Jenta fra Finland, altakvenene og deres stedsnavn	Suomen tyär, Alattion lantalaiset ja heän paikanimet –
Artikkelen forteller om hvilke tanker en sørfinsk dame hadde om det å flytte til Alta i Nord-Norge, og om hvordan det var å møte nordmenn, samer og særlig kvener der.	Artikkeli muistelee, minkälaisela mielelä eteläsuomalainen vaimoihminen siirtyi Alattihoon Pohjais-Norjhaan ja kunka se oli kohata sielä ruijalaisia, saamilaisia ja eriliikaisesti lantalaisia.
I Alta var det ennå rundt tiårsskiftet 1970-1980 mange kvener som kunne morsmålet sitt, og i artikkelen forteller forfatteren hvordan det var å gjøre feltarbeid blant dem. Fokuset er på de kvenske stedsnavna, som den gangen ennå var i friskt minne, og særlig navn som knytter seg til jordbruk og elvefiske, fordi det nettopp var de leveveiene som kvenene hadde med seg da bosatte seg i Alta på begynnelsen av 1700-tallet.	Alattiossa oli 1970- ja 1980-luvuitten vaihtheessa vielä paljon lantalaisia, jokka saatoit oman äitinkielen, ja artikkelissa kirjottaja muistelee, kunka se oli tehä kenttähommia näitten joukossa. Fokus oon lantalaisissa paikannimissä, mikkä vielä silloin olit hyvässä muistossa, ja eriliikaisesti semmoisissa nimissä, mikkä liittyvät maanpruukhiin ja jokipyythöön, sillä ko net oon justhiin net elinkeinot, mikkä lantalaiset toit myötänsä, ko het siiryit asumhaan Alattihoon 1700-luvun alussa.
En søring fra Finland kommer til Alta	Suomen söörinki tullee Alattihoon
Det var i begynnelsen av august 1979 at jeg satte meg i en bil på tur til Alta.	Se oli aukustikuun alussa vuona 1979 ko mie istuin piilissä matkala Alattihoon.
Jeg hadde fått en kar fra Kemi til å hjelpe meg med å flytte.	Mie olin saanu yhen kemiläisen miehen auttamhaan siirtymisessä Alattihoon.
I tilhengeren på bilen hadde jeg noen få ting, og turen gikk radig.	Piilin peräkärröilä oli minun vähät kamppheet, ja matka meni joutusesti.
Torneå, Pello, Muonio.	Tornio, Pello, Muonio.
Det var mye å undre seg over da jeg for første gang så Torneelva og det nordlige landskapet.	Oli siinä mulla ihmettelemistä ko ensimäisen kerran näin Tornionväylän ja pohjasen maisemia.
Så Enontekiö og Kautokeino.	Sitte Enontekiö ja Koutokeino.
Trærne ble stadig mindre og mindre og færre og færre.	Puut tyhä pienethiin ette pienethiin ja vähethiin ette vähethiin.
Så det var altså en slik verden jeg holdt på å flytte til.	Vain tämmösheen mailmhaan mie olin siirtymässä.
Jeg, som bare en dag tidligere hadde vært i Åbo og sett høye trær, eik, lønn, alm.	Mie ko olin vielä päivää varhemin ollu Turussa ja kattonu korkeita puita, tammia, vahteria, jalavia.
Hvordan hadde jeg havnet på en sånn reise?	Kunka mie tuomosellet reisulet olin joutunu?
Det hadde seg slik at jeg jobbet som vikar på det finske instituttet på Åbo universitet da en av mine kolleger kom der i korridoren og ropte ut at «Er det noen her som er interessert i vintersport?».	Se oli niin ette mie työtelin vikariaarinna Turun universiteetissa suomen kielen instututissa ko joku minun työkaverista käveli siinä meän kangissa ja huuteli nettä oonko täälä yhtäkhään joka oon kiinostunnu talvisportista.
Hun hadde sett i avisa at det i Alta i Nord-Norge var en ledig stilling som finsklærer på høgskolen.	Hän oli nähny aviisista nettä Alattiossa Pohjas-Norjassa oli suomen kielen opettajan virka auki korkeakoulussa.
Hun meinte det nok som en vits.	Se piian meinas nettä se oli vitsi.
Hvem ville vel flytte så langt nord!	Kuka nyt niin pohjasheen haluaa siirtyät!
Men jeg tenkte at «Tja, hvorfor ikke, man kan jo alltids prøve – i hvert fall for ei kort tid».	Mutta mie ajattelin nettä jaa, mikäpä siinä, saattaishan sitä pröövätä – kuiten pienen aikaa.
Og så søkte jeg på stillinga og fikk den – for ei kort tid, som jeg tenkte.	Ja sitte mie hain sitä virkaa ja sain – niin ko ajattelin nettä pieneksi aikaa.
La oss nå se hva slags sted det er.	Kattoma sitte minkälainen paikka se oon.
Jeg hadde riktignok lest om Alta i et leksikon og sett at på vinteren står ikke sola opp i det hele tatt, men at nedbørsmengden var som i Sahara.	Mie olin kyllä katttonu Alattiosta leksikonista ja nähny nettä talvela ei aurinko olheen nouse, mutta saetmäärä oon sama pieni ko Saharassa.
Et merkelig sted!	Merkilinen paikka!
Det bekymret meg hvordan man kunne ha potteplanter på et sånt sted der det var helt mørkt halve året.	Sitä mie muretin, nettä kunka sitä saattaa pittäät fuonetkasvia semmosessa paikassa missä puoli vuotta oon aivan pimeäta aikaa.
De dør vel alle.	Ilman net kuolevat kaikin.
Så satt jeg der i bilen og så hvordan landskapet endret seg.	Siinä mie sitte istuin piilissä ja kattelin ko maisemat vaihetuit.
Men så skjedde det et under!	Mutta sepä oliki ihmet!
Da vi hadde kjørt et godt stykke fra Kautokeino over en nesten treløs vidde og forbi Masi og drukket kaffe og spist lefse i Suolovuopmi – for første gang i livet smakte jeg lefse –, så begynte landskapet å forandre seg.	Ko Koutokeinon perästä olima ajanheet hyvän matkaa kohta puutonta tunturia siutte Maasin ja juonheet kaffia ja syönheet lepsun Suolovuomassa – ensimäisen kerran elämässä maistoin lepsua –, niin maisemat aloit muuttumhaan.
Det ble flere og flere trær, og de ble høyere og høyere.	Puita tuli lissää ja lissää ja net tulit korkeammaksi ette korkeammaksi.
Alt var så grønt, at jeg ikke hadde sett liknende.	Kaikki oli niin vihriäistä, nettä en ollu semmosta nähny.
Jeg tenkte at dette ikke kunne være sant.	Mie jo ajattelin nettä eihän tämä saata olla totta.
Kjører vi nordover eller sørover?	Pohjasheenko met olema ajamassa vain etelhään käsin?
Men så var allerede Alta der.	Mutta sitte se oli siinä jo Alattio.
Ei lita bygd, Bossekop.	Pieni kylä, Possukoppa.
Men havet var stort.	Mutta meri oli iso.
Altafjorden glitret i all sin glans.	Alattionvuono kiilteli koko sen loistossa.
For et vidunderlig sted!	Joo vain oli ihana paikka!
Straks neste dag dro jeg til tollkontoret i Alta.	Heti seuraavanna päivänä mie menin Alattion tullhiin.
Jeg var bedt om å komme dit fordi jeg hadde en liten svart-hvit TV med i bagasjen.	Sinnet minun oli käsketty sen takia ko mulla oli pieni mustavalkea televisuuni myötä matkatavaroissa.
Den måtte naturligvis fortolles.	Sen piti tietenki tullata.
Men på tollkontoret fikk jeg straks en ordentlig hjemlig følelse, for bak skranken sto det en mann som sa han het Søderholm.	Mutta tullissa mullet tuli paikala oikheen kotonen olo ko sielä tiskin takana seisoi mies joka sanoi nimeksi Søderholm.
Vel, Söderholm het jo jeg også.	No, Söderholmhan se olin mieki.
Bosted fikk jeg først i Gakori (	Olima sitte samassa tuttavat keskenämmä.
Kaakkuri ‘smålom’), som jeg syntes var et fint navn, for det var jo rein finsk!	Asentopaikka mullet löytyi ensistä Kaakkurista, mikä oli minun mielestä soma nimi ko sehän oli puhasta suomea!
Så, etter ei lita stund, flytta jeg til Sorenskriverjordet i Bossekop.	Sitte vähän ajan perästä siiryin asumhaan Fou’inmaalet Possukopphaan.
Der var havet rett utenfor vinduet, og landskapet var praktfullt.	Siinä oli heti meri klasin eessä, ja maisemat olit komeat.
Selve høgskolen var ennå i et midlertidig bygg nær Komsa, før den ble flytta til Smedgjerdet (	Fou’inmaassa asui tyhä korkeakoulun väkeä eli enniimästi ruijalaisia eri puolilta Norjaa, ja mie sain hyvän maholisuuen harjotella ruijan kieltä.
), som nå har det flotte norske navnet Sentrum. På Sorenskriverjordet bodde det også noen samer – eller	Itte korkeakoulu oli vielä väliaikhaisessa pytinkissä liki Kurravaaraa, ennen ko sitte siirtyi Rautionaithaan millä nyt on soma ruijankielinen nimi Sentrum.
‘de lappiske folka’ – som kvenene kalte dem på den tida. Det var veldig trivelig å bli kjent med denne minoriteten og høre samisk.	Fou’inmaassa asuit kansa muutamat saamilaiset – lapin ihmisiksi käskit lantalaiset heitä siihen aikhaan – ja se oli hirmunen mukava tulla opphaaksi tämän minoriteetin kansa ja kuula lapin eli saamin kieltä.
Vaktmesteren på høgskolen var også same, og da han allerede den første høsten tok meg og småguttene mine for å se på reinskillegjerdet i Kåfjord (Kaavuono	Korkeakoulun vahtimestari kansa oli saamilainen, ja ko hän vei minun ja minun pikkupojat heti ensi syksynä kattomhaan poroitten ratkoma-aitaa Kaavuonhoon, niin se oli sikkaristi jännittävviin, mitä mie olin kiinit siihen astit nähny.
Nordmenn, samer og kvener	Ruijalaisia, saamilaisia ja lantalaisia
Før jeg flyttet til Alta var Oulu det nordligste stedet jeg hadde vært på, og det var bare én gang på et dagsmøte.	Ennen sitä Alattihoon siirtymistä pohjassiin paikka, missä mie olin käyny, oli Oulu.
I Norge hadde jeg naturligvis ikke vært, og heller ikke visste jeg mye om landet.	Ja sieläki tyhä kerran yhessä yhen päivän kokkouksessa. Norjassa en tieten ollu käyny enkä siitä paljon tieny.
Om nordmenn hadde jeg et postkortbilde i hodet at de bare gikk der i de grønne fjellsidene og gjette sauer i ullgenser.	Ruijalaisista mulla oli semmonen postikorttikuva päässä, nettä sielä net tyhä kävelit vihriäisten vaaroitten laitoja ja paimensit villatröijy päälä lamphaita.
Men jeg hadde møtt noen levende nordmenn også.	Vaikka olin mie muutaman elävänki ruijalaisen kohanu.
Mannen min var visesanger og hadde visevenner i Norge, og noen hadde vært hos oss i Åbo på besøk.	Minun mies oli viisulaulaja, ja sillä oli viisututtavia Norjassa, ja jokku olit olheet meilä Turussa kylästelemässäki.
Trivelige folk, men de prata litt rart.	Somat ihmiset, mutta puhuit vähäsen kummalisesti.
De kalte f.eks. sopp(en) ‘suppe’(jf. svensk og finsk	Kuttuit esimerkiksi sieniä velliksi (vertaa ruottin sannaa
soppa	soppa
‘suppe’).	’sieni’).
