Meiđän joukko – Kainun kielen pohjakursi Teksti: Eira Söderholm Stiinan Leena mennee kafehaan Maijan Kreetan kans Se oon kaunis syyspäivä. Stiinan Leena istuu universiteetin kentälä. Siinä oon soma istuut. Aurinko paistaa ja oon lämmin. Leena lukkee kirjaa. Hän ođottaa Maijan Kreettaa. Missä se oon? Oo ja, tuola se jo tullee. – Hei Leena! sannoo Maijan Kreeta. –Täälähän sie jo oletki. Kunka se mennee? – No hyvvää päivää, Kreeta! Hyvin se mennee? sannoo Stiinan Leena. – Mutta miksi sie vasta nyt tulet? – Voi antheeksi! Tulenko mie liijan hiljain? kyssyy Kreeta. – No ei, et sie liijan hiljain tule, vastaa Stiinan Leena. – Tässä oon soma istuut. Aurinko paistaa niin lämpimästi. Se oon fiini ilma tääpänä. – Niin, se oon kaunis ja lämmin aamu, sannoo Kreeta. – Mutta illala se piian sattaa. Niin seissoo kuitenki yr.no:n säätieđotuksessa. – Ja niin. Se ei ole hyvä. Ilman se ei senthään vielä sađa lunta? Mie toivon, ette tullee pitkä ja lämmin syksy. Mie en tykkää, ette lumi tullee varhain, meinaa Leena. – Mutta ei se yr.no aina tieđä oikhein. – Ei tieđä. Ushein se tiettää väärin, sannoo Kreeta. – Mutta mitä sie lujet? Mikä kirja tuo oon? Oonpa se paksu! – Tämä oon Alf Børsskogin rommaani, sannoo Leena. – Se muistelee kainulaisten ympäri, Pyssyjoven kainulaisten ympäri. – Kainulaisten ympäri! Vain kainulaisten ympäri! sannoo Kreeta. – Sehän oon jännittäävä! Ja niin paksu kirja. Oonko se kainuksi eli ruijaksi? Leena ihmettellee. Eikö Kreeta tieđä, ette Alfi kirjoitti kainuksi? Hän vastaa: –Kainuksi tietenki. Sehän oli kainulainen kirjailiija. Etkö sie sitä muista? – Nyt muistan hänen ko sie sanot. Sie sitte saatat lukkeet kainuu? kyssyy Kreeta. – Tietenki mie saatan lukkeet kainuu, vastaa Leena. – Miehän studeeraan kainun kieltä ja kulttuurii. Mutta mitä sie meinaat? Istumako tässä vain menemäkö kafehaan? Ilman kafea oon jo auki? Mie halluun kaffii. – Joo, menemä vain kafehaan, sannoo Kreeta. – Kyllä se jo oon auki. Mieki halluun kaffii. Mulla oon jano. Mutta menemäkö met tuohon ishoon kafehaan vain menemäkö met siihen pienheen kafehaan? – Menemä pienheen kafehaan, ehđottaa Leena. – Sielä oon soma istuut. Saama praatata. – Joo, sielä oon soma. Menemä sinne. Stiinan Leena pannee kirjan pois ja noussee. Het lähđethään kafehaan. Leena ja Kreeta juođhaan kaffii ja syöđhään kakkoo Ko Maijan Kreeta ja Stiinan Leena tulhaan kafehaan, se kafeassa oon rauhalinen ja vähän ihmissii. – Mihin met istuma? kyssyy Leena. – Missä sie halluut istuut? Oonko se hyvä istuut tuola klasin vieressä? – Joo, istuma sinne, vastaa Kreeta. – Mutta ensistä mie nouđan kaffii. Tuonko mie sulleki? – Ei, et sie tarvitte, kyllä mie nouđan itte, sannoo Leena. – Mulla oon nälkä. Mie halluun kans kakkoo. Jonku oikhein hyvän kakon! Vaikka mie olenki jo liijan paksu. – Pumpulipuhheita! meinaa Kreeta. – Sie tyhä luulet ette sie olet paksu. Syömä vain kakkoo kans! Het tulhaan tiskin vierheen. Tiskin takana seissoo nuori tytär. – Hyvvää päivää! tervettellee Leena. – Päivää, päivää! vastaa tytär. – Mitä tet otatta? Otattako kaffii eli teetä eli pryyssii eli mitä? Jos halluutta spesiaalikaffii, se sitä saapi tuosta kaffiautomaatista. – Mie halluun tavalista kaffii ja tuon… Leena ei ole sikkari. – Jaa, minkä kakon mie otan? Tuo oon sikkaristi hyvä ja tuo ja tuo ja… – En mie tieđä, minkä kakon sie halluut, sannoo Kreeta. – Mie kuitenki otan kaffii ja vaffelin. Ja marmelaattii kans ja päälyspiimää pääle tietenki. – Jaa niin, sannoo Leena. – Hyvä! Mene sie ja istu. Mie tuon sulleki. Mutta kunka se oon? Otatko sie maittoo kaffin kans? Vain otatko sie päälistä sen kans? – Joo, kiitos, mie otan maittoo ja sokkerii kaffin kans, vastaa Kreeta ja mennee ja istuu yhtheen pöythään klasin vieressä. – Selvä. Mie sitte otan… Mitä mie otan? hunteeraa Leena. – Niin, ole hyvä ja muistele, mitä sie otat, pyyttää tytär tiskin takana. – No hyvä. Mie otan kaks kaffii ja yhđen sukulaatikakon ja yhđen vaffelin. Vaffelin kans tullee marmelaattii ja päälyspiimää, sannoo Leena – Marmelaati ja päälyspiimä oon tuossa tiskilä, näyttää tytär. – Siitä saapi ottaat itte, ole hyvä. – Kiitos! Mutta missä teilä oon pretta? kyssyy Leena. – Mie tarvitten pretan. – Pretat oon tuossa tiskin alla. Ota sieltä, ole hyvä, käskee tytär. – Kiitos. No, ilman mulla nyt oon kaikki. Kaksi kaffii maiđon kans ja sukulaatikakko ja vaffeli. Kunka paljon se tekkee? kyssyy Leena. – Se tekkee 75 (seittemenkymmentä viisi) kruunuu, kiitos, vastaa tytär. – Mie maksan kortila, sannoo Leena. Tytär näyttää maksovehjettä. – Ole hyvä, tässä oon maksovehjet. – Kiitos! Sano vielä, ole hyvä, kunka paljon se tekkee yksi kaffi ja yksi vaffeli, pyyttää Leena. Tytär hunteeraa ja sannoo sitte: – Se tekkee… Jaa, se tekkee 30 (kolmekymmentä) kruunuu. Stiinan Leena kiittää: – No kiitos. Siinä oon sitte kaikki. Hyvästi! – Hyvästi vain! Stiinan Leena tullee Maijan Kreetan tykö. Kreeta istuu klasin vieressä ja ođottaa. Leena istuu alas. Hän anttaa kaffin ja vaffelin Kreetale ja sannoo: – Ole hyvä. Siinä oon sulle kaffi ja vaffeli. Kaffi oon maiđon kans ja vaffelin päälä oon marmelaattii ja päälyspiimää. Se tekkee 30 (kolmekymmentä) kruunuu. – Kiitos! kiittää Kreeta. – Sie olet siivo. Mutta…Missä se sokkeri oon? Mie en näje sitä. – Voi herraton aika! huuttaa Leena. – Sitä ei ole! Mie nouđan sulle. – Ei, ei, et sie tarvitte. Mie