På besøk	Kylästellyy
I Honningsvåg rak ungene fritt, snublet inn både her og der.	Vookissa met kläpit kuljeskelima vaphaana, tomhaatimma sishään täälä tuola.
Skikken er i dag forsvunnet, men i min barndoms by het det å «fære på ræk.»	Nyt se tapa oon menny pois, mutta minun lapsuuđen paikassa sitä meininkkii sanothiin «kuljeskelemiseksi.»
Vi rak på besøk også til hus hvor det kun bodde voksne.	Met tomhaatimma sishään kansa semmoishiin paikkhoin missä asui tyhä raavhaita.
Vi hadde de beste motiver, for i det rette huset kunne det nemlig vanke noe godt.	Meilä oli vaikka mitä syitä, sillä ko osasimma oikkeesseen talhoon, sieltä saattoi olla tieđossa vaikka mitä hyvvää.
Fylte drops var en favoritt, men også bringebærdrops og honningkamfer fristet småtasser til å gjøre som russetømmeret i sjøen og «ræke roindt.	Täytetyt dropsit olthiin meistä parhaat, mutta kyllä vaaraindropsit ja hunajadropsitki houkutethiin pikkukläppii olemhaan niin ko ryssäntukit meressä ja «riutumhaan ympärins.
» Var folk i det ekstra spandable hjørnet, kunne man til og med få sjokolade, eller et kakestykke.	» Jos osas eriliikaisen hyvhään trahteerauspaikkhaan, sitä saattoi saađa sukulaattiiki eli sitte kakonpalan.
Tunglærte i jakten på godsaker var vi ungene aldri.	Makkeitten jahtaamisessa met kläpit olima tasan oikhein sepät.
Vi erfarte raskt hvem som hadde hva på lur, og tilpasset vår reking ut fra følgende tanke; hva hadde man mest lyst på i dag?	Met opima hopusti mistä saatoi saađa mitäki, ja passasimma kuljeskelun seuraavan ajatuksen jälkhiin: Mitä minun tääpänä enniiten tekkee mieli?
Naturligvis demret det også for dem man besøkte.	Tietenki niiläki joitten tykönä met kävimä, oli omat taka-ajatukset.
Selskapssyke personer skjønte raskt at her gjaldt det å gjøre seg populær blant ungene, med bestikkelser som overgikk naboens, den kjipingen.	Seurankippeet ihmiset ymmärethiin hopusti ette se kannatti tehđä ittens populaariksi kläpiile, anttaat paremppii herskui ko kranni, se visukinttu.
Motsatt også, var man av det sure og tverre slaget som krevde å ha huset for seg selv, var det bare å spandere null og niks, folketomt på trammen ble det.	Ja päinvastoin: Jos kuului siihen kärykseen ja vastahankaisheen tyypphiin, joka halus koko talon tyhä ittelens, se kannatti trahteerata pelkkää tyyhää, silloin kyllä porstuu pysyi väjestä tyyhänä.
Vi rak rundt også i Kjelvik.	Met kuljeskelima ympäri kans Kelviikissä.
Mest om sommeren, da husene krydde av feriegjester.	Enniimitten kesälä, ko talot kuhisthiin feeriäväkkee.
Da var stedet et yrende liv av mennesker og dyr, barskt innrammet av karrige fjell og et hav fullt av fisk.	Kelviikki oli paikka mikä aivan kihisi ja kuhisi elämää, ihmistä ja elläintä, toisela puolela karut vaarat ja toisela meri täynä kallaa.
Kjelvik-ungene fungerte som postbud og vareleverandør, vi knakket på dører og hadde med oss beskjeder og nyheter og brev og pakker og varer, sendt utover med båt.	Kelviikin kläpit toimithiin postiljoonina ja tavaranfrahtaajanna, met kopistimma ovile ja toimima sanansaattaajanna, uutistentuojana, kuljetimma preivii ja pakkoi ja tavaraa, semmoista mitä laiva toi sinne muuvalta.
Lytte til folk hadde vi også tid til, mellom fiske og lek.	Met kansa otima aikkaa kuunela ihmissii, fiskun ja tieraamisen välissä.
Spesielt dersom det ble trollet fram noe godt å gumle på.	Eriliikaisesti jos meile noiđuthiin etheen jotaki makkeeta mitä makustella.
«Tusen takk,» sa folk, de vinket oss inn.	«Paljon kiitoksii», sanothiin ihmiset ja vinkathiin meiđät sishään.
«Æ har nu nåkka te dåkker, til gjængjæld og siden dåkker nu først e hær.»	«Mulla kyllä löyttyy teile jotaki, palkaksi ja ko nyt kerran oletta siinä.»