Jeg hadde studert finsk på Universitetet i Åbo, og derfor visste jeg at i Alta – som ellers også i Nord-Norge – bor det to gamle minoriteter, samer og «norgesfinner» (Ruijan suomalaisia).	Mie olin studeerannu Turun universiteetissa suomen kieltä, ja sillä mie tiesin nettä Alattiossa – niin ko muutonki Pohjas-Norjassa – assuu kahenlaista vanhaata minoriteettia, saamilaisia ja Ruijan suomalaisia.
Og nå irriterte jeg meg litt over at jeg hadde studert ungarsk og ikke samisk.	Ja kyllä minua nyt vähäsen harmitti ette olin universiteetissa lukenu unkaria enkä saamia.
Jeg måtte nemlig velge ett fjernere slektspråk, og ettersom jeg tenkte at det er var større mulighet for å treffe på ungarere enn samer, så valgte jeg ungarsk.	Yhen niin käsketyn suomen ”etäsukukielen” mie näet pi‘in valita, ja ko mie olin ajatellu nettä se oon suurempi maholisuus ette kohata unkarilaisia ko saamilaisia, niin mie sitte valittin unkarin kielen.
Jeg hadde også hatt som pensumbok Nils Erik Hansegårds bok Tvåspråkighet eller halvspråkighet, der han skriver om folk på den svenske sida av Torneelva, og om hvordan de holder på å miste sitt eget morsmål.	Mulla oli kansa ollu eksaamenikirjana Nils Erik Hansegårdin kirja Tvåspråkighet eller halvspråkighet missä Hansegård kirjottaa Ruottin puolen Tornionväylän varren asukkhaista ja siitä kunka het oon kaottamassa oman äitinkielen.
Jeg var naturligvis rasende på de svenske myndighetene som hadde behandlet sine minoriteter så dårlig og ikke gitt dem språklige rettigheter.	Mie olin tietenki vihassa Ruottin esivalloilet kunka net niin fuonosti olit kohelheet heän minoriteettia eikä antanheet heilet kielioikheuksia.
På samme måte tenkte jeg at den norske staten med tvang hadde prøvd å fornorske samene og finlenderne i Norge.	Samoten mie ajattelin nettä Norjan staatti oli freistanu väkisin ruijalaistaat Norjan puolen saamilaiset ja suomalaiset.
Og jeg tenkte også at Norges samer og finlendere hadde samme interesse i å snu denne utviklinga, og derfor samarbeide.	Ja ajattelin kansa nettä Norjan saamilaisila ja suomalaisila oon yhthenen intressi ette kääntäät tämän kehityksen ja sillä tehä yhthestyötä.
De finskætta i Norge kalte vi i Finland vanligvis for finlendere (	Pohjas-Norjan suomensukuisia met Suomessa käskimä ylheensä
suomalaiset	suomalaiseksi
), det samme gjaldt for folk på svensk side av Torneelva.	, niin ko Ruottin puolen Tornionväylän varren väkeäki.
Enkelte i Finland sa også at de finskætta i Norge var	Muutamat Suomessa sanoit kansa nettä Ruijan suomensukuiset oon
kveenit	kveenit
, fordi nordmenn allment kalte dem	, sillä ko ruijalaiset ylhesesti käskethään heitä sanala
kven	kven.
Men da jeg ble kjent med disse menneskene, så oppdaget jeg at de mente jeg var	Mutta ko mie sitte tulin opphaaksi näitten ihmisten kansa, mie havattin nettä het kyllä meinasit, nettä mie olin
suomalainen	suomalainen
, men de tenkte at det ordet ikke passet på dem, for ikke bor de i Finland (Suomi	, mutta het ajattelit nettä ei se sana sovi heilet ko eihän het asu Suomessa eikä ole syntynheetkhään Suomessa, niin ko mie olin.
Om jeg hørte noe eget navn som de ga seg selv, så var det	Jos mie jonku oman nimen kuulin minkä het annoit itte ittelensä, niin se oli
lantalainen	lantalainen
‘kven’.	Ruijan sana
Det norske ordet	Moni meinas, nettä
kven	kven
passet heller ikke ordentlig i munnen på dem. Mange mente at ordet	oon – paha sanoat mikä – piian joku semmonen sekotus, mahtaisko olla semmonen joka oon puoliksi lapin sukua.
kven	Mutta
Men «storfinlender» var et navn som noen brukte om seg selv på norsk.	storfinlender , semmosen nimen muutampi ihminen kyllä ittelensä ruijaksi omisti.
Men altakvenenes språk var så visst	Mutta Alattion lantalaisten kieli oli kyllä
‘finsk’, det var klart.	suomen kieli , se oli selvä.
Og nå skulle jeg altså begynne å lære finnmarkingene finsk, slik at de på ny kunne lære sitt eget morsmål, og også begynne å skrive det.	Ja nyt mie pi’in sitte alkaat opettamhaan finmarkkulaisilet suomea nettä het oppisit uuesti ommaa äitinkieltä ja kansa kirjottamhaan sitä.
Det var blitt ei bedre tid for minoriteten, trodde jeg.	Se oli tullu parempi aika minoriteetille, mie uskoin.
Feltarbeid	Kenttähommia
For meg gikk det heldigvis raskt å bli kjent med Nord-Norges «finlendere».	Mullet kävi niin hyvin nettä sain oikheen hopun alun tutustumisessa Pohjas-Norjan ”suomalaishiin”.
Så snart jeg var kommet til Alta, ringte Ivar Bjørklund meg. Han holdt på å skrive Kvænangens historie.	Heti ko olin tullu Alattihoon, mullet ringas Ivar Bjørklund joka oli kirjottamassa Naavuonon historiata.
Noen hadde fortalt han at det nå var et kvinnfolk på høgskolen i Alta som var vant med feltarbeid og å samle stedsnavn.	Joku oli hänelet muistelu nettä nyt sielä Alattiossa korkeakoulussa työteli semmonen vaimo joka oli harjaantunnu kenttähommhiin ja kokoamhaan paikannimiä.
Han ville ha meg til Kvænangen, der han selv bodde med familien sin den gangen.	Se tahtoi minun Naavuonhoon missä hän itte sillon perheen kansa asui.
Jeg dro gjerne.	Mie mielelä menin.
Og der fikk jeg i løpet av noen dager prata med en hel gjeng gamle kvener, og fikk raskt mer enn 600 stedsnavn av dem.	Ja sielä sitte sain muutaman päivän sisälä puhutella koko joukkoa vanhoita lantalaisia ja sain heiltä hopusti enämen ko 600 paikannimeä.
Den første vinteren fikk jeg også i oppgave fra Finland å samle ord til Det europeiske språkatlaset (Atlas Linguarum Europae).	Ensimäisenä talvena sain kansa Suomesta tehtävän ette koota sanoja Euroopan kieliatlaksheen.
Det var et stort europeisk prosjekt der målet var å samle alle de viktigste begrepa i alle språk og i alle dialektområder i Europa.	Se oli iso eurooppalainen prosekti missä tarkoituksena oli koota sanat kaikilet tärkeimillet käsittheillet kaikista Euroopan kielistä ja murretaloilta.
Det var ei liste på 546 begrep, og jeg skulle spørre om dem i Alta, Storfjord og Vadsø.	Listassa oli 546 käsitettä, ja mie pi’in kyselä niitten ympäri Alattiosta, Omasvuonosta ja Vesisaaresta.
Det var virkelig et morsomt arbeid: Jeg hadde en utmerket anledning til å bli kjent med kvenene i Nord-Norge fra øst til vest, og også på midten.	Työ oli oikheen soma: Mulla oli aivan erinomhainen tila opastuat Pohjais-Norjan lantalaishiin öystästä vesthaan ja vielä keskeltäki.
Den gangen, i 1980, var det ennå lett å finne språkmektige folk på alle disse stedene.	Siihen aikhaan, vuona 1980, se oli vielä kaikista paikoista helppo löytäät ihmisiä, jokka saatoit kielen.
I Storfjord gikk jeg naturligvis først for å snakke med den gamle språkmesteren og grensekjøpmannen Anton Sommerseth, som allerede Samuli Paulaharju på 1920-tallet hadde brukt som kontaktmann da han skrev bøkene om finlenderne i Norge.	Omasvuonossa menin tieten ensimäisenä puhuttelemhaan vanhaata kielimestaria ja rajakauppiasta Anton Sommersethiä jota jo Samuli Paulaharju 1920-luvula oli käyttäny kontaktimiehenä ko oli kirjottamassa kirjoja Ruijan suomalaisista.
Anton viste meg videre til andre språkmektige.	Anton sitte opasti muitten kielisepitten tyköt.
I Vadsø hadde jeg kibergsværingen Irene Andreassen som lokalkjent. Henne hadde jeg allerede nådd å bli kjent med, fordi hun var timelærer i finsk på høgskolen sitt kurs i Vadsø.	Vesisaaressa mulla oli opastajana Kiiperistä lähtösin oleva Irene Andreassen johon mie olin keriny jo opastumhaan ko hän oli meilä korkeakoulun tiimaopettajana Vesisaaren suomen kielen kursila.
Kvenene i Alta kjente jeg ikke ennå, men min kollega Suoma Jantunen leide hybel på loftet til Emilie Mathilassi i Bossekop.	Alattion lantalaisiakhaan mie en itte vielä tuntenu, mutta minun kollega Suoma Jantunen oli löytäny asenon Possukopasta Emilia Mathilassin tyköä ja asui hänen lohassa.
Emilie var en utmerket språkbruker, og hun viste meg videre til andre som prata finsk.	Emilia oli erinomhainen suomen puhuja, ja neuvoi minun muitten suomea puhuvitten tyköt.
Resten var lett: Når jeg gikk inn i et hus, så ga de meg vink om neste hus.	Ja loppu oliki helppoa: Ko meni yhtheen talhoon, niin het sieltä taas neuvoit seuraavhaan.
På hvert sted fantes det folk som kunne språket.	Joka paikasta löytyi ihmisiä mikkä saatoit kielen.
Og folk var så gjestfrie og tok godt imot meg.	Ja ihmiset olit niin höölit ja otit minun oikheen hyvin vasthaan.
Høgskolen var den gangen ny, bare et par år gammel, og flere var skeptiske til hele skolen.	Korkeakoulu oli sillon vielä uusi, vasta pari vuotta vanhaa, ja moni kyllä oli vähäsen skeptinen koko koulun suhtheen.
«Dit kommer det så mange søringer, og de er så rare folk.	”Sinnet tullee niin paljon sitä söörinkiä, ja net oon niin eriskumhaiset ihmiset.
» Til det sa jeg: «Søring er jeg sjøl også som kommer fra Åbo, fra Sør-Finland.	” Mie siihen nettä ”Söörinki se olen mieki ko olen Turusta, Etelä-Suomesta”.
» Men til det svarte altaværingene at «Aldri er ei jente fra Finland en søring.	Mutta siihen vastasit alattiolaiset nettä ”Ei ole koskhaan Suomen tyär söörinki”.
» Og derfor ble jeg straks som en av Altas egne jenter – i hvert fall føltes det slik.	Ja sillä mie olin paikala ko Alattion oma tyär – kuiten mie tunsin niin.
Det var slik i Alta at jeg så to ulike lag oppå hverandre: de gamle altaværingene som kjente stedets historie, dets flerkulturelle levemåte, dets gamle næringer, hele den gamle folkekulturen og stedets eget finske språk, og naturligvis alle de «ekte» altaværingene.	Se oliki niin Alattiossa nettä mie näin sielä kaksi eri kertaa: Olit net vanhaat alattiolaiset mikkä tunsit paikan histoorian, sen monenkulttuurisen elämänlaa’un, sen vanhaat elinkeinot, koko vanhaan kansankulttuurin ja paikan oman suomen kielen ja tieten kaikki ”oikeat” alattiolaiset.
