunttuut ~ tuntua(t) otethaan tavalisesti adverbiaalikomplementin, mikä oon ablatiivissa (katto kohđasta 4.2.3.7 SANSI). Niilä saattaa kuitenki adverbiaalikomplementin sijassa olla subjekti, mikä oon ette-syntakti (8–10). Tämmöiset syntaktit olema analyseeranheet referatiiviseksi sansi-syntaktiksi (katto kohđasta 4.3.3, esimerkit 15, 16). (8) Tänä vuona näyttää, ettei tulekhaan hilloja. (9) Näytti, ette kainun kieli kokonhansa kuolee. (10) Pekasta tuntui, ette kuolema oli likelä. Verttaa syntaktiita (8), (9) ja (10) semmoishiin syntakthiin, missä oon ankkurisana (11–13): (11) Tänä vuona näyttää siltä, ettei tulekhaan hilloja. (12) Näytti siltä, ette kainun kieli kokonhansa kuolee. (13) Pekasta tuntui siltä, ette kuolema oli likelä. Näistä oon kuitenki tavalinen ette jättäät ankkurisanan pois. Subjunksuuni ko saattaa kans alkkaat subjektisyntaktin, mikä oon ylisyntaktin predikatiivin korrelaattina (14–17). Tavalinen se oon konstruksuunissa oon hyvä/paha/huono ko. Adjektiivi saattaa kans olla komparatiivinen (17). Subjunksuunisyntaktilla saattaa ylisyntaktissa olla ankkurisana (16, 17) eli olla olematta (14, 15). (14) Oli hyvä, ko tulitta kotia. (15) Oon paha, ko lapset villiinythään. (16) Se oon surkkee, ko kala oon loppunu vuonosta. (17) Se olis parempi, ko pysyisittä kotona tämmösellä ilmala. Subjunksuunisyntakti objektinna Ylisyntaktin objektin funksuunissa essiinythään alasyntaktit, mikkä alethaan subjunksuuniila ette ~ että, jos ja ko. Aivan ylivoimaisesti tavalissiin näistä oon ette ~ että -syntakti. Ko ylissyntaktinna oon referatiivinen syntakti, se oon tavalinen, ette sen objektinna oon ette ~ että -syntakti (1–7). Referatiivisen syntaktin objektinna olleeva kysymäsyntakti saattaa kans saađa alkhuunsa ette-subjunksuunin (5). Objektisyntaktilla saattaa olla ylisyntaktissa ankkurisana objektin kaasuksessa (6, 7). (1) Jos hyljet olis tieny, ette se oon ihminen, niin ei se olis pääle tullu. (2) Mie en usko, ette jäkälästä tullee minkhäänlaista ruokkaa. (3) Saapi sanoa, ette se tuli vaphaus tänne Ryssän sotamiehen kautta. (4) Ei kukhaan heistä ajatellu, ette säästeläki se pitäis. (5) Sitte sannoo lääki mulle, ette mitä sie aijot tuole käđele tehđä. (6) Mie kävelin etumaisena varoittain sitä, etten mie puttois aventhoon. (7) Emmä met hävenheet sitä, että puhuima suomee. Se oon kans olemassa semmoinen struktuuri, missä subjunksuunila ette ~ että siđothaan ensimmäinen infinitiivi ylisyntaktin verbin objektiksi. Tämmöistä käytethään, ko kysymys oon jonkulaisesta käskystä, eli ko ette-fraasi muistelee, mitä ylisyntaktin subjekti halluu, ette joku toinen tekkee jotaki. Ylifraasin verbinä saattaa olla ohjaama-aktiverbi (8, 9), mutta kans sanoma-aktiverbi (10–12). (8) Isäntä käski että kantaa heinät sisäle. (9) Mie kielsin että ei lähtiä. (10) Mikki sanoi pojile että lähtiä merele hänen kansa. (11) Mies huusi että tulla aphuun. (12) Antti kirjotti mulle että tulla varsin. Muutamisti objektinna saattaa