nouđan itte, sannoo Kreeta. Ko Leenala ja Kreetala oon kaffit ja kakot ja vaffelit ja sokkerit ja kaikki, sitte het istuthaan ja praatathaan. Missä Mikko oon? – No nyt sitte se assii mistä met piđämä puhhuut. Mitä sie hunteeraat? kyssyy Kreeta. – Sulla oli joku assii. – Niin, tieđätkö, mitä mie hunteeraan? Mie hunteeraan ette… Mutta voi herraton aika! huuttaa Leena sitte. – Nyt mie muistan. Mikko piti kans tulla. Missä se nyt oon? – Niin kuka Mikko? kyssyy Kreeta. – Tunnenko mie sen Mikon? – En mie tieđä, tunnetko sie sitä Mikkoo, sannoo Leena. – Mie meinaan Petterin Mikkoo. – Meinaatko sie sitä tromssalaista poikkaa? Sitä joka studeeraa histooriaa täälä universiteetissa? kyssyy Kreeta. – Niin justhiin, sannoo Leena. – Sitä justhiin mie meinaan. Tunnettako tet toinen toisen? Maijan Kreeta ei ole sikkari. Hän sannoo: – Mie en tieđä, saatanko juuri sannoot, ette mie tunnen hänen. Mutta tieđän kyllä, kuka se oon. Semmoinen oikhein soma ja kommee poika. Se oon Liisan Matin kaveri. Ja Liisan Matin mie kyllä tunnen oikhein hyvin. Se studeeraa matematikkii niin ko mieki. – Niin justhiin. Sitä poikkaa mie meinaan, vastaa Leena. – Net pruukathaan aina kulkkeet yhđessä, Mikko ja Matti. – Mutta oonko se Mikko sitte sinun kaveri, ko sie sen täälä meinaat kohđatella? kyssyy Kreeta. – Joo, oikhein hyvä kaveri, vastaa Leena. – Met olema molemat myötä kainulaishommissa. – Ja niin. Ja hän sitte pittää kans tulla tänne? kyssyy Kreeta. – Niin. Mutta voi herraton aika! Leena taas huuttaa. – Sehän tietenki ođottaa meitä tuola ulkona kentälä. Eihän se tieđä ette met olema täälä. Mie häyđyn rinkata sille. Ja heti! Stiinan Leena ottaa käsifuunin laukusta ja meinaa rinkata. Mutta justhiin silloin se käsifuuni rinkkaa. Stiinan Leena kattoo ja näkkee, ette se oon Petterin Mikko. Voi, voi, mitähän se Petterin Mikko nyt ajattellee! Oonkohan se vihainen? – Hei Mikko! tervettellee Leena. – Mistä sie rinkkaat? Missä sie olet? – Hyvvää aamuu, Leena! tervettellee Mikko. – Anna mulle antheeksi! Mie olen vielä kotona. – Mitä? Kotona? huuttaa Leena. – Ja mikä aamu nyt oon? Nyt oon jo päivä, ette sen tieđät. Mie olen täälä universiteetissa ja ođotan sinnuu. Ođotan ja ođotan. Miksi sie et ole täälä? Niin, ja täälä oon yksi toinenki tytär. Met istuma ja ođotamma sinnuu. Miksi sie et ole täälä universiteetissa? – Noo… Niin, anna antheeksi, pyyttää Mikko. – Mie olen tääpänä vähäsen vaipunu. Met olima eilen Matin kans… No, muistelen sulle sitte. Mutta nyt mie heti tulen sinne universiteetthiin. Otan pyssin ja tulen. Missä tet oletta? – Nyt met jo olema Maijan Kreetan kans täälä universiteetin kafeassa, muistelee Leena. – Tässä pienessä kafeassa. Siinä kafeassa mikä oon meiđän institutin alla. Tule tänne ja heti! Leena vielä käskee. Nyt Mikole tullee hoppu: – Tulen, tulen, mie tulen heti. Ođota, ole siivo, sielä. Heti mie olen sielä. – No hyvä. Näjettelemä sitte, sannoo Leena. – Näjettelemä! Heilä oon kaikila hoppu Stiinan Leena pannee käsifuunin laukkhuun ja tyttäret juođhaan kaffin ja syöđhään kakot ja vaffelit. Sitte Mikko jo tulleeki. – Hyvvää aamuu, tyttäret! tervettellee Mikko. – Kunka se mennee? – Aamuu, Mikko! Hyvin se mennee, vastaa Leena. – Met täälä istuma ja ođotamma sinnuu, Kreeta ja mie. Mutta piian tet että tunne toinen toista? Maijan Kreeta oon Yykeästä pois, mutta assuu nyt Tromssassa. – Joo vain, kyllä mie tämän tyttären tieđän. Sehän oon Liisan Matin kaveri, sannoo Mikko. – Kunka se mennee, Kreeta? – Kiitos kysymisestä, hyvin se mennee, vastaa Kreeta. – Kyllä mieki sinun tieđän. Liisan Matti ushein puhhuu sinusta. – No, se oon hyvä, ette tetki nyt viimen tutustutta. Mulla oon assii, mistä mie halluun puhhuut teiđän kans, muistelee Leena. Petterin Mikko oon hööli ja sannoo Kreetale: – Oikhein soma tutustuut, Kreeta. – Samoten. Soma tutustuut sinun kans, Mikko. Mutta mikä se sinun assii oon, Leena? Nyt mie halluun kuula, mikä se sinun assii oon. Muistele meile, pyyttää Kreeta. – Mie en tieđä, jaksanko mie istuut ennää täälä tässä samassa kafeassa. Mitä tet meinaatta? Piian menemä johonki muuhun paikkhaan? ehđottaa Leena. – Vain oonko teilä hoppu? Mitä kello oon? Maijan Kreeta kattoo kelloo ja huuttaa: – Voi ei! Kello oon jo nuoin paljon! Se oon heti yksitoista. Mie häyđyn mennä oppitiimale. Emmä met saata ennää lähteet mihinkhään muuvale. Mulla oon matematikin oppitiima kvartin yli yksitoista. Mie häyđyn heti lähteet. Meiđän opettaaja ei tykkää, jos se häyttyy ođottaat meitä. – Ođota vielä vähän, pyyttää Leena. – Älä heti lähđe. Met häyđymä soppiit, koska met sitte kohđattelema. Mie halluun tođesti puhhuut teiđän kans. Koska teile passaa? Huomena? Vain tääpänä illala? Mitä tet tehettä illala? – Voi riivattu! huuttaa Mikkoki. – Oonko kello tođesti jo nuoin paljon! Huh huh! Mieki häyđyn lähteet. Mulla oon Pohjaismaitten histoorian tiima. – Ođottakkaa, ođottakkaa nyt vähäsen! pyyttää Leena. – Koska teile passaa ette kohđattelema? Passaako tääpänä illala? Ilman tet että perjantaina tehe läksyi? – Kyllä mulle passaa tääpänä illala. Mutta sitte mie otan Liisan Matin myötä. Oonko se OK? kyssyy Mikko. – Tietenki se oon OK, vastaa Leena. – Se oon oikhein hyvä. Mutta sie, Kreeta? Saatatko sie tulla illala? Maijan Kreeta oon iloinen ja sannoo: – Joo, tääpänä passaa oikhein hyvin. Ja soma, jos Mattiki tullee. Sitä oon aina soma kohđatella. – Mutta