Så var det kommet et nytt lag oppå, helt nye og fremmede folk, som naturligvis begynte å dekke over det «ekte» Alta, og som ikke visste noe om stedes ånd.	Sitte sen päälet oli tullu uusi kerta, aivan uu’enlaiset ja ou’ot ihmiset jokka jotenki aloit täkkäämhään sitä ”oikeata” Alattiota ja jokka ei tienheet mithään paikan hengestä.
Jeg syntes jeg var virkelig heldig som, selv om jeg var en slags søring og arbeidet på høgskolen, likevel gjennom feltarbeidet fikk et vindu inn til det gamle Alta, der jeg kunne kikke ned i det dypere laget.	Mie pi’in nettä mie olin oikheen lykylinen ko mie, vaikka olinki yhenlainen söörinki ja työtelin korkeakoulussa, niin kenttähommitten myötä kuitenki sain klasireiän kansa siihen vanhaasseen Alattihoon mistä saatoin kurkistaat siihen pohjemphaan kerthaan.
Og det gamle Alta var så spennende, så lærerikt og selvfølgelig, for en søring som jeg – eller jenta fra Finland – også veldig eksotisk.	Ja se vanhaa Alattio oli niin jännittävä, niin viisastuttava ja tieten mullet söörinkillet – eli siis Suomen tyttärellet – kansa hirmu eksoottinen.
Hvor godt forsto vi så hverandre?	Kunka hyvin met sitte ymmärsimmä toinen toista?
Jeg kunne temmelig bra svensk da jeg kom til Alta.	Mie saatoin kohta hyvin ruottia sillon ko tulin Alattihoon.
Jeg hadde lest svensk på skolen, jobbet et par somre i Sverige og også et par-tre somre i en finlandssvensk kommune i Finland.	Olin lukenu sitä koulussa, työtely pari kessää Ruottissa ja kansa pari kolme kessää suomenruottalaisessa kommuunissa Suomessa.
Dessuten hadde jeg mange åbosvenske kamerater og til og med en åbosvensk ektemann.	Lisäksi mulla oli Turussa paljon turunruottalaisia kaveria ja olipa mulla turunruottalainen mieski.
Derfor var det ikke vanskelig å klare meg på norsk.	Sillä se ei ollu paha tulla toimheen ruijan kielen kansa.
Så snart jeg var kommet til Alta, ringte en gammel arbeidskamerat fra Åbo universitet, Jussi Kallio, og spurte hvordan det gikk med meg og norsken.	Heti ko olin tullu Alattihoon, mullet ringas vanhaa työkaveri Turun universiteetista, Jussi Kallio, ja kysyi nettä kunka se mennee mulla ruijan kielen kansa.
Ja sa at «Ikke så verst, folk forstår min svensk, men det er litt vanskeligere for meg å forstå hva de sier til meg.	Mie sanoin nettä ”Ei se ole paha ko kyllä ihmiset ymmärtävät minun ruottin kieltä, mutta se oon vähän vaikeampi mullet ymmärtäät mitä het mullet sanovat”.
» Til det svarte Jussi at «Ja, sånn har det vært for deg i hjemlandet også, det der er vel ikke noe nytt.	Siihen Jussi nettä ”Niinhän se oon ollu sulla kotomaassaki, ei olheen uutta”. Mitähän se sillä meinas?
Men for å være ærlig, så var det mye lettere å forstå folk fra Nord-Norge når de prata enn østlendinger og vestlendinger.	Mutta jos toesti puhuma, niin se oli paljon helpompi ymmärtäät mitä pohjasruijalaiset puhuit ko mitä eteläläiset eli vestaruijalaiset puhuit.
I mine ører lød det som om folk fra Nord-Norge snakka tydelig, de «gnelte» ikke, som de sørfra.	Minun korvhaan kuului nettä pohjasruijalaiset puhuvat selvästi eikä ”kii’a” niin ko eteläläiset.
Det beste for meg var at samisklærer Odd Mathis Hætta var den som først ga meg innføring i høgskolesystemet. Han snakka nesten like tydelig som en finlandssvensk og kunne litt finsk også.	Kaikkiin paras mullet oli nettä korkekoulun meininkhiin minua ensimäiseksi opasti saamin kielen opettaja Odd Mattis Hætta joka puhui kohta yhtä selvästi ko suomenruottalainen ja saattoi vähäsen suomeaki.
Jeg hadde på den måten en forholdsvis myk landing i norsk.	Mulla oli sitte kohta loiva lasku ruijan kielheen.
Hvordan var det så å forstå den finske dialekten i Alta?	Kunka se oli sitte Alattion suomen murtheitten kansa?
Jeg hadde jo studert finske dialekter, og i den forbindelsen også litt om de nordfinske dialektene.	Mie olin tieten universiteetissa opiskellu suomen murtheita, ja sen myötä sitte kansa vähäsen pohjassuomalaisia murtheita.
Jeg hadde likevel hørt lite av dem. Men det gikk bra.	Kuiten mie olin kuulu niitä tyhä aivan vähäsen. Mutta hyvin se meni.
Til meg sa mine språkmestere at det var lettere å forstå min åbodialekt enn det språket som de prata i finsk radio.	Mullet minun kielisepät sanoit nettä helpompi se oon ymmärtäät minun Turun murretta ko sitä kieltä mitä net puhuit Suomeen raadiossa.
Det er klart at i min åbodialekt er det ikke så mange nykonstruerte ord som i det finske skriftspråket, og vi har nesten alle de samme svenske lånorda i de vestfinske dialektene som det også er i kvensk.	Se oonki selvä nettä minun Turun murtheessa ei ole niin paljon uusia ”hoksattuja” sanoja ko kirjasuomessa, ja meilä oon samat kohta kaikilet suomen vestamurtheilet yhtheiset ruottalaiset lainasanat.
Særlig i kvænangsdialekten fantes det også mange samiske lånord, men likevel ikke så mange at jeg ikke skulle ha forstått språket deres.	Eriliikaisesti Naavuonon murtheesta löytyi kansa melkheen paljon saamin lainasanoja, mutta ei niin paljon nettä en olis heän kieltä ymmärtänny.
Og det jeg ikke forsto, det spurte jeg om.	Ja mitä en ymmärtänny, sen mie kysyin.
Det plaget meg mye når noen av informantene kalte sitt eget språk for «skitfinsk» («	Se oikheen paljon kiusas ko jokku minun informantista käskit ommaa kieltä ”paskasuomeksi”.
Eller de sa at «Dette er ikke noe ordentlig språk, det er verken finsk eller norsk, dette er bare en slags blanding.	Eli sanoit nettä ”Ei tämä ole mithään oikeata kieltä, ei tämä ole suomea eikä ruijaa, tämä oon tyhä jotaki sekotusta”.
» Jeg synes at denne dårlige oppfatninga var vanligere i Øst-Finnmark enn i Alta, kanskje fordi storsamfunnets press hadde vært sterkest der.	Minusta näyttää nettä se fuono käsitys oli tavalisempi Itä-Finmarkussa ko Alattiossa, piian sillä nettä sinnet oli suuryhteiskunnan prässi ollu kaikkiin kovviin.
Men jeg hørte også at kvenene hadde hørt slik negativ karakteristikk av folk fra Finland.	Mutta kyllä mie kuulin sitäki nettä lantalaiset olit kuulheet semmosta negatiivista puhetta Suomen suomalaisiltaki.
Slikt er naturligvis veldig vondt for folk sin selvfølelse.	Semmonen tieten tekkee oikheen pahhaa ihmisen ittettunnolet.
Men noen sannhet i utskjellinga var det ikke.	Mutta tosi se haukkuminen ei ollu.
De finske dialektene i Finnmark er allment nærmere finsk skriftspråk enn f.eks. min egen åbodialekt, og de norske lånorda var det hos eldre folk så få av, at det virkelig forbauset meg.	Finmarkun suomen murtheet oon ylheisesti likempännä kirjasuomea ko esimerkiksi minun oma Turun murret, ja ruijan lainasanoja oli vanhoitten ihmisten puhheessa niin vähän nettä mie oikheen hämmästyin.
Dette merket jeg med én gang da jeg begynte med feltarbeid og samla begrep til Det europeiske språkatlaset.	Tämän mie havattin paikala ko aloin kenttähommhiin ja kokosin niitä käsittheitä Euroopan kieliatlaksheen.
Grunnordforrådet var nesten i sin helhet like kjent for meg, om ikke alle fra det finske skriftspråket, så i alle fra i de finske dialektene.	Sanat olit piian kaikki samat ja mullet opphaat Suomen suomesta eli kuitenki murtheista.
Og altaspråket var veldig tydelig og fint, jeg riktig nøt å høre det.	Ja Alattion kieli oli oikheen selvä ja fiini, ja mulla korva nautti ko sai sitä kuula.
Hvor bodde altakvenene?	Missä Alattion lantalaiset asuit?
Altakvenene hadde i gammel tid sine egne bygder der de bodde.	Alattion lantalaisila oli vanhaasseen aikhaan omat kylät missä het asuit.
Det var på ingen måte snakk om noen «etnisk rensning», men årsaken var den at de hadde andre næringer og levemåte enn stedets norske og samiske befolkning.	Kysymys ei kyllä ollu misthään ”etnisestä puhthauesta”, mutta siitä nettä heilä oli eri elinkeinot ja elämäntapa ko paikan ruijalaisila ja saamilaisila.
For dem var de viktigste tingene at det fantes ei lakseelv, en furuskog og muligheter for jordbruk.	Heilet tärkeimät asiat olit nettä paikasta löytyi lohijoki, mäntymettää ja maholisuus maanpruukhiin.
De var dyktige laksefiskere, bodde i tømmerhus og var vant med å dyrke korn og bruke kumøkk som gjødsel.	Het ko olit oikheen sepät lohenpyytäjät, asuit hirsifuonheissa ja olit harjaantunheet kylvämhään viljaa ja panemhaan höystöksi karjan sontaa.
Til dette passet de store elvedalene i botnen av Altafjorden.	Tämmösheen meininkhiin parhaimitten sovit isot jokivarret Alattionvuonon pohjassa.
Jeg har, ved hjelp av landmåler Christian Frost Bredals protokoll til den første jordmatrikkelen i Alta, gjort rede for hvor kvenene hadde sine hus på 1700-tallet, og hvor deres jorder var.	Mie olen selvittänny maanmittari Christian Frost Bredalin Alattion ensimäistä maamatrikkelia varten tekemän protokollin avula missä senaikhaiset lantalaiset talot 1700-luvula olit ja missä heän maat olit.
Alta var den første plassen i Finnmark der man begynte å dele jord etter kongelig resolusjon av 8. juni 1775.	Alattio oliki ensimäinen paikka Finmarkussa missä maata alethiin jakkaat kuninkhaalisen resolusuunin 8. juunikuuta 1775 jälkhiin
Bredal skrev samvittighetsfullt ned de navna som bøndene fortalte han, og derfor er det forholdsvis enkelt å se om eieren var finsk-, samisk- eller norsktalende.	Bredal kirjotti uskolisesti ylös net nimet mikkä isänät hänelet muistelit, ja sillä se oon kohta helppo nähhä oonko isäntä ollu suomen-, lapin- eli ruijankielinen.
Mange av disse navna er bevart helt til våre dager som jordeiendommens offentlige navn, og de finnes i flere matrikler.	Monet näistä nimistä oon säilynheet kiinit meän päivhiin astit maapaikoitten viralisina niminä ja löytyvät uuemistaki maamatrikkelista.
Skrivemåten har likevel vært vekslende, og ofte er det også slik at skrivemåten til navnet er endret så mye at navnet er vanskelig å forstå.	Kirjotustapa tyhä oon ollu vaihetteleva, ja ushein oon niinki nettä nimen kirjotustapa oon muuttunu niin paljon ette nimeä oon ennää vaikea ymmärtäät
På den tida da Bredal gjorde sitt landmålerarbeid, var husene for det meste mellom Elvebakken (Joensuu	Bredalin maanmittaustyön aikhaan talot löy’yit kaikin Joensuun ja Ylipään välistä, ja enniimitten joen lännenpuolelta.