olla jos-syntakti. Sillä oon silloin tavalisesti ankkurisana ittensä ylisyntaktissa (13), mutta saattaa se vailuutki (14). (13) Sitä mie meinasin, jos sie tahtoisit yöttyyt täälä. (14) Sie piđät lähteet kattomhaan, jos niitä miehii löytäis sieltä. Eriliikaisesti havaittemisverbiin kans saattaa objektikomplementtina olla ko-syntakti. Se saattaa olla ankkurisanan kans (15) eli ilman (16). (15) Het ei ollenkhaan nähnheet sitä, ko aamu valkeni. (16) Pojat kuulthiin, ko tyttäret tulthiin. Subjunksuunisyntakti predikatiivinna ette ~ että -syntaktilla saattaa olla kans predikatiivin funksuuni. Tavalisesti ylisyntaktissa olleeva korrelaatti silloin muistelee assiista tahi tilasta, mikä oon vissi ja tarkasti rajattu, ja alasyntakti sitte muistelee, minkälainen se assii oon. Taas sillä saattaa olla ylisyntaktissa ankkurisana (1, 2) tahi se saattaa seissoot ilman ankkurisanatta (3). (1) Ensimäinen toivomus oli se, ette het pärjättäis hengissä kothiin. (2) Toinen asia oli se, ette aika kului paremin ko oli jotaki työtä. (3) Ainua asia, mitä het toivothiin, oli ette sota loppuis ja tulis rauha. Predikatiivin tapainen oon kans semmoinen ette-syntakti, missä ankkurisanana ylisyntaktissa oon esimerkiksi niin eli semmoinen (4, 5). Näistä ankkurisanan oon huono jättäät pois. (4) Minun äiti oli kans semmonen, ette hän ei uskonu mihinkhään taikuutheen. (5) Mutta assiinlaita oli niin, ettei het sinä päivänä halunheet kohđatella meitä. Subjunksuunisyntakti adverbiaalikomplementtina Alasyntakti, missä subjunksiinina oon ette ~ että, oon tavalinen ylisyntaktin adverbiaalikomplementin funksuunissa. Ylisyntaktissa oon silloin ylheisesti ankkurisana, mikä oon siinä paikkakaasuksessa eli muussa haamussa, minkä verbi vaattii (1–6). (1) Sielä puhuthiin siitä / sen ympäri, ette aika oon kauhee. (2) Hän uskoi siihen / sen pääle, ette parempi aika se kyllä tulis heti. (3) Mie luotin siihen / sen pääle, ettet sie muistelis sitä kelheen. (4) Ihmiset kiitethiin väärttii siitä, ette heilä oli vielä ruokkaa. (5) Pojat sovithiin siitä, ette aamula het lähđettäis tunturhiin. (6) Minusta näyttää siltä, ette tästä tullee kova talvi. Havaitte ette näissä kyllä saattaa ankkurisana vailuutki, mutta sitte subjunksuunisyntaktin funksuuni muuttuu, eli se oon objekti (7–9) tahi subjekti (10). (7) Sielä puhuthiin, ette aika oon kauhee. (8) Hän uskoi, ette parempi aika se kyllä tulis heti. (9) Pojat sovithiin, ette aamula het lähđettäis tunturhiin. (10) Minusta näyttää, ette tästä tullee kova talvi. Subjunksuunisyntakti adverbin, adjektiivin ja substantiivin defineerauksena Subjunksuunisyntakti adverbin ja adjektiivin defineerauksena Subjunksuunisyntaktiista adverbin ja adjektiivin defineerauksena löyttyy tyhä ette ~ että -syntakti. Ko se oon adverbin defineerauksena, adverbifraasi ylheensä muistelee, ette kunka eli millä tavala, kunka paljon, kunka kauvoin eli muuta määrää (1–5). Adjektiivin defineerauksena subjunksuunisyntakti muistelee, mitä