PORONHOITO

Ensimmäinen historiallinen tieto skandinaavisesta poronhoidosta on vuodelta 870 jKr, jolloin norjalainen talonpoikaispäällikkö Ottar, joka oli varakas kauppias Pohjois-Norjan Halogalandista, omisti 600 poroa. Poronomistus on saattanut kuitenkin olla välillistä ja todelliset omistajat lienevät olleet Ottarin veroalueen saamelaiset. On selvää, että poronhoito on peräisin vieläkin vanhemmalta ajalta. Kuinka paljon vanhemmalta, ei ole tiedossa, mutta esim. kiinalaiset lähteet tietävät kertoa, että Baikalin alueella lypsettiin poroja jo 500 jKr. T. I. Itkosen mukaan poronhoidolla on täytynyt olla pitkä kehitys takanaan, koska maitotalous on kuulunut sen nuorimpiin saavutuksiin.

Norjalaisten tietojen mukaan inarinsaamelaiset olivat velvoitettu kuljettamaan pirkkalaisia Jäämeren rannalle. Sitä varten heille oli varattava ajo- ja takkahärkiä. Ensimmäinen kirjallinen maininta pirkkalaisista on vuodelta 1328, kun kruunun valtaapitävät halusivat pohjoiset alueet jaettaviksi omiin etupiireihinsä. Pirkkalaiset eivät olleet asiaan tyytyväisiä, vaan protestoivat ja voittivat. Niinpä kuningas Erik Maununpoika vahvisti vuonna 1358 pirkkalaisten erillisoikeudet, joiden mukaan heidän valtansa oli ehdoton pohjoisilla kauppa-alueilla. Pirkkalaiset jakoivat nämä alueet keskenään ja verotusoikeudet siirtyivät perintönä isiltä pojille. Kartassa “Lappmarker” käy ilmi pirkkalaisten verotusalueen laajuus, joista itäisin oli lähes nykyisen Lapin läänin kokoinen, pitäen sisällään mm. Inarin alueen kokonaisuudessaan ja puolet Varanginvuonosta. Pirkkalaisten verotusoikeudet säilyivät aina vuoteen 1554, jolloin Kustaa Vaasa määräsi veronkannon siirrettäväksi kruunulle. Lapinkauppa jäi edelleen pirkkalaisten oikeudeksi. Käytännössä tilanne ei siis muuttunut lainkaan, sillä veronkanto-oikeudet siirtyivät pirkkalaissukuisille lapinvoudeille ja pirkkalaisista tuli kruunun virkamiehiä. He kantoivat veroa Inarissa siihen saakka, kunnes inarinsaamelaiset joutuivat Suomen suuriruhtinaskunnan alamaisiksi eli vuoteen 1809 saakka. Ilmeisesti koko tuon ajan 1300-luvulta 1800-luvulle, saattelivat inarinsaamelaiset kuninkaansa vouteja isonveden äärelle.

Inarinsaamelainen poronhoito

Ei ole tarkkaan tiedossa, milloin poronhoito Inarissa alkoi, mutta mitä ilmeisimmin se on tapahtunut ennen tuota ensimmäistä pirkkalaismainintaa. Aluksi poromäärät lienevät olleet melko pieniä, koska päätoimeentulo oli kalastuksen puolella ja tarvittava lihakin saatiin yleensä peuroista ja muista metsän elävistä. Poroja käytettiin ainoastaan veto- ja kantojuhtina ja peuroja metsästettäessä houkutuseläiminä. Joitakin hajatietoja poromääristä on olemassa. Esimerkiksi eräs inarilainen oli pitänyt talvella vuonna 1724 viisi poroansa hihnassa, joita siirteli päivittäin. Vuonna 1750 oli Inarissa 62 poromiestä, jotka omistivat yhteensä 500 poroa. Vuonna 1805 oli Inarissa 64 perhettä, joista vain 30:llä perheellä oli poroja. Poromäärä oli kasvanut 1700 poroon, joka teki keskimäärin 15 – 20 poroa omistajaansa kohden. Vuonna 1867 poroja omistavalla inarilaisperheellä oli poroja 20 – 60, joskus jopa satakin päätä.