Det var jordstykker også langs andre elvedaler, særlig i Tverrelvdalen (	Maapaloja löytyi kansa muitten jo’itten varsilta, eriliikaisesti Fallijoesta.
Da jeg dro rundt i Alta og samla stedsnavn, så var den største kvenbygda Elvebakken (Joensuu).	Ko mie kuljin Alattiossa paikannimiä kokoamassa, niin issoin lantalaiskylä oli Joensuu.
Mine navnemestere der fortalte at det alltid var Elvebakken som kvenene først kom til i Alta.	Minun nimimestarit sielä muistelit nettä se oliki aina se paikka mihin lantalaiset Alattiossa ensistä tulit.
Når de så hadde sett litt på hva slags sted Alta var og syntes det var et bra sted, så skaffet de seg jord der hvor det var mulig å få.	Vielä mailmanso’itten välissä kuulema Joensuu oli niin lantalainen paikka ette sielä asuvat ruijalaisetki opit suomen kielen.
Ennå i mellomkrigstida var etter sigende Elvebakken en såpass kvensk plass at de nordmennene som bodde der lærte seg finsk.	Itte sain sen paikala havata ko Joensuun mööpelikauppias jolta ostin ensimäiset mööpelit uutheen kothiin, puhui aivan täyttä suomea, vaikka sanoi ettei hänessä ollu olheen suomen vertä.
Man måtte bare lære finsk for å klare seg.	Oli tyhä pitäny oppiat nettä pärjäs.
Elvebakkvenene hadde før i tida hatt slåttemarker og setre spesielt i Tverrelvdalen, i tillegg til i Altadalen.	Joensuulaisilla oli vanhaasseen aikhaan ollu Alattionjokivarren lisäksi niittymaita ja kesäsijoja eriliikaisesti Fallijoessa.
På 1800-tallet begynte det å flytte folk sørfra til Tverrelvdalen, særlig fra Trøndelag.	1800-luvula sinnet alkoi siirtymhään ihmisiä etelämpää Ruijasta, eriliikasesti Trøndelagista.
Det førte til litt uoverensstemmelse mellom elvebakkinger og tverrelvdalinger, for eksempel at tverrelvdalingene gjerne omtalte Elvebakken som	Siitä oli jääny vähäsen pientä torraa joensuulaisten ja fallijokilaisten välhiin. Sillä fallijokilaiset kuulema mielelä käskit Joensuuta nimelä
Tuppikaupunki (	Tuppikaupunki
tuppi	– piian sielä fallijokilaisten mielestä tulit puukot liian hopusti esilet.
Elvebakkingene, på sin side, kalte tverrelvdalingene litt negativt for	Joensuulaiset taas käskit fallijokilaisia vähäsen negatiivisesti
‘nordmann’).	taatsoiksi.
Mine navnemestere fortalte at tidligere var også østsida av Altaelvas munning kalt for	Minun nimimestarit muistelit nettä varhemin oon kansa Alattionjoen suun öystänpuolesta käytetty nimeä
Joensuu	Joensuu
Nå kalles området	Nyt sen nimenä oli
Poikkijoki	Poikkijoki
eller	eli
Kruunsta	Kruunsta
Poikkijoki	Poikkijoki
forklarte de meg slik, at sett fra vestsida måtte man «over elva» for å komme til Poikkijoki	-nimen mullet selitethiin niin että se oon joen vestanpuolelta kattoin ”poikki joen” eli piämä mennä Alattionjoen poikkit nettä pääsemä Poikkijokheen.
Jeg tror likevel at navnet opprinnelig kommer av at Tverrelva sin gamle munning var på det stedet og rant ut i Altaelva, litt før der Altaelva nå renner ut i fjorden.	Mie kuitenki uskon nettä nimi tullee alunalkain siitä nettä siinä kohassa oon Fallijoen vanhaa suu missä se oon laskenu Alattionjokheen vähän ennen ko Alattionjoki laskee merheen.
Om Kronstad-navnet visste man at der hadde den gamle distriktskirurgen hatt gården sin, og at navnet kom derav.	-nimesta tiethiin nettä siinä oli ollu vanhaa kruununkirurgin kartano, ja paikka oli saanu nimen siitä.
Når man drar videre oppover Altaelva, så er navnet på den neste gamle kvenbygda Aronnes,	Alattionjokea ylöspäin mennessä seuraavan vanhaan lantalaiskylän nimi oon
Aaroninniemi	Aaroninniemi
Særlig elvebakkingene brukte navnet	Paikasta eriliikaisesti joensuulaiset käytit nimeä
Piikkiniemi (	Piikkiniemi.
Noen av mine informanter meinte at navnet kom av at elva lager et spisst nes der, ifølge andre var det en spiss stein ytterst på neset som er navnets opprinnelse.	Jokku minun informantista meinasit nettä nimi tullee siitä nettä joki siinä tekkee piikin näkösen niemen; joittenki muitten jälkhiin siinä oon niemen kärjessä semmonen piikkimäinen kivi josta nimi olis saanu alkunsa.
Men jeg ble også fortalt av en elvebakking at aronnesværingene har hatt et lignende rykte hos elvebakkingene, som det elvebakkingene hadde hos tverrelvdalingene, og at navnet	Mutta kuuulema aaroninniemeläisilä oon joensuulaisten ajatuksissa ollu vähäsen samanlainen maine, ko joensuulaisilla fallijokelaisten puhheessa, ja nimi
Piikkiniemi	Piikkiniemi
Det offisielle navnet Aronnes kom naturligvis av, fortalte de gamle, at det bodde et menneske der på 1600-tallet som het Aron.	tuliski siitä nettä sielä ”piikit” eli puukot oon ushein heilunheet, muisteli mullet muutama joensuulainen. Viralisen nimen
Den mest kjente aronnesværing er likevel Lannan Nilla eller Knud Qvæn, som flyttet hit på begynnelsen av 1700-tallet.	Kaikkiin tunnetuin aaroninniemeläinen oon kuitenki ollu Lannan Nilla eli Knud Qvæn joka siirtyi sinnet asumhaan 1700-luvun alkupuolela.
Om han fortalte gamle altaværinger ennå at han hatt satt seg opp mot «den onde amtmannen», Rasmus Kieldsen, og av den grunn havnet i fengsel i Vardø.	Hänestä vanhaat alattiolaiset vielä muistit nettä hän oli pannu vasthaan Pahalet Amtmanillet eli Rasmus Kieldsenillet, ja sillä joutunu fankilhaan Vuorehaan.
Men etter at Lannan Nilla hadde reist til København for å klage til kongen, var «den onde amtmannen» forvist fra Alta.	Mutta ko Lannan Nilla oli matkustannu Kööpenhaminhaan vaitelemhaan kuninkhaalet, niin Paha Amtmani oli ajettu pois Alattiosta.
Denne fortellinga kan man lese om i Just Qvigstads bok Finske fortellinger fra Kvænangen og Nord-Reisa.	Tämän muisteluksen saattaa lukeat kansa Just Qvigstadin ulosantamasta kirjasesta Finske fortellinger fra Kvænangen og Nord-Reisa.
Det var bygd en stor gård for amtmannen i Finnmark akkurat på amtmann Kieldsen sin tid.	Finmarkun amtmanillet oliki rakenettu Alattihoon ison kartanon justhiin amtmani Kieldsenin aikana.
Men mine navnemestere omtalte ikke gården etter amtmannen, men for	Mutta minun nimimestarit ei käskenheet kartanoa amtmanin jälkhiin mutta 1800-luvula vaikuttanheen katolisen misuunityön jälkhiin nimelä
Paavinkartano	Paavinkartano
(«Pavens gård», på norsk Altagård), pga. at katolikkene drev misjonsarbeid der på 1800-tallet og holdt hus i den bygninga, som man fortalte.	sillä ko katolinen kirkko piti sillon asentoa siinä pytynkissä, niin ko muistethiin. Sillon ko mie asuin Alattiossa, se Paavinkartanossa piti asentoa militääri.
Fra Aronnes oppover elva er den neste større kvenbygda	Aaroninniemestä ylös jokea mennessä seuraava isompi lantalaiskylä oon
Keskiranta	Keskiranta
Navnet passer godt på stedet, for det ligger akkurat halvveis når man kjører fra Elvebakken og til den øverste kvenbygda som heter Øvre Alta, eller	Nimi soppiiki paikalet hyvin sillä ko se oon justhiin puolessavälissä ko Joensuusta oon kuljettu ylimäisheen lantalaiskylhään eli
Ylipää	Ylipääksi
på kvensk (yli	käskethyyn kylhään.
Øvre Alta er lenger opp enn Aronnes, som derfor også er blitt kalt	Ylipäätä taas oon verrattu kansa Aaroninniemheen, ja siinä vertailussa Aaroninniemi oon Ylipään vastapooli ja sitä käskethään kansa nimelä
Alapää (	Alapää
‘nedre’).	Vähän Ylipäästä käsin ylöspäin Alattionjokheen laskee Äipiönjoki, jonka rannoila kansa oon ollu vanhaata asutusta, mutta sielä asukkhaat oon olheet kaikki ruijalaiset.
Litt oppfor Øvre Alta renner Eibyelva ned i Altaelva.	1700-luvula oon kohta kaikki lantalaiset talonpaikat olheet Alattionjoen vestanpuolela.
Langs Eibyelva har det også vært gammel bebyggelse, men der har alle beboerne vært norske.	Ylipuolela mainituitten paikoitten lisäksi lantalaisten fuonheentonttia oon vestanpuolela ollu vielä Isossa-aiassa.
På 1700-tallet bodde nesten alle de kvenske bøndene på vestsida av Altaelva.	Hiljemin lantalaiset oon siirtynheet asumhaan kansa muualet Alattihoon.
I tillegg til de bygdene som er nevnt ovenfor, har kvenene hatt hustomter på	Mie löysin lantalaisia informanttia Alattionjoen iänpuolelta Raippasesta ja Mousunsaaresta.
Raippanen (Raipas) til	Raippanen oon saanu nimen
Raippanen	Raippanen
Mousunsaari fortalte man meg at det på 1700-tallet hadde bodd en mann som het	-nimisen vaaran jälkhiin, Mousunsaaresta mullet muistelthiin nettä siinä olis 1700-luvula asunu
Mousu	Mousu
eller	- eli
Mooses	Mooses
Ennå ble folk på stedet kalt for	Vieläki paikan asukkhaita käskethiin
Mousun väki	Mousun väeksi.
Også i fjordbotnen vokste det opp kvenske bygder.	Kansa vuonon pohjapaikkhoin oon siirtyny lantalaisia.
Der var det eneste stedet i Alta – og i hele Nord-Norge – at jeg så ei ordentlig gammeldags røykbadstu som lå så fint ved bredden av Transfarelva (	Kaitusesta mie löysin oikheen sepät suomenpuhujat ja nimenmuistajat, vanhaat Eriksenin veljekset, jokka olthiin asunheet samassa paikassa koko iän.
Kaitusjoki). Brødrene fortalte også at i gamle dager var det bare kvenene som var reine i Alta, fordi de gikk i sauna hver uke og vaska hele kroppen da.	Se oli ainua paikka Alattiossa – ja koko Pohjas-Norjassaki – missä mie näin oikean vanhaanaikhaisen sausaunan ja vielä somasti Kaitusjoen rannassa.
De norske skylte etter sigende bare ansiktet i et vaskefat, og det var det hele.	Ruijalaiset kuulema tyhä vähän virutit kasvoja pesofatissa, siinä kaikki.
Brødrene ba meg å komme til dem en gang for å gå i sauna, de skulle så visst fyre opp i den røykbadstua.	Veljekset käskit minua ette tulla heilet joskus saunomhaan, het kyllä lämmittävät sen sausaunan.