missä met kohđattelema? Passaako teile, ette tuletta minun tykö? ehđottaa Leena. – Kyllä mulle passaa, jos Mikole passaa, sannoo Kreeta. – Joo, mie tulen ja tuon Matin myötä. Sehän olis oikhein soma. Mutta koska? Mihin aikhaan met tulema? kyssyy Mikko. Stiinan Leena hunteeraa vähäsen ja sannoo sitte: – Tulkkaa kello kuusi. Vain piian se oon liijan varhain? Mihin aikhaan tet halluutta tulla? Maijan Kreetaki hunteeraa. Sitte hän sannoo: – En mie niin varhain kerkkii. Sanomako kello seittemen? Vain kello kahđeksen? Vain puoli kahđeksen? – Kahđeksen passaa. Met tulema Matin kans kello kahđeksen, sannoo Mikko. – Tuletta sitte minun tykö kello kahđeksen, päättää Leena. – Ilman sie Mikko muistat, missä mie asun? Mie asun vielä samassa paikassa siinä Isolakađula. Mikola oon hoppu. Hän sannoo: – Joo, joo, kyllä mie tieđän. Eikö se adressi ole Isokatu 4 (nelje)? Näjemä sitte illala. Nyt mie häyđyn juosta. Hyvästi! – Mullaki oon jo hoppu, sannoo Kreeta. – Näjemä illala. Hyvästi! – Hoppu se oon mullaki! Kello oon jo kvartin yli yksitoista. Hyvästi! Ja tervettulemaa minun tykö! sannoo vielä Leena. Yks kaks kolme nelje viis jää sie siihen siis! Pyssyjoki Stiinan Leena unistellee Stiinan Leena makkaa sängyssä ja unistellee. Hän seissoo kentälä meren rannassa, piian jonku vuonon rannassa. Se oon kesä. Ilma oon kaunis. Aurinko paistaa ja oon lämmin. Kyllä oon kaunis paikka! Vähäsen kuitenki tuulee. Hän näkkee ette vuonossa oon paaroi. Hän kattelee maisemaa ympärillä. Ko hän kattoo vuonhoon käsin, se hän näkkee kaksi pitkää niemee. Niitten välissä oon virta. Uloskäsin näkkyy kaksi saarta. Takana oon korkkee vaara ja vaaran rintheessä oon outa. Siinä oon kans syvä vankka. Vankkaa alas tullee iso joki. Se tullee sikkaristi jostaki järvestä korkkeelta tunturista. Vuonon rannassa oon pieni kylä. Mithään tietä ei ole. Mutta rannassa oon kuitenki pieni hamina ja siinä oon venheitä. Piian tänne päässee tyhä venheelä eikä olheen piililä eli pyssilä? Maisema oon opas. Se oon niin ko hänen kotopaikka Naavuonossa, mutta kuitenki vieras. Hänen kotokylässä oon paljon huonheita, ja sinne tullee hyvä asfalttitie. Missä mie olen? hän ajattellee. Mikä paikka tämä oon? Ja mikä aika tämä oon? Hän kattelee vielä ympärille. Hän näkkee, ette rannassa oon pieni harmaaja huonet. Siinä oon tyhä yksi klasi ja matala ovi. Ovi aukenee ja ulos tullee vaimo. Oonko se hänen muori? Piian se oon hänen muori! Ulos tullee vielä toinen, oikhein vanhaa vaimo ja kaksi miestä. Toinen mies oon kohta nuori ja toinen vanhaa. Oonko siinä hänen faari ja hänen ämmi ja äiji? Mutta miksi niilä oon nuoin kummaliset vaattheet? Kukka net oon? Vielä hän näkkee, ette siljola seissoo pieni poika ja tytär. Kukka net sitte oon? Poika oon niin ko hänen veli ja tytär niin ko hänen sisar. Mutta nyt se vanhaa vaimo huuttaa jotaki. Mitä se huuttaa? Leena kuulee ette se huuttaa: – Tule Leena jo sisäle! Kalavelli oon valmis! Tule, niin syömä! Mutta se huonet ei ole hänen kotohuonet. Hänen kotohuonet oon iso ja se oon valkkee. Leena melkhein pölästyy ja… Samassa hän kuulee, ette joku rinkkaa. Mikä se oon? Muori kattoo ja faari kattoo ja veli ja sisar ja ämmi ja äijiki kađothaan. Missä hän oon? Menemäkö kinhoon? Leena kattoo ympärille. Hänhän oonki kotona, omala soffala Tromssassa! Käsifuuni rinkkaa pöyđälä. Leena ottaa käsifuunin ja sannoo: – Halloo! Se oon Leena. Kuka puhhuu? Kuuluu ääni: – Miehän se olen, Mikko. Etkö sie näje? Hyvvää ilttaa! – Siekö se olet, Mikko? Ilttaa vain, tervettellee sitte Kreeta. – Mie unistelin ja luulin, ette mie olin kotona Naavuonossa. Eli mie en ole sikkari, missä mie olin. Se paikka oli niin ko minun kotopaikka mutta ei se kuitenkhaan ollu minun kotopaikka. – Oo ja, sannoo Mikko. – Mutta nyt sie piđät herätä. – Mitä kello oon? Oonko se jo kahđeksen? kyssyy Leena. – Ei se nyt vielä kahđeksen ole, se oon vasta kuusi. – No hyvä, Stiinan Leena huokaissee. – Mie jo ajattelin ette mie olen nukkunu liijan pitkhään. Mutta mitä sie ajattelet? Miksi sie rinkkaat? – Kuule, Leena. Tääpänä mennee niin hyvä filmi Maailmanteatterissa. Mie halluun nähđä sen, ja Mattiki halluu. Emmäkö saata mennä kinhoon? Tule sieki myötä, ehđottaa Mikko. – Oo ja, mikä filmi se oon? kyssyy Leena. – Se oon yksi Mikon Anstin filmi. Se muistelee kainulaisten ympäri, vastaa Mikko. – Emmäkö met saata mennä huomena? Sehän tullee Kreetaki tääpänä tänne, etkö sie muista? kyssyy Leena. – Se filmi mennee tyhä tääpänä. Kyllä sie tieđät, nethän menhään tyhä päivän eli pari täälä, sannoo taas Mikko. – Mutta mitä met tehemä sen Kreetan kans sitte? kyssyy taas Leena. – Freistaa rinkastaat sille! Piian se passaa silleki tulla kinhoon. Leena hunteeraa vähäsen ja sannoo sitte: – No ilman mie sitte häyđyn rinkastaat sille. Kyllä mieki halluun nähđä sen filmin. Mutta koska se alkkaa? – Se alkkaa puoli kahđeksen, sannoo Mikko. – No hyvä. Jos sie et kuule mithään multa, se kohđattelema sielä sitte, myönttyy Leena. – Soma! Näjettelemä sitte. Hyvästi, Leena! – Hyvästi, hyvästi, Mikko! Mie rinkkaan heti Kreetale. Het käyđhään kinossa Leena ja Kreeta kohđatelhaan Maailmanteatterissa kvartin yli seittemen. Kreetala oon myötä vieras tytär. – Hei, Leena! Tämä tässä oon Hannun Hanna. Hän oon Pykejästä pois. Se tuli vasta eilen Tromsshaan, muistelee Kreeta Leenale. – Hyvvää ilttaa! Leena tervettellee. – Mutta