Det fantes unger som gikk ekstra grundig til verks.	Sitä oli semmoissii kläppii jokka tehthiin homman pohjalta saakka.
Som spionerte på kaia når folk vendte hjem etter å ha proviantert i Nordvågen eller Honningsvåg.	Jokka spiuneerathiin prykylä ko ihmiset palathiin takaisin kauppaamareisulta Nuurvookista eli Vookista.
Et glimt oppi handleposene økte sjansen for fulltreffer når man senere på dagen banket på den aktuelle ytterdøra og spurte om man der i huset så for seg besøk.	Pikku kattastus kauppapusshiin oli avuksi jos tahtoi menestyyt täyđelisesti ko hiljemin päivälä kopisti ovheen ja kysyi passaisko tulla kylästelemhään.
Best likte vi å reke på besøk til eldre.	Parhaiten tykkäsimmä kylästellä vanhuksii.
De var alltid hjemme, satte alltid stor pris på selskap, og var som regel alltid rause.	Net olthiin tasan kotona, olthiin aina iloiset ko saathiin vierhaita, ja olthiin aina avokätiset.
Godsakene hentet de fra overskap og underskuffer, fra kjøleskap og fryser.	Makkeet net nouđethiin ylikaapista ja alaloovasta, kylmäkaapista ja fryysistä.
Og fra stekeovnen.	Ja paistiuunista.
Ei hjembakt formkake derfra var meget godt nytt.	Silloin met kyllä istuima hopusti köökin pöyđän vierheen.
Da benket vi oss raskt til ved kjøkkenbordet.	«Mulla oon vähäsen eilispäivälistä formukakkoo.
«Æ har nåkka formkaka fra i går,» den fristende kaka kom subbende mot oss over trøtte ben i brunrutete tøfler.	» Vaipunheet jalat pruuniristiraitaisissa tossuissa laahustehiin köökin laattiin yli, ja niitten ylipuolella keikkui muuđan houkuttelleeva kakko.
«Vil dåkker onga kanskje ha?»	«Piian tet lapset ottaisitta?»
Vi fikk iskald melk til kaka, gamlemor eller gamlefar pratet og spurte om vær og vind.	Kakon kansa saima jääkylmää maittoo, vanhaamuori eli vanhaafaari puheli ja kyseli sään ympäri.
Vi svarte og spurte tilbake, og jeg minnes siste halvdel av 70-tallet som de beste – og siste – årene for denne typen byttehandel og sosial kontakt mellom samfunnets eldste og yngste.	Met vastasimma ja kyselimmä, ja mie muistan ette 70-luvun loppupuolen vuođet olthiin paras – ja viiminen – aika ko tämmäistä vaihetuskauppaa käythiin ja ko vanhat ja nuoret piđethiin yhtä.
Noen kaller det trist at dagens gamle er så ensomme, der de sitter i godstolen og glor på fjernsyn.	Jokku sannoovat ette se oon ikävä ko nykypäivän vanhaat oon niin yksinäiset, ko istuuvat keinutoolissa ja tollottaavat teeveetä.
Men jeg sier at vi har fått likestilling, for ungene er knapt bedre der de sitter ensomme og glor på mobiltelefonen.	Mutta mie sanoisin ette nyt olema pääsheet tasatilhaan sillä ko lapset ei juuri ole siinä paremat ko istuuvat yksin ja pyyristelleevät käsifuunii.
På åttitallet sluknet mange lys i husene i Kjelvik og ellers langs kysten.	Kahđeksenkymmenen luvula sammuthiin monet nävöt Kelviikin taloista ja muutoinki pitkin merenranttoi.
De eldre trakk sine siste sukk, de yngre reiste vekk.	Vanhukset veđethiin viimisen hengenveđon, nuoret siirythiin pois.
I dag fins det ingen som byr på fylte drops og vil høre nytt siden sist, og heller ingen unger som overbringer hilsninger og vil høre historier fra gamle dager.	Nyt ei ole yhtäkhään joka trahteerais dropsii ja halluis kuula viimi uutiset, eikä kans kläppii jokka tuovat tervheissii ja halluuvat kuula entisaikkain muisteluksii.
Husene står tomme til nedfalls, eller tjener som jakt- og fiskehytter for tannleger som bor sørpå.	Huonheet oon tyyhät ja raappiila, eli sitte niitten virka oon olla etelän hammastohtoriitten jahti- ja kalakämppänä.
Best minnes jeg når de gamle i Kjelvik fortalte om krigen.	Parhaiten minule oon jääny mielheen se ko Kelviikin vanhukset muistelthiin sođan ympäri.