Det gikk lang tid før jeg igjen hadde anledning å dra dit.	Mulla meni pitkä aika ennen ko taas oli tila käyä sielä.
Da var bare den yngste av brødrene igjen, han sa at «gamlingen» – som han kalte sin eldre bror – var død.	Sillon sielä oliki ennää tyhä veljeksistä nuorempi, ja hän muisteli nettä ”vanhus” – niin hän käski vanhempaa veljeä – oli kuolu.
«Han venta så at du skulle komme på besøk, men han nådde å dø før du kom igjen.	”Kovin se o’otti nettä sie tulet käymhään, mutta niin se kerkes kuolemhaan ennen ko sie taas tulit”, sanoi.
» Jeg ble ordentlig trist, og den ekte kvenske røykbadstua forble uprøvd for meg.	Mullet tuli oikheen paha mieli, ja niin multa sitte jäiki se ehta lantalainen sausauna prööväämättä.
Navnet	Nimi
Kaitunen	Kaitunen
var ifølge brødrene kommet av at dalen som går opp til fjellet liksom ble smalere og smalere (kaittuut	oli veljesten jälkhiin tullu siitä nettä sieltä vaarhaan menevä kuru oikheen paljon ”kaituu” eli tullee kaitasemmaksi nettä kaitasemmaksi.
Rässivuono ), traff jeg også lett på finskspråklige.	Vuononpohjan pohjanpuolelta Rässivuonosta mie kansa helposti löysin suomenpuhujia.
Navnet	Nimi
Rässivuono	Rässivuono
kommer av at stranda her er svakt hellende, den er «rässiä», det vil si den er innimellom under vann og innimellom bar (	tullee siitä nettä vuonon ranta oon tässä loiva eli ”rässiä” eli välilä veen alla ja välilä paljhaana.
Om språkforholda på stedet fortalte en mann meg som den gangen var over 80 år, at han hadde gått på ski tre ganger forbi Rafsbotn.	Paikan kielioloista mullet muisteli yksi sillon jo ylit 80-vuotinen mies nettä hän oli kolme kertaa hihanu sivakoila Rässivuonon siutti.
Den første gangen – da han bare var en liten gutt – så hørte han at man bare snakka samisk der.	Ensimäiselä kerrala – hän oli sillon vielä pikkupoika – hän kuuli nettä sielä puhuthiin aivan lappia.
Den andre gangen var han en voksen mann, og da prata folk bare finsk.	Toisela kerrala hän oli raavas mies, ja sillon sielä puhuthiin tyhä suomea.
Den siste gangen, da han allerede var en gammel mann, så prata man bare norsk der.	Viimisellä kerrala, ko hän oli jo vanhaa mies, sielä puhuthiin tyhä ruijaa.
Professor i finsk og samisk i Oslo, eller Kristiania, Jens Andreas Friis, lagde et etnografisk kart over Nord-Norge på 1860-tallet, og her kan man se at i Rafsbotn har det vært omtrent like mange kvenske og samiske familier og ingen norske familier i det hele tatt.	Uslun eli Kristianian suomen ja saamin kielen professori Jens Andreas Friis teki 1860-luvula Pohjas-Norjan asukkhaista etnografisen kartan, ja siitä näemä nettä 1860-luvula Rässivuonossa oon ollu kohta sama paljon lantalaisperheitä ja lappalaisperheitä, ruijalaisia ei yhtäkhään.
Alle har likevel da kunnet finsk, både kvener og samer.	Kaikki kuiten jo sillon oon saattanheet suomea, niin lantalaiset ko lappalaisetki.
Men ikke var det finske språket forsvunnet den gangen da jeg ferdes der heller.	Mutta ei ollu suomen kieli häviny vielä sillonkhaan ko mie sielä kuljin.
Det var bare slik at til fremmede snakka man norsk, men til dem som sjøl henvendte seg på finsk til folk, så svarte man også på finsk.	Se vaan oli tyhä niin nettä vierhaalet puhuthiin ruijaa, mutta semmoselle joka itte puhutteli ihmisiä suomeksi, kansa vastathiin suomeksi.
Da jeg reiste rundt på nordsida av fjorden, fantes det nok ei lita bygd, nemlig Ruoslahti	Vielä löytyi vuonon rannalta ko kiersin vuonon pohjasrantaa, yksi pieni kylä, nimittäin Ruoslahti.
Der fortalte man at bygda hadde fått navnet på grunn av «russerøvere».	Sieltä muistelthiin että se oli saanu nimen Ruoslahti rosvoryssistä.
De hadde vært på røvertokt og ville gå over Altneset til Rafsbotn-sida.	Nämät olit olheet ryöväämässä ja halunheet kulkeat ylitte Eliniemen Rässivuonon puolelet.
De hadde fått med seg en veiviser som skulle føre dem over fjellet.	Het olit saanheet myötä oppphaan joka piti johattaat heät ylit vaaran.
Veiviseren gikk med en fakkel i hånda og «russerøvere» fulgte etter han.	Opas kulki lyhty käessä ja rosvoryssät kuorasit häntä.
Men da de kom til stedet ved et bratt berg der fjellveggen stuper rett ned, så kasta veiviseren fakkelen over berget, og «russerøverne» fulgte etter, falt i havet og de døde alle.	Mutta ko het tulit sen pystöpahan kohale missä pahta putoaa suorhaan alas, se opas viskas lyhyn ylit pahan, ja rosvoryssät kuorasit perässä, putosit merheen ja kuolit kaikin.
Fortellinga er ei tradisjonell fortelling, som særlig er forbundet med samer.	Muistelus oon semmonen tradisunaalinen muistelus mitä eriliikasesti oon yhistetty saamilaishiin.
Hvem som opprinnelig har knyttet denne fortellinga til Russeluft, det vet man ikke.	Kuka tämän muisteluksen oon Ruoslahtheen alunalkain liittäny, siitä ei ole tietoa.
Men ifølge Friis sitt etnografiske kart var det bare ett hus i Russeluft på 1860-tallet, og der bodde det en kvensk familie.	Friisin etnografisen kartan jälkhiin Ruoslahessa oon kuiten 1860-luvula ollu tyhä yksi talo, ja siinä oon asunu lantalainen peret.
Kvenene bodde naturligvis også andre steder i Alta, også da jeg arbeidet der.	Lantalaisia on tieten asunu muualaki Alattiossa, ja asui sillonki ko mie sielä työtelin.
I Bukta, i Bossekop, på Apanes (Aapana	Puktassa, Possukopassa, Aapanassa ja vähän joka puolela.
På 1800-tallet bodde de særlig i Kåfjord (Kaavuono	1800-luvula heitä oon asunu eriliikaisesti Kaavuonossa missä het työtelit kuparikruuvassa.
Friis har på sitt etnografiske kart merket av at det på 1860-tallet var om lag 100 kvenske familier i Kåfjord, nesten ingen av dem prata norsk, og om lag 30 norske familier der nesten alle også kunne finsk.	Friis oon etnografisheen kartthaan merkiny että Kaavuonossa oli 1860-luvula nuin 100 lantalaisperettä joista kohta yhessäkhään ei puhuttu ruijaa, ja nuin 30 ruijalaisperettä missä kohta kaikissa saatethiin kansa suomea.
Lankovuono ) nesten bare kvener, andre steder langs Langfjorden bodde det nordmenn og samer.	Saman kartan jälkhiin kansa Lankovuonon pohjassa oon sillon asunu melkheen ainoastansa lantalaisia, muuala Lankovuonon rannoila ruijalaisia ja saamilaisia.
Jeg hørte at i Langfjorden kunne man finsk ennå på begynnelsen av 1980-tallet da jeg samla stedsnavn. Jeg er skikkelig forarget over at jeg ikke samla navn der.	Mie kuulin nettä Lankovuonossa saatethiin suomen kieltä vielä sillon 1980-luvun alussa ko mie niitä nimiä kokosin, ja minua oikheen paljon harmittaa että en sillon sinnet keriny.
Mange navn gikk sikkert tapt.	Paljon meni sikkaristi nimiä hukkhaan.
Til sammen samla jeg nærmere 1000 stedsnavn i Alta.	Yhtheensä mie sain Alattiosta kokhoon likemäs 1000 paikannimeä.
Mange fler hadde jeg sikkert kunne finne den gangen om jeg hadde funnet alle navnemesterne og forstått å spørre bedre.	Paljon enämen sieltä sillon vielä olis sikkaristi saattanu löytyät jos olisin löytäny kaikki nimimestarit ja ymmärtänny kysyät paremin.
Kvenenes gamle næringer, jordbruk og laksefiske, kommer tydelig til syne i stedsnavna deres.	Lantalaisten vanhaat elinkeinot, maanpruuki ja lohenpyytö, näkyvät oikheen selvästi heän paikannimissä.
Jeg skal nedenfor fortelle om litt navn tilknyttet jordbruket, dvs. navn på åkrer, enger og utmarksslåtter.	Muistelen tässä seuraavaksi vähäsen maanpruukhiin liittyvitten nimitten ympärit eli pelloitten, kentitten ja niityitten nimistä, ja sitte sen perästä joenvarsitten kalapaikoitten ympärit.
Bøndene og deres jorder	Maanpruukaajia ja heän maita
Major Peter Schnitler, som på 1740-tallet reiste rundt for å undersøke grensa mot Sverige, skreiv dette om Alta:	Majuri Peter Schnitler, joka kulki 1740-luvula selvittämässä rajjaa Ruottii vasten, kirjoitti Alattiosta muun myötä seuraavasti:
Det eeneste Sted, hvor har fundet Ager-Dyrkning og Korn-Vext, har været i Vest-Finmarken ved Altens Elv paa Elv-Brædene, hvor i forrige Svenske-Russiske krige en 16 Qvæner, (saa kaldes her i Landet de fra Torne-Lapland og Ost-Finland overkommende Svenske Bønder) paa privative-Norsk grund sig have nedsatt, og, som de ere gode Avels-Mænd, dyrket Jorden, at der faaes Korn.	Ainua paikka mistä löytyy pellonkylvöä ja viljanviljelemistä, oon Vesta-Finmarkussa Alattionjoen varrel, mihin viimi Ruottin ja Ryssänmaan välisen soan aikana oon 16 ”kvääniä” (niin käskethään tässä maassa ruottalaisia talonpoiki, jokka oon tulheet Tornion Lapista ja Öystä-Suomesta) ruijalaiselet maalet siirtynheet; ja ko het oon sepät maanviljelijät, se het oon viljelheet maat, nettä sielä saahaan jyvvää.
Altakvenene hadde den gangen gjødslete og pløyde kornåkrer der de dyrket matkorn, for det meste bare bygg – andre sorter korn når ikke å modnes.	Alattion lantalaisila oon sitte ollu höystetyt ja kuokitut viljapellot, missä het oon kasvattanheet ruokaviljaa, enniimästi kuitenki tyhä ohraa – muu vilja ei kerkiä valmhiiksi.
Samuli Paulaharju beretter i boka si Ruijan suomalaisia [svensk oversettelse Finnmarkens folk] at kvenene i Alta utviklet en helt egen byggsort som modnet hurtigere enn andre byggsorter.	Samuli Paulaharju muistelee kirjassa Ruijan suomalaisia nettä Alattion lantalaiset kehitit aivan erityisen ohrasortin mikä kypsyi hopumasti ko muut ohrasortit.
Åkrene har nok vært ganske små og vanligvis helt i nærheten av huset.	Pellot oon sikkaristi olheet kohta pienet ja ylheensä aivan talontontitten vieressä.
Den gangen jeg spurte etter navn i Alta, så var det slutt på korndyrkinga.	Siihen aikhaan ko mie nimiä kyselin Alattiossa, oli semmonen viljanviljely jo loppu.