mikä sinun nimi oon? Mie en kuule täälä mithään. Täälä oon niin kamala remu, ette mie en kuule mithään. – Mie olen Hannun Hanna. Hyvvää ilttaa, huuttaa Hannun Hanna. – Mie olen Pykejästä pois, ja tyhä käymässä Tromssassa. Leena huuttaa takaisin: – Se oon soma kohđatella! Minun nimi oon Stiinan Leena. Mie olen Naavuonosta pois, mutta nyt mie asun Tromssassa. Mutta menemä tuone ulos, piian met sielä kuulema paremin. Het menhään ulos. Kinhoon mennee paljon ihmissii. Kaikki haluthaan nähđä sen Anstin filmin. Se muistelee kainulaisten histooriasta ja oon kuulemin oikhein hyvä filmi. Mutta missä net pojat oon? Kello oon jo heti puoli kahđeksen eikä poikkii nävy mishään. Stiinan Leena, Maijan Kreeta ja Hannun Hanna seisothaan kinon eđessä ja ođotethaan. – Miehet! sannoo Leena. – Niitä häyttyy aina ođottaat. Ensistä pyyđethään tänne, ja sitte net ei tule itte! – Niin, heti met häyđymä mennä sisäle. Mie halluun nähđä sen filmin, meinaa Kreeta. – Kauvoin emmä ennää ođota. Mutta samassa pojat jo tulhaanki. – Voi antheeksi! sannoo Mikko. – Justhiin ko mie piđin lähteet, se mulle rinkas minun faari. Ja se puhhuu aina niin paljon. Kreetale Mikko sannoo: – Tämä tässä oon sitte se Matti. Se oon Alattiosta pois. Piian tet tunnettaki toinen toisen? – Joo, tietenki mie tunnen Matin. Hei vain, Matti! Mutta tämä tytär tässä oon Hannun Hanna Pykejästä. Hän oon käymässä Tromssassa, sannoo Kreeta. – Mutta nyt häyđymä mennä sisäle. Ilman teilä oon piletit? – Voi pahus, ei ole! hoksaa Matti. – Voi siis miehet! Mutta nyt menkkää hopusti ja ostakkaa net piletit! Meilä tyttärillä oon jo piletit, tietenki. Kohđattelema tässä ulkona filmin jälkhiin. Oonko se hyvä? kyssyy Leena ja huokaissee. – Mie laukon heti ja ostan, sannoo Matti. Het laukothaan Mikon kans sisäle kinhoon. – Naiset…, mutissee Mikko vielä ko mennee. Heti het oon kaikki kinosaalissa ja kattothaan filmii. Se oon jännittäävä. Se muistelee Ollin Knuutista eli Knud Qvænistä, muutamasta alattiolaisesta, joka eli 1700-luvula (seittementoista sađan luvula). Siinä tapattuu kaikkee kamalaa, mutta loppu oon hyvä. Niin kuitenki ajattellee Stiinan Leena, ja piian kaikki muutki. Filmin jälkhiin het seisothaan kinon eđessä ja puhelhaan filmin ympäri. – Kyllä se oli jännittäävä filmi! Ja ajatelkkaa, se oon kaikki totta! sannoo Leena. – Totta ja totta…Filmit oon aina fiksuunii. Mutta kyllä se Knuutti oon historialinen persoona, tiettää Mikko. – Ja muistakkaa ette se oli alattiolainen! sannoo Matti. Hän oon vähäsen ylppee, ko hän oon itteki Alattiosta pois. – Ajatelkkaa minkälaisen reisun se Knuutti teki, ko se reisas Kööpenhaminhaan kuninkhaan tykö! Alattiosta Koutokeinhoon, Koutokeinosta Kaaresuanthoon, Kaaresuanosta Tornihoon, Torniosta Tukholmhaan ja sieltä vielä Kööpenhaminhaan. Eikä silloin ollu piilii eikä tookkii eikä flyyii. Se piti reisata poroila ja venheelä ja hihđataki se piti! Joo poka se oli reisu! – Joo vain! Mutta mitä met nyt tehemä? Menemäkö johonki restaurantthiin? Saatama vaikka juođa yhđen öölin eli klasin viinii, ehđottaa Kreeta. – Voi kamala, mie häyđyn huomena nousta ylös niin varhain. Mulla oon frisööri jo kello yhđeksen aamula, sannoo Mikko. – Oonko kello yhđeksen nyt niin varhain? Ja koska met sitte puhuma, jos tet nyt heti menettä kothiin? kyssyy Leena. – Puhuma? Mistä met piđämä puhhuut? kysythään muut. Leena huokaissee: – Voi herraton aika! Ettäkö tet muista? Miehän sanoin, ette mulla oon tärkkee assii teile. – Joo vain, nyt mie muistan. Mutta emmäkö met saata puhhuut siitä huomena? Huomena oon lauvantai ja mulla oon parempi aika, sannoo Mikko. Ja niin het sovithaan. Het kohđatelhaan seuraavanna päivänä Leenan tykönä kello viisi. Leena luppaa ette hän laittaa heile keskipäivää. Silloin kyllä sikkaristi kaikki tulhaan. Kaikkihan tykäthään ruvasta! Kreeta ja Hanna kaupathaan Maijan Kreeta ja Hannun Hanna kävelhään kaupungilla. Het aijothaan vähän kaupata. Ja piian juođa kans kupin kaffii jossaki somassa kafeassa. Kello oon vasta yksi, se heilä oon hyvä aika ennen ko het piđethään olla Stiinan Leenan tykönä. – Mitä sie aijot ostaat? Mihin met pitäisimmä mennä? kyssyy Kreeta. – Mie halluun ostaat vaattheita, ko mie nyt olen kaupungissa. Pykejässä ei ole vaatetkauppaa, vastaa Hanna. – No, mutta eikö Kirkkoniemessä ole vaatetkauppaa? ihmettellee Kreeta. – Kirkkoniemessä kyllä oon kohta paljon vaatetkauppoi. Mutta mie en löyđä sieltä oikkeita vaattheita, semmoissii mistä mie tykkään, sannoo Hanna. – Minkälaisista sie sitte tykkäät? Eli minkälaissii vaattheita sie nyt tarvittet? kyssyy taas Kreeta. Hanna vähäsen aikkaa hunteeraa ja sannoo sitte: – Mie tarvitten uuđen hamheen, housut, plyysin, T-paiđan, sukat, tröijyn, kengät ja vaikka mitä. Mulla ei ole vaattheita, siehän näjet. – Älä nyt taajo, oonhan sulla vaattheita. Nytki sulla oon päälä oikhein sievä jakka ja kommeet saapphaat. Ja mie tykkään kyllä tuosta sinun plyysistä ja nuoista sinun housuista. Net oon oikhein fiinit, sannoo Kreeta. – Joo, joo, mutta net oon jo liijan vanhaat. Mie halluun jotaki uutta, meinaa kuitenki Hanna. – Hyvä oon, menemä sitte tuohon ostosentterhiin tuola rannassa. Sielä oon paljon vaatetputikkiita, ehđottaa Kreeta. Mutta Hanna puđistaa päätä. Ei, ei hän tahđo ostosentterhiin. – Sielä oon sikkaristi samat vaattheet ko Kirkkoniemessä. Eikö täälä ole yhtäkhään