Om dem som på uklart vis ble borte for godt, som aldri mer fikk se Magerøya.	Niitten ympäri jokka ouđola tavata kađothiin ja jokka ei ennää ikinä saanheet nähđä Makreaa.
Og om dem som havnet på stedets kirkegård, gravstøttene best synlige når vindrossene fra havet presset ugresset flatt.	Ja niitten ympäri jokka pääđythiin paikan kirkkomaahan; hautakivvii ei ollu hyvä nähđä muuloisten ko silloin ko merituuli painoi rikkaruuhot laatteelens.
«Han ligg der ennu,» sa de gamle.	«Sielä se vielä makkaa», sanothiin vanhukset.
«Å kjæra onga, kan dåkk tenkes å ville gå dit en tur?	«Voi lapsikullat, saattaisittako tehđä pikku mukan?
Og hilse så pent ifra mæ?»	Ja sannoot oikhein paljon tervheissii multa?»
Da ruslet jeg hjem og hentet den vesle trillevogna.	Silloin mie tallustin kothiin ja nouđin pienet kottikärröt.
Og når Rex og Lizken så meg trille av sted med vogna, da avbrøt de både musejakt og slumring foran trammen for å bli med.	Ja ko Rex ja Lizken nähthiin ette mie oli lähtemässä kärröin kansa, net heti lakathiin hiirenpyyđöstä ja nuokkumasta trapun eđestä ja haluthiin tulla myötä.
De visste at nå skulle jeg plukke villblomster.	Kirkkomaata ympäröitti matala, tuulen viinthoon vääntämä aita.
Et stykke opp i lia, der plukket vi blomster som vi satte oss i lyngen og knøt små buketter av.	Mutta ei se ollu tasan helppo löyttäät oikkeeta hautakivvee, mie ko en saattanu silloin vielä lukkeet.
Med trillevogna full av buketter gikk vi bort til kirkegården, innhegnet av et lavbygd, vindskjevt gjerde.	Muutamisti joku raavaski saattoi olla auttamassa, net norkathiin ja näytethiin oikkeen hautapaikan suunthaan.
Men å finne rette gravstøtte var stundom vrient, jeg kunne ennå ikke lese. Problemet lot seg løse, jeg la flere kvaster på flere gravstener.	Aikkaa myöđen met saima fastit kunterit, sitte ei ennää tarvinu hakkeet hautapaikkoi, ja niin met sitte veimä sinne päiväliset tervheiset.
Det hendte noen voksne hjalp oss, de nikket og pekte på den rette støtten.	Vanhaaltamuorilta, millä oli kryytikakko uunissa. Kukkaissii hauđale laskiissa met kansa lauloima.
Som tiden gikk fikk vi våre faste kunder, dem slapp vi å lete etter, og så formidlet vi dagens hilsning.	Lauloima kaikkiin fiiniimät virret mitä ikinä osasimma, niin ko Souđa souđa kalamatalalle, Pikku laulurastas ja Pääpää pikku karitta.
Vi sang ved graven når vi la ned blomsterkvastene.	Voi sie joka ruokit pikku linnut, sen met kansa lauloima.
Vi sang de fineste salmene vi kunne, Ro ro til fiskeskjær, Lille måltrost og Bæ bæ lille lam.	Ja Piparkakkolaulun, ja sen siitä Itä-Akerin paakarista, joka leipoi rinkeliitä ja joulukakkoi.
Vi la en blomsterkvast på værslitt granitt, stilte oss i ring, grep hverandre i hendene og sang.	Panima kukkaispuketin tuulenpieksemälle granitille, seisoima ringissä, otima toinen toista käđestä ja lauloima.
Vi sang Bekken bruser.	Met lauloima Oja sorisee.
Den uheldige mannen.	Epäonninen mies.
Mikkel rev som satt og skrev.	Mikko repolainen joka istui ja kirjoitti.
Hvor er hammeren Edvard?	Sano, Edvard, missä vasara oon.
So ro lille mann, nå er dagen over.	Souđapa pikku mies, nyt oon päivä päässäns.
Like passende for anledningen var de neppe, alle salmene våre, men vi hørte aldri noen klage.	Piian ei kaikki meiđän virret olheet niin passelit hauđalle, mutta kukhaan ei kyllä koskhaan vaitelu niitten pääle.
Senere, med blomster til overs i trillevogna, trillet vi på nye besøk.	Hiljemin, liikakukkaiset kottikärröissä, met lähđimä uushiin kyläpaikkhoin.
Rex og Lizken og jeg.	Met Rexin ja Lizkenin kansa.
Delte ut blomster også til dem som ennå levde.	Ja javoima kukkassii kansa niile jokka vielä elethiin.