Men noen åkernavn fikk jeg likevel av mine navnemestere, som f.eks.	Muutaman pellonnimen mie kuitenki sain minun nimimestarilta, niin ko
Pekkalanpelto (	Pekkalanpelto
‘åker’) på Elvebakken,	Joensuussa,
Matinvainio (	Matinvainio
‘voll’) og	ja
Ylivainio	Ylivainio
på Aronnes og	Aaroninnimessä ja
Tramperinvainio	Tramperinvainio
på Elvestrand.	Keskirannassa.
Vi ser at åkrene ofte har fått navn etter eieren.	Näemä, nettä pellot oon saanheet nimen omistajan eli isänän jälkhiin.
Pekkalanpelto	Pekkalanpelto oon kuulema kuulunut
har, etter det jeg fikk høre, tilhørt en finlender som het Pekkala;	Pekkala
i Øst-Finnmark har det bodd flere som het Pekkala eller Bekkala, men i Alta har jeg ikke funnet noen med det navnet.	Itä-Finmarkussa oon asunu useampiaki Pekkaloita ja Bekkaloita, mutta Alattiosta en ole sen nimistä löytäny.
Matti	Matti
er et helt vanlig mannsnavn, og en Matti skal ha dyrket korn på Matinvainio.	taas oon aivan tavalinen miehennimi, ja joku Matti Matinvainiossa kuulema oon viljaa viljely.
Den som dyrka korn på Tramperinvainio kan ha vært en eller annen Tramberg eller Tranberg, begge navn blir av kvenene uttalt som	Tramperinvainion viljelijä oon saattanu olla joku Tramberg tahi Tranberg, molemista tullee lantalaisen suussa
Tramperi	Tramperi
Ylivainio (	Ylivainio
‘øvre’) å dømme, kan man tro det også har vært ei eng med navnet *	taas oon semmonen nimi nettä sitte uskoisi nettä oon olemassa kans pelto nimeltä
Alavainio (	*Alavainio
Men det navnet har jeg ikke funnet.	Semmosta en kuitenkhaan ole löytäny.
Kvenene har også et helt eget spesielt ord,	Lantalaisila oon kansa aivan oma erinomhainen sana
karkea	karkea
, som betyr ‘gjødslet og pløyd eng’, til skilnad fra kornåker.	, mikä meinaa höystettyä ja kuokittua heinämaata erotukseksi viljapellosta.
Jeg har likevel ikke fått noen åker- eller engnavn fra mine navnemestere der dette ordet er med, sjøl om navnemesterne både kjente og brukte dette ordet.	Yhtäkhään pellon- eli niitynnimeä mie en kuitenkhaan minun nimimestarilta saanu missä myötä olis ollu se sana, vaikka nimimestarit sanan tunsitki ja käytitki.
Man kan likevel tenke seg at bak Gargia-navnet, eller	Sitä saattaa kuitenki arvela nettä saattaisko Gargia
Karkia	Karkia
i dialekten er av og til	, takana olla tämä sana;
ea	ea
eller	eli
eä	eä
i slutten av et ord blitt til	sanan lopussa sanothaan
ia	ia
eler	eli
iä	iä
Navnet er uansett vanskelig å forklare ut fra samisk eller norsk bakgrunn.	Nimeä oon joka taphauksessa vaikea selittäät saamin eli ruijan kielen pohjalta.
Slåttemarker, både hjemmejorder og utmarksslåtter, hadde kvenene mange av.	Niittymaita, sekä kotoniittyjä ette ulkoniittyjä, lantalaisila oon ollu vaikka kunka paljon.
Det vanligste etterleddet i disse navna er	Tavalissiin loppuosa näissä nimissä oon
kenttä	kenttä
, som ifølge mine navnemestere betydde den typer jorder som er gjødsla og slått.	mikä minun nimimestaritten jälkhiin meinais semmosta niittyä mitä oon höystetty ja hoi’ettu.
Men nesten alle de navna som ender på	Melkheen kaikki minun löytämät
kenttä	kenttä
som jeg har registrert, er i Tverrelvdalen, og de har i årene 1777 og 1778, ifølge landmålerprotokollene, vært utmarksslåtter til kvenene fra Elvebakken og elvedalen.	-loppuiset nimet löytyvät kuitenki Fallijoesta, ja net oon vuositten 1777 ja 1778 maamittariprotokollitten jälkhiin olheet Joensuun ja jokivarren lantalaisten ulkoniittyjä.
Det andre stedet der man særlig finner	Toinen paikka mistä
kenttä	kenttä
-navn, er i Transfarelv, der det ifølge landmålerprotokollene i 1777 og 1778 bare har vært utmarksslåtter.	-nimiä eriliikaisesti löytyy, oon Kaitunen missä kansa 1777 ja 1778 maamittariprotokollitten jälkhiin oon ollut tyhä ulkoniityjä.
Jeg tror at ordet	Mie uskonki nettä sana
kenttä	kenttä
fra begynnelsen av har betydd det samme som hos folk ved Torneelva, eller med andre ord et sted der man midlertidig har hatt opphold for å slå høy.	alunalkain oon tarkottannu sammaa ko Tornionväylän varren ihmisillä eli paikkaa missä oon olestettu väliaikaisesti niittohommissa.
-plassene bygde man koier der man måtte bo i dagevis, og av og til for ei enda lengre tid.	Kenttäpaikkhoin pykäthiin kämppiä missä sitte piti asuat päivittäin ja muutamisti kaueminki.
Det var jo nemlig slik at tidligere måtte man slå alt det vesle høyet og kjerringrokken som vokste på myrene og i elvedalene for at dyra skulle få nok mat over vinteren.	Oonhan se niin nettä varhemin oon kaikki vähänki heinää eli kortetta kasuavat jänkät ja jokivarret pitäny niittäät nettä elläimillet oon ollu ruokaa nokko talven ylit.
Slike	Tämmösiä
kenttä	kenttä-
-navn finnes f.eks. i Transfarelv, som	nimiä oon esimerkiksi Kaitusessa
Alakenttä	Alakenttä
og	ja
Ylikenttä	Ylikenttä
(1778 Alakente og Ølikente, 1983 Alakenttæ og Ylikenttæ).	Alakenttæ
Der er også et jorde som kalles	Ylikenttæ). Sielä oon kans
Erkinkenttä	Erkinkenttä
(1778 Ergentie, 1983 Erkente).	-niminen kenttä (1778 Ergenite
Man sa om det navnet at «Det har nok vært en Erkki som slo høy der».	) mistä sanothaan nettä ”Se oon Erkki joka sitä oon hallittannu”.
Forklaringa til navnet er altså bevart, sjøl om denne Erkki må ha levd lenge før protokollen ble skrevet, for etter landmålerprotokollen var jorda da i eie hos en Jon Monsen.	Eli nimen selitys oon säilyny samana, vaikka tämä nimenomanen Erkki oon häätyny elläät jo ennen protokollin kirjottamista, sillä ko niitty siihen aikhaan oon maanmittariprotokollin jälkhiin ollu Jon Monsenin hallussa.
Ved bredden av Tverrelva finner vi ei slåttemark som har navnet	Fallijoen rannalta löyämä niityn nimelä
Heikankenttä	Heikankenttä
, som informanten forbandt med kvenen Iso-Heikka (	minkä nimiopas yhisti 1880-luvula kuolheesseen lantalaisheen Ishoon-Heikkhaan.
‘stor’), som skal ha dødd på 1880-tallet.	Nimi löytyy kuiten jo 1778 vuoen protokollista haamussa
Heikakent	Heikakent
(1983	(1983
Heikinkenttä).	Heikinkenttä).
I Tverrelvdalen finnes også f.eks.	Fallijoesta löytyy kansa esimerkiksi
Juomakenttä	Juomakenttä
(1778	(1778
Jomokent	Jomokent
), der det ble sagt at man ga kyrne og hestene vatn (jf.	) missä sanothaan nettä siinä oon juotettu lehmiä ja hevosia, ja
Karhukenttä (	Karhukenttä
‘bjørn’) (1778	(1778
Karhogent	Karhogent
Der er det også ei slåttemark som kalles	) missä sikkaristi oon joku karhu remunu.
Itkukenttä	Itkukenttä
(1778	-niminen niitty (1778
Itkokent	Itkokent
‘gråt’), men ingen husket hvem som hadde grått der.	) mistä ei kyllä muistela kuka sielä olis itkeny.
Naturligvis er det også andre slags slåttenavn.	Tieten sitä oon kansa muunlaisia niitynnimiä.
I Tverrelvdalen finnes slåttemarknavna	Fallijoesta löytyy niitynnimet
Saikara	Saikara
(1777	(1777
Saikar,	Saikar,
Saikara	Saikara
, 1983	, 1983
Saikar	Saikar
) og	) ja
Saikarantyvi	Saikarantyvi
(1777	(1777
Saikaradyvi	Saikaradyvi
, 1983	, 1983
Sailsardyve	Sailsardyve
) som forteller om at høyet på stedet er oppbevart på høyhesjer.	) mikkä muistelhaan siitä, nettä paikala oon heinät säilytetty heinähaasiassa.
Navna	Nimet
Formasaura	Formasaura
(1778	(1778
Hormasaura	Hormasaura
, 1983	, 1983
Rørneset	Rørneset
) i nærheten av Saga (	) Sahan kohala ja
Kaalisaura	Kaalisaura
(1778	(1778
Kalisaura	Kalisaura
, 1983	, 1983
Kalisaure	Kalisaure
kaali »planteblad» som først ble tørket og så oppbevart i store hauger, dvs. på staur.	) muistelevat nettä ulkoniityiltä oon koottu hormia ja kaalia jokka oon ensistä kuivattu ja sitte säilytetty isossa kasassa eli
Derfra var det lett å hente fôret vinterstid.	Sieltä net oon ollu helppo noutaat talven aikana.
I Tverrelvdalen er det ei slåttemark som kalles	Fallijoessa oon kansa
Tervahauta	Tervahaut
(‘tjæremile’);	a-niminen niitty;
der skal det være brent tjære.	sielä oon kuulema poltettu tervaa.
Et annet liknende slåttenavn er	Toinen samantapainen niitynnimi oon
Tervahauantörmä (	Tervahauantörmä
‘bakke’) under Raipas;	Raippasen alla;
også der fortalte navnemesterne mine at det hadde vært tjærebrenning.	sieläki muistelit minun nimimestarit nette olit polttanheet tervaa.
Slåttenavnet	Soma oon niitynnimi
Paskapuas (	Paskapuas
‘kjos’) (1778 og 1983	(1778 ja 1983
Paskaput	Paskaput
) er også et litt morsomt navn.	) sillä samala alala missä oon
Paskaputhaan Mikonpahan alla	Paskaputhaan Mikonpahan alla
Mikko = Mikael, pahta	-niminen niitty (1777
Boikebuttamikonbaktalla).	Boikebuttamikonbaktanalla).
Et navn kan altså være temmelig langt!	Eli nimi saattaa olla koko pitkäkin!
Laksefiskerne i Altaelva	Alattionjoen lohenpyytäjät
Da jeg kom til Alta i 1979, var kampen om utbygging av Altaelva på sitt hardeste.	Ko mie vuona 1979 syksylä tulin Alattihoon, tora Alattionjoen patoamisesta oli juuri pahhiimillansa.
Det var mange demonstrasjoner, og til Alta kom det også mange folk fra Finland som ville redde elva.	Se oli paljon demonstrasuunia, ja Alattiossa kuljit kansa paljon Suomen väkeä sitä jokea suojelemassa.
Siden jeg bodde høvelig til i Bossekop, så visste jeg aldri hva slags gjeng jeg kunne finne i min egen stue når jeg kom hjem fra jobb.	Ko mie asuin passelisti siinä Possukopassa, niin mie en koskhaan tieny minkälaisen joukon mie löyän omasta tuvasta, ko tulen työstä kotia.
Jungeltelegrafen hadde nådd helt til Finland om at det i Alta var ei finsk dame som man så kunne overnatte hos.	Sana oli kulkenu Suomheen saakka nettä siinä assuu heti Alattihoon tullessa yksi Suomen vaimo jonka tykönä saattaa vaikka yötyät.