spesiaaliputikkii? Kreeta häyttyy nyt hunteerata. Hän ei ushein osta vaattheita. Hän tykkää vanhoista vaattheista. Nytki hänelä oon päälä vanhaat siniset dongerihousut ja vanhaa punainen anorakki. Jalassa hänelä oon joggekengät. Kuitenki hän meinaa, ette hän oon nokko fiini. Mutta mihin het saatettais mennä? Sitte hän muistaa: – Vihriselläkađula kyllä oon hyvä vaatetkauppa, semmoinen spesiaaliputikki. Piian menemä sinne? – Menemä vain! Se kuuluu hyvältä! Hanna oon iloinen. Putikissa oon oikhein paljon vaattheita. Tuossa henkkaa hamheet ja kleningit, tuossa plyysit, tuola hyllylä oon houssui ja paittoi ja tuossa tällingissä oon kenkkii. Sukat oon omassa loovassa. Täältä kyllä löyttyy oikkeet ja passelit vaattheet Hannale! – Tule tänne, Kreeta! huuttaa Hanna. – Katto ko tässä oon fiinit keltaiset housut! Eli piian nämät oransit oon hyvät? Mitä sie tykkäät, Kreeta? Prööväänkö mie näitä? – Ohhoh, voi herraton aika! No, saatathan sie pröövätä. Mutta piian nuot oon liijan isot. Sie olet niin hoikkanen tytär, meinaa Kreeta. – Piian oonki. Mutta tässä oon S-koko. Mie pröövään nuoita oranssiita houssui ja sitte tätä vihristä paittaa ja vielä nuoita kaunhiita nahkasaapphaita. Niitä mie saatan käyttäät talvela, sannoo Hanna ja kattoo pröövilomhaan. Kreeta kävelee ympäri ja kattelee vaattheita. Mitäs tuossa oon? Nuoin sievä hamet! Se oon pruuni kappeitten vihristen raittoin kans. Piian se kuitenki oon liijan lyhykäinen? Kreeta meinaa, ette hänelä oon paksut polvet. Hän ei tahđo, ette muut näjethään net. Mutta tuo vihrinen paita kyllä olis sen kans hyvä. Ja halpa! Eli piian tuo keltainen olis parempi? Eli tuo punainen paita? Ja nuot kengät! Joo vain oon fiinit kengät! Mie pröövään näitä. Hanna kuitenki tietenki viippyy tuola pröövilomassa kauvoin, se mulla oon hyvä aika pröövätä, ajattellee Kreeta. Hanna oon onneton Hannun Hanna seissoo kađula kaupan eđessä. Hän ei ole olheen iloinen. Hän oon onneton! Hänelä ei ole yhtäkhään pussii eikä pakkaa. Kädet oon tyyhät. Kunka siinä niin kävi? Hanna aikoi ostaat vaattheita, mutta ei sitte ostanukhaan. No, siinä pröövilomassa oli niin paha peili. Ko hän prööväs vaattheita, se peili koko aijan pilkkas ja haukkui häntä: Sulla oo liijan lyhykäiset jalat. Sulla oon paksut polvet ja reiđet. Vatta oon ko jalkapallo. Rinnat oon liijan pienet. Kädet oon suuret ko lappiit. Sölkä oon kumara. Kaula oon liijan lyhykäinen. Ja sitte naama! Suu oon suuri, korvat oon suuret, nenä pitkä, posket ko pollit, silmät pienet ko sijala, hamphaat keltaiset. Leuvassa oon niiiiin ruma pruuni prikku. Hykset oon ko hamppuu. Mie olen ruma, ruma, ruma, ja kaikki nämät vaattheetki oon rumat! ajattellee Hanna. Ulos täältä ja äkkii! Hän ei näje Kreettaa mishään. Mihin Kreeta katos? Joko se lähti? Eihän se aikonu ostaat mithään. Ilman se ei lähteny ilman häntä? No, nyt Kreeta tullee ulos putikista. Sillä oon paljon pussii ja pakkoi. – Mihin sie katosit? kyssyy Kreeta. – Mihin sie itte katosit? vastaa Hanna. – Mie tulin ulos, ko en nähny sinnuu mishään. Mutta mitä sulla oon nuoissa pussiissa ja pakoissa. Ilman sie et ole ostanu vaattheita? Siehän sanoit, ette sie et perusta vaattheista. – No ostin kuitenki. Mie löysin niin fiinin pruunin hamheen ja kaunhiin punaisen paiđan ja vihriset kengät. Sitte mie löysin vielä sukat, mitä mie saatan käyttäät sen hamheen kans. Mie en tieny, ette tässä putikissa oon niin fiinii vaattheita. Mutta mitä sie ostit? Löysitkö sie jotaki? kyssyy Kreeta. – Voi, en mie löytäny mithään. Se oli liijan tyyris kauppa. Eikä net vaattheet olheet niin fiinit, mie piđän. Ei net kuitenkhaan passanheet mulle, vastaa Hanna. – No voi ihmet! Kyllä sie olet kranttu. Mistä sie sitte vaattheet löyđät? Ko et löyđä Pykejästä etkä Kirkkoniemestä etkä Tromssasta etkä misthään, ihmettellee Kreeta. – Mie ostan netistä. Se oon niin helppo eikä ole niin tyyris, sannoo Hanna. Leena saapi vierhaita Stiinan Leena häärää köökissä ja laittaa ruokkaa. Hän keittää kalavellii. Siinä hänelä oon puteettii, kylrötterii, tavalista löökkii, purjolöökkii ja tietenki saittaa. Höystöksi hän pannee suolaa, pippurii, laakerilehtee ja vielä dillii. Joo vain tullee makkee velli! Ei, mutta vähäsen margariinii kans pittää vellissä olla. Vain kunka se oon? Oonko net niin krantut ette haluthaan voita vellissä? Leena hunteeraa. Ei vain, kyllä hän pannee vellhiin margariinii, se oon niin tervheelinen. Ja ko net vielä saađhaan leippää, se se oon nokko. Mutta mitä hän sitte pittää laittaat päälysruvaksi? Pittääkö hän paistaat kakon? Leena kattoo kelloo. Ei, ei hän kerkkee, se tullee liijan hoppu. Hän kattoo fryyshiin ja näkkee, ette sielä oon oikhein hyvä kakko. Mutta se ei nyt auta, ko hän unheetti ottaat sen ulos. Hän kattoo taas kelloo. Se oon jo puoli viisi. Leena kattoo jääkaapphiin. Joo poka! Jääkaapista hän löyttää kaffijuuston. Sehän oon niin makkee kaffin kans. Kyllä se oon nokko hyvä. Päälysruvaksi sitte kaffii ja juustoo. Niin, ja oonhan hänelä hilloi kans. Hän plokkas niitä kesälä monta liitterii. Leena pannee pöyđäle syvät talriikit ja lusikat ja klasit. Kunka monta heitä oon? Kreeta, Hanna, Mikko ja Matti. Ja hän itte. Se tekkee yksi, kaksi, kolme, nelje, viisi. Tarvithaan viisi talriikkii, viisi lusikkaa ja viisi klassii. Ja veittet ette saađhaan ottaat voita leivän pääle. Mutta tarvithaanko vielä fatit leippää varten? Tullee