omituisuutta oon niin ja niin paljon eli vähän (6–9). Molemissa oon myötä adverbi (niin, liian, tarpheeksi, nokko eli muu semmoinen), mikä yhđessä ittensä valtasanan kans ilmoittaa määrää, millä alasyntaktista tullee tosi. (1) Kallaa ei jääny sen verran, että olis yhđen vellin tehny. (2) Kläpit viivythiin niin kauvoin, ette muori häytyi tulla noutamhaan heitä kothiin. (3) Kyllä se poika vihhaa viinaa niin paljon, ettei uskala putelhiin koskeekhaan. (4) Ranta oli liian kaukana, ette sinne olis päässy uimala. (5) Laiva oli jo tarpheeksi kaukana, ettei viholinen ennää nähny sitä. (6) Matti oli noitahommista niin vihainen, ette olis pieksenyt net kaikki traasuksi. (7) Pojat olit niin innostunheet, ette kokonhansa unhotethiin aian. (8) Mie olen liian vanhaa, ette mie saisin ennää akkaa. (9) Kyllä liha oli nokko lihava, ette siitä sai hyvän ruvan. Konnektiivi sillä saa kans defineeraukseksi ette-syntaktin (10). (10) En mie tehe työtä sillä, ette minusta tulis rikas, mutta sillä, ette mie tykkään työtelä. Subjunksuunisyntakti substantiivin defineerauksena Subjunksuunisyntaktii käytethään kans substantiivin defineerauksena eli sen korrelaattina oon substantiivi. Subjunksuunina oon silloin ette ~ että tahi ko. Kattoma näitä. Alisyntakti, missä subjunksuunina oon ette ~ että, oon kohta tavalinen substantiivin defineerauksena. Eriliikaisen tavalinen se oon defineerauksena silloin, ko substantiivi oon abstraktisana ja muistelee jostaki mielentilasta tahi ajatuksesta tahi puhheesta tahi muusta semmoisesta (1–7). Silloin sillä oon ushein ankkurisana ylisyntaktissa (1, 3, 4, 6), mutta saattaa se olla ilmanki (2, 5, 7). (1) Ei kenheen päähän ollu tullu se ajatus, ette miehilä saattais olla nälkä. (2) Heilä tuli eppäilys, ette het olthiin öksynheet. (3) Heile oli jääny usko siihen, ette parempi aika se kyllä tulis heti. (4) Maalista tavaraa heilä ei ollu, mutta olihan heilä kuitenki luottamus siihen, ette kyllä sitä löytyis. (5) Het ei saanheet tiettoo, ette laivoissa oli siviiliväkkee. (6) Se oli kuitenki semmoinen kysymys, ettei siihen löytyny vastausta. (7) Hän lähätti sanan kaikilet alattiolaisilet, ette het pi’it kokkoontuat hänen tyköt pyssyitten, kirvheitten ja muunlaisten tappamaneuvoitten kansa. Mutta ette-syntaktii käytethään defineeraamassa kans konkreettissii substantiiviita (8–11). Tämmöiset substantiivit vaađithaan etheen ankkurisanan, mikä tavalisesti oon semmo(i)nen. (8) Ko se oliski ollu semmonen jää, että viholliset oltais hukkunheet. (9) Mutta se oli semmonen lääkitysihminen, ette se saattoi panna jalan ja luut sijalensa. (10) Muutamat tulthiin töihin tänne ja saathiin semmosen työn, ette se oon pysyväinen. (11) Nyt lapset saava kasuta semmosessa aiassa, ette oon tervheet ja saava ellää. Muutamisti substantiivin defineerauksena saattaa olla kans ko-syntaksi (12, 13). (12) Meilä oli vissi aika, ko met pi’imä ollat sisälä. (13) Muistan vielä sen talven, ko olima feeriällä Spaaniassa. Verttausfraasit