Den gangen var det ennå vanlig at man ikke låste døra, den var åpen hele dagen.	Sihen aikhaan ko oli vielä tavalinen nettä ei lukutettu ovea, mutta ovi oli auki kaiken päivää.
Demonstrantene hadde bygd en leir i Stilla der jeg også var, men jeg kunne ikke være der så mye ettersom jeg hadde små barn.	Demonstrantit olit rakentanheet Stillhaan leirin missä mieki kävin, vaikka en sielä paljon saattanu olla ko mulla oli pienet lapset.
Jeg kom likevel i kontakt med aksjonistene og la merke til at det også var kvener med.	Tulin sitte kuitenki kontakthiin aksunistitten kansa ja havaittin nettä sielä oli myötä kansa lantalaisia.
Det var jo ganske naturlig, for langs Altaelva bodde det mange kvener og de hadde alltid fiska laks der.	Sehän oliki luonolinen ko Alattionjoen varressa asui paljon lantalaisia ja het olthiin tasan pyytänheet sieltä lohta.
Nå fryktet man at vannkraftutbygginga skulle ødelegge for laksefisket.	Nyt pöljäthiin nettä paon rakentaminen pillais lohenpyynin.
Vannet i elva kunne bli varmere, og derfor kunne ikke laksen gyte mer der, tenkte man.	Joen vesi saattais lämmitä, ja sitte lohen kutu ei ennää menestyis siinä, ajatelthiin.
Og fordi man visste at elva tidligere, i løpet av hundreåra, mange ganger hadde endret løpet sitt, og land var blitt oversvømt, så fryktet folk at det skulle skje igjen.	Ja vielä, ko tiethiin nettä joki oli jo varhemin vuosisaoitten aikana monta kertaa muuttanu kulkua ja maita oli jääny veen allet, se ihmiset pölkäsit nettä niin käypi taas.
Det finnes et minne om det f.eks. i navnet på ei slåttemark nær munningen til Altaelva, i	Tämmösestä oon muistona esimerkiksi liki Alattionjoen suuta Pato-ouassa niitynnimi
Vanhaansuunpaikka	Vanhaansuunpaikka
(‘gammelmunningplassen’) (1777	(1777
Vanhaso Baika	Vanhaso Baika
, 1983	, 1983
Gammelplassen).	Gamelpladsen
Mine navnemestere visste at munningen til Tverrelva i gamle dager hadde vært der.	) missä minun nimimestarit tiesit että Fallijoen suu oon vanhaasseen aikhaan ollu.
I protokollen fra 1777-1778 finner vi også flere plasser med navnet	1777-1778 protokollista löyämä kans useampia
Vanhaasija	Vanhaasija
(‘gammelplassen’);	-nimisiä paikkoja;
man hadde vært nødt til å flytte husene, fordi elva hadde tatt med seg tomta til det gamle huset.	fuonheet oon jou’uttu siirtämhään ko joki oon vieny myötänsä vanhaan fuonheen sijan. Tämmönen
Vanhaasija	Vanhaaksisijaksi
(1777	(1777
Vanhasia	Vanhasia
) i Øvre Alta. På det stedet var det ifølge mine navnemestere et stryk i elva med	) käsketty paikka oon ollu muun myötä Ylipäässä siinä kohassa missä minun nimimestaritten jälkhiin joessa oli
Uuenreiänniska	Uuenreiännisk
Petäjäsaari (	a-niminen niva.
saari	Muistotietona oli säilyny nettä siinä oli ennen menny joki ympäri, mutta sitte murtanu ittelet uuen uoman eli reiän ja siitä nimi.
‘holme, øy’) har det ifølge protokollen fra 1777 vært et jordstykke som kaltes	Nykyisessä Petäjäsaaressa oon 1777 protokollin jälkhiin ollu
Vanhaasija	Vanhaasija
Det står at det var «Vanhasia eller Holmen, som Elwens Øverswømmelse giorde af den forrige boepæl».	-niminen maa josta protokolli muistelee nettä se oon ”Vanhasia eller Holmen, som Elwens Øverswømmelse giorde af den forrige boepæl”.
Under Raipas, nær Paskasaari	Raippasen alta Paskasaaren kohalta löytyy
Vanhaajoki	Vanhaajoki
Her skal det tidligere hovedløpet til elva ha vært.	siinä oon kuulema varhemin menny joen pääuoma.
Det samme vitner slåttemarkene langs elvedalen som har	Sammaa asiata to’istavat kansa jokivarren niityt minkä nimessä toisena osana oon sana
saari	saari
‘holme’ som etterledd i navnet, f.eks.	, niinko
Alasaari (	Alasaari
‘nedre’) i Raipas,	Raippasessa,
Hukansaari (	Hukansaari
‘ulv’) i Viina og	Viinassa ja
Karkiansaari	Karkiansaari
Karkianoja (Gargiaelva).	Karkiasta tulevan Karkianojan suun kohala.
Disse har tidligere vært holmer, men hører nå til elva sitt strandområde.	Net oon varhemin olheet saaret, mutta nyt joen rantamaita.
Kvenene har hatt egne navn på nesten alle fiskeplassene i Altaelva, og det spesielle med disse navna er at når jeg spurte om dem, så var de kjent også blant laksefiskere som ikke kunne finsk.	Lantalaisila oon ollu oon kohta kaikilet Alattionjoen kalapaikoilet omakielinen nimi, ja erikoista näilet nimilet oli ko mie niistä kyselin nettä net tunsit kans semmoset lohenpyytäjät jokka ei muuton olheen saattanheet suomen kieltä.
Kvenene brakte med seg en ny fangstmetode der laksen ble fanget med stengsel.	Lantalaiset toit myötänsä uu’en pyytöteknikin missä lohia pyyethiin patoamalla.
Jens Sporring, som på begynnelsen av 1700-talet arbeidet hos amtmannen i Finnmark, skreiv i sin Relation angaaende Finmarken fra 1734 følgende om kvenene i Alta:	Jens Sporring joka oli 1700-luvun alkupuolela virassa Finmarkun amtmanin konttuurissa, kirjotti relasuunissa Finmarkun ympäri vuoelta 1734 Alattion lantalaisista seuraavasti:
– – udi aaret 1714 erholte [kvener] öfrighedes tilladelse sig der [i Alta] at nedsette, effterdi De foregav at have videnskab om, hvorledis en Laxe-elv rettelig burde stenges og dermed omgaaes, som De og i dend effterkommende tiid merkelig har udviist, thi De har ved Deris hurtighed temmelig forbedret Laxe-elvens fiskerie	– – [lantalaiset] sait vuona 1714 esivalloilta luvan asettuat sinnet [Alattiohoon, sillä ko het muistelit ette het tietävät kunka lohijoen piti oikehaan laihiin paota ja sen kansa toimiat, minkä het sitte perästä toeksi oon to‘istanhee, ko het oon omala joutusuuela koko joukon parantanheet lohijoen kalastusta.
Denne kunsten å lage laksestengsel kommer også til syne i stedsnavna.	(Suomeksi kääntäny ES.) Tämä taito laittaat lohipatoja näkkyy paikannimissäki.
I Altaelva finnes det flere navn som har med ordet	Alattionjoesta löytyy useampi nimi missä myötä oon sana
pato	pato
Eksempel på slike navn er	Tämmöset oon esimerkiksi nimet
Alapato	Alapato
(1778	(1778
Nedre Stengelse	Nedre Stengelse
) og	) ja
Ylipato	Ylipato
(1777	(1777
Øvre Stengelse	Øvre Stengelse
) mellom Peska og Store Raipas (	) Peskan ja Ison Raippasen välissä.
Selv om stengselfisket er slutt for lenge siden, så fortalte mine navnemestere at der hadde det vært laksestengsel.	Vaikka patoaminen oon jo aikaa loppunu, minun nimimestarit vielä muistit nettä sielä oon ollu lohipaot.
Andre	Muita
pato	pato-
-navn er	nimiä oon
Pato-outa (	Pato-outa
‘skog’) (1778	(1778
Battoauda	Battoauda
, 1983	, 1983
Patiouda,	Patiouda,
Battoouda	Battoouda
) og	) ja
Patomella (	Patomella
‘elvemel’) på Kronstad der Tverrelva tidligere har rent ut i Altaelva.	Poikkijoela siinä kohassa missä Fallijoki oon varhemin laskenu Alattionjokheen.
Også i Transfarelv har det vært laksestengsel, et minne om det er slåttenavnet	Oonpa Kaitusjoessaki pi’etty lohipatoa, ja siitä oon muistona niitynnimi
Patokenttä	Patokenttä
(1778	(1778
Battokent	Battokent
, 1983	, 1983
Battokenta).	Battokenta).
Om en annen gammel fiskemetode forteller navnet	Vanhaasta kalastusteknikista muistelevat kansa
Apaja	Apaja
‘(not)varp’, som er navn på en holme ovenfor Aronnes, samt navnet på et nes	-niminen saari Aaroninniemen ylipuolela ja niemennimi
Apajaniemi	Apajaniemi
(1778	(1778
Apajenemi	Apajenemi
, 1983	, 1983
Apajaniemi	Apajaniemi
) i munningen av Tverrelva.	) Fallijoen suula.
På disse stedene har man sikkert drevet med notvarp, dvs. fisket med not, men det var for så lenge siden at navnemesterne mine ikke lenger husket hvordan det hadde foregått.	Näissä paikoissa oon sikkaristi ve’etty nuottaa, mutta niistä ajjoista oon jo niin kauon ette minun nimimestarit ei ennää muistanheet kunka se oli tapattunnu.
Mye lenger opp i elva, mellom de to fossene	Parila -niminen kalapaikka kahen kosken,
Saarikoski (	Saarikoski
‘foss’) og	- ja
Nimitönkoski (	Nimitönkoski
Parila	-nimisten koskitten välissä.
På den plassen skal det på høstnettene ha foregått lystring.	Siinä paikassa oon kuulema pimmeinä syysöinä tuohustettu.
arina – en slags jernkurv i baugen på båten – hadde man ild, slik at man kunne se fisken under vannet i mørket, og så stakk man den med et redskap som kaltes	Arinassa – yhenlaisessa rautakourassa venheen keulassa – pi’ethiin valkeata nettä nähthiin kalat pimeässä veen alla, ja sitte iskethiin niitä
parila	parilaksi
‘lystergaffel’, som hadde mothake som fisken ble fast på.	käsketyllä vehkheelä missä oli väkäset mihin kala tarttui.
På stedet skal det være en stein som man pleide å legge lystergaffelen, eller parila	Paikala oon kuulema kivi mihin pruukathiin panna olemhaan parila;
etter folketrua skulle det gi fiskelykke.	siinä oli semmonen taika nettä se antoi kalaonnen.
Mange av navna i elvedalen forteller om hvordan stedet er.	Monet jokivarren nimet muistelevat siitä minkälainen paikka oon.
Viinankorva er det et stryk som heter	Sieran ja Viinankorvan välissä oon
kavala	Kaval
‘slu, listig’). Man tror at navnet kommer av at det er farlig å gå med elvebåt her.	a-niminen niva minkä uskothaan nettä oon saanu nimen siitä nettä paikka oon vaaralinen ajjaat jokivenheelä.
Sirppi	Sirppi
er en foss, og om det navnet fortelles det at elva dreier her og har en krum form akkurat som en sirppi	oon koski mistä muistelhaa, nettä joki kääntyy siinä ja oon haamulta väärä juuri ko sirppi.