paljon astiita, mutta ei se tehe mithään. Hän pannee pöyđäle kans viisi leipäfattii ja vielä vesimukin. Vesi oon niin hyvä juoma. Sitte ovikello jo rinkkaa. Joko net oon täälä? Leena mennee ja aukaissee oven. Joo vain! Sielä seisothaan Mikko ja Matti. – Hyvvää päivää, pojat! Tervettulemaa! Tulkkaa hopusti sisäle. Se oon niin kylmä sielä kangissa, päässee kylmä sisäle, käskee Leena. – Päivää, päivää, Leena! Tulema kyllä, sanothaan pojat. – Ja katto, toima sulle kukan. Ole hyvä! Ilman sie tykkäät kukista? – Tietenki tykkään. Oonpa se kaunis! Kiitoksii vain oikhein paljon, sannoo Leena ja oon iloinen. Heti pojat oon sisälä porstuussa. Het henkastethaan jakat, panhaan lakit hyllyle, riisuthaan kengät ja tulhaan tuphaan. – Mutta kunka täälä oon hyvä haiju! Sikkaristi met saama hyvvää ruokkaa! Meilä oon jo nälkä, sanothaan pojat. – Joo vain, heti saatta ruokkaa. Se oon kyllä valmis. Häyđymä tyhä ođottaat, ette Kreeta ja Hannaki tulhaan. Mennee kuitenki puolen tiimaa ennen ko ovikello taas rinkkaa. Sielä net viimen tulhaan, Kreeta ja Hanna. Leena ei meinaa tuntteet Kreettaa. – Joo vain sie olet fiini! Oonko sulla uuđet vaattheet? Uusi hamet ja paita ja saapphaatki aivan uuđet! Ja vielä uusi frisyyriki! Mitä sulle oon tapattunnu? ihmettellee Leena. Kreeta ja Hanna muistelhaan heiđän kauppareisun ympäri: Kunka Kreeta sai uuđet vaattheet, mutta Hanna ei löytäny mithään. Ja kunka Kreeta vielä löysi aikkaa mennä frisöörille. Nyt oli Kreetala hyksetki hirmuinen fiinit! Joo poka oli kaunis tytär! Uusi Kreeta! – Mutta nyt emmä saa unheettaat pääassiita. Ruoka jähtyy. Nyt äkkii tänne köökin puolele. Mulla oon ruoka köökissä. Täälä tuvassa ei ole passelii pöyttää eikä passeliita toolii. Niin ette häyđymä syöđä köökissä, jos herrasväjele passaa. Tulkkaa heti, käskee Leena. – Voi, saanko mie ensistä mennä hyysikkhään? kyssyy Hanna. – Mie häyđyn pestä käđet. – Joo vain, mutta sitte syömhään! sannoo Leena. Het istuthiin tuvassa Ruvan jälkhiin Leena, Hanna, Kreeta ja Mikko istuthiin tuvassa. Mikko ja Leena istuthiin soffala ja Kreeta ja Hanna nojatooliissa tupapöyđän vieressä. Het kattothiin kuvvii daattamasiinista. Seinälä oli valkkee särmi, ja kuvat nävythiin siinä. Matti oli vielä köökissä ja pesi astiita. Joo vain Matti oon siivo ja soma poika, ajatteli Hanna. Ja niin kommee. Piian olis mukava tutustuut pareminki hänen kans… Mutta eihän se minusta perusta. Sitte tuli Mattiki jo tuphaan ja istui soffale Mikon vierheen. – Mitä kuvvii tet kattotta? Mikä paikka tuo oon? kyssyy Matti. – Se oon minun kotopaikka Naavuonossa, Kätkäsessä. Tuo valkkee talo tuossa oon minun kototalo, ja krannissa, tuossa keltaisessa huonheessa, asuthaan minun ämmi ja äiji. Tuossa sinisessä talossa asuthaan täti ja hänen mies ja heiđän lapset, ja sen alapuolela assuu eno. Eno assuu yksin, se oon vanhaapoika. Nepula oon huonet siinä vieressä. Sillä oon asumapari, mutta heilä ei ole lapsii, muistelee Leena. – Ohhoh, siinähän assuu sitte koko teiđän suku, sielä Kätkäsessä, ihmettellee Hanna. – No, ei nyt koko suku, mutta koko peret kyllä. Minun veli ja sisar oon vielä niin pienet, ette net asuthaan kotona muorin ja faarin kans. Tuo keltainen talo oon se vanhaa talo, minkä pykäthiin ensistä, muut huonheet pykäthiin sitte jälkhiin. Siinä oli niin iso maapala, ette koko perheele oli maata nokko, muistelee vielä Leena. – Mutta ilman teilä muilaki oon kuvvii, mitä saatatta näyttäät? Kunkas se oon sinun kans, Hanna? Oonko sulla kuvvii? Mie en ole koskhaan käyny Pykejässä. Se olis soma nähđä kuvvii sieltä. – En mie tieđä. Niin, eli ei mulla ole mithään kuvvii myötä eikä käsifuunissakhaan ole, sannoo Hanna. Hanna oon vielä surulinen ja vähäsen huonossa mielessä. Muila kuitenki oon kuvvii, ja het kattelhaan niitä. Matti kuitenki kattelee tyhä Hannaa. Voi ko oon mukava tytär! hän ajatteli. Ja niin sievä ja hoikkanen! Kaunhiit siniset silmät ja tummanpruunit hykset. Pienet sievät korvat ja ihana punainen suu. Posket oon niin ymmyräiset ja nenä pieni ja sievä. Ja tuo leuka! Siinä oon niin kaunis syntymämerkki, ette Matila tekkee mieli summastaat sitä… Matti melkhein jo unistellee. Mutta hän herrää, ko kuulee ette Leena huuttaa: – Voi tomppeli senthään! Mie melkhein unheetin sen päälysruvan! Tet tietenki halluutta kans kaffii ja päälysruokkaa. Mulla oon kaffijuustoo ja hilloi kans. Nyt mie heti keitän sen kaffin. Keitämä oikhein kattilakaffii, se oon niin makkee kaffijuuston kans. Hanna noussee ylös ja sannoo, ette kyllä hän saattaa keittäät. – Mutta löyđätkö sie sieltä kaapista sen kaffin ja kaffikattilan? ihmettellee Leena. – Mie saatan mennä ja auttaat Hannaa, sannoo Matti. – Mie kyllä löyđän täälä kaikki. Matti mennee Hannan pörhään köökkhiin. Sielä het sitte viskutelhaan, ja muut ei kuule, mitä het puhuthaan. Leena luki kirjaa ja hunteeras Ko vierhaat olthiin lähtenheet, se Leena korjas kaffikupit ja fatit pöyđältä ja vei köökkhiin. Hän ei ennää jaksanu pestä niitä. Mie pesen net aamula, hän ajatteli. Sitte hän meni paathiin, pesi hamphaat ja naaman, pani yöpaiđan pääle ja meni sänkhyyn. Mutta äkkii hän muisti: Voi tomppeliitten tomppeli! Methän unheetimma puhhuut sen tärkkeen assiin ympäri! Söimä, kattelimma kuvvii, muistelimma oman perheen ja suvun ympäri, puhelimma sommii ja nauroima. Kunka mie saatoin unheettaat sen! Kyllä mie olen pöllö! No, ei siinä