Kainun kielessä oon tyhä yksi vasituinen verttaussubjunksuuni, mikä oon ko. Se haamustaa yhđessä verttaussanan kans verttausfraasin. Tämä verttausfraasi defineeraa ittensä korrelaattii, mikä löyttyy ylisyntaktista. Verttaussanana oon joko komparatiivifraasi (1, 2) tahi vasituinen verttaussanafraasi (3, 4) tahi sitte se kokonhansa vailuu (5). (1) Matti oon vanhempi ko Maija. (2) Maija lukkee enämen ko Matti. (3) Pikku-Matti oon sama vanhaa ko Maija. (4) Pikku-Matila oon eri faari ko Maijala. (5) Maija oon Pikku-Matile ko sisar. Jajama verttausfraasit kolmheen joukkhoon: komparatiivifraasit Ekvivalentti suhdet Illustratiivinen suhđet Komparatiivifraasi Komparatiivifraasissa verrathaan kahta eli usheemppaa assiita eli entiteettii toinen toisheen. Korrelaatti eli se mitä verrathaan, oon ylisyntaktissa, se mihin verrathaan oon osana komparatiivifraassii. Se ilmoittaa, ette verrattavala oon enämen tahi vähemän jotaki omituisuutta eli ette verrattavvaa oon isompi eli pienempi määrä ko sillä, mihin sitä verrathaan. ko-fraasin verttaussanana oon komparatiivihaamuinen adjektiivi (1–6) tahi adverbi (7–9). Adjektiivi saattaa seissoot yksin ilman valtasanatta (1–4) eli olla substantiivin adjektiividefineerauksena (5, 6). (1) Pekka oon oikhein hyvä opas, parempi ko kukhaan muu, paras kaikista. (2) Ulkona oon vielä kylmempi ko varhemin. (3) Se poika oon yhen kuukauen nuorempi ko mie. (4) Kesälä saattaa tulla tauti lämpimästä, ja se oon vielä värrempi ko se, mikä kylmästä tullee. (5) Ei meän vanhiimet ole tulheet sen kummemmasta paikkaa ko mistä tetki tuletta. (6) Täälä oon likempi kalanpyytö ko koko Pohjais-Suomessa. (7) Näissä kainunleivissä oon fiiberii enämen ko sie koskhaan saat niistä fruktiista, mitä sie ylheensä syöt. (8) Eikä minule käyny paremasti ko sinulekhaan. (9) Nämät kakot kesti laittaat kauvoimin ko mie uskoinkhaan. Ekvivalentti suhđet Ekvivalentti suhđet merkittee, ette kahđela eli usheemalla assiila eli entiteetilä joko oon elikkä sitte ei ole yhtä paljon jotaki omituisuutta (1–3) eli ette ylisyntaktin assiintila oon sama eli muu ko verttausfraasissa (4–7). Ekvivalenttii suhđetta merkitteevät verttaussanat sama, yhtä ja liikka oon synonyymiset ja haamustethaan verttausfraasin ensiosan jonku adjektiivin (1–4) eli määrästä muisteleevan fraasin kans (5–7). (1) Kuninkhaantyär oli yhtä totinen ko ennenki. (2) Aviisissa seisoi, ette Alattiosta tullee yhtä iso kylä ko Tronjami. (3) Liisa oon sama vanhaa ko Matti. (4) Uslussa ei ole sama soma assuut ko Tromssassa. (5) Ilman sinulaki oon sama paljon tiettoo ko sinun opettaajalaki. (6) Niitä pölätyksiä saattaa olla liikka paljon ko meitä, vaikka met emmä näe niitä. (7) Se oli tehny kolmessa päivässä työtä liikka monta tiimaa ko nyt viikossa tehhään. Graadiadverbilla niin verttausfraasissa meinathaan kans yhđensorttista ekvivalenttii suhđetta (8–11). Mutta ko ylisyntakti oon kielttäävä, resultaattina oonki vastakohtasuhđet (12–15). (8) Heiđän olo oli