ERKKI ITKONEN

Erkki Esaias Itkonen syntyi Inarissa 26.4.1913 kirkkoherra Lauri Arvid Itkosen perheen kuopuksena.  Inarissa olo jäi kuitenkin lyhyeksi: jo seuraavana vuonna perhe muutti Vihtiin. Tultuaan ylioppilaaksi Lohjalla vuonna 1930 Itkonen alkoi opiskella kansanrunoudentutkimusta, suomen kieltä ja suomalais-ugrilaista kielentutkimusta Helsingin yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1933, minkä jälkeen hän työskenteli tutkimuslaitos Suomen suvussa Järvenpäässä professori E.N. Setälän assistenttina. Väiteltyään tohtoriksi 1939 Itkonen toimi Helsingin yliopistossa dosenttina. Vuosina 1950-1956 hän oli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen ylimääräinen professori ja vuosina 1956-1963 varsinainen professori. Vuodet 1964-1983 Erkki Itkonen oli Suomen Akatemian jäsen.

Erkki Itkonen toimi aktiivisesti myös yhdistyksissä, mm. Suomalais-ugrilaisessa Seurassa (esimiehenä 1968-78) ja Lapin Sivistysseurassa (puheenjohtajana 1957-62). Sabmelaš-lehden toimittaja hän oli vuosina 1934-1950.

Tutkijana Erkki Itkonen oli koko 1900-luvun merkittävin fennougristi. Hän julkaisi suuren määrän uutta luovaa tutkimusta suomalais-ugrilaisista kielistä, myös monista eri saamen kielistä ja saamenkielisestä kirjallisuudesta. Itkonen oli vasta 26-vuotias, kun hän väitteli vuonna 1939 – itäsaamen (etenkin inarin- ja koltansaamen) vokaaliston laadul­lisista piirteistä ja julkaisi vuonna 1946 jatko-osan, joka käsitteli itäsaamen monimutkaisen kestosysteemin rakennetta ja syntyä. Sen jälkeen hän laajensi näkökulmaa äänteistä kieliopillisiin muotoihin ja lauseoppiin. Hän käsitteli esimerkiksi duaalin, verbintaivutuksen ja sijamuotojen historiaa eri suomalais-ugrilaisissa kielissä. Hänen tunnetuimpia suomenkielisiä teoksiaan ovat Kieli ja sen tutkimus (1966) sekä Suomen kielen etymologinen sanakirja I-VI (1955-1978), jonka toimittajiin hän kuului koko sanakirjatyön ajan.

Inarinsaame oli kuitenkin Erkki Itkosen pitkäaikaisin ja läheisin tutkimuskohde, jonka parissa hän työskenteli 1930-luvulta lähtien 1990-luvulle asti. Jo vuosina 1935 ja 1936 hän keräsi Inarissa muoto-opillista aineistoa ja sanastoa ja aloitti vuonna 1950 systemaattisen keruun inarinsaamen sanakirjaa varten. Työn tuloksena ilmestyi 1986-1991 laaja tieteellinen sanakirja Inarilappisches Wörterbuch I-IV. Sanakirjaa varten Itkonen kehitti ortografian, joka on nykyisin käytössä olevaa hieman tarkempi ja kertoo varsinkin viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla käytetyn kielen ja sen eri murteiden äännepiirteistä. Kirja sisältää yhteensä lähes 6000 sana-artikkelia. Se pohjautuu 1880-luvulta 1980-luvulle asti kerättyyn aineistoon, josta pääosa on Erkki Itkosen ja hänen parinkymmenen inarinsaamelaisen kielimestarinsa työn tulosta. Heistä Aili Paadar avusti Itkosta sanakirjatyössä myöhemmin Helsingissä vielä 9 kuukauden ajan, samoin muutamia viikkoja myös Elsa Kuuva (nyk. Valle) vuonna 1978, jolloin aineistoa viimeisen kerran täydennettiin.

Kaikkein tärkein akateemikko Itkosen inarinsaamelaisista informanteista oli epäilemättä Uula Morottaja (1892-1963), Sabmelaš-lehden aktiivinen kirjoittaja, jota Itkonen piti parhaiden saamelaiskirjailijoiden veroisena kertojana. Uula Morottajan kanssa hän pääsikin ehkä lähimmäksi inarin­saamelaisen kulttuurin syvintä olemusta. Kesällä 1952 Itkonen nauhoitti Inarissa kahtatoista inarinsaamelaista, joista monet olivat mu­kana myös sanakirjatyössä: Elsa Kuuvaa, Katri Lahdenmäkeä, Uula Morottajaa, Jouni Mustaa, Maarit Mustaa, Iisakki Paadaria, Inga Paadaria, Pekka Paadaria, Matti Saijetsia, Heikki Sarrea, Matti Vallea ja Juhan Matti Vallea. Näiden nauhoitteiden pohjalta Itkonen valmisti viimeisenä työnään inarinsaamelaisen kielennäyte­kokoelmansa Aanaarkiela čájttuzeh (1992), jonka keskustelut hän myös itse litteroi ja suomensi.

Erkki Itkonen kuoli 28.5.1992, vain puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun hän oli viimeisen kerran käynyt työpaikallaan ja hyvästellyt työtoverinsa. Hän oli syntynyt inarinsaamelaiseen maisemaan ja teki työtä inarinsaamen kielen tutkijana ja tukijana kirjaimellisesti koko elämänsä ajan.

Takaisin ylös