mikhään auttanu. Puhuma joku toinen kerta sitte. Piian jo huomena. Leena pani nävön pääle ja otti yöpöyđältä kirjan. Se oli se sama Alfin kirja, mitä hän luki silloin muutamanna päivänä universiteetin kentälä. Kirja oli ensimäinen kirja, mikä oli tullu ulos kainun kielelä. Se oli hirmuinen jännittäävä. Siinä muistelthiin pyssyjokilaisten ympäri. Pyssyjokilaiset pajethiin sođan aikana tunturhiin. Het pöläthiin, ette muutoin tyskäläiset otethaan heiđät ja vieđhään Etelä-Ruijhaan. Tunturissa heilä oli vaanasti ruokkaa. Ei ollu maittoo eikä leippää eikä tietenkhään voita eikä sokkerii. Sillä het pyyđethiin kallaa järvistä ja ansothiin linttui. Otethiin het jonku poronki. Meinathiin ette maksethaan takaisin sitte kevväilä, ko tyskäläinen oli menny. Mutta kuitenki heilä oli ushein nälkä. Onneksi oli lämmin syksy. Het löyđethiin marjoi: mustikoita, puoloi ja hilloiki. ”Kaffii” het keitethiin puoloin ja mustikoitten lehđistä. Piian olis parempi sannoot, ette het keitethiin “teetä”, Leena ajatteli. Mutta piian ei pyssyjokilaiset olheen perustanheet teestä, het kaivathiin tyhä kaffii. Sillä het käskethiin sitä juomaa kaffiksi. Mutta oli se sota kamala. Pohjais-Ruijassa oli paljon Tyskän sotamiehii. Piian net ei aina olheet niin pahat. Joku saattoi olla ystävällinenki ja siivo. Monet sotamiehet olthiin tietenki kommeetki. Se oli kohta tavalinen, ette tyskäläiset friiathiin ruijalaisten tyttäriitten kans. Jokku ruijan vaimot naithiinki tyskäläisen kans ja saathiin kläppii niitten kans. Rakkhaus oon aina rakkhaus, ei se katto nasunaliteettii. Mutta moni piti ette se ei ollu hyvä. Het meinathiin, ette tyskäläistä piti vihata, ei rakastaat. Tyskäläinen oli viholinen. Sitte tyskäläinen vielä poltti koko Pohjais-Ruijan, kuitenki koko Finmarkun. Vanhaat kainulaiset kylät hävitethiin. Ihmiset viethiin Etelä-Ruijhaan. Sielä moni vaihetti kielen ruijaksi. Sođan jälkhiin lapsile puhuthiin enniimitten ruijaa, ja kainun kielen melkhein unheetethiin. Koulussaki oikhein kielethiin, ette ei saa puhhuut kainuu. Kyllä sota oon kamala. Ko ei ennää koskhaan tulis sottaa. Aina pitäis olla rauha ihmisten välissä. Mutta tietenkhään ei silloinkhaan tavaliset ihmiset halunheet sottaa. Kuka sitä halus, sitä ei Leena tieđä. Sikkaristi jokku sotahullut. Alfiki meinas, ette ihmiset piđethään olla veljet toinen toisele. Ja sisaret kans toinen toisele, ajatteli vielä Leena. Mutta nyt ei Leena ennää jaksanu lukkeet. Vielä vähemän hän jaksoi ajatella sottaa. Hän oli vaipunu. Hän pani kirjan pois, sammutti nävön, veti tyynyn paremin kropin ympäri ja painoi pään päänalaisheen. Hyvvää yötä, Leena! Nuku hyvin! Sommii unnii! Hanna ja Matti menthiin yöklubhiin Mutta Hannun Hanna ja Liisan Matti ei menheetkhään vielä kothiin. Het menthiin yöklubhiin! Mikko ja Kreeta olthiin vaipunheet ja sanothiin ette het haluthiin kothiin ja nukkumhaan. Hanna kuitenki halus nähđä Tromssan yöelämää. Pykejässä ei semmoista paljon ollu! Matti oli hööli poika ja lupas sitä Hannale näyttäät. Kreeta antoi Hannale avvaimen, ette se päässee sisäle, ko tullee. Hanna näjet asui Kreetan tykönä, ko oli Tromssassa. Het olthiin tuntenheet toinen toisen jo kauvoin. Het olthiin koulun jälkhiin studeeranheet yhđessä kansankorkkeekoulussa Etelä-Ruijassa. Yöklubissa oli kohta paljon ihmissii. Hanna ja Matti löyđethiin kuitenki vaphaan pöyđän. Het istuthiin. Servitööri tuli ja het tilathiin viinii. Orkesteri soitti tansimusikkii. Välilä net soitethiin svingii ja muuta noppeeta, välilä taas romanttista tangoo. Ihmiset tansathiin laattiila orkesterin eđessä. Hanna ja Matti istuthiin, juothiin viinii ja puhelthiin. Het ymmärethiin toinen toista oikhein hyvin. Molemilla oli kainulaiset vanhiimet. Mutta heiđän vanhiimet ei kuitenkhaan saattanheet puhhuut kainun kieltä. Kotona puhuthiin sitte tyhä ruijaa. Mutta heiđän isovanhiimet saatethiin kainuu. Hanna oli ollu paljon äijin kans ko hän oli lapsi. Matti taas oli ämmin oma kulta ja ollu kaikki kesät ämmin tykönä. Sillä het olthiin oppinheet puhumhaan kainuu. Koulussa kans oli ollu joku tiima viikossa kainun kielen ja kulttuurin opetusta. Mutta sitä oli ollu liijan vähän. Sillä het molemat meinathiin, ette kirjoittaat ei ollu niin helppo. Het kuitenki haluthiin oppiit lissää. Het päätethiin, ette tämän jälkhiin het kirjoitethaan toinen toisele kainuksi joka päivä ja opithaan enämen. Het kans ymmärethiin toinen toista sillä ette molemat olthiin yksin. Hannala oli ollu asumapari Kirkkoniemessä, mutta hänen kaveri halus studeerata Uslussa ja oli siirtyny sinne. Rakkhaus oli loppunu. Piian se Lars ei ollu ollu se oikkee kumppani hänele. Sen jälkhiin Hanna siirtyi takaisin Pykejhään ja asui nyt vanhiimiitten kans. Pykejässä hän työteli kalafaprikissa. Mutta nyt hän halus siirttyyt Tromsshaan ja studeerata. Mutta hän ei oikhein tieny, mitä hän piti studeerata. Matti muisteli ette hän kans oon yksin. Hänelä oli ollu rakastettu. Hän oli friianu yhđen suomalaisen tyttären kans, mutta sitte se tytär löysi toisen. Matti jäi yksin. Matti oli kauvoin onneton. – Mutta, sanoi hän, – nyt mie tunnen ette se mennee hyvin taas. Piian mie heti löyđän uuđen rakkhaan. Matti kattoi Hannaa silmhiin ja puristi Hannan kättä. – Emmäkö mene ja tanssaa, kysyi sitte Hanna. – Tämä oon niin kaunis tango, ja mie rakastan tangoo. Vain ođotammako svingii? Piian sie tykkäät