Små begravelsesagenter	Pienet kraviaisagentit
S kildring fra nord.	Tarina pohjoisesta.
Tre jevnaldrede gutter og jeg var på andre siden av elva i Kjelvik og lekte inn mot fjellet.	Met olima kolmen yhđenikäisen pojan kansa joven toisela puolela Kelviikissä ja tierasimma liki vaaraa.
Det var fint i været, så vi sprang sorgløst i det høye gresset mens vi ropte og sang.	Sää oli kaunis, niin ette met laukoima surutta korkkeessa heinikössä ja huusima ja lauloima.
Til vi kom over en død måse.	Kiini siihen asti ette löysimä kuolheen kajavan.
Der ble det full stopp på oss ungene, vi sto lenge stille og så.	Met kläpit olestimma paikala ja seisoima kauvoin vaiti ja kattelimma.
Et sørgelig syn, denne stakkars måsen som aldri mer fikk flakse over Kjelen, eller skrike halve sommernatta og stupe etter slog.	Se oli surulinen näkö, tämä kajavariepu joka ei koskhaan ennää saanu röppyytellä Kjelenin yli tahi rääkkyyt puolta kesäyötä ja syöksättellä kalanmolloin pörhään.
Vi bestemte oss for å begrave den livløse fuglen, den hadde oransje gummiaktige svømmeføtter og hardt lukkete øyelokk.	Met päätimä hauđata hengettömän linnun, sillä oli oransit kummimaiset uimajalat ja silmäluomet tiukasti kiini.
Skulle bare mangle, entes vi ungene om, at måsen fikk seg et siste hvilested.	Tietenki, met kläpi olima yhtä mieltä, kajava häyttyy saađa viimisen leposijan.
Under et lag jord sånn som vanlige folk.	Saađa maata ittensä pääle niin ko muuki väki.
Så lenge folk kan minnes har Kjelvik hatt egen kirkegård.	Muiston jälkhiin Kelviikilä oon aina ollu oma kirkkomaa.
Den var sjelden noe vi ungene tenkte større over i det daglige, men fant vi dødt dyreliv sånn som nå, var det som om kirkegården tok til å vinke på oss.	Met kläpit emmä kyllä niin ushein ajatelheet sen ympäri, mutta ko löysimä kuolheen elläimen niin ko nyt, se oli ko kirkkomaa olis viittonu meile.
Mot kirkegården gikk vi, i stille prosesjon tilbake over elva.	Kuljima sitte hiljaisenna raitona takaisin joven yli kohti kirkkomaata.
Måsen bar vi så pent mellom oss, jeg minnes vi bar den etter utstrakte vinger.	Kajavaa kannoima siivosti meiđän välissä, minun muiston jälkhiin met piđimä siitä kiini aukkeimista siivistä.
Med fullt vingespenn og nebbet slapt hengende mot brystet kan nok måsen et øyeblikk ha minnet om fuglenes versjon av Kristus på korset, har jeg i ettertid tenkt.	Mie olen pörästä ajatellu ette siivet levälhään ja nokka henkkaamassa rinttaa vasten kajava saattoi hetken olla ko lintuversuuni Kristuksesta ristilä.
Ingen voksne trengte å uroe seg for unger som snek seg inn på selve kirkegården for å spa hull i vigslet jord til måse og annet dødt Kjelvik-dyreliv.	Yhđenkhään raavhaan ei tarvinu pölätä ette kläpit naakittais itte kirkkomaale ja kaivettais kuopan vihitthyyn maahan kajavan eli minkhään muunkhaan kuolheen kelviikkiläiselläimen takia.
Kirkegården var både nedgrodd og småskummel og dessuten forbeholdt folk, det visste vi ungene uten at noen trengte si det til oss.	Kirkkomaa oli sekä umpheenkasunu ette vähäsen kamala ja lisäksi tyhä ihmissii varten, sen met kläpit kyllä tiesimä ilman ette kukhaan tartti sitä meile sannoot.
Alt vi ønsket – liksom døden hvisket oss en stille befaling – var å komme nært kirkegården.	Met tyhä halusimma – justhiin ko kuolema olis viskutellu meiđän korvhaan hiljaisen käskyn – päästä kirkkomaan likele.
Nært var god nok, det følte vi der vi bar måsen.	Likelä oli nokko hyvä, siltä meistä kajavaa kanttaissa tuntui.
I diskré avstand fra kirkegården og de mange vindskjeve gravstøtter fant vi stedet for måsen.	Passelin kaukana kirkkomaasta ja kaikista tuulen viinthoon vääntämistä hautakivistä löysimä sijan kajavalle.