niin hyvä ko se kaukana kottoo saattoiki olla. (9) Siinä se velli kiehui niin kypsyksi ko se kerkis kiehumhan. (10) Het souđethiin niin paljon ko jaksethiin. (11) Mie piän asua täälä niin kauan ko poika oon koulussa. (12) Eihän täälä ennää ole niin rauhalinen ko ennen oli. (13) Ei silloin ollu niin kallis ko nyt. (14) Ei se ruokahomma ollu ennen niin kevvee ko nyt. (15) Ei se ole niin raskas lukkeet ko sie luulet. Ekvivalentti suhđet oon mahđolinen kans ilman vasituista verttaussannaa (16). (16) Se äijä oli paha ko piru. Illustratiivinen suhđet Illustratiivisessa suhtheessa verttausfraasin pörämäinen osa kuvvailee ittensä ensiossaa. Verttaussanoina oon esimerkiksi (vasituissii verttaussannoi) sama, muu (1–4), (verttausadjektiiviita) samanlainen, erilainen ~ erisorttinen, muunlainen (5–7), (verttausadverbiita) samoin ~ samoten ~ samhaan laihiin ~ samala tavala, eri laila, muu(v)ala, muu(v)ale(t), muu(v)alta, muutoin ~ muuten (8–11). (1) Äiji ei saanu syöđä samassa pöyđässä ko isäntä ja emäntä syöthiin. (2) Auringolla oon sama vaikutus ko traanila. (3) Hänelä ei ollut muuta tavaraa ko tarpheeliset vaattheet ja yksi pikku arkku. (4) Ei täälä ollu muuta tietä ko joki talvela. (5) Niilä oli samanlaiset vaattheet ko miesihmisillä. (6) Nenetsiilä oli muunlaiset pyytötavat ko meilä Ruijassa. (7) Het praataava vähän erilaista suomia ko met. (8) Lappalaiset sanothiin ette talokkhaat oon heiđän väärttit, samoten ko talokkhaat sanothiin, ette lappalaiset oon heiđän väärttit. (9) Sykkelillä ei opi ajamhaan muutoin ko ajamalla. (10) Ruijan kieltä kirjoitethaan muula laila ko puhuthaan. (11) Mie en triivastu muuvala ko täälä. Ko ylisyntaktinna oon predikasuunisyntakti, verttausfraasin korrelaatti oon ylisyntaktin subjekti (12–15). (12) Sie olet aivan samanlainen ko Liisa. (13) Mie olen kokonhansa erilainen ko Pekka. (14) Se oon erisorttinen ko Tenon kala. (15) Suomi oon kokonhansa muunlainen kieli ko nämät skandinaaviset kielet. Samhaan laihiin ko vasituiset verttausadjektiivit toimithaan kans proadjektiivit semmo(i)nen, tuomo(i)nen ~ tuoma(i)nen ja tämmö(i)nen ~ tämmä(i)nen (16–20): (16) Ei ennen ollu semmosia vehkhejäkhään ko nyt. (17) Ei se ole syytä olla iloinen, ko oon tämmöinen aika ko nyt oon. (18) Sie nyt olet tuomainen ko sie olet. (19) Elämästä tullee semmonen ko itte sen tekkee. (20) Ei se ollu kumma, ette mettäki oli semmoinen ko se oli. Verttaussana saattaa kokonhansa vailuutki illustratiivisessa verttaamisessa (21–23). (21) Matti kävelee ko karhu. (22) Hukka ulvoi ko olis poikansa kađottannu. (23) Liisa oon ko kukkanen kentälä. Erliikaisesti, ko syntakti oon kielttäävä, se oon tavalinen jättäät verttaussanan pois (24–26. (24) Tämä ei ollu ollu talossa ko vähän aikkaa. (25) Sitä mie en ole kuulu ko ruijaksi. (26) Ei siihen panna ko puhasta suolaa. Illustratiivisen suhtheen ilmoittamisessa käytethään kans liittosubjunksuunii niin ko. Liittosubjunksuunin ensiosa niin oon korvaamassa verttaussannaa, ja