ELIAS LÖNNROT

Ensimmäinen henkilö, joka on vaikuttanut inarinsaamelaisen kirjallisuuden syntymiseen oli Elias Lönnrot. Hän julkaisi vuonna 1854 kirjoittamansa artikkelin “Über den Enare-lappischen Dialekt” kirjasarjassa Acta Societatis Scientiarum Fennicae, no 4. Julkaisijana oli ilmeisesti Suomen Tiedeseura. Niinpä hänet voitaisiinkin kutsua inarinsaamen kirjakielen isäksi, kuten Mikael Agricolaa kutsuttiin suomen kirjakielen isäksi. Elias Lönnrot kutsuttiin myös toiseksi suomen kirjakielen isäksi yhdessä Mikael Agricolan kanssa.

Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa Sammatissa 9.4.1802 vaatturi Fredrik Johan Lönnrotin ja vaimonsa Ulrika Wahlbergin monilapsisen perheen neljänneksi pojaksi eli keskimmäiseksi lapseksi. Tuona aikana koulutuksen saaminen oli vaikeaa, mutta ankarien lukuhalujensa ja suojelijoidensa ansiosta se Lönnrotilta onnistui. Hän opiskeli vanhimman veljensä Henrik Johanin tuella Tammisaaren pedagogiota 1814 – 1815 ja Turun katedraalikoulua 1816 - 1818. Opinnot kuitenkin keskeytyivät väliaikaisesti rahapulaan. Opintojensa rahoittamiseksi opiskelijat eli teinit kulkivat kerjuulla ja keräsivät ruokatarvikkeita, viljaa ja rahaa myös laulamalla. Aikansa vaatturinakin kylästä kylään kulkenut Lönnrot pääsi oppilaaksi Porvoon lukioon 20.3.1820, mutta jo huhtikuun alussa hän erosi koulusta ja lähti Hämeenlinnaan, koska sai siellä apteekkiopiskelijan paikan.

Yksityisten ihmisten ohjauksessa Lönnrotista tuli kuitenkin ylioppilas ja hänet merkittiin Turun akatemian matrikkeliin 11.10.1822. Opiskelijatovereina olivat mm. J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Lähes viiden vuoden opiskelun jälkeen Lönnrot suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon kesäkuussa 1827. Maisterin väitöskirjan aiheena oli muinaisten suomalaisten jumalana pidetty Väinämöinen. Aiheen hän oli saanut professori Reinhold von Beckeriltä, joka oli arkkiatri J. A. Törngrenin serkku. Vuodesta 1824 lähtien Lönnrot oli toiminut kesäajat kotiopettajana silloisessa kirurgisessa ja lapsenpäästöopin professorin J. A. Törngrenin (1772 - 1859) omistamassa Laukon kartanossa Vesilahdella. Turun palon jälkeen hän vietti Laukon kartanossa talven 1828 ja alkoi valmistautua ensimmäiselle keruumatkalleen. Lääketieteen tohtoriksi hän valmistui vuonna 1832. Laukossa Lönnrot myös hahmotteli myöhemmin käsikirjoituksen Kalevalan toiseen painokseen, joka ilmestyi vuonna 1849.

Elias Lönnrot teki 11 matkaa, joista tammikuussa 1841 alkanut toiseksi viimeinen matka eli kymmenes matka, joka oli toinen ns. suurmatkoista, keskeytyi maaliskuussa passimuodollisuuksien vuoksi. Matka jatkui 31.10. ja se ulottui kaikkein pisimmälle eli Kemistä Inariin, Pohjois-Norjaan, Kuolaan ja Arkangeliin. Samalla keruumatkalla hän keräsi mm. inarinsaamelaisia kielennäytteitä. Matkakumppaneina oli aluksi norjankielen tutkija Nils Stockfleth sekä Suomen heimon löytöjä Mathias Alexander Castrén (1813 – 1852), joka heinäkuussa 1842 suuntasi matkansa samojedien maille. Lönnrot puolestaan lähti vesireittejä myöten sukukieli vepsän puhujien joukkoon Ojattijoen latvoille. Myös pohjoisvepsäläisistä kootut tiedot kielestä ja kansanrunoudesta tulivat myöhemmin suomen kielen professuuria varten kirjoitetun väitöskirjan aiheeksi. Lönnrotin osalta matka päättyi lokakuussa 1842. Viimeisen matkansa hän teki Eestinmaalle 1844 – 1845. Keruumatkojensa lisäksi hän toimi apulaislääkärinä Oulussa 1832, Kajaanin piirilääkärinä 1833 – 1854, suomen kielen professorina Aleksanderin yliopistossa 1854 – 1862 ja suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittajana 1862 – 1880. Elias Lönnrot kuoli Sammatissa 19.3.1884 lähes 82-vuotiaana, jota on tuohon aikaan kuuluvana pidettävä korkeana ikänä.

Takaisin ylös