Det var en samlet og usagt følelse vi hadde, at på presis denne værharde flekken kunne måsen tilbringe evigheten.	Meilä oli yhtheinen, sanaton tunnet ette justhiin tämä säänkova paikka oli kajavalle oikkee paikka aijasta ikhuisuutheen.
Og det uten å havne i klammeri med de tobente innfødte under sine gamle kors like ved.	Ja ilman ette se joutuis vaikkeukshiin vanhoitten ristiin alla makkaaviitten kaksijalkaisten paikan assuujitten kansa.
På denne flekken lå måsen samtidig så kloss inntil vigslet jord at dens eventuelle etterliv neppe skulle stå og falle på nærhet til det hellige.	Tässä paikassa kajava makas kuitenki nokko liki vihittyy maata ette sen mahđolinen tulleeva elämä ei olis kiini pyhän likinäisyyđestä.
Dessuten skulle vi kneppe våre fingre og be en bønn for at ingen kom og beordret måsen nedover, men heller smilte til den og pekte oppover.	Lisäksi met vielä ristimä käđet ja rukkoilimma ette ei joku tulis ja käskis kajavaa alaspäin mutta mieluumin muijoilis sille ja näyttäis tien ylöspäin.
Slik at den slapp å krakse til evig tid i lag med Hinmannens svarte ugangskråker, og heller fikk seile så glad i lag med hvite engler i Guds blå himmel.	Siihenlaihiin se pääsis röpistelemästä ikhuisuuđessa Manalan mustiin epäonnenvaristen kansa, mutta toivottavasti sais purjettiit ilomielelä yhđessä valkkeitten enkeliitten kansa Jumalan sinisellä taivhaala.
Før vi ordnet selve graven ordnet vi blomster.	Ennen ko valmistimma hautakuopan, hommasimma kukat.
Og et passelig antall fine, lyse steiner.	Ja passelin joukon kaunhiita, vaalakoita kivvii.
Vi plukket og samlet dem der vi fant dem, det var aldri langt å gå.	Kokosimma niitä sieltä mistä löysimä, kauvas ei tarvinu mennä.
Vi fant smørblomster, blåklokker og løvetann, ja, og noen andre blomster som var navnløst vakre.	Löysimä voikukki, kissankelloi ja savikukkii, niin, ja muutamppii muita kukkii mikkä olthiin nimettömän kaunhiit.
Blomstene lagde vi buketter og kranser av, som vi la klar ved den tiltenkte graven.	Niistä met laitoima kukkakimppui ja kranssii, ja ko kerkesimmä, laitoima net meinatun hauđan vierheen.
Spade manglet vi, derfor gikk vi tilbake til steinalderen.	Mikä aina oonki ollu helppo ja likinäinen Kelviikissä.
Noe som alltid har vært ekstra enkelt og nærliggende i Kjelvik.	Met löysimä muutamppii laatteita kivvii ja kroopima ja kaivoima niilä.
Vi fant oss noen flate steiner, og karret og grov med dem. Graven måtte være så dyp at reven ikke ga seg til å leke sulten arkeolog, hastig krafsende med de tynne, svarte bena sine, og slitne ble vi før graven var et hull dypt nok.	Hauta piti olla nokko syvä ette repo ei sais päähän leikkiit nälkynyttä arkeoloogii ja krooppiit paikkaa ittensä laihoila, mustila jaloila. Ja kyllä met vaivuimaki ennen ko kuoppa oli nokko syvä.
Romslig nok for en myk måse i skrinn, steinsatt jord.	Ja nokko laaja ette vetelä kajava mahtui sinne kovhaan karimaahan.
Vi stedte måsen til hvile på et teppe av grønne blader lagt i bunnen av graven, før vi la en blomsterkrans på brystkassen dens.	Met panima kajavan makkaamhaan vihriselle lehtivuotheele hauđan pohjale ennen ko panima kukkakransin sen rinnan pääle.
På knærne satt vi en stund stille og så, før vi med hendene karret jorden over.	Istuima hetken hiljaa polvilamma ja kraapima sitte multtaa pääle.
Klappet forhøyningen jevn og la ned vår siste blomsterkrans.	Taputtelima kukkuran tasaiseksi ja panima vielä pääle meiđän viimisen kukkakransin.
Så tok vi hver vår neve stein og laget et liggende kors.	Sitten otima itte kukanenki kivvii ja tehimä niistä ristin hauđan pääle.