Vanhaan aikaan inarinsaamelaisen porovuoden aloitti elokuun viimeiselle viikolle sijoittuva “ensimmäinenviikko”, joka kuuluu kymmenen viikon yhtämittaiseen nimiviikkojaksoon. Tuolloin lähdettiin etsimään ajo- ja takkaporoja, sekä peskinahkoja. Ajoporokausi päättyi kuitenkin 1960-luvun loppuun mennessä moottorikelkan saapumisen myötä ja vuosisatainen perinne tältä osin katkesi. Porotalouden teknistymisestä johtuen monet muutkin tuon ajan poronhoitotoimenpiteet ovat siirtyneet historiaan. Nykyaikaisessa poronhoidossa käytetään apuvälineinä tekniikan viimeisimpiä saavutuksia, kuten tietokonetta, kännykkää, GPS-laitetta, helikopteria, lentokonetta, maastomoottoripyörää, mönkijää, moottorikelkkaa ja autoa.

Peskiä eli poronnahkaista turkkia käytetään edelleen, vaikkakin se alkaa olla nykyisten inarinsaamelaisten ja ehkä pohjoissaamelaistenkin keskuudessa harvinaisuus. Mikäli “purkapeskin” hankinta kuitenkin tulee ajankohtaiseksi, on turvauduttava vanhaan tapaan ja lähdettävä ase olalla “vanhan porovuoden” alussa (elokuun loppupuolella) metsään etsiskelemään sopivia vasannahkoja.

Porovuosi alkaa

Nykyaikaisessa poronhoidossa katsotaan porovuoden alkavan vasan syntymästä eli toukokuusta, joka on nimetty vasan mukaan “vasakuuksi”. Osa poromiehistä vasottaa vaatimensa sitä varten rakennetuissa väliaikaisissa aitauksissa, jolloin vasat saadaan merkityksi sitä mukaa, kuin ne syntyvät. Osalla poromiehistä on ns. merkitsemisaita vasotusaidan lähettyvillä, johon vaatimet vasoineen johdetaan kootusti vasotuskauden päätyttyä ja vasat merkitään. Osa poromiehistä luottaa siihen, että vasat saadaan merkityiksi tulevan talven erotusten yhteydessä. Vanhaan aikaan inarilainen poromies sitoi vaatimensa hihnoihin jo huhtikuun puolessa välissä ja sitä mukaa kun vasat syntyivät, hän merkitsi ne ja päästi vapauteen. Osa inarilaisista merkitsi vasansa ns. kesämerkityksissä kesä- ja heinäkuulla, jolloin “poromiesten rengit” eli sääsket kokosivat poroja jänkäaukeille ja tuntureihin.

Syyskuun viimeisellä viikolla, joka on nimiviikoista viides ja nimeltään “Mikkelinviikko”, alkaa poron kiima-aika. Silloin vahvimmat hirvaat kokoavat erikokoisia vaadinhaaremeitaan ja paimentavat niitä mustasukkaisesti koko rykimäajan. Kiima-aika kestää noin kuusi viikkoa ja päättyy nimiviikkojakson viimeiseen viikkoon eli “Pyhäinmiestenviikkoon”. Niihin aikoihin saavuttaa myös pysyvä lumi Inarin seudun ja poroerotukset alkavat. Ja vaikka päivät lyhenevät ja aurinko laskeutuu parin kuukauden mittaiselle kaamostauolleen, niin poromiesten työpäivät senkun pitenevät. Poroerotukset ovat kiivaimmillaan juuri joulun alla ja nykyään pyritäänkin siihen, että ainakin teurastukset saataisiin suoritetuksi jouluun mennessä.

Talviaika

Joulun aika katkaisee myös kiireisten poromiesten askareet. Mikäli syksy on ollut poroerotusten suhteen liian lauha ja vähäluminen, niin kesken jääneitä erotuksia jatketaan joulun jälkeen, kunnes tarvittavat toimenpiteet on suoritettu. Tämän jälkee porot lasketaan talvilaitumille. Kullakin tokkakunnalla on omat talvilaidun- ja laidunkiertoalueensa. Mikäli erotukset jatkuvat pitkälle joulun yli, kerää osa poromiehistä kantavat vaatimensa suoraan niille varattuihin aitauksiin odottamaan vasotusaikaa. Inarinsaamelaisia poromiehiä on nykyään Muddusjärven, Näätämön, Vätsärin, Paatsjoen, Ivalon, Hammastunturin ja Muotkatunturin paliskunnissa.

Poroerotusten päätyttyä suorittavat poromiehet jatkojalostusta tuotteilleen, kuten lihan leikkaamista, kuivattamista, savustamista, purkittamista, jne. Porovuoden lähetessä loppuaan valmistautuu osa poromiehistä vasotukseen, kun taas osa poromiehistä jättää vasotuksen luonnon huolehdittavaksi ja merkitsee vasansa vasta tulevan talven aikana.

Ilmari Mattus

Takaisin ylös