paremin svingistä? – Voi ei, mieki rakastan tangoo, vastas Matti. – Menemä heti ja tanssaama. Het tansathiin ja tansathiin. Musikki oli ihana, Hanna oli ihana ja Matti oli ihana. Kaikki ihmiset olthiin ihanat, maailma oli ihana! Matti puristi Hannan ommaa rinttaa vasten ja oli onnelinen. Leenan ehđotus Aamula Stiinan Leena nukkui pitkhään. Se oli sunnuntai. Hänelä ei ollu hoppu mihinkhään. Hän nousi ylös ja keitti puuroo ja kaffii. Hän söi ja joi. Ko hän kerkis syömästä ja juomasta, hän kattoi vähäsen TV:tä ja luki aviisin. Mutta mitä hän tääpänä piti tehđä? Hän alkoi ajattelemhaan. Hän ei vieläkhään ollu saanu puhhuut siitä tärkkeestä assiista. Mitä hän piti tehđä? Sitte hän hoksas. Leena istui daattamasiinin vierheen ja pani sen pääle. Joo vain, hän tekkee praattijoukon ja kuttuu siihen kuitenki Kreetan, Mikon, Matin ja Hannan. Piian joitaki muitaki. Sikkaristi oon muitaki, jokka haluthaan olla myötä. Sitte hän kirjoittaa praattijoukon saitile siitä tärkkeestä assiista. Hänelä oli idee ette het lähđethään aikamatkale vanhoitten kainulaisten tykö! Se oli niin huono, ette het tieđethiin niin vähäsen kainulaisten histoorian ympäri. Sen assiin kans piti tehđä jotaki. Leena alkoi kirjoittamhaan: Hyvvää aamuu, rakkhaat ystävät! Kiitos osasta! Se oli soma, ko kävittä eilen täälä minun tykönä. Mutta met unheetimma sen minun assiin, ko meilä oli niin paljon muuta puhumista. Kuulkkaa nyt, kaikin! Mie olen jo kauvoin ajatellu, ette se oon huono, ko met tieđämä niin vähän meiđän omasta histooriasta. Muitten histooriasta met kyllä olema kuulheet ja lukenheet vaikka kunka paljon, omasta histooriasta tyhä vähäsen. Met häyđymä tehđä jotaki sen assiin kans. Mulla oon idee. Met lähđemä aikamatkale vanhoitten kainulaisten tykö! Käymä kattomassa minkälainen elämä oli vanhaasseen aikhaan. Kattoma, kunka meiđän materivanhiimet elethiin. Käymä tutustumassa eri paikkhoin ympäri Pohjais-Ruijaa. Finmarkussa käymä Alattiossa, Porsangissa, Etelä-Varengissa, Vesisaaressa, piian Koutokeinossa, Kaarasjoessa, Hammerfästissä ja muuvalaki. Pohjais-Tromssassa kans oon monta sommaa paikkaa. Käymä Naavuonossa (tietenki!), Raisissa ja vaikka vielä Kaivuonossa, Omasvuonossa, Yykeässä, missä vain. Ja käymä kans eri aijoissa! 1700-luvula (seittementoista sađan -luvula), 1800-luvula (kahđeksentoista sađan -luvula), 1900-luvula (yhdeksentoista sađan -luvula). Piian käymä muissaki aijoissa? Tulettako myötä? Nyt Leena meinas ette se oli nokko. Piti tyhä ođottaat vastauksii. Heti niitä tuliki. Mikko kirjoitti: Hyvvää aamuu, Leena! Kiitos sulleki! Oli soma sinun tykönä! Mutta mitä? Mitä sie oikhein ajattelet? Meinaatko sie totta? Unisteletko sie? Herrää jo! Mistä met semmoisen masiinin saama, millä pääsemä aikamatkale? Ilman ei aikamatkale pääse piililä eikä ruuttapiililä eikä tookila eikä milhään muulakhaan vehkheelä. Kreeta tuli myötä ja lisäs: Ei pääse, ei laivala eikä flyyiläkhään. Mitä sie oikhein ajattelet, Leena? Millä vehkheelä sie meinaat, ette met lähđemä aikamatkale. Piian sie houraat? Leena vastas heti: En mie houraa. Minun opettaajala oon aikamasiini, uskokkaa eli älkkää! Mie olen nähny sen! Mikko: Mitä häh? Millä opettaajala, makka? Leena: No sillä minun kainun kielen opettaajala. Se muisteli ette se aikamasiini seissoo universiteetin kentälä. Kreeta eppäili: En mie ole nähny sielä mithään aikamasiinii. Kyllä sie nyt houraat! Eli se sinun opettaaja oon houranu. Ilman sie et ole uskonu sen pääle! Oletko sie lukenu liijan paljon science fictionii? Leena vastas: Älkkää nyt olkkaa niin hoppuiset! Oon sillä aikamasiini. Se sannoo ette sen aikamasiinin näkkee se, joka sen pääle uskoo. Ja mie olen nähny sen! Ko mie tuorestaina istuin sielä universiteetin kentälä, se mie näjin sen. Se häyttyy tyhä kattoot oikhein tarkasti ja konsentreerata. Kreeta ihmetteli: Jaa, vain niin sie sanot? Oonpa se merkilinen assii. Piian mie häyđyn mennä kattomhaan. Lähđen heti sinne sykkelillä. Se oon niin fiini ilma, ette se oon soma syklata. Mutta tieđättäkö missä Hanna oon? Mie olen vähän huolissa, ko se ei ole tullu kothiin. Mie annoin sille vielä avvaimenki, mutta se ei ole tullu. Katto, Leena, net lähđethiin Matin kans vielä yöklubhiin, mutta mie lähđin heti kothiin. Mutta sitte tuli Matti myötä praatthiin. Se kirjoitti: Hanna oon täälä. Se tuli niin hiljain, eikä se viittiny tulla taksila. Sillä se tuli tänne minun tykö. Antheeksi, ko emmä muistelheet sulle, Kreeta. Mutta Hanna nukkuu vielä, se oon sikkaristi vaipunu. Mieki heräsin vasta. Met tansasimma niin paljon eilen. Leena: Jaa jaa, vain niin! No, sehän oon soma kuula. Mutta heräkkää nyt kaikin, vaatettikkaa ja lähtekkää kattomhaan sinne Universiteetin kentäle. Ko kattotta vestasta käsin ja ithään, se näjettä aikamasiinin keskelä kenttää. Se oon siinä labyrintin keskelä. Praattaama taas illala. Muisteletta sitte mitä näjittä. Heti Kreeta lähti universiteetin tykö sykkelillä, Mikko lähti sinne pyssilä, ja ko Leena oli heräny ja syöny, se het lähđethiin Matin kans sinne piililä. Ja joo vain! Mitä het sielä nähthiinkhään! Aikamasiinin! Se oli kyllä vähäsen niin ko konnon sisälä, mutta oli se sielä! Illala Leena sai vastauksii hänen kysymyksheen: Joo vain! Soma! Kyllä tulema myötä! Lähđemä vain aikamatkale! Met kaikin halluuma tiettäät enämen meiđän materivanhiimiitten elämästä! Assii oli sitte selvä.