sillä ei syntaktissa koskhaan ole muuta verttaussannaa. Liittosubjunksuuni saattaa yhtä hyvin alkkaat joukkosyntaktin (27) eli olla ylisyntaktin pörässä (28–30) eli sen sisäläki (31). (27) Niin ko muuvalaki maailmassa, ihmiset elethään tääläki vanhemaksi ette vanhemaksi. (28) Met elämä niin ko isot kreevit. (29) Eihän elämä ennen ollu niin ko nyt. (30) Ei ihmiset sielä puhu niin ko met täälä puhuma. (31) Oma muori oli hänele, niin ko toisileki ihmisille, rakkhain ihminen maailmassa. Subjunksuuniista kokkoovasti Ylipuolela olema nähnheet, ette haamun puolesta subjunksuuniita oon tyhä muutampi eli ette ~ että, nette ~ nettä, ko, jos ja vaikka, ja lisäksi ette- ~ että-subjunksuunin pohjale rakenettu liittosubjunksuuni niin ette ~ että ja ko-subjunksuunin pohjale rakenetut siksi ko, siitä ko, ennen ko, jälkhiin ~ jälkheen ko, sillä ko ja niin ko. Samala subjunksuunila saattaa kuitenki olla monenlaiset funksuunit. Eriliikaisen monta funksuunii oon subjunksuunila ette ~ että ja subjunksuunila ko. Näitä saattaiski käskeet yhđenlaiseksi ylheissubjunksuuniksi. Alapuolen tabeli näyttää, minkälaissii funksuuniita eri subjunksuuniila oon ja minkälaissii liittosubjunksuuniita net haamustethaan. Tabeli 62: Subjunksuunit ja niitten funksuunit Superjunksuunit Superjunksuunit niin ja se oon synonyymiset ja net liitethään alasyntaktin pörässä olleevan ylisyntaktin sen alasyntakthiin (1–5). (1) Jos hyljet olis tieny, ette se oli ihminen sielä jäälä, niin/se ei se olis pääle tullu. (2) Hän sanoi, ette jos hän vielä rikastuis, niin/se saapi nöyrä tulla ottamhaan hänen. (3) Sielä oon kalanostaja joka haminassa Vesisaaressa ja Pykejässa, ja jos kalan saava, niin/se se oon ostaja varsin. (4) Ko nälkä tuli, niin/se varsin sen evhään aina syöthiin. (5) Mutta jos tehimä jotaki pahhaa, niin/se tiesimä, ette mikä tullee. Superjunksuuniita niin ja se käytethään kans, ko valtasyntaktin keskelä oon alasyntakti, ja valtasyntaktin loppuosan haluthaan yhđistäät sen alkuoshaan eli sen alun haluthaan kerrata (6, 7). (6) Sielä, missä oon porot, niin/se sielä oon paimenki. (7) Sitä myöten, ko se tie valmistui, niin/se se lyheni se ajo.  K = mikä tahansa konsonantti, V = mikä tahansa vokaali.  En ota tässä kanttaa siihen kielihistooriallisheen kysymyksheen, kunka tämä vokaaliitten välinen h tähän paikkhaan oon joutunu, eli oonko se vaihettannu paikkaa vokaalin kans vain oonko vokaali kađonu siitä h:n eđestä.  eA-nomeniiksi näitä käskethään sillä, ette näissä oon vanhaa derivasuunisuffiksi, mikä alun alkkain oon ollu eA.  Merkki i sanan eli fraasin pörässä meinaa, ette sanan eli fraasin referentti oon identtinen toisen sanan eli fraasin kans, minkä pörässä oon samanlainen merkki.  Tässä ja hiljemin, ko prosanan eli fraasin, mistä prosana löyttyy, pörässä oon pikkupukstaavi i eli ii, se niilä meinathaan seuraavaa: Ko samanlainen merkki, se sannoin eli fraassiin referentit identtiset, ko erilainen merkki, se niilä oon eri referentit.