En vanlig gravleggingsskikk på forblåste steder uten vegetasjon, har jeg senere lest.	Tavalinen hauttaamistapa kasumattomilla tuulisilla paikoila, mie olen pörästä lukenu.
Denne måsen var verken den første eller den siste vi ungene stedte til hvile.	Tämä kajava ei ollu ensimäinen eikä viiminen minkä met kläpit laitoima hauđan lephoon.
Muldvarp var ingen naturlig del av Kjelviks fauna, området bare så slik ut.	Maamyyrä ei ole mikhään luonolinen osa Kelviikin faunaa, mutta siltä sielä kuiten näytti.
Som samvittighetsfulle begravelsesagenter for egnens dyreliv, ble det opp gjennom årene talløse slike små forhøyninger, alle utstyrt med steinkors og visne blomster.	Olima seutukunnan tunnontarkat elläinten kraviaisagentit, ja vuossiin aikana paikale iti lukemattomii samanlaissii pikku kukkuroita, missä kaikissa oli risti kivistä ja päälä lakastunheita kukkii.
Noen voksne krafset seg i hodet og lurte på om vi hadde planer om å forvandle hele Kjelvik til en dyrekirkegård, et forslag vi ungene synes var utmerket.	Jokku raavhaat kraavithiin päätä ja ihmetelthiin ette oliko meilä meininkinnä muuttaat ko Kelviikin elläinten kirkkomaaksi. Meiđän kläppiin mielestä se oli oikhein hyvä ehđotus.
Vi jordfestet det meste.	Met hautasimma vaikka mitä.
Det var et hardt liv i Kjelvik, og nok å gjøre.	Variksii ja hiirii ja onnettoman lopun saanheita linnunpoikkii.
Men det fantes de døde vi avsto fra å begrave.	Kelviikissä elämä oli kova, ja meilä paljon tekemistä.
Reinen som stundom rotet seg utfor Kjelvikskaret, som stupte ned flogene og havnet i ura også i vår nære omegn, den lot vi ligge.	Porot jokka muutamisti öksythiin Kelviikinkurshuun, puđothiin alas henkopahđasta ja pääđythiin kivirakkhaan kansa siinä meiđän likiseuđuila, niitten met annoima jääđä sijalens.
Reinen var så stor at tanken på alt arbeidet tok luven fra vår sans for jordfestelse.	Porot olthiin liijan isot ette met olisimma pystynheet ajattelemhaankhaan niitten hauttaamista.
Reinen fikk ørna ha i fred, mente vi, og sprang derfra etter å ha studert de blodige kadavrene med sine brukne ben og huller i pelsen etter ravn og rovfugl.	Kokot saavat pittäät porot, met ajattelima, ja laukoima pois jälkhiin ko olima tutkinheet veriset raađot, millä jalat olthiin poikki ja nahka reijilä korppiin ja petolinttuin jäliltä.
Også havet manet oss til innsats.	Meri kansa vaati meitä toimheen.
Døde dyr passerte Kjelen og rak fra tid til annen i land i vika.	Tuoloin tällöin Kjelenin ohi riutui kuolheita elläimiitä ja päätyi lahđen rannale.
Selv om viljen var sterk i oss små, fant vi aldri den praktiske løsningen på hvorledes frakte en småhval som ei nise eller en springer til gravplassen nært kirkegården.	Vaikka met kläpit kovasti halusimma, met emmä kuiten koskhaan hoksanheet kunka olisimma saattanheet kuljettaat pikku valhaita, niin ko possun eli nissun, hautapaikale kirkkomaan tykö.
Et år rak det også i land ei brugde i kjelvikfjæra, og det to tonn tunge synet tok fullstendig motet fra det lokale begravelsesbyrået, der vi med blomster i hånd sto i flomålet og glodde.	Yhtenä vuona Kelviikin fieruvhaan riutui kansa valtava jättiläishaiji, ja sen kaksi tonnii painaava kurento vei paikalisilta kraviaisagentiilta kokonhansa uskon omhiin voimhiin.
Brugda fikk seg i stedet en våt grav.	Haiji sai sen sijhaan märän hauđan.
Det var noen voksne, de reipet den fast i skutesida, slepte den ut på mange favner og senket den.	Muutamat raavhaat siđothiin sen köyđelä kiini söytänlaithaan, veđethiin sen sinne missä oli monta syltä syvvää, ja upotethiin sen.
Med umiddelbar bot og bedring i form av en verdig prosesjon opp til gravplassen.	Meile kläpiile tuli heti parempi olla jos löysimä vaikka kissan tappaman makkaratiaisen.