Andre navn som forteller om egenskapen eller forhold på stedet er f.eks.	Muita paikan omituisuuesta muistelevia nimiä oon esimerkiksi
Kivikoski (	Kivikoski,
Pitkäsuvanto (	Pitkäsuanto,
Pystöniva (	Pystöniva,
Vähäniva (	Vähäniva,
Mustakoski (	Mustakosk i ja
Kuivakoski (	Kuivakoski
Rett etter Kuivakoski kommer en foss som heter	Kuivakosken perästä heti tulleeki jo
Pitkäkoski (	Pitkäkoski
‘lang’), som er en så bratt foss at man herfra ikke kommer lenger opp med elvebåt.	-niminen koski mikä oon niin pystö koski nettä siitä ei kuulema ennää jokivenheelä pääse ylös.
Under Pitkäkoski er da også den siste fiskeplassen, og den heter	Pitkänkosken alla oonki viiminen kalapaikka, ja sen nimi oon
Jokoikki	Jokoikki
Om den plassen fortale mine navnemestere at navnet kom av orda	mistä nimimestarit muistelit nettä se tullee sanoista
joki poikki	joki poikki
(«elva tvers av»), eller m.a.o. så slutter elva her.	Muunlaisesta pyytämisestä muistelee piian nimi
Majavavuopio	Majavavuopio
1777 her	(1777 tässä
Majavopionsari).	Majavopionsari
Kjosen er litt nedenfor munningen av Eibyelva.	) mikä oon vähäsen Äipiönjoen suusta alakäsin.
Navnet viser at det også i Altaelva har vært bever i gamle dager.	Nimestä havaittemma nettä Alattionjoessaki oon vanhaasseen aikhaan ollu majavia.
Etter hvert har beverfangsten ført til utryddelse, fordi man fikk fint skinn av den, og fordi beveren også var ansett som et skadedyr.	Majava oon hiljemin pyyetty lopphuun ko siitä sai fiinin turkin ja ko sitä oon kansa pietty vahinkoelläimennä.
Den var jo nesten like flink til å bygge stengsel som de kvenske laksefiskerne!	Sehän oli kohta yhtä seppä paonrakentaja ko lantalaiset lohenpyytäjätki!
I tillegg finnes det navn som er gitt av andre årsaker.	Vielä oon nimiä annettu muittenki asioitten jälkhiin.
Viinankorva	Viinankorva
er f.eks. en sving i elva i Viina.	esimerkiksi oon joen kääntöpaikka Viinassa.
Ordet	Sana
korva	korva
betyr også ‘øre’!), men en strømplass der vannet skifter retning når det treffer en stein eller en elvebredd.	ei tässä tarkota sitä ossaa päässä millä kuunelhaan, mutta virtapaikkaa missä vesi kääntyy ko se ossaa johonki kivheen eli rantatörmhään.
Selve stedsnavnet	Itte paikannimi
Viina	Viina
skal komme av at engelskmannen hadde hus der da de leide elva på 1800-tallet, og at det ble drukket mye viina	taas tullee kuulema siitä nettä siinä oon engelsmanila ollu fuonet sillon ko joki oli 1800-luvula heilet laikotettuna, ja sielä olis juotu paljon viinaa.
Uten å gi forklaring via engelskmannen, så blir et slikt navn vanskelig å forklare!	Muuton ko engelsmannitten kautta ei semmosta nimeä saata selittäät!
I Altaelva er det enda flere fine navn på fiskeplasser;	Alattionjoessa oon vielä monta sommaa kalapaikan nimeä;
En stor del av mine innsamlede navn finnes likevel i databasen	mie sain niitä minun nimimestarilta liki sata, ja kaikkia ei tässä sovi luetela.
som Irene Andreassen har fått opprettet.	Iso osa minun kokoamista nimistä löytyy kuitenki Irene Andreassenin laittamasta daattabaasista adressista
Der kan man også skrive kommentarer om man synes noe er galt, eller om noe mangler.	Sinne saattaa kansa kirjottaat omia kommentaaria jos meinaa nettä jotaki oon väärin eli jotaki vailuu.
Fra Alta til Tromsø og ei ny tid	Alattiosta Tromsshaan ja uusi aika
I 1983 flytta jeg til Tromsø fordi jeg fikk ei stilling der på universitetet.	Vuona 1983 mie siiryin Alattiosta Tromsshaan ko olin saanu sieltä viran universiteetista.
Jeg flytta ikke fordi jeg ikke trivdes i Alta.	En mie siirtyny sillä että en olis triivastunnu Alattiossa.
Slett ikke, jeg trivdes veldig godt i Alta og med altaværingene.	Ei olheen, mie triivastuin Alattiossa ja alattiolaisten kansa oikheen hyvin.
Men jeg følte at man på høgskolen ikke verdsatte finskundervisninga, og ikke hadde jeg kolleger der som arbeidet med de samme sakene som jeg.	Mutta mie tunsin nettä korkeakoulussa ei pie’etty arvossa suomen opetusta, eikä siinä ollu mulla kolleegoita mikkä olis työtelheet samanlaisten asioitten kansa ko mie.
Også i Tromsø underviste jeg i finsk.	Tromssassaki mie sitte opetin suomea.
Men allerede i Alta følte jeg likevel at det ikke var helt rett å undervise kvenene i riksfinsk.	Mutta jo Alattiossa mie tunsin nettä ei se kuiten ole oikheen opettaat lantalaisilet Suomen suomea.
Selv om kvenene alle stedene kalte språket sitt for	Vaikka kielen lantalaiset kaikkialla käskit
suomi	suomeksi
(«finsk»), og deres gamle språk utvilsomt lignet den finsken som folk snakka i Nord-Finland og i Sverige, så var det likevel kommet mange nye ord i det finske skriftspråket i Finland, det var endret og språket ble allment også snakka på en annen måte.	, ja se vanhaa kieli kyllä oli oikheen likelä sitä suomea mitä ihmiset Pohjas-Suomessa ja Ruottissa puhuit, se kuiten Suomessa oli kirjasuomheen tullu paljon uusia sanoja, se oli muuttunu ja kieltä puhuthiinki ylheisesti muula tavala.
Jeg begynte å kjenne på at det finske skriftspråket for kvenene var litt av samme sak som det danske skriftspråket var for nordmennene på 1800-tallet da man begynte å utvikle nynorsk basert på ulike norske dialekter.	Mie aloin tuntemhaan nettä kirjasuomi oli lantalaisilet vähän sama asia ko tanskan kirjakieli oli ruijalaisilet 1800-luvula ko ruijan eri murtheista alethiin kehittämhään uusruijaa.
Det finske skriftspråket var utviklet i Finland, og man tenkte slett ikke på folk utenfor Finland, og ikke var de tatt med på det arbeidet, heller.	Suomen kirjakieli oli kehitetty Suomessa, eikä siinä ollu olheen ajateltu ihmisiä Suomen ulkopuolela eikä ollu otettu heitä myötä siihen työhön.
Kanskje situasjonen hadde vært en annen om det også i Norge hadde vært undervist i finsk, om det hadde vært aviser og annen media på finsk.	Piian tila olis ollu erilainen jos Ruijassaki olis koulussa opetettu suomea, olis ollu aviisia ja muuta meediaa.
Nå var riksfinsk fremmed for kvenene, det føltes ikke som eget.	Nyt se oli Suomen suomi vieras lantalaisilet eikä tuntunu omalta.
Så derfor begynte jeg på 2000-tallet å lage en grammatikk og læremiddel for undervisning på universitetet, som nettopp var ment for kvenene i Norge.	Niin mie sitte aloin 2000-luvula laittamhaan ommaa universiteetin opetusta varten grammatikkia ja oppimateriaalia mikkä oli meinattu justhiin Norjan lantalaisilet.
Undervisning i kvensk, som jeg i undervisningsmaterialet mitt kaller for	Tämän kielen mitä mie minun oppimateriaalissa käsken nimelä
kainun kieli	kainun kieli
, begynte i Tromsø i 2006. Vi fikk straks mange studenter på det kurset, flere enn vi noen gang hadde hatt på kurs i riksfinsk.	, opetus alkoi Tromssassa vuona 2006, ja paikala saima paljon studenttia sillet kursile, enämen ko mitä meilä koskhaan oli ollu Suomen suomen kursila.
Kvensk hadde i 2005 fått status som et eget språk av myndighetene, og det fikk oss til å tro at nå kommer det ei ny tid og en giv for kvenene og deres språk.	Norjan suomi eli lannan eli kainun kieli eli ”kvensk” oli vuona 2005 saanu kansa oman kielen statuksen Ruijan esivalloilta, ja se antoi uskoa nettä se tullee uusi aika ja nousu lantalaisilet ja heän kielelet.
Men kanskje alt er skjedd for seint?	Mutta piian kaikki oon tapahtunnu liian hiljan?
Heller ikke i Alta finnes det vel mange kvener lenger som snakker finsk, eller det gamle språket til forfedrene, som sitt morsmål.	Alattiostakhaan ei ennää taia löytyä monta lantalaista jokka puhuisit suomea eli esivanhemitten kieltä äitinkielenä.
Det gamle språket og kulturen holder på å forsvinne, holder helt på å slokne.	Vanhaa kieli ja kulttuuri oon häviämässä, kokonhansa sammumassa.
Det ser ut for at den nye tida, nye mennesker, en ny kultur har dekket over det laget som jeg ennå hadde lykken og gleden av å bli kjent med da jeg bodde og ferdes der.	Se näyttää nettä uusi aika, uuet ihmiset, uusi kulttuuri oon täkäny sen pohjakerran mihin mulla vielä oli ilo ja onni opastuat sillon ko mie sielä asuin ja kuljin.
Det gjør meg veldig trist, fordi det betyr at røttene til de gamle altakvenenes etterkommere er revet av, og det ser ut som om de driver omkring med fremmede strømmer.	Mie sitä kovin muretin ko se meinaa nettä vanhoitten lantalaisten arpulaisilta oon katkastu juuret, ja näyttää nettä het riutuvat vierhaan virran vietävännä.
Men ennå er det et håp at det på ny er mulig å lære språket og bygge en ny og egen etnisitet og kultur på de resterende smulene av den gamle kulturen.	Vaikka oon se vieläki toivo nettä uuesti oon maholinen oppiat kielen ja vanhaan kulttuurin jäljelet jäänheitten murusten päälet rakentaat uuen oman etnisiteetin ja kulttuurin.
Derfor er jeg også glad for at jeg i flere tiår kunne være med å bevare en liten bit av det gamle språket og den gamle kulturen for nye generasjoner.	Silläki mie olen ilonen nettä mie saatoin sillon monta kymmentä vuotta aikaa olla myötä säilyttämässä nykypolvilet kuiten pienen palan sitä vanhaata kieltä ja kulttuuria.
Om forfatteren: Eira Söderholm (f. 1949 i Åbo i Sørvest-Finland) studerte finsk som hovedfag på Åbo universitet.	Kirjottajasta: Eira Söderholm (s. 1940 Turussa vestaeteläisessä Suomessa) opiskeli Turun universiteetissa pääainheena suomen kieli.
Da hun hadde arbeidet noen år på instituttet for finsk språk, flyttet hun til Alta i 1979 for å bli finsklærer på Finnmark distriktshøgskole. Her drev hun feltarbeid blant kvenene.	Ko oli työtely muutaman vuoen Turun universiteetin suomen kielen instituutissa, siirtyi Alattiohoon vuona 1979 Finmarkun alakorkeakoulhuun suomen kielen opettajaksi missä alkoi kenttähommhiin lantalaisten kansa.
I 1983 begynte hun å arbeide på Universitet i Tromsø der hun underviste i finsk språk, og i 2006-2016 også i kvensk språk.	Siirtyi 1983 Tromssan universiteetin palveluksheen missä opetti suomen kieltä ja 2006–2016 kansa kainun kieltä.
Hun har forsket bl.a. på kvenske stedsnavn og terrengord, vært med å planlegge det kvenske skriftspråket og skrevet en kvensk grammatikk.	Tutkinu muun myötä kainulaisia paikannimiä ja topografista sanavarraa, ollu myötä kainun kirjakielen suunittelussa ja kirjottannu kainun kielen grammatikin.