|
|
Vuotuiskierto leimasi perinteistä inarinsaamelaista tapaa asuttaa lapinkylän alueita. Lapinkylän maat ja vedet olivat sukujen nautinnassa. Uusi aika teki kuitenkin tuloaan, vaikka hitaasti. Ensimmäisen uudistilan perusti inarinsaamelainen Johan Nilsson Aikio 1740-luvulla. Kyrön kylä oli varhaisimman uudisasutuksen keskus, jonne 1700-luvun puolivälissä saapuneet ensimmäiset suomalaiset alkoivat yhdessä inarinsaamelaisten kanssa perustaa uudistiloja. Toiminta voimistui 1830-luvulta lähtien, kun inarinsaamelaiset alkoivat omasta aloitteestaan perustaa tiloja ympäri Inaria. Peurasaaliiden heikkeneminen, karjanhoidon lisääntyminen, yritys turvata vanhat oikeudet ja verovapausvuodet houkuttelivat uudistilojen perustamiseen.
Kaikkiaan Inariin syntyi 121 uudistilaa, joista inarinsaamelaisten perustamia oli 65,3 %, muiden saamelaisryhmien, lähinnä porosaamelaisten 7,4 % ja suomalaisten 27,3, %. Inarissa tilat perustettiin saamelaisten perinteisten elinkeinojen pohjalle, koska peltoa ei voitu menestyksellisesti viljellä. Valtiovallan tavoitteena oli kiinteä asutus, näin virkamiesten oli kaikin tavoin helpompi valvoa asukkaita. Samalla saamelaiset haluttiin saada muun valtakunnan tavoin tilajärjestelmän piiriin.
Uudistiloista puhuttaessa syntyy yleensä kuva kruunun yhteismaalle perustetuista tiloista. Kuitenkin asuinsijat, joille tilat Inarissa perustettiin, olivat asukkaidensa vanhoja perintömaita. Esi-isät olivat nauttineet maita ja vesiä lapinveromaina paikoin ikimuistoisista ajoista lähtien. Uudisasutuksen myötä vanha perinteinen maankäyttö sai uusiakin muotoja, vaikka uudistilojen ylläpito pitkälle perustui perinteisiin elinkeinoihin, kuten karjanhoitoon ja kalastukseen, joskus poronhoitoon.
Luonnonniittyjä nautittiin omalla sukualueella vuotuiskiertoon olennaisesti kuuluvana osana, ainakin siitä lähtien kun väestö omaksui karjanhoidon. Omistus- ja nautintaoikeuden osoitukseksi niittyjä voitiin aidata, jolloin niitä samalla suojeltiin poroilta. Luonnonniittyjä voitiin vallata kaukaakin. Niitä pidettiin yksityisille kuuluvina, eikä kukaan toinen saanut ottaa niitä käyttöönsä. Näin syntyi ylimuistoiseen nautintaan perustuva oikeus. Inarinsaamelaisten vanhat kala- ja asuinkentät näkyivät uudistilojen alle syynättyjen tilusten niittyinä. Niittyjä saattoi olla useita ja niiden valtaus riippui aikansa asutuslaeista ja -asetuksista. Vuoden 1858 keisarillisen julistuksen jälkeen tiluksia pyrittiin tuomaan lähemmäksi tilaa. Karttoja laadittiin harvoin. Hallintaoikeus edellytti niittyjen raivausta.
Elinehdot tiukkenevat
Kun inarinsaamelainen perusti uudistilan, tilusnautintoihin kuului runsaasti kalavesiä. Vanhat ylimuistoiset jo esi-isien käytössä olleet kalavedet syynättiin uudistilojen kalastusoikeuksiksi. Yksityisten kalavesien lisäksi tiloille tuli kyläkunnan kanssa yhteisiä vesiä, näin mikäli uudistila perustettiin laajempaan kyläryhmittymään. Valtaväylä kuului yleisesti ottaen yhteisiin kalavesiin. Inarin kalastajasaamelaisilla, joilla ei ollut uudistilaa, oli yhtäläisesti yksityisiä kalavesiä ja heidän oikeutensa ainakin vielä 1800-luvun puolivälissä rinnastettiin uudistilallisen oikeuksiin. Oikeudet periytyivät sukupolvelta toiselle, ne siirtyivät avioliittojen kautta sukujen välillä, niitä ostettiin ja myytiin ja niitä voitiin saada syytinkisopimuksien kautta.
Inarin ensimmäinen kruununmetsätorppa perustettiin vuonna 1892. Torppien perustamisten seurauksena asumusten määrä lähes kaksinkertaistui. Ensi vaiheessaan torpat olivat jo olemassa olevia kalastaja- ja porosaamelaisten asumuksia, jotka saivat kruununmaalla virallisen aseman. Perustajina oli myös suomalaisia. Valtiovalta ohjasi asutusta kruununmetsätorppien suuntaan, koska elinkelpoisten ja riittävän suurten viljelystilojen perustaminen kasvavalle väestölle ei ollut Inarissa enää mahdollista. Metsänkäytön valvontaa kiristettiin, puun- ja jäkälänottoa rajoitettiin. Alettiin puhua kruununpuistojen perustamisesta ja metsien suojelemisesta. Samaan aikaan inarilaisyhteisö eli suuren murroksen aikaa elinehtojen tiukentumisen vuoksi. Myös suomalaisen väestön määrä kasvoi. Porosaamelaisten muutto suurine varallisuuksineen ja laajoja alueita vaativine elinkeinoineen muutti alueen oman saamelaisyhteisön hierarkiaa.
Niiden saamelaisten asema, jotka olivat rakentaneet asumuksensa alueille, joita kruunu alkoi valvotusti pitää omanaan, heikkeni. Metsähallinto pyrki kaikin tavoin pitämään tarkkaa lukua kruunun mailla asuvista saamelaisista. Mikäli mahdollista, olemassa olevia asumuksia muutettiin kruununmetsätorpiksi. Osa porosaamelaisista perusti uudistilan tai osti sellaisen itselleen, osa sai luvan kruununmetsätorpan perustamiseen. Käytännössä uudistilojen perustaminen vaikeutui 1800-luvun loppupuolelle tultaessa.
Kun metsähallitus haki kruunun liikamaiden erottamista Inarissa, pontimena oli mahdollinen metsistä saatava taloudellinen hyöty. Liikamaiden väliaikaisen erottamisen jälkeen valtio alkoi myydä Inarin metsiä ja ensimmäiset isojakotoimet aloitettiin vuonna 1911. Metsäkeinottelu keskeytti käynnissä olleet jaot. Vuonna 1925 syntyi laki isostajaosta ja verollepanosta pohjoisissa kunnissa ja varsinaiset isojakotoimet Inarissa aloitettiin 1930-luvulla. Kruununmetsätorpista muodostettiin itsenäisiä tiloja. Toinen maailmansota keskeytti jakotoimet, joista pääosa tehtiin 1950- ja 1960-luvulla. Isojako muutti myös Inarin kyläjakoa.
Tarja Nahkiaisoja
|
|
